 |
| Aleksandrinski-teatteri |
Andri Žoldak on vuonna 1962 syntynyt ukrainalainen
teatteriohjaaja. En tiedä hänestä paljoa, mutta yhden näkemäni ohjauksen
pohjalta voin päätellä, että kyseessä on räväkkä persoonallisuus. Novellisti ja näytelmäkirjailija Anton Tšehov
(1860-1904) on kaikille tuttu. Aleksandrinski-teatteri
on Pietarissa sijaitseva teatteri, yksi monista mutta vanhimmasta päästä. Tämä
kirjoitukseni on kertomus yhdestä teatteri-illasta ja myös muusta siihen
liittyvästä. Mietin esitykseen liittyviä adjektiiveja, monenlaisia nousi
mieleen: loistava, omaperäinen, värisyttävä, liikuttava, ihmeellinen, murjova… Mikään
ei sellaisenaan sovi sitä kuvaamaan. Esitys oli loistava, mutta eri
merkityksessä, kun olemme tottuneet. Se jäi loistamaan katharsiksen valona
sisimmässä ja samalla nauraa hekottamaan ties mistä syystä. Lopputulos saattaa
olla sekava mutta sellaista elämä tällaiselle eläytyvälle seuraajalleen tuottaa.
I.
Tekijästä ja teatterista ja myös muista
taustoista
Kävin Pietarissa joulukuun puolivälissä parin yön
pikavisiitillä. Matkan pääkohde oli Mariinsky-teatterin
vanhalla näyttämöllä esitetty Gounod’n ooppera Faust. Se oli vaikuttava kokemus ja elämys, josta en nyt kuitenkaan
kerro enempää. Kerron seuraavasta illasta, johon minun piti keksiä ohjelmaa
paikan päällä. Sainkin onnekseni lipun ukrainalaisen Andri Žoldakin näytelmään Esiripun tuolla puolen (По ту сторону занавеса). Se oli yli
nelituntinen esitys, jonka pohjana on Anton Tšehovin Kolmesta sisarta.
Žoldak on eräänlainen nykyteatterin kummajainen,
”kauhukakaraksikin” luonnehdittu persoonallisuus, joka on vieraillut myös
Suomessa ainakin kahden ohjauksen verran (Turussa ja Helsingissä) ja tullut
tunnetuksi rohkeista ja ennakkoluulottomista tulkinnoistaan. Ainakin Turun kaupunginteatterin Anna Karenina vuodelta 2010 on saanut
myönteistä huomiota. Ohjaajan etunimestä käytetään myös muotoa Andriy. Ukrainan
kielellä nimi kirjoitetaan Андрій Жолдак.
 |
Andri Žoldak
|
Vaikka Žoldak tunnetaan tabujen rikkojana ja rohkeana
kokeilijana, häntä ei kuitenkaan ole Pietarissa ajettu mihinkään periferian kokeilustudioon.
Näytelmää esitetään perinteisessä Aleksandrinski-teatterissa
(http://en.alexandrinsky.ru/ ).
Kyseessä on Venäjän vanhin ammattiteatteri, perustettu 1756. Se sijaitsee
Nevski-prospektin kupeessa Ostrovskin aukiolla, teatterin perustajan keisarinna
Katariina Suuren muistomerkin takana.
Kadun toisella puolella on kuuluisa, tsaarin ajoilta peräisin oleva Jelisejevin herkkukauppa.
Teatterirakennus on valmistunut vuonna 1832. Se on maineikkaan arkkitehdin Carlo Rossin
suunnittelema. Nevskiltä katsottaessa se kohoaa ylväänä ja upeana, niin kuin
yli 180 vuotta vanhan Melpomenen tyyssijan kuuluukin näyttää.
Teatteri ei ole kuitenkaan jämähtänyt uinumaan perinteen
suohon vaan sen taiteellinen johtaja Valeri Fokin uskaltaa valita ohjelmistoon
rohkeita tulkintoja ja kokeiluja. Fokinin nimi on minulle tuttu joskus
vuosituhannen vaihteesta, kun katselin Saksan TV:stä erästä tv-dokumenttia,
jossa käsiteltiin hänen teatteriohjauksiaan.
Tuolloin minulle muotoutui hänestä kuva uuteen ilmaisuun pyrkivänä
uudistajana.
Kerron hieman omista
Aleksandrinski-teatteriin liittyvistä kokemuksistani. Olen käynyt siellä
ennen tätä esitystä pari kertaa.
Toisesta käynnistäni olen kirjoittanutkin.
Käsittelin tekstissäni uudella näyttämöllä esitettyä varsin kokeilevaa
projektia ”Shum” (Шум), jonka olen suomentanut nimellä Kumu.
Toisestakin katsomastani näytelmästä halusin kirjoittaa, mutta se jäi
lopulta tekemättä. Tuo näytelmä oli Mihail Lermontovin Naamiaiset (Maskarad),
jonka teatterin johtaja Valeri Fokin oli valmistanut ja ohjannut samassa
teatterissa vuonna 1917 esitettyä Vsevolod
Meyerholdin ohjausta mukaillen. Tuo Meyerholdin ohjaus on legendaarinen. Näytelmää
esitettiin vallankumouksen levitessä kaupungin kaduilla ja se symboloi vanhan
tsaarin vallan kaatumista.
Naamiaiset on Aleksandrinski-teatterin
helmi, Valeri Fokinin merkkityö, jolla hän kunnioittaa suuren teatteripersoonan
elämäntyötä ja samanaikaisesti teatterin merkitys maan kulttuurihistoriassa
tulee näkyviin. Näytelmä on vielä teatterin ohjelmistossa (http://alexandrinsky.ru/afisha-i-bilety/maskarad-vospominaniya-budushchego/
), parhaiten siitä löytää kuitenkin tietoa täältä ja täältä.
 |
| Naamiaiset-näytelmää katsomassa maaliskuussa 2015, teatterisali ennen esityken alkua |
 |
| Naamiaisten roolihenkilöt yleisön aplodeja kuuntelemassa esityksen lopussa |
Hienoa, että Valeri Fokin on ottanut rohkeasti Žoldakin
Tšehov-tulkinnan ohjelmistoonsa. Olen
ymmärtänyt, että kyseessä ei ole ensimmäinen Žoldakin vierailu Aleksandrinskissa.
Nähtävästi ohjaajien kesken on jonkinlaista sielujenn sympatiaa. Kaiken lisäksi nyt katsomassani esityksessä
rooleissa on eräitä samoja Fokinin luottonäyttelijöiksi kutsuttuja henkilöitä,
kuin oli Naamiaisissakin. Mm. Mašan roolia esittää Jelena Vožakina,
joka oli myös Naamiaisten pääosassa.
 |
Jelena Vožakina – näytelmän Maša
|
Menen varsinaiseen asiaan. Andri Žoldak on syntynyt Kievissa ja
valmistunut vuonna 1989 Venäjän teatteriakatemiasta. Hän on tehnyt teatteria
ympäri maailmaa. Se, että hän ohjaa näytelmiään Venäjällä, ei tee hänestä sen
enempää Venäjä-mielistä kuin minkään muunkaan maan politiikan sympatiseeraajaa.
Tiedetään, että hän on ohjannut vuosituhannen vaihteessa Kievissä Tšehovin Kolmesta sisaresta version, jossa
tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1940. Tuolloin ohjaajaa syytettiin
russofobiasta.
Näytelmän esitteeseen voi teatterin verkkosivuilla tutustua täältä.
Suomennettuna näytelmä on nimeltään ”Esiripun toisella puolella”. Jo nimellä
halutaan etäännyttää katsojaa siitä kuvitelmasta, että kyse olisi Anton
Tšehovin näytelmän Kolme sisarta dramatisoinnista. Näytelmän ikäsuositukseksi on laitettu +18,
mikä kertoo jotain sisällöstä ja siitä, millaiselle yleisölle esitystä
suunnataan. Koululaisryhmiä näytöksissä tuskin nähdään. Henkilöt ja tapahtumat on sijoitettu
tulevaisuuteen 4000-luvulle, tarkemmin sanoen vuoteen 4015. Noin tarkka ajoitus
kertoo ennen muuta ohjaajan huumorin tajusta, mikään tulevaisuudesta kertova
scifi-näytös ei ole kyseessä. Ympäristö voi näyttää miltä vain, näytelmä
liittyy meidän todellisuuteemme.
Tšehovin ajan sovinnaisuuksista on pyritty menemään mahdollisimman
kauas. Ohjaaja on ottanut itselleen täyden
vapauden tulkita näytelmän tapahtumia.
Žoldak vaatii näyttelijöiltä paljon ja Valeri Fokinin
johtaman teatterin nuori näyttelijäkaarti tuntuu olevan valmis rankkoihinkin
kokeiluihin. Esitys on villi, arvaamaton ja raju. Yli neljän tunnin esityksen
seuraaminen voi tuntua sietämättömältä, mutta minulle ei katsoessani tullut
kertaakaan sitä kovin tuttua pitkästymisen tunnetta, mikä usein Tšehovin näytelmiä
katsoessa saattaa syntyä. Pitkäpiimäisyys oli tipotiessään. Esitys oli monipuolinen,
mistä myös musiikki ja videokuva pitivät huolen. Koko ajan sattui ja tapahtui ja ajatusten oli
oltava valppaat. Esityksen loppuessa ei ole kiire kotiin, tekisi mieli jakaa
vaikutelmia muun yleisön kanssa.
Esityksen katsomo sijaitsi näyttämön takana. Perinteinen
katsomo ja sen parvet oli peitetty isoilla valkoisilla lakanoilla. Yleisö meni
paikalleen perinteisen katsomon kautta, nousi näyttämölle, meni sen sivuitse
näyttämön takaosaan, jonne oli rakennettu tilapäinen katsomo. Sekä näyttelijät että me katsojat olimme siis
esiripun toisella puolella, mistä koko näytelmä on saanut nimensä. Se
luonnollisesti loi yleisön ja näyttelijöiden välille oman yhteisyyden tunteen.
Kun yleisö katsoi esitystä, taustalla näkyi valkoisen lakanameren peitossa
oleva varsinainen näyttämö.
Esityksessä oli yksi väliaika. Se oli kaksi tuntia kestäneen
ensimmäisen näytöksen jälkeen. Katsomo
oli rakennettu näyttämön takaosaan. Katsomosta olisi ollut käytännössä
mahdotonta poistua kesken näytöksen. Olimme sidoksissa paikkoihimme ja niin
ollen tiiviisti mukana näytelmän tapahtumissa, heitettynä ohjaajan meille
luomaan ”unimaailmaan”. Jos joku olisi
halunnut poistua esityksestä, se olisi saattanut häiritä esityksen toteutusta
ja myös katsova yleisö olisi häiriintynyt. Kärjistetysti ilmaisten se olisi
voitu tulkita jopa provosoinniksi.
II.
Vaikutelmia esityksen jälkeen
Kerron nyt kutakuinkin suoraan niitä tuntoja, joita
kirjoitin muistiin seuraavana aamuna esityksen jälkeen. Joitakin täydennyksiä ja tarkennuksia olen
tehnyt, mutta ideanani on kertoa suoria vaikutelmia. Kolmannessa osassa kerron sitten vielä
näytelmän sisällöstä systemaattisemmin ajallisesti etäämpää katsottuna. Toistoa
en voi välttää mutta päädyin tällaiseen ratkaisuun siitä huolimatta.
…
Se oli kummallisin, erikoisin ja järkyttävin Tšehovin Kolme sisarta, jonka olen eläissäni
näyttämöllä nähnyt. Ei se ollut aivan täysin Tšehovin tuote, pelkästään
perustui siihen. Lasken siitä kuitenkin suurimman
kunnian Tšehoville, hänen luomuksistaan voidaan löytää polkuja myös
tämänkaltaisiin tasoihin.
Näytelmän hahmot saavat uuden elämän vuonne 4015, ilman oman
aikansa yhteiskunnan luomia sovinnaisuuksia. Ne sovinnaisuudethan panevat
Tšehovin henkilöt piilottamaan omat tuntonsa ja puhumaan toistensa ohitse,
käyttäytymään ja toimimaan niin kuin elämän draamassa on tapana. Jotakin on Tšehovin maailmasta tuntunut jäävän
sanomatta, vaikka hänen näytelmissään niin kovin paljon kaikenlaista puhutaankin.
Ollaan kummassa kudelmassa. Nyt ohjaaja antaa esityksen alussa yleisönsä
ymmärtää, että hän ikään kuin pyrkii avaamaan solmuja. Ja sen hän tekee omien intuitioittensa vallassa.
Olisi kai rehellisempää todeta, että siinä yritetään niitä avata. Nyt tunteet
koetaan ja ilmaistaan suoraan, ei suojauduta siinä määrin roolien taakse. Toisaalta
ei se aivan noinkaan ole. Jokainen ympäristö luo omat rajoitteensa. Näytelmässä
muisti palautuu ja tajunta avautuu muistin mukana. Osa jää avautumatta.
Eräässä vaiheessa tapahtumain kehitys alkaa muistuttaa
kauhukuvaa, ihmisen perusluonne tuntuu paljastuvan.
Ollakseni täysin rehellinen, nyt myöhemmin alan empiä, josko
ohjaaja onkin tehnyt parodian niistä ajatuksista, jotka meillä tulevat
tällaisissa ihmissuhteen solmuissa ja ristiriitatilanteissa mieleen. Hän
paneekin meidät kääntymään omiin ajattelumalleihimme, joita oma todellisuutemme
- media ja keltainen lehdistö - ruokkii ja joihin se rakentaa aikamme
tyypillisen narratiivin. Sen hän tekee nerokkaasti tutkimalla Tšehovin
näytelmän henkilöhahmojen inkarnaatiota uudessa epämääräisessä historian
ajassa. Eli ohjaajan tarkoitus ei olisikaan avata meille Tšehovin Kolmen sisaren maailmaa uudelleen,
paljastavammin, vaan näyttää omat ajattelun kaavamme. Mutta tiedä häntä, onko
siinä perää. Sitä varten minun pitäisi
nähdä myös muista ohjaajan töitä. Mutta ei sen väliä. Minä kerron nyt, sen
miten minä koin, kun näytelmä mullisti täysin Tšehovin maailmasta luomani
tapahtumain kulun.
Tosiasiassa näytelmää seuratessa huomasin, että näytelmän
edetessä tiettyyn vaiheeseen, aloin miltei vapista. Koin hyvin voimakkaasti sen
eräät käänteet ja näkökohdat. Enkä noita tuntemuksiani kokiessani ajatellut
parodiasta tai satiirista mitään. Ne ajatukset siis syntyivät vasta näytelmän
jälkeen, kun tasaannuin pohtimaan sitä tarkemmin. Ja jo näytelmän tultua
päätökseensä, oli mieleni tasoittunut. No, tämänhän voisi tulkita niin, että
esitys oli samalla matka itseeni.
Tšehovin Kolme sisarta
on minulle tuttu ja myös hyvin rakas näytelmä. Vaikken ole ollut vuosikausiin
sen kanssa tekemisissä, niin periaatteessa tunnen sen läpikotaisin. Olen
lukenut sen aika tarkkaan, sekä alkukielisen version, että suomennoksen, ja
olen nähnyt siitä vuosien kuluessa monta eri versiota, sekä hyvin perinteisiä,
että varsin villejä ja uusia näkökulmia avaavia. Tälle nekään eivät kyllä vedä
vertoja villeydessä.
Olen tutkinut sen sisältöä ja pohtinut sen kieltä, tutkinut
sen henkilöhahmoja ja henkilöiden keskinäisiä suhteita. Tavoitteenani on ollut
päästä selvyyteen Tšehovin perimmäisistä aivoituksista. Olen joskus myös
kyllästynyt Tšehoviin, kun siitä ei tuntunut löytyvän enää mitään.
Ja nyt tuli tämä versio, joka iski syvälle. Se menee
yhtäältä ihmisen sisimpään mutta toisaalta tekee pilkkaa meidän akateemisista
analyyseistä.
…
Olin tuolloin Pietarissa parin päivän reissulla. Samana
päivänä eli keskiviikkona minulle sattui pari jännää kokemusta, jotka nousivat
näytelmää katsoessani ja varsinkin sitä pohtiessani mieleeni. Ne olivat ihan
arkipäiväisiä tapauksia, jotka tuntuivat minun aivoituksissani sopivan näytelmän
maailmaan. Siksi ne nyt kerron hieman
pitemmän kaavan mukaan.
Ensimmäinen
tapaus
Olin samana päivänä lyhyehköllä
aamukävelyllä. Kello ei ollut vielä kymmentä. Olin palaamassa hotellia päin
Gontšarnaja ulitsalta kohti Moskovan aseman edustaa. Alla olen kuvannut paikat Googlen kartasta.
Mittari oli noin nollassa, oli hieman sohjoinen sää. Vilskettä oli melkoisesti.
Oli meluisa aamu, kaikilla kiire, autoilijat painoivat kaasupoljinta,
jalkakäytävällä ihmiset kiirehtivät asemalle, töihinsä tai kuka minnekin.
Edessäni kulki mies ja nainen
kiireisen oloisesti. Miehen olkapäillä katseli pieni lapsonen silmät pyöreinä
ihmetellen suurkaupungin melskettä. Hänet oli puettu lämpimästi haalariin.
Kasvot olivat hieman tuhruiset, ei ollut huolehdittu aamupesusta. Ja kun
tarkemmin katsoin, niin vanhemmatkin näyttivät enemmän laitapuolen kulkijoilta.
Joka tapauksessa lapsonen tunsi olonsa varsin turvalliseksi isänsä hellän
kämmenen ja käsivarren varassa. Hän tarkkaili minuakin, mutta isän vauhti oli
sen verran kärsimättömän kiireinen, että tapahtumat tuntuivat vilahtavan kuin
nopeutetussa filmissä. Miehen päällä oli nuhjuinen toppatakki, jalassa siniset
farkut, joiden keltaisella langalla ommellut saumat olivat erikoisesti edessä
ja takana. Kasvoista pisti esiin parransänki.
Arvelin, että nainen oli miehen vaimo. Hän oli miestä paljon pienempi ja
kasvot olivat leveät. Askel oli lyhyempi
ja sen vuoksi hänellä oli pienoisia vaikeuksia pysyä miehen mukana. Hänen
yllään oli lähes polviin yltävä hupullinen toppatakki ja niin ikään farkut.
Kummallakaan ei ollut kantamuksia.
Miehen ulkonäöstä päättelin hänen olevan kotoisin Kaukasuksen suunnalta
tai jostakin Etelä-Venäjältä.
Nainen totesi miehelle jotakin,
kuin kysyen tai jotakin ehdottaen. Mies reagoi yllättävästi. Hän löi äkisti vapaana olevalla kämmenellään
naista suoraan kasvoille voimakkaasti ja aivan silmieni edessä niin, että
melkein tunsin iskusta lähtevän ilmavirran itsessäni, toki vain
kuvaannollisesti. Tietysti hätkähdin ja järkytyin. Iskunsa päälle mies kirosi
jotain raivoissaan päin naisen naamaa. En saanut selvää sanoista. Nainen
kääntyi äkisti viereiseen, myös kuvassa näkyvään porttikäytävään jääden
pitämään kämmenellään suutaan, johon isku oli kohdistunut ja varmasti sattunut.
Mies jatkoi kuitenkin samaa vauhtia matkaansa ja nainen kääntyi myös heti
takaisin yrittäen lyhyillä jaloillaan kipitellä miehen perässä, aivan kuin
mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan pitäen kuitenkin edelleen kämmentään
suunsa suojana. Tultiin aseman edustalle ja minä jäin heitä hetkeksi
tarkkailemaan. He sopivat keskenään jostakin ja sitten nainen poikkesi
jalkakäytävän eteen parkkipaikalla autojensa edustalla juttelevien taksikuskien
luo ja alkoi kysellä jotakin. Mies jatkoi hieman kauemmas asemarakennuksen
eteen jääden odottamaan vaimoaan. Nainen jutteli jostain taksimiesten kanssa,
kauempana isä jutteli lempeästi lapsen kanssa puristaen häntä hellästi ja
vastaten kärsivällisesti selittäen lapsen ihmetteleviin kysymyksiin. Jatkoin
matkaani ja jätin pariskunnan jatkamaan matkaansa. Mielikuvitukseni toki alkoi
kehitellä päässäni tarinaa pienen köyhän perheen kummallisesta yhteiselosta.
Toinen
tapaus
Toinen tapaus sattui
Vasilinsaarella (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vasilinsaari
) sijaitsevan Kunstkamera-museon
pienehkössä kahvilassa. Olin tehnyt museossa pitkän kierroksen ja väsähtäneenä
päätin tulla kahvilaan juomaan iltapäivän espressoni ja pienen suklaisen
pikkuleivän. Kahvila sijaitsi kellarikerroksessa matkamuistotiskien takana,
siellä sattui nyt viettämään aikaansa koululaisryhmä, joka täytti lähes kaikki
pöydät. Onneksi yksi oli vapaana kuin valmiina minua varten.
Koululaisilla oli vapaa hetki ja
totta kai he käyttivät sen hyväkseen hauskanpitoon. Opettaja oli mukana, hän istui yhdessä
pöydässä jääden minusta katsoen taustalle, hänenkin ympärillään oli koululaisia
ja he juttelivat kuin kaverit keskenään. Paikassa oli siis hyvin välitön
tunnelma. Iältään nuoret olivat ehkä 12-13-vuotiaita, vaikea sanoa tarkkaan,
kun en ole nykyisin tuonikäisten kanssa tekemisissä. Se on kuitenkin ikä, kun
osa tytöistä on alkanut jo kehittyä ja yrittää peittää muotonsa väljillä puseroilla
ja muilla keinoin. Nuoret olivat mobiililaitteittensa kimpussa ja keskustelu
kävi vilkkaana, kun sieltä oli löytynyt jotain kiinnostavaa. Keskityin
seuraamaan suoraan silmien edessä istuvaa kolmikkoa, kahta tyttöä ja yhtä
poikaa, jotka tuntuivat viihtyvän oikein hyvin keskenään. Yhden tytön kännykän
näytöllä oli jotain hyvin kiinnostavaa, mikä veti puoleen kahta muutakin pöydän
ääressä istuvaa. Poika oli siististi pukeutunut ja hyvän näköinen, kuitenkin
vielä lapsekas. Tytöistä toinen – se, joka oli mobiililaitteensa kimpussa – oli
hieman kehittyneempi ja isokokoisempi, yllään väljä college-pusero ja farkut.
Toinen tyttö oli hento pienikokoinen, jolla oli aivan vaalea lyhyt
polkkatukka. Hän oli ehkä hieman
hiljaisempi, ulkonäöltään hyvin sympaattinen ja kivasti pukeutunut vaaleihin
farkkuihin ja ihoa myötäilevään ohueen virkattuun villaliiviin. Sanoisin, että
olemus oli lapsenomaisempi.
Yksi poika pyöriskeli levottomana
ympärillään ja kävi myös tuon kolmikon vieressä tekemässä ”rituaalitanssiaan”
tapaillen suullaan jotain melodiaa ja rummuttaen kämmenillään sääriinsä kuin
tahtia lyöden. Hän meni kuitenkin muualle, kun kukaan kolmikosta ei ollut
hänestä kiinnostunut.
Kolmikon poika tuntui olevan
hyvin eläväisellä päällä, mikä tuntui tytöistä hauskalta mutta päähuomio oli
toki puhelimessa. Sitten yhtäkkiä poika kävi kiinni hennon vaaleatukkaisen
tytön kaulaan ja alkoi aika kovakouraisesti puristaa sanoen hänelle jotain
äänekkäästi leikitellen. Tyttö painoi vartaloaan kokoon ja molemmilla tuntui
olevan hauskaa. Toisella tytöllä oli edelleen tiukasti katse puhelimensa näytössä,
hän oli siinä tilanteessa ulkopuolinen. Tuo pojan ele tapahtui yhtä äkisti kuin
edellisessä esimerkissä miehen isku naisen kasvoihin. Pojan ikään suhteuttaen kohteena olisi
saattanut olla vaikka toinen poika. Heräävä seksuaalinen kiinnostus tyttöjä
kohtaan näkyi tässä tilanteessa vain pinnan alla. Oli siis kyse aivan
viattomasta leikittelystä, keskinäisestä painiotteesta, niin kuin pienet lapset
olisivat telmineet keskenään. Poika vain sattui innostumaan. En valitettavasti
kuullut, mitä hän tytölle tokaisi. Tulkitsin, että se oli alitajuinen
ihastuksen purkaus. Kypsempien nuorten kesken tuo kohtaus olisi voinut kehittyä
vaikka suukotteluun. Nyt poika vain irrotti otteensa tytöstä ja jatkoi
touhuamistaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä sen sijaan satuin
näkemään tuon tytön kasvot heti tapauksen jälkeen, kun hän käänsi kasvonsa
taaksepäin opettajan pöytää kohti. Tytön kasvoista huokui sellainen ilo,
tyytyväisyys ja hento puna, että pelkästään sen vuoksi halusin kertoa tähän
pikkutapahtumaan näin pitkän johdannon. Tyttö koki tilanteessa muutakin kuin
pelkkää koulukavereiden leikittelyä. Varmastikin hän ajatteli tapausta vielä
iltasella yksikseen nukkumaan mennessään.
Saattaa kai tuntua älyttömältä, että kirjoitin noista
kahdesta lyhyestä episodista niin pitkään ja tällaiseen paikkaan, mutta minkäs
teen, kun en niistä irti päässyt. Onneksi tajusin edes hieman tiivistää. Näytelmää
katsoessani nuo molemmat tilanteet tuntuivat olevan kuin sen osasia. Ensimmäinen,
aseman edustalla tapahtunut kohtaus tuli mieleen siinä vaiheessa, kun kymnaasin
opettaja Fjodor Kulygin on jo jonkin aikaa etsinyt vaimoaan Mašaa ja kun hän
vihdoin saa tämän käsiinsä, alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Tuo kohtaushan
päättyy lopulta raiskaukseen. Aamun esimerkki antaa vahvistusta sille
havainnolle, että ohjaaja on sittenkin kiinni elävässä elämässä, ympäröivässä
todellisuudessa. Kulyginin kaltaisia
Andri Žoldakin luomia ”pedagogeja” elää edelleen keskuudessamme, heitä eli myös
Tšehovin aikana ja itse asiassa heitä on maailmanhistoriamme täynnä.
Toinen Kunstkameran
kahvilan viaton ”flirttailu” puolestaan oli hellyttävän kaunista katsottavaa.
Aivan samanlaista hempeää katsottavaa oli Irinan leikittely paroni Nikolai Tusenbachin
ja esikuntakapteeni Vasili Soljonyin kesken ennen kuin suhteet alkoivat
kehittyä keskinäiseen seksuaalisväritteiseen leikittelyyn ja suunnitelmiin
avioliitosta. Tuo kahvion poika oli minulle ennen muuta Soljonyin esikuva.
Hänessä oli vetovoimaa, hän oli siististi pukeutunut ja itsevarma
käytöksessään. Soljonyi jäi lopulta kuitenkin toiseksi, kun paljon
vaatimattomamman oloinen Tusenbach alkoikin kiinnostaa Irinaa enemmän. Seksuaalinen vietti oli jo siinä vaiheessa jo
alkanut ohjata tapahtumaa, mikä sitten johti traagisiin seurauksiin.
Näytelmän lopussa tyylikkäästi pukeutunut Soljonyi esittää
kontratenorin (tai ehkä kontra-alton) äänellä jonkin mahdollisesti renessanssin
ajan aarian; tietysti hän vain avaa suutaan mutta syntyy illuusio, että hän
siinä laulaa ihan oikeasti. Aaria soi eläväisenä. Siinä on voitonriemua ja
ylimielisyyttä, tai miksei myös hieman katkeruutta. Se esittäjä voisi olla vaikka tuossa
kahvilassa levottomana pyöriskellyt ”rituaalitanssijapoika”. Vastakaikua tuo
sädehtivä esitys ei naisessa (eli Irinassa) herätä, mies (Soljonyi) jää
yksinäisyyteen. Kävelin esityksen jälkeen kellon käydessä puoltayötä Nevski
prospektia pitkin hotelliini, hyräilin tuota aariaa. Se oli jäänyt päähäni
soimaan. Ohitin Stockmannin, käännyin oikealle. Vastapuolella loisti
Galleria-kauppakeskus, autoja vilisi ohitseni. Hotellihuoneeseen tultuani laulu
oli jo unohtunut enkä tuota hymyilevän Soljonyin esittämää katkeran suloista ja
samalla riemukasta kontra-äänistä aariaa ole saanut palautetuksi mieleeni.
…
Kolmen sisaren henkilöt
palaavat esityksessä yhteen ja ohjaaja panee heidät kokemaan näytelmän
tapahtumia uudestaan. Melko pian
päästään vauhtiin ja loppua kohden eletään jo täysillä. Ollaan mukana Tšehovin
maailmassa provinssikaupungissa. Moskovastakin unelmoidaan, mutta se jää
epäselväksi, mikä se lopulta on. Tosiasiassa se taitaa olla kuolema, sillä
ihmiset vievät unelmansa hautaan.
”On elettävä” - ”Надо жить”! Noihin toivotuksiin esitys loppuu Ja sisaret yksi
toisensa jälkeen kuolla kupsahtavat omassa rakkaassa kotimetsässään ikuiseen
uneen ja maatuvat sinne. Ja hihkaisevat vielä viime hetkellä riemuissaan ja
toivorikkaana, ”On elettävä” tai ”pitää elää”. Voi sen kääntää niinkin. Se on
kuin ikuisuutta, sidos elämän suureen jatkumoon. Kukin jättää elämän kulkuun
oman jälkensä, minkä hän poistuu keskuudestamme. Ruumis maatuu tai muuttuu
tuhkaksi ja katoaa.
Ja kun sisaret jättävät oman aikansa, yleisön eteen
laskeutuu peili, josta katsojat voivat nähdä itsensä ja toisensa, kaikki
yhdessä. Eli samalla kun katsomme Tšehovin henkilöhahmojen maailmaa, me
katsomme itseämme. Tarkoituksena onkin heijastaa nuo näytelmän henkilöiden tuntemukset
meihin, jokainen meistä näkee toisemme ja itsemme toisten seurassa ja tuo
lausahdus ”On elettävä” (”Надо жить”) jää kaikumaan
meidän omaan tajuntaamme ja vieressä istuviin, meille vieraisiin ihmisiin. Se
luo keskinäisen yhteytemme perustan. Vaikka olenkin suomalaisena venäläisten
keskuudessa, yhteys välillemme on luotu.
Jää mielikuva, että samantapaisen peilitehosteen olen
kokenut jossakin teatteriesityksessä ennenkin, mutten vielä niin usein, että
siitä olisi muotoutunut klisee. Se on tehokas tapa kääntää katsojain huomio
näytelmän henkilöhahmoista meihin itseemme ja omiin ajatuksiimme, oman
maailmaamme. Se voidaan tehdä eri
lailla. Esimerkiksi Gogolin Reviisorissa
yleisö saadaan hätkähtämään, kun yleisön nauraessa näyttelijä kääntyy
puoleemme: ”Miksi nauratte, itsellenne nauratte?” Kerran se ei toiminut, kun
yleisö ei sattunutkaan nauramaan, mutta näyttelijä tuon kuitenkin lausui, kun
se kerran oli merkitty hänen vuorosanoiksi.
…
Esityksen keskiössä on epäilemättä sisaruksista keskimmäinen
– Maša. Hän tuntuu olevan se, joka kiinnostaa ohjaajaa eniten. Hänen roolinsa
on rajuin ja vaativin. Näyttelijä revitään siinä täysi paljaaksi, aivan rikki.
Väliin tuntuu, että Maša vain jatkaa ja jatkaa saman pyörittelyä, mutta ohjaaja
kai tahtoo vain kuvata, kuinka syvällä omassa kriisissään hän on. Mutta hän
nousee pystyyn kuin tyhjää vain, tässä suhteessa näytelmät kai eroavat elävästä
elämästä. Mutta tämä oli vain sivuhuomautus.
Istuin ensimmäisellä rivillä. Tunnen vieläkin kun Maša
seisoi rikki revittynä edessäni, katsoi minua kohti (taisi varmaan myös joku
muu tuntea, että hän katsoi itseään kohti) jonnekin syvyyteen ja toisti epätoivoisesti
silmät kyynelissä: ”Я люблю
Вершинина” - ”Rakastan Veršininia”.
Millainen mies sitten oli tuo everstiluutnantti Aleksandr Veršinin?
Tässä näytelmässä hehkeän Mašan rinnalla hän näyttää iäkkäämmältä. Ei ole vanha
mutta elämän kuluttama kuitenkin.
Žoldak on laittanut Veršininin (eli siis häntä esittävän
näyttelijän) kaksoisrooliin. Näytelmän
alussa hän esiintyy sisarten isän roolissa, nojatuolissa löhöävänä sairaana
miehenä. Ja hän sortuu Mašan kanssa insestiin. Kun sitten isä kuolee, tuo isä
ilmestyy Mašan maailmaan rakastajan, everstiluutnantti Veršininin hahmossa. Tšehovin
varsinaisessa näytelmässähän Maša naitetaan 18-vuotiaana avioliittoon kymnaasin
opettajan Fjodor Kulyginin kanssa. Avioliitosta tulee onneton, mikä luo
maaperää sille, että Maša rakastuu Veršininiin.
Andri Žoldak panee asioita juuri tällä tavalla ”poikki ja pinoon”.
Näytelmän pienestä yksityiskohdasta hän tekee villejä päätelmiä isän ja
tyttären kierosta suhteesta. No, yrittäähän Dostojevskin Idiootissakin ottoisä naittaa Nastasja Filippovnan päästäkseen
kunnialla vapaaksi insestisidoksistaan.
Sitten on Olga ja Irina ja sisarten puristuksessa ressukaksi
jäänyt velipoika Andrei. Irina on
tytöistä raikkain, ja vilkkain. Hän huokuu elämän iloa ja flirttailee mielellään
kahden nuorukaisen Tusenbachin ja Soljonyin kanssa. Tilanne etenee siihen
pisteeseen, että Irinan on mentävä avioon ja hän valitsee puolisokseen paroni
Tusenbachin. Irina on luonnonlapsi ja suorapuheinen. Hän sattuu paronille
toteamaan, ettei hän ihan oikeasti tätä rakasta vaan menee naimisiin, kun
elämäntilanne sitä vaatii. Ja tuon avioliiton romuttaa kaksintaistelu, jossa
sulhanen saa surmansa. Irina jää osattomaksi. Mutta sen jälkeen onkin jo aika lopettaa
ajatusleikki. Sisaret kuolevat eli jättävät inkarnoidun sielunsa samassa
lapsuudestaan asti rakkaassa metsässä, jossa he ovat tuohon vieraaseen aikaan
ilmestyneetkin. Pois lähtiessä jää
kaikumaan tuo yllä mainitsemani lausahdus ”Надо жить”.
Pitää vielä todeta, että tuo lausahdus on jäänyt minullekin
Tšehovin alkuperäisestä näytelmästä elävästi mieleen. Ja muistaakseni joku
muukin ohjaaja on sitä omassa versiossaan korostanut omalla tavallaan. Se on
usein ollut pakkomielteistä toistoa, pyrkimystä irti elämän tuskaisesta
tyhjyydestä, vaihtoehdottomuudesta. Tällä kertaa tuo hokema on kuitenkin
iloista vapautumista menneisyyden rajoista ja ahdistuksista. Sitä juuri, mikä
näytelmän tehtävänä on katsojalle luoda, ainakin jos tulkitsee perinteisiä
teatterin teoreetikkoja.
Velipoika Andreista jää esityksessä mieleen hänen
tuskaisuutensa, kun hän tiuskii sisariltaan, mitä heillä on hänen vaimoaan
vastaan. Hän yrittää olla vihainen mutta siskot katsovat ensin häntä ihmeissään
ja pistävät sitten koko tilanteen nauruksi.
Heidän oma hemmoteltu vellihousunsa oli muka vihainen. Vanhin sisko
tekee sitten yllättävän eleen, jonka voisi rinnastaa yllä olevaan
koululaispojan halaukseen. Hän alkaa intohimoisesti suudella veljeään, suoraan
suulle. Se on kuin seksuaalista esileikkiä, mitä ei pidättyvän tuntuiselta
naimattomaksi jääneeltä ja sen vuoksi muiden sisarten pilkkaamalta Olgalta
olisi odottanut. Ja samassa muutkin tytöt ovat veljensä kimpussa.
Hellitellessään he aivan kuin halaisivat veljeänsä kuoliaaksi. Mutta veli
pakenee paikaltaan vihaa ja pettymystä puhkuen. Sisaret jäävät keskenään
naureskelemaan ja ilkkumaan.
Aristoteleen teoriaa seuraten teatteriesitys (tragedia) vie
katsojan kohti vapautumista, katharsista.
Tässä mennään elämää kohti. Se on tämän näytelmän katharsis. Käännytään
näytelmän henkilöiden maailmasta ja ristikkäisistä ihmissuhteiden syövereistä
meihin itseemme, joudumme katsomaan toisiamme, tuntemattomia kanssaeläjiä
silmästä silmään, kohtaamaan elämän ja tämän hetken.
Entä sitten tuo parodia? Nähdäkseni on esityksessä sitäkin,
mutta ei se pelkästään sitä ole. Kolme
sisarta tulee keskelle meitä. Olemme pohtivinamme Tšehovia ja ohjaaja
nauraa meidän ajallemme, joka etsii uhreja ja kärsijöitä ja syyllisiä, leimaa
omaksumamme roolit.
Näytelmästä lähtiessäni soi mielessäni tuo Soljonyin
kontra-alton äänellä esittämä vanha aaria, mistä jo yllä kerroin. Sen soidessa
päässäni kävelin Nevski prospektin jalkakäytävää ja seurasin siinä samalla yön
vilinää. Ja sitä seuratessani aloin esityksen katharsiksesta ”valaistuneena”
pohtia, mitä aion loppuelämässäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani
huoahtaa yhtä tyytyväisenä kuin Žoldakin luomat sisaret. Tunnustan, että en
päässyt tuolla kävelylläni ratkaisuun. Mutta sellaisen matkasauvan sain
seurakseni.
III.
Näytelmän sisällöstä vielä kokoavasti
Esitän vielä kokoavankatsaukseni näytelmän sisällöstä. Jotakin tulee toistettua, jotakin jää ehkä
sanomatta.
 |
| Näyttämö ennen esityksen alkua, skriinillä näkyy kaislikkoa |
Esityksen alkukuvista tulee jostain syystä mieleen Andrei
Tarkovskin elokuva Solaris, ehkä
videokuvassa näytettävän kaislikon ja näyttämölle kaikuvan musiikin myötä. Hyvin pian tapahtumien edetessä yhteydet
Tarkovskiin katoavat. Toki avaruusasemaan liittyvät assosiaation ovat aina
välillä mukana. Välillä joku yksittäinen näyttelijä puhuu lasikupu päässä, kuin
jostain voimaa hakien. Anton Tšehovin näytelmän maailma vie esityksessä kuitenkin
mukanaan enkä ehdi enkä kykene pohtimaan, mikä salainen tarkoitus noilla
avaruudellisilla assosiaatioille on.
Esitys on koettava unena. Vuosi 4015 viittaa vain
irrallisuuteen historiallisesta kontekstista. Näytelmä ilmestyi vuonna 1901,
siinä ajassa ei periaatteessa enää olla, mutta henkilöhahmot kantavat kyllä
mukanaan tuon maailmanajan rippeitä. Ei
sovinnaisuuksista päästä täysin irti. Toiseksi on muistettava elokuvan ohjaaja
ja käsikirjoittaja. hän elää kuitenkin meidän ajassamme. On kyse hänen unesta,
vuosi 4015 on hämäystä.
Tšehovin näytelmässä isä on tuonut perheensä pois
Moskovasta. Sitten hän on kuollut. Ja alkuperäinen näytelmä alkaa tilanteesta,
kun vuoden kestänyt suruaika on päättymässä ja vietetään samalla nuorimman
sisaren, täysi-ikäisyyden juuri saavuttaneen Irinan, nimipäiviä. Andri Žoldakin versiossa ei tähän kiinnitetä
huomiota. Sen sijaan Moskova kyllä mainitaan näytelmän alussa ja eräässä
esitetekstissä tehdään retorinen kysymys, mikä on se Moskova, johon sisarten
kaipuu kohdistuu. Tšehovin näytelmässähän Moskova tuntuu välillä olevan kuin
jonkinlainen pelastuksen tie, tylsästä pikkupaikasta olisi päästävä pois
takaisin ihmisten ilmoille. Nyt kuitenkin
tuo konkreettinen kaipuun kohde unohtuu, kaipuu on toki läsnä.
”Roolihahmojen sanat kaikuvat täynnä
samaa toivoa ja kaipuuta täynnä kuin Tšehovinkin näytelmässä, ei ole
merkitystä, mihin pyrkivät nuo 41. vuosisadan hahmot, kaukaiselle
avaruusasemalle Moskovaan vai muinaiseen Venäjän imperiumin pääkaupunkiin.”
Näytelmän varsinaisessa ohjelmatekstissä kysytään, onko
mahdollista ylittää rajansa, kohtaloaan muuttaen. Siinä todetaan, että siihen kysymykseen Žoldakin
kokeilu etsii vastausta.
Ensin näyttämön maailmaan putkahtavat sisaret, yllään
1800-luvun loppuvuosia mukailevat asut. Syntymäpaikkana on lapsuudesta niin
kovin rakas metsikkö, jossa kovin monet hetket on rakkaiden ihmisten seurassa
aikaa vietetty. Hapuillen he alkavat
tiedostaa omaa maailmaansa. Se lähtee liikkeelle nimistä. Muisti alkaa
palautua, sen mukana myös traumat. Ennen pitkää näyttämöllä juoksevat lähes
kaikki Tšehovin näytelmän hahmot, joukossa myös tytärten äiti ja isä, jotka
varsinaisessa näytelmässä on vain mainittu. Sisarista ja eräistä muista
henkilöhahmoista alkaa paljastua luonteen piirteitä, jotka Tšehov piti visusti
piilossa.
Kuten yllä totesin, Žoldakin version keskiössä tuntuu olevan
keskimmäinen sisar Maša, jonka Tšehov oli sijoittanut onnettomaan avioliittoon
tämän ollessa 18-vuotias. Ensimmäiseksi Maša kohtaa näytelmässä isänsä. Hän on
flegmaattisena nojatuolissaan istuva ukko.
Tytär saa kokea insestiä, mikä on minulle näytelmän ensimmäinen
järkytys. Se on kuitenkin vasta alkua. Isä katoaa kuvioista. Hän ilmestyy
myöhemmin näyttämölle Veršininin hahmossa. Tšehovin näytelmässä kyse on
everstiluutnantista ja patterinpäälliköstä, johon Maša ensiksi mieltyy ja
myöhemmin rakastuu. Tässä versiossa Veršininin sotilaallisuutta ei tuoda
esille. Hän on keski-ikäinen ryppyisessä puvussa elehtivä ja pelehtivä keski-ikäinen
mies, Mašan isän uusi ruumiillistuma, joka on kiinnostunut lähinnä
syömisestä. Hän syö esityksessä parissa
minuutissa kokonaisen aterian. Vatsa pullottaa puvun takin välistä ja Maša
kuulostelee korva siihen painautuneena, kuin lapsi olisi tulossa. Välillä hän syöttääkin tätä rakkauden
kohdettaan, kuin pikkulasta. Ja mies sen kun valittelee nälkäänsä. Rakkaus ottaa Mašassa vallan. Ennen pitkää se
kehittyy eräänlaiseksi kissa-hiiri –leikiksi ja takaa-ajoksi. Maša etsii vain Veršinin läheisyyttä, samalla
hän pakenee omaa aviomiestään. Tämä jahtaa vaimoaan pyörien siellä täällä ja
ilmestyen välillä väärinäkin hetkinä tilanteita sekoittaen.
Sitten eräässä vaiheessa tapahtuu yllättävää. Veršinin saa
ikäviä tietoja vaimostaan, hän joutuu lähtemään kotiin. Maša on entistä
onnettomampi ja epätoivoisempi. Veršininin vaimo saapuu jopa näyttämölle. Hän yrittää
hirttäytyä miehensä silmien edessä. Tämä
ei tiedä, mitä tekisi. Lopulta vaimo suoranaisesti panee miehensä lohduttamaan
itseään. Kaikki tuntuvat olevan omien rooliensa vankeina.
Mašan mies kymnaasin opettaja Fjodor Kulygin on jännä hahmo.
Tšehovin versiossahan hän on jonkinlainen ressukka, vaimoansa kaipaava ja tämän
syrjähypystä silmänsä sulkeva aisankannattaja, joka lähes itkien vaeltelee
näyttämöllä vaimoansa kaivaten ja tätä kotiin pyytäen. Sellainen hän on nytkin,
mutta luonteessa on uusia piirteitä. Alkupuolella hän lujasanaisesti
sotilaallisella tyylillä toistelee olevansa ”pedagogi” pyrkien korostamaan omaa
tärkeyttään ja kohottamaan egoaan. Pedagogi-sanan sijalle voisi laittaa sanan
”byrokraatti”. Hän on eräänlainen kauhukuva nykypäivämme byrokraateista. Asema
on tärkeä, ei ajatukset. Salkku kädessä hän kulkee, pää tyhjänä, omaa
tärkeyttään paisuttaen. Kun hän sitten erinäisten vaiheitten jälkeen kohtaa
Mašan, odotan käyvän niin kuin alkuperäisessä näytelmässä, jossa mies vie
laillisen vaimonsa turvaan kotiinsa ja vaimo alistuu hiljaa kohtaloonsa, kun Veršinin
on joutunut menemään vaimonsa turvaksi.
Mutta ei! Tapahtuu esityksen ehkä traagisin kohtaus. Mies raiskaa
vaimonsa. Sen jälkeen vaimo jää alistuneena yksin kyyneliään vuodattaen pesemään
itseään puhtaaksi kokemastaan saastasta.
Olga on vanhin sisarista. Hänet on alkuperäisessä
näytelmässä tuomittu jäämään vanhaksi piiaksi. Mielestäni hänen roolinsa jää
nyt hieman ulkopuoliseksi ja irralliseksi. Eräässä kohtauksessa siskot hieman
ivailevat hänen naimattomuudelleen, mutta ei sekään kohtaus oikein toimi.
Sitten on Andrei, sisarten isoveli, ja hänen itsepäinen
vaimonsa, joka Tšehovilla ottaa koko talossa vallan ajaen lopussa Irinan asumaan
samaan huoneeseen Olgan kanssa, jotta saisi tilaa lapsilleen.
Andrei-veli menee suutuksissaan puhuttelemaan sisariaan
siitä, että he eivät muka hyväksy hänen vaimoaan, joka on ottanut talossa
määräysvallan. Siskokset katsovat veljeään aluksi hämillään. Tilanne muistuttaa
vielä tässä vaiheessa alkuperäistä Tšehovin tekstiä mutta kääntyy pian
päälaelleen, kun sisaret purskahtavat veljen tosikkomaisuuden vuoksi nauruun ja
alkavat sitten halia isoaveljeään. Tämä saa veljen hämillisenä
vaikenemaan. Vanhin sisko intoutuu jopa
intohimoiseen suuteloon. Niin pitkälle tilannetta ei sentään kypsytellä, että
todettaisiin Olgan ja Andrein välillä olleen syvempääkin seksisuhdetta, mutta
sillä ajatuksella kyllä hiukkasen leikitellään. Tytöt ovat perheen sisäisissä
suhteissa niskan päällä ja perheen ainoa, sukupuolensa vuoksi hemmoteltu ja
erikoiskohtelun saanut poika joutuu kokemaan myös sen negatiiviset seuraukset.
Tytöt ovat oppineet leikittelevän flirtin keinot saada velipoika hiljaiseksi ja
tämä on tehnyt pojasta myöhemmin hiljaisen tahdottoman, vaimon ohjattavissa
olevan ressukan, joka ei saa omasta elämästä mitään otetta. Tšehovin tekstissä
hänestä tehdään talon omaisuuden uhkapeleissä tuhlaava surkimus, taakse jäävät
loistavat tulevaisuuden haaveet ja nuori mies päättyy tyhjänpäiväiseksi
byrokraatiksi. Tästä Žoldakin en huomannut kertovan.
On Irinan rakkaus - paroni Tusenbachin ja esikuntakapteeni Soljonyin kilpailu Irinan suosiosta. Ensiksi mainittu siinä pääsee voitolle, mutta Soljonyi on
ulkoisesti komeampi ja vetovoimaisempi. Esityksen lopussa hän jää laulamaan
vanhaa renessanssin ajan lauluaariaa kontra-alton äänellä. Siitäkin kerroin jo
yllä.
Tusenbachin ja Soljonyin välillä tulee sitten keskinäistä
riitaa ja kahnausta, minkä jälkeen Irinan valitsema sulhanen joutuu haastamaan
Soljonyin kaksintaisteluun. Kaksintaistelu ja Tusenbachin kuolema on kuvattu
tyylitellysti hidastettuna. Miehen selkäranka on murtunut jo aikaisemmin, kun
hän on saanut kuulla Irinan ylimielisistä sanoista, ettei tämä varsinaisesti
rakasta miestä vaan menee vihille tilanteen pakosta. Tusenbach jää siitä
hämilleen ja pettymys on sanoinkuvaamaton.
On vielä myös sotilaslääkäri Tšebutykin, vanha raihnainen,
elämään kyllästynyt mies, jonka eräs alkuperäisessä näytelmässä tehty lausahdus
saa Žoldakilla huomattavat mittasuhteet. Mies nimittäin toteaa olleensa nuorena
rakastunut sisarten äitiin. Tapahtumien kulku antaa siten vaikutelman, että
Irinan oikea isä onkin juuri tuo sotilaslääkäri Tšebutykin.
Näyttämöllä käväisee myös sisarten äiti, hän on kaunis ja
hehkeä nuori nainen. Niin muistikuvat ja unikuvat elävät omaa elämäänsä. Naiset
näyttävät nuorilta ja miehet vanhoilta.
…
Toisto on yksi Žoldakin käyttämä tehokeino. Tilanne kumpuaa
jostakin varsinaisen näytelmän lausahduksesta ja sitä sitten puhuja toistaa
useaan kertaan. Niin tekee Irina Tusenbachille, useaan kertaan kaikuu myös Ivan
Tšebutykinin lausahdus, jossa tämä kertoo rakastaneensa nuorena sisarten äitiä.
Eikä kertatoteamus riitä myöskään
silloin, kun vihjataan, kuka on Irinan oikea isä. Mašan rakkauden tunteet
Veršininiä kohtaan alkavat tuntua jossain vaiheessa jo liioittelulta. Tilanteen
absurdius on ainakin tuotu korostetusti esille.
Puutteista huolimatta se oli minusta loistava esitys. Ja
sekin on edelleen lisättävä, että vaikka kyse oli yli neljän tunnin
esityksestä, en silti kertaakaan pitkästynyt, niin kuin hyvin usein Tšehovia
katsoessa käy. Aina tilanteissa mentiin eteenpäin, toistosta huolimatta.
 |
| Esitys on loppunut, yleisö poistuu katsomosta näyttämön kautta |
 |
| Valkoiseen peittynyt varsinainen katsomo |
IV.
Lopuksi: ohjaajan ajatuksia
Laitan loppuun vielä lainauksen Andri Žoldakin kirjeestä
Turun kaupunginteatterin näyttelijöille toukokuussa 2012. Sen olen lainannut Esiripun tuolla puolen –näytelmän
ohjelmalehtisestä, joka on tietysti venäjänkielinen. Laitan tähän oman suomennokseni
ja heti sen perään olen skannannut ohjelmalehtisen keskiaukeaman, josta on
nähtävissä alkuperäinen venäjänkielinen versio (suurenee klikkaamalla).
"Näyttelijä on tuo ihmisille valon, sytyttää sen ja pitää sitä
yllä. Valo on toivoa elämään. Näyttelijät kertovat ihmisille viestin siitä,
miten voi elää paremmin. Maailman ensimmäinen näyttelijä oli Prometeus, joka
heitti haasteen jumalille ja varasti valon jumalten pidoista. Hän varasti sen
ihmisiä varten. Ja luovutti tuon valon meille. Te olette valittuja, te olette
merkittyjä, te olette erityisiä, te olette oraakkeleita, saarnaajia. Teitä ei
ole tehty muovista, vaan teissä virtaa tämä elävä punainen veri, jossa on suora
kosketus elämän vaistoihin. Kuinka muistuttaa teitä siitä, että te olette hyviä
ja avuliaita, että teidän sydämenne lyövät kipunoiden pienimmästäkin
epäoikeudenmukaisuudesta ja rujoudesta. Te olette ihmisen sisällä elävän
kauneuden puolustajia, te olette ennustajia. Teihin kätkeytyy ja teissä on
säilyneenä ihanteet ja teidän toiveenne ovat vahvoja. Te olette keskellä
taistelua hyvän ja pahan välillä, puhtaan ja likaisen välillä. Teistä riippuu
nykyisin moni asia, hyvin moni."
...
 |
| Nevskillä matkalla hotelliin |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti