Torsti Lehtinen

AlfaTV:n kanavalla Markku Tenhusen keskusteluohjelmassa nimeltä Tenhunen on vieraana kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen (s. 1942). Linkki ohjelmaan on tässä.  En aio nyt toistella keskustelun sisältöä, tuon siitä edempänä esille muutaman minua kiinnostaneen seikan. Ensin kuitenkin kerron muutaman sanan omasta suhteestani Lehtisen tuotantoon ja esittelen samalla henkilöä.

Torsti Lehtinen on kova jätkä. Hän on Kallion kundeja, kasvanut nuoruuteen äärimmäisenköyhissä oloissa, kerännyt varhaisimmat elämänkokemuksensa Kallion kaduilta, lähtenyt sitten kiertämään maailmaan, käynyt pohjilla huumeitakin kokeillen.  Mutta elämä on kuitenkin ajanut häntä pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Hän on lukenut iltalukiossa ylioppilaaksi ja opiskellut Helsingin yliopistossa itselleen loppututkinnon. Monien vaiheiden ja harhailujen jälkeen elämä on vakiintunut paikoilleen. Filosofian alueella hänet tunnetaan Søren Kierkegaardin tutkijana ja tuntijana. Ylipäänsä hän on nostanut esille eksistentiaalista filosofiaa.

Lehtinen on myös kirjailija.  Itselleni hän on tullut tutuksi omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Jano kautta. Se kertoo Topin tarinan. Topi oli neljävuotias, kun isä kuoli. Tämä oli pitänyt kotonaan suutarin verstasta.  Hän jäi äitinsä hoiviin. Tältä hän sai kuulla olevansa tavallaan korvikelapsi. Isoveli oli kuollut pari vuotta ennen hänen syntymäänsä ja tämän tilalle hänet hankittiin. Helsingin Kallion kadut olivat kova koulu. Sieltä hän sai eväät tulevaisuuteensa. Hän nostaa sen yliopistosivistyksen rinnalle. Tv-keskustelussa hän toteaa kutakuinkin niin, että filosofin pätevyytensä hän on saanut ensisijaisesti Kallion kaduilla.

Romaanitrilogian osat ovat Kun päättyy pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa sekä Sokea taluttaja. Ne ovat ilmestyneet aiemmin yksittäisteoksina 1980-luvun alkupuoliskolla. Trilogia osui silmiini jossakin kirjakaupassa, ehkä taisin odottaa junan lähtöä Helsingin asematunnelissa. Kympin se maksoi. Olin kyllä kuullut miehestä aikaisemmin. Nyt pääsin sitten käsiksi hänen elämäntarinaansa. Se oli samalla aikaa järkyttävä ja huojentava lukukokemus. Nuori mies halusi ottaa omaa elämäänsä haltuunsa, kun hän oli jo saamassa jotain otetta, tuli vastoinkäymisiä, uudelleen siitä noustiin, selvyyttä ei tunnu trilogian lopussakaan tulevan. Ensimmäisen osan taisin lukea siltä istumalta, sitten lukuprosessi hieman hidastui mutta ahmien luin kirjan loppuun ensimmäisen osan imussa miehen epätoivoiselta vaikuttavaa kilvoittelua seuraten. Suosittelen Janoa. Sen jälkeen ainakin minulle tuli tarve tutustua myös kirjailijan muihin elämänfilosofisiin ja uskonnollisiin pohdintoihin. Julkaisuja hänellä kyllä riittää. Hänen viimeisin teoksensa on esseekokoelma Multaisen iän kerho (Basam books 2015). Koko hänen tuotannossaan keskeisenä kysymyksenä on elämän perimmäisten kysymysten pohdinta, erityisesti kuoleman kohtaaminen tuntuu olevan yksi keskeinen aihe. Hän palaa usein lapsuutensa maisemaan, Kallioon.

Torsti Lehtisen ääni on myös tullut tutuksi monissa eri yhteyksissä. Tuo yllä mainittu ohjelma ei ole todellakaan ainoa tv-ohjelma, joissa hän on esiintynyt. Lisäksi radiossa hän on esiintynyt useaan otteeseen.  Hän palaa aina samoihin kysymyksiin, mutta niihin ei olekaan olemassa mitään selviä vastauksia. Tätä viimeisintä tv-ohjelmaa kuunnellessani panin merkille, että verrattuna varhaisempiin kirjoituksiin Lehtinen on löytänyt sanomalleen pelkistetymmän ilmaisun. Nuorempana hän pyöritteli enemmän ajatuksiaan hakien niiden tueksi erilaisia kontekstistaan irrotettuja viittauksia, joilla hän ikään kuin haluaa todistella lukijoilleen omaa lukeneisuuttaan. Nyt hän osaa selkeämmin kiteyttää asiansa.

On hän toki osannut kiteyttää aiemminkin. En nyt valitettavasti muista, mistä tämän seuraavan esimerkin olen lukenut, saattaa olla tuosta viimeisimmästä teoksista. Hän pohdiskelee sitä, että tekstejä tuntuu olevan maailmassa liian paljon. Tuntuu, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Hän kuitenkin toteaa filosofi Wittgensteinin tunnettua postulaattia (”Wovon man nicht sprechen kann, daruber mus man schweigen”) mukaillen: ”Siitä mistä emme voi puhua on kirjoitettava”.  Kirjoittaminen on meille kaikille mahdollisuus, henkilökohtainen tarve, joskus jopa sisäinen pakko. Se auttaa selviämään.

Lehtinen osaa myös olla humoristinen. Itse asiassa kuoleman kohdatessaan ihminen tarvitsee huumoria. Se tulee ilmi myös Tenhusen ohjelmassa.  Lehtinen kertoo tilanteesta, kun hän oli töissä sairaalassa. Hän meni työkaverinsa kanssa vainajien kylmäkaapeille. Hänen seuralaisellaan oli tapana oven avatessaan tervehtiä vainajia, kerran hänelle sitten vastattiin. Enempää en paljasta.

Jossakin radio-ohjelmassa tai mahdollisesti jossakin teoksessaan hän kertoo hirtehisen tarinan pohjoisen papista, joka joutuu Lapin syrjäkylillä kertomaan perheen äidille miehensä tapaturmaisesta kuolemasta. En kerro nyt tarinaa, koska pelkäisin vesittäväni sen. Saattaa olla, että olen sen lukenut jostakin teoksesta, mutta siinäkin tapauksessa Lehtisen oma äänensävy tulee tarinassa niin kirkkaana esiin, minun kirjoittamanani juttu ei saisi pontta. Herskyvät naurut tarina minussa herätti, vaikka liittyikin inhimilliseen suruun ja kuolemaan. Hyväksyttäköön, että kuoleman tragiikkaan tarvitaan hirtehishuumorinkin kaltaisia suojamekanismeja.  Mutta toisen kuolema voi aiheuttaa ihmiselle elämänikäisen helvetin, varsinkin silloin, jos on ollut itse sitä aiheuttamassa. Jossakin vanhemmassa kirjoituksessaan Lehtinen kertoo nuoresta papista, joka menetti uskonsa joutuessaan hautaamaan erästä ehkä parivuotiasta pikkutyttöä. Perheen isä tuli kotiin, pikkutyttö juoksi innoissaan isäänsä vastaan, isä nosti lapsen käsillään ilmaan iloisesti tervehtien, yllä sattui olemaan kattokruunu, jossa oleva piikki lävisti lapsen pääkallon. Tytär kuoli välittömästi. Minulle tuo tarina on jäänyt mieleen, koska olen kerran nostanut vajaan kaksivuotiaan lapsen käsivarsillani lennättäen suoraan kattokruunuun. Tuolloin luulin lapsen saavan ikuisen vamman, onneksi hän selvisi pitkällä itkulla, joka muuttui sitten nauruksi.

…

Nostan haastattelusta esille muutaman seikan.

Lehtinen ei ole jäänyt koskaan elämässä paikoilleen. Aina häntä on jokin elämisen liekki vienyt eteenpäin, sovinnaisuuksien kuoppaan hän ei ole langennut. Hän asettaa elämänkokemuksensa kirjaviisauden edelle ja kokemuksistaan hän on voinut ammentaa paljon. Työsuhteitakin on ollut kymmenittäin. Häntä voisi kutsua rauhattomaksi sieluksi, mutta hän on vain halunnut pitää itseänsä liikkeessä, olla lähempänä todellista elämää.

Hän kertoo, että hänen pisin yhtäjaksoinen työsuhde oli Nokia-nimisessä yrityksessä joskus paljon ennen kuin se nousi maailmanmaineeseen. Hän oli ohjelmistoasiantuntijana ja suhde kesti kymmenisen vuotta. Hän koki työnsä rasitteeksi sen yksipuolisuuden vuoksi ja oli harkinnut lähtöä jo kauan. Lopullisen päätöksen teko oli hankalaa. Kun häntä sitten kerran oltiin lähettämässä jatkokoulutukseen, hän omien sanojensa mukaan älysi lähteä, koska tuo koulutus olisi sitonut hänet yritykseen ainakin kahdeksi vuodeksi. Hän lähti, koska hän tunsi, että hänen elämänkokemuksensa jää vaille käyttöä. Sieltä hän meni kirurgiseen sairaalaan, tehtävänä oli mm. jakaa potilaille ruokaa ja kantaa vainajia kylmäkaappiin.  Lehtinen toteaa, että ”se oli hyvin eksistentiaalista ja filosofista työtä”. Hän jatkaa:

”Vaikka palkka romahti ja työn arvostus romahti, niin jotenkin tunsin olevani lähempänä elämää. Siitä siten hakeuduin tarkkailuluokan opettajaksi ja huumetyön tekijäksi. Ne olivat sellaisia töitä, joissa kummasakin koin, että kaikki se mitä olin oppinut elämässä ymmärtämään, oli tarpeen.”

Toinen nostoni liittyy Torsti Lehtisen läheisimpään filosofiin - Kierkegaardiin, jonka ajatteluun hänen oma filosofinen näkemyksensä paljolti perustuu. Lehtinenhän oli tekemässä aiheeseen liittyvää väitöskirjaa, joka olikin jo melkein julkaisuvalmiina. Se kuitenkin tuhoutui homevaurion takia ja samalla meni myös valtava lähdekirjallisuus. Energiaa ei enää löytynyt työn uudelleen kokoamiseen. Pieni osa oli ehditty siirtää tietokoneelle, ja siitä syntyi pari aiheeseen liittyvää teosta.

Kierkegaardin filosofiasta Lehtinen nostaa esille ajatuksen, että kukaan ei näe todellisuutta sinänsä, me olemme oman todellisuutemme vankeja. Tämä tarkoittaa, että ei ole olemassa absoluuttista tietoa. Kierkegaard puhuu dialogin puolesta.

Kierkegaardin keskeisenä taustahahmona on Immanuel Kant, jonka mukaan ihminen ei pysty näkemään todellisuutta sinänsä. Me olemme oman näkökulmamme vankeja. Kukin näkee asiat omilla silmillään. Kiteyttäen voisi siis todeta, että totuus on subjektiivista. Tähän liittyen Lehtinen kysyy: ”Jos jokainen on subjektivisuutensa vanki, niin suistummeko me suhteellisuuksien suohon?” Eikö ole mitään, mikä olisi yleispätevästi totta? Lehtinen vastaa, että yksi ainoa tie objektiivisen totuuden kohtaamiseen on dialogi.

Lehtinen pitää Kierkegaardia dialogisen filosofian alullepanijana.  Tämä kirjoitti itse useilla nimimerkeillä, saattoi jopa esittää kritiikkiä omaa teostaan kohtaan. Hänellä oli kahdeksantoista eri salanimeä, jotka kaikki olivat Lehtisen mukaan jokseenkin kaikesta eri mieltä. Hän kertoo esimerkin siitä, kun hänen pääteoksensa Enten – Eller ilmestyi (v. 1843). Paikallisessa lehdessä se sai murskakritiikin, koko valtava tiiliskivijärkäle oli arvostelijan mukaan paperin tuhlausta. Kööpenhaminan älymystö oli vahingoniloinen, kerrankin joku sanoi suorat sanat. Kunnes kävi ilmi, että arvostelun oli kirjoittanut Kierkegaard itse. 

Torsti Lehtinen kiteyttää Kierkegaardin dialogisuuden kutakuinkin seuraavasti:

Jos lähdetään siitä, että kukaan meistä ei näe objektiivista todellisuutta, niin ainoa vaihtoehto näiden subjektivisuuksien ja suhteellisuuksien suossa rämpimiselle on dialogi, jossa me sanomme mahdollisimman rohkeasti ja jopa röyhkeästi oman mielipiteemme ja samalla olemme nöyriä ja valmiita kuulemaan toisen raporttia siitä, miten hän kokee asian.

Minulla nousee tästä mieleen valtamediassamme esiintyvä aidon dialogin puute. Tuon kierkegaardilaisen ajatuksen toivoisin tulevan myös yleisradion ja muun valtamedian periaatteeksi.  Media ei saa ruveta esittämään yhtä totuutta, sen on annettava tilaa myös aidolle keskustelulla ja ajatusten vaihdolle. On rakennettava keskinäistä ymmärrystä eikä eripuraa ja kahtiajakoa. Sitä myötä me kansalaiset kykenemme pääsemää lähemmäksi totuuden likiarvoa ja kaiken lisäksi pystymme itse luomeen oman näkökulmamme emmekä alistu yleisradion ja muun median esittämään yhteen ja ainoaan totuuteen.

Huomasin muuten Lehtisen itse toteuttavan tuota dialogisuuden periaatetta hänen kertoessaan omasta kristillisyydestään ja vakaumuksestaan.  Hän toteaa päätyneensä kristinuskoon, ettei elämä olisi vain merkityksetöntä ”kompurointia omaa hautakuoppaa kohti”, jolloin millään ei olisi mitään tarkoitusta. Tällöin elämä olisi hyppy tuntemattomaan. Samalla Lehtinen kuitenkin esittää täydennykseksi kannan, jolla hän osoittaa ymmärrystä vastakkaiselle näkemykselle. Hänen mukaansa sekin (elämän merkityksettömyys) on hyvä lähtökohta, sillä toisen ihmisen haurauden ymmärtäminen antaa mahdollisuuden solidaarisuuteen, kohtalotoveruuteen ja veljeyteen. Hän käy omassa monologissaan sisäistä dialogia. Se näyttää kuuluvan osana näihin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Itse jaan tämän lähestymistavan. Epäily kuuluu keskeisesti läsnä uskonnollisissa pohdiskeluissa.

Kolmantena asiana nostan esille kysymyksen hyvästä ja pahasta. Torsti Lehtinen perustelee omaa näkemystään Goethen Faustiin viitaten. Mefistoteles toteaa Faustille: ”Olen osa voimaa syvää, joka pahaa tahtoo, mut aikaan saa vain hyvää.” Sen mukaan asia voi näyttää lyhyestä perspektiivistä katsottuna pahalta, mutta pitemmälle katsottuna se voi olla välttämätöntä ja hyödyllistä. Tästä seuraa, että hyvän ja pahan rajanveto on hankalaa. Lehtisen mukaan tärkeää on pitää mielessä, että hyvän ja pahan raja ei kulje uskontojen, maailmankatsomusten eikä ihmisyksilöiden välillä. Se raja kulkee niiden lävitse. Siis kaikissa maailmankatsomuksissa on sekä hyvää että pahaa.

…

Kirjoitan vielä lopuksi muutaman mieleen nousevan asian.

Torsti Lehtisen tuotanto on laaja. Esseissä hän palaa tuttuihin ikuisuusteemoihin. Hänen kirjoistaan tulee ilmi vankka pohjatyö ja lukeneisuus. Eräässä pienessä teoksessaan hän on mm. käsitellyt perusteellisesti Saatanan historiaa (Kirjapaja 2004). Raamatun aiheeseen hän osaa tuoda omaperäisen näkökulman. Siitä osoituksena on yleisradiossa esitetty keskustelu Jobin kirjasta.  Näköjään se keskustelu on vieläkin kuultavissa yleisradion sivuilla. Joissakin jutuissaan ja ohjelmissa hän leikittelee oivasti huumorilla.

Nostan ylitse muiden tuon yllä mainitsemani omaelämäkerrallisen romaanitrilogian. Täytyy sekin mainita, että aloin lukea myös hänen myöhempää kaunokirjallista teosta, vuonna 2003 ilmestynyttä dokumenttiromaania Kutsumushuora. Sen valmisteluprosessista Lehtinen kertoo kiinnostavasti kirjoituskokoelmassaan Multaisen iän kerho ja pitää sitä yhtenä haastavimmista töistään.  Niin kiinnostavalta kuin tuo romaani tuntuukin, niin se ei minua sytyttänyt ollenkaan. Julkista huomiota se on kyllä saanut, ja onhan se jopa dramatisoitu. Hän valitsi romaanin päähenkilöksi kahdesta mahdollisesta sen toisen. Ehkä se Sonja Marmeladovaa mukaileva hahmo olisi ollut ainakin minulle kiinnostavampi. Mutta raadollisissa asioissa siinä liikutaan, ehkä siksi sitä monet vieroksuvat.