Sain idean kirjoitukseeni viime viikonloppuna Yleisradion
Teema-kanavalla esitetystä Paul Smacznyn dokumenttielokuvasta Kuinka Bach voitti Maon (”How Bach
defeated Mao”). Se kertoo nykyisin
Ranskassa asuvasta kiinalaispianistista Zhu Xiaomeista ja hänen paluustaan
synnyinmaahansa. Tuo elokuva on kirjoitukseni keskiössä ja lähtöpisteenä mutta
käsittelen myös muutaman muun kiinalaisen pianistin elämää, jotka kaikki kyllä tulevat
tuossa elokuvassa vastaan. Sukunimiä käyttäen pianistit ovat Zhu, Gu, Yin ja
Zhou.
Jutun otsikossa viitataan Johann Sebastian Bachiin. Hän on
Zhu Xiaomein (etunimestä käytetään myös muotoa Xiao-Mei) pianistin uran rakkain
säveltäjä. Edustakoon hän nyt tässä
laajemminkin länsimaista kulttuuriperintöä.
Mao Zedong edustaa puolestaan kommunistista tuhovoimaa, jota hänen
kannustamanaan hullaantuneet punakaartilaisjoukot levittivät ympäri Kiinaa.
Oikeastaan juttuni yhtenä perusajatuksena on kertoa, että Bach edustaa myös
kiinalaista kulttuuriperintöä, vaikka noilla iskulauseitten voimalla etenevillä
kulttuurivallankumouksen nuorisojoukoilla oli esikuvanaan perinteistä tyyliä
käyttävä kiinalaisrunoilija.
I.
Elokuva
Zhu Xiaomei (s.
1949) on maailmankuulu Bach-tulkitsija, joka lähti Kiinasta vuoden 1980
taitteessa ja palaa elokuvassa entiseen kotimaahansa konsertoimaan 33 vuotta
lähtönsä jälkeen. Sinällään tuossa paluussa ei olisi mitään dramaattisesti
kiinnostavaa mutta pianistin taustan tuntien kyseessä on toisaalta hyvin
ahdistava ja toisaalta vapauttava matka. Zhu nimittäin oli Kiinassa 60-luvulla
alkaneen puhemies Maon johtaman kulttuurivallankumouksen alas painamia uhreja.
Ja sen verran traumoja tuo aika on häneen jättänyt, että hän uskaltautui vasta
nyt palaamaan Kiinaan. 1960-luvun alkupuolella hän oli superlahjakas pianistin
alku, jonka ura uhkasi kulttuurivallankumouksen purkautuessa keskeytyä jo
alkuunsa. Hän selvisi kuitenkin tuon toivottoman kauden yli, missä keskeisenä
tukena oli elokuvaan nimensä saanut Johann Sebastian Bach. Hänen onnistui sitten päästä ulkomailla
syventämään opintojaan. Elokuvassa kuvataan pianistin tuntemuksia ja pohdintoja
sekä seurataan hänen konserttejaan alkaen Shanghaista ja päättyen kaikkein
raskaimpia tuntemuksia herättävään Pekingiin. Pianistin mukana Kiinaan matkaa musiikkiesseisti
Michel Mollard. Hän kommentoi elokuvassa vierailun aikana tapahtumia ja
tuntemuksia.
Elokuvassa voi tutustua myös kahteen muuhun
kulttuurivallankumouksen ajan pianistiin. Toinen heistä oli Gu Shengying (1937
– 1967), Zhun eräänlainen esikuva, joka päätyi tuon kulttuurille tuhoisan ajan
nöyryyttävimpinä hetkinä itsemurhaan.
Toinen on Yin Chengzong (s. 1941), jo 50-luvulla huipulle noussut
lahjakkuus, joka pystyi säilyttämään suosionsa myös kulttuurivallankumouksen
aikana. Hänet Zhu tapaa vierailun aikana ja he vaihtavat filmikameran edessä
muutaman sanan. Kerron heistä edempänä. Paneudutaan sitä ennen kuitenkin
lähemmin tuohon dokumenttielokuvaan.
Elokuva on katsottavissa Suomen alueella YLEn Areenassa
vielä vajaan kolmen viikon ajan osoitteessa http://areena.yle.fi/1-3882330. Toinen
linkki lyhyen johdannon kera löytyy täältä.
Jos katsomisaika on ohitse, niin elokuvan ranskankielinen versio löytyy kyllä myös
youtubesta (https://www.youtube.com/watch?v=dQjufZJaTq0).
Elokuvan keskiössä on Johann Sebastian Bachin Goldberg-variaatiot. Se on hänelle
Bachin sävellyksistä rakkain ja juuri niitä hän Kiinan konserteissaan esittää. Täältä ne löytyvät Zhu Xiaomein
esittämänä. Kyseessä on vuonna 2014 suorana nauhoitettu konsertti Leipzigin
Tuomas-kirkosta. Dokumentista käy ilmi, että tuo konsertti on pianistille
erittäin tärkeä. Hän oli pitkään haaveillut, että voisi esittää Goldberg-variaatiot
Bachin haudan äärellä. Nyt tässä konsertissa se toteutui, sillä Bach on
haudattu Tuomas-kirkkoon.
Zhu Xiaomei vaikuttaa hyvin hiljaiselta ja syrjään
vetäytyvältä persoonallisuudelta. Bachin tuotanto on hänelle läheinen ja jäänyt
koko hänen elämänsä henkiseksi tukipilariksi. Mutta rakas on myös Franz
Schubert. Hän kuvaa itse itseään Schubertin säveltämän laulusarjan Winterreisen (Talvinen matka) sanoin: ”Vieraana tulin tänne, vieraana lähden
pois”. Hänestä huokuu syvä mielenrauha, kiinalaiseen filosofiaan tukeutuva
levollisuus. Huolimatta siitä, että hän asuu Ranskassa ja pitää suurkaupunkien
elämästä, hän kaipaa luonnon rauhaa. Hänellä on Ranskassa, hiljaisessa
vuoristolaiskylässä oma kesäpaikkansa, jossa hän voi hiljentyä ja valmistautua
esiintymisiinsä.
Zhu Xiaomei joutuu Kiinaan saavuttuaan ihmetyksen valtaan.
Tietysti maa on muuttunut, mutta ennen kaikkea hän on innostunut Kiinan
nuorisosta. Hänen konserttiensa pääasiallinen yleisö koostuu 20-25 -vuotiaista
nuorista, kun se lännessä yleisön keski-ikä on noin 60 vuotta. Zhu näkee
nuorisossa Kiinan toivon mutta samalla hän harmittelee, että maassa on
unohdettu käsitellä julkisesti kulttuurivallankumouksen paljon tuhoa
aiheuttanutta aikaa. Hän toteaa, että ”nuori sukupolvi haluttiin pitää täysin
tietämättömänä ja kokonainen sukupolvi johdettiin harhaan.” Myöhemmin Pekingin konsertin yhteydessä hän
sanoo haluavansa olla omalla toiminnallaan muistuttamassa tuosta vaietusta
ajasta.
Ensimmäinen konsertti on Shanghaissa ja heti ensimmäinen
konsertti osoittaa vääräksi hänen kuvitelmansa ja pelkonsa siitä, että Kiina ei
olisi ollut valmis Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Aluksi on suunnitelmissa
vain yksi konsertti, mutta kun liput siihen myydään loppuun muutamassa
minuutissa, hän suostuu myös toiseen.
Konsertin luonteeseen kuuluu sen loputtua pidetty keskustelu
yleisön kanssa. Yleisöstä nuori nainen
kysyy Zhun suhdetta kiinalaiseen filosofiaan – Laotseen (Laozi) ja Chuangtseen
(Zhuangzi). Kysymys osoittaa, että yleisö oli havainnut Bachin musiikissa
yhteyden kiinalaiseen perinteeseen.
Tytön kysymys oli seuraava:
”Lehtihaastattelussa totesitte,
että Laotse ja Zhuangzi ovat opettaneet teille paljon. Auttaako vanha
kiinalainen filosofia teitä pianistina? Millainen rooli sillä on?”
Zhu Xiaomei vastaa:
”En osaa selittää sitä helposti.
En voi sanoa, että sovellan Laotsen ajatuksia Goldberg-muunnelmiin. Mielestäni vanhat filosofit kuten Laotse
olivat suuria filosofeja. He opettivat miten pitää elää ja opiskella. He
opettivat miten olla kärsivällinen, kun harjoittelin tätä teosta. He opettivat
opiskelemaan ja elämään.”
Tämä vastaus ei vielä lähennä Zhun Bachia kiinalaiseen filosofiaan,
mutta elokuvan myöhemmässä vaiheessa hän kyllä esittää myös sitä tukevan
kommentin. Hän kertoo todenneensa joskus länsimaisille toimittajille puoliksi
leikillään ”Bachin olleen oikeastaan buddhalainen”. Zhu vakuuttaa, että siinä on perää. Hän täsmentää
näkemystään juuri Laotseen viitaten. Hän pitää Bachia ja Laotsea keskenään
sukulaissieluina:
Bachin nimi tarkoittaa ”puroa”.
Ja Laotse esitti, että ihmisen pitää elää kuin vesi. Meidän pitää tuoda
virvoitusta toistemme elämään. eikä koskaan pyrkiä pakolla vastavirtaan. Bachin
teosten soittamisesta minulle on tullut päivittäinen rituaali. Se on minulle
kuin mietiskelyä tai aamiainen. Se on yksinkertaisesti tapa, jota ilman olisin
hukassa.
Lisään pienen välihuomautuksen Laotsesta. Hän on taolaisuuden
keskeinen filosofi ja hänen kerrotaan kirjoittaneen yhden kiinalaisen
filosofian perusteoksen Tao Te Chingin.
Häntä palvotaan tavallaan kuin jumalaa.
Todellisuudessa saattaa kuitenkin olla, että Laotse-nimistä henkilöä ei
ole ollut olemassakaan ja kyseessä olisi vain kiinalaisen viisauden kokoelma.
Ja jos Laotse onkin ollut olemassa, niin hänen ajatuksiaan siinä on korkeintaan
osa.
Zhu Xiaomein ehkä koskettavin elokuvassa lausuttu Bachia ja
kiinalaisuutta lähentävä kommentti on mielestäni tämä:
”Bachin muodon taju, tyylin
hallinta ja tunneilmaisu vastaavat ikivanhaa kiinalaista ihannetta. Se on
tunne-elämän hallintaa. Se ei ole holtitonta tai hillitöntä. Muusikko, joka
osaa soittaa Bachia hyvin, on saanut hyvin perustan.”
…
Jatketaan Zhu Xiaomein matkaa. Shanghaista hän suuntaa
Chengduun, Kiinan sisäosaan. Hän haluaa ehdottomasti käydä Sichuanin musiikkikonservatoriossa
(Sichuan Conservatory of Music). Hän
pitää siellä konsertin. Elokuvassa näytetään, kun innostunut yleisö ryntää
hankkimaan Zhun levyä ja lähes kaoottisessa tilanteessa Zhu kirjoittaa
kärsivällisesti nimikirjoitustaan runsaslukuisten ihailijoittensa juuri
hankkiman levyn kanteen.
Sichuanin konservatoriossa opiskelee elokuvan mukaan yli
17 000 opiskelijaa. Sitä pidetään maailman suurimpana konservatoriona ja
luonnollisesti Kiinan johtavana musiikin opinahjona. Ei siis ole mikään ihme,
että Zhu Xiaomei halusi vierailla nimenomaan siellä. Juuri tuon vierailun aikana hän alkaa kehua
kiinalaista nuorisoa. Hänestä kiinalaiset nuoret ovat mieleltään avoimia ja hän
pitää heitä Kiinan tulevaisuuden toivoina.
Sichuanin konservatoriossa hän pitää avoimen oppitunnin.
Kyseessä on siis mestariluokka (Master class), joihin hän kertoo elokuvassa
suhtautuvansa vastenmielisesti, vaikka muuten ylipäänsä rakastaakin
opettamista. Hän ei pidä siitä, kun haukankatseinen yli sadan hengen yleisö
seuraa nuorta soittajaa ja tämä panee parastaan ”säikkynä kuin pikkulintu”.
Kyllä se minuakin huvittaa, kun katselee tiukkailmeistä opettajakuntaa
tekemässä vihkoonsa muistiinpanoja ja laajaa opiskelijajoukkoa tarkkasilmäisinä
seuraamassa opiskelijakaverinsa sitkeitä ponnisteluja. Siinä kuitenkin
soitetaan Bachin musiikkia. Yhtäältä se kertoo syvästä kiinnostuksesta Bachiin
ja hänen maailmankuuluun kiinalaiseen tulkitsijaan. Toisaalta eivät
tuonkaltaiset mestariluokat Sichuanin konservatoriossa ole mitenkään
harvinaisia. Esimerkiksi tässä
linkissä kerrotaan, kun Sichuanin konservatorion maailman maineeseen
noussut oppilas Yundi Li (kiinalaisittain Li Yundi) pitää mestariluokkaa
samassa paikassa, jossa Zhu Xiaomei piti sitä vuonna 2013.
Luulen, että nuori soittaja ei välittänyt vähääkään noista
haukankatseista vaan oli ikionnellinen päästessään Zhu Xiaomein ohjaukseen. Se
vain auttoi hänen motivaatiotaan ja edisti kehitystään. Ja kiinalaiset
opiskelijat ovat kyllä monessa sopassa keitettyjä.
Mestariluokkaa katsellessa jollain lailla aistii, että Zhu
kokee olonsa vaivautuneeksi. Varsinkin sen huomaa, kun vertaa hänen opetustaan
toiseen, tällä kertaa Ranskassa kuvattuun tilanteeseen, jossa hän antaa
suojatilleen yksityisopetusta. Tilanne on hyvin intiimi ja jopa herkkä. Jollain
lailla no opetustuokiot oli saatu aidosti ikuistettua huolimatta kameran
läsnäolosta. Zhu näyttää todella
nauttivan opettamisesta. Se näyttäisi olevan hänelle jopa eräänlainen kutsumus.
Hän toteaa omaksuneensa kiinalaisesta perinteestä ajatuksen, että hän on
tavallaan oppilaansa palvelija. Opetuksessa on nöyryys mukana. Tilanne on herkkyydessään lähes intiimi,
opettajan sydän on lämpöä täynnä.
Tuo nöyryys ja palvelijan osa ei aina ole kuitenkaan
rikkaus. Toisessa yhteydessä hän myös hieman ruoskii itseään ja panee
pelokkuutensa syyksi itseluottamuksen puutteensa ja oman kiinalaisen
menneisyytensä. Minusta tähän seuraavaan Zhun puheenvuoroon kätkeytyy tärkeä
seikka: ihminen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään, joskus siitä voi tulla
taakka, joskus siihen vain projisoituu kaikki toiminta. Zhun elämään
kulttuurivallankumous jätti traumoja ja henkisiä kiputiloja, joita hän osin
kompensoi opetustyönsä lämmöllä.
”Olen aina
tuntenut olevani kuin koira häntä koipien välissä. Tuntui vaikealta tulla
yhtäkkiä suureksi tähdeksi. Pianistina minulta puuttuu itseluottamusta. En ole
koskaan tuntenut olevani itsevarma ja ylpeä itsestäni. Syynä on kasvatukseni ja
kulttuurivallankumous, joka on syvällä sisälläni. En ole koskaan kokenut
olevani päähenkilö. Olen aina kokenut olevani palvelija: musiikin palvelija,
säveltäjien palvelija. ja oppilaitteni palvelija. Se johtuu perinteisestä
kiinalaisesta kasvatuksesta.”
Jäin miettimään tuota ”perinteisen kiinalaisen kasvatuksen
merkitystä”. Sen hierarkkisuus voisi kai näkyä myös muulla tavalla. Zhu on kuitenkin naisena kokenut asiat noin.
…
Elokuvassa näytetään näkymää kiinalaisesta puistosta, jossa
miehet harjoittavat kiinalaista taiji-voimistelua. Taustalla soi Bachin
musiikki. Siinä näkyy samanlainen yhteys ja harmonia, kuin koin viime kesänä Pietarissa
Akateemisessa Kapellassa heinäkuussa pidetyssä
konsertissa, jossa urkuri Vladimir Shljapnikov yhdisti rohkeasti Johann
Sebastian Bachin urkumusiikkia erilaisiin kulttuuriperinteisiin. Konsertin
parasta antia oli juuri kiinalaisen taiji-perinteen liittäminen Bachiin. Yleisö
saattoi seurata kaksi erilaista esitystä.
Toisella kerralla kiinalaisella taiji-voimistelijalla oli esityksessään
miekka mukana. Minulle noissa
esityksissä oli jopa omaan kristilliseen perimääni liittyvää uskonnollista
sisältöä. Etsittiin harmoniaa ja tasapainoa ja toisaalta miekalla taisteltiin
pahan voimia vastaan tukeutuen ylempien taivaan voimien turvaan. Koin
esityksissä kristillisen kilvoittelun ja kiinalaisen filosofian yhteyden. Oikeastaan
mentiin tajunnan tasolla vielä korkeampiin henkisiin ulottuvuuksiin, ihmisen
olemassaolon alkusyihin. Olen kirjoittanut konsertista tähän blogiini
heinäkuussa 2016. Tuolloin tekstin pääaiheena oli eräs toinen Pietarin
matkalleni osunut konsertti.
…
Chengdun vierailun jälkeen Zhu Xiaomei suuntaa Pekingiin,
jota vierailua hän jännittää eniten. Hän tapaa siellä paitsi sisariaan myös
entisiä opettajiaan, joiden kanssa hän kokee odottamattoman lämpimän
jälleennäkemisen riemun. Ennen tapaamistaan hän oli pelännyt, että heille oli
jäänyt jotakin kateudenkin sävyistä kaunaa siitä, kun hän oli ”karannut”
ulkomaille. Mutta nuo pelot aiheutuivat aivan turhiksi. He olivat vain iloisia,
että heidän oppilaalle oli avautunut sellainen mahdollisuus. Heillä oli vahva
näkemys, että klassisessa musiikissa ulkomailla opiskelu oli kehittymisen
kannalta välttämätöntä. Minulle
itselleni tuossa Zhun ajatuksessa oli jotain kiinalaiseen luonteenlaatuun
tyypillistä. Pelättiin sitä, että tärkeäksi koettu sosiaalinen verkosto oli
päässyt rikkoutumaan ja pyrittiin se sitten korjaamaan.
Nimenomaan Pekingistä hän muutti aikoinaan ulkomaille
Yhdysvaltoihin, mikä tapahtui erilähteiden mukaan joko vuonna 1979 tai 1980.
Pekingissä hän kävi kouluaan, kun kulttuurivallankumous katkaisi hänen uransa.
Hän joutui sitten lähtemään kulttuurivallankumouksen ohjelman mukaisesti
viideksi vuodeksi maaseudulle maatöihin. Ja nimenomaan Pekingissä hän noiden
vuosien jälkeen kokosi elämänsä sirpaleet sekä ihmisenä että taiteilijana ja
pystyi aloittamaan uudelleen keskeytyneet piano-opinnot.
 |
| Zhu Xiaomei Pekingissä perheen vanhan pianon ääressä katsoo nuoruuden kuvaansa |
Elokuvassa näytetään hetkeä, kun hän tapaa neljä sisartaan. Sisarien
tapaaminen on tietysti täynnä lämpöä ja haikeaa muistelua, myös ikävistä
asioista. Perheen perinteinen Robinson-merkkinen piano on edelleen tallella.
Aika on siihen jättänyt jo särönsä, ja sisarusten kesken syntyykin keskustelua
sen entisöinnistä. Sisarukset kutsuvat
sitä ”perheen esi-isäksi”.
Zhu Xiaomei kertoo omista tuntemuksistaan. Hänen äitinsä ei
voinut itse soittaa pianoa ja siksi hän pani kaiken toivonsa ja energiansa
tyttäreen. Hän halusi, että tytär voisi toteuttaa hänen unelmansa
pianonsoitossa. Äiti myös koko ajan rohkaisi tytärtään jatkamaan valitsemallaan
uralla. Vierailun aikana Xiaomei istuu tuon heikkokuntoisen pianon ääreen ja
alkaa soittaa Robert Schumannin kappaletta Träumerei,
jota hän muistaa äidin joskus aikoinaan soittaneen. Nyt se herkistää silmiin
muistojen kyyneleet.
Zhu vierailee Pekingin konservatoriossa, joka herättää
hänessä monenlaisia muistoja. Se oli
yhtäältä hyvin onnellista aikaa. Hän oppi ja omaksui paljon. Mutta sieltä on
myös raastavia muistoja. Niitä olivat julkiset taisteluhenkiset
kritiikkikokoukset ja ilmiannot. Häntä arvosteltiin 12-vuotiaana julkisesti
konservatorion 400 oppilaan edessä. Nyt hän pitää sitä julmuutena.
Oman konserttinsa hän pitää kuitenkin Pekingin
konserttitalossa. Se on nykyisin täysin entisöity, mutta kyseessä on kuitenkin
hieman perinteisempi paikka kun olympiavuodeksi 2008 valmistunut uusi ja
massiivinen, lempinimeltään ”Munana” tunnettu konserttitalo, jota varsinaisesti
kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Minulle molemmat paikat ovat hyvin tuttuja
ja läheisiä. Pekingin konserttitaloon liittyy mukavia muistoja senkin vuoksi,
koska siellä on konsertoinut myös omalta kotipaikkakunnaltani vierailulle
saapunut kymenlaaksolainen orkesteri Kymi
sinfonietta. Olin sitä konserttia kuuntelemassa. Se sai traagisen
lisäsävyn, koska Sichuanissa oli juuri tapahtunut valtava, paljon uhreja vaatinut
maanjäristys.
…
Konsertin valmistelut sujuvat huonosti. Konsertin
valmistelut takkuavat. Harjoitukset epäonnistuvat. Myös sää on huono. Stressi
ilmenee kiukutteluna. Yhtä kaikki konsertin alkaessa Zhu Xiaomei saa eteensä
täpötäyden salin, ihmiset ovat uteliaan odotuksen vallassa.
Konsertin kuvaus on elokuvan kohokohtia. Elokuvassa
näytetään hyvin herkkiä kohtauksia itse Zhu Xiaomein soitosta. On hyviä
lähikuvia sormienliikkeistä ja kaikesta huokuu konsertin levollinen ilmapiiri.
Täpötäysi Sali oli todellakin hiljentynyt kuuntelemaan pianistivieraan soittoa.
Se on minulle suoran sanoen hieman yllättävää, koska Kiinassa voi herkässäkin
tilaisuudessa aistia levottomuutta. Siinä se poikkeaa länsimaisesta klassisesta
konsertista.
Konsertissa läsnä ollut Michel Mollard kuvaa konsertin
tunnelmaa erityiseksi: ”Yleisö alkoi ikään kuin sulaa”. Sitten näytetään, kun
pianisti lähes hukkuu katsojien jakamaan kukkamereen. Kuva siirtyy taas
Mollardiin, joka toteaa, kuinka monet olivat kokeneet konsertin ”vapautumisen
hetkeksi”.
Riemukkaiden suosionosoitusten jälkeen puheenvuoron ottaa
itse taiteilija. Hän puhuu hiljaisen levollisella äänellään. Hän kertoo omasta
nuoruudestaan välittäen sen myötä oman henkisen testamenttinsa Kiinan nuorelle
sukupolvelle.
”Haluan
esiintyä, jotta kaikki tietäisivät, että meidän sukupolvemme on yhä olemassa.
Sillä me saimme kärsiä paljon. Ei vain fyysisesti vaan kulttuurin puutteen
takia. Ei ollut musiikkia ja sanakirjatkin piti kopioida käsin. Haluan näyttää
kaikille että meidän sukupolvemme ei ole kadonnut äänettömästi. Haluan tuoda
kunniaa sukupolvelleni.”
Zhu jatkaa ja salin täpötäysi yleisö on hiljentynyt
kuuntelemaan. Hän kertoo konserttisaliin
liittyvän mielenkiintoisen kohtalonyhteyden. Hän oli Pekingin konserttitalossa
edellisen kerran 60-luvulla Gu Shengyingin konsertissa tämän ollessa uransa
huipulla. Puheenvuorossaan Zhu luo muistia omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa,
Kiinan Kansantasavallan alkuvuosiin ja nostaa sieltä esille oman henkisen
esikuvansa.
”Minulla on onni jakaa tämä hetki kanssanne.
Kun viime kerran kuuntelin täällä konserttia, se pidettiin täällä, mutta
vanhassa salissa. Kuulin Gu Shengyingin konsertin. Muistan sen hyvin elävästi.
Hän soitti Frederic Chopinin Nokturnoja.
Siitä on kulunut pitkä aika. Mielestäni emme kuitenkaan saa unohtaa, miten
hänen sukupolvensa raivasi meille tietä. Gu Shengying ei itse päässyt kulkemaan
sitä loppuun. Olen jatkanut sitä tietä hänen puolestaan. ”
Pianisti kumartaa lopuksi
nöyrän kiitollisena suosiota osoittavalle yleisölleen.
Tuon konsertin jälkeen Zhu Xiaomei saa kohdata vanhoja
opettajiaan, jotka olivat tulleet häntä kuuntelemaan ja totta kai halusivat
hänet myös tavata. On sydämellistä halailua, lämpimiä kohtaamisia, aitoa
jälleennäkemisen iloa. Ja paikalle ilmestyy myös ”Zhou laoshi” – ”opettaja Zhou”.
Hän on myös aikansa suuri tähti, Zhou Guangren (s. 1928), josta kerron enemmän
alempana. ”Hän oli minulle suuri tuki”, toteaa Zhu. ”Pyrin hänen oppilaakseen
vuonna 1980. Hän otti minut, mutta päätin heti lähteä Amerikkaan.” Zhu päätteli
tuolloin, että Zhou loukkaantuu, mutta hän vain kannusti todeten, että ”nuorten
pitää nähdä maailmaa”.
…
Yllä olen jo laittanut linkin, jossa Zhu soittaa
Goldberg-variaatioita Leipzigin
Tuomas-kirkossa Johann Sebastian Bachin haudan äärellä. Siinä tavallaan
ympyrä sulkeutuu. Hän oli halunnut käydä haudalla ja siitä syntyi vielä
suurempi haave. Hän halusi soittaa haudan ääressä. Tuossa konsertissa sekin
unelma täyttyi. Musiikin tutkija Michel Mollard kuvaa elokuvassa tilannetta
näin:
”Kun Kiinassa
käydään esi-isien haudalla, vainajille puhutaan ääneen. Uskon, että kun
Xiao-Mei soitti Goldberg-muunnelmat
Tuomas-kirkossa, hän tunsi puhuvansa Bachille samalla tavalla, kuin jos hän
olisi ollut vanhempiensa haudalla.”
II.
Zhu Xiaomein elämänvaiheita
Edellisessä luvussa olen jo käsitellyt Zhun Xiaomein elämän
käännekohtia. Jatkan vielä hieman hänen uransa ja elämänvaiheittensa käsittelyä.
Hän syntyi vuonna 1949 Shanghaissa taiteilijaperheeseen. Nähtävästi
melko pian perhe muutti Pekingiin ja siellä Xiaomei kävi koulunsa. Äiti varmaan
havaitsi jo varhain tytön lahjakkuuden ja – kuten yllä totesin - siirsi omat
tukahtuneet unelmansa lapseensa.
Pianonsoitto aloitettiin jo viisivuotiaana ja kahdeksan vuoden ikäisenä
Xiaomei esiintyi jo Pekingin radiossa ja televisiossa. Kymmenen vuoden iässä
hänet valittiin erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitettuun musiikkikouluun,
jossa tyttö sai pätevää klassisen pianonsoiton opetusta asiaan perehtyneiltä
opettajilta. Hän sai opiskelunsa hienosti alkuun, kunnes sitten ilmapiirin
kiristymisen myötä tuli mutkia matkaan. Kun vuonna 1966 kulttuurivallankumous
lopullisesti puhkesi, hänen opintonsa ja kehityksensä keskeytyivät. Pianonsoitto
oli jo tuota ennen joutunut halveksittuun asemaan ja se oli osittain jopa
kielletty. Zhu lähetettiin muun opiskelevan nuorison mukana maaseudulle
työleirille, jossa nuorten piti silloisen käsityksen mukaisesti oppia syvemmin
Kiinan vallankumousta fyysisen työn pohjalta. Paikka oli Zhangjiakou. Yksi
samanniminen kaupunki sijaitsee Pekingistä reilut 100 kilometriä luoteeseen,
mutta voi olla, että kyseessä on jokin kaukaisempi samanniminen paikka.
Todettakoon, että kyseessä ei ollut mikään vankileiri. Kyse
oli maatöistä, jonne opettajat ja opiskelijat oli lähetetty. Zhu kykeni
salakuljettamaan sinne pianonsa, jonka hän onnistui sijoittamaan jonkun paikallisen
kyläläisen asuntoon. Kyseessä oli se sama yllä mainitsemani ”Robinson”, joka
oli tallella sisaren asunnossa Zhun vierailun aikana. Sen myötä hän kykeni pitämään myös kulttuurivallankumouksen
vuosina yllä soittotaitoaan. Hän oli oppinut musiikkikoulusta, että Johann
Sebastian Bachin Das Wohltemperirte Clavier (The Well-Tempered Clavier , ”Hyvin
viritetty piano”) on sormiharjoittelun kannalta mainio sävellys ja siitä
tulikin noina vuosina hänen tärkein soittokappaleensa. Hän kykeni ylläpitämään
taitonsa ja sorminäppäryytensä maatöissä vietettyjen viiden vuoden aikana.
Toisessa yhteydessä kerrotaan, että koska nuottien painaminen oli tuolloin
mahdotonta ja Bachin kaltaisten länsimaisten mestarien nuottien hallussapito
oli jopa kiellettyä, niin Zhu onnistui salakuljettamaan mukanaan tuon yllä mainitun
kappaleen nuotit mukanaan. Siellä hän kopioi sitä käsin ja jakoi eteenpäin.
Näin tuosta sävellyksestä on tullut Zhulle erittäin tuttu ja muistorikas.
Vuonna 1979 (elokuvan mukaan vuonna 1980) Zhu Xiaomei
onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin ja aloittamaan piano-opinnot Bostonissa
sijaitsevassa New England
-konservatoriossa. Tuolloin klassista musiikkia soittavat kiinalaiset olivat
lännessä harvinainen näky. Zhu soitti opettajalleen Robert Schumannin
kappaleen, jota kuunneltuaan opettaja kehui soittotekniikkaa, mutta arvosteli
tulkintaa. Tuon palautteen myötä hän paneutui opintoihinsa entistä syvemmin,
minkä hedelmistä voimme nyt nauttia. Erilaiset ristiriidat ja ennakkoluulot
pelkästään kannustivat häntä eteenpäin.
Zhu joutui elämään Bostonissa hyvin vaatimattomasti. Hän
pääsi asumaan Bostonin sinfoniaorkesterissa soittavan huilistin asuntoon
alivuokralaiseksi ja joutui asumisen vastineeksi huolehtimaan asunnon
siivouksesta. Huilisti kuitenkin epäili kiinalaisen asukkaansa soittotaitoja
eikä halunnut kuulla hänen soittavan. Näin ollen hän pystyi harjoittelemaan
vain vuokraemännän poissa ollessa. Parin vuoden kuluttua koitti kuitenkin
hetki, jolloin tämä kuuli Zhun soittoa ja ihastui. Ennakkoluulot alkoivat
hälvetä.
Zhu Xiaomei sai USA:n kansalaisuuden asuttuaan maassa
kahdeksan vuotta. Eurooppa kuitenkin veti puoleensa. Kansalaisuuden saavuttuaan
hän muutti Pariisiin ja alkoi luoda siellä uraansa. Eräänlainen virstanpylväs
täyttyi vuonna 1994, kun hän piti Pariisin Metropolitan-teatterissa oman
soolokonserttinsa.
Zhu on jäänyt sinkuksi. Kiinalainen nainen –sivustolla
kirjoitetaan hänen todenneen, että musiikki on vienyt hänet niin mukanaan,
ettei parisuhteen luomiseen ole löytynyt energiaa eikä mahdollisuutta.
Yllä olen jo pohdiskellut Bachin musiikin ja kiinalaisen
filosofian henkistä sukulaisuutta. Mieleni tekee vielä hieman jatkaa samaa
teemaa. Zhu kertoo asuneensa ikänsä suurissa kaupungeissa, mutta toisaalta hän
kaipaa jatkuvasti luontoon ja vuoristoon. Hän toteaa saavansa sieltä rauhaa ja
sisäistä voimaa. Elokuvan luoman vaikutelman pohjalta minulla nousee Zhun
persoonasta mieleen kiinalaiseen perinteeseen kuuluvat ”kaupunkierakot”, jotka
elävät eräänlaista kaksoiselämää. Heistä
kertoo Kiinan runouden asiantuntija Pertti
Seppälä runoilija Wang Wein elämään liittyen. Asiaa käsitellään myös
yleisradiossa kirjakerhon ohjelmassa.
He toisaalta huolehtivat kaupungissa omasta toimeentulostaan, toisaalta
noudattavat mahdollisuuksiensa mukaan erakkouteen kuuluvaa elämäntapaa. Zhu ei
todellakaan ole erakko, mutta jotain henkistä sukulaisuutta saattaisi olla. Se
on hänen kiinalaisuuttaan, josta hän ammentaa voimansa.
III.
Gu Shengying
Zhu toteaa Pekingin konserttinsa yleisölle, että hänen
eräänlaisena esikuvanaan ja voimavaranaan on ollut Gu Shengying (1937 – 1967),
jonka Chopin-konsertissa hänellä oli ilo olla 60-luvulla läsnä. Zhu kuvailee
elokuvassa Gun soittoa sanoen sen olevan ”luonnollista ja yksinkertaista”. Hän lisää:
”Gu oli
intohimoinen, muttei melodramaattinen, sellaisia pianisteja kuulee nykyisin
harvoin”.
Gu oli nuorena huipulle noussut lahjakkuus. Hänen kansainvälisesti
arvokkain saavutus lienee vuonna 1959 Geneven pianokilpailussa saavutettu
toinen palkinto yhdessä italialaisen, sittemmin maailman huipulle nousseen Maurizio
Pollinin kanssa. Mutta arvokasta
menestystä tuli myös Moskovassa, Varsovassa ja Belgiassa.
 |
| Gu Shengying ystäviensä kanssa alhaalla keskellä, kun kaikki oli vielä hyvin |
Löysin erään arvion,
jossa kirjoittaja ylistää Gu Shengyingin soittoa ja kehuu erityisestä hänen
Chopin-tulkintojaan. ”Hänen rubatonsa tuntuu niin luotettavalta,”
kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan sydäntä särkee ajatellessa sitä,
miksi hänen kaltaiselta musiikin hengettäreltä vietiin maine.
Ding Zilin (http://www.hrichina.org/en/content/4665
)oli aikoinaan Gu Shengyingin luokkatoveri ja ystävä. Ding Zilin on Tiananmenin äidit -ryhmän
koordinaattori. Toiminnan taustalla on hänen poikansa kohtalo. Tämä sai
surmansa vuoden 1989 tapahtumissa Tiananmenilla. Nykyisin hän muistelee
vuosittain luokkatoverinsa muistoa
kesällä Qingming-juhlan
yhteydessä. Kyseessä on perinteinen kiinalainen juhlapäivä - Puhtaan kirkkauden päivä. Sitä kutsutaan
myös haudan lakaisupäiväksi. Tuona päivänä kiinalaiset käyvät läheisten
haudoilla, siivoavat siellä ja antavat vainajille lahjoja. Gu Shengyingin
hautaa ei ole kuitenkaan olemassa. Hän vierailee poikansa haudalla ja hän on
yhdistänyt tuohon hetkeen myös kahden muun vainajan muiston, joiden kohtaloissa
hän löytää samankaltaisuutta. Toinen on Gu ja toinen on Lin Zhao, hänen
poikansa opiskelukaveri, joka joutui vallanpitäjien ampumaksi. Se on hyvin
tärkeä päivä noiden kolmen henkilön muiston kirkastamiseksi.
Gu teki itsemurhan jouduttuaan kulttuurivallankumouksen
aikana nöyryytetyksi. Hänet myöhemmin rehabilitoitiin ja maine palautettiin,
mutta Ding Zilin toteaa, että niitä, jotka olivat syynä hänen itsemurhaansa, ei
ole koskaan rangaistu.
Luokkatoverinsa Gu Shengyingin kuolemasta hän sai tietää
vasta 23 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se oli siis kesäkuun neljäntenä päivänä
vuonna 1989 tapahtuneen verilöylyn jälkeen. Uutinen oli tuolloin hänelle suuri
shokki ja hän lähes pyörtyi.
He kävivät samaa koulua Shanghaissa. Elettiin vielä
40-lukua. Shanghain elämä poikkesi paljon muun Kiinan elämästä. Kyseessä oli
kristillinen tyttökoulu. Dingillä on luokkatoverista kauniit muistot. Hän oli
kaunis kuin nukke, lisäksi hän älykäs oppilas ja huomaavainen koulukaveri. Hän
auttoi luokkatovereita, jos heillä oli oppimisvaikeuksia. Dingillä oli
oppimisvaikeuksia ja Gu auttoi tätä usein, mutta pianotuntien vuoksi heillä ei
kuitenkaan ollut paljoa yhteistä aikaa.
Gu oli varakkaasta perheestä. Päivittäin koulupäivän
loputtua vanhemmat tulivat hakemaan hänet kotiin omalla autolla. Harvalla oli
vastaava tilanne, että omat vanhemmat noutivat lapsen. Gu ei koskaan kertonut
vanhemmistaan tai perheestään. Ding Zilin sai heistä kuitenkin hyvin
positiivisen vaikutelman.
Ding ja Gu viettivät yhdessä noin kolme vuotta. Keväällä
1947 Ding muutti perheensä mukana Suzhouhun ja joutui kyynelsilmin jättämään
hänelle rakkaan koulunsa.
Sen jälkeen Ding joutui muuttamaa paikkakuntaa useaan kertaan,
mutta hän kuitenkin piti uskollisesti mukanaan koulukavereiden tekemää
muistokirjaa ja heidän antamiaan läksiäislahjoja. Gun lahjaa hän ei kuitenkaan
voinut säilyttää, sillä se oli suklaasta tehty isokokoinen Jeep-auto. Suzhoussa
se valitettavasti alkoi sulaa ja hän joutui syömään sen sisartensa kanssa.
Vuosi 1949 oli käännekohta heidän sukupolvelleen. Ding
Zilinin monet ystävät muuttivat Kuomingtanin mukana Taiwaniin. Hänen setänsä
muutti myös ja toimi kaiken lisäksi tuossa muutossa eräänlaisena johtohenkilönä.
Tämä on tuon sukupolven ihmisille hyvin normaali tilanne. Minäkin tunnen saman
ikäluokan kiinalaisia, joiden sukulaissiteet katkesivat 40-luvun lopulla.
Sittemmin vierailu on tullut mahdolliseksi.
Gun perhe jäi Shanghaihin. Ding Zilinin perhe muutti kauas Koillis-Kiinaan.
Hänen yhteytensä Gun kanssa katosivat lopullisesti. He eivät voineet pitää
yhteyttä eivätkä tavanneet enää koskaan.
Ding kuuli Gu Shengyingista vasta 50-luvulla, kun hän oli perheensä
mukana muuttanut Pekingiin. Hän luki lehdistä, että Gu oli menestynyt
kansainvälisissä pianokilpailuissa ja hänen maineensa oli nousussa. Hän kykeni
onnittelemaan entistä koulutoveriaan vain sydämessään.
Kun hän sitten lopulta sai tietää Gun kuolemasta, kesti
aikansa ennen kuin hän kykeni ymmärtämään itsemurhan syitä. Tutkittuaan asiaa
hän tajusi, kuinka paljon tuo perhe oli joutunut kärsimään.
Gun isä toimi ennen vuotta 1949 Shanghaissa yrittäjänä –
jonkinlaisena konserttien järjestäjänä eli promoottorina. Hän oli kommunistisen
terminologian mukaan niin kutsuttu edistyksellinen kapitalisti. Ding Zilin oli
kuullut, että Gu Shengyingin isä oli auttanut kommunistista puoluetta sen
ollessa maan alla. Kuitenkin 50-luvulla
häntä syytettiin Kuomingtanin agentiksi ja hänet vangittiin.
Kulttuurivallankumouksen alkaessa Shengying joutui
vaikeuksiin. Shanghain konservatoriossa hänet luokiteltiin kuuluvaksi huonoon
nuorisoon, mikä johtui lähinnä hänen kansainvälisestä menestyksestään ja ehkä
myös perhetaustasta.. Häntä arvosteltiin ja hän joutui julkisten ilmiantojen
kohteeksi. Nuori nainen kärsi siitä sekä fyysisesti että henkisesti ja koki
asiansa kestämättömäksi.
Shengying lähetti vankilassa (nähtävästi Sinkiangissa
Länsi-Kiinassa) olevalle isälleen suklaata ja sen jälkeen koko perhe teki
yhdessä itsemurhan avaamalla asunnossa olevat kaasuhanat. Myös muu perhe oli
joutunut nöyryytysten kohteeksi. Kulttuurivallankumouksen jälkeen isä
rehabilitoitiin ja vapautettiin ja hän pystyi palaamaan Shanghaihin. Tuolloin
osoittautui, että hän oli ainoa perheessä eloon jäänyt. Pian tämän jälkeen myös
hänen elämänsä päättyi. ”Tuo hyvä ja onnellinen perhe oli hiljaa kadonnut
Shanghaista”, Ding Zilin toteaa
Ding kertoo järkytyksestään kuultuaan Gun itsemurhasta.
Tyttö oli korkeasti kouluttautunut, lahjakas ja arvostusta kaikkialla osakseen
saanut henkilö. Hän ei olisi ansainnut tuollaista kuolemaa. Elämä oli vasta
edessä. Kuitenkaan hänen ei suotu elää. Hänen mukanaan ei tuhoutunut vain henki
vaan myös hänen luovuutensa ja toiveensa ja tietenkin myös hänen elämänsä
arvokkain asia - musiikki.
Kun elämässä kokee suoranaista uhkaa, tarvitaan todellista rohkeutta.
Sama koskee nöyryytystä.
Ding Zilin ymmärtää Gun perheen ratkaisua. Gu Shengying oli
herkkäsieluinen taiteilija. Hän katsoi parhaakseen valita kuoleman ja puolustaa
omaa arvoaan mieluummin siten kuin että olisi pyytänyt armoa nöyryytysten
keskellä. Ding pitää sitä urheana tekona. Herrasmies voidaan tappaa, muttei
nöyryyttää. Gu valitsi kuoleman säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja
omanarvontuntonsa.
Ding Zilin kokee itsessään syvää läheisyyttä Gu Shengyingiin
myös siinä, että tämä lähetti ennen itsemurhaansa samanlaisen suklaan isälleen
vankilaan kuin Dingille itselleen, kun heidän tiensä erosivat koulussa.
Gun suvusta ei jäänyt ketään eloon. Ding Zilin yritti löytää
paikkaa, johon Gu on haudattu. Sitä ei löytynyt. Ehkä sitä ei olekaan. Ding
koki hyvin raskaana sen, kun ei ollut hautaa, jossa hän olisi voinut käydä
kouluaikaista ystäväänsä muistelemassa. Sen vuoksi hän on yhdistänyt Gun
muiston hänen poikansa ja tämän ystävänsä muistoon. Puhtaan kirkkauden juhlaa vietetään keväisin.
IV.
Yin Chengzong
Yin Chenzong oli minulle ennestään tämän jutun pianisteista
tutuin. Olen ostanut Kiinassa hänen levynsä, jossa hän soittaa Franz Schubertin
Impromptuja. En tuolloin oikeastaan
vielä tajunnut, että Yin Chengzong oli 80- ja 90-luvuilla Kiinan pianisteista
nimekkäin. Ja vasta tutustuttuani CD-levyyn sisältyviin johdantoartikkeleihin
opin tuntemaan myös hänen merkittävää uraansa laajemmin. Levyyn sisältyy Zhou
Guangrenin kirjoittama juttu Yin Chengzongin urasta. Ja vasta elokuvan katsomisen jälkeen olen
tajunnut, kuka on Zhou Guangren (ks. alla). Luulin hänen olevan vain joku
musiikkitoimittaja, mutta koska kyseessä on niinkin merkittävä henkilö, niin se
nostaa hankkimani levyn arvoa. Yin Chengzong soittaa siinä Steinway-pianoa, mitä levyn yhteydessä
korostetaan. Minulle tuo tieto ei paljoa kerro.
Menen nyt kuitenkin lähemmin Yin Chenzongin elämään.
Lähteenäni ovat tuon Zhou Guangrenin artikkelin lisäksi taiteilijan omat
kotisivut ja wikipedia.
Yin Chengzong on maineikkaimpia kiinalaisia pianisteja
maailmassa Hän on konsertoinut kaikkialla maailmassa, viidessä eri maanosassa.
New York Times on häntä ylistänyt. Hän on voittanut Tšaikovski-pianokilpailun.
Hän konsertoi ensimmäisen kerran Carnegie Hallissa vuonna 1983. Sen jälkeen hän
on konsertoinut siellä seitsemän kertaa. Lisäksi hän on konsertoinut useissa
maailmankuuluissa konserttitaloissa ympäri maailman. Konserttiohjelma käsittää
resitaaleja ja pianokonserttoja.
…
Yin on syntynyt vuonna 1941 Fujianin provinssissa pienellä Gulangyun saarella,
jota kutsutaan ”pianosaareksi”. Kyseessä on mitättömän pieni kahden neliökilometrin
kokoinen saari ja lisänimensä se on saanut kolonialistisen menneisyytensä
ansiosta. Saaressa on noin 200 pianoa ja siellä on myös Kiinan ainoa pianomuseo.
Yin Chengzong aloitti pianon soiton jo alle kouluikäisenä.
Yhdeksän vuoden iässä hän piti ensimmäisen julkisen sooloesityksensä. 12-vuotiaana hänet hyväksyttiin Shanghain
musiikkikonservatorioon. 17-vuotiaana hän voitti Wienissä pidetyn
kansainvälisen nuorille tarkoitetun pianokilpailun. Ja vuonna 1962 hän voitti
20-vuotiaana Tšaikovski-kilpailuissa Moskovassa toisen palkinnon.
Yin Chengzong oli aikansa lapsitähti, joka nousi jo nuorena
kuuluisuuteen. Kun sitten 50-luvun lopulla alkoi poliittinen ilmapiiri maassa
kiristyä myös suhtautumisessa länsimaiseen musiikkiin, joutui Yin Chengzong
hankalaan tilanteeseen. 60-luvulla ajan
henki vain kärjisti länsivastaisuutta ja puhkesi lopulta
kulttuurivallankumouksen mielivaltaan. Yin
on kirjoitukseni pianisteista kuitenkin
se, joka selvisi tuosta ajasta parhaiten ja kykeni hyödyntämään sen urallaan.
Kun länsimaista musiikkia ja klassisen musiikin soittimia alettiin
pitää porvarillisena hapatuksena, Yin esitti kysymyksen: ”Tarvitaanko pianoa?”
Ja hän ryhtyi nuorten kollegoittensa kanssa rohkeaan vastaiskuun. Hän alkoi
tietoisesti edistää pianon tunnettuutta Kiinassa. Sitä varten klassisen peruskoulutuksen
saanut soittaja joutui perehtymään itselle ennestään vieraisiin
musiikkilajeihin. Myös tässä epätoivoiselta vaikuttavassa tilanteessa hän
kykeni näyttämään lahjansa. Oikeastaan kaikki oli alkanut jo 50-luvulla,
jolloin hän sävelsi vanhaan kiinalaiseen tanssimelodiaan perustuvan
pianokappaleen.
Vuonna 1964 – siis ennen kulttuurivallankumouksen alkua –
asuessaan yhden vuoden maaseudulla hän pyysi konservatoriolta lähettämään
hänelle pianon. Ja siellä hän soitti siellä talonpojille säveltäen ja sovittaen
musiikkia kiinalaisen perinteen pohjalta. Sitten kulttuurivallankumouksen
aikaan vuonna 1967 hän teki onnistuneen tempauksen Tiananmen-aukiolla Pekingin
keskustassa. Hän kuljetutti keskelle aukiota ystäviensä kanssa pianon ja siellä
hän soitti kolmen päivän ajan vallankumouksellisia lauluja, sekä perinteistä
kiinalaista musiikkia ja Peking-oopperan sävellyksiä paikalle kerääntyneen
kansanjoukon toiveita täyttäen, sovittaen ja improvisoiden musiikkia suoraan
lennosta. Tempaus onnistui ja upposi. Asiantuntijat ovat arvelleet, että hän
pelasti tuolloin pianon tuholta sillä maassa eli tuolloin hyvin vahvana käsitys
pianon ”vaarallisuudesta”. Tutut vallankumouslaulut ja kansan suussa elävät
kansanlaulu- ja kiinalaisen oopperan melodiat ilahduttivat ihmisiä ja saivat
jopa innostumaan. Yin Chengzong sai paljon ihmisiltä myötämielisiä
soittotoiveita sisältäviä kirjeitä. Ja tästä tempauksesta ja sen vastaanotosta
innostuneena hän jatkoi samalla tiellä. Hän teki tunnetusta vallankumoushenkisestä
Peking-oopperasta nimeltä ”Punaiset lyhdyt” (The Red Lantern) onnistuneen pianosovituksen.
Zhou Guangren tekee kirjoituksessaan Yin Chengzongin
60-luvun toiminnasta yhteenvetoa ja nostaa esille kolme merkittävää haasteellista
kokeilua. Ensiksi (1) hän paneutui Peking-oopperan maailmaan sovittaen yllä
mainitun kommunistista ideologiaa julistavan teoksen. Hänen yhteistyönsä Punaiset lyhdyt -projektissa kuuluisien
Peking-oopperan laulajien kanssa onnistui hienosti ja sai yleisön huomion
osakseen. Ja sen pani myös maan poliittinen johto merkille. Olen aikoinani
hankkinut itselleni tuon esityksen sisältävän DVD:n, mutta se löytyy myös täältä. Siinä
nauhoituksessa kaikki on tietysti johdantoa myöten vain kiinaksi.
 |
| Yin Chengzong säestää Peking-oopperaa |
Toinen merkittävä työ oli Xian Xinghain säveltämästä Yellow
River –kantaatista muokattu pianokonsertto (II). Se oli itse asiassa
projekti, Yin Chengzongin johtama kollektiivinen työ. Youtubesta löytyy vuonna
1970 kuvattu esitys,
jossa solistina on itse Yin. Nyt tuosta
konsertosta on tullut maailman kuulu. Yin Changzong on esittänyt sitä mm.
Wienin filharmonikkojen kanssa ja sen on
levyttänyt myös nyky-Kiinan nuori pianistitähti Lang Lang.
Kolmas kokeilu – myös luonteeltaan kollektiivinen ja Yin
Chengzongin johtama - oli projekti, jossa sävellettiin soolopianolle
perinteiseen kiinalaiseen musiikkiin ja kansanlauluihin perustuvia kappaleita
(III). Tätäkin varten Yin Cheggzongin piti perin juurin paneutua kiinalaisen
musiikin perinteeseen ja käyttää siinä apuna tunnettuja asiantuntijoita. Yksi
tällainen kiinalaisen kansanmusiikin klassikko on alkujaan pipa-soittimelle
sävelletty The Ambush from alla sides, jossa kuvataan tunnettua Kiinan historiaan
liittyvää piiritystä. Tuota aikaa Zhou Guangren pitää Kiinan musiikin
kulta-aikana, jossa kiinalaiset pianistit ja säveltäjät omistivat
kiinnostuksensa ja voimavaransa kiinalaisen pianomusiikin säveltämiseen
käyttäen materiaalina perinteistä musiikkia.
Zhou Guangrenin katsauksessa nähdään Yin Chengzongin 60- ja
70-lukujen toiminta hyvin positiivisessa hengessä. Yin käytti ajan henkeä
hyväkseen ja kykeni antamaan
pianomusiikille uutta suuntaa. Se on
vastakkainen näkemys Zhu Xiaomein kantaan verrattuna. Zhu koki tuon ajan vain
länsimaisen musiikin alasajona, mikä tietysti pitää paikkansa. Hän koki aikansa
ilmapiirin lamauttavan vaikutuksen nöyryytyksineen ja itsemurhineen. Edempänä
selviää, että Zhou Guangrenin omat kokemukset kulttuurivallankumouksesta olivat
vielä lohduttomampia kuin Zhu Xiaomeilla. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä
näkemästä myös näitä positiivisia puolia.
…
Palaan vielä 60-luvun alkuun. Yin opiskeli Moskovassa
Tatjana Kravtšenkon johdolla. Uran siihenastinen huipentuma oli menestys Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Yin
palasisieltä sitten Kiinaan ja hänestä tuli Pekingin filharmonian vakituinen
solisti. Tuolloin hän sai jopa Mao Zedongin huomion. Maan poliittinen johtaja
kutsui nuoren tähden luokseen ja maailmalle levisi harvinainen kuva, jossa he
juovat yhdessä teetä. Tämä on luonnollisesti nostanut Yin Chengzongin asemaa ja
luonut hänelle toimintaedellytyksiä kulttuurivallankumouksen aikaan.
 |
| Maon ja Yinin teehetki |
…
Kun kulttuurivallankumous julistettiin virallisesti
päättyneeksi, alkoi oikeudenkäynti ns. neljän koplaa vastaan. Koplan johdossa
oli Maon leski (neljäs vaimo) Jian Qing, jonka Mao oli nostanut 60-luvulla maan
kulttuurikoneiston johtoon. Vuonna 1981 nuo neljä syytettyä tuomittiin
kuolemaan. Yin Chengzong muutti vuonna 19883 Yhdysvaltoihin. On esitetty
arveluja, että Yinin lähdön syynä olisivat olleet epäilyt yhteyksistä neljän
koplaan. Näet Jian Qing oli näkyvästi suosinut tai ainakin ylistänyt Yin
Chengzongia. Yhtä kaikki Yin Chengzong jatkoi loisteliasta uraansa
Yhdysvalloissa ja on esiintynyt tärkeimmissä konserttisaleissa kaikkialla
maailmassa. 90-luvulla hän alkoi taas vierailla säännöllisesti
synnyinmaassaan.
Minulle Yin Chengzongin musiikki on tullut tutuksi Franz
Schubertin Impromptujen kautta. Levy Impromptus
koostuu kahdesta neljän impromptun sarjasta. Löysin sen kautta levollisen
Schubertin. Musiikki oli minulle kuin terapeuttista rentoutusta. Nähtävästi
siinä kuului kiinalaisen musiikillisen perinteen sielun syvyyksiin uppoutuva
sisäisen harmonian etsintä. Yin on levyttänyt impromptut jo kypsällä iällä
2000-luvulla. Siinä kuuluu seestynyt rauha. Sama minkä voi aistia kiinalaisista
kansanmelodioista ja aistia kiinalaisesta filosofiasta. Vertailun vuoksi olen
myöhemmin kuunnellut romanialaisen Radu Lupun versiota. Hänkin on virtuoosi ja osoittaa
kyllä tulkinnoissaan taitonsa. Mutta Lupu pyrkii mielestäni rakentamaan enemmän
draamaa ja voimallisia tunnekuohuja, kuvaamaan elämän ristiriitoja. Yinin
version jälkeen se ei ole minua puhutellut.
V.
Zhou Guangren
Itse asiassa Zhou Guangren (s. 1928) on merkittävä
kiinalainen pedagogi. Hän on se merkittävä Zhu Xiaomein opettaja, jonka
tapaamme elokuvassa Pekingin konsertin yhteydessä. He halaavat lämpimästi
toisiaan lämpimästi ja häntä Zhu kertoo aikoinaan arkailleensa, koska pelkäsi
tämän loukkaantuneen opettajasuhteen yllättävän katkaisemisen vuoksi.
Zhou jos kuka ymmärtää kansainvälisyyden merkityksen. Hän on
syntynyt vuonna 1928 Hannoverissa Saksassa. Perhe on toki kiinalainen. Tytön
ollessa viisivuotias perhe muutti Shanghaihin. En tiedä, oliko muuton syy
Saksan poliittinen tilanne, mutta kovin yksiin tuo muutto menee Hitlerin
valtaantulon kanssa.
Tyttö pantiin Shanghaissa saksalaiseen kouluun. He uskoivat
koulutukseen ja näkivät hyötyä siitä, että tytöstä tulisi täysin
kaksikielinen. Koulussa
painopisteaineina olivat matematiikka ja tieteet sekä latina ja saksa. Ja myös
musiikkia painotettiin. Piano nähtiin
hyvin tärkeäksi soittimeksi tulevan sivistyksen kannalta. Zhou innostui pianon soitosta. Hän haaveili
jo aivan pienestä pitäen omasta pianosta, mutta siihen eivät perheen varat
riittäneet. Toive pianosta kannusti
tyttöä opiskelemaan entistä ahkerammin. Viimein tytön täyttäessä yhdeksän
vuotta perheen onnistui vuokrata tytön käyttöön oma piano. Se oli alkusysäys
tytön pianistin uralle.
Zhou aloitti soolouransa jo vuonna 1940 eli 12-vuotiaana.
Myöhemmin tie vei Shanghain konservatorioon ja pianoura toi myös kansainvälistä
menestystä, mm. Schumann-kilpailussa Saksassa vuonna 1956. Hän oli oikeastaan
ensimmäinen kiinalainen kansainvälisesti menestynyt pianisti. Hän oli tavallaan
uranuurtaja, joka raivasi tietä Gu Shengyingin ja Yin Chengzongin kaltaisille
nuorille lahjakkuuksille.
Zhou on opiskellut Moskovassa, samoin kuin Yin Chengzong. Ja voittihan myös Gu Shengying Moskovassa
pianokilpailun vuonna 1957. Moskovan on ollut kiinalaisille taiteilijoille
tärkeä koulu. Yhteydet Kiinan ja Neuvostoliiton välillä säilyivät hyvinä
vuoteen 1962 asti. Noihin vuosiin asti kiinalaiset saattoivat mm. hyödyntää David
Oistrahin taitoja. Hän levytti vielä 50-luvun lopussa neljän LP-levyn
kokoelman.
Zhoun opettajan uralle ja kansainvälisiin konserttimatkoihin
alkoi pian kuitenkin tulla hidasteita. Hän kieltäytyi puolueen jäsenyydestä ja
hänen näkyvyyttä vähennettiin. Hän joutui vetäytymään konserttiesiintymisistä.
Sitten tuli kulttuurivallankumous, jolloin länsimainen ”porvarillinen” musiikki
kiellettiin, konservatorion opettajia vastaan hyökättiin, soittimia rikottiin
ja taiteilijoita vainottiin. Tuon kaiken Zhou Guangren joutui kärsimään hyvin
rajusti. Olihan hän konservatorion opettaja, jonka kansainvälinen ura mitätöitiin.
Kulttuurivallankumouksen
vuosina kohtalo löi Zhouta oikein olan takaa. Hänen elämästään voi lukea mm. täältä.
Konservatorioiden toiminta tyrehtyi tuolloin miltei kokonaan ja maineikas
pianopedagogi joutui nöyryytysten ja hyökkäysten kohteeksi. Eikä asiaa helpottanut se, että hän ei ollut
suostunut puolueen jäseneksi. Samoin
kuin Zhu Xiaomei, Zhou kuljetettiin maaseudulle, jossa hänet pakotettiin
tekemään maa- ja rakennustöitä. Hänen kätensä menivät raskaissa töissä huonoon
kuntoon ja vaurioituivat siinä määrin, että se haittasi soittamista. Pahin isku
oli kuitenkin se, että hänen ankarien nöyryytysten kohteeksi joutunut
aviomiehensä päätyi itsemurhaan.
Kulttuurivallankumouksen jälkeen opetustyö konservatoriossa
kuitenkin alkoi nopeasti elpyä ja hän pääsi jatkamaan työtänsä. Hänen opetukseensa hakeutui myös Zhu Xiaomei,
joka sitten tosin päätyikin lähtemään USA:han. Vastukset kuitenkin jatkuivat. Vuonna
1982 hän loukkasi uudelleen kätensä ikävässä onnettomuudessa. Yksi pianon jalka murtui, kun hän yritti
siirtää pianon paikkaa ja piano kaatui sormiensa päälle. Kolme sormea
vaurioitui ja käsi vaati usean vuoden hoidon. Kuin ihmeen kautta se parani ja
hän onnistui palaamaan pedagogisen työn ohella myös solistin uralle. Vuonna 1989 hän pääsi Itä-Berliiniin
esittämään resitaalin ja vuonna 1995 hän soitti Lontoossa Mozartin
pianokonserton nro 23. Ymmärrän että sormien toiminta ei kuitenkaan palautunut
ihan normaaliksi.
Hänen tärkein ansionsa on kuitenkin ollut pianon soiton
pedagogiikan alueella. Hän on toiminut useiden pianokilpailujen juryssa USA:ta
myöten. Hän on kouluttanut pianonsoiton
opettajia ja hän on perehtynyt myös lapsen opetuksen pedagogiikkaan. Hän on
järjestänyt Kiinassa useita pianokilpailuja kannustaen sillä tavalla kiinalaislapsia
klassisen musiikin pariin ja edelleen kansainväliselle uralle. Hänellä on toki
huimia saavutuksia mutta hänen merkityksensä kouluttajana on kuitenkin ylitse
muiden.
Hän on kehittänyt Yin Chengzongin ohella myös kiiinalaista
pianomusiikkia. Hän on sovittanut perinteistä kiinalaista musiikkia pianolle ja
luonut myös omia sävellyksiä.
 |
| Zhou Guangren |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti