Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

Eduard Limonov

Kirjailija Eduard Limonov kuoli tiistaina 17. maaliskuuta Moskovassa. Hän oli syntynyt helmikuussa 1943 ja oli kuollessaan 77-vuotias. Nyt hänet on jo haudattukin (uutinen Kommersant-lehdessä). 

Limonov kirjan "Toinen Venäjä" kannessa, vuoden 2015 painos.

Jos kutsuu Limonovia pelkästään kirjailijaksi, niin jotain jää uupumaan. Hän, ei todellakaan jäänyt laakereillaan lepäämään eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli myös runoilija, esseisti, kansalaisaktivisti, poliitikko ja kai jonkinlainen anarkistikin, suoran toiminnan mies. Ja voi kai häntä pitää myös seikkailijana, koska ehti hän osallistua 90-luvulla myös Balkanin sotaan. Häntä on nimitelty myös fasistiksi, mutta vaikka hän toki saattoi mennä poliittisessa toiminnassaan äärimmäisyyksiin, niin omien tuntemusteni perusteella sitä leimakirvestä en häneen iske. Hän loi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä oman kansallisbolševistisen puolueen, jonka kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Sen myötä hän joutui myös virkavallan hampaisiin. Kaikenlaisista joukkomurha-aatteista hän oli kuitenkin kaukana. Poliittisena toimijana hän kokeili ajoittain virkavallan rajoja mutta minä näen hänet ennen kaikkea taiteilijapersoonallisuutena.

Vielä tämän vuoden tammikuussa hän esiintyi TV-ohjelmassa esitellen tuoretta kirjaansa, joka käsittelee hänen elämäänsä liittyviä kuvataiteilijoita.  Hän vaikuttaa keskustelussa pirteältä ja innostuneeltakin. Pian tuon jälkeen hän kuitenkin sairastui eikä siitä enää selvinnyt. Ohjelma on katsottavissa youtubessa, kerron siitä jutun loppupuolella.Tuo ei kuitenkaan ole Limonovin viimeinen teos. Kuulemani mukaan hän ehti kirjoittaa vielä teoksen omista ulkomaan vuosistaan. Uutisen mukaan se julkaistaan postuumisti huhtikuussa.

Tutustuin ensi kerran Limonovin tuotantoon opiskeluvuosinani 80-luvun alussa. Hänen vuonna 1976 New Yorkissa ilmestynyt esikoisromaaninsa osui sattumalta Jyväskylän yliopiston kirjastossa silmiini.  Kiinnostus heräsi ja lainasin teoksen tietämättä kirjailijasta yhtään mitään. Tuolloin olin alkanut kiinnostua venäläisestä emigranttikirjallisuudesta ja tämä romaani oli minulle aivan uudenlaista luettavaa. Olin tottunut neuvostoliittolaiseen sovinnaiseen proosaan, lähinnä klassikkojen asemaan nousseisiin merkkiteoksiin. Nyt edessäni oli jotain aivan muuta - rivoa, seksististä ja alatyylistä tekstiä, joka soljui vuolaana eteenpäin. Ei ollut mikään ihme, että suorastaan ahmin teoksen lävitse. Kielitaitokin samalla monipuolistui.

Limonov oli loikannut vuonna 1974 kuvankauniin vaimonsa Jelena Štšapovan kanssa Neuvostoliitosta länteen. Heitä auttoi siinä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin leski Lily Brik, joka sattui vielä olemaan hengissä. Tämän ystävätär auttoi nuorta paria New Yorkissa elämisen alkuun. Pian muuton jälkeen pariskunta kuitenkin erosi. Jelenalle avautui ura menestyvänä mallina. Sen jälkeen luuserin oloinen Eduard alkoi olla hänelle lähinnä taakka. Myöhemmin hän avioitui italialaisen aatelismiehen kanssa, näin kotoutuminen onnistui. Aloittelevalle kirjailijalle ero oli raju isku. Hän jäi kuin tyhjän päälle. Onneksi emigranttipiireissä pidettiin yhtä, ihmissuhteita löytyi mutta nekin takkuilivat. Hän pääsi ankarassa selviämiskamppailussa kuitenkin voittajaksi. Turhauman ja irrallisuuden tunnoista syntyi vuonna 1976 romaani Это я — Эдичка (”It’s me – Eddie”). Se oli venäjänkielinen mutta teos käännettiin pian englanniksi. Se on omakuva harhailevasta elämäänsä etsivästä nuoresta miehestä, joka kokeilee kaikkea muodikasta huumeista biseksuaalisiin suhteisiin.  

Läpimurtoromaanin päähenkilö Eddie muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään, samoin romaanista löytyy muitakin tunnistettavia hahmoja, ennen kaikkea myös entinen vaimo Jelena. Jelena muutti myöhemmin miehensä kanssa Italiaan ja kirjoitti 2000-luvulla muistelmansa, jonka otsikossa ”It’s me Jelena” hän hyödynsi ex-miehensä teosta.

Tuosta romaanista lähtien aloin seurata Limonovin uraa. Kehitys ei ollut hohdokas ja elämä oli kai jatkuvaa selviämiskamppailua. Onneksi läpimurtoromaani myi hyvin ja tekijänoikeuspalkkioita juoksi. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan suomennettu.

Oikeastaan aluksi Limonov osin unohtui mutta uran seuraaminen jatkui siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Limonov palasi syntymämaahansa. Tuota ennen Limonov oli 80-luvulla muuttanut Pariisiin ja saanut vuonna 1987 Ranskan kansalaisuuden. Ja myös Mihail Gorbatšov ehti palauttaa miehelle Neuvostoliiton kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt loikkauksen myötä.

1990-luvulla Limonovin elämässä olikin sitten monenmoisia käänteitä. Ehkä rajuin liike oli lähteä taistelemaan Balkanille Bosnian sotaan serbien riveihin.  Vastassa oli myös katoliset kroaatit, ja koska Limonovilla oli tuolloin vielä Ranskan kansalaisuus, hänen läntiset maanmiehensä eivät katsoneet toimintaa kovin myötämielisesti. Noista Balkanin sodan vuosista voisi kertoa paljon. Tosiasia kai on, että Limonov itse on suurennellut omaa rooliaan. Toisaalta sitä on myös turhan paljon vähätelty. Kyllä hän kai taisi muutaman kerran käyttää asettakin, mutta ei sen vuoksi hänestä pidä tehdä sotasankaria. Arvokasta elämänkokemusta hän kuitenkin sai. Ja kyllä hän siinä samassa pani myös henkensä alttiiksi. Noista vuosista ja monista muistakin 90-luvun kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan ”Sankarin anatomia” (Анатомия героя, 1998). Kirjan kuvituksessa hän esiintyy serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa (alla oleva kuva on kuitenkin toisesta teoksesta). Inhorealismiakin löytyy, kun joku Balkanin muslimi pitää kädessään vihollisensa päätä.

Limonov ja Radovan Karadžić, kuva vuodelta 1992 ("Kuolleiden kirja" 2013) 

…

Ennen kuin menen eteenpäin, niin on kerrottava eräästä tärkeästi kirjasta, joka on saatavissa myös suomeksi. Se on ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren elämäkertateos vuodelta 2011:

Emmanuel Carrère, Limonov. Suom. Kristina Haataja. LIKE, Keuruu 2013.

Teos on raikas lukukokemus, oman Limonov-harrastukseni kannalta oikea herkkupala. Merkittävän kirjailijan ja toimittajan uran sittemmin luonut Zahar Prilepin oli Carrerelle teosta valmisteltaessa tärkeä lähde. Hän oli nuorena mukana Limonovin poliittisessa toiminnassa. Suhteesta kehittyi Prilepinin omien sanojen mukaan lähes isällinen. Sen hän toteaa tässä melko tuoreessa keskustelussa.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjoittanut tähän blogiini pari Limonoviin liittyvää kirjoitusta. Valmistelin tekstiä myös tuosta elämäkerrasta mutta se jäi hieman puolitiehen. Ehkä taisin antaa aiheen kypsyä. Seurasin tuolloin Limonovin omaa blogia ja kaipasin sitäkin kautta jotain syvempää tuntumaa kirjailijaan. Sieltä sain idean suomentaa hänen muistokirjoituksensa eteläafrikkalaisesta kansalaisoikeustaistelijasta Nelson Mandelasta. Se on kirjoitettu joulukuussa 2013 ja löytyy täältä.

Toinen mainintani Limonovista liittyy kirjoitukseeni eurasianismin aatetta edistäneestä Aleksandr Duginista. Miehillä oli 90-luvulla aktiivista yhteistyötä. Limonov ja Dugin halusivat molemmat tahollaan tuoda kansallismielistä näkökulmaa poliittiseen toimintaan liberalismin vastapainoksi. Tiet kuitenkin erosivat.  Tuon jälkeen Dugin perusti Geostrategisen tutkimuskeskuksensa, jolle myöhemmin myös Putin antoi tukensa.  Euraasia-aate ei käsittääkseni ollut Limonoville edelleenkään vastenmielinen. Se käy ilmi ainakin hänen vuonna 2003 julkaisemastaan teoksesta ”Toinen Venäjä”, josta keron enemmän alemapana.

Lainaan tähän huhtikuussa 2014 julkaisemastani tekstistä Limonovia koskevan kommenttini. Sen taustatiedot olen saanut Carrèren teoksesta.

Luin syksyllä tuoreen suomennoksen ranskalaisen Emmanuel Carreren kirjoittamasta Kansallisbolševistisen puolueen päähahmon, kirjailija Eduard Limonovin elämäkerrasta. Kirja sivuaa myös Limonovin ja Duginin poliittista yhteistyötä 90-luvun loppupuolella. Molempien kannattajat toimivat samoissa tiloissa. Dugin osasi lumota puheillaan myös Limonovin kannattajia. Tämä vitsaili nimitellen Duginia ”tohtori Göbbelsiksi”, mikä kertoi paitsi Limonovin huumorintajusta myös orastavista ristiriidoista. Sittemmin tuli välirikko. Eron taustalla oli molemminpuolisia syitä. Limonovin kannattajat vierastivat salkku kädessä kulkevia juutalaisvastaisia ortodoksipappeja, joiden mielipiteitä jotkut pitivät lähes fasistisina. Toisaalta duginilaiset eivät voineet sietää Limonovin väkeä: proletaareja, tappelupukareita ja rokkareita. Ristiriita oli ilmeinen, vaikka paljon yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita heillä oli, mainittakoon japanilainen Yukio Mishima.

Olen maininnut Limonovin myös tekstissäni Kansallisen yhtenäisyyden päivästä (marraskuu 2013). Se on lyhyt maininta odotettavissa olevasta mielenosoituksesta. Teksti löytyy täältä.

…

Esitän lyhyen katsauksen Limonovin nuoruusvuosiin ennen loikkausta länteen. Tiedot olen kaivanut vanhasta luonnoksestani ja perustuvat Carrèren elämäkertaan.

Eduard eli lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Harkovin kaupungissa ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän oli pikkurikollinen ja huligaani, joka jopa joutui vankileirille, mutta isän suhteiden ansiosta vain pariksi viikoksi. Hän keskeytti opinnot ja meni töihin. Hän työskenteli 60-luvun alussa rakennustyömaalla ja valimossa. Hän sai siis varhain kosketuksen fyysiseen työhön, minkä hän katsoi myöhemmin ansiokseen toimiessaan omassa bolševistisessa puolueessaan.

Hänen elämässään sattui kaikenlaista. Hän sattui leikkimään partakoneen terällä ja leikkasi vahingossa ranteensa. Hänet vietiin mielisairaalaan, jossa psykiatri lähetti hänet kotiin tajutessaan, että nuorukainen halusi pelkästään herättää huomiota. Eduard ajautui sittemmin kirjallisiin piireihin, alkoi kirjoittaa itsekin runoja ja tapasi Annan. He elivät Harkovissa jonkinlaista boheemielämää, kunnes vuonna 1967 Eduard tunsi kokeneensa kotikaupungissaan kaiken ja muutti Annansa kanssa Moskovaan. He joutuivat asumaan laittomasti, koska pääkaupungissa ei ollut helppoa saada kotipaikkaoikeutta. Kirjalliset piirit kiinnostivat edelleen ja Eduard hakeutui kirjailijaliiton tiloihin runoilija Arseni Tarkovskin runoseminaariin. Toki hän sieltä oppi paljonkin mutta yhtä kaikki Venäjän kirjallisuuden elävät ikonit alkoivat tuntua hänestä vastenmielisiltä. Hän pettyi ja kiukustui. Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa underground. Tosin ei hän sielläkään kaikkia sietänyt. Eniten hän inhosi tulevaa Nobel-palkittua runoilijaa runoilija Joseph Brodskia, ehkä siksi että häntä niin palvottiin.

Annan mielenterveys romahti ja he joutuivat erilleen.  Eduard tapasi tulevan vaimonsa Jelenan – pitkän ja hoikan korkokengissä kulkevan minihametytön. Hän oli Eduardin unelmien täyttymys. Jelenalla oli tuolloin toinen poikaystävä. Eduard ei kuitenkaan antanut periksi. Kerran hän kiihtymyksessään leikkasi ranteensa auki. Tekonsa myötä hän sai Jelenan sydämen. Jelena ihastui Eduardiin, koska hänen kaveripiireissä kukaan ei pystynyt rakastamaan niin villisti ja tinkimättömästi. Seksiin löytyi innostusta ja voimavaroja, he rohkaistuivat kokeilemaan kaikkia mielikuvituksen suomia asentoja. Kiihko oli kuumaa ja he janosivat toistensa seuraa. 

Sitten edellinen tyttöystävä Anna palasi hoidon jälkeen Moskovaan. Eduard huijasi häntä ja lähetti hänet Harkoviin. He eivät enää tavanneet. Suhde Jelenan kanssa jatkui yhä kiihkeämpänä. Jelenalla oli paljon ihailijoita, mutta lopulta hän valitsi Eduardin. He menivät naimisiin. Eduardista oli tullut paikallisten undergroundpiirien sankari. He olivat kuin ”moskovalaisen boheemielämän kuninkaalliset” .

Vuonna 1974 pariskunta onnistui muuttamaan länteen – samana vuonna kuin Eduardin inhoama Aleksandr Solženitsyn. Eduard on todennut itse, että hän pelkästään kyllästyi elämään Moskovassa ja halusi vaihtelua – samalla lailla kuin aikoinaan Harkovissa.

Carrère pitää kohtalonoikkuna sitä, että Limonov ja Aleksandr Solženitsyn muuttivat Venäjältä ja palasivat sinne takaisin samana vuonna.  Solženitsyn oli lännessä keskittynyt kirjoittamiseen, Limonov elämiseen. Nobel-kirjailijan massiivinen Punainen pyörä -teossarja sai Venäjällä torjuvan vastaanoton. Hän luuli palaavansa sankarina mutta Venäjän kansa ei katsonut menneisyyteen. Limonov puolestaan saapui toisenlaisin elkein, katse oli eteenpäin. Kerron hieman tarkemmin Carrèren kuvakieltä käyttäen, millaisin elkein Solženitsyn ja toisaalta Limonov palasivat Venäjälle.

Solženitsyn oli ennen paluuta käytännössä vuosikaudet lähes lukkiutunut omakotitaloonsa, jossa hän kirjoitti 16 tuntia päivässä omaa massiivista bolševikkivallankumouksen syitä valottavaa Punaista pyöräänsä. Kun se oli valmistunut, niin hetki oli koittanut ja suuri patriarkka palasi kotimaahansa – näyttävästi kuin sankari erikoisjunalla Vladivostokista Moskovaan pysähtyen välillä tervehtimään kansaa ja kuuntelemaan sen valituksia. BBC kuvasi kaiken. Solženitsyn sai huomata, että hänen aikansa oli mennyt ohi. Kiinnostus oli siirtynyt muuhun. Hän sai huomata, ettei hänestä oltu kiinnostuneita.  Kansa halusi rikastua ja päästä eroon – Limonovin sanoin – ”bulimiavuosistaan”. Länsimaiset bestsellerit kiinnostivat ja halu rikastua meni kaiken edelle. Tiiliskiviromaaneille ei ollut enää sijaa. Solženitsyn oli kuin aikaansa jämähtänyt ikoni – verrattavissa lähinnä Brežneviin.

Myös Limonov halusi olla voittaja. Hän uskoi, että ura oli vasta lähtemässä varsinaiseen nousuunsa. Hän asui naisystävänsä kanssa vanhassa kerrostalossa. He poseeraavat nahka-asuisina kuin rokkarit. Siitä alkoi ura kansallisbolševistisen puolueen johtajana. Rahasta ei väliä, kunhan tulee kunniaa. Kaikesta oli taisteltava ja vaatimattomasta toiminnasta iti jotain. Näköalattomien nuorten miehen maailmaan tuli jotain valoa. Se oli eräänlaista vastakulttuuria. Kansallisbolševistisen puolueen aluetoimistoja alkoi syntyä sinne tänne. Se oli alakulttuuria, josta ennen pitkää kiinnostuivat myös poliisit. Sitten vankilatkin tulivat tutuiksi. Mutta mies ei luovuttanut. Julkaisutahti oli kiihkeää. Lukijat alkoivat vain olla hukassa.

…

Novellikokoelman kansi

Kerron hieman Limonovin laajasta kirjallisesta tuotannosta. Vuosien myötä yhä keskeisemmän osan saavat esseet ja yhteiskunnalliset tekstit. 90-luvun Venäjällä hän julkaisi aikaisempaa proosatuotantoaan, suurimpana hittinä oli yllä mainittu läpimurtoromaani. Limonovin tyyliä voisi kai kutsua postmodernismiksi. Romaaneissa ja kertomuksissa seikkaili yleensä mies nimeltä Eddie tai Limonov. Oli naisseikkailua ja seksiä. Kiinnostus kuitenkin lopahti lähes alkuunsa. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma (itse asiassa se on kolmen pienoisromaanin kokoelma) ”Vieraana tuntemattomassa kaupungissa” (Чужой в незнакомом городе) ilmestyi 30 000 painoksena. Tuo teos oli julkaistu lännessä 1985 ja venäläisellä kustantamolla oli vielä 90-luvulla turhan suuria myyntiodotuksia. Kivaa tuossa kokoelmassa on se, että teksti imee mukaansa. Kirjan voi avata summittaisesti mistä tahansa ja heti pääsee seuraamaan elämän virtaa.

Todettakoon, että pari vuotta aiemmin julkaistussa samaa tyylisuuntaa edustavassa kokoelmassa Смерть сoвременных героев (”Nykysankareiden kuolema”), joka sisältää yhden romaanin ja useita aiemmin lännessä julkaistuja pikkunovelleja, painosluku oli jopa 100 000. Myöhemmin alettiin päätyä korkeintaan muutaman tuhannen normitasoon. Tämä oli kyllä yleinen kehityssuunta Venäjällä. Kansainväliset myyntimenestykset kyllä myivät enemmän.

Myöhemmin 2000-luvulla Limonov otti etäisyyttä fiktiiviseen proosaan. Runoteoksia kyllä ilmestyi mutta niiden ohessa pääpaino 2010-luvulla alkoi jo olla muistelmateoksissa. Esimerkiksi minulla on hankittuna vuonna 2013 ilmestynyt ”Kuolleiden kirja” (Книга мертвых), jossa kirjailija palaa nuoruutensa vuosiin. Myöhemmin ilmestyi kirjalle myös jatko-osa. Hyvää noissa muistelmissa on se, että niissä kirjailija itse on kertojana. Voidaan esimerkiksi lukea tapaamisesta Majakovskin lesken Lily Brikin kanssa Limonovin itsensä kuvaamana. Saadaan kerrontaan hieman toisenlaista syvyyttä kuin kärjistyksistä nauttivien elämäkertakirjoittajien väläytyksissä.

Vladimir Majakovskin leski Lily Brik ja Jelena vuonna 1974 ("Kuolleiden kirjasta")

…

1990-luvulla Limonov keskittyi puoluetoimintaan. Hän kohdisti poliittisen julistuksensa Venäjän syrjäseutujen nuorien miehiin toivoen, että he eivät jäisi toimettomina oleilemaan vaan nousisivat rohkeasti kapinaan rakentamaan uutta Venäjää. Kansallismielisyys oli keskiössä, mutta ”bolševismi” taisi monia etäännyttää. Hänellä oli vankka kannattajajoukkonsa.

Vuosikymmenen lopulla Limonov vangittiin ja hän sai vankilatuomion. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan ”Toinen Venäjä” - Drugaja Rossija (Другая Россия), joka julkaistiin vapautumisen jälkeen vuonna 2003. Kyseessä on esseekokoelma tai – kuten hän itse toteaa – ”luentokokoelma”.

Ennen kuin menen tarkemmin tuohon teokseen, lainaan Carréren elämäkertaa ja kerron  sen pohjalta Limonovin vankeusajasta.

Vankilassa ollessaan hän ei kirjoittanut enää itsestään eikä omasta ”riutumisestaan”. Ei ollut enää sellaista narsismia, kuin olisi saattanut päätellä hänen varhaisimmista teoksistaan. Hän kirjoitti tapaamiensa vankien tarinat.

Hän kärsi rangaistuksensa kolmessa eri vankilassa. Huomattavaa on hänen nöyryytensä, kun hänet siirrettiin toiseen vankilaan ja tuotiin selliin, jossa ennestään oli runsaasti miehiä. Huomattuaan, että sängyt olivat varattuja, hän asetti nöyrästi patjansa lattialle. Hän ei kaivannut tai vaatinut itselleen mitään etuoikeuksia. Vankilassa oli oma nokkimisjärjestys.  Hän sai näin vankien keskuudessa arvostusta ja kunnioitusta. Alkoi tulla kommentteja tyyliin ”Vittu, onko sulla 7 000 miestä!”.

Hänellä oli hyvin kurinalainen päiväohjelma. Hän katsoi televisiosta vain uutiset. Muun ajan hän opiskeli ja kirjoitti. Ainoa asia, jota hän pyysi, oli kynä ja paperia. Sen hän sai. Hän heräsi muita aiemmin, jotta sai omaa aikaansa kirjoittamiseen.

Hän pelkäsi, koko ajan, että hänen muistiinpanonsa viedään, siksi hän pyrki kehittämään muistiaan ja käytti siihen omaa tekniikkaansa. Hän sovelsi inhoamansa Aleksandr Solženitsynin menetelmää tämän kärsiessä omaa pakkotyökakkuaan Stalinin leireillä.

Kirja ”Toinen Venäjä” herätti minussa hieman ristiriitaisia tuntoja, mutta julkaisuajankohta on otettava arvioinnissa huomioon. Silloin varsinkin johdantokappaleessa esitetty näky ”tulevaisuuden Venäjästä” tulee siedettävämmäksi. Kyseessä oli provosoiva kuvaus sotilaallisesti leviävästä uudesta Venäjä-aatteesta, jossa Keski-Aasian arojen kansojen keskuuteen levitetään uutta sanomaa ensin soluttautumalla kansan pariin ja sitä tietä uutta aatetta levittämällä. Se on puhdas taisteluhuuto. Limonov kärjistää käyttäen vahvoja mielikuvia. Martin Luther Kingin julistus ”I have a dream” saa uuden, Limonovin mielestä elävämmän sisällön.

Alla on vapaasti suomentamani katkelma teoksen johdantoluvusta. Siinä hän vielä provosoi ja kärjistää, varsinaisissa esseissään hän siirtyy eri tasolle. Tämä kuitenkin kertoo Limonovin lähtökohdista. Hän oli nähnyt amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan karikot. Mielestäni hän etsi uutta vaihtoehtoa.

”Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?

Lännessä pidetään nykyisin onnellisena yksitoikkoisen pitkää länsimaisen sivilisaation standardien mukaista elämää. On kevyehköä työtä -  jonkinlaista papereiden pyörittelyyn liittyvää viranhoitoa. Elämä on yhtä katkeamatonta uran luomista, kunnes eläkkeelle siirtymisen myötä se muuttuu harmittomaksi oleiluksi; ja lopuksi kuolema tuo pelastuksen vanhuuden syvään uupumukseen.

Länsivaltiot lannistavat yksilön jättäen hänelle vain yhden sallitun itsenäisen aktiviteetin - naaraiden metsästyksen. Kaikessa muussa länsimainen ihminen on elämässään äärimmäisellä tavalla lakien säätelemä. Hänet on orjuutettu ja kesytetty.

Neuvostoliitossa oli toisenlainen järjestelmä, mutta sielläkin ihmistä orjuutettiin ja hänet taltutettiin. Ylipäänsä nykyihminen on opetettu siihen, että kaikkea ei saa tehdä, että hänen velvollisuutensa on työskennellä kuin höppänä ja sen jälkeen kuolla kapinoimatta pois. Laadukas elämä on kylläisen orjan elämää. Ihanteena on perhe – kahden henkilön parisuhde. Noin ei kuitenkaan saisi olla. Ihmiselle on jo syntymästä lähtien seuranaan kuolema. Siksi hänen elämänsä ei pitäisi olla mikään vetojuhdan tai valjastetun hevosen homma, jossa tämä pyörii sokeana ympyrää nostaen siten joesta vettä ja raahaten sen edelleen kastelukanaviin ja pelloille. On kapinoitava. Meidän […] on luotava toinen elämän malli ja tuotava sitä esille. Ennen kaikkea on kuitenkin luotava uusi kansakunta. Ympärillämme puhutaan koko ajan ”Me olemme venäläisiä”, ”olen venäläinen ”tämä on venäläisiä varten”. Puhuttaessa venäläisistä tarkoitetaan hyvin erilaisia ihmisiä. Näköjään sellaiseksi osoittautuu niin Jeltsin, kuin joku rähjäinen pummi, kasvoiltaan jo sinertäväksi vajonnut alkoholisti tai toisaalta aktiivinen spermaisena siittiösoluna väkkäröivä poliitikko. Jos nuo kerran ovat venäläisiä, niin minä olen joku muu.

Mitä olisi tehtävä? On valikoitava ihmisiä uutta kansakuntaa varten. Kutsuttakoon sitä jollakin toisella nimellä. Olkoot vaikka euraasialaisia tai skyyttejä. Uudessa kansakunnassa ei perustana ole hiusten tai silmien väri, vaan kuuluminen yhteisöömme pohjautuu urhoollisuuteen ja uskollisuuteen.”

Johdannon lopussa on vielä viittaus Martin Luther Kingin lausahdukseen ”I have a dream”. Tuolloin myös Limonovilla oli unelma, mutta hän tekee pesäeron alkuperäiseen puhujaan.

”Mitä mieltä on tehdä vallankumous, jos sen tavoitteena olisi vain saada ministerin paikkoja tai luoda vulgaareja kabinetteja. Meidän on muutettava kaikki. On keksittävä itsellemme Uusi Jumala, mahdollisesti jonkinlainen Tunguskan räjähdys tai rautainen planeetta jäätävässä kosmoksessa. Meidän Jumalamme lahjoittaa meille kuoleman. Ehkäpä Jumalaksemme tulee Kuolema. Näin ollen - kuten Martin Luther Kingillä - myös minulla on oma unelmani. Hänen unelmansa sattui olemaan surkean lattea.”

Kirjassa on 22 esseetä ja niiden myötä Limonov tarkastelee yhteiskunnallista kehitystä, maailmanhistoriaa ja   ennen muuta myös Venäjää ja Neuvostoliittoa sen eri vaiheissaan. Hän kritisoi ankarasti jäykkää byrokratiaansa jähmettynyttä venäläistä yhteiskuntaa, joka jatkaa Neuvostoliiton perintöä. Viittaukset historiaan ja venäläiseen elämäntapaan ovat kirjan hienointa antia. Hänestä on väärin, että yhteiskunnassa ovat vanhukset vallassa. Hän puolustaa nuorisoa, vaatii sille yhteiskunnassa vahvempaa asemaa ja vastustaa pöhöttynyttä valtakulttuuria. Yhteiskunnassa nuoret jämähtävät pitkitettyyn lapsuuteen venytetyn koulutusjärjestelmän kautta. He eivät pääse ilmaisemaan itseään. Vertailukohdaksi voi ottaa Napoleonin, joka oli uransa huipulla jo 30-vuotiaana.  

Perhe-instituutio on Limonovin yksi arvostelun kohde. Se kahlitsee miehen. Kasvatusjärjestelmässä nuorista miehistä tulee jonkinlaisia ”nössöjä”. Vastapainoksi hän nostaa tšetšeeninuoren, joka kypsyy omassa kulttuurissaan varhemmin aikuisuuteen, saa voimakkaamman itsetunnon ja kykenee ottamaan vastuuta. Limonov arvostelee jyrkästi koulutuksen oppisisältöjä. Hän haluaisi tiiviimpää perehdytystä käytännön taitoihin. Alla on vielä lainausta johdannosta. Huomatkaa, että koulutukseen hän vaatii fyysisyyttä mutta ei hän toki halua luovaa kirjoitustakaan unohtaa.

”Nykyisin lapset mätänevät tylsissä kouluissa varustaen heidän aivonsa ja kuormittaen heidän aivojaan ja muistiaan pölyllä, jota kukaan ei tarvitse.”

”Oppivelvollisuuden tulee olla lyhyt ja aivan toisenlainen. Poikia opetetaan käyttämään granaatinheittimiä, hyppäämään laskuvarjolla, istuttamaan puita ja rakentamaan kaupunkeja, teurastamaan lampaita ja sikoja, valmistamaan maukasta ravintoa ja kirjoittamaan runoja.”

Limonov käsittelee historiaa mielenkiintoisella tavalla. Kulttuurissa jämähdettiin liiaksi 1800-luvun kirjailijoiden maailmaan. Bolševistinen vallankumous lähti liikkeelle marginaalien valtaannoususta mutta jämähti hyvin pian byrokratiaansa.  Kiinnostavista lähtökohdista hän etsii myös kommunismin ja kapitalismin taustoja. Tällä kaikella on oma punainen lankansa. Kirja on lopulta poliittinen ohjelmanjulistus mutta se jää omaan abstraktiotasoonsa.

Neljäs luku on saanut mielenkiintoisen otsikon: Kaikki alkoi Kiinasta. Se käsittelee nuorten kapinointia. Kiinassa 60-luvulla valtaan nousivat punakaartilaiset. Sen sytyttämänä myös Länsi-Eurooppaan levisivät opiskelijamellakat, ensin Ranskaan sitten myös muualle. Tuo kapinahenki jatkoi elämäänsä 70-luvulla, syntyi punk-kulttuuri. Limonov julistaa, että nuoriso haluaa toimia omista lähtökohdistaan. Venäjää kuvatessaan hän toteaa, että mikään keskeinen poliittinen liike ei ole osannut Venäjällä vapauttaa nuorisoa omaehtoiseen toimintaan.

Voinen suomalaisesta näkökulmasta lisätä, että meillä tuo kapina johti kummalliseen taistolaisten sinipaitojen esiintuloon.

Erityisen kiinnostavaa ovat luvut kommunismin ja kapitalismin synnystä. Hän palauttaa niiden alkujuuret keskiaikaan. Kun katolinen kirkko lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paikan paratiisissa, oli niitä, jotka halusivat maistaa noita iloja jo elinaikanaan. Syntyi ajatus yhteisomistuksesta ja vapaasta rakkaudesta. Liike kasvoi orgioihin. Kirkko ja vallanpitäjät palauttivat kuitenkin järjestyksen.  Rangaistukset kidutuksineen olivat kapinallisille hirveitä.

Tuo suunnan vastapainoksi syntyi puritanismi ja sen myötä kapitalismi. Kun sitten Kolumbus palasi aikanaan Amerikan matkaltaan, hän toi Trinidadista epähuomiossa syfiliksen. Se levisi Euroopan länsirannikolle lähes samaan tapaan kuin nykyinen Corona-virus. Syfilis ajoi ihmisiä eristykseen. Uskonnollinen puritanismi sai siitä tuulta purjeisiin. Se taas ruokki yksityisomistusta ja kapitalismia.  Sittemmin tuo kaikki heijastui myös siihen, että ihmisiä pakeni Pohjois-Amerikkaan. Siirtolaiset veivät uuteen maailmaan mukanansa uskonnollisen puritanisminsa.

Maailmassa on ollut monenlaisia mullistuksia, jolloin perustukset ovat järkkyneet. Yksi niistä lähti liikkeelle sukupuolitaudista.

…

Mennään nykyiselle vuosituhannellemme. Vankilasta vapautumisen jälkeen Limonov oli mukana poliittisessa koalitiossa eräiden muiden tunnettujen oppositiopoliitikkojen kanssa. Hän keskittyikin toimimaan laajemmin kuin vain tuomaan esille omaa kansallisbolševistista näkemystä. Tosin koalitio tyrehtyi alkuunsa. Vaikeaa on ollut toimia Putinin Venäjällä.

Vuonna 2012 hän vielä pyrki päästä presidentin vaalien ehdokkaaksi mutta siihen ei keskusvaalilautakunta suostunut. Jonkinlainen sovinnon ele häneltä taisi olla vuonna 2014, kun hän antoi tukensa Krimin liittämiselle osaksi Venäjää. Sen jälkeen Limonov alkoi keskittyä kirjalliseen tuotantoonsa. Vähitellen hän luovutti myös politiikan johtotehtävät muiden käsiin.

….

Ex-vaimo Jelena poseeraa mallina

Limonovin naissuhteita on myös käsiteltävä. Yllä kerroin jo Jelenasta, jonka kanssa mies pääsi lähtemään Neuvostoliitosta. Kaiken kaikkiaan Limonovilla oli kuusi pysyvämpää suhdetta. Hänessä oli erityistä vetovoimaa nuoriin naisiin. Ikäeroa oli kolmessa tapauksessa vähintään 30 vuotta. Tragiikkaakin suhteisiin liittyy. Ensimmäinen tyttöystävä kärsi mielenterveysongelmista. Yhdellä taisi olla huumeongelmia.

Kerron nyt kahdesta viimeisimmästä suhteesta. Ennen vankilareissua - lähes 60-vuotiaana -  hän rakastui 16-vuotiaaseen koulutyttöön Nastjaan. Ikäeroa oli siis yli 40 vuotta. Kaiken lisäksi tyttö näytti 12-vuotiaalta. Vankilassa suhde tiivistyi kirjeenvaihdon myötä.  Oikeastaan Limonov pelkäsi, että tyttö jättää hänet. Hän halusi eräässä vaiheessa jopa kehottaa tyttöä etsimään toisen. Nastja kuitenkin kävi häntä vankilassa tapaamassa eikä halunnut häntä jättää milloinkaan. Hän pyysi saada hankkia heidän yhteiseen asuntoonsa koiran. Limonov suostui todeten, että ”parempi koira kuin toinen mies”.   Enkä malta olla mainitsematta vielä yhtä vankilavuosista elämään jäänyttä Limonovin lausahdusta. Hänen kerrotaan todenneen Nastjalle: ”Kun Muhammed tapasi vaimonsa ensi kerran tämä vielä leikki nukeilla.” Tuo kertoo yhtäältä suurista tunteista mutta vielä enemmän Limonovista itsestään.

Sitten kävi niin, että vankilasta vapauduttuaan Limonov itse jätti Nastjansa. Vuosi taisi olla 2005. Limonov alkoi seurustella näyttelijä Jekaterina Volkovan kanssa. Tässäkin tapauksessa ikäeroa oli runsaasti. Lukemani mukaan naiseen vetosi miehen treenattu kroppa ja vankka fyysinen kunto. Suhteen myötä Limonovista tuli 63-vuotiaana ensi kerran isä. Vuonna 2006 parille syntyi poika, kaksi vuotta myöhemmin tytär. Sitten tuli ero, itse asiassa vaimon ollessa vielä raskaana. Myöhemmin Volkova ei muistellut miestä pahalla. Hän arvosti Limonovin lämmintä suhdetta lapsiin ja totesi, että miehestä ei vain ollut parisuhteeseen. Lisäisin vielä asian toisenkin puolen: ei Volkovan muutkaan parisuhteet ole kauaa kestäneet.

Suhde Volkovan kanssa päättyi vuonna 2008. Sen jälkeen ei hän kai ole ainakaan kiinteitä suhteita luonut. En ole niistä ainakaan löytänyt juttuja.

…

Viimeisinä vuosinaan Limonov oli jo vetäytynyt aktiivisesta poliittisesta toiminnasta mutta kirjalliseen toimintaan löytyi vielä energiaa. Siinäkin tosin katse oli kääntynyt menneisiin vuosiin. Hänelle kai kävi sanoin kuin yleensä Venäjällä käy iäkkäille kirjailijoille ja poliitikoille. Heistä tulee mediaan eräänlaisia mielipideautomaatteja. Se on aikamme harmitonta viihdettä. Kyllä tulee hieman surullinen mieli, kun katsoo netissä ainakin erästä Limonovin esiintymistä yleisötilaisuudessa. Se on aivan hänen elämänsä viime kuukausilta. Miestä seurataan ja kuvataan kuin historiallista muinaisjäännettä. En laita linkkiä.

Yhden linkin laitan.  Youtubessa on tämän vuoden tammikuussa kuvattu TV-keskustelu, jossa hän esittelee siinä uusinta teostaan. Sittemmin hän sairastui helmikuussa eikä siitä enää toipunut. Teos käsittelee hänen elämässään vastaan tulleita tärkeitä kuvataiteilijoita, kuten vaikkapa Andrei Rubljovia tai Vincent van Goghia ja omista aikalaisistaan Andy Warholia, jonka hän taisi myös henkilökohtaisesti tavata. Limonov toteaa, että hän on elämässään ollut hyvin läheisissä kontakteissa kuvataiteilijoihin ja taiteeseen ylipäänsä, joten oli luontevaa kirjoittaa aiheeseen liittyvä teos. Teos ei ole kuitenkaan hänen viimeisensä. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä vielä tuoreempi kirja. Sisällöllisesti se liittyy Limonovin ulkomaanvuosiin.  Olkoot jäähyväisteoksia molemmat. Valitettavasti en pääse koronaepidemian vuoksi niihin ainakaan lähiaikoina tutustumaan.

Tässä keskustelussa Limonov on voimissaan, tyypillinen oma eloisa itsensä. Ulkoisesti hän esiintyy kuin nuori poika, raihnainen vanhus jää taustalle. Taiteeseenkin hänellä on oma näkemyksensä. Ja kirjailijan omat muistot tuovat arvokasta lisäväriä.

Keskustelun alussa Limonov kommentoi myös sitä, miksi hän on ottanut etäisyyttä fiktioon. Hänen mukaansa romaanit ovat ”ekaluokkalaisten juttu” ja tarkoitettu ”yksinkertaisen järjenjuoksun omaaville ihmisille”. Tuon kantansa hän kyllä taisi jossain esittää jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Hän alkoi siis tietoisesti laajentaa kirjoittamisessa perspektiiviään. Runotekstejä hän loi viime vuosinaankin.

Myös kirjailijan huumorintaju pääsee esille. Kantaansa esittäessään hän pyytää samalla toimittajalta anteeksi, sillä tämä itse on romaaneja julkaissut kirjailija. Toimittaja ei hätkähdä vaan kohteliaana toivoo, että hän joskus kasvaa irti omista romaaneistaan. No, tuo episodi vapauttaa kivasti tunnelman ja keskustelusta tulee antoisa.

Kun yllä taisin jo kertoa, kuinka nuori Limonov totesi kyllästyneensä Arseni Tarkovskin kirjailijaseminaarissa, niin tässä hän kyllä muistelee sitäkin positiivisessa hengessä. Nuoruuden liioiteltu kärjekkyys oli siis mieheltä jo poissa ja seestyneessä vanhuudessa suhteellisuuden taju näyttää palanneen.

TV-toimittaja sekä kuva Aatamista ja Eevasta

Keskustelussa näytetään 1500-luvulta peräisin olevaa maalausta Aatamista ja Eevasta (taiteilijan nimi jäi minulle epäselväksi).  Kirjassaan Limonov on löytänyt Eevasta vallankumouksellisia piirteitä. Keskustelussa Limonov alkaa kuitenkin puhua omasta äidistään. Hän toteaa alkaneensa vasta myöhemmällä iällä tätä arvostaa. Mistään rakkaudesta ei ole kyse, vaan hän alkoi arvostaa äitinsä pontevuutta ja sitkeyttä. Vallankumouksellista äidissä oli se, että hän teki tatuoinnin vuonna 1936 ollessaan 15-vuotias. Se jos mikä on osoitus vallankumouksellisuudesta. Kyse ei ollut mistään muodista kuin on nykyisin.

Limonov eli elämänsä hyvin määrätietoisesti. Hän on jossain yhteydessä todennut, että jo nuorena jättäessään kotikaupunkinsa hän tunsi sisimmässään oman lahjakkuutensa. Hän ei tyytynyt elämässään tavanomaiseen. Jo läpimurtoromaani oli kova suoritus, ja eräänlaisen hiljaiselon jälkeen hän aloitti Venäjälle palattuaan kaiken kuin nollasta, vaikkakin esitti sankaria. Hän ei jämähtänyt omaan ”postmodernistiseen” proosaansa, hän osasi jättää vanhan taakseen ja suuntautua toisaalle. Balkanille lähtö ei varmasti ollut helppo ratkaisu. Hän toimi välillä henkensäkin uhalla.  Ja sitten oman puolueen perustaminen vaati mieheltä jälleen uutta vaihdetta. Ei hän sitä minkään shown vuoksi tehnyt, vaikka toki oli lännessä oppinut vapaampaan meininkiin. Hän ei halunnut lokeroitua vanhoihin käsitteisiin ja ennakkoluuloihin. Hän etsi uutta näkökulmaa elämään. Hänessä oli vetovoimaa, siksi häneen ihastuttiin. Hän oli älykkö, joka kykeni käsittelemään vaikeitakin kysymyksiä ja olemaan silloinkin ajatuksissaan selkeä. Hän oli elämänsä mittainen mies - mutta ei missään nimessä yhtään suurempi.