sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

KANSAKUNNAN HÄPEÄ: Liettua ja holokausti

Rūta Vanagaitė

I.                    Kipeä aihe

Liettualainen toimittaja ja kirjailija Rūta Vanagaitė ei ole juutalainen, mutta hän kiinnostui maassaan Saksan miehityksen vuosina (1941-1944) tapahtuneista juutalaisvainoista. Häntä häiritsi asiaan edelleen liittyvä salailu ja hän halusi löytää totuuden. Hän alkoi tutkia arkistoja ja lähti sitten etsimään silminnäkijöitä. Nämä olivat olleet 75 vuotta vanhojen tapahtumien aikoihin vielä lapsia tai varhaisnuoria, mutta nuo kauheat kokemukset olivat kyllä juurtuneet muistin syövereihin.  Tarinaa löytyi paksun kirjan verran.  Todellisuus avautui raadollisempana kuin uskalsi odottaa. Eikä kyse ollut vain siitä, että liettualaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti juutalaisten teloituksiin. Järkyttävää oli pelko, jota ihmiset edelleen kokivat, kun olisi pitänyt puhua noista vanhoista asioista. Edelleen pelättiin, että saa osakseen läheisten ihmisten ja muiden liettualaisten vihan.

Vanagaite kirjoitti yleistajuisen, arkistotietoihin ja silminnäkijöiden kertomuksiin perustuvan teoksen tuosta häpeällisestä ajasta, jolloin maassa teloitettiin noin 200 000 maassa asunutta juutalaista, mikä on 10 prosenttia maan kokonaisväestöstä. Teoksellaan hän paljasti karun todellisuuden, joka ei kylläkään ollut mikään uutinen mutta josta ei ole uskallettu avoimesti puhua. Eivät saksalaiset murhanneet maan juutalaisia, vaan liettualaiset tekivät sen ihan itse.  Joukkoteloituspaikkoja on ympäri Liettuaa. Ja jopa naapurimaahan Valko-Venäjälle lähetettiin teloittajapataljoona vapaaehtoisia, jotka olivat osoittautuneet työssään taitaviksi.

Ruta Vanagaite on 62-vuotias kirjailija ja journalisti, joka on kirjoittanut muitakin avartavia teoksia. Nyt käsittelemäni kirja ilmestyi reilut vuosi sitten eli alkuvuodesta 2016.  Se on nimeltään Mūsiškiai, jonka suomennan nimellä ”Omat”. Suoraan käännettynä se on ”Meidän”, yleisradion jutussa (ks. alla) se on suomennettu nimellä ”Meikäläiset”. Liettuan kielessä sanaan liittyy Vanagaiten mukaan tunneperäistä sisältöä, suomennos ei kerro kaikkea.

Ilmestymisensä jälkeen Suomen yleisradion toimittaja teki kirjasta ja sen jälkimainingeista tiiviin jutun. Minun silmiini se osui vasta äsken, hyvä kun osui, niin voin laittaa linkin. Se on asiallinen kirjoitus, johon sisältyy myös kirjoittajan haastattelu ja tiivis tietopaketti. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. Kirja on saanut paljon huomiota, aiheesta on keskusteltu ja kirjoitettu lisää. Keskustelu on levinnyt myös Valko-Venäjälle. Luulen, että nyt asian käsittelyyn löytyy uusia puolia. Aion kyllä edetä nyt pidemmän kaavan mukaan. Tuon eri näkökulmia asioihin enkä aina voi välttää toistoakaan.

Vanagaiten kirjan kansikuvasta paljastuu kahdet miehen kasvot. He ovat samannäköisiä, näyttävät veljeksiltä. He asuivat kyllä aikoinaan molemmat Liettuassa, mutta eivät he ole toisilleen mitään sukua. Toinen miehistä on juutalainen, mutta on todella vaikea sanoa kumpi. Vasemmanpuolinen edusti kahdesti Liettuaa olympiakisoissa, vuosina 1924 ja 1928. Lajina oli pyöräily. Hän oli tarpeeksi hyvä edustamaan Liettuaa, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän olisi saanut elää. Hän oli nimeltään Isakas Anolikas, joka kuoli juutalaisvainoissa vuonna 1943, ammuttiin Kaunasin joukkohautaan. Oikeanpuoleinen oli rangaistuspataljoonan komentaja (luutnantti Balys Norvaiša). Hänen omallatunnollaan on 70 000 ihmisen henki.

Liettualaiset sanovat, että he eivät ole ”meitä”, koska toinen on juutalainen ja toinen on murhaaja. Vanagaite haluaa kirjallaan kertoa, että he molemmat ovat liettualaisia, eli ”meitä”. Liettualaisten tajunnassa juutalaiset ovat olleet milloin torakoita, milloin NKVD:n neuvostoporukkaa, milloin mitäkin mätäpaiseita. Ja murhaajat ja teloittajat on leimattu poikkeuksellisiksi ihmishirviöiksi. Vanagaite haluaa kertoa, että he ovat liettualaisia siinä missä koripalloilijat, näyttelijät, filmien tekijät ja muut nykyiset liettualaisten idolit.



Valko-Venäjälle lähtenyt liettualaispataljoona teki siellä työtään viidessätoista eri paikassa. Pelkkä isänmaallinen velvollisuudentunto ei saanut sitä matkaan. Kyllä se oli myös taloudellisesti kannattava keikka. Raha ja juutalaisilta ryöstettävä omaisuus oli tärkeä motiivi. Teloituksiin osallistuneet olivat yleensä lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Murhien yhteydessä suusta vedettiin kultahampaita, joista avautui tie rikastumiselle. Tietysti osallistujat ajattelivat toimivansa myös isänmaansa hyväksi. Natsi-Saksalle haluttiin olla mieliksi, sillä yhteistyön ajateltiin olevan tie Liettuan kansakunnan itsenäistymiseen. Uskottiin, että Saksa oli tärkeä vastapaino Neuvostoliitolle ja sen puolesta kannatti toimia. Eikä saamissään tapauksessa unohtaa sitä kolmatta motiivia – antisemitismiä.

Ruta Vanagaite vieraili tämän vuoden helmikuussa Minskissä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Svetlana Aleksijevitšin järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Kyseessä on ns. ”intellektuelliklubi”, avoin keskustelutilaisuus, jossa vieraaksi kutsutaan eri alan asiantuntijoita. Kirja herätti naapurimassa runsaasti huomiota ja keskustelua, ja Vanagaite osasi esittää asiansa vaikuttavasti.

Tämä juttuni on itse asiassa saanut alkunsa tuosta Valko-Venäjällä pidetystä tilaisuudesta ja sen yhteydessä tehdyistä haastatteluista. Vanagaite esitteli siellä kirjaansa venäjäksi ja se osui sattumalta kohdalleni netin ihmeellisessä maailmassa.  Liettuan kielen taitoni on niin puutteellinen, että sen varassa en voisi asiasta kirjoittaa.

Olen kirjoittanut tähän blogiini 14.4.2014 kirjoituksen Plungen pikkukaupungin tapahtumista natsimiehityksen alkaessa.  Samassa yhteydessä kartoitan myös hieman maan juutalaisvainojen kokonaiskuvaa.  Juttu avautuu täältä. Nyt tutustuin tuohon kolme vuotta vanhaan kyhäelmääni, jota varten kyllä perehdyin aika laajalti erilaisiin materiaaleihin. Niistä avautui yllättävänkin rankkaa tietoa. Jotenkin nyt lukiessa kuitenkin tuntuu, että melko kylmän havainnoitsijan kuvan olen itsestäni jättänyt. Tai ehkä se vain tuntuu kaiken sen jälkeen, kun olen tutustunut Ruta Vanagaiten vuodatukseen.  Jutustani saa kuvan, että Plunge on vain yksittäinen paikka. Niin kaikkialla ajateltiin. Tosiasiassa samanlaisia joukkomurhatapahtumia järjestettiin koko maassa.

Olen kirjoittanut Liettuasta myös pari muuta tekstiä. Olen suomentanut liettualaisen runoilijan ja esseistin Tomas Venclovan erään artikkelin, jossa sivutaan juutalaiskysymystä. Venclova on Liettuan kulttuurielämässä hyvin tärkeä henkilö. Häntä voisi kutsua eräänlaiseksi maan omaksitunnoksi. Venclova näkee Euroopan Unionin hyvin ruusuiseksi rakennelmaksi, jota hän jaksaa ylistää. Siinä olen itse eri mieltä ja olen myös kirjoittanut vastakkaista mieltä edustavan henkilön ajatuksista. Holokaustin kannalta Venclovan tärkein sanoma on se, että Neuvostoliittoon liittäminen pelasti maan natsirikolliset. Jos Liettua olisi ollut normaali länsimainen itsenäinen valtio, niin silloin maan kaikki rikoksiin osallistuneet olisi vedetty oikeuden eteen, niin kuin tehtiin läntisessä Euroopassa. Sitä prosessia ei olisi kyennyt edes menneisyyttä myötäilevä hallitus estää.

Palaan vielä Plungen kaupungin tapahtumiin kesällä 1941, kun natsit miehittivät maan ja saapuivat kaupunkiin. Kerron, mitä parin vuoden takaisesta jutusani on jäänyt mieleen. Paikkakunnan liettualaisväestö otti natsit avosylin vastaan. Samalla ryhdyttiin toimiin pikkukaupungin juutalaisväestön eliminoimiseksi. Muutama verenhimoinen kaupunkilainen pystyi villitsemään koko paikkakunnan juutalaisvihaan. Kaupungin runsaslukuinen juutalaisväestö vangittiin, ajettiin synagoogaan, pidettiin siellä suljetussa tilassa päiväkausia nälässä ja janossa ja sitten kuljetettiin kaikki joukkomurhapaikalle kaupungin sivustalle. Tuo kuljetus tapahtui kulkueena kaupungin pääkatua. Katujen varsi täyttyi liettualaisista. Juutalaiskulkue sai osakseen ilkuntaa ja pilkkaa. Lähinaapuruuskaan ei ollut sille esteenä. Vielä ennen sotaa oli eletty sulassa sovussa. Juutalaisväestö oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Ei tuollaista käännettä osattu odottaa.  Nyt heille ilkuttiin tuntematta ainakaan julkisesti mitään sääliä tai myötätuntoa.

Vanagaite kertoo, miten tosiasiassa ihmiset asian kokivat.  Joukkomurhien aikaan liettualaiset eivät tunteneet sääliä. Se heräsi vasta myöhemmin. Nuo ikävät muistot mahdollisine säälin tunteineen piti kuitenkin kantaa hiljaa sisimmässä. Ei niistä uskaltanut julkisesti puhua. Kun Ruta Vanagaite sitten 75 vuoden jälkeen kierteli etsimässä vainojen silminnäkijöitä (mukanaan israelilainen rabbi ja natsirikollisten jäljittäjä Efraim Zuroff), nuo ihmiset joutuivat hämmennyksen valtaan. Yhtäkkiä olisi pitänyt alkaa puhua noista vanhoista asioista. Mielen täytti ensimmäiseksi se sama pelko, jonka vuoksi nuo asiat oli täytynyt sisimpään kätkeä. Löytyi ihmisiä, jotka nyt avoimesti itkivät tapahtumia.
Yhtä lukuun ottamatta kaikki haastatellut suostuivat esiintymään vain nimettöminä. He eivät sallineet itseään kuvattavan eikä heidän puhettaan saanut äänittää. He eivät halunneet tulla leimatuiksi. He pelkäsivät edelleen kostoa ja vihaa. Ei toki saksalaisilta eikä maan hallinnolta, vaan aivan tavallisilta liettualaisilta.

Lopulta saatiin paljastava dokumentti maan likaisesta menneisyydestä. Kirjan ilmestyttyä alkoi tulla ongelmia. Yleinen mielipide yritti vaientaa asiasta puhumisen.  Vanagaite sai osakseen uhkailua ja vihaa.

Yllä mainitsemani yleisradon juttu ei kerro yhdestä seikasta, joka oli kyllä tiedossa jo heti kirjan ilmestyttyä. Ruta Vanagaite nimittäin leimattiin Vladimir Putinin palkkaamaksi trolliksi. Hänen nähtiin olevan Putinin asialla, hänen palkkaamansa. Itse asiassa tuosta varotti jo kirjan kustantaja. Kustantamo ei ensi alkuun halunnut julkaista koko kirjaa. Se pelkäsi yleisen mielipiteen hyökkäystä, kansan reaktiota. Oli mukamas sellainen aika, jolloin tuollaista ei sovi kirjoittaa. Vanagaite kysyi, milloin olisi sopiva aika. Asiasta ei ollut voitu kirjoittaa eikä puhua yli 70 vuoteen. Kuinka kauan pitää odottaa geopoliittisen tilanteen muuttumista, ettei tuota ikävää asiaa tarvitsisi pitää piilossa, Vanagaite kysyi kustantajalta.  ”Jos Putinia ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä”, hän lisäsi. Lopulta kustantamo suostui julkaisuun, mutta siitä oli yksi ehto. Kirjasta ei saanut puhua ennakolta, jottei kustantamoon kohdistuisi julkista painostusta.

Kirjasta otettiin aluksi 2000 kappaleen painos. Se oli pieni, mutta maassa kutakuinkin normaali. Se myytiin kuitenkin loppuun 48 tunnissa ja siitä otettiin sittemmin toinen, hieman isompi painos. Sitten tuli vielä lisäpainoksia. Kaiken kaikkiaan kirjaa on painettu lähes 20 000 kappaletta. Kustantamolle kirja on siis ollut jonkinlainen myyntimenestys.

Kirjan julkaisun jälkeen alkoi se yllä mainitsemani mylläkkä. Reaktiot olivat kalseita. Vanagaitea vastaan hyökättiin, häntä haukuttiin ja uhkailtiin. Hän menetti samalla puolet ystävistään. Menettämiensä ystävien perään Vanagaite ei ole jäänyt suremaan. Hänen mielestään he eivät ole ystävyyden arvoisia.

Koko projektia pidettiin todellakin venäläisenä tilaustyönä, jonka myötä tekijä on päässyt suuriin rahoihin käsiksi. Tämä on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että meidän aikanamme putinistiksi haukkumisesta on tullut ympäri Eurooppaa eräänlainen muoti-ilmiö. Se kiusaaminen kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Jopa hänen autoaan epäiltiin Putinin hankkimaksi. Vanagaite sai käyttää kaiken energiansa sen selittämiseen, että mitään suuria rahoja hän ei ole keneltäkään saanut.  Kustantamo oli maksanut kirjasta ennakolta 1500 euroa eikä hän ollut saanut yhtään enempää. Hän oli valmistellut kirjaa täyspäiväisesti puoli vuotta, joten kovin pieneksi on kuukausipalkka jäänyt. Myös hänen poikansa sai kokea kiusottelua, vaikka siinä taidettiin mennä jo huumorin puolelle.  Baarissa kavereittensa kansa ollessaan pojalle sanottiin, että hänhän voikin tarjota kaikille oluet, kun äiti on saanut Putinilta isoja rahoja.

Vanagaite kertoo, että eräiden kirjamessujen aikaan hän sai netissä tappouhkauksen ja hänelle hankittiin kolmen päivän ajaksi jopa henkivartija, joka seurasi häntä messuilla kuin hai laivaa. Oli koko ajan rinnalla ympäristöä tarkkaillen.

Hänen kaksi aikuisikään kasvanutta lastaan ovat ylpeitä äidistään, kun tämä on uskaltanut nostaa esille noin olennaisen asian. Vanagaite iloitsee siitä, että nuorempi sukupolvi on suhtautunut asiaan ymmärryksellä ja on valmiimpi avoimeen keskusteluun.

Miksi Vanagaite halusi kirjoittaa kirjan nyt eikä suostunut odottamaan poliittisen tilanteen selkiintymistä? Hän itse toteaa, että se oli viimeinen mahdollisuus. Silminnäkijöitä oli vielä elossa, huomenna heitä ei ehkä enää ole.

Hän ei toivo mitään mahdollisesti vielä hengissä olevien, muutenkin kuoleman rajamailla olevien natsirikollisten etsintää. Yhtenä kirjan tavoitteena on se, että joukkomurhiin osallistuneiden nimet julkaistaisiin ja heidän kunniaksi pystytetyt muistomerkit tuhottaisiin. Hänen mukaansa maassa on holokaustiin osallistuneiden henkilöiden kunniaksi pystytettyjä patsaita ja erinäisiä muistolaattoja. Olkoonkin, että ne on pystytetty jostain muusta syystä, heistä ei pidä luoda kansallissankareita.

Arkistoja tutkiessaan Vanagaite koki karsean yllätyksen.  Holokaustiin osallistuneita joko suoraan tai välillisesti löytyi myös omasta suvusta.

Pienenä Ruta ihaili isoisäänsä. Nyt arkistoista selvisi hänestä raadollinen puoli. Isoisä oli ollut laatimassa juutalaisista nimilistoja, jotka sitten luovutettiin miehittäjävallan edustajille. Noiden listojen avulla juutalaisväestö vangittiin ja murhattiin. Nyt aikuisena hän yrittää vielä uskotella, että isoisä ei listoja tehdessään tiennyt niiden tarkoitusperää. Se on kuitenkin fakta, että hän on välillisesti osallistunut juutalaisten joukkomurhaan. Palkkioksi työstään isoisä sai maatöihinsä apureikseen kaksi neuvostoliittolaista sotavankia. Hän kuoli myöhemmin vankileirillä Neuvostoliitossa.

Toinen arkistojen tietojen perusteella tahriintunut sukulainen oli Rutan tädin aviomies. Hän osallistui aktiivisemmin teloitusjoukkoihin ja onnistui rikastumaan juutalaisilta ryöstämällään omaisuudella siinä määrin, että sodan loppuvaiheessa hän emigroitui vaimonsa kanssa pakolaisena Yhdysvaltoihin. Siellä hän eli kuolemaansa saakka. Tämä oli yksi tavallinen tarina. Monet maasta paenneet henkilöt olivat syyllistyneet juutalaisvainoihin. He luonnollisesti salasivat menneisyytensä sulautuen suureen pakolaisvirtaan. 

Vanagaite kävi vuosia sitten tapaamassa tätiään, joka oli tuolloin 85-vuotias leski. Hän pani tuolloin tädin asenteista merkille yhden piirteen. Tämä inhosi juutalaisia yli kaiken. Se kävi ilmi sekä puheesta että käytöksestä. Mitään ei siis ollut opittu. Suvaitsevaisuuteen ei historiallinen muisti osannut kääntyä. Nainen ei edelleenkään halunnut uskoa, että hän ja hänen puolisonsa olisivat tehneet jotain väärin.

Jotkut ovat puolustautuneet antisemitismistään viittaamalla Saksan miehitystä edeltävään Neuvostoliiton miehitykseen (1940-1941). Se oli kyllä maalle järkytys.  Monet juutalaiset kyllä tukivat neuvostojoukkoja mutta koko juutalaisväestöä siitä ei voi syyttää. Tuolloinhan kansallistettiin yksityiset yritykset ja sen myötä myös monille juutalaisille miehityksestä aiheutui silkkaa vahinkoa. Heidän elämänuransa tuhottiin. Miten heitä olisi voinut syyttää neuvostomielisyydestä. Eivätkä ainakaan kaikki juutalaiset tuolloin vielä tienneet Stalinista tai Hitleristä paljoakaan. Joukkomurhat vyöryivät heidänkin eteen kauheana yllätyksenä.

Tähän väliin teen katsauksen maan historiaan alkaen 30-luvun lopulta.  Sen jälkeen palaan tarkemmin Vanagaiten käsityksiin ja muihinkin pohdintoihin.


II.                  Vilna


Kuvailen aluksi Vilnan tilannetta 30-luvun lopulla ja 40-luvulle tultaessa. Vilnan alue oli tuolloin osa Puolaa. Vuonna 1939 Neuvostoliitto valtasi Puola itäosat ja sen myötä liitti Vilnan alueen Liettuaan (lokakuussa 1939). Kesällä Neuvostoliitto miehitti Liettuan ja maasta tuli yksi neuvostotasavalta. Alkoi vajaan vuoden kestänyt miehityskausi, jona aikana kerrotaan juutalaisvihan itäneen. Kesäkuussa 1941 Saksa aloitti sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan ja miehitti sen myötä myös Liettuan. Juutalaisvainot pääsivät heti vauhtiin.

Juutalaisten asema tuntui olevan Liettuassa 30-luvulla suhteellisen turvallinen, vaikka vahvoja merkkejä antisemitismistä oli. Eri lähteissä tunnutaan korostettavan eri puolia, mutta en haluaisi tähän puoleen nyt liiaksi paneutua. Timothy Snyder  (Musta maa, Siltala 2015, s.155) näkee ilmapiirissä yhden tärkeän puolen:

”Liettua oli 1930-luvun loppupuolen Euroopassa vallitsevaan tilanteeseen nähden juutalaisten turvapaikka. Vuosina 1938 ja 1939 noin 23 000 juutalaista pakeni Liettuaan, jotkut natsi-Saksasta, jotkut Neuvostoliitosta.”


Aulis Kallion Liettuan historiaa (Tampere 2009) lukiessa voi päätellä, että maa oli vahvasti segregoitunut. Juutalaisten ja liettualaisten oli vaikeaa tehdä yhteistyötä esimerkiksi puolueiden sisällä, sama koski myös puolalaisvähemmistöä. Antisemitistinen kiihotus oli 30-luvun puolivälistä lähtien lisääntymään päin. Toki presidentti Antanas Smetona pyrki toimimaan aktiivisesti tätä kehitystä vastaan, ja virallinen yhteiskunta reagoi tiukasti juutalaisvastaisiin väkivallantekoihin. Juutalaiset toisaalta yrittivät lähestyä liettualaisväestöä esittelemälle heille näkemyksiään. Mutta kehitys eteni yhteen suuntaan, pelkällä tiedonvälityksellä sitä voitu muuttaa. Eräs pappi yritti liittää juutalaisia kommunismiin, vaikkei heillä ollut puolueessa mitään asemaa. Etnisten liettualaisten asemaa pyrittiin kaikin puolin vahvistamaan (Kallio, s. 227 - 229.)

Laimonas Briedis on kirjoittanut kirjan Vilnan monikulttuurisesta historiasta Vilnius - City of Strangers (”Vilna – muukalaisten kaupunki”, 2012). Hän tuo siinä kaiken muun lomassa esille myös noina vuosina kaupungissa ilmennyttä eri kansallisuuksien välistä vihaa (s.224-225). Kaiken kaikkiaan kirjan kuvauksen pohjalta kaupungista saa sekasortoisen kuvan. Aivan samanlainen kuva luodaan myös Aulis Kallion Liettuan historiassa.  Nyt lainaan kuitenkin Briedisin teosta.

Kaupunki eli rajussa muutoksessa ja monenlaisia pakolaisia vaelsi kaupunkiin. Käytiin selviytymiskamppailua. Sieltä haettiin laajalti turvaa mutta saman aikaan kaupunki eli lähes kaaoksessa. Oli ääretöntä köyhyyttä ja nälkää, oli huutava pula ruoasta, ihmiset yrittivät jotenkin selvitä hengissä.

”Vilna on epämääräinen sekoitus kansallista vihaa”, kirjoitti eräs kaupunkiin pysähtynyt matkailija heinäkuussa 1940( s.224).

Tuo samainen kaupunki oli tuolloin ”Liettuan Jerusalem”. Juutalainen kulttuuri oli voimissaan ja juutalaisväestö eli oman kulttuurinsa ympärillä näyttäen voivan hyvin. Toki heidänkin joukossa oli monenlaisia. Turvaa hakevien pakolaisten joukossa oli runsaasti myös juutalaisväestöä, joka oli tuntenut etelämpänä elämänsä uhatuksi.

Timothy Snyderin kirjan perusteella kaupungista saa välillä positiivisemman kuvan. Hänen mukaansa Liettuan viranomaiset ottivat Puolasta pakenevia juutalaisia ystävällisesti vastaan ja heistä huolehdittiin.

Kun koillisesta Puolasta erotettu alue liitettiin Liettuaan, se lisäsi noin 100 000 juutalaista Liettuan väestöön. Juutalaiset näkivät Liettuan heille parempana vaihtoehtona. Ainakin he katsoivat siellä olevan vähemmän nationalismia kuin Puolassa. Kun Liettuan joukot marssivat lokakuun 1939 lopulla Vilnaan, kaupungin puolalaiset hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Liettua koki kaupungin puolalaisnationalistit uhaksi ja alkoi siirtää kaupunkiin kymmeniätuhansia etnisiä liettualaisia. Näin Liettua ryhtyi tekemään Vilnasta maan pääkaupunkia (Snyder, s. 155-156.)

Snyder kirjoittaa, että Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa sionistit ja uskonnolliset juutalaiset näkivät Vilnan turvallisena paikkana.  Juutalaisia tuli Puolan neuvostovyöhykkeeltä Vilnaan. Vilna edusti toivoa, jota kasvot hehkuen ylistettiin. (Snyder, s. 155-156.)

Vilna oli puolalaisten ja juutalaisten kaupunki. Siellä asui noin 100 000 juutalaista, joille kaupunki oli ”Liettuan Jerusalem”.  Nimenomaan puolalaisten kanssa oli etnisillä liettualaisilla ollut kahnauksia. Snyderin mukaan Liettuan aktivisteille puolalaiset olivat kaupungissa suurempi ongelma kuin juutalaiset. Saksan miehitettyä maan liettualaiset yrittivät vakuutella sitä miehittäjilleen. He kuitenkin taipuivat natsien tahtoon. Heinäkuussa kaupungin lähistöllä sijaitseva Paneriain metsä muuttui suureksi juutalaisten joukkohaudaksi. (Snyder, s. 183.)

Neuvostomiehityksen jälkeen liettualaiset voitiin vetää helposti mukaan Saksan antisemitistiseen ohjelmaan.  Saksalaisten viesti meni perille: ”Vapautus juutalaisista oli ainoa tarjolla oleva vapautus sekä ennakkoehto kaikille tuleville keskusteluille.” Näin Snyder asian muotoilee (s. 184). Tuota saksalaisten ajatusta välittivät liettualaisille aikoinaan Berliiniin neuvostomiehitystä paenneet liettualaiset. Lisäksi liettualaisille haluttiin uskotella, että ”juutalaisten tappaminen poistaisi neuvostoyhteiskunnan tahran” (s. 185).


                                  
III.                Juutalaisten vainosta Saksan miehityksen vuosina



Arvydas Anušauskasin toimittamassa teoksessa Lithuania in 1940 – 1991 (englanninkielisen laitoksen julkaisuvuosi 2015, alkuperäisen 2007) käsitellään Liettuan juutalaisvainojen erityispiirteitä.  Niihin paneudun seuraavaksi.  Tiedot löytyvät englanninkielisen laitoksen sivuilta 177 - 179.

Muissa natsi-Saksan miehittämissä maissa, erityisesti Länsi-Euroopassa juutalaisväestön vaino oli vähittäinen prosessi, joka jakautui eri vaiheisiin. Esimerkiksi joukkoteloitusta ei suoritettu ihan alussa. Sen sijaan Liettuassa juutalaisväestön joukkoteloitukset alkoivat jo ensimmäisinä päivinä Saksan miehityksen jälkeen. Liettuan voidaan todeta olleen ensimmäinen maa, jossa juutalaisia alettiin tuhota fyysisesti.  Miehitetyissä Länsi- ja Keski-Euroopan maissa juutalaisilta vietiin ensin kansalaisoikeudet, myöhemmin heidät siirrettiin ghettoihin ja vasta sen jälkeen olivat vuorossa teloitukset. Kukin vaihe kesti yhdestä kahteen vuotta.  Juutalaisten täydellinen tuhoaminen oli pitkän prosessin loppuvaihe. Saksassa se kesti 10 vuotta ja miehitetyssä Puolassa 3 vuotta. Liettuassa ei ollut selvää rajaa näiden vaiheiden välillä. Esimerkiksi ghettoja luotiin ja teloituksia tehtiin samanaikaisesti.

Muualla Länsi-Euroopassa juutalaisia ei tuhottu heidän kotimaissaan, vaan Saksassa ja Puolan miehitetyillä alueilla sijaitsevilla keskitysleireillä. Liettuan juutalaisten enemmistö teloitettiin heidän asuinpaikkansa lähistöllä. Myös Itävallasta, Saksasta, Tshekkoslovakiasta ja Ranskasta kuljetettiin juutalaisväestöä Liettuaan teloitettaviksi.

Teoksessa esitetään kysymys, miksi juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat niin nopeasti ja voimaperäisesti. Holokausti liittyy kolmannen valtakunnan suunnitelmiin saksalaistaa Baltian maat. Natsien rotupolitiikan mukaan kaikki juutalaiset oli arjalaisrodun suurimpina vihollisina tuhottava täysin. Koska Liettua oli Saksan rajanaapuri, saksalaisten oli määrä asuttaa se sodan jälkeen. Siksi Liettuan juutalaiset oli saatava nopeasti teloitetuksi. Liettua oli siis strategisesti tärkeä alue. Lisäksi natsien käsityksen mukaan juutalaisten läsnäolo synnytti levottomuuksia ja epämukavuutta, joten rintaman turvallisuuden vuoksi juutalaiset piti eliminoida.

Toinen erityispiirre Liettuan holokaustissa oli se, että natsit onnistuivat delegoimaan poikkeuksellisen suuren määrän liettualaista hallintohenkilöstöä ja paikallista väestöä joukkomurhan toteutukseen. Se selittyy edeltäneellä neuvostomiehityksellä, vrt. yllä olevat viittaukset Timothy Snyderin teokseen. Neuvostomiehityksestä aiheutui maan kansalaisille ikäviä kokemuksia ja merkittävä osa väestöstä tunsi selvää vihaa bolševikkeja kohtaan. Heidät oli helppo saada Saksan tukijoiksi. Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota antoi toivoa Liettuan itsenäisyyden palauttamiselle. Juutalaisista oli helppo tehdä eräänlaisia ”syntipukkeja”, koston välineitä Liettuan kokemalle tuholle ja liettualaisväestön kärsimyksille. Tämä tilanne vauhditti juutalaisväestön joukkotuhon laajuutta ja auttoi natseja toteuttamaan holokaustia. Prosentuaalisesti Liettuan juutalaisväestöstä tuhottiin 95 %, mikä oli enemmän kuin missään muussa Saksan miehittämässä maassa.

Natsit olivat juutalaiskysymyksessä toki aloitteen tekijöitä. Holokaustia ei olisi kuitenkaan voitu toteuttaa niin nopeasti ja siinä laajuudessa ilman aktiivista yhteistyötä Liettuan hallinnon ja paikallisen väestön kanssa. Saksalla ei ollut lähettää Liettuaan kovin paljon omia virkailijoita. Esimerkiksi vuoden 1944 alussa maassa oli noin 660 saksalaista virkailijaa, kun taas liettualaisia virkailijoita oli noin 20 000. Näin ollen saksalaisviranomaisia oli vain 3,3 % miehityksen hallinnollisesta henkilökunnasta. Natsien politiikan toteutus oli käytännössä mahdotonta ilman Liettuan oman hallintohenkilöstön tukea.  Osa Liettuan hallintohenkilöstöstä käsitti juutalaisten olevan ”kuviteltuja” vihollisia ja halusi sen tähden eristää heidät yhteiskunnasta. Näin ollen he kokivat luonnolliseksi valinnaksi tukea miehittäjiä.

Kun ensivaihe juutalaisten tuhossa oli saatu päätökseen, oli kirjallisuuden vuoro.  Juutalaisten kulttuuriperintö oli tuhottava. Tammikuussa 1942 määrättiin, että kaikki juutalaisten kirjoittamat kirjat ja julkaisut vuosina 1940-1941 ja myös eräiden muiden  vaikutukseltaan kielteisinä pidettyjen kirjailijoiden (mm. Erich Maria Remarquen) teokset oli poistettava kirjastoista välittömästi. Natsi-Saksan miehityksen aikana kirjastot menettivät puoli miljoonaa julkaisua. Juutalaiset kirjastot, joista eräissä säilytettiin ainutlaatuisen arvokkaita teoksia ja käsikirjoituksia, suljettiin ja tuhottiin.

Teen vielä kokoavan katsauksen tilanteen ajallisesta etenemisestä. Vaikka yllä todettiin, että Liettuassa kaikki tapahtui yhtä aikaisesti, niin vähän tarvitaan myös ajallista jaottelua. Juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat kesäkuun lopulla ja marraskuuhun 1941 niitä toteutettiin verrattain tiiviisti. Tuona aikana murhattiin 80 % juutalaisista. Loput 40 000 suljettiin ghettoihin. Ghettoja oli joulukuusta 1941 maaliskuuhun 1943. Huhtikuussa aloitettiin ghettojen tuhoaminen. Se vaihe kesti heinäkuuhun 1944. Kaikkiaan Anušauskasin teoksen mukaan natsimiehityksen aikana teloitettiin noin 196 000 juutalaista, joista yli 80 prosenttia murhattiin Liettuan alueella, Vanagaiten esittämä luku on hieman suurempi. Muut kuljetettiin tapettaviksi Latviassa, Virossa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa sijaitseviin keskitysleireihin. (Anušauskas s.161-187, Kallio Liettuan historia  s. 251.) Lisään tähän vielä Kallion esittämiä lukuja. Liettuassa juutalaisia surmattiin 203 - 206 000, joista 190 000 oli Liettuassa asuvia.
Kaunasin kaupungissa tapahtunut antisemitistinen isku juutalaisiin

Lisäsin yllä olevan osuuden Liettuan virallisesta, eräänlaisesta akateemisesta historiateoksesta. Ruta Vanagaite kirjoittaa samasta aikakaudesta, mutta hän paljastaa paljon selkeämmin liettualaisväestön toimet. Hänen tyylinsä välttää kylmää akateemisuutta ja vetoaa ihmisten tunteisiin.  Hän ei tyydy pelkkiin kylmiin tilastoihin vaan pyrkii viemään lukijansa tuohon aikakauteen. Näin he voivat tuntea sydämessään vainotun juutalaisväestön kärsimykset.   



IV.                Lisää paljastuksia ja pohdintaa


Yllä kerroin jo Vanagaiten Minskin vierailusta ja Svetlana Aleksijevitšin järjestämästä tilaisuudesta. Selvitän vielä lisää niiden antia. Hieman tulee toistoa mutta mukaan tulee myös lisänäkökulmia. Aivan lopussa tulee hieman laajempaa pohdintaa.
Vanagaite esiintyy, Aleksijevitš seuraa vieressä

Mukana puhumassa oli Vanagaiten ohella myös valkovenäläinen asiantuntija, joka oli liettualaiseen vieraaseen verrattuna suoraan sanoen hieman uuvuttava esiintyjä enkä hänen esitykseensä ole jaksanut keskittyä. Ennen luentoa nettilehti Tut.by:n toimittaja jutteli Vanagaiten kanssa ja siitä syntyi haastattelu, joka on luettavissa sivulla: https://news.tut.by/economics/533852.html. Itse tilaisuus on nähtävissä kokonaisuudessaan Youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=DVOtPa_YR6Q ). Omat havaintoni perustuvat tuohon tilaisuuteen, nettilehden haastatteluun ja pariin muuhunkin kirjoitukseen.

Haastattelussa Vanagaite kertoo teloituksiin liittyviä šokeeraavia seikkoja. Hän selvittää myös sitä, miksei monet liettualaiset eivät edelleenkään halua kuulla tuota epämiellyttävää totuutta ja miksi Vanagaite mielestä noista 75 vuotta vanhoista asioista on pidettävä ääntä.

Tilaisuudessa tuli ilmi sekin, että Valko-Venäjällä juutalaiskysymykseen liittyy enemmän tabuja kuin Liettuassa. Liettuassa arkistot ovat kaikkien käytettävissä, teloittajista voi lukea mitä hyviä. Valko-Venäjällä arkistoihin pääsy ei ole mahdollista. Vanagaitelta se ei ainakaan onnistunut. Valko-Venäjällä ei ole päästy irti sankaruuden myytistä. Kansakunnan häpeää ja syyllisyydentuntoa herättävistä asioista puhuminen on paljon vaikeampaa, lähes mahdotonta.

Vanagaite kertoo arkistoihin tutustuessaan järkyttyneensä, mitä kaikkea sieltä saattoi lukea. Tietoa oli valtavasti. Oli kymmeniä tuhansia asioita, joista voi avautua täysin odottamatonta. Hän sai lukea jonkun murhaajan unista, ja sieltä löytyi jonkun toisen teloittajan runoja. Hän löysi asiapaperin, jossa kerrottiin, kuinka juutalaisten teloittajille järjestettiin parafiinikylpyjä ja hierontaa, koska nähtävästi olkapäät olivat ammunnasta kipeytyneet ja miehet olivat teloituksista rasittuneita. Niitä lukiessa hänelle valkeni, että aiheesta saa tehtyä vaikuttavan teoksen.

Vanagaite kertoo aluksi, mistä hänen projektinsa sai alkunsa. Hän oli kuuntelemassa erään paikallisen historiantutkijan tuota aihetta käsittelevää luentoa. Se sai hänet järkyttymään. Yleensä Liettuassa elää julkisuudessa käsitys, että Liettua ei osallistunut holokaustiin. Oli vain erinäisiä natsien apureina toimineita ihmishirviöitä, joiden toimia on puolusteltu sillä, että jos he eivät olisi ampuneet juutalaisia, niin natsit olisivat ampuneet heidät. Tuo historiantutkija kertoi aivan toisen tarinan. Maassa oli pyramidirakennelma: ylätasolla oli Liettuan hallitus ja koko poliisilaitos ja maahan luotu siviilihallinto osallistui kansanmurhan toteuttamiseen. Ei suinkaan ollut kyse mistään poikkeuksellisista ihmishirviöistä, vaan aivan tavallisista liettualaisissa pataljoonissa palvelleista ihmisistä.

Myös Vanagaiten omassa suvussa oli ollut siviilihallinnossa ja poliisilaitoksessa toimineita ihmisiä. Hän halusi ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että he olisivat olleet mukana holokaustissa.

Vanagaite olisi halunnut tavata tuota tutkijaa, joka kuitenkin aluksi yllättäen kieltäytyi. Kun hän ei antanut periksi, tämä lopulta suostui, mutta vain salaa (!). Käytöksestä ilmeni, että kyseessä oli vaarallinen aihe. Virallisen Liettuan käsitys asiasta oli aivan toinen ja jos asiaa käsiteltäisiin julkisesti, voisi joutua ikävästi leimatuksi.

Tilaisuudessa Vanagaite kertoo, että tapaamisesta tuli mieleen neuvostoaikojen kohtaamiset, joissa ihmiset kierrättivät Solženitsynin Vankileirien saaristoa tai Orwellia. Tapaamispaikka oli yleinen puisto. Molemmat tulivat eri suunnilta. Puiston penkillä tutkija luovutti Vanagaitelle aineistoa, joista tämän saattoi ottaa kopiot. Sitten poistuttiin eri suuntiin. Muutaman päivän kuluttua sama toistui. Tällöin tutkija sai aineistonsa takaisin.

Sitten hän alkoi pitää yhteyttä useisiin tutkijoihin. Hän tajusi, että tutkimuksissa paljastuneista asioista on kirjoitettava yleistajuisemmin, ilman akateemista kuivakkuutta, jotta tuo šokeeraava totuus paljastuisi laajemmalle yleisölle.

Vanagaite otti yhteyttä kustantamoonsa. Hän oli julkaissut sen kautta mm. yhden menestyskirjan ja häntä pyydettiin jatkuvasti kirjoittamaan lisää. Kun hän sitten meni juttelemaan kustantamoon uudesta suunnitelmastaan, niin siellä keskustelukumppani kauhistui. Mitä tahansa muuta muttei sitä, oli vastaus. Kustantaja totesi, että aika ei ollut sopiva. Kaikki katsotaan Venäjän propagandaksi, jossa todetaan kaikkien balttien olevan fasisteja. Kustantamossa pelättiin julkista painostusta. Vanagaite piti kuitenkin päänsä ja sanoi kirjoittavansa kirjan joka tapauksessa. Lopulta päästiin sopimukseen. Nähtävästi kustantaja ei halunnut häntä menettää, oli kuitenkin tehty vuosia menestyksellistä yhteistyötä. Lopulta kirjan suosio yllätti, niin kuin yllä olen jo todennut.

Ihan kaikkeen hän ei kuitenkaan suostunut, etteivät Putin-syytökset olisi saaneet liikaa vettä myllyyn. Venäjän TV-1 olisi halunnut haastatella häntä mutta hän kieltäytyi.  Hän pelkäsi, että juttua olisi käytetty Liettuan vastaiseen propagandaan. Mutta oli kieltäytymiseen myös aivan konkreettinen omakohtainen syy.  Hänellä on menneisyydessä huonoja kokemuksia yhteistyöstä Venäjän TV:n kanssa. Hänen sanomisiaan on joskus vääristelty.

Ruta Vanagaite  matkusteli paljon eri puolilla haastatellen ihmisiä ja tutustuen joukkomurhapaikkoihin. Mukanaan hänellä oli kansainvälisesti tunnettu israelilainen ”natsimetsästäjä” Efraim Zuroff (https://fi.wikipedia.org/wiki/Efraim_Zuroff ). He löysivät toisensa ja saivat toisistaan oivaa matkaseuraa, vaikka edustivatkin tavallaan vastakkaisia osapuolia. He kävivät noin 40 paikassa: Liettuassa paikkoja oli reilut 30 ja Valko-Venäjällä vajaat kymmenen. Asian kipeydestä kertoo sekin, että noita joukkohautoja ei aina ollut helppoa löytää. Onneksi oli tapahtumien silminnäkijöitä, jotka ohjasivat vieraat kohteisiin.
 
Vanagaite ja Zuroff
Murhiin osallistuneista nuorimmat olisivat jo yli 90-vuotiaita, heitä tuskin on hengissä. Silminnäkijät olivat tapahtumien aikoihin 7-12-vuotiaita. Heillä kauhun muistot olivat elävinä mielen sopukoissa. He eivät kuitenkaan halunneet yhtä lukuun ottamatta antaa nimeään julkisuuteen. He pelkäsivät, ja yhtenä syynä pelkoon oli sekin, että yhtäkkiä 75 vuoden jälkeen palataan asiaan, josta on täytynyt vaieta.

Mennään vuoteen 1941, kun joukkomurhat alkoivat.  Liettuan vallanpitäjät ottivat saksalaiset vastaan kädet valmiina ojennettuina syleilyyn. He loivat siviilihallinnon natsihallintoa tukemaan (saksalaisten periaatetta mukaillen). Heti saksalaisten tultua luotiin pataljoonia, jotka lähetettiin tappohommiin. Saksalaismiehityksen aikana Liettuan siviilihallinnossa työskenteli 600 saksalaista ja 20 000 liettualaista. Usein juutalaisten murhaajina olivat paikalliset poliisit. Nämä olivat toimineet viroissaan ennen neuvostomiehitystä, eli vuoteen 1940 asti. Saksalaisten tultua he saivat virkansa takaisin. Näin ollen he eivät toimineet neuvostomiehittäjien alaisuudessa.

Nuo ihmiset ryhtyivät murhaamaan lähinaapureitaan, jotka he olivat tunteneet jo vuosikausia. Tämä on se liettualainen erityispiirre, josta jo yllä mainitsin.

Toki kieltäytyneitäkin oli, muttei kuitenkaan paljoa. Kieltäytyminen oli mahdollista, sillä poliisipataljoonat koostuivat vapaaehtoisista. Myös Valko-Venäjällä jotkut liettualaiset saattoivat kieltäytyä ampumasta. Itse asiassa jo siinä tapauksessa, että jollakulla ampujalla alkoivat kädet täristä, upseeri otti häneltä aseen pois ja siirsi ”heikkohermoisen” kaverin vartiohommiin. He pelkäsivät, että joku voi saada hermoromahduksen ja suunnata aseensa kohti upseeria.
Valko-Venäjän komennuksella kieltäytymisestä oli seurauksena se, että mies pantiin illaksi putkaan. Muuta siitä ei seurannut. Tuo kieltäytyjä menetti kuitenkin paljon. Hän ei saanut palkkiotaan eikä hän päässyt ryöstämään uhrejaan, sitä mitä heistä oli vielä ryöstettävissä. Eräät hermoromahduksen saaneet siirtyivät muihin pataljooniin.

Toimittaja kysyy Vanagaitelta, miksi ihmiset suostuivat massoittain noihin tehtäviin.  Tämä toteaa, että kaikki ajattelivat lähtevänsä palvelemaan isänmaataan. Se oli siis heidän kansalaisvelvollisuutensa. Vallanpitäjät sanoivat heille, että se on alkuna kansallisarmeijan elpymiselle. He saivat vaatteet, ruoan, saattoivat saada jonkin verran rahaa. He pystyivät keräämään talteen jotain uhrien omaisuutta, kultahampaat.  Valintaa edisti sekin, että he olivat lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Aluksi he lähtivät taistelemaan neuvostoaktivisteja vastaan, sitten suojelemaan erinäisiä paikkoja, sitten he olivat vartijoina vankisaattueissa. Ja yhtäkkiä he olivatkin kuopan reunalla ja tehtävänä oli ampua.  Kaikki tapahtui huomaamattomasti, tilanteesta oli vaikea mennä sivuun.

Paikkakunnilla tehtiin juutalaisväestöstä luetteloita, saksalaiset antoivat määräyksen pidättää kaikki luettelossa olleet. Heitä pidettiin muutamia päiviä synagoogassa tai jossakin vajassa. Sitten heidät vietiin pois ja ammuttiin. Kun oli ollut prosessissa mukana, niin teloittamisen hetkellä oli vaikea sanoa, ettei aio siihen osallistua.

Yksi liettualaispataljoona toteutti työnsä kotimaassaan niin mallikkaasti, että saksalaiset päättivät lähettää sen Valko-Venäjälle. Aluksi pataljoonalaisille kerrottiin, että he lähtevät jahtaamaan neuvostoaktivisteja. Kävikin sitten niin, että näillä aktivisteilla oli pitkä parta ja tummemmat silmät. Yhtä kaikki, he tekivät, mitä käskettiin. Pataljoonan mukana kulki katolinen pappi, joka muutaman hengen ryhmäripissä vapautti pataljoonalaiset syyllisyydestä katsoen, että  kyse oli normaalista isänmaallisesta velvollisuudesta. Tuota katolisen kirkon osuutta Vanagaite pitää hyvin inhottavana ja arvostelee kirkon toimia avoimesti.

Myöhemmin itse murhiin osallistuneet vakuuttivat syyttömyyttään. Teloittajille kyse ei ollut ”juutalaisista” tai ”neuvostoväestöstä”. Heitä kutsuttiin ihan omalla nimellä: he olivat ”tuhon omia”. Luotiin mielikuvaa, että nuo ihmiset olivat jo valmiiksi ”tuhoon tuomittuja”, joilla ei kuopan reunalla seisoessaan ollut enää pelastumisen mahdollisuutta. ”Jos en minä ammu, niin sitten sen tekee joku toinen”, teloittajat ajattelivat. Miksi olisi pitänyt kieltäytyä, jos sitten joku toinen heidät kuitenkin ampuu ja ottaa itselleen työstä luvatun palkkion.

Teloittajat ajattelivat täyttäneensä liettualaisten upseerien antamia käskyjä, ja nämä puolestaan toteuttivat hallituksen määräyksiä.

Kirjassa esitetään šokeeraavia seikkoja. Kerrotaan juutalaisten suista revityistä kultahampaista, jotka sitten siirrettiin liettualaisten suihin. Mainitaan myös, että monet juutalaisväestön omistavat tavarat – mm. huonekalut – luovutettiin liettualaisväestön haltuun. Vanagaite toteaa haastattelussaan, että hän haluaa esittää muutakin kuin pelkkää tilastotietoa. Hän korostaa, että 200 000 murhattua pitää sisällään paljon muutakin.  Lukijoille oli esitettävä asioita, joiden pohjalta he voivat tuntea nuo asiat sydämellään. Heille pitää näyttää jonkun hampaat, puunrunkoon hakattuja lasten pääkalloja. Oli paikkoja, joissa lapsia ei ammuttu, heidät haudattiin joko elävältä tai heidän pääkallonsa lyötiin puunrunkoa vasten. On jopa vielä jäljellä puita, joihin on jäänyt painaumia iskuista. Pikkulapset iskettiin niitä vasten kuoliaaksi ennen heittämistä joukkohautaan. Näistä tapauksista on kerrottava suoraan, ettei luultaisi kyseessä olevan pelkkää tilastoa.
Rozenthalin veljekset Toinen on 5-vuotias, toinen kaksi. Nuorempi syntyi ghetossa. Molemmat pojat murhattiin maaliskuussa 1944

Vanagaite haluaa, että jokainen liettualainen miettisi, mistä heidän kotonaan mahdollisesti olevat antiikkiset tai muut vanhat arvokkaat esineet tai huonekalut ovat peräisin. Hän nostaa esimerkiksi oman isoäitinsä, jonka kotona oli arvokkaan näköinen piironki ja sänky. Tämä asui Panevežysissa  (ks. täältä), jossa juutalaisten omaisuus jaettiin paikkakuntalaisille. Myös teatteri, koulut ja apteekit saivat osansa. Ja senkin jälkeen jäi vielä 80 000 esinettä: polkupyöriä, kuppeja, laukkuja, matkalaukkuja, pyyheliinoja – mitä tahansa. Kaupungissa asui tuolloin 20 000 henkeä. Jokainen sai keskimäärin neljä tavaraa. Tai ehkä kaikki eivät niitä ottaneet vastaan, Vanagaite toteaa. Totuus oli, että juutalaisväestöltä jäi jäljelle todella paljon omaisuutta.  Niitä voi löytyä vieläkin kaupunkien antiikkikaupoista.

Myös kultahampaista riittää vielä keskustelua. Kukaan ei tiedä, mistä Neuvostoliiton aikana ihmisten hampaissa ollut kulta oli peräisin. Lääkärit ovat kertoneet, että juutalaisten hampaissa ollutta kultaa alkoi ilmestyä markkinoille 1970-luvulla. Ihmiset puhdistivat sen ja sitten möivät.

Yllä jo kerroin, että Valko-Venäjän keikalla mukana oli oma pappi. Liettuan katolinen kirkko saa Vanagaitelta osansa. Hän toteaa kärjekkäästi antisemitismin alkaneen juuri kirkosta. Liettuan katolinen kirkko oli jo keskiajalta lähtien ollut hyvin antisemitistinen. Oli toki niitäkin, jotka eivät pitäneet tappamista hyvänä tai jotka suojelivat juutalaisia. Mutta oli myös niitä, joiden mielestä juutalaiset ovat verenimijöitä ja Kristuksen murhaajia. He päästivät joka sunnuntai teloituksissa mukana olleet synneistään.

Sitten toimittaja tekee tärkeän kysymyksen: Miten muotoutui teloituksiin osallistuneiden kohtalo?

Kaikkein kovimmilla rikollisilla oli riittävästi rahaa ja heillä oli kyllä keinonsa selviytyä. Monet heistä emigroituivat ja elivät sitten normaalia elämää Amerikassa. He vaikenivat omista tekemisistään. Heitä kutsuttiin pakolaisiksi.

Heistä kiinnostuttiin hyvin myöhäisessä vaiheessa. Eikä toimiin voitu ryhtyä, koska rikoksia ei ollut tehty Amerikassa ja uhrit eivät olleet USA:n kansalaisia. Viisitoista henkilöä karkotettiin tuolloin jo itsenäistyneeseen Liettuaan, mutta Liettua ei heitä tuominnut. He olivat jo vanhoja ja vaikeasti sairaita.

Neuvostoliiton vuosina eräät saivat viiden vuoden vankeustuomion siitä, että he osallistuivat juutalaisten kuljetuksiin. Sitten heidät vapautettiin. Ja kun sitten joku näistä ilmiantoi aseveljiään kertoen heidän osallistuneen myös joukkoteloituksiin, heidät otettiin uudestaan huostaan. Eräät saivat jopa kuolemantuomion. Heitä oli kaikkiaan noin 25 henkeä. Oli niitä, jotka selvisivät ilman tuomiota, ja heidät jopa rehabilitoitiin. Vanagaite päättelee, että heillä on täytynyt olla jotain yhteistyötä KGB:n kanssa.

Vanagaite luo tyypillisen kuvan holokaustiin osallistuneesta. Siihen kuului köyhyys, ja joko lukutaidottomuus tai korkeintaan 1-2 luokkaa koulua.

Kysytään myös lieventävistä asianhaaroista. Vieras vastaa hyvin yksiselitteisesti näin:

”Murhalla ei voi olla lieventävää asianhaaraa. Ihminen tiesi, mitä hän on tehnyt ja teki sen ilman että mikään olisi uhannut hänen omaa elämäänsä. On täyttä valhetta väittää, että selän takana olisi seisonut saksalainen pistoolin kanssa.”


Ruta Vanagaite kertoo lisää myös joukkomurhaan osallistuneesta tätinsä aviopuolisosta, joka siis muutti Liettuasta ja asui loppuelämänsä vuodet Floridassa, Miamissa.  Hän kuoli onnellisena valtavassa, mangopuun siimeksessä sijaitsevassa omakotitalossaan.  Vanagaite kertoo aina ihmetelleensä, sitä miksi hän salaili menneisyyttään ja miksi hän esiintyi Amerikassa toisella nimellä.  Sen kerrottiin johtuneen joistakin yhteyksistä juutalaisiin. Asiasta kuitenkin vaiettiin eikä hän nuorempana saanut siitä tarkempaa selkoa. Mies lähetteli Miamista sukulaisilleen farkkuja. Yllä taisin jo kertoa tädin palavasta juutalaisvihasta. Vielä 85 vuoden iässä natsipropaganda oli juurtunut häneen siinä määrin vahvasti, että hän toivoi edelleen kaikkien juutalaisten kuolemaa.

Todettakoon vielä sekin, että kun kirjan ilmestymisen jälkeen Vanagaite sai osakseen pilkkaa, niin eräs sukulainen tarttui tuohon farkkutapaukseen:

”Farkut sinulle ovat kuitenkin kelvanneet.  Miksi hyökkäät ihmisiä vastaan, jotka eivät voi itseään puolustaa?”

Tulee siis mieleen ajatus, että sukulaismiehen likaisilla rahoilla hankkimat farkut olisi ollut lahjuksen tapainen vaientamisen keino. Näin Vanagaitea yritettiin syyllistää.

Totta kai puhetta on myös pelastuneista juutalaisista. Heitä oli 1500 - 3000. Se on kuitenkin vähän, kun ottaa huomioon, että juutalaisten teloituksiin tai kuljetuksiin osallistui 6000 henkeä sekä välillisesti avustavina työntekijöinä teloituksien toteuttamassa oli 15 000-20 000 henkeä.

Kirjoituksessa lainataan tutkija Ilja Lempertasia, joka väittää, että Liettua ei paljoakaan erottautunut muista maista ja että juutalaisten pelastamiseen olisi osallistunut keskimääräistä enemmän ihmisiä. Vanagaite kuitenkin toteaa saman, jonka olen yllä lainannut Anušauskasin teoksesta . Liettuan tilanne oli ainutlaatuinen, koska siellä naapurit murhasivat naapureitaan. Liettuassa ei ollut keskitysleirejä. Liettuassa joukkomurhien laajuus oli suurempi kuin muualla.  Elokuuhun 1941 mennessä oli vielä 90 prosenttia juutalaisista elossa. Sen jälkeen tilanne räjähti käsistä. Kaikkiaan kolmessa kuukaudessa teloitettiin 150 000 juutalaisuhria.  Vasta lokakuussa havahduttiin ja oli niitä, jotka halusivat myös suojella ja pelastaa heitä. Monet kertoivat haastatteluissa, että ihmiset kyllä olisivat halunneet suojella juutalaisia, mutta he pelkäsivät, eivät saksalaisia vaan omia naapureitaan. Monet kertoivat ajatelleensa tuolloin, että saksalaiset olivat tulleet pysyvästi ja halusivat sen vuoksi olla heille mieliksi. Mielistelyyn oli selkeä syy. He uskoivat saksalaisten antavan Liettualle itsenäisyyden. Venäläisiä he vihasivat jo ennestään, sillä vastikään päättyneen neuvostomiehityksen aikaiset karkotusten tuomat järkytykset olivat tuoreessa muistissa.

Keskustelutilaisuudessa nousee esille tuo juutalaisia auttaneiden ihmisten sankaruus. Valkovenäläinen rabbi kysyy Vanagaitelta siitä lähemmin. Tullaan kysymykseen, mitä minä olisin siinä tilanteessa tehnyt. Vanagaite joutuu tekemään rabille hyvin raadollisen tunnustuksen:


”Se oli uskomatonta sankaruutta. Nuo ihmiset eivät pelänneet saksalaisia, vaan sukulaisia ja naapureitaan. Saksalaisten uskottiin tulleen pysyvästi. Tilanteeseen pyrittiin sopeutumaan ilmiantamalla juutalaisia suojelevat ihmiset. Olen joskus miettinyt, mitä itse olisin tehnyt siinä tilanteessa, jos olisin pelännyt omien lapsieni puolesta. En ole lainkaan varma, olisiko minulla ollut rohkeutta kätkeä joku asuntooni. Luultavasti olisin pyrkinyt etsimään muita keinoja, olisin ohjannut heidän johonkin turvaan. Minun on tunnustettava, etten olisi ottanut heitä kotiini. (https://news.tut.by/society/533888.html )

Ita Strazin tapaus on tullut useissa yhteyksissä vastaan.  Vanagaite ei hänestä kerro, mutta viittaa ainakin kerran samanlaiseen tapaukseen. Ita oli 19-vuotias juutalaisneitonen Vilnasta, joka vietiin Paneriain metsään muiden juutalaisten kanssa teloitettavaksi.
”Hän seisoi muiden kanssa alastomana kaivannon reunalla luotien lentäessä hänen päänsä ja vartalonsa ohi. Hän kaatui suoraan taaksepäin, ei teeskennellen kuollutta vaan silkasta pelosta.  Hän pysytteli liikkumattomana ruumiin toisensa jälkeen pudotessa hänen päälleen.” (Timothy Snyder, Musta maa, s. 313.)
Kun kuoppa oli täynnä, joku tulitti varmuuden vuoksi tulikasaa. Yksi luoti osui Itan käteen, mutta hän kykeni olemaan hiljaa ja liikkumatta. Kasan päälle lapioitiin vielä jonkin verran maata ja sitten teloittajat poistuivat paikalta. Ita odotti, kunnes oli täysin hiljaista, ja hän kömpi sitten ruumiskasan lävitse kuopasta alastomana yltä päältä veressä, multaa ihoon liimautuneena. Nykymittapuun mukaan hän siis oli kuin kauhuelokuvien ”zombie”.  Hän luotti paikallisiin ihmisiin ja lähti etsimään apua. Hän koputti ensimmäisen talon oveen. Hänet torjuttiin. Samoin kävi toisessa ja kolmannessa talossa. Mutta neljännellä kerralla hän sai apua. Neito jäi henkiin.

Snyder kyselee ihmeissään, kuka asui tuossa neljännessä talossa. Siinä perheessä on täytynyt elää toivo jostakin paremmasta.

”Kun ulkomaailma tarjosi uhkauksia vaan ei lupauksia, ne muutamat, jotka ponnistelivat pelastaakseen juutalaisia, tekivät se usein siksi, että he osasivat kuvitella, miten erilaista heidän oma elämänsä voisi olla.” (Snyder, s. 315)

Yritin etsiä Ita Strazin myöhemmästä kohtalosta lisätietoa. En löytänyt.



Eräässä haastattelussa Vanagaite kertoo vielä yhden näkökulman siihen, miksi hän ryhtyi aiheesta kirjoittamaan. Liettuassa ei oikeastaan ole enää paljoakaan juutalaisväestöä. Heitä on jäänyt 3 000 henkeä. Nämä asuvat suurissa kaupungeissa. Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole kohdanneet heitä käytännössä koskaan. Suvaitsemattomuutta on hänen mukaansa kuitenkin jäänyt. Se on suvaitsemattomuutta kuolleisiin, teloitettuihin ihmisiin. Siksi tuo kipeä häpeää ja syyllisyyttä sisällään pitävä asia vaatii avointa käsittelyä.

Yllä Vanagaite kertoo tätinsä sydämessä edelleen elävästä syvästä juutalaisvihasta.  Vanagaiten ja Svetlana Aleksijevitšin kesken syntyi tilaisuudessa aiheeseen liittyvä keskustelutuokio. Vanagaite toteaa, että Liettuassa on edelleen ihmisiä, jotka kuullessaan sanan juutalainen menettävät mielenrauhansa ja rupeavat suu vaahdossa sylkemään vihaansa. Ketä he oikein vihaavat, Vanagaite kysyy. Maassa on muutama tuhat juutalaista, joita he ehkä eivät ole koskaan kohdanneet. Tuon kaltaiset aggressiiviset reaktiot ovat ihmisissä syvällä.  Jos on haukuttu parikymmentä vuotta jotakuta rotaksi tai lutikaksi, niin ihminen alkaa uskoa sitä. Asiaan liittyen Aleksijevitš kertoo erään puolalaisen todenneen, että Puolassa on antisemitismiä, muttei ole juutalaisia.

On olemassa psykologisia testejä, joista paljastuu, että kun ihmisiä johdetaan pikkuhiljaa johonkin äärimmäiseen tilanteeseen, hänestä voi paljastua peto. Näin kävi Liettuassa. Juutalaisista tehtiin syntipukkeja, kun kansallistuntoiset liettualaiset ajettiin nurkkaan. Mutta ei siihen pelkästään tuo lyhytaikainen saksalaisten tuloa edeltänyt neuvostomiehitys ollut syynä. Pitemmässä aikajanassa on liikuttava.

Ja sodan jälkeen, kun Liettuasta oli tehty neuvostotasavalta, juutalaisviha varmasti jatkui. Kerron itse omassa yllä viittaamassani Plunge-tekstissäni, että vuonna 1958 kaupungin liettualaisväestön keskuudessa nousi jonkin keksityn yksittäistapauksen vuoksi sellainen viha ja raivo juutalaisia kohtaan, että nämä pelkäsivät henkensä edestä. Se syttyi hetkessä ja sai nopeasti ihmisten alitajunnasta alleen polttoainetta. Tilanne saatiin nopeasti järjestykseen ja kansankiihottajat saivat ankarat rangaistukset, mutta tapaus oli uhkaava pelote Plungen vielä jäljellä olevalle juutalaisväestölle, joka muutti paikkakunnalta muualle. Jäi vain kirjoitukseni sankari Jacob Bunka, joka oli perustanut perheen liettualaisnaisen kanssa. Hän yksin yritti siellä ylläpitää ennen niin kukoistanutta juutalaiskulttuuria ja -perinteitä.
...                                                                                                                              

Liettualaiseen kansalliseen mentaliteettiin kuuluu Vanagaiten mukaan uhriutuminen. Liettualaiset kokivat olevansa uhreja, mikä johtuu ulkoisista tekijöistä. Neuvostoliiton hajottua heistä tuli joksikin aikaa sankareita.  Siihen kehykseen ei sopinut ajatus, että liettualaiset olivat osallistuneet aktiivisesti juutalaisten surmaamiseen.  Kaiken lisäksi maan poliittisen johtajan Vytautas Landsbergisin isä oli istunut 40-luvulla hallituksessa, joka oli järjestämässä juutalaisten vainoja. Tämänkaltaisessa ilmapiirissä on vaikea avata historian vaikeita lehtiä.

Olen itse miettinyt Liettuan tilannetta 90-luvulla. Pian itsenäisyyshuuman jälkeen maa aivan kuin olisi vaipunut jonkinlaiseen koomaan, käpertynyt itseensä. Muistan, kun muutama vuosi sitten eräs suomalainen kertoi menettäneensä puhevälit liettualaisen anoppinsa kanssa, kun hän oli ottanut puheeksi Aulis Kallion kirjan pohjalta raakoja faktoja juutalaiskysymyksessä.  Anoppi suuttui ja syytti miestä valheesta. Hän oli osunut kipeään kohtaan. Ja tämä tapahtui meidän vuosituhannellamme.

Vanagaite on ollut iloinen kirjansa herättämästä kiinnostuksesta. Tosin kiinnostusta on ollut ennen muuta ulkomailla. Wiesenthal-keskus myönsi hänelle jopa urhollisuusmitalin, joka luovutettiin hänelle juhlavassa tilaisuudessa.  Vanagaiten puheesta huokui kuitenkin pettymys. Kotimaassa kiinnostus aiheeseen on kirjan myyntimääristä huolimatta pientä. Hänen mielestä asiasta pitäisi puhua avoimesti mediassa ja oppilaitoksissa. Liettualaisiin kouluihin häntä ei ole kuitenkaan kutsuttu.  Kyräily siis jatkuu.

Asiat pitää kuitenkin laittaa kontekstiinsa. Yllä olen kertonut Vanagaiten iloitsevan siitä, että nuori sukupolvi suhtautuu asiaan avoimemmin. Maalla on nykyisin kuitenkin omat ongelmansa. On ymmärrettävä, että vanhoihin asioihin ei löydy poltetta. Liettuassa asuvien keski-ikä nousee. Nuoria lähtee maasta. Liettua on muuttumassa paria suurta kaupunkia lukuun ottamatta vanhan väestönosan reservaatiksi. Syntyvyys laskee. Eräs pikkukaupungissa asuva on kertonut, ettei ole tavannut viiteen vuoteen raskaana olevaa naista.

Kansallismielisyys on menettämässä merkitystään tai ainakin se ilmenee eri tavalla. Toinen asia on sitten se, mitä uinuu pinnan alla.


1 kommentti:

  1. Holokaustin kieltäminen on osoitus uskomisesta valheelliseen manipulatioon: http://www.kotipetripaavola.com/holokaustinkieltajienvalhe.html

    VastaaPoista