Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

KANSAKUNNAN HÄPEÄ: Liettua ja holokausti

Rūta Vanagaitė

I.                    Kipeä aihe

Liettualainen toimittaja ja kirjailija Rūta Vanagaitė ei ole juutalainen, mutta hän kiinnostui maassaan Saksan miehityksen vuosina (1941-1944) tapahtuneista juutalaisvainoista. Häntä häiritsi asiaan edelleen liittyvä salailu ja hän halusi löytää totuuden. Hän alkoi tutkia arkistoja ja lähti sitten etsimään silminnäkijöitä. Nämä olivat olleet 75 vuotta vanhojen tapahtumien aikoihin vielä lapsia tai varhaisnuoria, mutta nuo kauheat kokemukset olivat kyllä juurtuneet muistin syövereihin.  Tarinaa löytyi paksun kirjan verran.  Todellisuus avautui raadollisempana kuin uskalsi odottaa. Eikä kyse ollut vain siitä, että liettualaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti juutalaisten teloituksiin. Järkyttävää oli pelko, jota ihmiset edelleen kokivat, kun olisi pitänyt puhua noista vanhoista asioista. Edelleen pelättiin, että saa osakseen läheisten ihmisten ja muiden liettualaisten vihan.

Vanagaite kirjoitti yleistajuisen, arkistotietoihin ja silminnäkijöiden kertomuksiin perustuvan teoksen tuosta häpeällisestä ajasta, jolloin maassa teloitettiin noin 200 000 maassa asunutta juutalaista, mikä on 10 prosenttia maan kokonaisväestöstä. Teoksellaan hän paljasti karun todellisuuden, joka ei kylläkään ollut mikään uutinen mutta josta ei ole uskallettu avoimesti puhua. Eivät saksalaiset murhanneet maan juutalaisia, vaan liettualaiset tekivät sen ihan itse.  Joukkoteloituspaikkoja on ympäri Liettuaa. Ja jopa naapurimaahan Valko-Venäjälle lähetettiin teloittajapataljoona vapaaehtoisia, jotka olivat osoittautuneet työssään taitaviksi.

Ruta Vanagaite on 62-vuotias kirjailija ja journalisti, joka on kirjoittanut muitakin avartavia teoksia. Nyt käsittelemäni kirja ilmestyi reilut vuosi sitten eli alkuvuodesta 2016.  Se on nimeltään Mūsiškiai, jonka suomennan nimellä ”Omat”. Suoraan käännettynä se on ”Meidän”, yleisradion jutussa (ks. alla) se on suomennettu nimellä ”Meikäläiset”. Liettuan kielessä sanaan liittyy Vanagaiten mukaan tunneperäistä sisältöä, suomennos ei kerro kaikkea.

Ilmestymisensä jälkeen Suomen yleisradion toimittaja teki kirjasta ja sen jälkimainingeista tiiviin jutun. Minun silmiini se osui vasta äsken, hyvä kun osui, niin voin laittaa linkin. Se on asiallinen kirjoitus, johon sisältyy myös kirjoittajan haastattelu ja tiivis tietopaketti. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. Kirja on saanut paljon huomiota, aiheesta on keskusteltu ja kirjoitettu lisää. Keskustelu on levinnyt myös Valko-Venäjälle. Luulen, että nyt asian käsittelyyn löytyy uusia puolia. Aion kyllä edetä nyt pidemmän kaavan mukaan. Tuon eri näkökulmia asioihin enkä aina voi välttää toistoakaan.

Vanagaiten kirjan kansikuvasta paljastuu kahdet miehen kasvot. He ovat samannäköisiä, näyttävät veljeksiltä. He asuivat kyllä aikoinaan molemmat Liettuassa, mutta eivät he ole toisilleen mitään sukua. Toinen miehistä on juutalainen, mutta on todella vaikea sanoa kumpi. Vasemmanpuolinen edusti kahdesti Liettuaa olympiakisoissa, vuosina 1924 ja 1928. Lajina oli pyöräily. Hän oli tarpeeksi hyvä edustamaan Liettuaa, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän olisi saanut elää. Hän oli nimeltään Isakas Anolikas, joka kuoli juutalaisvainoissa vuonna 1943, ammuttiin Kaunasin joukkohautaan. Oikeanpuoleinen oli rangaistuspataljoonan komentaja (luutnantti Balys Norvaiša). Hänen omallatunnollaan on 70 000 ihmisen henki.

Liettualaiset sanovat, että he eivät ole ”meitä”, koska toinen on juutalainen ja toinen on murhaaja. Vanagaite haluaa kirjallaan kertoa, että he molemmat ovat liettualaisia, eli ”meitä”. Liettualaisten tajunnassa juutalaiset ovat olleet milloin torakoita, milloin NKVD:n neuvostoporukkaa, milloin mitäkin mätäpaiseita. Ja murhaajat ja teloittajat on leimattu poikkeuksellisiksi ihmishirviöiksi. Vanagaite haluaa kertoa, että he ovat liettualaisia siinä missä koripalloilijat, näyttelijät, filmien tekijät ja muut nykyiset liettualaisten idolit.

Valko-Venäjälle lähtenyt liettualaispataljoona teki siellä työtään viidessätoista eri paikassa. Pelkkä isänmaallinen velvollisuudentunto ei saanut sitä matkaan. Kyllä se oli myös taloudellisesti kannattava keikka. Raha ja juutalaisilta ryöstettävä omaisuus oli tärkeä motiivi. Teloituksiin osallistuneet olivat yleensä lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Murhien yhteydessä suusta vedettiin kultahampaita, joista avautui tie rikastumiselle. Tietysti osallistujat ajattelivat toimivansa myös isänmaansa hyväksi. Natsi-Saksalle haluttiin olla mieliksi, sillä yhteistyön ajateltiin olevan tie Liettuan kansakunnan itsenäistymiseen. Uskottiin, että Saksa oli tärkeä vastapaino Neuvostoliitolle ja sen puolesta kannatti toimia. Eikä saamissään tapauksessa unohtaa sitä kolmatta motiivia – antisemitismiä.

Ruta Vanagaite vieraili tämän vuoden helmikuussa Minskissä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Svetlana Aleksijevitšin järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Kyseessä on ns. ”intellektuelliklubi”, avoin keskustelutilaisuus, jossa vieraaksi kutsutaan eri alan asiantuntijoita. Kirja herätti naapurimassa runsaasti huomiota ja keskustelua, ja Vanagaite osasi esittää asiansa vaikuttavasti.

Tämä juttuni on itse asiassa saanut alkunsa tuosta Valko-Venäjällä pidetystä tilaisuudesta ja sen yhteydessä tehdyistä haastatteluista. Vanagaite esitteli siellä kirjaansa venäjäksi ja se osui sattumalta kohdalleni netin ihmeellisessä maailmassa.  Liettuan kielen taitoni on niin puutteellinen, että sen varassa en voisi asiasta kirjoittaa.

…

Olen kirjoittanut tähän blogiini 14.4.2014 kirjoituksen Plungen pikkukaupungin tapahtumista natsimiehityksen alkaessa.  Samassa yhteydessä kartoitan myös hieman maan juutalaisvainojen kokonaiskuvaa.  Juttu avautuu täältä. Nyt tutustuin tuohon kolme vuotta vanhaan kyhäelmääni, jota varten kyllä perehdyin aika laajalti erilaisiin materiaaleihin. Niistä avautui yllättävänkin rankkaa tietoa. Jotenkin nyt lukiessa kuitenkin tuntuu, että melko kylmän havainnoitsijan kuvan olen itsestäni jättänyt. Tai ehkä se vain tuntuu kaiken sen jälkeen, kun olen tutustunut Ruta Vanagaiten vuodatukseen.  Jutustani saa kuvan, että Plunge on vain yksittäinen paikka. Niin kaikkialla ajateltiin. Tosiasiassa samanlaisia joukkomurhatapahtumia järjestettiin koko maassa.

Olen kirjoittanut Liettuasta myös pari muuta tekstiä. Olen suomentanut liettualaisen runoilijan ja esseistin Tomas Venclovan erään artikkelin, jossa sivutaan juutalaiskysymystä. Venclova on Liettuan kulttuurielämässä hyvin tärkeä henkilö. Häntä voisi kutsua eräänlaiseksi maan omaksitunnoksi. Venclova näkee Euroopan Unionin hyvin ruusuiseksi rakennelmaksi, jota hän jaksaa ylistää. Siinä olen itse eri mieltä ja olen myös kirjoittanut vastakkaista mieltä edustavan henkilön ajatuksista. Holokaustin kannalta Venclovan tärkein sanoma on se, että Neuvostoliittoon liittäminen pelasti maan natsirikolliset. Jos Liettua olisi ollut normaali länsimainen itsenäinen valtio, niin silloin maan kaikki rikoksiin osallistuneet olisi vedetty oikeuden eteen, niin kuin tehtiin läntisessä Euroopassa. Sitä prosessia ei olisi kyennyt edes menneisyyttä myötäilevä hallitus estää.

Palaan vielä Plungen kaupungin tapahtumiin kesällä 1941, kun natsit miehittivät maan ja saapuivat kaupunkiin. Kerron, mitä parin vuoden takaisesta jutusani on jäänyt mieleen. Paikkakunnan liettualaisväestö otti natsit avosylin vastaan. Samalla ryhdyttiin toimiin pikkukaupungin juutalaisväestön eliminoimiseksi. Muutama verenhimoinen kaupunkilainen pystyi villitsemään koko paikkakunnan juutalaisvihaan. Kaupungin runsaslukuinen juutalaisväestö vangittiin, ajettiin synagoogaan, pidettiin siellä suljetussa tilassa päiväkausia nälässä ja janossa ja sitten kuljetettiin kaikki joukkomurhapaikalle kaupungin sivustalle. Tuo kuljetus tapahtui kulkueena kaupungin pääkatua. Katujen varsi täyttyi liettualaisista. Juutalaiskulkue sai osakseen ilkuntaa ja pilkkaa. Lähinaapuruuskaan ei ollut sille esteenä. Vielä ennen sotaa oli eletty sulassa sovussa. Juutalaisväestö oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Ei tuollaista käännettä osattu odottaa.  Nyt heille ilkuttiin tuntematta ainakaan julkisesti mitään sääliä tai myötätuntoa.

Vanagaite kertoo, miten tosiasiassa ihmiset asian kokivat.  Joukkomurhien aikaan liettualaiset eivät tunteneet sääliä. Se heräsi vasta myöhemmin. Nuo ikävät muistot mahdollisine säälin tunteineen piti kuitenkin kantaa hiljaa sisimmässä. Ei niistä uskaltanut julkisesti puhua. Kun Ruta Vanagaite sitten 75 vuoden jälkeen kierteli etsimässä vainojen silminnäkijöitä (mukanaan israelilainen rabbi ja natsirikollisten jäljittäjä Efraim Zuroff), nuo ihmiset joutuivat hämmennyksen valtaan. Yhtäkkiä olisi pitänyt alkaa puhua noista vanhoista asioista. Mielen täytti ensimmäiseksi se sama pelko, jonka vuoksi nuo asiat oli täytynyt sisimpään kätkeä. Löytyi ihmisiä, jotka nyt avoimesti itkivät tapahtumia.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki haastatellut suostuivat esiintymään vain nimettöminä. He eivät sallineet itseään kuvattavan eikä heidän puhettaan saanut äänittää. He eivät halunneet tulla leimatuiksi. He pelkäsivät edelleen kostoa ja vihaa. Ei toki saksalaisilta eikä maan hallinnolta, vaan aivan tavallisilta liettualaisilta.

Lopulta saatiin paljastava dokumentti maan likaisesta menneisyydestä. Kirjan ilmestyttyä alkoi tulla ongelmia. Yleinen mielipide yritti vaientaa asiasta puhumisen.  Vanagaite sai osakseen uhkailua ja vihaa.

Yllä mainitsemani yleisradon juttu ei kerro yhdestä seikasta, joka oli kyllä tiedossa jo heti kirjan ilmestyttyä. Ruta Vanagaite nimittäin leimattiin Vladimir Putinin palkkaamaksi trolliksi. Hänen nähtiin olevan Putinin asialla, hänen palkkaamansa. Itse asiassa tuosta varotti jo kirjan kustantaja. Kustantamo ei ensi alkuun halunnut julkaista koko kirjaa. Se pelkäsi yleisen mielipiteen hyökkäystä, kansan reaktiota. Oli mukamas sellainen aika, jolloin tuollaista ei sovi kirjoittaa. Vanagaite kysyi, milloin olisi sopiva aika. Asiasta ei ollut voitu kirjoittaa eikä puhua yli 70 vuoteen. Kuinka kauan pitää odottaa geopoliittisen tilanteen muuttumista, ettei tuota ikävää asiaa tarvitsisi pitää piilossa, Vanagaite kysyi kustantajalta.  ”Jos Putinia ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä”, hän lisäsi. Lopulta kustantamo suostui julkaisuun, mutta siitä oli yksi ehto. Kirjasta ei saanut puhua ennakolta, jottei kustantamoon kohdistuisi julkista painostusta.

Kirjasta otettiin aluksi 2000 kappaleen painos. Se oli pieni, mutta maassa kutakuinkin normaali. Se myytiin kuitenkin loppuun 48 tunnissa ja siitä otettiin sittemmin toinen, hieman isompi painos. Sitten tuli vielä lisäpainoksia. Kaiken kaikkiaan kirjaa on painettu lähes 20 000 kappaletta. Kustantamolle kirja on siis ollut jonkinlainen myyntimenestys.

Kirjan julkaisun jälkeen alkoi se yllä mainitsemani mylläkkä. Reaktiot olivat kalseita. Vanagaitea vastaan hyökättiin, häntä haukuttiin ja uhkailtiin. Hän menetti samalla puolet ystävistään. Menettämiensä ystävien perään Vanagaite ei ole jäänyt suremaan. Hänen mielestään he eivät ole ystävyyden arvoisia.

Koko projektia pidettiin todellakin venäläisenä tilaustyönä, jonka myötä tekijä on päässyt suuriin rahoihin käsiksi. Tämä on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että meidän aikanamme putinistiksi haukkumisesta on tullut ympäri Eurooppaa eräänlainen muoti-ilmiö. Se kiusaaminen kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Jopa hänen autoaan epäiltiin Putinin hankkimaksi. Vanagaite sai käyttää kaiken energiansa sen selittämiseen, että mitään suuria rahoja hän ei ole keneltäkään saanut.  Kustantamo oli maksanut kirjasta ennakolta 1500 euroa eikä hän ollut saanut yhtään enempää. Hän oli valmistellut kirjaa täyspäiväisesti puoli vuotta, joten kovin pieneksi on kuukausipalkka jäänyt. Myös hänen poikansa sai kokea kiusottelua, vaikka siinä taidettiin mennä jo huumorin puolelle.  Baarissa kavereittensa kansa ollessaan pojalle sanottiin, että hänhän voikin tarjota kaikille oluet, kun äiti on saanut Putinilta isoja rahoja.

Vanagaite kertoo, että eräiden kirjamessujen aikaan hän sai netissä tappouhkauksen ja hänelle hankittiin kolmen päivän ajaksi jopa henkivartija, joka seurasi häntä messuilla kuin hai laivaa. Oli koko ajan rinnalla ympäristöä tarkkaillen.

Hänen kaksi aikuisikään kasvanutta lastaan ovat ylpeitä äidistään, kun tämä on uskaltanut nostaa esille noin olennaisen asian. Vanagaite iloitsee siitä, että nuorempi sukupolvi on suhtautunut asiaan ymmärryksellä ja on valmiimpi avoimeen keskusteluun.

Miksi Vanagaite halusi kirjoittaa kirjan nyt eikä suostunut odottamaan poliittisen tilanteen selkiintymistä? Hän itse toteaa, että se oli viimeinen mahdollisuus. Silminnäkijöitä oli vielä elossa, huomenna heitä ei ehkä enää ole.

Hän ei toivo mitään mahdollisesti vielä hengissä olevien, muutenkin kuoleman rajamailla olevien natsirikollisten etsintää. Yhtenä kirjan tavoitteena on se, että joukkomurhiin osallistuneiden nimet julkaistaisiin ja heidän kunniaksi pystytetyt muistomerkit tuhottaisiin. Hänen mukaansa maassa on holokaustiin osallistuneiden henkilöiden kunniaksi pystytettyjä patsaita ja erinäisiä muistolaattoja. Olkoonkin, että ne on pystytetty jostain muusta syystä, heistä ei pidä luoda kansallissankareita.

…

Arkistoja tutkiessaan Vanagaite koki karsean yllätyksen.  Holokaustiin osallistuneita joko suoraan tai välillisesti löytyi myös omasta suvusta.

Pienenä Ruta ihaili isoisäänsä. Nyt arkistoista selvisi hänestä raadollinen puoli. Isoisä oli ollut laatimassa juutalaisista nimilistoja, jotka sitten luovutettiin miehittäjävallan edustajille. Noiden listojen avulla juutalaisväestö vangittiin ja murhattiin. Nyt aikuisena hän yrittää vielä uskotella, että isoisä ei listoja tehdessään tiennyt niiden tarkoitusperää. Se on kuitenkin fakta, että hän on välillisesti osallistunut juutalaisten joukkomurhaan. Palkkioksi työstään isoisä sai maatöihinsä apureikseen kaksi neuvostoliittolaista sotavankia. Hän kuoli myöhemmin vankileirillä Neuvostoliitossa.

Toinen arkistojen tietojen perusteella tahriintunut sukulainen oli Rutan tädin aviomies. Hän osallistui aktiivisemmin teloitusjoukkoihin ja onnistui rikastumaan juutalaisilta ryöstämällään omaisuudella siinä määrin, että sodan loppuvaiheessa hän emigroitui vaimonsa kanssa pakolaisena Yhdysvaltoihin. Siellä hän eli kuolemaansa saakka. Tämä oli yksi tavallinen tarina. Monet maasta paenneet henkilöt olivat syyllistyneet juutalaisvainoihin. He luonnollisesti salasivat menneisyytensä sulautuen suureen pakolaisvirtaan. 

Vanagaite kävi vuosia sitten tapaamassa tätiään, joka oli tuolloin 85-vuotias leski. Hän pani tuolloin tädin asenteista merkille yhden piirteen. Tämä inhosi juutalaisia yli kaiken. Se kävi ilmi sekä puheesta että käytöksestä. Mitään ei siis ollut opittu. Suvaitsevaisuuteen ei historiallinen muisti osannut kääntyä. Nainen ei edelleenkään halunnut uskoa, että hän ja hänen puolisonsa olisivat tehneet jotain väärin.

Jotkut ovat puolustautuneet antisemitismistään viittaamalla Saksan miehitystä edeltävään Neuvostoliiton miehitykseen (1940-1941). Se oli kyllä maalle järkytys.  Monet juutalaiset kyllä tukivat neuvostojoukkoja mutta koko juutalaisväestöä siitä ei voi syyttää. Tuolloinhan kansallistettiin yksityiset yritykset ja sen myötä myös monille juutalaisille miehityksestä aiheutui silkkaa vahinkoa. Heidän elämänuransa tuhottiin. Miten heitä olisi voinut syyttää neuvostomielisyydestä. Eivätkä ainakaan kaikki juutalaiset tuolloin vielä tienneet Stalinista tai Hitleristä paljoakaan. Joukkomurhat vyöryivät heidänkin eteen kauheana yllätyksenä.

Tähän väliin teen katsauksen maan historiaan alkaen 30-luvun lopulta.  Sen jälkeen palaan tarkemmin Vanagaiten käsityksiin ja muihinkin pohdintoihin.

II.                  Vilna

Kuvailen aluksi Vilnan tilannetta 30-luvun lopulla ja 40-luvulle tultaessa. Vilnan alue oli tuolloin osa Puolaa. Vuonna 1939 Neuvostoliitto valtasi Puola itäosat ja sen myötä liitti Vilnan alueen Liettuaan (lokakuussa 1939). Kesällä Neuvostoliitto miehitti Liettuan ja maasta tuli yksi neuvostotasavalta. Alkoi vajaan vuoden kestänyt miehityskausi, jona aikana kerrotaan juutalaisvihan itäneen. Kesäkuussa 1941 Saksa aloitti sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan ja miehitti sen myötä myös Liettuan. Juutalaisvainot pääsivät heti vauhtiin.

Juutalaisten asema tuntui olevan Liettuassa 30-luvulla suhteellisen turvallinen, vaikka vahvoja merkkejä antisemitismistä oli. Eri lähteissä tunnutaan korostettavan eri puolia, mutta en haluaisi tähän puoleen nyt liiaksi paneutua. Timothy Snyder  (Musta maa, Siltala 2015, s.155) näkee ilmapiirissä yhden tärkeän puolen:

”Liettua oli 1930-luvun loppupuolen Euroopassa vallitsevaan tilanteeseen nähden juutalaisten turvapaikka. Vuosina 1938 ja 1939 noin 23 000 juutalaista pakeni Liettuaan, jotkut natsi-Saksasta, jotkut Neuvostoliitosta.”

Aulis Kallion Liettuan historiaa (Tampere 2009) lukiessa voi päätellä, että maa oli vahvasti segregoitunut. Juutalaisten ja liettualaisten oli vaikeaa tehdä yhteistyötä esimerkiksi puolueiden sisällä, sama koski myös puolalaisvähemmistöä. Antisemitistinen kiihotus oli 30-luvun puolivälistä lähtien lisääntymään päin. Toki presidentti Antanas Smetona pyrki toimimaan aktiivisesti tätä kehitystä vastaan, ja virallinen yhteiskunta reagoi tiukasti juutalaisvastaisiin väkivallantekoihin. Juutalaiset toisaalta yrittivät lähestyä liettualaisväestöä esittelemälle heille näkemyksiään. Mutta kehitys eteni yhteen suuntaan, pelkällä tiedonvälityksellä sitä voitu muuttaa. Eräs pappi yritti liittää juutalaisia kommunismiin, vaikkei heillä ollut puolueessa mitään asemaa. Etnisten liettualaisten asemaa pyrittiin kaikin puolin vahvistamaan (Kallio, s. 227 - 229.)

Laimonas Briedis on kirjoittanut kirjan Vilnan monikulttuurisesta historiasta Vilnius - City of Strangers (”Vilna – muukalaisten kaupunki”, 2012). Hän tuo siinä kaiken muun lomassa esille myös noina vuosina kaupungissa ilmennyttä eri kansallisuuksien välistä vihaa (s.224-225). Kaiken kaikkiaan kirjan kuvauksen pohjalta kaupungista saa sekasortoisen kuvan. Aivan samanlainen kuva luodaan myös Aulis Kallion Liettuan historiassa.  Nyt lainaan kuitenkin Briedisin teosta.

Kaupunki eli rajussa muutoksessa ja monenlaisia pakolaisia vaelsi kaupunkiin. Käytiin selviytymiskamppailua. Sieltä haettiin laajalti turvaa mutta saman aikaan kaupunki eli lähes kaaoksessa. Oli ääretöntä köyhyyttä ja nälkää, oli huutava pula ruoasta, ihmiset yrittivät jotenkin selvitä hengissä.

”Vilna on epämääräinen sekoitus kansallista vihaa”, kirjoitti eräs kaupunkiin pysähtynyt matkailija heinäkuussa 1940( s.224).

Tuo samainen kaupunki oli tuolloin ”Liettuan Jerusalem”. Juutalainen kulttuuri oli voimissaan ja juutalaisväestö eli oman kulttuurinsa ympärillä näyttäen voivan hyvin. Toki heidänkin joukossa oli monenlaisia. Turvaa hakevien pakolaisten joukossa oli runsaasti myös juutalaisväestöä, joka oli tuntenut etelämpänä elämänsä uhatuksi.

Timothy Snyderin kirjan perusteella kaupungista saa välillä positiivisemman kuvan. Hänen mukaansa Liettuan viranomaiset ottivat Puolasta pakenevia juutalaisia ystävällisesti vastaan ja heistä huolehdittiin.

Kun koillisesta Puolasta erotettu alue liitettiin Liettuaan, se lisäsi noin 100 000 juutalaista Liettuan väestöön. Juutalaiset näkivät Liettuan heille parempana vaihtoehtona. Ainakin he katsoivat siellä olevan vähemmän nationalismia kuin Puolassa. Kun Liettuan joukot marssivat lokakuun 1939 lopulla Vilnaan, kaupungin puolalaiset hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Liettua koki kaupungin puolalaisnationalistit uhaksi ja alkoi siirtää kaupunkiin kymmeniätuhansia etnisiä liettualaisia. Näin Liettua ryhtyi tekemään Vilnasta maan pääkaupunkia (Snyder, s. 155-156.)

Snyder kirjoittaa, että Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa sionistit ja uskonnolliset juutalaiset näkivät Vilnan turvallisena paikkana.  Juutalaisia tuli Puolan neuvostovyöhykkeeltä Vilnaan. Vilna edusti toivoa, jota kasvot hehkuen ylistettiin. (Snyder, s. 155-156.)

Vilna oli puolalaisten ja juutalaisten kaupunki. Siellä asui noin 100 000 juutalaista, joille kaupunki oli ”Liettuan Jerusalem”.  Nimenomaan puolalaisten kanssa oli etnisillä liettualaisilla ollut kahnauksia. Snyderin mukaan Liettuan aktivisteille puolalaiset olivat kaupungissa suurempi ongelma kuin juutalaiset. Saksan miehitettyä maan liettualaiset yrittivät vakuutella sitä miehittäjilleen. He kuitenkin taipuivat natsien tahtoon. Heinäkuussa kaupungin lähistöllä sijaitseva Paneriain metsä muuttui suureksi juutalaisten joukkohaudaksi. (Snyder, s. 183.)

Neuvostomiehityksen jälkeen liettualaiset voitiin vetää helposti mukaan Saksan antisemitistiseen ohjelmaan.  Saksalaisten viesti meni perille: ”Vapautus juutalaisista oli ainoa tarjolla oleva vapautus sekä ennakkoehto kaikille tuleville keskusteluille.” Näin Snyder asian muotoilee (s. 184). Tuota saksalaisten ajatusta välittivät liettualaisille aikoinaan Berliiniin neuvostomiehitystä paenneet liettualaiset. Lisäksi liettualaisille haluttiin uskotella, että ”juutalaisten tappaminen poistaisi neuvostoyhteiskunnan tahran” (s. 185).

                                  

III.                Juutalaisten vainosta Saksan miehityksen vuosina

Arvydas Anušauskasin toimittamassa teoksessa Lithuania in 1940 – 1991 (englanninkielisen laitoksen julkaisuvuosi 2015, alkuperäisen 2007) käsitellään Liettuan juutalaisvainojen erityispiirteitä.  Niihin paneudun seuraavaksi.  Tiedot löytyvät englanninkielisen laitoksen sivuilta 177 - 179.

Muissa natsi-Saksan miehittämissä maissa, erityisesti Länsi-Euroopassa juutalaisväestön vaino oli vähittäinen prosessi, joka jakautui eri vaiheisiin. Esimerkiksi joukkoteloitusta ei suoritettu ihan alussa. Sen sijaan Liettuassa juutalaisväestön joukkoteloitukset alkoivat jo ensimmäisinä päivinä Saksan miehityksen jälkeen. Liettuan voidaan todeta olleen ensimmäinen maa, jossa juutalaisia alettiin tuhota fyysisesti.  Miehitetyissä Länsi- ja Keski-Euroopan maissa juutalaisilta vietiin ensin kansalaisoikeudet, myöhemmin heidät siirrettiin ghettoihin ja vasta sen jälkeen olivat vuorossa teloitukset. Kukin vaihe kesti yhdestä kahteen vuotta.  Juutalaisten täydellinen tuhoaminen oli pitkän prosessin loppuvaihe. Saksassa se kesti 10 vuotta ja miehitetyssä Puolassa 3 vuotta. Liettuassa ei ollut selvää rajaa näiden vaiheiden välillä. Esimerkiksi ghettoja luotiin ja teloituksia tehtiin samanaikaisesti.

Muualla Länsi-Euroopassa juutalaisia ei tuhottu heidän kotimaissaan, vaan Saksassa ja Puolan miehitetyillä alueilla sijaitsevilla keskitysleireillä. Liettuan juutalaisten enemmistö teloitettiin heidän asuinpaikkansa lähistöllä. Myös Itävallasta, Saksasta, Tshekkoslovakiasta ja Ranskasta kuljetettiin juutalaisväestöä Liettuaan teloitettaviksi.

Teoksessa esitetään kysymys, miksi juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat niin nopeasti ja voimaperäisesti. Holokausti liittyy kolmannen valtakunnan suunnitelmiin saksalaistaa Baltian maat. Natsien rotupolitiikan mukaan kaikki juutalaiset oli arjalaisrodun suurimpina vihollisina tuhottava täysin. Koska Liettua oli Saksan rajanaapuri, saksalaisten oli määrä asuttaa se sodan jälkeen. Siksi Liettuan juutalaiset oli saatava nopeasti teloitetuksi. Liettua oli siis strategisesti tärkeä alue. Lisäksi natsien käsityksen mukaan juutalaisten läsnäolo synnytti levottomuuksia ja epämukavuutta, joten rintaman turvallisuuden vuoksi juutalaiset piti eliminoida.

Toinen erityispiirre Liettuan holokaustissa oli se, että natsit onnistuivat delegoimaan poikkeuksellisen suuren määrän liettualaista hallintohenkilöstöä ja paikallista väestöä joukkomurhan toteutukseen. Se selittyy edeltäneellä neuvostomiehityksellä, vrt. yllä olevat viittaukset Timothy Snyderin teokseen. Neuvostomiehityksestä aiheutui maan kansalaisille ikäviä kokemuksia ja merkittävä osa väestöstä tunsi selvää vihaa bolševikkeja kohtaan. Heidät oli helppo saada Saksan tukijoiksi. Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota antoi toivoa Liettuan itsenäisyyden palauttamiselle. Juutalaisista oli helppo tehdä eräänlaisia ”syntipukkeja”, koston välineitä Liettuan kokemalle tuholle ja liettualaisväestön kärsimyksille. Tämä tilanne vauhditti juutalaisväestön joukkotuhon laajuutta ja auttoi natseja toteuttamaan holokaustia. Prosentuaalisesti Liettuan juutalaisväestöstä tuhottiin 95 %, mikä oli enemmän kuin missään muussa Saksan miehittämässä maassa.

Natsit olivat juutalaiskysymyksessä toki aloitteen tekijöitä. Holokaustia ei olisi kuitenkaan voitu toteuttaa niin nopeasti ja siinä laajuudessa ilman aktiivista yhteistyötä Liettuan hallinnon ja paikallisen väestön kanssa. Saksalla ei ollut lähettää Liettuaan kovin paljon omia virkailijoita. Esimerkiksi vuoden 1944 alussa maassa oli noin 660 saksalaista virkailijaa, kun taas liettualaisia virkailijoita oli noin 20 000. Näin ollen saksalaisviranomaisia oli vain 3,3 % miehityksen hallinnollisesta henkilökunnasta. Natsien politiikan toteutus oli käytännössä mahdotonta ilman Liettuan oman hallintohenkilöstön tukea.  Osa Liettuan hallintohenkilöstöstä käsitti juutalaisten olevan ”kuviteltuja” vihollisia ja halusi sen tähden eristää heidät yhteiskunnasta. Näin ollen he kokivat luonnolliseksi valinnaksi tukea miehittäjiä.

Kun ensivaihe juutalaisten tuhossa oli saatu päätökseen, oli kirjallisuuden vuoro.  Juutalaisten kulttuuriperintö oli tuhottava. Tammikuussa 1942 määrättiin, että kaikki juutalaisten kirjoittamat kirjat ja julkaisut vuosina 1940-1941 ja myös eräiden muiden  vaikutukseltaan kielteisinä pidettyjen kirjailijoiden (mm. Erich Maria Remarquen) teokset oli poistettava kirjastoista välittömästi. Natsi-Saksan miehityksen aikana kirjastot menettivät puoli miljoonaa julkaisua. Juutalaiset kirjastot, joista eräissä säilytettiin ainutlaatuisen arvokkaita teoksia ja käsikirjoituksia, suljettiin ja tuhottiin.

Teen vielä kokoavan katsauksen tilanteen ajallisesta etenemisestä. Vaikka yllä todettiin, että Liettuassa kaikki tapahtui yhtä aikaisesti, niin vähän tarvitaan myös ajallista jaottelua. Juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat kesäkuun lopulla ja marraskuuhun 1941 niitä toteutettiin verrattain tiiviisti. Tuona aikana murhattiin 80 % juutalaisista. Loput 40 000 suljettiin ghettoihin. Ghettoja oli joulukuusta 1941 maaliskuuhun 1943. Huhtikuussa aloitettiin ghettojen tuhoaminen. Se vaihe kesti heinäkuuhun 1944. Kaikkiaan Anušauskasin teoksen mukaan natsimiehityksen aikana teloitettiin noin 196 000 juutalaista, joista yli 80 prosenttia murhattiin Liettuan alueella, Vanagaiten esittämä luku on hieman suurempi. Muut kuljetettiin tapettaviksi Latviassa, Virossa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa sijaitseviin keskitysleireihin. (Anušauskas s.161-187, Kallio Liettuan historia  s. 251.) Lisään tähän vielä Kallion esittämiä lukuja. Liettuassa juutalaisia surmattiin 203 - 206 000, joista 190 000 oli Liettuassa asuvia.

Kaunasin kaupungissa tapahtunut antisemitistinen isku juutalaisiin

Lisäsin yllä olevan osuuden Liettuan virallisesta, eräänlaisesta akateemisesta historiateoksesta. Ruta Vanagaite kirjoittaa samasta aikakaudesta, mutta hän paljastaa paljon selkeämmin liettualaisväestön toimet. Hänen tyylinsä välttää kylmää akateemisuutta ja vetoaa ihmisten tunteisiin.  Hän ei tyydy pelkkiin kylmiin tilastoihin vaan pyrkii viemään lukijansa tuohon aikakauteen. Näin he voivat tuntea sydämessään vainotun juutalaisväestön kärsimykset.   

IV.                Lisää paljastuksia ja pohdintaa

Yllä kerroin jo Vanagaiten Minskin vierailusta ja Svetlana Aleksijevitšin järjestämästä tilaisuudesta. Selvitän vielä lisää niiden antia. Hieman tulee toistoa mutta mukaan tulee myös lisänäkökulmia. Aivan lopussa tulee hieman laajempaa pohdintaa.

Vanagaite esiintyy, Aleksijevitš seuraa vieressä

Mukana puhumassa oli Vanagaiten ohella myös valkovenäläinen asiantuntija, joka oli liettualaiseen vieraaseen verrattuna suoraan sanoen hieman uuvuttava esiintyjä enkä hänen esitykseensä ole jaksanut keskittyä. Ennen luentoa nettilehti Tut.by:n toimittaja jutteli Vanagaiten kanssa ja siitä syntyi haastattelu, joka on luettavissa sivulla: https://news.tut.by/economics/533852.html. Itse tilaisuus on nähtävissä kokonaisuudessaan Youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=DVOtPa_YR6Q ). Omat havaintoni perustuvat tuohon tilaisuuteen, nettilehden haastatteluun ja pariin muuhunkin kirjoitukseen.

Haastattelussa Vanagaite kertoo teloituksiin liittyviä šokeeraavia seikkoja. Hän selvittää myös sitä, miksei monet liettualaiset eivät edelleenkään halua kuulla tuota epämiellyttävää totuutta ja miksi Vanagaite mielestä noista 75 vuotta vanhoista asioista on pidettävä ääntä.

Tilaisuudessa tuli ilmi sekin, että Valko-Venäjällä juutalaiskysymykseen liittyy enemmän tabuja kuin Liettuassa. Liettuassa arkistot ovat kaikkien käytettävissä, teloittajista voi lukea mitä hyviä. Valko-Venäjällä arkistoihin pääsy ei ole mahdollista. Vanagaitelta se ei ainakaan onnistunut. Valko-Venäjällä ei ole päästy irti sankaruuden myytistä. Kansakunnan häpeää ja syyllisyydentuntoa herättävistä asioista puhuminen on paljon vaikeampaa, lähes mahdotonta.

Vanagaite kertoo arkistoihin tutustuessaan järkyttyneensä, mitä kaikkea sieltä saattoi lukea. Tietoa oli valtavasti. Oli kymmeniä tuhansia asioita, joista voi avautua täysin odottamatonta. Hän sai lukea jonkun murhaajan unista, ja sieltä löytyi jonkun toisen teloittajan runoja. Hän löysi asiapaperin, jossa kerrottiin, kuinka juutalaisten teloittajille järjestettiin parafiinikylpyjä ja hierontaa, koska nähtävästi olkapäät olivat ammunnasta kipeytyneet ja miehet olivat teloituksista rasittuneita. Niitä lukiessa hänelle valkeni, että aiheesta saa tehtyä vaikuttavan teoksen.

Vanagaite kertoo aluksi, mistä hänen projektinsa sai alkunsa. Hän oli kuuntelemassa erään paikallisen historiantutkijan tuota aihetta käsittelevää luentoa. Se sai hänet järkyttymään. Yleensä Liettuassa elää julkisuudessa käsitys, että Liettua ei osallistunut holokaustiin. Oli vain erinäisiä natsien apureina toimineita ihmishirviöitä, joiden toimia on puolusteltu sillä, että jos he eivät olisi ampuneet juutalaisia, niin natsit olisivat ampuneet heidät. Tuo historiantutkija kertoi aivan toisen tarinan. Maassa oli pyramidirakennelma: ylätasolla oli Liettuan hallitus ja koko poliisilaitos ja maahan luotu siviilihallinto osallistui kansanmurhan toteuttamiseen. Ei suinkaan ollut kyse mistään poikkeuksellisista ihmishirviöistä, vaan aivan tavallisista liettualaisissa pataljoonissa palvelleista ihmisistä.

Myös Vanagaiten omassa suvussa oli ollut siviilihallinnossa ja poliisilaitoksessa toimineita ihmisiä. Hän halusi ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että he olisivat olleet mukana holokaustissa.

Vanagaite olisi halunnut tavata tuota tutkijaa, joka kuitenkin aluksi yllättäen kieltäytyi. Kun hän ei antanut periksi, tämä lopulta suostui, mutta vain salaa (!). Käytöksestä ilmeni, että kyseessä oli vaarallinen aihe. Virallisen Liettuan käsitys asiasta oli aivan toinen ja jos asiaa käsiteltäisiin julkisesti, voisi joutua ikävästi leimatuksi.

Tilaisuudessa Vanagaite kertoo, että tapaamisesta tuli mieleen neuvostoaikojen kohtaamiset, joissa ihmiset kierrättivät Solženitsynin Vankileirien saaristoa tai Orwellia. Tapaamispaikka oli yleinen puisto. Molemmat tulivat eri suunnilta. Puiston penkillä tutkija luovutti Vanagaitelle aineistoa, joista tämän saattoi ottaa kopiot. Sitten poistuttiin eri suuntiin. Muutaman päivän kuluttua sama toistui. Tällöin tutkija sai aineistonsa takaisin.

Sitten hän alkoi pitää yhteyttä useisiin tutkijoihin. Hän tajusi, että tutkimuksissa paljastuneista asioista on kirjoitettava yleistajuisemmin, ilman akateemista kuivakkuutta, jotta tuo šokeeraava totuus paljastuisi laajemmalle yleisölle.

Vanagaite otti yhteyttä kustantamoonsa. Hän oli julkaissut sen kautta mm. yhden menestyskirjan ja häntä pyydettiin jatkuvasti kirjoittamaan lisää. Kun hän sitten meni juttelemaan kustantamoon uudesta suunnitelmastaan, niin siellä keskustelukumppani kauhistui. Mitä tahansa muuta muttei sitä, oli vastaus. Kustantaja totesi, että aika ei ollut sopiva. Kaikki katsotaan Venäjän propagandaksi, jossa todetaan kaikkien balttien olevan fasisteja. Kustantamossa pelättiin julkista painostusta. Vanagaite piti kuitenkin päänsä ja sanoi kirjoittavansa kirjan joka tapauksessa. Lopulta päästiin sopimukseen. Nähtävästi kustantaja ei halunnut häntä menettää, oli kuitenkin tehty vuosia menestyksellistä yhteistyötä. Lopulta kirjan suosio yllätti, niin kuin yllä olen jo todennut.

Ihan kaikkeen hän ei kuitenkaan suostunut, etteivät Putin-syytökset olisi saaneet liikaa vettä myllyyn. Venäjän TV-1 olisi halunnut haastatella häntä mutta hän kieltäytyi.  Hän pelkäsi, että juttua olisi käytetty Liettuan vastaiseen propagandaan. Mutta oli kieltäytymiseen myös aivan konkreettinen omakohtainen syy.  Hänellä on menneisyydessä huonoja kokemuksia yhteistyöstä Venäjän TV:n kanssa. Hänen sanomisiaan on joskus vääristelty.

Ruta Vanagaite  matkusteli paljon eri puolilla haastatellen ihmisiä ja tutustuen joukkomurhapaikkoihin. Mukanaan hänellä oli kansainvälisesti tunnettu israelilainen ”natsimetsästäjä” Efraim Zuroff (https://fi.wikipedia.org/wiki/Efraim_Zuroff ). He löysivät toisensa ja saivat toisistaan oivaa matkaseuraa, vaikka edustivatkin tavallaan vastakkaisia osapuolia. He kävivät noin 40 paikassa: Liettuassa paikkoja oli reilut 30 ja Valko-Venäjällä vajaat kymmenen. Asian kipeydestä kertoo sekin, että noita joukkohautoja ei aina ollut helppoa löytää. Onneksi oli tapahtumien silminnäkijöitä, jotka ohjasivat vieraat kohteisiin.

 

Vanagaite ja Zuroff

Murhiin osallistuneista nuorimmat olisivat jo yli 90-vuotiaita, heitä tuskin on hengissä. Silminnäkijät olivat tapahtumien aikoihin 7-12-vuotiaita. Heillä kauhun muistot olivat elävinä mielen sopukoissa. He eivät kuitenkaan halunneet yhtä lukuun ottamatta antaa nimeään julkisuuteen. He pelkäsivät, ja yhtenä syynä pelkoon oli sekin, että yhtäkkiä 75 vuoden jälkeen palataan asiaan, josta on täytynyt vaieta.

Mennään vuoteen 1941, kun joukkomurhat alkoivat.  Liettuan vallanpitäjät ottivat saksalaiset vastaan kädet valmiina ojennettuina syleilyyn. He loivat siviilihallinnon natsihallintoa tukemaan (saksalaisten periaatetta mukaillen). Heti saksalaisten tultua luotiin pataljoonia, jotka lähetettiin tappohommiin. Saksalaismiehityksen aikana Liettuan siviilihallinnossa työskenteli 600 saksalaista ja 20 000 liettualaista. Usein juutalaisten murhaajina olivat paikalliset poliisit. Nämä olivat toimineet viroissaan ennen neuvostomiehitystä, eli vuoteen 1940 asti. Saksalaisten tultua he saivat virkansa takaisin. Näin ollen he eivät toimineet neuvostomiehittäjien alaisuudessa.

Nuo ihmiset ryhtyivät murhaamaan lähinaapureitaan, jotka he olivat tunteneet jo vuosikausia. Tämä on se liettualainen erityispiirre, josta jo yllä mainitsin.

Toki kieltäytyneitäkin oli, muttei kuitenkaan paljoa. Kieltäytyminen oli mahdollista, sillä poliisipataljoonat koostuivat vapaaehtoisista. Myös Valko-Venäjällä jotkut liettualaiset saattoivat kieltäytyä ampumasta. Itse asiassa jo siinä tapauksessa, että jollakulla ampujalla alkoivat kädet täristä, upseeri otti häneltä aseen pois ja siirsi ”heikkohermoisen” kaverin vartiohommiin. He pelkäsivät, että joku voi saada hermoromahduksen ja suunnata aseensa kohti upseeria.

Valko-Venäjän komennuksella kieltäytymisestä oli seurauksena se, että mies pantiin illaksi putkaan. Muuta siitä ei seurannut. Tuo kieltäytyjä menetti kuitenkin paljon. Hän ei saanut palkkiotaan eikä hän päässyt ryöstämään uhrejaan, sitä mitä heistä oli vielä ryöstettävissä. Eräät hermoromahduksen saaneet siirtyivät muihin pataljooniin.

Toimittaja kysyy Vanagaitelta, miksi ihmiset suostuivat massoittain noihin tehtäviin.  Tämä toteaa, että kaikki ajattelivat lähtevänsä palvelemaan isänmaataan. Se oli siis heidän kansalaisvelvollisuutensa. Vallanpitäjät sanoivat heille, että se on alkuna kansallisarmeijan elpymiselle. He saivat vaatteet, ruoan, saattoivat saada jonkin verran rahaa. He pystyivät keräämään talteen jotain uhrien omaisuutta, kultahampaat.  Valintaa edisti sekin, että he olivat lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Aluksi he lähtivät taistelemaan neuvostoaktivisteja vastaan, sitten suojelemaan erinäisiä paikkoja, sitten he olivat vartijoina vankisaattueissa. Ja yhtäkkiä he olivatkin kuopan reunalla ja tehtävänä oli ampua.  Kaikki tapahtui huomaamattomasti, tilanteesta oli vaikea mennä sivuun.

Paikkakunnilla tehtiin juutalaisväestöstä luetteloita, saksalaiset antoivat määräyksen pidättää kaikki luettelossa olleet. Heitä pidettiin muutamia päiviä synagoogassa tai jossakin vajassa. Sitten heidät vietiin pois ja ammuttiin. Kun oli ollut prosessissa mukana, niin teloittamisen hetkellä oli vaikea sanoa, ettei aio siihen osallistua.

Yksi liettualaispataljoona toteutti työnsä kotimaassaan niin mallikkaasti, että saksalaiset päättivät lähettää sen Valko-Venäjälle. Aluksi pataljoonalaisille kerrottiin, että he lähtevät jahtaamaan neuvostoaktivisteja. Kävikin sitten niin, että näillä aktivisteilla oli pitkä parta ja tummemmat silmät. Yhtä kaikki, he tekivät, mitä käskettiin. Pataljoonan mukana kulki katolinen pappi, joka muutaman hengen ryhmäripissä vapautti pataljoonalaiset syyllisyydestä katsoen, että  kyse oli normaalista isänmaallisesta velvollisuudesta. Tuota katolisen kirkon osuutta Vanagaite pitää hyvin inhottavana ja arvostelee kirkon toimia avoimesti.

Myöhemmin itse murhiin osallistuneet vakuuttivat syyttömyyttään. Teloittajille kyse ei ollut ”juutalaisista” tai ”neuvostoväestöstä”. Heitä kutsuttiin ihan omalla nimellä: he olivat ”tuhon omia”. Luotiin mielikuvaa, että nuo ihmiset olivat jo valmiiksi ”tuhoon tuomittuja”, joilla ei kuopan reunalla seisoessaan ollut enää pelastumisen mahdollisuutta. ”Jos en minä ammu, niin sitten sen tekee joku toinen”, teloittajat ajattelivat. Miksi olisi pitänyt kieltäytyä, jos sitten joku toinen heidät kuitenkin ampuu ja ottaa itselleen työstä luvatun palkkion.

Teloittajat ajattelivat täyttäneensä liettualaisten upseerien antamia käskyjä, ja nämä puolestaan toteuttivat hallituksen määräyksiä.

Kirjassa esitetään šokeeraavia seikkoja. Kerrotaan juutalaisten suista revityistä kultahampaista, jotka sitten siirrettiin liettualaisten suihin. Mainitaan myös, että monet juutalaisväestön omistavat tavarat – mm. huonekalut – luovutettiin liettualaisväestön haltuun. Vanagaite toteaa haastattelussaan, että hän haluaa esittää muutakin kuin pelkkää tilastotietoa. Hän korostaa, että 200 000 murhattua pitää sisällään paljon muutakin.  Lukijoille oli esitettävä asioita, joiden pohjalta he voivat tuntea nuo asiat sydämellään. Heille pitää näyttää jonkun hampaat, puunrunkoon hakattuja lasten pääkalloja. Oli paikkoja, joissa lapsia ei ammuttu, heidät haudattiin joko elävältä tai heidän pääkallonsa lyötiin puunrunkoa vasten. On jopa vielä jäljellä puita, joihin on jäänyt painaumia iskuista. Pikkulapset iskettiin niitä vasten kuoliaaksi ennen heittämistä joukkohautaan. Näistä tapauksista on kerrottava suoraan, ettei luultaisi kyseessä olevan pelkkää tilastoa.

Rozenthalin veljekset Toinen on 5-vuotias, toinen kaksi. Nuorempi syntyi ghetossa. Molemmat pojat murhattiin maaliskuussa 1944

Vanagaite haluaa, että jokainen liettualainen miettisi, mistä heidän kotonaan mahdollisesti olevat antiikkiset tai muut vanhat arvokkaat esineet tai huonekalut ovat peräisin. Hän nostaa esimerkiksi oman isoäitinsä, jonka kotona oli arvokkaan näköinen piironki ja sänky. Tämä asui Panevežysissa  (ks. täältä), jossa juutalaisten omaisuus jaettiin paikkakuntalaisille. Myös teatteri, koulut ja apteekit saivat osansa. Ja senkin jälkeen jäi vielä 80 000 esinettä: polkupyöriä, kuppeja, laukkuja, matkalaukkuja, pyyheliinoja – mitä tahansa. Kaupungissa asui tuolloin 20 000 henkeä. Jokainen sai keskimäärin neljä tavaraa. Tai ehkä kaikki eivät niitä ottaneet vastaan, Vanagaite toteaa. Totuus oli, että juutalaisväestöltä jäi jäljelle todella paljon omaisuutta.  Niitä voi löytyä vieläkin kaupunkien antiikkikaupoista.

Myös kultahampaista riittää vielä keskustelua. Kukaan ei tiedä, mistä Neuvostoliiton aikana ihmisten hampaissa ollut kulta oli peräisin. Lääkärit ovat kertoneet, että juutalaisten hampaissa ollutta kultaa alkoi ilmestyä markkinoille 1970-luvulla. Ihmiset puhdistivat sen ja sitten möivät.

Yllä jo kerroin, että Valko-Venäjän keikalla mukana oli oma pappi. Liettuan katolinen kirkko saa Vanagaitelta osansa. Hän toteaa kärjekkäästi antisemitismin alkaneen juuri kirkosta. Liettuan katolinen kirkko oli jo keskiajalta lähtien ollut hyvin antisemitistinen. Oli toki niitäkin, jotka eivät pitäneet tappamista hyvänä tai jotka suojelivat juutalaisia. Mutta oli myös niitä, joiden mielestä juutalaiset ovat verenimijöitä ja Kristuksen murhaajia. He päästivät joka sunnuntai teloituksissa mukana olleet synneistään.

Sitten toimittaja tekee tärkeän kysymyksen: Miten muotoutui teloituksiin osallistuneiden kohtalo?

Kaikkein kovimmilla rikollisilla oli riittävästi rahaa ja heillä oli kyllä keinonsa selviytyä. Monet heistä emigroituivat ja elivät sitten normaalia elämää Amerikassa. He vaikenivat omista tekemisistään. Heitä kutsuttiin pakolaisiksi.

Heistä kiinnostuttiin hyvin myöhäisessä vaiheessa. Eikä toimiin voitu ryhtyä, koska rikoksia ei ollut tehty Amerikassa ja uhrit eivät olleet USA:n kansalaisia. Viisitoista henkilöä karkotettiin tuolloin jo itsenäistyneeseen Liettuaan, mutta Liettua ei heitä tuominnut. He olivat jo vanhoja ja vaikeasti sairaita.

Neuvostoliiton vuosina eräät saivat viiden vuoden vankeustuomion siitä, että he osallistuivat juutalaisten kuljetuksiin. Sitten heidät vapautettiin. Ja kun sitten joku näistä ilmiantoi aseveljiään kertoen heidän osallistuneen myös joukkoteloituksiin, heidät otettiin uudestaan huostaan. Eräät saivat jopa kuolemantuomion. Heitä oli kaikkiaan noin 25 henkeä. Oli niitä, jotka selvisivät ilman tuomiota, ja heidät jopa rehabilitoitiin. Vanagaite päättelee, että heillä on täytynyt olla jotain yhteistyötä KGB:n kanssa.

Vanagaite luo tyypillisen kuvan holokaustiin osallistuneesta. Siihen kuului köyhyys, ja joko lukutaidottomuus tai korkeintaan 1-2 luokkaa koulua.

Kysytään myös lieventävistä asianhaaroista. Vieras vastaa hyvin yksiselitteisesti näin:

”Murhalla ei voi olla lieventävää asianhaaraa. Ihminen tiesi, mitä hän on tehnyt ja teki sen ilman että mikään olisi uhannut hänen omaa elämäänsä. On täyttä valhetta väittää, että selän takana olisi seisonut saksalainen pistoolin kanssa.”

Ruta Vanagaite kertoo lisää myös joukkomurhaan osallistuneesta tätinsä aviopuolisosta, joka siis muutti Liettuasta ja asui loppuelämänsä vuodet Floridassa, Miamissa.  Hän kuoli onnellisena valtavassa, mangopuun siimeksessä sijaitsevassa omakotitalossaan.  Vanagaite kertoo aina ihmetelleensä, sitä miksi hän salaili menneisyyttään ja miksi hän esiintyi Amerikassa toisella nimellä.  Sen kerrottiin johtuneen joistakin yhteyksistä juutalaisiin. Asiasta kuitenkin vaiettiin eikä hän nuorempana saanut siitä tarkempaa selkoa. Mies lähetteli Miamista sukulaisilleen farkkuja. Yllä taisin jo kertoa tädin palavasta juutalaisvihasta. Vielä 85 vuoden iässä natsipropaganda oli juurtunut häneen siinä määrin vahvasti, että hän toivoi edelleen kaikkien juutalaisten kuolemaa.

Todettakoon vielä sekin, että kun kirjan ilmestymisen jälkeen Vanagaite sai osakseen pilkkaa, niin eräs sukulainen tarttui tuohon farkkutapaukseen:

”Farkut sinulle ovat kuitenkin kelvanneet.  Miksi hyökkäät ihmisiä vastaan, jotka eivät voi itseään puolustaa?”

Tulee siis mieleen ajatus, että sukulaismiehen likaisilla rahoilla hankkimat farkut olisi ollut lahjuksen tapainen vaientamisen keino. Näin Vanagaitea yritettiin syyllistää.

Totta kai puhetta on myös pelastuneista juutalaisista. Heitä oli 1500 - 3000. Se on kuitenkin vähän, kun ottaa huomioon, että juutalaisten teloituksiin tai kuljetuksiin osallistui 6000 henkeä sekä välillisesti avustavina työntekijöinä teloituksien toteuttamassa oli 15 000-20 000 henkeä.

Kirjoituksessa lainataan tutkija Ilja Lempertasia, joka väittää, että Liettua ei paljoakaan erottautunut muista maista ja että juutalaisten pelastamiseen olisi osallistunut keskimääräistä enemmän ihmisiä. Vanagaite kuitenkin toteaa saman, jonka olen yllä lainannut Anušauskasin teoksesta . Liettuan tilanne oli ainutlaatuinen, koska siellä naapurit murhasivat naapureitaan. Liettuassa ei ollut keskitysleirejä. Liettuassa joukkomurhien laajuus oli suurempi kuin muualla.  Elokuuhun 1941 mennessä oli vielä 90 prosenttia juutalaisista elossa. Sen jälkeen tilanne räjähti käsistä. Kaikkiaan kolmessa kuukaudessa teloitettiin 150 000 juutalaisuhria.  Vasta lokakuussa havahduttiin ja oli niitä, jotka halusivat myös suojella ja pelastaa heitä. Monet kertoivat haastatteluissa, että ihmiset kyllä olisivat halunneet suojella juutalaisia, mutta he pelkäsivät, eivät saksalaisia vaan omia naapureitaan. Monet kertoivat ajatelleensa tuolloin, että saksalaiset olivat tulleet pysyvästi ja halusivat sen vuoksi olla heille mieliksi. Mielistelyyn oli selkeä syy. He uskoivat saksalaisten antavan Liettualle itsenäisyyden. Venäläisiä he vihasivat jo ennestään, sillä vastikään päättyneen neuvostomiehityksen aikaiset karkotusten tuomat järkytykset olivat tuoreessa muistissa.

Keskustelutilaisuudessa nousee esille tuo juutalaisia auttaneiden ihmisten sankaruus. Valkovenäläinen rabbi kysyy Vanagaitelta siitä lähemmin. Tullaan kysymykseen, mitä minä olisin siinä tilanteessa tehnyt. Vanagaite joutuu tekemään rabbille hyvin raadollisen tunnustuksen:

”Se oli uskomatonta sankaruutta. Nuo ihmiset eivät pelänneet saksalaisia, vaan sukulaisia ja naapureitaan. Saksalaisten uskottiin tulleen pysyvästi. Tilanteeseen pyrittiin sopeutumaan ilmiantamalla juutalaisia suojelevat ihmiset. Olen joskus miettinyt, mitä itse olisin tehnyt siinä tilanteessa, jos olisin pelännyt omien lapsieni puolesta. En ole lainkaan varma, olisiko minulla ollut rohkeutta kätkeä joku asuntooni. Luultavasti olisin pyrkinyt etsimään muita keinoja, olisin ohjannut heidän johonkin turvaan. Minun on tunnustettava, etten olisi ottanut heitä kotiini. (https://news.tut.by/society/533888.html )

…

Ita Strazin tapaus on tullut useissa yhteyksissä vastaan.  Vanagaite ei hänestä kerro, mutta viittaa ainakin kerran samanlaiseen tapaukseen. Ita oli 19-vuotias juutalaisneitonen Vilnasta, joka vietiin Paneriain metsään muiden juutalaisten kanssa teloitettavaksi.

”Hän seisoi muiden kanssa alastomana kaivannon reunalla luotien lentäessä hänen päänsä ja vartalonsa ohi. Hän kaatui suoraan taaksepäin, ei teeskennellen kuollutta vaan silkasta pelosta.  Hän pysytteli liikkumattomana ruumiin toisensa jälkeen pudotessa hänen päälleen.” (Timothy Snyder, Musta maa, s. 313.)

Kun kuoppa oli täynnä, joku tulitti varmuuden vuoksi tulikasaa. Yksi luoti osui Itan käteen, mutta hän kykeni olemaan hiljaa ja liikkumatta. Kasan päälle lapioitiin vielä jonkin verran maata ja sitten teloittajat poistuivat paikalta. Ita odotti, kunnes oli täysin hiljaista, ja hän kömpi sitten ruumiskasan lävitse kuopasta alastomana yltä päältä veressä, multaa ihoon liimautuneena. Nykymittapuun mukaan hän siis oli kuin kauhuelokuvien ”zombie”.  Hän luotti paikallisiin ihmisiin ja lähti etsimään apua. Hän koputti ensimmäisen talon oveen. Hänet torjuttiin. Samoin kävi toisessa ja kolmannessa talossa. Mutta neljännellä kerralla hän sai apua. Neito jäi henkiin.

Snyder kyselee ihmeissään, kuka asui tuossa neljännessä talossa. Siinä perheessä on täytynyt elää toivo jostakin paremmasta.

”Kun ulkomaailma tarjosi uhkauksia vaan ei lupauksia, ne muutamat, jotka ponnistelivat pelastaakseen juutalaisia, tekivät se usein siksi, että he osasivat kuvitella, miten erilaista heidän oma elämänsä voisi olla.” (Snyder, s. 315)

Yritin etsiä Ita Strazin myöhemmästä kohtalosta lisätietoa. En löytänyt.

…

Eräässä haastattelussa Vanagaite kertoo vielä yhden näkökulman siihen, miksi hän ryhtyi aiheesta kirjoittamaan. Liettuassa ei oikeastaan ole enää paljoakaan juutalaisväestöä. Heitä on jäänyt 3 000 henkeä. Nämä asuvat suurissa kaupungeissa. Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole kohdanneet heitä käytännössä koskaan. Suvaitsemattomuutta on hänen mukaansa kuitenkin jäänyt. Se on suvaitsemattomuutta kuolleisiin, teloitettuihin ihmisiin. Siksi tuo kipeä häpeää ja syyllisyyttä sisällään pitävä asia vaatii avointa käsittelyä.

Yllä Vanagaite kertoo tätinsä sydämessä edelleen elävästä syvästä juutalaisvihasta.  Vanagaiten ja Svetlana Aleksijevitšin kesken syntyi tilaisuudessa aiheeseen liittyvä keskustelutuokio. Vanagaite toteaa, että Liettuassa on edelleen ihmisiä, jotka kuullessaan sanan juutalainen menettävät mielenrauhansa ja rupeavat suu vaahdossa sylkemään vihaansa. Ketä he oikein vihaavat, Vanagaite kysyy. Maassa on muutama tuhat juutalaista, joita he ehkä eivät ole koskaan kohdanneet. Tuon kaltaiset aggressiiviset reaktiot ovat ihmisissä syvällä.  Jos on haukuttu parikymmentä vuotta jotakuta rotaksi tai lutikaksi, niin ihminen alkaa uskoa sitä. Asiaan liittyen Aleksijevitš kertoo erään puolalaisen todenneen, että Puolassa on antisemitismiä, muttei ole juutalaisia.

On olemassa psykologisia testejä, joista paljastuu, että kun ihmisiä johdetaan pikkuhiljaa johonkin äärimmäiseen tilanteeseen, hänestä voi paljastua peto. Näin kävi Liettuassa. Juutalaisista tehtiin syntipukkeja, kun kansallistuntoiset liettualaiset ajettiin nurkkaan. Mutta ei siihen pelkästään tuo lyhytaikainen saksalaisten tuloa edeltänyt neuvostomiehitys ollut syynä. Pitemmässä aikajanassa on liikuttava.

Ja sodan jälkeen, kun Liettuasta oli tehty neuvostotasavalta, juutalaisviha varmasti jatkui. Kerron itse omassa yllä viittaamassani Plunge-tekstissäni, että vuonna 1958 kaupungin liettualaisväestön keskuudessa nousi jonkin keksityn yksittäistapauksen vuoksi sellainen viha ja raivo juutalaisia kohtaan, että nämä pelkäsivät henkensä edestä. Se syttyi hetkessä ja sai nopeasti ihmisten alitajunnasta alleen polttoainetta. Tilanne saatiin nopeasti järjestykseen ja kansankiihottajat saivat ankarat rangaistukset, mutta tapaus oli uhkaava pelote Plungen vielä jäljellä olevalle juutalaisväestölle, joka muutti paikkakunnalta muualle. Jäi vain kirjoitukseni sankari Jacob Bunka, joka oli perustanut perheen liettualaisnaisen kanssa. Hän yksin yritti siellä ylläpitää ennen niin kukoistanutta juutalaiskulttuuria ja -perinteitä.

...                                                                                                                              

Liettualaiseen kansalliseen mentaliteettiin kuuluu Vanagaiten mukaan uhriutuminen. Liettualaiset kokivat olevansa uhreja, mikä johtuu ulkoisista tekijöistä. Neuvostoliiton hajottua heistä tuli joksikin aikaa sankareita.  Siihen kehykseen ei sopinut ajatus, että liettualaiset olivat osallistuneet aktiivisesti juutalaisten surmaamiseen.  Kaiken lisäksi maan poliittisen johtajan Vytautas Landsbergisin isä oli istunut 40-luvulla hallituksessa, joka oli järjestämässä juutalaisten vainoja. Tämänkaltaisessa ilmapiirissä on vaikea avata historian vaikeita lehtiä.

Olen itse miettinyt Liettuan tilannetta 90-luvulla. Pian itsenäisyyshuuman jälkeen maa aivan kuin olisi vaipunut jonkinlaiseen koomaan, käpertynyt itseensä. Muistan, kun muutama vuosi sitten eräs suomalainen kertoi menettäneensä puhevälit liettualaisen anoppinsa kanssa, kun hän oli ottanut puheeksi Aulis Kallion kirjan pohjalta raakoja faktoja juutalaiskysymyksessä.  Anoppi suuttui ja syytti miestä valheesta. Hän oli osunut kipeään kohtaan. Ja tämä tapahtui meidän vuosituhannellamme.

Vanagaite on ollut iloinen kirjansa herättämästä kiinnostuksesta. Tosin kiinnostusta on ollut ennen muuta ulkomailla. Wiesenthal-keskus myönsi hänelle jopa urhollisuusmitalin, joka luovutettiin hänelle juhlavassa tilaisuudessa.  Vanagaiten puheesta huokui kuitenkin pettymys. Kotimaassa kiinnostus aiheeseen on kirjan myyntimääristä huolimatta pientä. Hänen mielestä asiasta pitäisi puhua avoimesti mediassa ja oppilaitoksissa. Liettualaisiin kouluihin häntä ei ole kuitenkaan kutsuttu.  Kyräily siis jatkuu.

Asiat pitää kuitenkin laittaa kontekstiinsa. Yllä olen kertonut Vanagaiten iloitsevan siitä, että nuori sukupolvi suhtautuu asiaan avoimemmin. Maalla on nykyisin kuitenkin omat ongelmansa. On ymmärrettävä, että vanhoihin asioihin ei löydy poltetta. Liettuassa asuvien keski-ikä nousee. Nuoria lähtee maasta. Liettua on muuttumassa paria suurta kaupunkia lukuun ottamatta vanhan väestönosan reservaatiksi. Syntyvyys laskee. Eräs pikkukaupungissa asuva on kertonut, ettei ole tavannut viiteen vuoteen raskaana olevaa naista.

Kansallismielisyys on menettämässä merkitystään tai ainakin se ilmenee eri tavalla. Toinen asia on sitten se, mitä uinuu pinnan alla.