1)
The Köln
Concert – 70-luvulta tähän päivään
Jos pitäisi mainita elämäni jazzlevy, niin ensimmäisenä
tulee mieleen pianisti Keith Jarrettin (s. 1945) soololevy THE KÖLN CONCERT. Se
on tallenne tammikuussa 1975 Kölnin oopperatalolla pidetystä konsertista ja on
julkaistu saman vuoden syksyllä kahden LP-levyn albumina. Minun ostamani levy
on valmistettu vuonna 1979 Espanjassa. Muistini hieman hapuilee, mutta olen
hankkinut levyn joko tuona samana vuonna tai sitten seuraavana, en Espanjassa
vaan kotoisessa Suomessamme. Löysin levyn selaillessani jonkun suuren
tavaratalon levyhyllyjä. Se saattoi olla Anttila
tai sen edeltäjä. Joka tapauksessa se oli paikka, jossa ei tuolloin kovin
usein tullut jazzlevyjä vastaan. Kyseessä oli jonkinlainen tarjous. Sen
muistan, koska hämmästyin hinnan huokeutta. Olihan kyseessä vielä kaksois-LP. Tuo
hinta oli tuolloin tärkeä vaikutin ostopäätökseeni. Olinhan tuolloin vielä
opiskelija, eikä raha tahtonut riittää kuin lauantaimakkaraan.
Olin kuullut Jarrettista toki tuota ennen. Tiesin mitä
valitsin. Ehkä olin lukenut myös tuosta Kölnin konsertista. Olennaisin seikka
tuolloin oli kuitenkin Jarrettin esiintyminen Porin jazz-festivaaleilla vuonna
1973. En ollut tuolloin Porissa, mutta radiosta tuli suora lähetys
Kirjurinluodolta ja satuin tuolloin olemaan radion ääressä. Soitto kuulosti
omaperäiseltä, se veti puoleensa ja jäin kuuntelemaan. Soittajan nimi ei
tuolloin vielä jäänyt mieleeni, mutta kun soitto oli lumonnut siinä määrin,
että alkoi kiusata muistiani, niin sen löytämisessä ei ollut ongelmia.
Elin tuolloin 70-luvulla kiihkeää aikaa. Elämässäni tapahtui
paljon monenlaista. Ehkä Jarrettiakin kuuntelin. Kun sitten 80-luvun taitteessa
tuo levy ilmestyi eteeni, en epäröinyt vaan poimin sen mukaani.
Ennen kuin siirryn tarkemmin Jarrettin ja hänen levynsä
pariin, jatkan vielä johdannoksi asiaa aiheen ulkopuolelta.
Suuret musiikkielämykset saavat yleensä kultaiset kehyksensä
nuoruuden muistoista. Jazziin ja
pop-musiikkiin liittyen voin heti kertoa kaksi suurta musiikillista elämystä,
jotka eivät haihdu muistista ja joita muistot vain valelevat
suloisemmiksi. Toinen on vuodelta 1973
oululaisessa Rattorilubissa esiintynyt Pepe
& Paradise. Muistan vuoden siksi, koska onnistuin pääsemään sisälle,
vaikka olin vielä alaikäinen. Pieni paikka oli aivan täpötäynnä väkeä ja
tunnelma niin kuuma ja innostunut, että se imaisi nuorukaisen täysin mukaansa.
Näin tuolloin ensi kerran suuria nimiä, mm. Pave Maijanen soitti yhtyeessä
bassoa. Bändissä oli vahva puhaltimien
edustus, mm. trumpetisti Markku Johansson. Mieleeni on jäänyt juuri Johanssonin
sävellys Syvä
hiljaisuus. Trumpetti kiersi eksoottisen ahtaissa Rattorilubin tiloissa ja
väenhumussa kuin huumaten tajunnan. Sitä kappaletta olen myöhemminkin levyltä kuunnellut,
mutta ei siinä ole läheskään samaa vetovoimaa.
Toinen muistissa helmeilevä musiikkielämykseni on selkeää
jazzia ja tapahtui joskus 80-luvun alussa jyväskyläläisessä kapakassa, jonne
yllättäen saapui Paroni Paakkunaisen
yhtye soittamaan. Elin tuolloin jotenkin vaisua aikaa. Mieli ei ollut korkealla
ja etsin tämänkaltaisista tapahtumista jonkinlaista nostetta elämääni. Oli
maanantai-ilta. Nähtävästi paikka halusi saada hiljaiselle illalle asiakkaita
järjestämällä elävää musiikkia. Nimekkäitä muusikoita oli paikalla. Muistan
pianisti Eero Ojasen. Sali oli puolityhjä eivätkä odotukset olleet korkealla,
ei minulla eikä tuskin muillakaan. Eräs soittaja käväisi juomassa tiskillä
tuplaviskin ja sitten soitto alkoi. Paakkunainen oli menopäällä eivätkä
muutkaan muusikot pudonneet kelkasta. Miehet irrottelivat oikein olan takaa. Se
sytytti ja vapautti mielen. Minua harmittaa vieläkin, että joku tyyppi tuli
minua vastapäätä istumaan ja höpisi koko ajan jotain tyhjänpäiväistä, kun itse
olisin halunnut keskittyä musiikkiin ja taitavien muusikoiden
esiintymishabitukseen.
Tuo ilta on jäänyt kirkkaana mieleen. Ehkä yhtenä syynä on
myös se, että se oli minulle myös jonkinlaista mielenkohotusterapiaa.
Nuo elävän musiikin elämykset ovat ainutkertaisia elämyksiä.
Ne eivät toistu. Siinä ne poikkeavat levyistä. Konsertit ja klubi-illat jäävät
mieleen soimaan. Ne saavat kultaa ympärilleen, kaunistuvat ja hehkuvat vuosi
vuodelta kirkkaammin. Mutta eivät ne silti nouse tyhjänpäiväisyydestä.
Levyalbumien suhteen tilanne on toinen. Harvoja voi
kuunnella uudestaan ja uudestaan ja löytää niistä aina jotain tuoretta. Tuo
Kölnin konsertti on sellainen.
Innostuin siitä aluksi. Panin sen usein levylautaselleni
soimaan. Se rentoutti, sai unohtamaan elämän huolet ja mieltä painavat asiat.
Näin se täytti yhden olennaisen musiikin tehtävän. Se antoi minulle
mahdollisuuden siirtyä toiseen todellisuuteen. Ennen pitkää kuuntelukerrat
harvenivat ja jäivät lopulta kokonaan. Minunkin elämäntilanne muuttui. Jouduin
muuttamaan usein paikkakunnalta toiseen. Muistan kerran tehdessäni muuttoa
opiskelija-asunnostani jouduin hylkäämään osan levyistäni, kun ne eivät
mahtuneet mukaani. Joukossa oli muutama hyväkin levy, joiden perään olen
myöhemmin surrut. Erästä ”aarrettani” kaipaan kovasti edelleenkin. Jostain
syystä The Köln Concert kulki aina
mukanani. En hennonut siitä luopua, vaikka joskus tuntui, etten sitä enää
kuuntele, olihan se jo käynyt tutuksi.
Jossain vaiheessa - ehkä 90-luvulla - palasin sen pariin
uudestaan. Siitä lähtien siitä tuli minulle tapa. Vaikka CD-soittimet
valtasivat markkinat, en koskaan luopunut perinteisestä levysoittimesta.
Laitoin ”Keith Jarrettini” levylautaselleni, kun edellisen kuuntelukerran
ajankohtaa en enää muistanut. Ja aina sieltä soiton ytimestä löytyi uusia
puolia ja odottamattomia elämyksiä. Jarrettin maaginen piano tuntui olevan
runsaudensarvi.
Työskentelin välillä myös ulkomailla. Sinne en levyä toki
raahannut mukaani. Mutta kotona lomaillessani sitä kyllä taas kuuntelin kuin
juhlistaen kotiinpaluutani.
Olen luonnollisesti hankkinut ja kuunnellut myös muita
Jarrettin levyjä, mutten ole niistä samalla tavalla innostunut, vaikka toki
saatan tykätä. Jarrettissa minua kiehtoo myös hänen monipuolisuutensa. Siitä
kerron lisää kirjoitukseni lopussa.
…
Mistä sain idean kirjoittaa Jarrettista juuri nyt? Lyhyesti todeten laitoin Kölnin konsertin soimaan
korvalapuilleni ja lähdin kävelylenkille. Siitä tulikin innostavan
intensiivinen lenkki. Vanha ystäväni kuulosti jälleen aivan tuoreelta. Lenkin
lopussa ajattelin muotoilla mielikuviani sanoiksi. Todettava on, että
lopputulokseni on aika valju siihen nähden, miten musiikin koin.
2) Muutama sana konsertista ja levytyksestä
Tämä kappale perustuu Wikipedian tietoihin.
Ne ovat minullekin paljolti uutta tietoa. Tutustuin konsertin taustoihin vasta
tätä juttua valmistellessani. Olin katsonut oman LP-levyn kuvaa ja päätellyt
siitä, että konsertti järjestettiin ulkotiloissa. Konsertti järjestettiin
kuitenkin jo tammikuussa ja pidettiin tietysti sisällä.
The Köln Concert
on lähteeni mukaan jazzin historian parhaiten myynyt sooloalbumi ja kaikkien
aikojen myydyin pianoalbumi. Sitä on myyty yli 3,5 miljoonaa kappaletta.
Konsertti pidettiin illalla alkaen klo 22.30. Jarrett tuli
paikalle myöhään iltapäivällä Zürichista. Hän oli väsynyt, koska hän oli
edellisinä öinä nukkunut huonosti. Hän kärsi selkävaivoista joutuen pitämään
tukiliiviä.
Väärinkäsityksen vuoksi soittimeksi konserttiin saatiin
huonokuntoinen flyygeli, jonka virittämiseen meni aikaa tuntikausia. Flyygelin
ääni oli ylärekisterissä peltinen ja ohut ja bassopäässä hento, eivätkä
pedaalitkaan toimineet kunnolla. Tutustuttuaan pianoon Jarrett olisi halunnut
peruuttaa koko esiintymisensä mutta myöntyi lopulta vetoomusten jälkeen.
Yleisöä konserttiin tuli 1400 henkeä, mikä oli täysi
salillinen. Sen vuoksi peruuttamiseen ei haluttu mennä.
Hän yritti mukautua soittimensa puutteisiin ja onnistui
löytämään tasapainon oman ilmaisunsa ja soittimen tarjoamien rajallisten
mahdollisuuksien välillä. Jarrettin improvisaatioissa kiinnittää huomiota hänen
kykynsä improvisoida monipuolisesti pitkiä aikoja vain yhden tai kahden soinnun
varassa. Oikean käden soittonsa hän rajoitti koskettimiston keskialueelle
diskanttiongelmien vuoksi.
Myöhemmin musiikki on jopa nuotitettu, vaikka Jarrett sitä
kauan vastustikin.
3) The Köln Concert – levyä kuunnellessa
Tässä vaiheessa kirjoitustani siirryn omiin tuntemuksiini
musiikin sisällöstä. Varmistan kuitenkin vielä, kuinka heikoilla jäillä liikun. Olen pelkkä musiikin harrastelija, joka sattuu eläytymään siihen joskus liiankin tunteella. Musiikkiesitys on minulle lähinnä jonkinlainen
matka tai joskus jopa seikkailu. Luon mielelläni mielikuvia, jotka auttavat
löytämään jyvän, oman tulkintani. Tämä koskee tietysti ennen muuta klassista
musiikkia, mutta Jarrettin soolokonsertit sopivat hienosti tähän muottiin,
samoin Kölnin konsertin tapainen musiikillinen kokonaisuus.
Yllä olen kertonut nuoruuden muistoina parista
musiikkielämyksestä. Sellaiseen kokonaisuuteen kuuluu ennen muuta tila ja
tilanne. Pepe & Paradise sattui
kohdalleni oikeana hetkenä. Se teki vielä 17-vuotiaaseen uskonnollisen
kasvatuksen saaneeseen ja hieman humaltuneeseen nuorukaiseen vaikutuksen. En
ole toki ainoa, joka pitää tuota esitystä ikimuistoisena. On muitakin, jotka
pitävät tuota esitystä ikimuistoisena. Minun kultaisissa kehyksissä on kyllä
myös muita kuin musiikillisia tekijöitä. Iso bändi pienessä täpötäydessä
klubissa soi mielettömän kivasti. Toinen muistoni Jyväskylästä sattui puolestaan
olemaan sopivan tyhjänä hetkenä. Kaipasin jotain tuollaista elämystä ja se tuli
kuin tilauksesta.
Epäilemättä Kölnin konsertin kaltaisessa tapahtumassa on
hyvin keskeisenä yleisön kesken välittyvä yhteisyyden tunne. Ollaan yhdessä kokemassa
jotain ainutlaatuista. Harvoin pääsylipun ostaneilla on mahdollisuus päästä
seuraamaan maailmankuulun artistin esitystä. Toisaalta myös tuo artisti tarvitsee yleisönsä,
jottei esityksestä tulisi pelkkä läpisoitto. Tuon tyyppisessä vapaassa
improvisaatiossa yleisön läsnäolo ja eläytyminen on lähes välttämätöntä ja
ratkaisevaa konsertin onnistumiselle. Runollisesti
ilmaisten soittajan jokainen ihohuokonen väräjää aistiessaan ympärillä olevan
yleisön läsnäolon. Ja yleisössä yksittäinen kuulija kokee kaikkien muidenkin
ihmisten läsnäolon omassa sisimmässään. Ilmassa väräjää. Siinä vaiheessa voi
syntyä jotain suurta. Ilmassa ei ehkä ole suuren urheilujuhlan tuntua mutta
kuitenkin jotain vastaavaa. Arkisemmin sanoen, soittaja kyllä tuntee, jos
yleisö on soitossa mukana. Ja yleisö kokee taiteilijan herkkyyden, myös sen,
kun taiteilijan mieli kätkee sisäänsä suuren salaisuuden. Kuulija yrittää edes
hipaisten päästä siitä osalliseksi.
Tarkennan vielä kuvaa itsestäni kuulijana. Minulla on tapana
luoda päässäni mielikuvia soiton ymmärtämisen tueksi. No, en minä aina niitä
luo, ne syntyvät itse. Musiikki on
parhaimmillaan ihmeellinen mentaalinen matka, intensiivinen mielikuvien ohjaama
tie syvälle tajuntaan ja sen taakse. Tuolloin kuunnellessa unohtaa kaiken muun
ja elää vain itse musiikissa. Annan musiikille tilaa. Siitä mielikuvat
syntyvät. The Köln Concert on siksi minulle merkittävä, koska löydän siitä kerta
kerran jälkeen uusia ulottuvuuksia. Tuttu levy vie minut uusiin seikkailuihin. Tällä
kertaa mieleeni nousee vitivalkoinen taidemuseo, jossa artisti luo musiikkiaan.
Sali on täpötäynnä ihmisiä istumassa joko lattialla tai tuoleissa. Valkoisilla
seinillä on runsaasti taidetta, mitä erilaisimpia maalauksia, joista tuo
yliluonnollinen musiikki saa sisältönsä. Maalaukset avautuvat musiikissa, kukin
vuorollaan. Ei irrallisina kuvina vaan dialogisena yhteytenä. En osaa kertoa,
mitä taulut esittävät, näen ne vain musiikkina.
Konsertissa on virallisesti kaksi osaa. Toinen osa on
jakautunut kolmeen osaan, joista viimeinen on varsinaisesti konsertin encore –
ylimääräinen kappale. Wikipedian artikkelissa kerrotaan, että kappaleen
taustalla vanha jazz-teema ”Memories of Tomorrow". En tunne tuota teemaa mutta on hyvä tietää,
ettei Jarrett sitä aivan omasta päästään keksi. Kaikkiaan levylle on kertynyt
musiikkia suosionosoitukset mukaan lukien vajaat 68 minuuttia.
Mielestäni levy on kuunneltava kokonaisuutena,
soittojärjestyksessä. Ei saa unohtaa ylimääräistäkään kappaletta. Siinä artisti
jättää jäähyväiset rakkaalle yleisölleen. Ja yleisö hyvästelee rakkaan
vieraansa.
Vinyylilevyn ja CD-levyn soinnit poikkeavat toisistaan.
Minusta tuntuu, että vinyylissä kuuluu soittajan huudahdukset ja äännähdykset
paremmin. Pianon ääni on raaempaa. CD:ssä sointia on muokattu.
Seuraava vuodatukseni perustuu kahteen kuuntelemiseen.
Kävelyllä kuuntelemaani digitaaliseen versioon ja myöhemmin kotona kuuntelemaani
vinyyliversioon. En ala niitä keskenään vertailla. Kävelyretkeni jälkeen kirjoitin
huomioni kerralla jaottelematta niitä osiin. Vinyylilevyn osat kuuntelin
erikseen ja kirjoitin havaintoni kunkin osan jälkeen.
Osa I
Konsertti alkaa tunnustellen, on aivan kuin hapuilevaa
etsintää. Niukkaeleisesti edeten soitto alkaa viedä mukanaan. Soinnit alkavat
viedä musiikkia eteenpäin. Ja
soittajakin huudahtaa kuin haluten ilmaista jotain.
Soittaessaan Jarrett usein
huokailee ääneen ja jopa huudahtelee. Eräs paljon jazzia kuunteleva tuttavani
ei voi sitä sietää, minkä vuoksi Jarrett ei kuulu hänen suosikkeihinsa. Minua
ne eivät ainakaan tässä yhteydessä häiritse. Ne kuuluvat kokonaisuuteen, kun
kerran soittaja niin tahtoo.
Välillä etsitään tasapainoa, mutta kokonaisuudessaan vauhti
kiihtyy. Sitten tulee kuitenkin kesken kaiken pysähdys. Soittaja aivan kuin
vetää henkeä, kerää itseensä voimia. Ja taas aletaan. Sormet rullaavat
koskettimilla. Bassopuoli alkaa saada enemmän tilaa. Se tuo improvisaatiolle
kivijalkaa. Sormet jatkavat sulavasti eteenpäin. Kun soittajan tekniikka on hallinnassa,
vauhti tuntuu luontevalta. Katsojakaan ei ehdi hengästyä. Hän on jo mennyt
musiikin sisimpään soittajan tueksi. ääneen huokailut jatkuvat. Rytmi aivan
kuin hakisi rauhaa ja harmoniaa, kun taas toinen puoli hamuaisi muualle. Mieli
on välillä harras kuin kirkossa. Kunnes se kehitys tulee tiensä päähän. Ollaan
yhtäkkiä jossain uudessa maailmassa, aivan huomaamatta.
On hiljaisuutta, mietiskelyä, alitajunnan ohjaamaa. Kädet
eivät vie sormia, vaan ne ovat syvemmässä ohjauksessa. Uutta hapuilua, blues
saa tilaa.
Sen jälkeen aivan kuin jäätäisiin pysähdyksiin. Hitaampaan
tempoon ilmestyy vahvoja kuvia. Jostain olen kuulevinani intialaisia
vaikutteita. Soitto aivan kuin etsisi intialaisen sitarin maailmasta
syvähenkistä alkuvoimaa.
Intialaisen
musiikinteorian lähtökohtana voitaneen pitää hindulaista maailmankaikkeuden
perimmäiseen luonteeseen liittyvää käsitystä, jonka mukaan "ääni on
Jumala" ("Nada Brahma"), eli todellisuuden syvin olemus on
musiikin keinoin saavutettavissa.
(Lähde on täällä.)
Musiikki alkaa edetä melodisen sointuvasti. En tunne, mistä
tyylistä nuo vaikutteet tulevat. Oltaisiinkohan gospelin maailmassa? Taas alkaa
soida yksinkertaisen bassokuvion kivijalka (ostinato). Sen päälle
improvisoidaan. Rytmi kiihtyy saaden alleen voimaa. Välihuudahdukset kuuluvat taas
soiton läpi. Kunnes tämän osan on aika tulla päätökseensä. Soitto vaipuu
hiljaisuuteen. Siitä nousevat suosionosoitukset.
Ensimmäisen kuuntelukertani eli kävelyretkeni jälkeen kuvasin
kokonaisvaikutelmaa seuraavasti:
Musiikki on elämän kiertoa. Kesken vauhdin pysähdytään, kuin
aprikoitaisiin jotakin. Mutta taas jatketaan kuin uusin voimin. Teema ei jää
kesken. Punainen lanka pitää kokonaisuuden kasassa alusta loppuun. Samassa
maailmassa liu’utaan, liidetään avaruudessa, noustaan ylemmäs ja hiljennetään. Loppua kohden tunnelma tuntuu muuttuvan
seesteisemmäksi. Aistin välillä rauhattomuutta, josta ei ehkä täysin vapauduta.
Osa II a
Toinen osa alkaa hyvin vauhdikkaasti. Soitosta ryöppyää
vahvaa energiaa. Musiikki muistuttaa minimalismia: on tiukka rytmikuvio, pienin
muutoksin edetään, niiden varassa musiikki elää ja sykkii eteenpäin. Villi rytmi
imaisee mukaansa. Tuntuu kuuluvan
vaikutteita boogie woogiesta.
Vasen käsi lyö komppia, oikea improvisoi luoden melodiaa
kuin kilpaillen hakkaavan bassokuvion kanssa. Ylä-äänet seikkailevat merten
yllä. Basso pitää kaiken koossa. Se
tukee toista, ei kilpaile.
Alkaa tapahtua. Vauhti vain villiintyy, musiikki soljuu
eteenpäin, irtaantuu lähtöpisteestään, rullaa eteenpäin kevyenä. Ollaan jonkinlaisessa
erityisessä hengen tilassa, kuin yllä mainitussa sitarin soitossa.
Kuunnellessa soittaja tuntuu vajonneen omaan maailmaansa.
Kuvittelen koko täpötäyden salin kuuntelevan kuin hurmoksessa, syvällä musiikin
luomassa jännitteessä. Soittaja ei huomaa yleisöään eikä yleisö ajattele muuta,
ollaan yhdessä tuossa salaperäisessä, musiikista nousevassa elämysmaailmassa.
Iskut voimistuvat, piano alkaa olla lujilla. Pian se kai
hajoaa. Soittaja etsi välillä voimaa milloin ylä-äänistä, milloin alhaalta,
kuin dialogia käyden tai kuin piiskaten kuvitteellista vastustajaansa tai kuin
kannustaen itseään eteenpäin. Jonkinlaista vastakkainasettelua tuntuisi olevan
ilmassa. Taas tunnelman rikkoo soittajan
huudahdus. Ollaan sielun syvyyksissä, mieli täynnä tuskaa. Kipeät asiat painavat. Tempo on jo äärirajoilla, enempää voimaa
eivät koskettimet kestä. Se merkitsee takaisinpaluuta, matkaa kohti
hiljentymistä. Vihdoin tuskaisuudesta rauhoitutaan. Soitto hiljenee ja laskeudutaan
maan pinnalle.
Taas lähtee tuttu teema hapuillen liikkeelle. Samalla
pianisti lyö soittimensa kantta kämmenellään kuin jonkinlaista tummaa kolkkoa
rytmiä. Se vaikuttaa pimeyden läsnäololta. On väsynyttä hiljaiseloa, kaipuuta
ja yksinäisyyttä. Lähdetään etenemään. Vasen käsi soi kevyenä, oikean ylä-äänet
pääsevät vapautuneesti aprikoiden vaeltamaan, ei mitään löysää
tunnelmasiirappia, vaan etsiskellen ja pohdiskellen, salaperäisessä maailmassa.
Rauhaan ja levollisuuteen kohoaa pianon ylä-äänistä kuvio, joka vie kuulijan
liitelemään merten ylle ja vuoristoon. Alla on ehkä myrskyä tai vain suuria
tunteita, jotka pianisti huokaa äänellään ulos. Tunnekuohu vaimenee, vaikenee.
Kuulu bluesia, se laajenee. Ja taas on yhtäkkiä siirrytty romantiikan
tunnekuohuiseen ilmaisuun.. Soittaja tuskailee. Vähitellen sekin vaikenee kuin
itsestään, yllättävän nopeasti.
…
Erilaiset musiikin tyylit tuovat musiikkiin mielleyhtymiä. Tuo
intialainen sitar välkkyy tässäkin osassa. Ja välillä niin tässä kuin
muuallakin tunnen olevani 1800-luvun lopun romanttisen musiikin tunnekuohuissa,
mitä soittajan huokaukset säestävät. Osan lopussa voisin kuvitella kuuntelevani
jo jotain 1900-luvun alun Prokofjevia tai muuta uudemman aikakauden kokeilijaa.
Mutta kai ne nousevat vain minun sisältäni.
Osa II b
Tämä osa alkaa herkästi. Mielen täyttää harmonia, jollainen
edellisestä osasta tuntuu puuttuvan. Musiikki lähtee soljumaan eteenpäin
vähäeleisesti. Saa tempoa alleen. Vasen puoli lyö komppikuviota, oikea käsi
improvisoi sen päälle vapautuneesti. Levollista iloa on pinnalla, mistä tempo
lähtee kiihtymään ja oikean käden improvisaatio pääsee rullaamaan naputtaen yhä
villimmin. Näin soittajan tekniikasta saadaan taas huippunäytettä. Kuulostaa
tyypilliseltä nautittavalta jazzilta, jossa on sisäistä iloa ja rentoutta. Voi
todeta, että nyt soitto svengaa. Soittaja antaa sormillensa ja mielellensä
vapauden. Ollaan juoksussa, muttei paeta mitään vaan aivan kuin testattaisiin,
että työvälineet ovat kunnossa ennen uutta matkaa. Kuulija elää odotuksessa ja
kohoava tempo antaa toiveita tulevasta. Samalla jännite kasvaa, komppi
vahvistuu ja oikean käden kuviot monipuolistuvat, melodia soi harmonisessa
kauneudessaan virkeänä. Basson kuvio tykyttää minimalistisen niukkaeleisesti.
Vaimentuu, jotain on tapahtumassa. Herkän kaihoisana ylä-ääni tunnelmoi. Se
aivan kuin itkisi tai aivan kuin vesipisaroita valuisi poskelle. Tempo on
edelleen reipasta, mutta näyttäisi rauhoittuvan. Se on kuitenkin harhaa. Mieli
ei tyynny ja tunnelma pysyy samana. Tuo nostalgisen surumielinen tunnelma herkistää
mielen. On kohottu yläilmoihin, jonkin elämää suojelevan tahon turvalliseen
huomaan, jossa suru ja ikävä saa vapaan purkautumistien.
Tämä on ehkä koko konsertin kaunein kohta. Tekee kuitenkin
mieli lisätä: lopun encoren jälkeen.
Kuvioiden monipuolistuminen avaa tunteille vallan.
Vähitellen laskeudutaan ylhäältä alaspäin, hyvin hitaasti. Mutta taas sormet
alkavat rullata ja viedä takaisin. Ollaan kuin pyörremyrskyssä joka vie jälleen
yläilmoihin, alla sininen kuohuva meri ja jylhät vuoristot. Soittajan huudahdus
ryydittää soittoa. Kesken romanttisuutta huokuvan tunnepurkauksen soitto alkaa
viimein hiljetä, elämän purkauksista laskeudutaan rauhaan. Tuota seesteisyyttä
kestää kuitenkin vain hetken. Hiljentymistä jarruttaa jokin vastavoima.
Vasemman käden matalat voimat kohoavat kuin ukkonen. Mutta se jää lyhyeen. Ei
jaksa mieli siitä kohota. Jäädään paikalleen mietiskelemään alkuperäinen
tunnelma kuitenkin säilyy. Muutama yksittäinen hento sormen painallus ja
vaivutaan hiljaisuuteen. Sen keskeyttävät vienoina alkavat, hitaasti
voimistuvat kätten taputukset, joita yksittäiset vihellykset ja huudahdukset
ryydittävät. Aplodit saavat rytmiä alleen. Pyydetään lisää. Soittajan
salaperäisistä musiikillisista mielikuvista ei haluta vielä eroon. Jarrett
täyttää yleisön toiveen.
On ylimääräisen aika. Se alkaa niin kauniina että sydän
hypähtää, onnen huuma valuu levollisena vapauteen. Tuntuu, että rauha täyttää
täpötäyden konserttisalin palauttaen kuulijat musiikin voimalla todellisuuteen.
Siinäkin levollisuus aivan kuin muuttuu liikkeeksi. Tuo kotiin pitkältä mielen
matkalta. Soitto hiljenee ja jää hapuilemaan kuin meren aaltojen ylle. Se on
kaihoisaa kaipuuta, jonka voi tulkita jäähyväisiksi, lähtöriitiksi. Siihen
soitto jää ja taputukset riemunhuutoineen ja rytmikkäine osioineen taas
alkavat. Levyllä ne vaimentuvat kuulumattomiin. En tiedä kuinka kauan ne
salissa ovat kestäneet.
…
Tuo koko konsertti on kuultavissa esimerkiksi täällä.
4) Muutamia seikkoja Keith Jarrettista sekä hänen
musiikistaan ja urastaan
Soolouran ohessa Jarrett on soittanut paljon Standards-triossa. Laitan tähän yhden linkin
osoittaakseni, että joskus tuo Jarrettin ”äännähtely” soiton aikana voi olla
häiritsevää. Yhtyeen soitto kyllä miellyttää. Jarrett on musiikissa niin
täysillä mukana, ettei hän tuollaisia pikkuseikkoja huomaa. Yksi
Standards-trion levyttämä ikisuosikkini on kappale God Bless The Child, levytysvuosi on 1983.
Keith Jarrett on jatkanut uraansa myös klassisen musiikin
alueella eikä sitä puolta Jarrettista voi vähätellä. Minulle erityisen
mieluisaa on kuunnella Jarrettin ja nokkahuilisti Michala Petrin yhteistyötä 90-luvun
alkupuolella. Tuossa linkissä he soittavat Bachin musiikkia, Jarrett soittaa
cembaloa. Musiikki soi kauniina ja tasapainoisena.
Hankin aikoinaan kaksiosaisen CD-leyn, joka koostuu
kokonaisuudessaan Keith Jarrettin cembalomusiikista. Tuo levy oli minulle
jonkin aikaa ns. unimusiikkina. Panin levyn soimaan ja uniajastimen päälle.
Nukuin sen soittoon sitten levollisena ja pystyin heräämään rentoutuneena.
Valitettavasti olen tuon levyn kadottanut enkä ole siitä löytänyt mitään
tietoa. Tunnustan kuitenkin, että se alkoi jo tuntua yksitoikkoiselta enkä
loppujen lopuksi kuitenkaan levyn katoamista kauheasti sure.
Klassiseen musiikkiin liittyen on mainittava sekin, että
Jarrett on levyttänyt cembalolla myös J.S. Bachin Goldberg-variaatiot.
Toki hän on levyttänyt myös muuta haastavaa Bachin musiikkia, joko pianolla tai
cembalolla. Pianolevytyksestä voi
mainita sarjan The Well-Tempered Clavier. Ja onhan hänellä myös Mozart-levytyksiä.
Keith Jarrettin jazzia toki kuuntelen edelleen: sekä
vanhempaa että uudempaa. Hänen uudemmasta tuotannostaan olen hankkinut vuonna
2009 äänitetyn Pariisin ja Lontoon konsertin kahden CD-levyn albumin (Paris / London:
Testament). Itse konsertit pidettiin vuoden 2008 lopulla. Samaa hehkua niissä ei toki ole kuin lähes 35
vuotta aiemmin pidetyssä Kölnin konsertissa, mutta taattua Jarrettia sekin
albumi on. Ja aika ajoin sen pariin palaan.
On oikeastaan pieni ihme, että Jarrett on jatkanut uraansa
myös tällä vuosituhannella. 90-luvun lopulla hänelle diagnosoitiin krooninen
väsymysoireyhtymä (myalginen enkefalomyeliitti). Hän ei voinut poistua
kotoaan pitkiin. Hän levytti toki myös sairautensa
aikana. Kyseessä oli jazz-standardeista koostuva levy, joka poikkesi hänen
tavanomaisesta tulkintatyylistään, mutta se on saanut paljon myönteistä
huomiota. Se oli oikeastaan Keith Jarrettin joululahja vaimolleen. 2000-luvulla
hän palasi esiintymislavoille sekä yksin että Standards-yhtyeen kanssa. Hän esimerkiksi konsertoi jo vuonna 2002
Japanissa (Osaka ja Tokio). Niiden konserttien materiaalista tehtiin myöhemmin levy
Radiance.
Keith Jarrett on nyt jo 71-vuotias, mutta hän soittaa ja
esiintyy edelleen. Viimeisin Keith Jarrettin musiikkia koskeva kirjoitus on
julkaistu helmikuussa. Siinä kerrotaan hänen New Yorkin Carnegie Hall
–salissa helmikuun 15. päivä pitämästään
soolokonsertista, joka sai myös poliittisen luonteen. Hän ei pelkästään
soittanut vaan ilmaisi konsertissa myös mielipiteensä Donald Trumpin hallintoa
vastaan. Juttu on luettavissa täältä.
Kirjoituksen mukaan Jarrettin soitossa on edelleen samaa vanhaa potkua. Varsin
kauniisti on kirjoittaja kyennyt muotoilemaan Jarrettin musiikin piirteitä.
Jarrettin elämää voi seurata hänen kotisivuilleen http://www.keithjarrett.it/.
 |
| Keith Jarrett - 71 v. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti