Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.

Kun politiikka loppui, tulivat etniset puhdistukset (Neuvosto-Karjalan historiasta osa I)

Kirjoitukseni liittyy Neuvosto-Karjalan historiaan ja keskiössä on suuren terrorin aikaiset pidätykset ja teloitukset. On heti todettava, vaikka otsikossani kirjoitan etnisistä puhdistuksista, niin pääosa Stalinin ajan vainojen uhreista oli slaaveja, venäläisiä ja ukrainalaisia. Nyt huomioni keskittyy suomalaisväestöön, joista enemmistö asui Karjalassa. Sen johtohenkilöstä Edvard Gyllingistä olen aiemmin kirjoittanut henkilökuvan, joka löytyy täältä. Nyt palaan aiheeseen mutta päähuomioni on yleisessä kehityksessä sekä erinäisissä ihmiskohtaloissa. Gylling oli toimessaan alkanut kehittää Karjalaa kuin kansallisvaltiota kansalliseen itsemääräämisoikeuteen tukeutuen. Siihen hän oli saanut Leninin vakuudet. Päämääränä hänellä häämötti maailmanlaajuinen sosialistinen vallankumous. Tuo haave jäi kuitenkin toteutumatta, kun liittovaltion keskushallinnolla oli muut suunnitelmat. Kävi niin kuin Mayme (Meimi) Sevander toteaa Karjalaan muuttaneista amerikansuomalaisista kertovassa kirjassaan Vaeltajat (s. 37):”Aina kun lähdetään perustamaan paratiisia, ajaudutaan helvettiin.”  Kirjoitukselle tulee jatkoa.

Neuvostoliitossa ja Karjalassa oli monenlaista suomalaisväestöä. Oli kansalaissodan aikaan paenneita, sinne myöhemmin loikanneita, muilutettuja ja Amerikasta saapuneita siirtolaisia. Lisäksi Leningradin lähistöllä Hatsinassa (Гатчина) asui suomalainen kovia kokenut kansa - inkeriläisväestö. Loikkareista ja inkeriläisistä kerron toisessa osassa.

Karjalan kasvatusopillisen korkeakoulun suomen kielen ja kirjallisuuden osastolta valmistuneet vuonna 1937. Heti pian suomen kielen opetus kiellettiin. 

   

Vihaista puhetta

Aloitan tämän osion lainauksella. Se on esimerkki poliittisesta tekstistä käänteentekevän muutoksen aikoihin. Löysin sen Neuvosto-Karjalassa elämäntyönsä tehneen toimittaja Veikko Airolan muistelmista vuodelta 1991. Airola itse toteaa tekstin kirjoittajaksi ”nähtävästi” Nikolai Jaakkolan. Jos se on hän, on se ainakin minulle yllätys. Jaakkola on kuitenkin Karjalan suomenkielisistä kirjailijoista laadukkain.

”Toimettomuus taistelussa paikallista natsionalismia vastaan, natsionalististen ainesten ja mielialojen sietäminen ja narkomin entisen johdon entistä enemmän porvarillisen Suomen puoleen kallistuvien natsionalististen ainesten talutusnuoraan ja sen kautta teki vielä enemmän mahdolliseksi Suomen fasismin ja Karjalan kulakkijätteiden asiaa ajavan vastavallankumouksellisen natsionalismin kasvamisen Karjalassa vakavaksi vaaraksi…” (Airola, s. 152)

Tästä eteenpäin Jaakkola jatkaa kirjoittaen proletariaatin diktatuurin hävittämisestä ja pyrkimyksestä liittää Karjala Suomeen. Ja kaikkihan johtuu kirjoittajan mukaan suomalais-karjalaisesta ”natsionalistisesta aineksesta”. Ja Karjalan syrjäytetty johto oli muka joutunut muka nationalistien talutusnuoraan.

No, tarkemmin ajatellen tämä on normaali tilanne. Onhan historian saatossa tullut havaituksi, että kaikkeen sitä kirjailijakin sortuu joutuessaan syystä tai toisesta myötäilemään oman aikansa vallanpitäjiä. Pelosta kumpuaa epätoivo. Löytyy näistä Karjalan aineistoista muitakin tapauksia. Jaakkola saattoi kyllä olla ihan tosissaan. Ei tullut mieleenkään epäillä puolueen toimia.

Teksti on lainattu aikakauslehti Kommunistista, jossa artikkeli on julkaistu neljässä osassa vuosina 1936 ja 1937. Artikkelin alussa kirjoittaja ylistää uutta puolueen aluekomiteaa, joka toveri Irklisin johdolla paljasti entisen johdon, eli Gyllingin ja Kustaa Rovion poikkeamiset leniniläis-stalinilaisen kansallisuuspolitiikan linjalta ja ”antoi kuolettavan iskun kaikille natsionalistisille taipumuksille Karjalassa”. Latvialaistaustainen Peter Irklis seurasi Karjalan puoluesihteerinä suomalaista Kustaa Roviota, joka toimi Edvard Gyllingin aisaparina koko 30-luvun alkupuoliskon. Hänkin koki pari vuotta puoluesihteerinä toimittuaan edeltäjänsä kohtalon.  

Vuonna 1937 Karjalassa siirryttiin kyrillisellä kirjaimistolla kehitettyyn karjalan kieleen. Siitä löytyy saman henkinen esimerkki. Se on julkaistu vuonna 1938  Karelija-lehdessä ja on luettavissa oheisessa kuvassa. Siinä jo riemuitaan, kun ”rahvahan vragat” eli kansanviholliset on paljastettu (Airola, s. 154).

Turhan aikaisin kirjoittaja riemuitsee, sillä aivan pian samanlaisen vainon kohteeksi joutui myös itse karjalaisväestö. Kansanvihollisesta tuli se yleisin haukkumasana. Sillä leimattiin kaikkien poliittisista syistä tuomittujen puoliso, lapset ja muut lähisukulaiset ja vaikeutettiin samalla elämisen mahdollisuuksia. Oli tosiaan ”natsionalistista ainesta, Karjalan kulakkijätteitä, tuholaisia, bandiittikoplia, vakoilujärjestöjen agentteja ja inhottavia spioneja”. Kun näitä sanoja toisteltiin luotettavaksi katsotussa joukkotiedotuksessa, alkoivat myös syytettyjen lapset uskoa vanhempiensa syyllisyyteen. Ja innokkaimpia puolueen politiikan toteuttajia olivat nimenomaan nuoret, kommunistisen nuorisliiton Komsomolin suurelle johtajalle Stalinille uskolliset puolueen soturit. He marssivat punaliput hulmuten kaduilla vaatien syyllisille ankaraa rangaistusta. En voi olla lisäämättä - vaikkei tämä liitykään mitenkään Karjalaan – että aikoinaan näitä iskulauseita julistamassa oli itse Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saariston kirjoittaja. Nuorisosta tuli Stalinin politiikan uskollista avustajakarjaa. Nuorisoliittolaiset saatiin helposti johdateltua ilmiantajiksi, vasikoimaan. He saattoivat suorittaa pidätyksiä ja kotietsintöjä.

Kiintiöitä vangitsemisiin ja teloituksiin

Neuvostoliiton Suuren terrorin lähtölaukauksena on pidetty Venäjän kommunistisen puolueen politbyroon heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1937 hyväksymää päätöstä ”neuvostovastaisista elementeistä”. Niihin määriteltiin kuuluvaksi vapautuneet kulakit ja rikolliset. Tuosta päätöksestä käynnistyivät laajamittaiset vangitsemiset ja teloitukset. Listaa täydennettiin saman kuun 30. päivänä. Kohteeksi otettiin edellisten lisäksi myös aikaisemmin tuomitut kirkonmiehet ja lahkolaiset, valkokaartilaiset, muiden puolueiden entiset jäsenet ja nationalistit.  Sisäasiain kansankomissaari Ježov antoi alueille kiintiöt teloitettavien ja vangittavien määristä. Leningradin alueen eli Luoteis-Venäjän kiintiö oli 4 000 teloitettavaa ja 10 000 vangittavaa. Siihen sisältyi siis myös Karjala.  Yhteensä koko maassa määrättiin vangittavaksi 259 450 ja teloitettavaksi 72 950 ihmistä. Operaatio aloitettiin elokuun alkupuoliskolla, aloituspäivä vaihteli eri alueilla. Karjalassa  ”neuvostovastaisiksi elementeiksi” valittiin erityisesti suomalaiset.

Pahin myrsky alkoi Pärttylin yönä 25. heinäkuuta 1937. Se oli luonnollisesti monien tapahtumien kärjistymä, tarkoin suunniteltu toimi. Yllä jo mainittu Peter Irklis oli raportoinut kuun alussa Stalinille suomalaisista ”vastavallankumouksellisista ryhmistä”, jotka paikallisen salaisen poliisin eli NKVD:n joukot olivat paljastaneet. Suomesta saapuneet loikkarit olivatkin olleet katalia vakoojia ja heidät leimattiin pääsyyllisiksi. Kyseessä oli siis ollut suomalaisten kehittelemä salaliitto. Moskovaan vuonna 1935 lähetetyt Kustaa Rovio ja Edvard Gylling pidätettiin välittömästi. Useita Karjalan hallinnossa toimineita suomalaisia vangittiin.

Itse asiassa myös Irklis itse vangittiin kaksi päivää ennen Pärttylin yötä, kahden viikon kuluttua siitä, kun hän oli raportoinut Stalinia. Oli aika vaihtaa miehistöä. Irklisin paikalle nostettiin karjalaissyntyinen Mihail Nikolski. Hänellä oli ansioita suomalaisvastaisessa toiminnassa, mutta se ei auttanut, kun etninen tausta oli väärä. Nikolski ehti hoitaa tehtäviään vajaat kaksi kuukautta. Syyskuussa hänen tilalleen nostettiin Nikolai Ivanov, joka toimi tehtävässä kesäkuuhun 1938 asti ollen edeltäjiensä tapaa aktiivisesti mukana järjestämässä pidätyksiä. Tuolloin hänet kutsuttiin Moskovaan. Sittemmin myös hän sai toiminnastaan syytteen, mutta hänen kuolinvuodestaan ei ole tietoa. Noihin aikoihin neuvostopatriotismi oli saanut yhä jyrkemmän venäläisnationalistisen painotuksen. Sen rinnalla Gyllingin ja kumppaneiden ylläpitämä suomalaistamisprosessi oli ollut lasten leikkiä.

Tuolloin Pärttylin yönä suuri määrä suomalaisia ja myös muita rajapiirien asukkaita vangittiin, karkotettiin ja teloitettiin.  Vangitsemiskiintiöiden mukaiset vangitsemiset alkoivat Karjalassa elokuun 5. päivänä. Aluksi lukumäärä vangittavista oli 1000 henkeä, joista 300 piti teloittaa.  Moskovan NKVD:n tilasto-osastolle tiedotettiin saavutuksista. Niiden mukaan ensimmäisen kuukauden aikana vangittuja oli 728. Uusi puoluepomo pyysi samassa kuussa lisäkiintiötä: teloitettavien määrä tuli nostaa 550:een. Karjalan NKVD:n päällikkö (sisäasiainkomissaari) Karl Tennison (Tenison) pyysi myöhemmin lokakuussa teloitettavien nostamista 1000:nteen, mihin luonnollisesti suostuttiin lakonisen virkamiesmäisellä vastauksella ”Päätetty”. Koneisto oli saatu pyörimään. Luku 1000 oli alun perin vangittavaksi suunniteltu kokonaismäärä. Mutta mikään ei riittänyt.  Marraskuun lopussa teloitettuja oli jo 1690, mikä oli 72 prosenttia kaikista vangituista. Omaksutun neuvostomallin mukaan normit piti pyrkiä ylittämään. Ja taustapeikkona oli joutua itse leimatuksi ja jonkun toisen ilmiantamaksi.

Karl Tennison toimi tehtävässään NKVD:n pomona tarmoa uhkuen, pyrkien täyttämään hänelle asetetut kiintiöt korkojen kera. Hän oli Peter Irklisin tapaan latvialaistaustainen. Hänen ”innovaationsa” oli pidätyttää Kontupohjan paperitehtaan johtaja Hannes Järvimäki. Tämä paljastuikin yllättäen  ”vakoilijoiden vastavallankumouksellisen tuholaisryhmän” johtajaksi, jolla oli ollut yhteyksiä Suomen tiedustelupalveluun. Meimi Sevander esittelee teoksessaan pari Tennisonin kirjettä joulukuulta 1937 (s. 144).  Tämä toteaa, että lähes 500 suomalaista oli siihen mennessä pidätetty. Tennisonilla itsellään oli vielä 150 käsittelyn alla ja hän valitteli, miksei ole ehditty tehdä enempää. Hän uhosi tuhoavansa ”neuvostovastaiset pesäkkeet”.  Toisessa kirjeessä hän kehuskelee, että monissa eri paikoissa oli jo ehditty tuhota useita tuhopolttoja valmistelleita ryhmiä. Samalla hän valitteli, että vankiloiden tilanne oli pidätysten takia sietämätön. Käsittelyä pitäisi kiirehtiä.

Karl Tennison vaati vangitsemisten ulottamista yhä laajemmalle, missä vain Rovion organisoima suomalaistaminen oli edennyt. Riitti kun työpaikassa oi paljon suomalaisväestöä töissä (mm. maineikas Petroskoin suksitehdas). Kyse oli yhteiskuntaa saastuttavasta salaliitosta, jonka leviäminen oli saatava pysähtymään. Suomalaiset olivat kansanvihollisia. Puhdistukset etenivät seuraavana vuonna yhä laajemmin myös karjalaisväestöön.

Tennison toimi tehtävässään heinäkuusta 1937 tammikuuhun 1938. Huhtikuussa hänet pidätettiin Latvian hyväksi tehdystä vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Hän kuoli Butyrkan vankilassa saman vuoden syyskuussa. Raaka ilmiantokulttuuri teki siis hänellekin tepposet.  Ja ylipäänsä on todettava, että NKVD oli aika tuulinen työpaikka. Asuinpaikka vaihtui tiuhaan.

Tennisonia seurasi ukrainalaistaustainen Stepan Matuzenko. Hän toimi tehtävässään käytännössä vuoden loppuun. Hänen toimensa Petroskoissa päättyi pidätykseen. Vuonna 1940 hänet teloitettiin. Syyn varmaan jo arvaatte.

Meimi Sevander käsittelee muistelmissaan myös Matuzenkoa. Tämä oli hänen mukaansa muuttanut neljätoista jo määrättyä vankilatuomiota teloitukseksi. Tuomio oli vain pyyhitty yli ja päälle oli kirjoitettu ”ammuttava”. Matuzenkon mainetta Sevander kuvaa kolkoksi. Hän kertoo tämän syyttäneen eräässä puheessaan Amerikasta tulleita siirtolaisia siitä, että nämä pukeutuvat kuin ulkomaalaiset pikkuporvarit. Matuzenkon aikana myös Sevanderin isä Oscar Corgan joutui teloitetuksi (Sandarmohissa Karhumäen kupeella, helmikuussa 1938).

Ei tuo NKVD:n pidättäminen ja vangitseminen aina kovin loogista toimintaa ollut. Jotkut saattoivat pelastua, kun eivät esimerkiksi sattuneet olemaan kotona. Salaisen poliisin kirjanpidossa näytti olevan aukkoja, mikä on vain osoituksena täydestä lähes kaoottisesta mielivallasta. Taidettiin kai joku pidättää, kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Tässä on eräs tarina miehestä, joka onnistui välttää pidätyksen (Sevander , s. 122). Joku varoitti, että liikkeellä on ollut NKVD:n miehiä eikä kannata mennä käymään metsätyömaan konttorissa. Mies pakeni sen sileän tien metsän kätköihin ottaen mukaansa ulottuvilla olevaa lämmintä vaatetta ja ruokaa. Sieltä hän palasi 10 päivän kuluttua. Kasvot paleltuivat, mutta henki säilyi. Mies elää sinnitteli 82-vuotiaaksi, punainen nenä jäi muistoksi noista kymmenestä päivästä.

Karjalan suomalaisen teatterin taiteellinen johtaja Ragnar Nyström (taiteilijanimi Ragnar Rusko) pidätettiin. Hän menehtyi vankeudessa nälkään. NKVD halusi pidättää myös teatterin toisen johtohenkilön – taiteilija Kuuno Sevanderin (1898 – 1989). Hän sattui kuitenkin tuolloin olemaan lomailemassa jollakin saarella. Hän unohtui maan päälle ja eli pitkän elämän toimien vielä  90 vuoden ikäisenä Petroskoin teatterin puheen ja laulun opettajana. Sevanderin elämänura niin USA:ssa kuin Neuvosto-Karjalassa on vertaansa vailla. Hänen laulujaan voi ihastella Youtubessa, mutta hän itse olisi ihmisenä monen laulun ja monen kirjoituksen arvoinen.

Syksyllä 1938 tuli vielä uusi joukkoteloitusten aalto. Neuvostoliitossa perustettiin ns. troikkia ja kaksikkoja (kolmen tai kahden hengen tuomioistuimia) tarkastamaan aiemmin vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomioita.  Ne päätökset tehtiin etätyöskentelynä näkemättä vangittuja. Karjalassa troikat määräsivät teloitettavaksi vielä 1708 henkeä, joista suurin osa oli suomalaisia. Troikat lisäsivät tuomittujen määrää ja suomalaisten osuus oli jo 40 % (karjalaisia 27 %, venäläisiä 25 %). Tilastojen valossa suomalaisia tuomittiin lähes kymmenen kertaa enemmän ja karjalaisia puolitoista kertaa enemmän kuin heidän osuutensa oli väestöstä. Jos Ivanovin raportoima 7000 on totta, niin koska vuonna 1934 suomalaisväestöä oli laskettu olevan 20 000 henkeä, tuomittujen määrä oli noin kolmannes tuosta lukemasta.  Syksyllä 1938 oli edessä vielä suomalaisväestön pakkosiirrot.  

Kangaspuro toteaa, että Karjalassa voidaan puhua etnisestä puhdistuksesta. Kokonaisuudessaan kaksi kolmannesta suomalaisista joutui vainojen kohteiksi. Tilastoja on erilaisia ja kaikki ovat arvioita.  Suomalaisten osuus väheni ainakin puoleen ellei kolmasosaan. Pätevimpien tietojen mukaan vuonna 1939 suomalaisia olisi ollut Karjalassa 8 000. Myös luku 4000 on tullut jossakin yhteydessä vastaan.

Luon vielä jonkinlaista tilastoihin perustuvaa viitteellistä kokonaiskuvaa. Seuraa liuta numeroita. 30-luvun alkupuoliskolla Karjalaan suorastaan tulvi väkeä. Väkiluku kasvoi vuodesta 1926 vuoteen 1933 80 000 hengellä. Vuonna 1933 kokonaisväestömäärä oli noin 340 000. Suomalaisten määrä oli huipussaan 30-luvun puolivälissä (noin 15 000 henkeä). Saman tilaston mukaan vuonna 1939 suomalaisten määrä olisi ollut noin 8 000. Venäläisiä oli tuolloin 296 000 ja karjalaisia 108 000. Loikkareita on arvioitu tulleen noin 7 000, joista kaikki eivät sisälly väestölaskennan tuloksiin. Venäläisten määrä kasvoi vuodesta1933 vuoteen 1939 noin 100 000 hengellä. Vuoden 1939 luku oli 296 000.  Tilastot perustuvat Irina Takalan ja Seppo Lallukan tietoihin (ks. alla Timo Vihavaisen ja Irina Takalan toimittama teos).

Kerron vielä hieman Ljaguškinan esittämästä yhteenvedosta. Hänen mukaansa vainot Karjalassa olivat laajamittaisia alueen rajan läheisyydessä olevan sijainnin vuoksi. Yhtenä syynä oli myös se, että alueella oli suhteellisen suuri suomalaisväestö. Ljaguškinan esittämien tilastojen mukaan 85 % pidätetyistä teloitettiin, vertailun vuoksi koko Neuvostoliiton alueella luku oli 43 %.  Suomalaisväestöön kohdistuivat suurimmat vainot vuonna 1938. Miehiä uhreista oli noin 95 %. Uhreista 33% oli kolmekymppisiä, 26 % nelikymppisiä. 

Vuoden 1936 tilastojen mukaan Karjalan asukkaista 63 % oli venäläisiä, 22 % karjalaisia ja 3 % suomalaisia. Mutta vainoissa pidätetyistä venäläisiä oli 34 %, karjalaisia 27 % ja suomalaisia 22 %. Suomalaista väestöä tuomittiin kuolemaan useammin kuin venäläistä, suomalaisista 87 %, venäläisistä 78 %.

Samaan aikaan vuosien 1937 ja 1939 aikana tasavallassa tapahtui jyrkkiä muutoksia. Suomen kielen opetus kouluissa lakkautettiin. Syksyllä 1937 aloitettiin karjalan kielen opetus käyttäen kyrillistä kirjaimistoa. Se kokeilu meni metsään ja lopetettiin seuraavana vuonna. Gylling oli ajanut suomalaistamisen politiikkaa. Ja vastustanut karjalan kirjakielen luomista, vaikka hänen vielä ollessaan vallassa karjalan kieli nostettiinkin tasavertaiseksi suomen rinnalle.

TALOUS

Useissa muistelmateoksissa tuota aikaa kuvataan epätoivoisen vaikeana. Ennen kuin kerron ihmiskohtaloista käsittelen hieman Gyllingin ajaman talouspolitiikan kehityssuuntaa. Aletaan tarkastelu 20-luvun puolivälistä ja hieman myös aikaisemmilta ajoilta. Pääasiallisena lähteenäni on Markku Kangaspuron väitöskirja.

Gylling teki 20-luvun alkuvuosina alueen eteen pyyteettä töitä, liikkui ahkeraan eri alueilla ja kartoitti ongelmia yrittäen auttaa, minkä voi. Yksi ongelma oli tieolot. Kelirikot saattoivat sulkea yhteydet kuukausiksi. Oli anottava määrärahoja uusien teiden rakentamiseksi.

Vuonna 1921 Karjalalle myönnettiin omat budjettioikeudet. Se oli Kangaspuron mukaan sekä talouden kivijalka että jatkuvien kiistojen kohde (Kangaspuro, s.133). Neuvotteluja keskushallinnon edustajien kanssa käytiin jatkuvasti.

Veikko Airola toteaa saman kuin Kangaspuro: Karjalalla oli valta käyttää oman alueensa tuloja oman alueensa kehittämiseen. Eli alueilta saadut tulot ja verot jäivät omaan budjettiin ja käytettiin Karjalan omiin tarpeisiin.  Karjala sai mahdollisuuden tehdä omaa tuotantoaan tunnetuksi jopa ulkomailla. Karjala (tuolloin vielä Karjalan työkommuuni) osallistui vuonna 1922 jopa Leipzigin messuille. Näytteillä oli turkiksia, taljoja ja pienteollisuuden tuotteita. Vuoteen 1924 saakka Karjalan ei tarvinnut osallistua valtakunnallisiin menoihin.  Siitä lähtien Karjala siirsi pienen osan tuloista valtakunnan käyttöön. Tasavalta sai käyttää suurimman osan myös viennistä saaduista tuloista oman harkintansa mukaan (Airola, s. 78-79).

Kangaspuro toteaa Karjalan talousautonomiaan kuuluneen kaksi merkittävää piirrettä. Karjalan budjetti ei rakentunut avustuksiin, vaan sen omalla taloudellisella toiminnallaan hankkimiinsa tuloihin.  Näin ollen Karjala kykeni lisäämään budjettinsa tulorahoitusta omalla taloudellisella toiminnallaan. Toinen Karjalan kannalta myönteinen seikka oli se, että talouden rakenne ei ollut sidottu Venäjän federaation budjetin rakenteeseen. Sillä oli oikeus päättää siitä, mihin se menonsa kohdistaa.

Karjalan budjetin tulorahoitus perustui lähes yksinomaan metsätalouteen. Sillä oli oma metsätrusti Karelles. Ja sen maksamiin veroihin perustuikin budjetin tulorahoitus. Vuonna 1924 sen osuus Karjalan tulorahoituksesta oli 80 prosenttia.

Komentotalous alkoi kuitenkin korottaa ääntään. Vuonna 1926 Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi valuuttaa, jolla se voisi hankkia ulkomailta koneita ja laitteita. Karelles määrättiin tuottamaan puutavaraa lähes yksinomaan Neuvostoliiton vientiä varten, mikä supisti käytettävissä olevia varoja oman taloutensa kehittämiseen. Gylling protestoi keskusvallan päätöstä ja onnistui vaatimuksissaan. Kesällä 1927 Karjalalle ryhdyttin maksamaan tulonmenetyksistä johtuvia vientipalkkioita. Taloudelliset menetykset siis korvattiin mutta samalla tasavalta tuli yhä riippuvaisemmaksi keskusvallan poliittisista päätöksistä. Ja niinhän siinä kävi, että Karjalan talous sidottiin osaksi yleisliittolaista suunnitelmataloutta. Se tapahtui vuotta ennen ensimmäisen viisivuotiskauden alkua.

Budjettioikeus arvioitiin uudelleen. Sitä tosin jatkettiin vuosi kerrallaan mutta protestien jälkeen. Keskitetyssä suunnitelmataloudessa Gylling saattoi todeta vain hävinneensä.

…

Gyllingin tavoitteena oli värvätä ammattitaitoista työvoimaa alueelleen. Työvoiman tarve oli polttava, muttei minkä tahansa. Gylling halusi luoda kansallisvaltion idean pohjalta Karjalasta kielellisesti eheän tasavallan. Sen vuoksi hän halusi kehittää suomen kielen opiskelua ja käyttöä tasavallassa. Sitä varten mm. neuvoteltiin amerikansuomalaisen ammattitaitoisen työväestön saamisesta tasavaltaan. Toisaalta Gyllingin suomalainen hallinto alkoi olla yhä enemmän vaikeuksissa kaikkialta työntyvän venäjänkielisen ammattitaidottoman työvoiman kanssa. Keskusvalta käytti eräänlaista hivutustaktiikkaa.

Venäjän federaation talouden suunnittelukomitea (GOSPLAN) teki tammikuussa 1926 päätöksen siirtolaisuuden laajentamisesta Venäjän luoteisosissa eli Karjalassa ja Muurmannin alueella. Tuo tehtävä annettiin Muurmannin rautatien siirtolaisuusosaston hoidettavaksi ja Karjalassa voitiin siihen lähinnä vain mukautua, ainakaan kapinointi ei kannattanut. Päätös vahvisti osaltaan keskusvallan asemaa ja totta kai Gylling vastusti sitä, koska se rikkoi aikaisemin hyväksyttyjä periaatteita Karjalan itsehallinnosta. Suunta oli sama koko Neuvostoliitossa: keskusvirastot alkoivat pikkuhiljaa laajentaa toimivaltuuksiaan autonomioiden ja tasavaltojen alueilla.

Kangaspuron mukaan (S. 205) päätös oli Karjalalle erityisen kipeä, sillä siinä kajottiin Karjalan itsehallinnollisiin oikeuksiin. Gyllingin yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä oli nostaa alueella karjalais- ja suomalaisväestön itsemääräämisoikeutta. Nyt tuon GOSPLANin päätöksen myötä Karjalalta vietiin mahdollisuus itse vaikuttaa   siirtolaisvirtaan ja sen kansalliseen koostumukseen. Ratkaisulla pyrittiin yhä enemmän sekoittamaan eri kansallisuuksia. Väestönsiirrot on Neuvostoliiton myöhemmässäkin kehityksessä ollut tuttu ilmiö (mm. Neuvosto-Virossa). Gylling halusi toteuttaa politiikkaansa alkuperäisen idean eli korenizatsija-politiikan mukaisesti edistäen alueen omaa kansallista hegemoniaa. Siihen kuului suomalaisasutuksen ja suomen kielen käytön vahvistaminen. Nyt päätöksen katsottiin ohjaavan resursseja ja talouden painopistettä paikallisesti johdetusta toiminnasta federaatiokeskeiseen suuntaan. Siirtolaispolitiikkaa alkoi nyt määrätä keskusvaltaa edustava taho, eli rautatien kombinaatti.

Tuolloin pystyttiin kuitenkin vielä toimimaan keskushallinnon määräyksiä vastaan. Siinä lie auttanut Gyllingin neuvottelutaito.  Karjala protestoi päätöstä, mikä jäädytti sen toteutumisen.  Kiista jatkui vuosia. Suunta oli kuitenkin yksi, protesteilla vain viivytettiin lopullista ratkaisua. Tässä tapauksessa Karjalan kansallisuuskysymys oli sivuseikka valtakunnallisia teollisuuden ja maatalouden kehittämissuunnitelmia luotaessa. Gylling ei kuitenkaan halunnut luotavaksi tilannetta, jossa teollisuus ei olisi Karjalan omien talouselinten valvonnassa.

Kyse oli isoista asioista. Karjalan oma vientitrusti Karelles sai kilpailijakseen keskusvallan tukeman Shelles-yhtymän. Karelles oli Karjalan metsävaroja käyttäen noussut Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi puutavaran vientitrustiksi. Sillä oli ratkaiseva asema Karjalan taloudelliseen ja myös yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nyt tuo tilanne oli uhattuna. (Kangaspuro, s. 204.)

Gylling teki voitavansa. Karjala halusi häätää Shellesin alueeltaan ja saada käyttöönsä sen sahat. Kiista jatkui aina 30-luvun alkuun saakka monissa eri instansseissa. Tuolloin olivat tuonkaltaiset valitusprosessit Neuvostoliitossa vielä mahdollisia. Laillisuuteen saattoi vielä luottaa eikä keskusvallan määräysvalta ollut yksioikoinen. Lopulta päätös oli Karjalalle suotuisa. Kombinaatti Shelles lakkautettiin ja sen toiminnot liitettiin Karjalan omiin talousyksiköihin. Se oli kuitenkin eräänlainen nahkapäätös. Alkaneen viisivuotissuunnitelman myötä Karjalan oma vientikiintiö oli korotettu lähes kaksinkertaiseksi. Lisäksi Karellesin itsenäistä toimintaa rajoitettiin. Se ei voinut enää myydä itse puuta Neuvostoliiton sisämarkkinoille. Keskusjohto määräsi hinnan, joka oli Karjalan kannalta tappiollinen.

Moskova määräsi Karjalalle kiintiöt laskien ne suhteessa alueen metsävaroihin. Karjala puolestaan oli perustanut omat laskelmansa tuotantoresursseihin. Neuvostoliiton oma teollistamisen tarve oli valtava. Se vaati puun vientimäärien jyrkkää kasvattamista. Siksi Karjalalle määrättiin ylisuuria tuotantotavoitteita.  Näin Karjala oli puun ja kuoren välissä. Se joutui ohjaamaan kaikki toimenpiteensä noiden tavoitteiden toteuttamiseen. Ei ollut mahdollisuuksia monipuolistaa omaa tuotantorakennetta.

Vielä vuonna 1929 Gylling yritti esittää vaatimuksia Karjalan metsätalouden jalostusasteen nostamisesta ja raakapuun viennin supistamisesta. Siinä näkymässä Karjalaan olisi voitu kehittää kannattavaa metsäteollisuutta eikä olisi jääty keskusvallan panttivangiksi. Nyt oltiin pakkotilanteessa. Vuonna 1928 alkaneen viisivuotissuunnitelman määrätessä kiintiöt alueen omilta suunnitelmilta putosi pohja. Karjala keskitti kaikki voimavaransa Moskovassa asetettujen kiintiöiden täyttämiseen. Siitä huolimatta tavoitteissa jäätiin jälkeen. Samalla myös muu yhteiskunnallinen kehitys halvaantui. Talous yksipuolistui ja mm. maatalous taantui resurssi- ja työvoimapulan vuoksi.

Karjalan autonomian kannalta erityisen suuri takaisku tapahtui vuonna 1930, kun Karelles alistettiin Moskovan johtamaksi yleisliittolaiseksi trustiksi. Karjalan hallitus menetti sananvaltansa alueen suurimman yhtiön toimintaan. Samalla menetettiin mahdollisuus vaikuttaa tasavallan elinkeinorakenteen ja sen mukana yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiin. Tehtäväksi jäi luoda pelkästään edellytykset muualta johdettujen metsäyhtiöiden toiminnalle. (Kangaspuro, s. 207.)

Käytännössä Karjala menetti omat budjettioikeutensa, joiden myötä se oli jossain määrin kyennyt toimimaan oman alueensa hyväksi.  Tämä kehityssuunta oli tulosta yleisestä Neuvostoliitossa vallinneesta keskittämis- ja yhdenmukaistamiskehityksestä. Tämän kehityksen mukana Karjala joutui yhä enemmän riippuvaiseksi Venäjän federaation sille myöntämistä avustuksista.

Oltiin siirrytty kehitysvaiheeseen, jota pelättiin jo vuonna 1920, kun vaadittiin Karjalalle omat taloudellisen itsehallinnon elimet. Niiden tarkoituksena oli ollut estää Karjalaa joutumasta riippuvaiseksi keskusvallan vaihtuvista poliittisista suhdanteista ja virkamiesten mielivallasta.

Vuonna 1931 Venäjän federaatio laski Karjalalle suuntaamiaan avustuksia välittämättä Karjalan omista laskelmista. Gyllingin johtama Karjalan hallinto protestoi keskusvallan päätöstä. Gylling onnistui saamaan protestin läpi ja avustusten määrää lisättiin. Yhtä kaikki tapaus osoitti, että oltiin yhä enemmän riippuvaisia keskusvallan ja sen virkamiesten harkinnasta. (Kangaspuro, s. 209.)

VANKILEIRIT

30-luvun alussa Karjalan talous sidottiin pakkotyöleireihin. Jo Shelles-yhtymä oli käyttänyt metsätöissään talonpoikien sijaan Solovetskin pakkotyöleirin vankityövoimaa. Solovetskissa oli vuonna 1928 noin 28 000 vankia, joista huomattava osa työskenteli Karjalan alueella. Shelles toimi mielivaltaisesti piittaamatta ammattiliitosta ja sopimuksista. Toki myös Karjala olisi ollut valmis vankityövoimaan, mutta se ei halunnut viedä sen myötä talonpojilta ansiomahdollisuuksia.  Keskusjohtoisen Shellesin intresseissä ei ollut paikallisten talonpoikien aseman parantaminen.

Karjalan elämään jätti jälkensä myös Vienanmeren kanavahanke. Kyseessä oli Neuvostoliiton sisäaisainkansankomissariaatin päätös. Rakennusprojektista tuli itsenäinen toimija keskelle Karjalaa. Karjalan päättävillä elimillä ei ollut oikeutta puuttua sen toimintaan, mutta se vaikutti taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Karjalan kehitykseen.

Tuo ns. Stalinin kanava ulottui Ääniseltä Karjalan halki Vienanmerelle ja se rakennettiin pakkotyövankien voimin. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1931, kanava valmistui 1933. Itse J. Stalin osallistui kanavan avajaisristeilylle.

Pakkotyövankeja oli rakennustöissä mukana laskelmista riippuen 125 000 - 140 000. Heidän asuttamisensa aiheutti monia sosiaalisia ja myös poliittisia ongelmia. Kanavan hallinto perusti useita taajamia, joissa asui pääasiassa entisiä talonpoikia ja kulakkeja. Elintarvikehuollosta ja asutusten muusta infrasta huolehtiminen jäi Karjalan hallituksen tehtäväksi. Omien elintarvikeongelmien ja nälkäongelmien kanssa painivalle Karjalalle se oli ikävä tehtävä. Gylling pyysi keskusvallalta turhaan apua. (Kangaspuro, s. 212.)

Kehitys johti siihen, että vuonna 1935 alettiin voimistaa kanavan kombinaatin roolia Karjalan metsäteollisuudessa. Näin ollen viimeistään tässä vaiheessa huomattava osa Karjalan metsätöistä teetettiin pakkotyövangeilla. Vuosina 1938 ja 1939 kanavan kombinaatin osuus Karjalan metsätöistä oli yhtä suuri kuin Karellesin ja muiden metsätrustien. Kombinaatti rakennutti jopa paperitehtaan Segezhaan, joka valmistui vuonna 1938. Myös Pudosiin tuli oma metallurginen kombinaatti. Niiden toimintaan asetettiin suuria toiveita.

Kanavan hallinnolla oli 22 pakkotyöleiriä, joista Segezhan paperitehtaan rakennustyömaa oli suurin.  Vuonna 1938 siellä työskenteli 8087 vankia. Kaikkiaan leireillä oli sinä vuonna 83 810 vankia. Suuren terrorin vuosina määrä lähes kaksinkertaistui. Vankileirit mullistivat Karjalan kehitysnäkymät. Jo pelkästään Stalinin kanavan työleireillä olleiden vankien määrä oli ollut noin viidennes koko Karjalan väkiluvusta. Pakkotyövankien suuri määrä ei voinut olla heijastumatta koko tasavallan elämään. (Kangaspuro, s. 213.) Kanavasta voi lukea myös täältä.

Amerikansuomalaiset

Karjalan kehitykseen vaikutti myös amerikansuomalaisten saapuminen.  Se oli suurimmillaan vuosina 1931 ja 1932. Heistä odotettiin Karjalan taloudelle piristysruisketta ja suomalaiselle kulttuurielämälle kukoistusta, ja paljon nuo kaukaa tulleet siirtolaiset saivatkin aikaan. Tosin kovaa kädenvääntöä heistä käytiin, koska turvallisuusviranomaisten kannalta rajaseudulle asettuva suomalaisasutus toi mukanaan riskin. Gylling perusteli omia vaatimuksiaan sillä, että ammattitaitoisten työläisten tuottavuus oli kaksi-kolme kertaa suurempi kuin sesonkityövoiman (Kangaspuro, s. 243).

Kaikkea Gylling ei kuitenkaan saanut läpi. Ehdotus Suomesta värvättävistä metsätyömiehistä pysähtyi alkuunsa. Viranomaiset olivat huolissaan siitä, että suomalaisilla tulisi säilymään rajantakaiset perhe- ja sukulaissiteet. Lisäksi heidän saapumisensa heikentäisi Suomen vasemmistoa. Amerikansuomalaisten saapumista turvallisuusviranomaiset (OGPU) vastustivat sitkeästi mutta joutuivat sen pitkin hampain hyväksymään, koska puolueen edustajakokous katsoi vuonna 1930 asiaan positiivisemmin.

Mainitsin jo, että heti vallankumouksen jälkeen nousi kysymys Amerikan ja Kanadan suomalaisten houkuttelemisesta Karjalaan. Heti 20-luvun alussa Edvard Gylling ryhtyi toteuttamaan ajatustaan karjalais-suomalaisesta autonomiasta. Hän toimi kansallisvaltioidean pohjalta. Eikä hänen mielessään suinkaan olleet pelkät kansalaissodassa hävinneet punaiset. Harvaan asuttu Karjala tarvitsi kehittyäkseen lisää työvoimaa ja rapakon takana tajuttiin olevan innostunutta ja innovatiivista väkeä. Neuvosto-Venäjällä kansallisille vähemmistöille annettiin valta kehittää alueittensa hyvinvointia oman etnisyytensä pohjalta. Gylling näki, että tuon aikainen hajanainen ja taloudellisesti jälkeenjäänyt Karjala oli saatava nousuun. Se tapahtui etnistä identiteettiä kehittämällä. Hänen mielestään suomen kielestä oli tehtävä alueen karjalaismurteita yhdistävä virallinen kieli. Karjalassa monet protestoivat tuota ajatusta, mutta Gyllingillä oli Leninin ja muiden vallan keskiössä olleiden henkilöiden tuki.

Amerikan kommunistisessa liikkeessä toiminut siirtolaisuuden päävärvääjä Matti Tenhunen kävi ensimmäisten kerran Karjalassa jo 20-luvun alkupuolella. Asia pantiin tuolloin vireille. Kyseessä oli pitkä prosessi. Kädenvääntöä oli monenlaista. Viimein 30-luvulla tulivat ensimmäinen suuri ryhmä. Tuolloin Kanadassa ja USA:ssa laskettiin asuneen 132 000 suomalaista, joten potentiaalia oli. Värväystoiminta kävi vilkkaana. Mukana toiminnassa oli myös Komintern. Matti Tenhusen ohella värvääjänä oli mm. Oscar Corgan, alkuluvussa mainitsemani Meimi Sevanderin isä. Yhtä lukuun ottamatta värvääjät itse muuttivat myös Karjalaan. Heistä Corgan viimeisten joukossa vuonna 1934. Sekä Tenhunen että Corgan saivat osakseen kurjan kohtalon vuonna 1938. 

Matti Tenhunen ja Oscar Corgan. Sandarmoh.

…

Pysyn kuitenkin vielä 20-luvussa. Nimittäin ennen joukkomuuttoa Venäjälle ja myös Karjalaan siirtyi Amerikan mantereelta pienempiä siirtolaisryhmiä. He perustivat osuustoimintaperiaatteen pohjalta toimivia kommuunoita. Se kertoo amerikkalaisten innostuksesta. Haluttiin rakentaa omin käsin paratiisia, luoda tyhjästä paikkoja, joissa näkyy oman käden jälki.

Neuvostoliittoon perustettiin ensimmäinen amerikansuomalaisten oma osuuskunta eli kommuuna jo vuonna 1922. Sen nimeksi tuli Kylväjä. Se luotiin Rostovin alueelle Etelä-Venäjälle. Lokakuun 13. päivänä sinne saapui 88 amerikansuomalaista. Siitä tuo kommuunan rakentaminen lähti liikkeelle.  Sen jokainen jäsen toi mukanaan alkupääomaa. Keskimäärin perheet luovuttivat noin 500 dollaria. Sen lisäksi tuli keräysvaroja. Yksittäinen jäsen Emil Vilen luovutti peräti 10 000 dollaria. Mukanaan heillä oli uutta tekniikkaa ja työvälineitä, kuten traktori puimakone ja kuorma-autoja.

Itse asiassa se ei ollut ensimmäinen. Saman vuoden toukokuussa lähti yhdeksänmiehinen joukko auttamaan Neuvosto-Karjalaan auttamaan vesistöjen hyödyntämisessä. He olivat perustaneet Yhdysvaltain länsirannikolla kalastusosuusliikkeen. Saavuttuaan ensin Petroskoihin he siirtyivät sieltä Vienan meren rannalle. Paikka nimettiin Knösäsiksi. Vuoteen 1929 asti heidän kommuunansa tuotti voittoa. Asukkaat olivat rakentaneet mm. säilyketehtaan ja hankkineet Suomesta Sahan. Kun siten NEP-kausi loppui, tulot loppuivat ja työinto Knösäsissa sammui. Työntekijät hajaantuivat eri paikkoihin. Osa jäi Karjalaan, osa meni Moskovaan autotehtaalle ja joku muutti takaisin Yhdysvaltoihin. (Sevander, s. 48.)

Palataan Rostoviin ja sen Kylväjä-osuuskuntaan. Kuten yllä totesin, Venäjälle ei tultu tyhjin käsin. Varojen keruu Venäjän Avun rahastoon toimi. Ilmeisesti amerikansuomalaisten Kylväjään tuomat traktori, puimakone ja kolme Fordson kuorma-autoa olivat ensimmäiset laatuaan koko Venäjällä.  Paikallinen väestö kävi suu auki töllistelemässä näitä jättimäisiä koneita, jotka suorittivat kymmenien ihmisten työt.

Alussa oli vaikeuksia, koska oltiin mustan mullan alueella ja uudet siirtolaiset eivät olleet varautuneet arotuulien tuhoavaan voimaan. Mutta epäonnistumisista otettiin opiksi. Kylväjäläiset Istuttivat puustoa suojavyöhykkeeksi. Viljelykset alkoivat tuottaa satoa. Puusuojavyöhykkeistä tuli Etelä-Venäjällä hyvin yleisiä. Ne ovat siis amerikansuomalaisten siirtolaisten alulle panemia. (Sevander, s. 48-50.)

Kylväjä menestyi, siihen tultiin tutustumaan ulkomaita myöten. Mutta Stalinin vainojen aikana se ei ollut enää mikään meriitti. 30-luvulla toiminta tyrehtyi. Monet kommuunan asukkaista muuttivat Karjalaan.

…

Myös Karjalan alueelle Aunukseen perustettiin vuonna 1926 suurempi osuuskunta eli kommuuna nimeltään Säde. Sen asukkaat olivat samanlaisia Amerikasta tulleita innostuneita uudisraivaajia, kuin Kylväjässä. He olivat kaivoksissa tottuneet raskaaseen työhön. Nyt heitä veti Karjalaan synnyinmaan läheisyyden ohella myös se, että Neuvosto-Venäjällä luvattiin ilmaiseksi maata viljelykseen ja karjankasvatukseen. Varsinaisesti valmistelut Yhdysvalloissa oli aloitettu jo vuonna 1922 Cobaltissa, Kanadassa. Rahaa säästettiin lähtöön mennessä noin 14 000 dollaria.

Säteessä toimittiin samoin kuin Kylväjässä. Tulot ja menot olivat yhteisiä. Yhteisöllisyys oli tiivistä. Lasten terveyteen ja hyvinvointiin panostettiin paljon.

Osuuskunta ylsi hienoihin tuloksiin. Vuonna 1928 karjatalous tuotti 40 prosentin voiton. 30-luvun alkupuolella kommuuna kasvatti oman viljansa ja toimitti Aunuksen kolhooseille siemenviljat. Säde herätti Kylväjän tavoin paljon kiinnostusta.

Tuollaisen kommuunan luonteeseen kuului hyvin tiivis yhteisöllisyys. Osuuskuntalaisten joukossa oli muusikoita, laulajia, tanssijoita ja urheilijoita. Se järjesti iltamia ja kilpailuja, joihin saapui paljon osanottajia.

Ensimmäiset uhkaavat merkit tulivat vuonna 1935. Neljä perustajajäsentä vangittiin ja perheet karkotettiin pohjoiseen. Se päättyi vielä onnellisesti, kun karkotetut pääsivät palaamaan ja vangitut vapautettiin, mutta seuraava kerta oli jo romahdus. Kesken työkiireiden NKVD tuli ja vei kaikki työstä likaiset miehet mukanaan. Sen koommin heitä ei nähty.

Kolmas osuuskunta oli maatalouskommuuna Työ, joka aloitti toimintansa 1927. Se sai paikkansa Leningradin läänistä. Asukkaita oli 28 perheestä. Yhdysvalloissa siirtolaiset olivat saaneet kokoon peräti 100 000 dollaria, joilla voitiin hankkia koneita ja varusteita. Elämäntapa oli samanlaista kuin kahdessa edellisessä. Paikalliset asukkaat ihmettelivät sivusta, kun kaikki kävivät yhtä aikaa saunassa ja söivät samaa ruokaa yhteisestä kattilasta. Enemmän kuitenkin hämmästeltiin hienoja maatalouskoneita ja työvälineitä. Myös osuuskunnan tuotantotulokset olivat hyviä. Kommuunasta voitiin toimittaa Leningradiin ensiluokkaisia tuotteita. Asukkaat järjestivät myös erinäisiä tapahtumia, joista myös muut lähistön asukkaat innostuivat. (Sevander, s. 50 – 55.)

Sevander toteaa, että osuuskunnan saavutukset herättivät ihailun ohella myös kateutta. Oli tuhopolttoja ja myös karjaa myrkytettiin. Usko työhön hiipui. Osa asukkaista palasi Amerikkaan, osa muutti Karjalaan. Myöhemmin monet joutuivat Karjalassa vainon kohteeksi. Niin ikään Säteen väki hajaantui eri paikkoihin.

Sevander toteaa, että amerikansuomalaisten perustamat osuuskunnat saivat maatalouden tuottamaan. Pakkokollektivisointi kuitenkin tuhosi Neuvostoliiton maatalouden.

Yksi aikoinaan Kylväjään perheineen saapunut ja elämässään rankasti pettynyt oli Benjamin Koskinen. Karjalaan siirtymisen jälkeen alkoivat perheen traagiset vaiheet. Joukkovangitsemisten aikaan hän kävi luovuttamassa puolueen jäsenkirjansa  Petroskoissa.  Pian mies pidätettiin ja hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen.  Benjamin anoi kuolemantuomiota. Poikansa hän oli jo menettänyt terrorille ja vaimo oli menehtynyt muuten. Isä ehti sanoa viimeist sanansa tyttärelleen, joka oli siis ainoa elossa ollut sukulainen (Sevander, 52):

”Turmelin kaikkien elämän. Kyllä minä olin kaikille rakkaimmilleni vihollinen.” 

Sevanderin teoksen pohjalta tässä hieman tilastotietoa Amerikasta saapuneista suomalaisväestöstä. Neuvosto-Venäjälle ja Neuvostoliittoon saapuneita oli noin 5 800. Amerikkaan tai Suomeen tuolloin palanneita  oli reilut 1400. Tapaturmaisesti kuolleita oli noin 80, vainoissa menehtyneitä noin 1000 ja sodassa kaatuneita noin 270. Teosta julkaistaessa laskelmat olivat vielä kesken.  (Sevander, s. 177.)

Käsittelen seuraavaksi 30-luvulla alkanutta siirtolaisuutta. Amerikansuomalaisten tullessa suurina määrinä elettiin aikoja, jolloin Gylling oli menossa pakkosuomalaistamisen tielle. Federaation paineet olivat kovat. Karjalan väestö kasvoi huimaa vauhtia, mutta suurin osa muuttajista oli venäläisiä. Gylling halusi silti toteuttaa itsepintaisesti omaa tehtäväänsä. Kuitenkin samaan aikaan Tverin alueella luotiin oma Karjalan kirjakieli. Tverissähän etnisiä karjalaisia oli enemmän kuin Karjalassa. Ja vuosikymmenen puoliväliin mennessä myös Karjalassa nousi suomen ja venäjän rinnalle tasavallan kielenä, mikä oli tasavallan suomalaisjohdolle suuri arvovaltatappio.

Muutto alkoi vuonna 1930. Vilkkaimmillaan se oli  vuonna 1931. Vuonna 1935 saapui joku yksittäinen henkilö, mutta käytännössä se oli silloin jo hiipunut. Mainitsin jo yllä, että Meimi Sevanderin isä oli yksi värväreistä ja hän tuli perheineen viimeisten joukossa.

Oli niitä, jotka palasivat melko nopeasti takaisin. Viesti kiiri karuista oloista ja ongelmista, mutta optimismiin vihkiytyneiden siirtolaisten päätöstä nuo puheet eivät saaneet kääntymään. Monet palanneet vaikenivat asiasta ja nuolivat hiljaa omat haavansa.

Amerikasta tulleet olivat motivoituneita ja innostuneita, valmiina työntekoon ja uuden yhteiskunnan rakentamiseen. He toivat mukanaan koneita, laitteita ja työvälineitä. Useat möivät omaisuutensa ja tulivat perheineen täynnä optimismia. Osa tuli yksin tutustumaan ja heistä monet palasivat nopeasti takaisin.

Amerikkalaiset loivat Karjalaan omaa kulttuurielämää. Esimerkiksi Petroskoin kaupunki koki heidän tulonsa myötä uudenlaista elämää ja kukoistusta.

Hyvään tottuneille amerikkalaisille olot olivat toki kaameat. Ei sitä syvällä sydämessä hehkunut kommunistisen aatteen palokaan kyennyt kaunistamaan. Toki oloihin oli varauduttu. Neuvokkaat siirtolaiset rakensivat nopeassa tahdissa itselleen asuntoja, joiden erikoista ulkonäköä tulivat paikalliset asukkaat joukolla töllistelemään. Jatsi alkoi soida, ja muukin kulttuurielämä kukoisti. Paikallinen urheiluelämä koki nousunsa. Painija Sulo Kokko ryhtyi valmentajaksi ja nosti paikallisen painin koko Neuvostoliiton tasolla huipulle.

Mutta palaajia oli paljon, noin 1 000. Se onnistui alkuvaiheessa, kun tulijat eivät olleet vielä luopuneet lähtömaansa (Yhdysvaltojen tai Kanadan) passistaan. Jotkut palasivat myös Suomeen.

Hassua oli se, että Amerikkaan oli palaajien mukana tullut oloista karkeaakin palautetta mutta siitä huolimatta jotkut olivat vielä valmiita lähtemään. Sama koske tietysti myös Suomen loikkareita. Yksittäisiä maahanmuuttajia virtasi rajan yli. Kaikkinainen kritiikki leimattiin porvariston propagandaksi. Tietysti ideologinen sota oli rajua.

Kritiikki kohdistui jonkun verran värvääjiin, mutta siltä kritiikiltä meni pohja, kun lähes jokainen värvääjä oli muuttanut muiden mukana ja joutui uudessa kotimaassaan luopumaan hengestään. Värvääjät eivät olleet olleet toimessaan henkilökohtaisen hyödyn vuoksi eikä heitä voitu laittaa vastuuseen.  

Sevanderin mukaan värvääjät eivät kaunistelleet Karjalan oloja (s. 37). He päinvastoin varoittivat, että Karjala oli kehittymätöntä seutua ja työ tulisi olemaan raskasta. Mutta Karjala-kuume oli iskenyt. Moni halusi lähteä rakentamaan unelmaa.  He uskoivat itseensä uudisraivaajina. Kun sitten omaisuus meni, niin suuressa pettymyksessä viha kohdistettiin värvääjiin.

Loppujen lopuksi lähtijöillä oli kuitenkin niukat tiedot Neuvostoliiton oloista. Värväreiden varoituksista huolimatta monet näkivät vain Neuvostoliiton itsensä luoman ”näyteikkunan” maailmalle. Olihan tuon värväysbuumin aikana jo Neuvostoliitossa meneillään väestön pakkosiirtoja Siperiaan ja Kaukoitään. Sitä ei kuitenkaan tuolloin nähty ja tajuttu.

Lähtijöistä oli vain 30 prosenttia työttömiä. Tärkein lähdön syy oli ideologinen. Joukossa oli korkeatasoisia ammattimiehiä, jotka jättivät taakseen hyväpalkkaiset työt. Jotkut saivat jopa työnantajaltaan lupauksen saada vanha työpaikka takaisin, jos matka ei kestänyt pitempää kuin vuosi. On niitä, jotka palasivat ja saivat jatkaa entisessä työssään.

Taustalla oli ajatus, että lähtijät voivat kouluttaa paikallaista väestöä ammatteihin. Siksi lähtijät valittiin tarkasti keskeisistä ammateista. Pääasiassa lähtijän piti matkaa matkansa itse, tosin avustustakin jonkin verran saatettiin jakaa. Koneiden ja laitteiden osto oli tarkoin suunniteltua, samoin lähettäminen.

Neuvostoliitollakin oli viralliset siirtolaiskriteerinsä, joissa kiinnitettiin huomiota tulijoiden ammattitaitoon ja ideologinen luotettavuuteen sekä siihen, että he voivat tuoda mukanaan maan kipeästi tarvitsemia koneita ja työkaluja.

Amerikan puolella kiisteltiin, sillä kommunistit eivät itse hyväksyneet minkäänlaista Neuvostoliiton arvostelua, sosialistit puolestaan olivat taipuvaisia jyrkkäänkin arvosteluun. Yhdysvaltojen kommunistinen puolue itse vastusti värväytymistä, sillä se heikensi puoluetta.  Tämä sama syy vallitsi 30-luvun Suomessa. Pelättiin, että liian vilkas lähtö voi vaikuttaa maan poliittiseen kenttään. Kommunistinen puolue oli luonnollisesti tuolloin maan alla.

…

Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat on monin paikoin järkytystä herättävää luettavaa. Tarkoitan sillä sitä, että niin moni ihmiskohtalo saa sen kautta valaisunsa. Vaikka amerikansuomalaisia kai lukemani mukaan kohdeltiin lempeämmin kuin Suomesta tulleita loikkareita, niin julmuutta hekin saivat kokea. Unelmat romahtivat. Jokainen siirtolainen ansaitsisi oman laulunsa. Meimi itse oli 30-luvun lopussa vielä koulutyttö ja sai sen vuoksi jäädä tarkkailijaksi, vaikka kyllä moni hänen ikäisensä muusikkolahjakkuuskin sai kokea loppunsa telottajaryhmän edessä.

Yksi esimerkki ammattitaitoisesta miehestä ja hänen kohtalostaan on seppä Einari Wikströmin tarina, josta Meimi Sevander kertoo (s. 124). Mies oli vanha punakaartilainen, joka saapunut vuonna 1931 kolmilapsisen perheensä kanssa Kanadasta Matroosaan sosialismia rakentamaan. Kanadaan hän oli tullut Helsingistä sisällissodan pyörteistä. Minulle Wikström jäi elävänä mieleen, koska Meimi Sevander viittaa hänen elämäntarinansa yhteydessä venäläisen klassikkokirjailijan Nikolai Leskovin (1831-1895) kertomukseen ”Vasenkätinen” (Левша). Se sattuu nimittäin olemaan minulle venäläisen kirjallisuuden suosikkitarinoita. Tuossa tarinassa kerrotaan  taitavasta sepästä, joka pystyi kengittämään kirpun ja pääsi sen myötä itse tsaarin suosioon. Wikström oli Sevanderin mukaan samanlainen taituri. Hänellä teetettiin kaikki vaativimmat työt, joita muut eivät osanneet. Vuonna 1938 mies vangittiin ja tuomioksi tuli tyypillinen kymmenen+kymmenen, ensin vankeutta ja sen jälkeen karkotus. Mies selvisi kuin ihmeen kaupalla ja pääsi vuonna 1957 palaamaan Karjalaan kotipaikkaansa Matroosan pikkutaajamaan. Mies oli silloin jo vanhentunut (s. 1895) eikä terveys ollut kummoinen. Kuitenkin puolueen edustaja tuli ehdottamaan miehelle paluuta puolueeseen. Tyttäret ajoivat tämän agitaattorin pois. Huolimatta rankoista Siperian vuosista Seppä Einari jaksoi elää vielä yli 30 vuotta, kuolema tuli 94-vuotiaana.

Rankimpia kokemuksia Sevanderille olivat ne, kun vietiin nuoria ja lapsia. Esim. eräästä perheestä vietiin juuri avioitunut poika, jonka perheeseen oli vastikään syntynyt tytär.

…

Sevander kertoo koskettaavasti näyttelijänä troimineen monilahjakkuuden Eino Prykän tarinan. Hänen lopullinen kohtalonsa sinetöityy Jukka Rislakin vuonna 2013 julkaistusta teoksesta Vorkuta.

Siinä on monenmoisia vaiheita. Seikkailua seikkailun perään, aikaa vankaudessa, väliin vapautta ja taas vankeutta. Sodan aikana hän joutuu myös suomalaisten sotavangiksi, mutta palautetaan rauhan neuvottelujen myötä.  Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä – ei kuitenkaan aivan selviä.  Hän on vankilasta vapautettuna palannut Aunukseen, jossa tuolloin toimi  suomalainen teatteri, ja aloittanut taas kerran uran näyttelijänä. Vankilassa hän oli varmasti harjoittanut itsetutkistelua ja vakuuttanut lojaalisuuttaan isänmaalle. Se ei kuitenkaan riittänyt. Koittaa eräs teatteriesitys vuonna 1952. Annetaan Sevanderin kertoa.

Teatterissa oli Uljas Vikströmin näytelmän Uudet ystävät ensi-ilta. Näytelmästä jäi useimmille aika vähän mieleen, tunnelma ol kireä ja jännittynyt. Teatterin jokaisen oven ääressä seisoi nuori mies, joka ei varmastikaan kuulunut teatteriyleisöön. Yritin väliajalla mennä kulissien taakse tapaamaan Einoa, mitta sielläkin oli seinä vastassa. Kun näytelmä loppui, yleisö passitettiin nopeasti ulos. Seuraavana aamuna kuulimme, että Eino oli vangittu seuraan teatterista. Hänellä taisikin olla sivurooli, tai vain statistin rooli paljon suuremmassa näytelmässä… Eino sai 25 vuoden pakkotyöleirituomion. Ei mennyt kauankaan, kun hänen vaimonsa, näyttelijätär Jenny Kemova sai tiedon siitä, että Eino oli menehtynyt tapaturmassa jossain pohjoisen kaivoksessa. … Viimeisellä käynnilläni FSB:n arkistossa (1999) sain vastauksen kyselyyni Einosta: häntä ei rehabilitoitu. Syytös maanpetoksesta jäi voimaan.”

Kappaleen loppuvirke jättää minulle arvoituksen:

En siltikään pidä mahdottomana, etteikö viittä kieltä hallitseva komea nuori mies ja lahjakas näyttelijä olisi joutunut ”uusiin tehtäviin”. Löysin nimittäin samankaltaisten salaisuuksien ratkaisuja Suomen sota-arkistosta.” (s. 103)

Jukka Rislakki kertoo teoksessaan Vorkuta!  Eino Prykän tarinan loppuluvun. Sen myötä ymmärtää, miksei häntä rehabilitoitu.  Hän osallistui Vorkutassa vankilakapinaan ja lakkoon kesällä vuonna 1953 ja menetti siinä yhteydessä henkensä.  Hän oli lakkolaisten eturintamassa. Kapina syntyi, kun vankien keskuuteen levisi tieto Stalinin kuolemasta. Kapina toi tulosta: vankien olot paranivat. Eino Prykää se  ei kuitenkaan enää auttanut.

…

Meimi Sevander kritisoi itse auliisti kommunistista järjestelmää, mutta hänen elämässään on kuitenkin tässä suhteessa särö. Hän itse liittyi puolueeseen vuonna 1960. Vuonna 1990 hän siitä erosi. Hän selittää menettelyään hyvin järkeenkäyvästi (s. 74).  

Hän myöntää olleensa tuolloin idealisti. Hän uskoi kaiken muuttuvan Nikita Hruštšovin paljastusten jälkeen. Hän oli tuolloin ottanut vastaan koulun rehtorin viran. Hän halusi saada toimessaan enemmän valtaa. Jos hän ei olisi ollut puolueen jäsen, puoluesihteeri olisi määrännyt hänen asioistaan, hän itse ei olisi saanut aloiteoikeutta. Hän ei halunnut sokeasti totella kaikkia ylhäältä tulevia käskyjä.

Sevander toteaa, että hän itse ei kuulunut nomenklatuuraan, vaan hän oli saavuttanut asemansa kovalla työllä. Myöhemmin hän erosi puolueesta, koska Mihail Gorbatšovin yritykset yhdistää kommunistinen diktatuuri ja demokratia eivät onnistuneet. 

Urho Ruhanen (1907 – 2001)

Neuvosto-Karjalassa aina 2000-luvun alkuun vaikuttaneen Urho Ruhasen muistelmien nimi on Syytettynä suomalainen - Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Sen on toimittanut yleisradiossa aikoinaan vaikuttanut Juha Virkkunen. Julkaisuvuosi on 1989 eli eletään vielä Neuvostoliitossa.  Kirjassa on omien muistelmien lisäksi Lilja-vaimon miehelleen vankilaan ja pakkotyöleirille lähettämiä kirjeitä. Omana erikoisuutena on niiden lisäksi lyhyitä kommentoivia muistiinpanoja elämän varrelta. Lisäksi siinä on erillisiä artikkeleita Neuvosto-Karjalan kirjailijoista, osin mielenkiitoista luettavaa. Lopussa on vielä Ruhasesta Virkkusen tekemä haastattelu. Se on saatettu joskus julkaista radiossa. Ruhanen ja hänen vaimonsa rankasta kohtelusta huolimatta jäivät uskollisiksi puolueelle nähden velvollisuudekseen puolueen kuvan kirkastamisen.

Urho Ruhasen vaimo Lilja esikoispoikansa kanssa vuonna 1933. Alla Karjalan opettajaopisto vuonna 1928.

Ruhasen elämänvaiheista löytyy muutamia kiinnostavia seikkoja. Lisäksi lukija saa Urhon ja Liljan elämäntarinaa seuratessaan nauttia parin aidosta keskinäisestä läheisyydestä ja perheyhteydestä.

Ruhanen oli valmistunut opettajaksi mutta joutui 50-luvulla sairastuttuaan tuberkuloosiin vaihtamaan 50-luvun alussa uraansa. Tuolloin hän ryhtyi toimittajaksi ja kääntäjäksi. Kun suomen kielen opetus vuonna 1937 lopetettiin, niin myös Ruhanen erotettiin ja sai niskansa syytteet nationalismista. Itse asiassa keväällä petroskoilaisessa Punainen Karjala -lehdessä häntä syytettiin ”nationalistis-fasistisen teorian edustajaksi”. Kun hän sai Petroskoissa potkut työpaikaltaan, hän siirtyi Lenigradin lähistölle Hatsinaan, jossa hän ei ehtinyt kauaa olla, ennen kuin opetus sielläkin lopetettiin.  Hatsina oli Inkerin suomalaisten asuma-aluetta. Hänet pidätettiin ja vangittiin vuonna 1938. Sen jälkeen alkoi pitkä vankila- ja pakkotyökausi. Lopulta vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Karjalaan. Häntä pyydettiin heti maalaiskoulun johtajaksi Petroskoin lähistölle, vaikka monet nurisivatkin, miten ”kansan vihollinen” voitiin laittaa opetustyöhön. Petroskoissa oli kuitenkin niitä, jotka olivat arvostaneet hänen elämäntyötään 30-luvun alussa.

Ruhanen oli arvostelusta hyvin hämillään, sillä häntä syytettiin niiden asioiden opettamisesta, joihin häntä oli neuvostoliittolaisessa oppilaitoksessa opetettu. Karjalankielinen ilmaus ”rahvahan vihaniekku” (kansan vihollinen) tuli Ruhaselle tutuksi leimakirveeksi.

Mennään vielä tuohon pidätykseen ja vankeuteen. Pidätyshetkellä perheessä oli kaksi poikaa Raimo ja Reima, mutta vaimo oli raskaana ja perheeseen syntyi vielä kolmas poika: Orvo.

Ruhanen kuului niihin, joita NKVD:n miehet etsivät, mutta joka ei sattunut olemaan ensimmäisellä pidätyshetkellä kotona. Naapuri kertoi vaivihkaa, että ”kiväärimiehet olivat käyneet häntä etsimässä”. Hän oli kuitenkin aatteen mies ja luotti puolueeseensa ja sen oikeudenmukaisuuteen. Hän lähti eräänä päivänä äänestämään. Äänestyspaikalla hänet saatiin pidätettyä.

Hän vietti ensin lähes puolitoista vuotta lähinnä Leningradin Krestyn vankilassa, missä hän tapasi mm. Anna Ahmatovan pojan, tunnetun tiedemiehen Lev Gumiljovin. Hän kieltäytyi tunnustamasta syyllisyyttään, mikä viivytti tuomion julistamista. Lopulta hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen.

Ruhanen kuljettiin Länsi-Siperiaan. Ennen pitkää myös vaimo ja lapset siirrettiin Siperiaan, kuitenkin heidät asuinpaikkansa olivat hyvin kaukana toisistaan. Lilja-vaimo toimi itse tuolloin opettajana.

Elämäntarinasta minulle on jäänyt mieleen tilanne, kun 50-luvun alussa vaimo hakeutuu puolueen jäseneksi. Sitä varten hän joutuu erityiseen haastatteluun, jossa hänelle tehdään kysymys, miten tämä suhtautui aikoinaan miehensä pidättämiseen ja vangitsemiseen. Liljalta tuli seuraava vastaus:

”Ajattelin silloin ja ajattelen nytkin, että se oli virhe. Jos olisin pitänyt häntä kansanvihollisena, en olisi elänyt hänen kanssaan päivääkään.”

Tuon vastauksen vuoksi hänen anomuksensa hylättiin.

Myöhemmin 1956 Urho Ruhasen tuomio kumottiin. Hän pääsi jälleen Karjalan kirjailijaliiton jäseneksi, jonka perustavassa kokouksessa hän oli ollut vuonna 1934 mukana, ja hän sai kaikki oikeutensa takaisin. Hän sai päätöksen mukaan kahden kuukauden palkan viimeisestä työpaikasta, joka hänellä oli ollut ennen pidätystä.

Tuon päätöksen jälkeen hän pääsi lisäksi muuttamaan Petroskoihin.  Tuota ennen hän ei virallisesti voinut asua Petroskoissa ja kaikista Petroskoin käynneistään hän oli joutunut tekemään tiliä.

Ylipäänsä hänen opetustyötään Vieljärven koulussa seurattiin tarkasti. Kaikkiin pieniinkin ilmiantoihin takerruttiin. Se loi Ruhaseen suuria paineita. Kouluviraston vastuuhenkilöt kuitenkin luottivat Ruhaseen.

Vieljärven koulun opettajat vuonna 1949, keskellä edessä  vielä kansanvihollisen leimaa kantava rehtori Ruhanen.

Sairastumisen jälkeen vuonna 1952 tuli vaikea tilanne, sillä hän sairastui keuhkotuberkuloosiin. Sen vuoksi hän joutui jättämään opetustyöt. Hänelle myönnettiin kyllä eläke, mutta se oli niin pieni, ettei sillä selvitty, vaikka vaimokin oli koko ajan työssä. Olihan perheessä kaikkiaan kuusi henkeä: kolmen lapsen lisäksi myös anoppi. Ja perhe joutui asuman ahtaissa tiloissa. Rahan tarve oli huutava. Ruhanen valitsi käännöstyöt, vaikka häntä pyydettiin myös mm. tiedeakatemiaan.

Myöhemmin myös sekä vaimo että Ruhanen itse liittyivät uudelleen puolueeseen.

Ruhasen teksteissä on monia teräviä kommentteja.  Muistaakseni Virkkunen kysyy Ruhaselta ilmiannoista ja ilmiantajista, mihin tämä toteaa, että nuori sukupolvi saatiin houkutelluksi mukaan valvomaan ja seuraamaan ympäristöään ja tuomaa valvontaelimille julki näkemäänsä ja kuulemaansa. Nuoriso taipui propagandaan ja toivoi sitä kautta saavansa hyötyä omaan asemaansa. Muista lukemistani muistelmista havaitsin sen, kuinka puolustuskyvytön nuori houkuteltiin raportoimaan jostakusta lähipiirin henkilöstä. Jos hän jätti jotain kertomatta, siitä seurasi heti vahinkoa hänen omalle etenemiselle työssä ja opinnoissa.

JATKOA SEURAA

LÄHTEITÄ:

Airola Veikko  Valoisaa ja pimeää. Petroskoi 1991.

Kangaspuro Markku Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta.Helsinki 2000.

Ranta Kalle       Arpi korvassa ja sydämessä. WSOY 2000.

Rislakki Jukka Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo. WSOY 2013.

Ruhanen Urho Syytettynä suomalainen. Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Toim. Juha Virkkunen. Oulu 1989

Sevander Mayme                      Vaeltajat. Turku 2000.

Vettenniemi Erkki        Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. SKS 2004

Vihavainen Timo ja Irina Takala (toim.) Yhtä suurta perhettä. Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla. SKS 2000.