Tapanani on käydä silloin tällöin Pietarissa. Niin tein
viime viikollakin. Olen yksikseni matkalla ja hyvä niin, sillä olisin varmaan aika
tylsää seuraa. Käyn valintani mukaan jossakin teatteriesityksessä tai klassisen
musiikin konsertissa ja kiertelen minulle ennestään tuttuja kirjakauppoja,
josko niistä löytyisi jotain uutta tai muuten kiinnostavaa. Saatan ostella
cd-levyjä tai elokuvia. Myös erilaiset museot kuuluvat ohjelmaani. Esimerkiksi nyt kävin runoilija Aleksandr
Blokin kotimuseossa. En ole mikään kulinaristi, en hakeudu herkkuruokien
äärelle. Valitsen ruokapaikkani käytännöllisyyden mukaan. Ne ovat tavallisia
ruokaloita (столовая), joissa annoksen saa nopeasti
eteensä. Siellä syön ruokani enempiä hienostelematta tavallisia venäläisiä
ruokia, joko kanaa tai jauhelihaa. Käyn usein ajan säästämiseksi
pikaruokapaikoissa. Yksi sellainen on McDonalds,
johon en Suomessa menisi kuin pakosta. Pidän
erityisesti KFC-ketjun (Kentucky Fried Chicken) kanahampurilaisista ja
kanankoivista. Kuulun herkkävatsaisten joukkoon ja valitsen sen vuoksi tuttua
ja turvalliseksi kokemaani ruokaa. Alkoholin
käyttöä pyrin välttämään. Näin ollen yökerhojen konsertit ja erinäiset
klubi-illat jätän useimmiten väliin.
 |
| Mariinski-teatterin uuden näyttämön aula |
Nyt matkani kohokohtana oli ooppera: Mariinski-teatterin uudellä
näyttämöllä (Mariinsky-2) esitettävä Richard Straussin Salome. Se on vajaat kaksi tuntia kestävä yksinäytöksinen, Oscar
Wilden näytelmään perustuva ooppera, jonka ensimmäinen esitys oli helmikuun 9.
päivänä. Tämä helmikuun viimeisen päivän esitys oli järjestyksessään kolmas ja
sekin lasketaan virallisesti ensi-illaksi.
En aio nyt kuitenkaan käsitellä tuota oopperaa muutamaa
kommenttia enempää. Totean, että se oli kaikin puolin upea. Maestro Valeri Gergijev oli ladannut orkesterin
täyteen energiaa ja sitähän nimenomaan tuossa oopperassa tarvitaan. Lisäksi Elena Stihina oli Salomen roolissa niin
aito ja koskettava, että vieläkin päässäni soi hänen esittämänsä oopperan
päätösaaria. Se on traaginen riisuen
lohduttomuudessaan ihmisen täysin paljaaksi. Huomionarvoista on myös oopperan
yhtenä huipennuksena pidetyn Seitsemän
hunnun tanssin toteutus. Esityksessä
ei varsinaisesti tanssita. Orkesteri näyttää siinä voimansa. Toki näyttämöllä
on nähtävissä sensuellia videokuvaa, mutta mitään nyttemmin naurettavan
kömpelöiltä tuntuvia oopperalaulajan tanssipyrähdysyritelmiä ei näyttämöllä
tapahdu. Tästä esimerkkinä on Karita Mattilan New Yorkin Metropolitanissa
vuonna 2008 esittämä tanssi,
joka luonnollisesti nousi Suomessa iltapäivälehtien
uutisotsikoihin. Eikä näyttämöllä
nähty myöskään Jokanaanin (Johannes
Kastajan) päätä. Esityksessä keskityttiin muuhun sisältöön eikä pyritty varta
vasten luomaan raflaavia kauhuefektejä. Ilman niitäkin esitys oli traaginen
kuvaus yhden nuoren naisen maailman romahtamisesta. Oopperan tekijöillä oli
pätevät perustelut ratkaisuihinsa. Ooppera ansaitsisi erillisen seikkaperäisen
pohdintansa ja ehkä palaankin siihen myöhemmin.
Menen nyt arkisempaan asiaan, josta vihjaan jo juttuni
otsikossa. Sitä voisi kai leikillisesti kutsua tuon oopperaesityksen esinäytökseksi
tai prologiksi. Sillä ei sinänsä ole mitään yhteyttä oopperan sisältöön, mutta sen
takia koko esitys oli vähällä jäädä näkemättä ja samalla koko matka olisi
mennyt myttyyn. Olin ostanut lipun jo
kuukautta aikaisemmin ja siitä lähtien elänyt uteliaassa odotuksessa. Ja kaiken
lisäksi lippu oli suhteellisen kallis, oikein hyvällä paikalla. Pettymys olisi
ollut suuri.
Sattui nimittäin niin,
että sairastuin samana päivänä äkillisesti, mutta koin onneksi myös äkkiparantumisen.
Kerroin yllä ruokailutottumuksistani, koska sairastumiseni
palautuu ruokaan ja ruokailuun. Sain nimittäin päivällä polttavan vatsakivun.
Olin kirjakauppoja ja levykauppoja kiertelemässä, kun olo alkoi ensin tuntua
raskaalta. Niveleni eivät tahtoneet totella askellustani, varsinkin portaissa
oli vaikeaa. Suunnitelmissani oli
lounas, mutta päätin palata hotelliin. Siellä kipu vain yltyi ja olo tuli
tuskaiseksi. En kyennyt lepäämään enkä olemaan aloillani. Yritin juoda tuskaani
vettä, mutta ei siitä tuntunut olevan apua.
Polte vatsassani vain paheni. Olin ymmällä, sillä en ollut aikaisemmin
vastaavaa kokenut. Epäilin jopa umpisuolta, mutta sen tajusin, että se ei voinut
olla kyseessä. Kipu oli kuitenkin saanut alkunsa muulla tavalla.
Vääntelehdin sängystä ylös ja poikkesin läheisessä kaupassa
ostamassa fantaa. Uskottelin, että hiilihaposta voisi olla apua. Kauppa
sijaitsi talon kivijalassa ja noustessani portaita joku nainen alkoi kysellä
minulta jotakin katua. En ehtinyt vastata, kun nainen kasvoni nähdessään pyysi
pelästyneenä anteeksi ja häipyi muualle. Kipu oli tehnyt vaikutuksensa jo
ulkoiseen olemukseeni. Tuskanhikeä pukkasi ihon pintaan.
Yritin miettiä syytä. Aamulla olin käynyt hotellin aamiaisella
ja syönyt siellä hieman tavanomaista tuhdimmin. Suomessa vietettiin
laskiaistiistaita ja olin sen kunniaksi ottanut mm. blinejä, joka ei minun
vatsalleni sovi. Siinä saattoi olla syy, mutta toisaalta jo ennen aamiaista olin
tuntenut vointini jotenkin oudoksi.
Lääkäriin en voinut vieraalla maalla mennä ja siitä seuraava
ratkaisu – apteekki. Kysyin hotellin vastaanotosta ja lähin apteekki löytyi aivan
läheltä.
…
Apteekissa ei ollut muita asiakkaita. Nurkassa nuori nainen
järjesteli hyllyjä, taustalla kassan ääressä oleskeli mieshenkilö. Luulin
naista opiskelijaharjoittelijaksi mutta hän oli kuitenkin farmaseutti.
Nainen näytti Barbie-nukelta. Hän oli täydellinen blondi,
joskin vitivalkoiset hiukset saattoivat olla värjätyt. Kasvot olivat kalvakat, pitkiin
silmäripsiin oli käytetty runsaasti mustaa väriä. Hän tuntui huolehtivan
ulkonäöstään. Nuoresta iästä huolimatta osoittautui pian, että hän kyllä osasi
asiansa. Hän kääntyi puoleeni kysyen, miten voi auttaa.
Hänen kanssaan sitten juttelimme hetken vatsakivuista,
ripulista, ummetuksesta, närästyksestä, oksentamisesta sekä muustakin vatsan ja
suoliston toimintaan liittyvistä asioista. Aluksi hän neuvoi tai oikeastaan
lähes vaati, että minun on mentävä kiireesti lääkäriin. Sitten hän tarjosi
minulle kahta lääkettä, joiden hän uskoi auttavan. Erityisesti hän suositteli
paikallisesti katsoen melko kalliita tabletteja, joiden piti auttaa vatsanväänteisiin
ja siihen polttavaan kipuun. Sen tueksi hän ehdotti geeliä, joka oli
pitkulaisessa annospussissa. Neito totesi, että yhdessä otettuna niiden pitäisi
auttaa, mutta samalla hän korostamalla korosti, että lääkäriin olisi mentävä.
Kyselin vielä pikaisesta vaikutuksesta, mutta siihen hän ei antanut takuuta.
Lääkkeet maksoivat reilut 900 ruplaa eli noin 15 euroa.
Tableteille tuli hintaa lähes 12 euroa. Halvempiakin vaihtoehtoja olisi ollut
tarjolla, mutta koska farmaseutti piti niitä parhaina, niin sen kyselemättä
enempää korvaavista vaihtoehdoista.
Päästyäni hotellihuoneeseen otin tabletin, join päälle lasin
vettä ja sen päälle imin annospussista geelin. Menin sitten levolle ja ihme
kyllä nukahdin melkein heti. Älysin laittaa herätyksen puoli kuudeksi, sillä illan
oopperaesitys oli päällimmäisenä mielessä.
Heräsin puhelimeni piipaukseen. Olin nukkunut hyvin ja
tunsin, että ihme oli tapahtunut. Polte vatsassa oli pois. Kipua ja heikkoutta
oli, muttei siinä määrin, että se olisi oloani häirinnyt. Kävin suihkussa ja
sain niljakkaan ihoni raikastumaan. Lähdin
matkaan lähimmälle metroasemalla päämääränä Mariinski-teatteri.
Ehdin paikalle ajoissa. Paikkani oli ensimmäisessä rivissä.
Pystyin siitä seuraamaan hienosti myös orkesteria. Ainoa haittapuoli oli
tekstitys. Se oli näyttämön yläpuolella. Ensimmäisestä rivistä sitä oli lähes
mahdoton seurata. Se ei kuitenkaan paljoakaan haitannut, sillä oopperan sisältö
oli ennestään tuttu. Olin joskus aikoinani nähnyt Salomen Helsingin oopperatalossa.
Kun totesin yllä, että apteekissa käynti oli kuin oopperan
esinäytös, niin ajatukseen löytyi vielä yksi peruste. Apteekkari oli
täysvalkoisessa, hiukset olivat valkoiset ja kai kasvojakin hän oli valkaissut.
Myös tämän esityksen henkilöt olivat pukeutuneet vitivalkoisiin (täysmustaan
pukeutunutta Jokanaania lukuun
ottamatta). Puoliksi leikillään totean, että päähenkilö Salomessa oli joitain ulkonäöllisiä yhtymäkohtia minua auttaneeseen
apteekkariin.
 |
| Esityksen tähdet ottamassa vastaan suosionosoituksia. Keskellä kapellimestrin vieressä Salome (E.Stihina) |
Esitys päättyi. Suosionosoitukset olivat valtavat. Taputin
kämmeneni kipeiksi. Kestin tuon kaksituntisen suhteellisen hienosti. Toki minua
alkoi välillä heikottaa, sillä edellisestä ateriasta (hotellin aamiaisesta) oli
kulunut aikaa jo yli kellonympärys. Niinpä juhlistin iltani hotellini vieressä
sijaitsevassa KFC:ssä syömällä kanankoipia ja juomalla ja kupin mustaa kahvia.
Oloni vahvistui upealla tavalla. Ja loppuilta sujui hienosti hotellihuoneessa,
sillä Venäjän TV:n kulttuurikanavalta tuli kiintoisa dokumentti semiootikko
Juri Lotmanista.
Tietoa oopperasta löytyy englanniksi Mariinski-teatterin
sivuilta täältä.
…
Kerron seuraavaksi tarkemmin lääkkeistä.
 |
| Lääkkeeni |
Tablettipakkauksessa oli nimi Neobutin (Необутин). Sen kerrotaan olevan spasmolyyttinen
aine. Netissä spasmolyyttien todetaan olevan sileiden lihasten kouristuksia
laukaiseva lääke, joka vähentää suolistoperäistä kipua. Ne rentouttavat suoliston seinämää ja
vähentävät suoliston supistelusta johtuvia kipua. Spasmolyytit laittavat vatsalaukun
ja suoliston toimimaan. Ne vaikuttavat myönteisesti suoliston seinämän peristaltiikkaan eli
rytmiseen aaltomaiseen supistusliikkeeseen ja edesauttavat näin ruoan
etenemistä.
Lääkettä valmistetaan Venäjällä. Sen kansainvälinen nimitys
on Trimebutine (https://en.wikipedia.org/wiki/Trimebutine)
eli suomeksi trimebutiini. Googlaamalla
selvisi, että lääkettä käytetään ympäri maailman, muttei kuitenkaan kaikkialla.
Sen käyttöön näyttää liittyvän haittavaikutuksia ja riskejä, minkä vuoksi sen
käyttöä on myös rajoitettu.
Minun lääkepakkaukseni käyttöohjeissa kehotettiin ottamaan kolme
tablettia päivässä. Lisäksi oheen oli liitetty pitkä lista lääkkeen
mahdollisista haitoista. Käytäntö on siis samanlainen kuin Suomessa.
Toinen lääke oli geeli nimeltään Fosfaljugel (фосфалюгель), kansainvälisesti
kirjoitettuna Phosphalugel. Sen
valmistusmaa on Ranska. Pakkauksen kannessa sen kerrotaan auttavan
närästykseen, happamiin röyhtäyksiin, vatsakipuun ja ripuliin. Sen tärkeimpänä
ainesosana on alumiinifosfaatti. Se lasketaan kuuluvaksi antasideihin, josta
voi lukea täältä. Löysin
myös tällaisen lääkkeestä
kertovan sivun.
Suomeen palattuani menin paikalliseen apteekkiin ja kysyin farmaseutilta
Trimebutiinista. Hän kertoi, että
Suomessa lääkealalla on kansainvälisesti katsoen tiukka sääntely eikä Trimebutiinia
tai Neobutinin suoranaista vastinetta ole vapaassa myynnissä. Hän kuitenkin lisäsi, että on olemassa lääke,
jolla on samanlainen vaikutusalue, mutta sitä saa vain reseptillä lääkärin
määräyksestä. Unohdan nimet helposti enkä sattunut kirjoittamaan farmaseutin
mainitsemaa lääkettä muistiin, mutta tutkittuani eri vatsalääkkeitä voin
melkoisen varmasti todeta hänen puhuneen lääkkeestä nimeltä Litalgin. Siitä löytyy tietoa täältä.
Itse asiassa muutama vuosi sitten lääkärini määräsi minulle Litalginia. Tilanne oli silloin erilainen
kuin nyt, mutta lääke teki siinä tilanteessa tehtävänsä.
Todettakoon, että myös tuossa venäläisessä pakkauksessa
ohjeistetaan, että lääkettä pitää ottaa vain lääkärin määräyksestä. Käytäntö
kuitenkin poikkeaa Suomen käytännöstä. Suomessa tarvitaan lääkärin
allekirjoittama resepti. Venäjällä sitä myydään kuitenkin vapaasti. No, me
tiedämme, että Suomessa kaikenlainen sääntely on voimissaan. Olisiko tämä
sitten sellaista sääntelyä, jonka voisi purkaa. Tuskinpa siihen Suomen
päättäjät ja viranomaiset suostuvat.
Kun kerroin kavereilleni tapauksesta he heti totesivat, että
jos kerran lääkettä saa Suomessa vain reseptillä, niin minun olisi pitänyt
tuoda sitä useampi pakkaus mukanani Suomeen. Vastasin, että rajatarkastuksissa
kysellään myös lääkkeistä ja tarkastuksessa olisin voinut menettää lääkkeeni. Onhan
minulla tuosta paketista toki vielä yli puolet käyttämättä ja käyttöaikaa on
ensi vuoden puolelle mutta en sitä varmasti tohdi ottaa kuin todelliseen
tarpeeseen. Voisinhan sitten seuraavalla käyntikerrallani käydä apteekissa
hakemassa paketin mukaani.
Loppuosa matkastani
sujui verrattain hyvin. Nautin lääkettä koko matkani ajan ja vatsa toimi
normaalisti. Vatsanpoltteita en saanut, mutta olin toki syömiseni suhteen
erityisen varovainen. Tuli mieleen, että käyn kiittämässä farmaseuttia, mutta
se jäi lopulta tekemättä.
…
En päätä vielä kirjoitustani. Mietin kovasti syytä kipuuni
ja päädyin siihen, että perimmäinen syy ei ollut aamiainen vaan edellisen
päivän lounas. Se oli tulopäiväni ja menin silloin pian syömään erääseen Nevski
prospektilla sijaitsevaan ruokalaan. Valitsin siellä enempiä miettimättä
annoksekseni lempiruokaani – suomalaisittain Kievin kanaa(котлета по-киевски). Siitä käytetään myös muita nimityksiä: kiovalaiset kotletit ja Kiovan kana. Olen siihen tykästynyt
siinä määrin, että otan sitä aina kun huomaan sitä olevan tarjolla. Tällä
kertaa jo ensimmäinen makupala kertoi, että ruoassa oli jotain vikaa. Se
maistui raa’alta ja kaiken lisäksi ruoka ei ollut riittävän lämmintä. Söin sen
kuitenkin puoliväkisin lähes kokonaan, vaikka jokin ääni sisälläni sanoi, että
jätä ruoka syömättä. Lisukkeena oleva riisi ei myöskään tuntunut normaalilta.
Ruoasta ei tullut kuitenkaan sinä päivänä mitään erityisiä
seuraamuksia. Hieman oli raskas olo, vatsanpohjaa painoi. Kävin iltasella
syömässä hampurilaisen eikä se haitannut menoani. Seuraavana aamuna herätessäni
oli hieman täysi olo. Siitä huolimatta menin hotellin aamiaiselle, jossa –
kuten yllä kerroin – söin poikkeuksellisen runsaasti. Se sitten puhkesi iltapäivällä
tuskaisen polttaviksi vatsanväänteiksi.
Parasta Kievin kanaa
olen syönyt Vilnassa. Siellä on jopa siihen erikoistunut ravintola. Toki olen
myös Venäjällä saanut eteeni maukkaita annoksia. Nyt sattui vain minulla huono
onni ja ruokalassa huono päivä. Näiden kanssa on elettävä. Onneksi farmasia ja
lääketiede tulivat avukseni. Pystyin jatkamaan matkaohjelmaani suunnitelmieni
mukaan.
Suomeksi löytyy Kievin
kanasta tietoa mm. täältä.
Se on siinä mielessä hyvä sivu, koska siinä on tietoa myös ruoan historiasta. Sisuksessa näyttää kuitenkin olevan liikaa
yrttejä. Mielestäni sisukseksi riittää pelkkä kevyesti maustettu voisula.
Myös wikipediassa on ruoasta oma artikkelinsa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiovan_kana
). Sen mukaan ruoka on kehitelty 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa
tuolloin avatussa hulppeassa hotelli Ukrainassa.
En ole Suomessa vielä saanut maukasta Kievin kanaa. Ehkä
omat upeat kokemukseni nostavat vaatimustasoa. Täällä on ruoasta kovin erikoisia ja
kummallisiakin versioita. Jos sisältä löytyy tomaattikastiketta, haluaisin
jättää syömiseni siihen. Enkä välitä noista yrteistäkään. Kun Kievin kanan
leikkaa veitsellä halki, niin kanan (eli tosiasiassa tietysti broilerin) täytyy
voida lähes kellua voisulassa. Ruoka on silloin kuohkeaa ja makoisaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti