I.
Boris Pasternak – Tohtori Zhivago
Olen kirjoittanut aiemmin kaksi juttua Neuvostoliiton
merkittävimmästä runoilijasta Boris Pasternakista. Ensimmäisen
julkaisupäivä on 23. elokuuta 2016, toinen
valmistui 4. syyskuuta. Lupasin sarjalle jatkoa. Nyt sitä tulee. Aikaa on
ehtinyt kulua, mutta ajatukset vievät välillä muualle ja joskus välimatka tekee
hyvää. Olen välillä lueskellut kirjailijan pääteosta Tohtori Zhivagoa yrittäen toteuttaa tutkija Dmitri Bykovin ohjetta,
jonka mukaan se on tarkoitettu luettavaksi hitaasti makustellen unohtamatta
proosatekstin oheen liitettyä lyriikkaa. Myös reilun kymmenen vuoden takainen
romaaniin perustuva TV-sarja on antanut ajattelemisen aihetta. Romaanista on
löytynyt erilaisia kerroksia, minkä vuoksi kirjoittamiskynnys on noussut.
Nytkin loikkaan romaanin yli, vaikka luon siitä toki lyhyen katsauksen.
Käsittelen Pasternakin viimeisiä vuosia alkaen Tohtori Zhivagon valmistumisesta. Vuodesta
1956 lähden etenemään. Pasternak kuoli toukokuun lopussa vuonna 1960. Hän oli
vastikään täyttänyt 70 vuotta. Lopussa vilkaisen hieman myös kuoleman
jälkeiseen elämään.
Pasternakin loppuelämä voidaan jakaa jaksoihin tai taitekohtiin.
Ensimmäiseen jaksoon liittyy romaanin julkaiseminen Italiassa paikallisen
miljonäärin ja kommunistien tukijan Giangiacomo Feltrinellin omistamassa
kustantamossa (linkki).
Seuraavan jakson keskiö on lokakuun 23. päivänä 1958. Tuolloin Ruotsin akatemia
päätti myöntää Boris Pasternakille kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tuota päivää
seuraavan viikon aikana ajojahti kiihtyy huomattavasti. Välillä on pieni
suvantovaihe mutta seuraavan vuoden helmikuussa köysi kiristyy edelleen, kun
valtakunnan pääsyyttäjä puuttuu peliin. Syynä on lyhykäinen lännessä julkaistu
kirjallisuudenpalkintoa käsittelevä runo. Mies nousee vielä pystyyn kuin reipas
nuorukainen ja valmistelee voimantunnossa uutta teosta. Lopullisesti
kirjailijan terveys romahtaa huhtikuun lopulla 1960. Hän läpikäy reilun
kuukauden mittaisen kuolinkamppailun. Tohtori
Zhivagon jälkeen Pasternak haluttiin nujertaa. Hän piti kunniastaan kiinni,
mutta elämä eteni kohti määränpäätään. En puhuisi murhasta, mutta hidastettu
kuolema se oli, tuottamuksellinen teko joka tapauksessa. Nousee vertailukohtana
mieleen nykyiseen elämänmenoon liittyvät kiusaamiset, erinäiset poliittiset
ajojahdit ja panettelut.
Pasternakin romaanista on kuitenkin kerrottava hiukan.
Päähenkilö Juri Zhivago on ammatiltaan lääkäri, joka kirjoittelee
vapaa-aikanaan. Hän toimii poliittisesti riippumattomassa ammatissa, mutta
uhrautuen yhteisen hyvän puolesta. Hän haluaa olla yhteiskunnalle hyödyllinen,
mutta huomaamaton, sekä vallanpitäjistä ja yhteiskunnasta riippumaton Hän
kirjoittaa silloin, kun hänellä on aikaa ja kun hän saa inspiraation. Zhivagon
elämä kuitenkin yhteiskunnan kehityksen myötä romahtaa. Hän menettää
motivaation työhönsä, ei kykene huolehtiman perheestään, jää yhteiskunnan
jalkoihin ja kuolee lopulta kuin heittiö.
Juri Zhivago edustaa Boris Pasternakin omia ihanteita.
Tohtori Zhivagon nuoruus heijastaa Boris Pasternakin omaa elämän unelmaa.
Lääkäriksi hän ei toki halunnut, mutta Zhivagon elämänfilosofiassa on samoja
piirteitä. Pasternak oli päätynyt kirjailijan ammattiin ja paneutui siihen
täysillä. Hän halusi taiteilijana toimia yhteiskunnasta riippumattomana.
Pasternak halusi kirjoittaa rehellisesti, ilman että ulkopuoliset ohjaavat
hänen työtään. Häntä voisi pitää väljästi tulkiten sielun lääkärinä. Hänen kulttuurikäsityksensä paljastuu Tohtori Zhivagon runoissa. Sen perustana oli juutalaiskristillinen
perinne, johon hänen mukaansa koko eurooppalainen sivistys ja edistys
perustuvat. Juri Zhivagon elämän perusta lopulta romahti, samoin Pasternak oli
muutaman kerran elämässään romahduksen partaalla.
Romaani kuvaa omaperäisellä tavalla venäläisen älymystön
kriisiä Venäjän loppuvaiheista Neuvostoliiton vuosiin. Romaanissa näyttäytyy
välillä myös Jurin velipuoli, nimeltään Jevgraf. Hän edustaa tavallaan Boris
Pasternakin persoonan toista puolta. Hän sopeutuu neuvostoyhteiskuntaan, nousee
lopulta 40-luvulla sodan aikana jopa upseeriksi. Hän huolehtii salaperäisellä
tavalla myös Juri Zhivagosta, lopulta järjestää hänen hautajaisensa ja kokoaa
hänen jäämistöstään jääneet tekstit. Romaanin Juri Zhivago laitetaan kuolemaan
vuonna 1929. Lopussa kuitenkin siirrytään 40-luvulle, jolloin sodan melskeissä
Jevgraf tapaa Jurin aviottoman, lastenkodissa kasvaneen tyttären. Hän laittaa
tämän elämän kuntoon. Läpi romaanin ahdingon keskiöön nousee yhteisöllisyyden
ja toisista välittämisen, ihmisyyttä korostava henki, joka kauheuksienkin
jälkeen nostaa elämän voittajaksi ylitse pahuuden.
Boris Pasternakin elämä oli taiteilua
välimaastossa, eräänlaista selviämiskampppailua. Taiteen tekemisen jano vei häntä eteenpäin. 30-luvun Neuvostoliitossa
kulttuurielämän suunta alkoi mennä huonoon suuntaan. Kirjallisuudesta
ja ylipäänsä taiteesta alkoi tulla vallanpitäjien työväline. Kulttuurin tuli
tukea valtion virallista politiikkaa, olla propagandan väline. Neuvostovaltion
kehityksen myötä Pasternak ajautui kriisiin. Vuosikymmenen puolivälissä hän oli
menettää järkensä. Hän vajosi syvään masennukseen. Pasternak ei kyennyt
alistumaan kommunistisen yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka taiteilijana
yrittikin parhaansa mukaan sopeutua eikä ruvennut suoraan vastarintaan. Hän oli
sisäistänyt omankutsumuksensa ja halusi toimia sen mukaisesti.
Pasternak selvisi lopulta masennuksestaan, kun hän keskittyi
käännöstoimintaan. Keskeisenä lienee eräät Shakespearen näytelmät, niistä
tärkeimpänä ensimmäisenä venäjännetty Hamlet.
On kai tietoinen valinta, että Tohtori
Zhivagon runoista ensimmäinen on saanut juuri tuon näytelmän nimen.
Sodan jälkeen vuonna 1945 elämässä tuntui vapauden
tuulahdus. Niin Pasternak kuin myös monet muut kokivat yhteiskunnalliset ilmapiirin
vapautuvan. Pasternakin mielestä ihmiset olivat ansainneet oikeuden puhua mitä
he ajattelevat. Innostus kuitenkin laantui varsin pian. Kuitenkin tuossa
ehtyvän vapautumisen huumassa Pasternakilla syntyi ajatus kirjoittaa romaani,
jonka varhaisena työnimenä oli ”Tyttöjä ja poikia”. Tuon nimen taustoista voisi
kertoa enemmänkin mutta hyppään eteenpäin. Siinä viitataan kuitenkin
Pasternakin omaan sukupolveen, joka joutui sopeutumaan yhteiskunnan kohtaamiin
mullistuksiin. Lopulta romaanin nimeksi muotoutui Tohtori Zhivago. Käännettäköön se nyt vaikka ”Tohtori Elämäksi”,
kun kerran siitä voi sellaisenkin assosiaation luoda. Yllä jo totesin, että
romaanin ylle jää optimismin henki. Se on perintöä paitsi sodan jälkeisestä
ilmapiiristä, myös Stalinin kuoleman jälkeisestä suojasään ajasta.
Keskeinen sytyke romaanin kirjoitusprosessissa oli
tutustuminen Olga Ivinskajaan 40-luvun lopulla. Sitä alkoi intohimoinen
rakkaustarina, jonka myötä ei avioliitto kuitenkaan särkynyt. Vaimo sieti sen,
että hänen miehensä eli kahden naisen kanssa. Aikansa poliittisessa
myllerryksessä Ivinskaja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotyöhön, syynä
pelkästään yhteydet Pasternakiin. Pasternak sai siitä niskaansa syyllisyyden.
Rakkaus ei siitä sammunut vaan nousi vielä läpi elämän kestävään syvempään
kukoistukseen, kun vuonna 1953 Ivinskaja vapautui pakkotyöleiriltä.
Ivinskajasta ja tämän tyttärestä tuli sittemmin korvaamaton apu romaanin
julkaisemiseen liittyvissä käytännön asioissa.
Kun Stalin kuoli, oli romaanista jo yli puolet kirjoitettu.
Kuoleman jälkeen alkanut ns. suojasään aika vapautti myös kulttuuri-ilmapiiriä
siinä määrin, että Pasternak sai kirjoittamiseensa lisäenergiaa. Hän sai
teoksensa päätökseen aivan vuoden 1955 viimeisinä päivinä. Joitakin korjauksia
hän saattoi teokseensa seuraavana vuonnakin tehdä, joten romaanin voi sanoa
valmistuneen vuonna 1956.
…
Annan tässä vaiheessa listan keskeisistä henkilöistä. Eräät
eivät välttämättä ole keskeisimpiä, mutta minulle tärkeitä. Lisäksi tekstissä
vilahtaa muitakin nimiä. Laitan jo tässä vaiheessa tietoa myös heidän elämänsä
loppuvaiheista.
Olga Ivinskaja
oli paitsi rakastajatar, myös hänen oikea kätensä, käytännön apuri, joka
huolehti Tohtori Zhivagon julkaisemiseen liittyvistä asioista. Ilman häntä ei
romaania olisi ehkä koskaan valmistunut. Anna Ahmatova ja eräät muut naiset
pitivät häntä vain ”akkana”, joka oli saanut vanhan Pasternakin pään sekaisin.
Todellisuudessa hän oli kuitenkin runoilijan muusa ja tärkeä apuri, joka oli
joutunut maksamaan todella kovan hinnan rakkaudestaan idoliinsa. Ivinskaja oli
vuokrannut pienen asunnon Peredelkinosta, joten Pasternak pääsi halutessaan
tämän luokse. Boris kutsui sitä ”koirankopiksi”. Pasternakin kuoleman jälkeen kiusanteko
kohdistui Ivinskajaan. Hän oli valtiovallan koston kohde. Ivinskaja tuomittiin
pakkotyöhön, mutta hänet vapautettiin vuoden 1964 lopulla, kun hän oli kärsinyt
puolet tuomiostaan. Vapauduttuaan hän kirjoitti muistelmansa, jotka Jevgeni
Jevtušenko salakuljetti länteen julkaistavaksi.
Irina Jemeljanova
oli Ivinskajan tytär, joka oli 40-luvulla vielä pieni tyttö, Pasternakin
viimeisinä vuosina jo parikymppinen opiskelijaneito. Hän tuli Pasternakin
kanssa hyvin toimeen ja oli aktiivisena apuna äidilleen. Juuri Pasternakin
taloudellisen avun ansiosta tyttöä ja tämän pikkuveljeä ei siirretty 40-luvun
lopulla lastenkotiin, kun äiti vangittiin. Vuonna 1960 hänetkin tuomittiin
äidin tapaan pakkotyöhön. Hän kärsi tuomiotaan vuoteen 1962 asti. Asuu nykyisin
Pariisissa.
Boris Pasternak Olga Ivinskajan ja tämän tyttären Irinan keskellä |
Dmitri Polikarpov
toimi Kommunistisen puolueen keskuskomitean kulttuuriosaston sihteerinä ja
osallistui aktiivisena toimijana Pasternakin ajojahtiin. Hän alussa varoi
suurta runoilijaa mutta ennen pitkää muuttui yhä röyhkeämmäksi. Polikarpov
kuoli itse vaikeaan sairauteen vuonna 1965 vain 60-vuotiaana.
Nikita Hruštšov –
Neuvostoliiton johtaja, joka pysyi tapahtumien taustalla. Vieraillessaan
60-luvun alussa Titon luona hänelle tuli mahdollisuus lukea Tohtori Zhivago. Hän ei löytänyt
romaanista mitään väärää ja olisi ollut jopa valmis julkaisemaan sen Neuvostoliitossa.
Pian tämän jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin, joten hän ei voinut viedä
ajatustaan eteenpäin.
Zinaida Pasternak
– oli Pasternakin vaimo, josta mies ei
luopunut vaikka rakkaus ehtyi. Ystävyys jäi. Zinaida oli korvaamaton henkilö
Peredelkinossa sijaitsevalla huvilalla. Avioliiton he solmivat 30-luvun alussa.
Zinaida seurasi etäältä kamppailua Zhivagon
parissa. Hän käytti myös edellisestä avioliitostaan peräisin olevaa sukunimeä Neuhaus. Ivinskajan olemassaolon hän sieti, muttei
sallinut tämän koskaan tulla perheen yhteiseen asuntoon. Tosin Pasternakin
kultua Ivinskaja kävi jättämässä jäähyväiset ruumiin äärellä. Zinaida kuoli
rutiköyhänä vuonna 1966.
Leonid Pasternak
oli Borisin ja Zinaidan yhteinen poika, syntynyt joulukuun viimeisenä päivänä
1937 (joidenkin tietojen mukaan 1.1.1938). Hän on tässä kirjoituksessani vain
taustalla. Leonid kuoli vuonna 1976 vain 38-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hän
kuoli yhtäkkiä autossaan Moskovan keskustassa Maneesin torilla. Paikassa on
kohtalon ivaa. Se on nimittäin aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänen isänsä
romaanin päähenkilö Juri Zhivago kuoli sydänkohtaukseen. Leonid kuoli autossa,
Juri raitiovaunussa.
Nina Tabidze oli
Pasternakien läheinen ystävä Gruusiasta. Hän oli Stalinin vainoissa kuolleen
tunnetun runoilijan leski, jota Pasternak auttoi selviytymään. Hän vieraili
usein Peredelkinossa, oli apuna myös Pasternakin viimeisenä elinkuukautena.
Pasternakin kuoltua hän auttoi Zinaida pääsemään jaloilleen.
Kornei Tšukovski
oli Pasternakin naapuri ja luotettava ystävä, tunnettu lastenkirjailija. Hän
oli Pasternakin kuollessa lähes 80-vuotias ja kuoli lopulta vuonna 1969
87-vuotiaana. Hän oli ensimmäisten joukossa onnittelemassa Pasternakia Nobelin
kirjallisuuspalkinnon johdosta. Tškovkin poika Nikolai oli merkittävässä virassa Neuvostoliiton kirjailijaliitossa
ja joutui sen vuoksi osallistumaan aktiivisesti Pasternakin ajojahtiin.
Pasternakin kerrotaan ymmärtäneen häntä. Sen sijaan sisarelle,
toisinajattelijanakin tunnetulle Lidia Tšukovkskajalle veljen toiminta oli
anteeksiantamatonta. Nikolai kuoli 60-vuotiaana vuonna 1965.
Vjatšeslav ”Koma”
Ivanov elää edelleen (s. 1929). Hän on tunnettu lingvisti, antropologi ja
runoilija. Hän on todennut, että Pasternakin ansiosta hän on nyt se, mikä on.
Koma Ivanov auttoi Pasternakia eräissä käytännön asioissa. Hän mm. neuvoi
olemaan osallistumatta erääseen kirjailijaliiton puolueaktiivien kokoukseen,
jossa tätä mustamaalattiin. Hän joutui kärsimään käytännössä tuestaan
Pasternakille, sillä Moskovan ylipisto erotti hänet yliopistosta eikä hän
päässyt sinne luennoimaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Hänen isänsä, tunnettu
kirjailija Vsevolod Ivanov oli
Pasternakin lähinaapuri, joka riensi ensimmäisenä, yöllä yhdentoista aikaan
onnittelemaan Pasternakina Nobelin kirjallisuuspalkinnosta.
Konstantin Fedin
oli kirjailija ja nuoruuden ystävä 20-luvulta, tässä vaiheessa kirjailijaliiton
byrokraatti, joka petti ystävyyden ja yhtyi velvollisuudentunnosta
mustamaalaajien kuoroon.
Henkilögalleria olisi runsaudensarvi. Jätän sen kuitenkin
tähän.
Myös Peredelkinon
kylästä on kerrottava hieman. Se on kirjailija-asutus
maaseudulla Moskovan lähistöllä. Idea asutuksen perustamielle oli alun alkuaan
Maksim Gorkin. Hän katsoi, että yhteinen asuinympäristö voi paitsi että se luo
henkistä yhteyttä luovan työ tekijöiden välille, sillä voidaan päästä paremmin
myös ideologisiin ja poliittisiin päämääriin.
Boris Pasternak pääsi muuttaman Peredelkinoon 30-luvun lopulla. Paikasta
tuli monien luontorunojen innoituksen lähde. Pasternak tunsi sen kodikseen ja
vietti siellä suurimman osan ajastaan. Toki hänellä oli myös Moskovassa asunto.
Tohtori Zhivagon julkaisun jälkeen ja
poliittisen ajojahdin kiihtyessä oli todellinen uhka, että Pasternakilta
viedään asumisoikeus huvilassa. Niin ei kuitenkaan tohdittu lähinnä kai
ulkomaisten protestien pelossa tehdä. Peredelkinosta löytyy tietoa myös täältä.
Boris Pasternakin huvila kuvattuna heti Pasternakin hautajaisten jälkeen vuonna 1960 |
….
Varsinaisina päälähteinäni on kaksi teosta Dmitri Bykovin Pasternak-elämäkerta
ja Peter Finnin ja Petra Couveen kirja The
Zhivago Affair – The Kremlin, the CIA and the Battle over a Forbidden Book.
Tuo teos valmistui vuonna 2014. Minun käytössäni on ollut sen venäjänkielinen
versio. Kolmattakin teosta käytän (Анна
Сергеева-Клятис, Пастернак в
жизни) sekä eräitä netistä lukemiani artikkeleita
ja muita tekstejä, joista yksi on Ivan Tolstoin radio-ohjelma.
Oheisesta linkistä se löytyy tekstitettynä.
II.
Kihinää
Joulukuun viimeisinä päivinä 1955 Pasternak sai elämäntyönsä
valmiiksi. Vuoden 1956 alussa hän alkoi tarjota sitä kärsimättömänä eri
tahoille julkaistavaksi. Siihen kuitenkin suhtauduttiin nihkeästi, päätöstä sai
odottaa. Hän piti romaania kruununa elämäntyölleen ja sen julkaisemisen hän
katsoi elämää suuremmaksi asiaksi. Hän oli koko kirjoitusprosessin alusta
lähtien pitänyt lähipiiriään tietoisena kirjoitusprosessin etenemisestä. Hän oli antanut teosta ystävilleen myös
luettavaksi kommentteja varten. Mielipiteet romaanista jakaantuivat, mutta
kirjailija itse oli varma sen merkittävyydestä. On kuttuja, että 50-luvun
alkupuolella Pasternakista tuli joskus jopa taakka. Ihmiset saattoivat vältellä
tietoisesti Pasternakia, ettei olisi tarvinnut kuulla pitkästyttäväksi katsomaansa
puhetta romaanista.
Kun asia tuntui jämähtäneen paikalleen, tuli mahdollisuus
tarjota romaania Italiaan. Italialainen kommunistipuolueen kanssa veljeillyt
liikemies Feltrinelli oli perustanut kustantamon ja halusi julkaista uutta
neuvostoliittolaista proosaa.
Käsikirjoitus toimitettiin hänelle huhtikuussa 1956 ja romaania alettiin
heti kääntää. Kääntäjä ihastui teokseen, käännösprosessi eteni ripeästi, mutta romaani
saatiin julkaistua vasta vuoden 1957 loppupuolella. Romaani aiheutti heti
kirjallisen ja poliittisen sensaation. Romaania ryhdyttiin heti kääntämään eri
kielille ja toki haluttiin julkaista myös venäjänkielinen versio. Menen
kuitenkin vielä tarkemmin noihin tapahtumiin.
Antaessaan käsikirjoituksen Italiaan Pasternak edelleen
uskoi, että romaani voidaan julkaista Neuvostoliitossa.
Jo romaanin valmistumisesta lähtien alkoi Neuvostoliitossa
kulissien takana kihistä. Kihinä vain kiihtyi, kun Pasternak oli antanut
romaanin käsikirjoitukset Italiaan. Syksyllä Novyj mir –aikakauslehdessä tehtiin salainen muistio perusteista,
miksei romaania voida julkaista. Siihen vaadittiin muutoksia, mihin Pasternak
ei tietenkään suostunut ja lievästi ilmaisten myös kiihtyi tapahtumien kulun
johdosta. Muistio julkistettiin heti Nobelin palkinnon myöntämien jälkeen
lokakuussa 1958.
Helmikuussa 1957 Pasternak tutustui nuoreen ranskalaiseen
slavistinaiseen, joka osallistui Moskovassa pidettyyn slavistikokoukseen. Hän sai Pasternakilta mukaansa vielä yhden
käsikirjoituksen romaanista. Tarkoituksena oli ranskantaa romaani ja julkaista.
Myöhemmin julkaisuoikeuksista nousi riitaa Feltrinellin kustantamon kanssa. En
sitä nyt käsittele, totean kuitenkin, että Pasternak joutui noissa
tekijänoikeusasioissa liian suuriin saappaisiin. Häntä vietiin kuin vierasta
sikaa ja voittajana hääri Feltrinelli. Yhtä kaikki, riidoista huolimatta romaanin
ranskankielinen laitos julkaistiin kesäkuussa 1958.
Feltrinelli odotti romaanin julkaisulupaa Pasternakilta.
Pasternak alkoi uskoa, ettei romaani näe ainakaan hänen elinaikanaan
Neuvostoliitossa päivänvaloa ja syksyllä hän antoi Feltrinellille luvan
julkaista romaani. Feltrinelli hyvien tapojen mukaisesti kysyi
neuvostoliittolaiselta osapuolelta asiasta ja siellä pyydettiin vielä
odottamaan. Siinä välissä puolalainen aikakauslehti Opinie julkaisi teoksesta katkelman. Pasternak kutsuttiin Neuvostoliiton
kirjailijaliittoon, mutta hän ei mennyt vedoten sairastumiseen ja lähetti
paikalle oikean kätensä Olga Ivinskajan, joka siis paljolti hoiti näitä
kansainvälisiä asioita. Ivinskajalta vaadittiin, että käsikirjoitus oli
palautettava Italiasta Neuvostoliittoon.
Neuvostoviranomaiset pyrkivät vaikuttamaan myös Italian
kommunistisen puolueen kautta. Feltrinelli piti päänsä. Suhteet puolueeseen
kylmenivät, mutta puolue ei kuitenkaan halunnut luopua suuresta tukijastaan. Feltrinellin
mielestä kirja on aarre ja hän aikoo sen julkaista. Neuvosto-osapuoli uhkasi
Feltrinellia oikeustoimilla. Se vaati käsikirjoitukseen ”tyylillistä muokkausta”,
mikä sai Pasternakin yhä enemmän raivoihinsa.
Feltrinelli - miljonääri, kirjankustantamon johtaja, kommunisti |
Romaani julkaistiin 23. päivänä marraskuuta 1957. Siitä tuli
heti sensaatio ja se nousi myyntilistojen kärkeen. Feltrinellin kustantamoon
alkoi virrata myyntituottoja. Neuvostoliiton keskuskomitean kulttuuriosasto
vaati Pasternakilta, että ulkomaalaisille toimittajille järjestettäisiin
lehdistötilaisuus, jossa tämä kieltäytyisi romaanista. Se järjestettiinkin
joulukuun 17. päivänä Pasternakin huvilalla mutta viranomaisten yllätykseksi
Pasternak ilmoitti olevansa harmissaan vain yhdestä asiasta – siitä, ettei
romaania ole julkaistu hänen kotimaassaan. Hän lisäsi, että romaania on
kritisoitu sitä lukematta.
Romaanin julkaisun myötä Pasternakille alkoi virrata
kirjeitä ympäri maailmaa. Hänen suoruutta ja avoimuutta ihailtiin. Maan
viranomaiset olivat ymmällä. Toistaiseksi käyttäydyttiin siististi, pyrittiin
vaikuttamaan kulissien takana. Mistään vainosta tai ajojahdista ei ollut vielä
kyse. Kihinä oli kuitenkin kehittymässä myrskyksi. Lopullista hullunmyllyä saatiin
vielä odottaa.
Vuonna 1958 romaani julkaistiin useilla kielillä. Se
julkaistiin CIA:n toimesta myös venäjäksi ja sitä jaettiin lännessä liikkuville
neuvostoturisteille. Yhtenä tärkeänä paikkana oli Belgiassa pidetyt
kansainväliset messut, johon myös Neuvostoliitto virallisesti osallistui.
Romaania jaettiin Vatikaanin paviljongissa. Romaani oli painettu erityisen
ohuelle paperille, jotta se olisi voitu helposti viedä mukana Neuvostoliittoon.
Neuvostoviranomaisten tietoon alkoi tulla arveluja, että Pasternakille
saatettaisiin myöntää Nobelin kirjallisuuspalkinto. Länsimaiden ilmapiiriä
kohun myötä tutkittiin tarkasti ja siihen pyrittiin vaikuttamaan, toki hyvin
heikoin eväin. Yhtenä kestoehdokkaana palkinnon saajaksi oli ollut myös Mihail
Sholohov. Oli tiedossa, että Sholohov oli jälleen ehdolla ja
neuvostolehdistössä nostettiinkin hyvin näkyvästi esille Sholohovin tuotantoa
ja hänen merkitystään maan kulttuurielämässä.
Oli liikkeellä myös huhuja, että palkinto saatettaisiin
jakaa Pasternakin ja Sholohovin kesken. Tämäkin vaihtoehto oli
neuvostoliittolaisten käsiteltävä ja miettiä mahdollista toimintastrategiaa.
Katsottiin, että siinä tapauksessa Sholohovin pitäisi mielenosoituksellisesti
kieltäytyä palkinnosta, koska hänet vedettäisiin mukaan neuvostovastaiseen
toimintaan. Ja totta kai Pasternakilta myös vaadittiin kieltäytymistä.
Kirjailijaliitto kehotti vanhan kaartin kirjailijoita vaikuttamaan Pasternakin
kannanottoihin.
Kun palkinto sitten myönnettiin 23. lokakuuta 1958, niin
samana päivänä puolueen keskuskomitea hyväksyi asetuksen ”Boris Pasternakin
panettelevasta romaanista”. Siinä romaani tulkittiin suoraksi hyökkäykseksi
vallankumouksen saavutuksia kohtaan ja sen nähtiin pilkkaavan kansaa, joka tuon
vallankumouksen oli toteuttanut. Sen
mukaan Pasternak oli muka osallisena maalle vihamielisessä kylmää sotaa
lietsovassa kampanjassa. Tuon asetuksen
mukaisesti seuraavina päivinä maan valtalehdistön etusivuille ilmestyi
Pasternakia parjaavia kirjoituksia. On mainittava yksi tuttu nimi, joka oli
kaiken tämän takapiruna - puolueen pääideologina toiminut Mihail Suslov. Hän
vaati, että on otettava heti yhteyttä Konstantin Fediniin, että tämä pyrkisi
vaikuttamaan Pasternakin kantoihin. Tässä välikätenä oli keskuskomitean
kulttuuriosaston sihteeri D. Polikarpov. Fedin totteli kuin uskollinen
häntäänsä heiluttava koira.
Kaikesta paistoi läpi
se, ettei kirjaa ollut edes vaivauduttu lukemaan. Oltiin sodassa, poteroissa. Maassa oli erilaisia näkemyksiä, joiden takaa
politrukit nousivat eturintamaan. He aloittivat ”fantastisia typeryyksiä ja
säädyttömyyksiä” täynnä olevan kampanjansa. Tässä tilanteessa paine oli niin
kova, että ns. tolkun ihmiset pistivät päänsä pensaaseen ja vaikenivat.
Pelättiin oman työnsä ja asemansa puolesta. Huolimatta vapaammasta suojasään ajasta
historian kokemuksista tiedettiin, että vastustamisesta voi joutua maksamaan
kalliin hinnan.
Pasternak itse oli hyvin hämmentynyt siitä, että hänet oli
vedetty mukaan politiikkaan ja kansainvälisiin suurvaltojen väliseen kylmään
sotaan. Hän ei ollut luonteeltaan poliittinen henkilö. Sen pystyy havaitsemaan
jokainen, joka tuntee miehen menneisyyden. Kun sittemmin myös CIA oli mukana
levittämässä romaania, pystyi Pasternak vain avuttomana seuraamaan tapahtumien
etenemistä. Se ei kuitenkaan saanut häntä kieltäytymään itse romaanista. Hän
katsoi palkinnon olevan vain kunniaksi hänen isänmaalleen ja piti siitä
käsityksestä kiinni, katkeraan loppuun asti.
Palkinto ei sinällään ollut suuren suuri yllätys, sillä hän
oli ollut ehdokkaana useita kertoja aiemmin, ensimmäisen kerran vuonna 1946. On
muistettava, että hän ei saanut palkintoa romaanistaan vaan tuotannostaan
yleensä. Akatemian perusteluissa Pasternakin
lyriikkaa ylistettiin mutta lisäksi painotettiin myös Tohtori Zhivagon merkitystä. Sen katsottiin ansiokkaasti jatkavan
1800-luvun venäläisen romaanitaiteen perinteitä. Se nostettiin siis Pasternakin
tuotannon eräänlaiseksi kruunuksi. Romaani kuitenkin poikkesi 1800-luvun
perinteestä siinä mielessä, että se oli symbolistinen romaani, ei realistinen.
Dmitri Bykovin mukaan monet ovat torjuneet romaanin, koska ovat lukeneet sitä kuin
realistista kertomaperinnettä noudattavaa teosta. Tässä hän viittaa kirjan
saamaan vastaanottoon, kun se julkaistiin lopulta Neuvostoliitossa 80-luvun
lopussa. Romaani on kuitenkin erityylinen, johon olennaisena kuuluvat myös
oheisaineistona Tohtori Zhivagon runot,
joita on 25 kappaletta. Bykovin mukaan romaania on luettava pienissä osissa
pitkänä ajanjaksona. Kyseessä on tyyliltään lyriikan ja kertomataiteen synteesi.
Samanlaisia kokeiluja Pasternak oli tehnyt jo 20-luvulla.
.
Kun tieto Nobel-palkinnosta julkistettiin, mies joutui
kuitenkin mukaan todelliseen hullunmyllyyn. Hänet erotettiin Neuvostoliiton
kirjailijaliitosta, mikä oli sensaatio siinäkin mielessä, että hän oli liiton
perustajajäsen ja Maksim Gorkin hyväksymä. Sitten hän sai osakseen kaikenlaista
uhkailua, nimittelyä ja vihapuhetta. Lisäksi KGB hääräsi taustalla. Toisaalta
oli myös myönteisiä vaikutuksia. Kansainvälinen huomio oli suuntautunut
Pasternakiin. Hänelle tulvi myötätunnon osoituksia ympäri maailman. Ja hän kävi
kirjeenvaihtoa monien tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Myös hänen kotonaan
Peredelkinossa kävi paljon vieraita. Miehen ennestään hauras terveys joutui
koetukselle.
III.
Lisää tuntemuksia ja tunnelmia vuodelta 1958
Terveyden heikentyminen alkoi näkyä vuoden 1958 alussa. Tammikuun
lopussa hänelle diagnosoitiin virtsarakon tukkeuma. Nousi korkea kuume, toinen
jalka kipeytyi. Hänelle ei onnistuttu aluksi saamaan täysipainoista hoitoa.
Vuotta aiemmin hänelle oli Kirjailijaliitossa sanottu, että Pasternak ei
ansaitse Kremlin sairaalan palveluita. Vaimo teki hänelle sinappikylpyjä ja
sairaanhoitaja asetti hänelle kotioloissa katetrin. Peredelkinossa asuva naapuri
Kornei Tšukovski kävi hänen luonaan helmikuun kolmantena päivää. Hänellä oli
vaivoja, vaikka alussa hän tuntuikin olevan hyvällä tuulella. Hän pyrki tapansa
mukaan peittämään vaivansa. Naapuri huomasi, että hän luki Henry Jamesia ja
kuunteli radiota. Yhtäkkiä kivut taas alkoivat ja kasvoista näkyi tuskaa.
Tšukovski raivostui siitä, että Pasternakille ei ollut järjestetty pätevää
hoitoa. Hän matkusti heti Moskovaan ja järjesti hänet hyvään sairaalaan.
Ambulanssi nouti hänet välittömästi. Parin kuukauden ajan hän oli hoidossa.
Voimat olivat ehtyneet eikä hän voinut paljoa työskennellä. Suurin osa ajasta meni
siinä, kun hän vastaili hänelle ulkomailta lähetettyihin runsaslukuisiin
kirjeisiin. Tuli myös aika mietiskelylle ja pohdinnoille. Hän kirjoitti
ystävälleen Gruusiaan:
”Yhä enemmän ja enemmän kohtalo
vie minua minne tahtoo. Minullakin on siitä vain siitä hämärääkin hämärämpi
aavistus. Ehkä vasta monien vuosien kuluttua kuolemani jälkeen selvenee, mikä
on ollut viime vuosieni tuotannon perustana…”
Pasternak pääsi sairaalasta kotiin huhtikuussa. Lidia
Tšukovskaja tapasi hänet isänsä kodissa. Ensi vaikutelma oli, että hän oli
nuorekas ja komea, kuin uudestisyntynyt.
Hänestä huokui traagisuus, mikä ennenkin oli hänestä
näkynyt. Nyt se kuitenkin ilmeni entistä selvemmin. ”Ei näkynyt uupumusta, ei
ollut vanhentumisen merkkejä, vaan kohtalonomaista traagisuutta.” Isä
Konstantin oli samaa mieltä. Hän loi neron vaikutelman.
Jotakin hänessä oli, joka sai monet – varsinkin naiset –
hullaantumaan.
Tähän yhteyteen liitän muitakin aikalaisten huomioita
Pasternakin olemuksesta noilta ajoilta. Hän käyttäytyi edelleen kuin
nuorukainen, reippaasti ja edustavasti. Vaikka sairaudet jäytivät, hän ei
antanut sen näkyä. Hän oikeastaan
säteili energiaa ympärilleen, vaikka varsinkin vuoden 1959 lopulla kivut
alkoivat jo kiusata normaalia elämää. Hän vähätteli niitä ja yritti painaa ne
pois mielestä. Hän ei halunnut luopua tavanomaisesta elämänrytmistään.
Vertailukohdaksi on mm. otettu vuonna 1958 kuollut Mihail Zoštšenko, joka oli
myös joutunut ajojahdin uhriksi. Se näkyi hänen ulospäin, hän liikkuikin kuin
elävä ruumis. Pasternak oli täydellinen vastakohta. Luulisin, että selitys on
osittain myös luomisvoiman ehtymisessä.
Kaikkien jännitteiden keskellä Pasternak koki asioita
voimakkain tuntein. Ranskankielinen laitos romaanista ilmestyi kesäkuussa 1958.
Kun Pasternak näki romaanin, hän liikuttui kyyneliin. Samassa kuussa Albert
Camus kirjoitti Pasternakille ja liitti kirjeeseen mukaan Uppsalassa pitämänsä
luennon. ”En olisi mitään ilman 1800-luvun Venäjää”, Camus kirjoitti, ”teidän
kauttanne olen uudelleen avannut itselleni sen Venäjän, joka on ruokkinut ja
tukenut minua.” Tuon on pitänyt lämmittää mieltä.
Syyskuussa romaani ilmestyi Britanniassa ja USA:ssa. New York
Timesin kirja-arvostelija totesi, että Pasternakin romaani on yllätys niille,
jotka tuntevat viimeisten 25 vuoden aikana ilmestyneitä neuvostoromaaneja.
Kirjoittajan mukaan tuntuu oikeastaan ihmeeltä, että ”Pasternak on asunut lähes
koko elämänsä Neuvostoliitossa ja on voinut silti torjua valtavan ulkoisen
painostuksen, kestänyt yhteiskunnan asettamat rajoitteet ja kyennyt tuottamaan
mitä korkeimmassa määrin riippumattoman teoksen, josta huokuu vahvoja tunteita
ja epätavallisen kuvauksellista voimaa”.
Oli kyllä myös kritiikkiä. ”Jos sen olisi kirjoittanut joku
venäläisemigrantti tai amerikkalainen tai englantilainen, se tuskin olisi
nostanut samanlaista kohua.” Näin kirjoitti toinen kriitikko New York Timesiin.
IV.
Myrskyn silmässä
Kun Tukholmasta tuli lokakuun 23. päivänä 1958 lopullinen
uutinen Nobel-palkinnosta, alkoi noin viikon kestänyt tapahtumien vyyhti, jota
voi pitää hullunmyllynä. Kerron siitä jotakin, mutta tapahtumien kulusta on
lähteissäni hieman toisistaan poikkeavaa tietoa. Siksi vältän kertomasta
liikoja.
Nobel-säätiön sihteeri Anders Österling lähetti
Pasternakille sähkeen, jossa hän onnitteli Pasternakia tälle myönnetystä
kirjallisuuspalkinnosta ja kutsui Pasternakin Tukholmaan 10. joulukuuta
noutamaan palkintoaan. Pasternak vastasi joko saman iltana tai seuraavana
päivänä ranskankielisellä sähkeellä, jossa ilmaisi olevansa palkinnosta
”kiitollinen, liikuttunut, ylpeä ja hämmentynyt”. Kerrotaan hänen myös
tavanneen länsimaisia toimittajia, joille hän kertoi tuntevansa suurta iloa ja
hän kokee saavan siitä suurta moraalista tukea. ”Tänään minun iloni on
yksinäistä iloa”, hänen kerrotaan lausuneen nähtävästi samana päivänä, kun
palkinto myönnettiin. Jo samana iltana, yömyöhällä, naapurissa asuva kirjailija
Vsevolod Ivanov riensi häntä onnittelemaan.
Varsinaisesti päätöstä juhlittiin seuraavana päivänä,
jolloin sattui myös olemaan Pasternakin vaimon Zinaidan syntymäpäivä. Paikalle
oli ilmestynyt Pasternakin hyvä naapuri lastenkirjailija Konstantin Tšukovski
lapsenlapsensa kanssa. Myös Gruusiasta oli tullut pitkäaikainen ystävä, talon
vakiovieras Nina Tabidze ja tuonut mukanaan tuoreita hedelmiä ja vihanneksia.
Zinaida näytti juhlastaan huolimatta myrtyneeltä. Hän selvästikin aisti jotain
uhkaavaa olevan edessä eikä voinut siksi täysillä yhtyä aviomiehensä
vilpittömään iloon. Toisaalta eräässä vaiheessa hänen kerrotaan pohdiskelleen,
minkä puvun hän laittaa Tukholman palkintoseremoniaan ylle.
Tuosta tilaisuudesta on olemassa kuvamateriaalia. Oheisessa
kuvassa Pasternak ja Tšukovski nostavat viinimaljaa. Tšukovski vitsailee, että
nyt Pasternakin on vihdoinkin hankittava frakki, kun menee noutamaan Ruotsista
palkintoa. Sivusta tapahtumaa seuraa
jännittyneen loinen vaimo Zinaida. Näkee, että hän ei osaa palkinnosta aidosti
iloita. Muilla kuitenkin tuntuu olevan hauskaa eikä mitään mörköjä seinistä
hyppele. Läsnä kerrotaan olevan myös ulkomaalaisia toimittajia, joita ei
kuitenkaan näy.
Todettakoon, että Tšukovski ei itse ollut lukenut romaania.
Hän oi ollut jossakin lukutilaisuudessa eikä ollut kuulemastaan pitänyt, mutta
hänellä oli kuitenkin sympatiat Pasternakin puolella. Hän ei voinut hyväksyä
sitä panettelua ja kiusantekoa, johon Pasternak oli vallanpitäjien taholta
joutunut. Kyse oli siis yleisinhimillisyydestä. Myöhemmin hän joutui
selittelemään osallistumistaan. Hän toteaa, että Pasternak ei tajunnut
toimineensa isänmaataan vastaan. Tšukovskin poika Nikolai oli
kirjailijaliitossa merkittävässä virassa ja osallistui aktiivisesti Pasternakin
parjauskampanjaan. Pasternakin kerrotaan ymmärtäneen tämän ratkaisua. Hän oli
onnistunut hankkimaan työnsä suurin ponnistuksin eikä halunnut sitä menettää.
Sitten oli se toinen tapaus, joka rikkoi Pasternakin
tunnelman ainakin hetkeksi. Hänen luokseen tuli Keskuskomitean kulttuuriosaston
sihteerin D. Polikarpovin lähettämänä kirjailija ja kirjailijaliiton hallinnon
jäsen Konstantin Fedin. Hän oli pitkäaikainen Pasternakin ystävä 20-luvulta
lähtien. Nyt hän kuitenkin ilmestyi Pasternakin kotiin kuin virkamies, ei edes
onnitellut talon emäntää juhlapäivän johdosta, puhumattakaan Pasternakia. Hän
käyttäytyi hyvin kylmäkiskoisesti ja miehet kävivät lyhyen keskustelun
yläkerrassa Pasternakin työhuoneessa.
Tärkein viesti Fediniltä oli, että Pasternakin on
kieltäydyttävä palkinnosta. Kirjailijan kotona odottaa Polikarpov Pasternakin
vastausta vaatimukseen. Pasternak torjuu vaatimuksen, Hän ei aio kieltäytyä
palkinnosta, mutta vastaa kuitenkin miettivänsä asiaa. Fedin poistuu talosta
vihaisena mutisten vielä lähtiessä vaimolle, että palkinnosta voi olla
arvaamattomia seurauksia. Pasternak ei mene Fedinin luo eikä Polikarpov jää
odottamaan vastausta.
On todistajain tietoa
siitä, että Fedinin vierailu oli monessa suhteessa Pasternakille järkytys.
Hänen kerrotaan jopa menettäneen hetkeksi tajuntansa.
Kerrotaan, että vielä tässä vaiheessa Pasternak uskoi, että
myös kirjailijaliitossa palkinnon katsotaan maalle kunniaksi.
Erityisen suuresti Pasternakia ärsytti se, että Fedin totesi
Keskuskomitean kulttuuriasiain sihteerin Polikarpovin odottavan vastausta hänen
luonaan. Tällä tavalla puolueen virkailija käytti Pasternakin ystävää
suostuttelemiseen ja kaiken lisäksi ystävä oli alentunut tuonkaltaiseen
toimintaan. Pasternak kuitenkin vielä totesi, että hän miettii asiaa ja tulee
myöhemmin samana iltana kertomaan vastauksensa tämän kotiin. Hän ei kuitenkaan
mennyt, eikä Polikarpovkaan jäänyt häntä Fedinin luokse odottamaan.
Tästä alkoi kone pyöriä. Lehdistö ja muu media aloitti
valtavan parjauskampanjan. Pasternak lyötiin maanrakoon.
Nuorisoa ilmestyi Peredelkinoon Pasternakin huvilan
ympärille heittelemään kiviä, parjaamaan runoilijaa ja huutelemaan
antisemististä vihapuhetta. Perhe ja Pasternakin lähipiiri ei saanut hetken
rauhaa. Kaikki tunsivat elävänsä kuin häkissä yltä päältä leviävän vihan
paineessa. Itse Pasternakia ei uskallettu päästää ykin ulos, koska pelättiin,
että hänelle voisi tapahtua jotakin.
Toisaalta Pasternak ei tuntunut välittävän. Hänhän ei
esimerkiksi lukenut lehtiä. Luova työ jatkui, mies hoiti tehtäviään ja katsoi
asioihin järjellä. Yhteyksiä sekä ulkomaille että oman maan kirjailijoihin oli
runsaasti. Kirjeenvaihto jatkui kuten ennen.
Pasternak jopa yritettiin leimata syyntakeettomaksi. Hänen
toimensa katsottiin olevan Olga Ivinskajan ja tämän tyttären junailemaa. Epäilyttäviä
viestejä levisi myös Italiaan. Pasternak
oli kuitenkin lujana. Hän ilmoitti itse olevansa järjissään ja kehotti olemaan
uskomatta nomenklatuuran välittämiä tietoja.
Rankin juttu oli kuun lopussa pidetty kirjailijaliiton suurkokous,
johon osallistui 800 kirjailijaa. Siinä vaadittiin mm. hyvin voimallisesti
Pasternakin karkottamista maasta. Se oli miehelle suora isku vyön alle, koska
hän tunsi olevansa todellinen patriootti eikä missään tapauksessa halunnut,
että hänet olisi karkotettu Venäjältä. Lopulta hänet vain erotettiin
kirjailijaliiton jäsenyydestä.
Pasternak saatiin lopulta allekirjoittamaan kirje, jossa hän
kieltäytyy palkinnosta. Mutta hän ei kieltäytynyt romaanistaan tai
vakaumuksestaan, minkä vuoksi myös kieltäytyminen menetti painoarvonsa. Ivinskaja
tunsi kirjeestä syyllisyyttä. Hän katsoi painostaneensa Pasternakia.
Palkinnosta ei olisi hänen mukaansa pitänyt kieltäytyä. Ivinskaja oli todella
”osittain syyllinen”. Hän oli joutunut Pasternakin vuoksi jo elämässään
kokemaan neljä vuotta vankileirielämää. Nyt hän uhkailujen myötä pelkäsi
henkensä edestä ja tähän vedoten Pasternakin kirjoittaman kirjeen.
…
Myös Kirjallisuusinstituutin opiskelijat värvättiin
mielenosoituksiin. Yllättäen huomattavan moni jäi niihin kuitenkin osallistumatta
ja vain kolmannes opiskelijoista allekirjoitti vaatimuksen Pasternakin
erottamisesta kirjailijaliitosta. Mielenosoitusten julisteissa Pasternak
kuvattiin Juudas Iskariotin hahmossa.
Palaan vielä pariin viikon tapahtumaan. Lokakuun 27.päivänä
Pasternak meni Moskovaan. Mukanaan hänellä oli naapuri Koma Ivanov. Ystävät
eivät uskaltaneet päästää Pasternakia mihinkään yksin, sillä pelättiin provokaatioita.
Pasternak oli alustavasti menossa kirjailijaliiton johtoryhmän kokoukseen,
jossa oli tarkoitus valmistella suurta kokousta. Lähinnä Koma Ivanovin ansiosta
Pasternak ei sinne kuitenkaan mennyt. Arveltiin, että läsnäolo olisi voinut
provosoida kirjailijakollegat vielä jyrkempiin kannanottoihin. Viestin hän
sinne kuitenkin laati.
Eräs lausunto on jäänyt tapahtumaketjussa historiaan. Se
tehtiin 29. lokakuuta Komsomolin keskuskomitean kokouksessa. Siellä
puheenjohtaja V. Semitšastnyj totesi kutakuinkin niin, että sika ei koskaan tee
tarpeitaan ruokaan, mutta Pasternak tekee. Kyseessä oli erään sananparren
mukaelma, johon hän siis liitti Pasternakin. Tämä on kuvaava lausahdus.
Samanlaista törkyä levisi läpi valtakunnan. Tuohon voi kuitenkin lisätä, että
suuri osa kansasta oli oppinut suhtautumaan tiedotusvälineiden totuuteen hyvin
kylmäkiskoisesti.
Lokakuun 29. päivänä fysiikan Nobel-palkinto myönnettiin
neuvostoliittolaisille tutkijoille. Lehdessä ilmestyi artikkeli, jossa
todettiin tuon palkinnon myönnetyn ”objektiivisten seikkojen perusteella” mutta
kirjallisuudessa se on politikoinnin väline. Samana iltana tuli eräs merkittävä
fyysikko Pasternakin luo kertomaan, etteivät he noin ajattele vaan arvostavat
Pasternakin palkintoa todella korkealle.
Kuten jo totesin, Pasternak päätyi kieltäytymään
palkinnosta. Ensin hän lähetti asiasta sähkeen Ruotsiin. Sitten hän kirjoitti
Nikita Hruštšoville kirjeen, jossa hän kertoi kieltäytymisestään pyytäen
samalla, että häntä ei karkotettaisi maasta, sillä se merkitsisi hänelle samaa
kuin kuolema. Kirje oli kuitenkin taitavasti kirjoitettu. Hän ei kieltäytynyt
kirjastaan eikä omasta vakaumuksestaan. Hän päätyi vain toteamaan, ettei ota
palkintoa vastaan. Tuo ratkaisu sai lopulta nomenklatuuran vain enemmän
raivoihinsa. Ja toisekseen Neuvostoliitto menetti tuon ratkaisun myötä paljon,
sillä Pasternak oli luvannut luovuttaa palkintorahat rauhanrahastoon, valtion
hyväksi. Ivinskajan tytär toimitti kirjeen keskuskomiteaan myöhään illalla 30.
lokakuuta. Seuraavana päivänä oli vuorossa tuo kirjailijaliiton suurkokous.
Kokoukseen liittyy sellainen yksityiskohta, että sen
puheenjohtajana toiminut Sergei Smirnov
oli vielä valmistavassa kokouksessa puolustanut Pasternakia.
Neuvostoliittolaisen tavan mukaan puolueen jäsenten on kuitenkin päätösten
jälkeen seisottava kollektiivisesti niiden takana. Näin ollen myös Smirnov
joutui vaihtamaan kantaansa, eikä siinä tuntunut olevan ongelmia.
Pasternak ei osallistunut tähänkään kokoukseen. Siellä
poissaollutta marttyyria vastaan huusi koko armeija. Mukana oli tosin tällä
kertaa myös puolueen ulkopuoliset jäsenet, jotka edustivat lievempää kantaa.
Näin ollen voitolle päätyi kanta, että kirjailijaa ei pidä karkottaa,
pelkästään erottaa kirjailijaliitosta (millä jo sinänsä olisi saattanut olla
rajuja seurauksia). Joka tapauksessa Pasternakia vastaan kiehui kokonainen
kirjailijoiden armeija, joukossa hyvin nimekkäitä henkilöitä. Kukaan heistä ei
ollut kuitenkaan romaania lukenut.
Itse mietin, olisikohan yhtenä syynä vihanpurkauksille ollut
myös taiteilijoille niin kovin tavallinen ammattikateus.
Kokouksen puheenjohtaja Sergei Smirnov piti ensimmäisen
puheen. Hän politisoi Pasternakin toimintaa ja yhdisti hänet sellaiseen
Hitlerin suosijaan kuin Knut Hamsun.
Muista puheenvuoroista mainitsen vain runoilija Boris
Slutskin. Hän tuomitsi Pasternakin, ei kuitenkaan ollut kaikkein jyrkimpiä.
Myöhemmin hän katui päätöstä ja kärsi siitä oikeastaan koko ikänsä.
Bykov käsittelee tarkemmin Slutskin tapausta. Tämä koki
elämässään samanlaisia maailmankatsomuksellisia kriisejä, kuin Pasternak.
Slutski kuitenkin tukeutui enemmän valtion ideologiaan. Hän osallistui
maailmansotaan ja nousi sodassa majuriksi. Sota päättyi kuitenkin vakavaan
loukkaantumiseen, josta selvisi erinäisten kallonporausten jälkeen hengissä.
Pasternakin tukipisteenä ja kivijalkana oli kristinusko, niin kuin Tohtori Zhivagon runoista käy ilmi.
Jevgeni Jevtušenko osallistui myös kokoukseen. En tiedä,
miten hän äänesti. Hänen kerrotaan pyytäneen puheenvuoroa, mutta sitä ei
hänelle myönnetty. Hän kertoo ihmetelleensä Slutskin ratkaisua nousta
Pasternakia vastaan. Keskustelujen pohjalta hän odotti toisenlaista kantaa.
Tämän jälkeen Slutskin elämä alkoi mennä huonompaan
suuntaan. Tosin ratkaisevana tekijänä siinä oli vaimon sairastuminen ja
kuolema. Sen jälkeen mies joutui mielisairaalaan ja loppu oli kurja.
Ivinskaja on todennut muistelmissaan, ettei saa tuomita
niitä, jotka ennen äänestystä katosivat vessaan tai jollain muulla keinoin
pyrkivät välttämään äänestyksen. Se oli passiivista vastarintaa. Tuohon aikaan
tuollainenkin vastarinta oli rohkea teko. Tosiasiassa kai – tämä on oma
arveluni, jonka toki olen jostakin poiminut - harva kuitenkin taisi mennä sinne
vessaan. Jotkut kyllä puolustelivat itseään sillä, mutta jos laskisi kaikki nuo
henkilöt, niin vessan on täytynyt olla
äänestyksen aikaan melko täynnä.
Joka tapauksessa monet kokouksen osanottajat olivat
Pasternakin läheisiä kumppaneita vuosien takaa. He olivat joutuneet kohtaamaan
vallanpitäjien taholta monenlaisia koiruuksia. Voisi kai ihmetellä, miksi he
kääntyivät yhtäkkiä byrokraattien puolelle. Tai ehkä siinä toimi vain terve
itsesuojeluvaisto. Ja samalla päästiin purkamaan piilossa pidettyjä tuntemuksia
Pasternakin omaa egoaan korostavaa kirjailijanpersoonaa kohtaan.
…
Puolue ja valtakoneisto tajusi, että olisi hyvin uhkarohkeaa
tehdä liian rajuja päätöksiä. Kansainväliset piirit voivat tehdä Pasternakista
marttyyrin. Länsimaiden silmissä kuva puutarhassaan häärivästä Pasternakista
oli mielessä yhtä kirkkaana kuin maata kyntävä Tolstoi. Koko maailma oli keskittynyt
seuraamaan Pasternakin Golgataan kärsimysnäytelmää. Hänestä oli tullut
eräänlainen symboli.
Lokakuun viimeisen päivän iltana Polikarpov soitti Olga
Ivinskajlle. Hän sanoi, että Pasternak on haettava keskuskomiteaan. Sekä
Pasternak että Ivinskaja luulivat, että itse Hruštšov ottaa heidät vastaan.
Loppujen lopuksi vastassa oli pelkästään Polikarpov. Keskustelusta tuli avoin
ja Pasternak käyttäytyi melko häikäilemättömästi oman arvonsa tuntien. Kerron
keskustelusta pari yksityiskohtaa.
Kun Polikarpov totesi vihaisena, että kansan vihaa ei voi
mikään pysäyttää. Niin Pasternak vastasi hänelle päin naamaa. Olen kyllä
suomentanut sen suhteellisen "rohkeasti".
”Kuinka kehtaatte, Dmitri
Aleksejevitš! Mikä ihmeen ’kansan viha’? Onhan teissä jotain inhimillistä.
Kuinka te heittelette tuollaisia sapluunoita! Kansa on pyhä sana ja te vedätte
sen esille kuin jotain julpin nurkasta pissihädässä.”
Polikarpov huokaisi äänekkäästi, käveli huoneessa
edestakaisin ja rauhoittui. Sitten hän muutti tyyliään, taputti Pasternakia
selkään ja kaverillisesti elehtien totesi: ”Oi, oi setä, kylläpäs sinä puuron
keitit…”
Ivinskajan muistelmien mukaan Pasternak ei voinut sietää,
jos häntä nimiteltiin vanhukseksi tai sedäksi (Polikarpov käytti sanaa vanhus).
Pasternak ei kuitenkaan suuttunut tuon sanan vuoksi vaan siitä, että tuo
virkamies sinutteli Nobelin palkinnon saajaa ja maailman tunnetuinta
Neuvostoliiton kansalaista.
”Lopettakaa tuollaiset virret, minun kanssani ei noin
keskustella”, oli Pasternakin reaktio.
”Keitit, keitit, puukotit Venäjää selkään…” Polikarpov ehkä
yritti olla vitsikäs kun alkoi toistella lehdissä esiintyneitä leimakirveitä,
mutta Pasternak toi hänet maan pinnalle. Hän ei halunnut lähteä tuollaiseen
leikkiin. Hän koki sen loukkauksena.
”Sallikaa ottaa sananne takaisin! Teidän kanssanne on
keskustele.” Tuon jälkeen Pasternak alkoi teatraalisin elein poistua ovelle
päin. Polikarpov hätääntyi ja pyysi Ivinskajaa pidättelemään Pasternakia.
Näytelmä loppui siihen, että Polikarpov perui lopulta sanansa ja päästiin
jonkinlaiseen sopuun.
Lopussa Paternak sai kuulla Polikarpovin virallisen
sanoman. Keskuskomitea sallii
Pasternakin jäädä kotimaahan, hän voi työskennellä mutta hänen täytyy välttää
tapaamisia ulkomaalaisten kanssa. Sen Polikarpov ilmaisi kunnioittavalla
äänensävyllä.
Sitten Pasternak vietiin takaisin Peredelkinoon. Autossa hän
oli yhtä iloinen ja reipas kuin menomatkalla. Kiukkuisuudesta ei ollut
minkäänlaisia merkkejä.
…
Jostain syystä keskuskomitea tuli Pasternakia vastaan. Ehkä
ei haluttu liikaa kärjistää tilannetta eikä tehdä Pasternakista lännen silmissä
marttyyria. Toki virallisissa tiedotuksissa kanta Tohtori Zhivagon
neuvostovastaisuudesta oli edelleen näkyvissä. Haluttiin kuitenkin korostaa,
että ”kapitalistinen paratiisi” on Pasternakillekin tämän niin halutessa
avoinna.
Kansainvälisistä nimistä Pasternakia alkoivat tukea myös
sellaiset kirjailijat, jotka yleensä ovat puolustaneet Neuvostoliittoa. Yksi
tällainen oli John Steinbeck.
Pravdassa oli marraskuun 6. päivän numerossa (toisen lähteen
mukaan 5. 11.) jonkinlainen kokoava kirjoitus. Siinä oli Pasternakin lähettämää
kirjettä toki tarkoitusperäisesti lyhennelty. Yhtä kaikki, sen jälkeen ajojahti
loppui lähes kokonaan. Pasternak sai entiseen tapaan häntä tukevia kirjeitä
Pasternak. Ilmapiiri kuitenkin taas kylmeni helmikuussa 1959.
Kirjeenvaihtoa vuonna 1958 |
Pääministeri Anastas Mikojan Washingtonissa tammikuussa 1959 tutkii kirjakaupan näyteikkunaa |
V.
Vuoden 1959 helmikuun uusi kohu
Elämän myllerrys oli rajua. Vuoden 1959 alkupuolella alkoi
taas myrsky. Ensin tammikuussa tuli kohtalokkaan tuntuinen riita Ivinskajan ja
Pasternakin välille. Pasternak antoi rakastetulleen lupauksia yhteen
muuttamisesta, mutta sitten perui lupauksensa. Ivinskaja katkaisi välinsä.
Käytiin mykkäkoulua. Pasternak yritti soittaa, Ivinskaja löi luurin korvaan.
Pasternak kirjoitti runon. Se oli se runo Nobelin
palkinto, joka julki tultuaan sai neuvostoviranomaiset raivoihinsa ja mistä
Pasternakiin kohdistunut panettelu sai uuden sytykkeen saaden aikalaisten
silmissä miehen muuttumaan hetkessä vanhukseksi.
Ivinskajalle tarkoitetussa runossa loppu oli kuitenkin
toinen. Siitä ilmeni, että runon tosiasiallisena kohteena oli Ivinskaja.
Alkuperäisessä versiossa runoilija toivoi ”oikean käden pyyhkivän hänen
kyyneleensä”. Ivinskaja oli Pasternakin oikea käsi, kuin ulkoasiain ministeri,
joka hoiti lähes kaikkia kirjalliseen tuotantoon liittyviä käytännön asioita,
erityisesti hänen yhteyksiään ulkomaille.
Pasternak poisti kaksi viimeistä säkeistöä, lisäsi niiden
tilalle yhden uuden ja luovutti runon tammikuun viimeisenä päivänä Daily Mailin kirjeenvaihtajalle Anthony
Brownille. Eräiden tietojen mukaan tarkoitus ei ollut sitä julkaista, vaan
Pasternak toivoi, että se välitettäisiin eteenpäin länteen. Joka tapauksessa
helmikuun 11. päivänä runo julkistettiin. Poliittinen eliitti tulkitsi sen taas
provokaatioksi. Polikarpov piti sitä pahempana kuin edellinen. Sen mukaan
länteen levisi ”käsitys”, että Pasternak olisi (muka) joutunut kotimaassaan
hyökkäyksen ja poliittisen ajojahdin kohteeksi.
Marja-Leena Mikkolan hieno suomennos Pasternakin runosta Nobel-palkinto (Sisareni, elämä: runoja. 2003) |
Valtakunnan pääsyyttäjä Roman Rudenko lähetti puolueen
keskuskomiteaan salaisen muistion, jossa vaati Pasternakin kutsumista
virallisiin kuulusteluihin neuvostovastaisen materiaalin levittämisestä länteen.
Tämä tapahtui 20. helmikuuta.
Kuulustelu tapahtui vasta 14. maaliskuuta.
Sitä ennen oli vielä yksi tapaus, joka piti ensin saada pois
päiväjärjestyksestä. Englannin pääministeri oli tulossa maahan viralliselle
vierailulle. Vierailun oli määrä olla helmikuun lopussa. Pääministeri oli ilmaissut
toiveenaan tavata henkilökohtaisesti Pasternakia. Maan johto päätti sen vuoksi,
että Pasternakin on poistuttava tuon vierailun ajaksi Moskovasta ja Peredelkinosta.
Pasternak päätti matkustaa vaimonsa kanssa ystäviensä luokse Gruusiaan.
Lähtöpäivä oli tuo samainen 20. helmikuuta, kun Rudenko lähetti
keskuskomitealle yllä mainitun salaisen muistion. Vierailu kesti maaliskuun
alkuun. Emäntänä perillä oli Nina Tabidze.
Matka sujui yli odotusten. Pasternak piristyi ja tunsi
olevansa voimainsa tunnossa. Hän ihastui nuoreen alle kaksikymppiseen
kuvankauniiseen neitoon, he ulkoilivat yhdessä ja Pasternak lausui hänelle
runojaan. Kyseessä oli gruusialaisen taiteilijan Lado Gudiashvilin tytär. Bykovin
sanoin tyttö oli arvoituksellinen, surumielinen ja kiehtovan vanhanaikainen.
Hänessä oli kaikkea sitä, mikä Pasternakia naisissa kiehtoi. Hän tuntui
ihanteelliselta rakastetulta.
Yleensä hyvin surumielinen neito aivan kuin kirkastui
tapaamisesta. Hän alkoi hymyillä ja hehkua, hän kääntyi ulospäin, elämä
ympärillä alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Hän näytti Pasternakille Tbilisin
lähistöllä sijaitsevia kaivauksia. Tämä suunnitteli kirjoittavansa romaanin Gruusian
muinaishistoriasta 900-luvulta ja kristinuskon tulosta Gruusian maaperälle.
Päivät kuluivat nopeasti, kuin sadussa. Neito otti yhdessä olon kunnia-asiana.
Oli etukäteen sovittu, että vierailu järjestetään matalalla
profiililla. Kuitenkin ystäviä kerääntyi Tabidzen kotiin, viini virtasi ja laulu
soi. Hieman vaimo hämmentyi, kun mies ihastui alle kaksikymppiseen neitoon,
mutta hän tunsi miehensä.
Olennaista tässä oli se, että Pasternak unohti arkiset
huolensa ja pystyi nauttimaan Gruusian luonnosta ja pitkäaikaisten ystäviensä
tapaamisesta.
Kotiintulon jälkeen kaikki kuitenkin muuttui
Maaliskuun 14. päivänä Pasternak poimittiin kuin rikollinen
kesken kävelymatkan mustaan autoon ja vietiin Rudenkon eteen kuulusteltavaksi. Roman
Rudenko (https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Rudenko)oli
kovamaineinen mies, joka tunnetaan maailmanhistoriassa Nürnbergin
natsioikeudenkäyntien pääsyyttäjänä. Pasternak oli kasvotusten miehen kanssa,
jolla oli valta tehdä mitä vain. Se oli todellinen uhka. Rudenko kielsi häneltä
yhteydet ulkomaalaisten kanssa, uhkasi karkotuksella ja kansalaisuuden
menetyksellä. Viitattiin lakipykäliin, joista saattoi seurata ankarat
rangaistukset.
Valtakunnan syyttäjä Roman Rudenko |
Kaikki oli pelottelua, mutta tuo tapaaminen pakotti
varovaisuuteen. Yhteydenpito ulkomaalaisiin väheni mutta ei loppunut.
Rudenkon tultua näyttämölle myös Polikarpov alkoi esiintyä
röyhkeämmin. Ne näkyivät mm. rahansiirroissa ulkomailta. Sekään ei kelvannut,
että Pasternak olisi ollut valmis siirtämään suuren osan
tekijänoikeuspalkkioista Neuvostoliiton rauhanrahastoon.
Sekin alkoi jo näkyä, että Pasternakin tulot kotimaassaan
olivat ehtyneet. Tuli tarve saada käyttöön ulkomailla kertyneitä varoja. Tilanne
oli tukala ja rahansiirtoon käytettiin erilaisia vippaskonsteja. Esimerkiksi
eräs ulkomaalainen kirjeenvaihtaja lainasi rahaa Pasternakille. Sitten
kirjoitetun valtakirjan avulla italialainen kustantamo maksoi rahat tälle
takaisin. Tällä tavalla ei suuria rahoja siirretty. Suuremmista siirroista
pääsi sitten KGB helposti jyvälle.
Konstantin Tšukoski kirjoittaa muistelmissaan, että
Pasternak muuttui noina aikoina. Se nuorekas reippaus katosi ja hän muuttui
kokoon käpertyneeksi vanhukseksi.
Painostus ja leimaaminen alkoi jättää jälkiä.
Yksinäinen Pasternak vuonna 1959 |
Ja luonnollisesti tämän luvun tärkein asia unohtui. Väliaikaisesti
katkennut suhde Ivinkajaan elpyi uudelleen. Mykkäkoulu ei kestänyt kauaa. Eivät
he pystyneet oleman toisistaan erossa.
VI.
Kohti kuolemaa
Kesällä 1959 Pasternak alkoi kirjoittaa näytelmää ”Sokea
kaunotar”. Sen suhteen hänellä oli suureelliset kuvitelmat. Hän halusi luoda
panoraamakuvan 1800-luvun Venäjästä Gogolin Kuolleiden
sielujen tyyliin. Teos jäi viimeistelemättä, mutta kirjoitetun pohjalta se
on Bykovin mielestä Pasternakin vaikeaselkoisin teos. Kesällä valtiovallan
ajojahti Pasternakia kohtaan hieman vaimeni ja hän pystyi keskittymään
suhteellisen vapaasti kirjoitustyöhön. Hruštšov kehotti kirjailijaliiton
kokouksessa kirjailijoita pitämään mölyt
mahassaan eikä ilmaista julkisuudessa omia erimielisyyksiään. Hän käytti
ilmausta, ”ettei saa kantaa roskia pihalle.” Pasternakista hän ei puhunut, eikä
hän luonnollisestikaan ollut kokouksessa mukana. Hän oli varsin ärtynyt kansainvälisistä
reaktioista Pasternakin ajojahtiin ja hän pyysi vävyään kertomaan
mielipiteensä. Se oli hieman myötäilevä ja siitä innostuen puoluejohtaja
kehotti kirjailijaliittoa tekemään omat päätöksensä eikä kaatamaan sitä
hallituksen tehtäväksi.
Pasternak työskenteli ahkerasti ja kirjoitti heinäkuussa
sisarelleen olevansa uudesta näytelmästään hyvin innoissaan. Eräässä toisessa
yhteydessä hän kertoi, että hänellä on ongelmia keksiä siihen sopivaa loppua.
Vähitellen Pasternak alkoi esiintyä myös julkisuudessa.
Ensiksi hän meni kuuntelemaan New Yorkin filharmonikkojen vierailukonserttia
Moskovan konservatoriossa. Kyse oli kulttuuriyhteistyöstä, joka meni eteenpäin
kylmentyneestä ilmapiiristä huolimatta. Vuonna 1958 oli allekirjoitettu sopimus
kulttuurivaihdosta ja tämä oli sen ensimmäinen hedelmä. Orkesteria johti
Leonard Bernstein. Sillä oli kolme konserttia; Moskovan lisäksi Leningradissa
ja Kiovassa. Orkesteri soitti amerikkalaisten säveltäjien lisäksi myös Igor
Stravinskia, mikä oli Neuvostoliitossa melko rohkea valinta. Olihan kyseessä
emigrantti. Bernsteinin tyyli oli hyvin erikoinen, hän spiikkasi kunkin teoksen
välissä, mikä kummastutti kovasti konserttiyleisöä.
Bernstein lähetti Leningradista Pasternakille viestin
(etsien jostakin hänen osoitteensa) ja kutsui tämän kiertueen
päätöskonserttiin, joka pidettiin Moskovassa 11. syyskuuta. Pasternak vastasi.
Hän hyväksyi kutsun ja kutsui myös Bernsteinin vaimoineen konserttia edeltävänä
iltana kotiinsa Peredelkinoon. Vierailusta on varmasti käyty sananvaihtoa
vaimon kanssa, mutta vieraanvaraisuus voitti. Bernteinin tullessa oli kaatosade
ja vieraat joutuivat odottaman, koska Pasternak riiteli vaimonsa kanssa.
Bernsteinit illallistivat Pasternakin huvilalla. Bernstein on myöhemmin
muistellut, että he keskustelivat taiteen ja musiikin suhteesta. Bernstein
joutui kuitenkin myöntämään, että päällisin puolin äänessä oli Pasternak. Pasternak korosti taiteilijan jumalallista
ulottuvuutta. Bernstein oli valitellut, että hänen on vaikea löytää yhteistä
kieltä kulttuuriministerin kanssa, mihin Pasternak oli todennut kysyen, mitä
ministereillä on tekemistä kulttuurin kanssa.
Konservatorion maineikas suuri sali oli ääriään myöten
täynnä kaupungin älymystöä ja muuta yleisöä. Kun Pasternak astui vaimonsa
kanssa saliin, kaikkien katseet suuntautuivat heihin. Salin kumu vaimeni.
Jännitys laukesi vasta siinä vaiheessa, kun itse Bernstein astui orkesterinsa
eteen. Suosionosoitukset olivat myrskyisät. Eräät yleisöstä ja myös Bernstein
olivat sitä mieltä, että osa noista aplodeista kuului Pasternakille. Konsertin
jälkeen Pasternak meni esiintymislavan taakse jättämään Bernsteinille
jäähyväisiä. He syleilivät lujasti toisiaan. Pasternak totesi: ”Te nostitte
meidät taivaisiin, nyt meidän on laskeuduttava maan pinnalle.”
Pasternak osallistui myös muihin kultttuuritapahtumiin.
Viimeisin Pasternakista otettu kuva on peräisin helmikuulta 1960. Se on otettu
Hampurin teatterin vierailunäytännön yhteydessä. Tuolloin
esitettiin Faustia.
Helmikuun 10. päivänä Pasternak täytti 70 vuotta. Hän tuli
Ivinskajan luo kyläilemään. Mukana oli eräs saksalainen lehtimies. Ivinskaja
valmisti broileria, kaalisalaattia, he joivat konjakkia ja kaksi pulloa
gruusialaista viiniä. Pasternak oli hyvin puhelias ja iloinen. Onnitteluja oli
tullut ympäri maailmaa. Hänen ulkomailla asuvat sisarensa olivat lähettäneet
onnittelusähkeet. Intian presidentti Nehru oli lähettänyt nahkakotelossa olevan
herätyskellon. Lahja tuli myös Marburgista, jossa hän oli nuorena yhden kesän
opiskellut. Lähettäjä oli muuten huoltoaseman omistaja. Hän totesi, kuinka
myöhään nuo huomionosoitukset hänelle tulivat. ”Voisipa elää näin aina”, hän
lisäsi. Elinpäiviä oli vielä jäljellä 119.
Vuoden 1959 lopulla hän oli ensimmäisen kerran alkanut
tuntea kipua vasemmassa rinnassa. Hän ei tohtinut siitä kenellekään puhua,
koska tuolloin hänen olisi pitänyt luopua tavanomaisesta päivärytmistään. vaimo
ja sukulaiset olisivat alkaneet liian huolehtivaisiksi ja hänet olisi pakotettu
hoitoon.
Hän tajusi, että hänellä oli keuhkosyöpä, vaikka lääkärit
eivät sitä aluksi diagnosoineetkaan.
Syntymäpäivänään hän oli ollut täysissä voimissaan.
Tosiasiassa silloinkin hän salasi rinnastaan nousevan kivun. Kirjeissään
kaukaisille ystävilleen hän vihjasi lopun olevan lähellä. Feltrinellille hän
jopa vitsaili, että tämän pitäisi hankkia hänen ruumiinsa ja haudata Milanoon
ja palkata Ivinskaja haudan hoitajaksi.
Ivinskaja huomasi, että ystävän voimat alkavat ehtyä.
Työskennellessään yhdessä käännösten parissa Pasternak alkoi helposti väsyä ja yhteisten
kävelyretkien aikana niin kovin tyypillinen elämänilo alkoi laantua.
Pääsiäiseksi hänen vieraakseen saapui Saksasta Renate
Schweitzer, runoilija ja kirjeenvaihtotoveri. Nainen oli ihastunut
Pasternakiin. Hän piti erityisesti Tohtori
Zhivagon Venäjästä. Ja Pasternak löysi hänestä jotakin samaa, jota hän oli
tuntenut opiskeluvuosiltaan Marburgista. Hän oli kovin ihastunut Pasternakin
kirjeitten ilmaisuvoimaan ja intonaatioon sekä avoimuuteen. Eräässä tämä oli
pohdiskellut vaikeata suhdettaan Olgaan ja vaimoonsa Zinaidaan. Renate oli
siinä määrin kirjeestä ihastuksissaan, että olisi halunnut muuttaa Predelkinoon.
Pasternakille se oli lähinnä kirjeitse tapahtuvaa ystävyyttä. Hän tunsi olonsa
huonovointiseksi eikä hän kovasti riemuinnut vieraansa saapumisesta.
He kävivät yhdessä myös Ivinskajan luona. Siellä vieras
innostui muutamasta lasillisesta juopuneena niin paljon, että suuteli ihailunsa
kohdetta, ei hellästi vaan lähinnä himokkaasti kysyen samalta Ivinskajalta, voisiko
hän ottaa tämän ystävän viikoksi itselleen.
Saatettuaan vieraan Ivinskajan kanssa asemalle (20.4.1960) Pasternak alkoi valittaa,
että hänen takkinsa oli käynyt raskaaksi. Kaiken lisäksi hän alkoi pyydellä
polvillaan rakkaaltaan anteeksi Schweitzerin käytöstä. Ivinskaja oli kuitenkin
pelkästään huolissaan ystävänsä heikentyneestä kunnosta.
Pasternak tunnusti myös Nina Tabidzelle, että hänellä oli
keuhkosyöpä mutta kielsi tätä puhumasta siitä vaimolleen ja pojalleen. Kun kipu
rinnasta vain paheni, hän kysyi Ivinskajalta, olisikohan hän sairastunut
rangaistuksena käytöksestään Renaten kanssa.
Ivinskaja käytti häntä lääkärin luona, mutta tämä ei löytänyt hänestä mitään vikaa.
Seuraavalla viikolla olo alkoi päivä päivältä heiketä. Hän
alkoi kirjoittaa terveydentilastaan päiväkirjaa. Tekeillä olevan näytelmän
kirjoittaminen alkoi käydä mahdottomaksi.
Huhtikuun 23. päivänä hän kävi vielä Ivinskajan luona. Hän
oli hyvin kalpea ja levottoman oloinen. Ivinskaja muistaa, että Pasternak
suuteli häntä aivan kuin olisi halunnut saada sen kautta elämänsä, terveytensä
ja voimansa takaisin. He eivät enää tavanneet.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä eräs ortodoksiksi
tunnustautunut tuttu nainen suoritti hänelle ripin. He lausuivat yhdessä
rukouksia niin intensiivisesti, että he aivan kuin olisivat kokeneet Kristuksen
läsnäolon. Näin nainen on kertonut tuosta hetkestä Pasternakin vanhimmalle
pojalle Jevgenille. Pappia hän ei voinut kutsua luokseen, vaikka ehkä olisi
halunnut.
Toukokuun alkupäivinä satoi. Ivinskaja odotti Pasternakia
luokseen, mutta tämä ei tullut. Koma Ivanov toi kolmantena toukokuuta mukanaan
kirjelapun, jossa oli Pasternakin viesti. Se oli tavanomaisen rohkaiseva, mutta
lisäksi hän myös kertoi, mitä sairauksia hänestä oli löydetty.
Viidentenä päivänä toukokuuta Pasternakin terveydentila
alkoi selkeästi heiketä. Ylimääräisistä ponnistuksista hän menetti lähes
tajuntansa. Lukea hän ei voinut. Hän
pyysi poikaansa ajamaan paran. Hän ei voinut olla muiden nähden parta ajamatta.
Vähitellen kivut levisivät kaikkialle ruumiiseen. Eräs
ystävä toi kirsikoita. Siitä tehtiin hänelle mehua. Juotuaan hän piti sitä
jumalaisena.
Päivä päivältä kivut levisivät kaikkialla ruumiiseen. Alkoi
tulla myös jonkinlaisia näkyjä. Hänestä pidettiin hyvää huolta. Sairaanhoitaja
oli jatkuvasti läsnä. Myös Nina Tabidze oli saapunut Gruusiasta.
Toukokuun 18. päivänä löydettiin vasemman solisluun
yläpuolelta syöpäpesäke. Hoitaja lähti Moskovaan kysymään neuvoa
toimenpiteistä. Illalla hänet laitettiin happikaappiin. Hän saattoi tuskin
liikkua.
”Millaiseksi olen muuttunut! Olen kuin kuivunut lehti kirjan
sivujen välissä.” Näin hänen kerrotaan todenneen. Välillä hän tuskaili, kuinka
hän haluaisi vielä elää.
Ivinskajaa hän ei päässyt enää tapaamaan. Häntä hoitava
kuusitoistavuotias Marina kävi kuitenkin aika ajoin kertomassa Ivinskajalle tietoja
Pasternakin voinnista.
Toukokuun 22. päivä Pasternakin luo tuli kuuluisa
röntgenlääkäri, joka tutkittuaan hänet totesi, että vasemmassa keuhkossa on
syöpä ja etäpesäkkeitä on molemmissa keuhkoissa. Syöpä oli todennäköisesti
alkanut kehittyä vuoden 1959 lopussa, jolloin ajojahti häntä kohtaan vaihteli epämääräisyyksistä
uhkauksiin.
Röntgenkuvausten jälkeen vointi heikkeni huomattavasti. Hän
ei enää voinut käyttää tekohampaita. Hoitajatyttö oli todennut Ivinskajalle,
kuinka vanhalta hän näyttääkään ilman hampaita.
Diagnooseja tehtiin lisää. Nyt hänellä havaittiin
pitkäaikainen keuhkokuume. Sitten häntä kävi katsomassa myös kirjailijaliiton
lääkäri.
Huvilan läheisyydessä tilanteen kehittymistä päivysti
jatkuvasti joukko ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia. Diagnoosista oltiin tietoisia
ympäri maailman.
Toukokuun 27. päivä katosi pulssi. Se saatiin palaamaan
pistoksien avulla. Pasternakin kerrotaan todenneen: ”Minun oli niin hyvä olla,
en tuntenut mitään, ja te palautitte minulle pistoksillanne levottomuuden.” Hän
totesi muutaman kerran, että ”jos tuolla tavalla kuollaan, niin ei se kauhealta
tunnu”.
Pasternak totesi sisarelleen: "Elämä on ollut hyvä. Jos se
vielä jatkuu, niin omistan sen taistelulle moukkamaisuutta vastaan. Sekä
maailmankirjallisuudessa että meillä on paljon moukkamaisuutta. Kaikesta ei
kuitenkaan kirjoiteta samoin sanoin.”
Toukokuun 27. päivänä hänelle tehtiin ensimmäinen
verensiirto. Pasternak totesi olleensa sodan aikana veren luovuttaja. Hän
kykeni vielä keskustelemaan lääkärin kanssa. Keskustelu käsitteli verensiirtoa.
Lääkäri myös kertoi, keitä kirjailijoita hän oli onnistunut parantamaan
infarktista.
Tilanne vain huononi. Siskolleen hän totesi, että miksi
häntä yritetään vetää väkisin elämään. Hän kehotti katsomaan sielun pohjukkaan.
”Elämä on ollut hyvä, oikein hyvä. Mutta joskushan täytyy kuollakin.”
Seuraavana päivänä hän tunsi verensiirron jälkeen olonsa
paremmaksi. Hän kutsui Leonid-poikansa luokseen ja kysyi, miten hän oli
suoriutunut tentistä. Illalla tuli vanhin poika Jevgeni. Hänelle Pasternak ei
pystynyt sanomaan mitään.
Nina Tabidze tuli 29. päivä aamulla Pasternakin luo pukeutuneena kirkkaisiin
ja värikkäisiin vaatteisiin, kaiken lisäksi hän oli maalannut huulensa. Hän
silitti Pasternakin käsiä. Hän yritti piristää, mutta Pastrnak tajusi lopun
olevan lähellä.
Toukokuun 30. päivän aamuna hän pyysi vaimoaan kampaamaan
hiukset, niin kuin oli tapana tehdä joka aamu. Nyt hän oikutteli. Hän odotti
verensiirtoa. Kun se odottelun jälkeen aloitettiin, hänen kurkustaan alkoi
syöstä verta. Hän halusi puhua kahden vaimonsa kanssa.
”Pidin kovasti elämästä ja
rakastin sinua, mutta eroan tuntematta mitään sääliä. Ympärillä on liian paljon
moukkamaisuutta, ei ainoastaan meillä vaan kaikkialla maailmassa. Sen kanssa en
tule koskaan toimeen. Kiitos sinulle kaikesta!”
Hän pyysi poikansa luokseen ja piti heille viimeisen
puheensa.
Illalla vaimo ja molemmat pojat olivat vuoteen ääressä.
Kello 11 illalla hän sanoi vaimolleen: ”Anteeksi!” Ja lyhyen tauon jälkeen hän
lisäsi: ”Iloinen.”
Pasternakin viimeinen kuukausi oli täynnä kipua ja tuskaa.
Mutta siinä oli myös jotain onnellista. Vaimo ja lapset olivat lähellä. Hän sai
lähteä kotonaan läheistensä ympäröimänä.
Rakasta ystäväänsä Olga Ivinskajaa hän ei voinut enää tavata
huhtikuun 23. päivän jälkeen. Kerrotaan, että tällä kertaa vaimo olisi sallinut
tämän tulla jättämään jäähyväisiä, mutta Ivinskaja itse kieltäytyi. Pasternakin
hautajaisista on olemassa kuva, jossa avonaisen arkun äärellä ovat niin Zinaida
Pasternak kuin myös Olga Ivinskaja. Toinen itkee katkerana, toinen vaikenee.
VII.
Kuoleman jälkeen
Pasternakin hautajaiset olivat varsinainen kansanjoukkojen
kohtaaminen. Tieto levisi niistä siitä
huolimatta, että virallinen taho pyrki tuota tietoa kaikin puolin estämään.
Pasternak haudattiin Peredelkinoon. Saattajia oli tuhansia. Siellä pidettiin
vain yksi puhe.
Tuota ennen Pasternakien huvilassa runoilijan ruumiin läheisyydessä soi koko
ajan musiikki. Pianon ääressä istui tunnettuja pianisteja, kuten Richter, Maria
Judin ja Zinaidan edellinen aviomies Neuhaus.
Hautajaisten jäätyä taakse alkoi hullunmylly. Ivinskaja ja hänen
tyttärensä pidätettiin ja heidät tuomittiin pakkotyöhön. Syynä oli rahojen
salakuljetus. KGB oli seurannut tapahtumia.
Toimiin ryhdyttiin vasta Pasternakin kuoltua. Ei ollut vaikeaa huomata,
jos Pasternak hankki yhtäkkiä uuden Volgan tai Ivinskaja osti pojalleen
moottoripyörän.
…
Ivinskaja vangittiin Peredelkinossa 16. elokuuta, siis 2½
kuukautta Pasternakin kuoleman jälkeen. Se tapahtui illalla. Hän oli juomassa
teetä äitinsä ja isäpuolensa kanssa, kun muutamia henkilöitä ilmestyi portille.
”Ette
varmaankaan odottanut, että me tulemme?”, totesi yksi heistä, itsevarmasti
hymyilevä rusoposkinen mies. ”Ette kai uskonut, että teidän rikollinen
toimintanne jää rankaisematta?”
Edelliset puolitoista vuotta oli seurattu ulkomaalaisia,
jotka olivat tuoneet Pasternakille rahaa. Ivinskajaa syytettiin valuutan
salakuljetuksesta. Hänestä tehtiin koko jutun varsinainen syntipukki.
Kirjailijaliiton ensimmäisen sihteerin Surkovin mukaan Ivinskaja oli johdatellut
Pasternakin harhaan, suostutellut tämän kirjoittamaan Tohtori Zhivagon ja saada sitten käsikirjoitus toimitettua
ulkomaille julkaistavaksi tavoitteenaan saada siitä taloudellista hyötyä.
Irina oli kihloissa ranskalaisen opiskelijan Georges Nivat’n kanssa.
Häät oli suunniteltu elokuun 20. päiväksi. Sitä ennen sulhanen yhtäkkiä
sairastui vakavasti varsin outoon ihottumaan. Hän joutui sairaalaan, koska
hänen ihonsa täyttyi vesirakkuloista ja hänelle kohosi korkea kuume. Niva kyllä
tervehtyi, mutta hänen viisumia ei jatkettu, mistä syystä hän joutui poistumaan
10. elokuuta maasta. Mitkään pyynnöt eivät tehonneet. Ei edes Ranskan
suurlähettilään yhteyden otto suoraan Hruštšoville.
KGB pyrki eristämään ennen pidätystä Ivinskajan ja tämän
tyttären. Irina Jemeljanova tajusi, ettei kyse ollut mistään sattumasta. Häiden
ei haluttu toteutuvan. Eivät ne toteutuneet myöhemminkään. Nivat’sta tuli
myöhemmin merkittävä slavisti ja kirjallisuuden professori. Irina muutti
aikanaan Pariisiin, mutta tuon nuorenparin tiet eivät enää yhtyneet.
Irina pidätettiin syyskuun
5. päivänä. Hän oli tuolloin 22-vuotias.
Sekä äidin että tyttären kuulustelut kestivät kauan. Syyte
valmistui 10. marraskuuta ja molempien oikeudenkäynti oli 7. joulukuuta. Siellä
äiti ja tytär tapasivat pitkästä aikaa toisensa. Oikeudenkäynnissä ei ollut
läsnä ketään läheisiä. Molemmat olivat varmoja, että tuomio on tulossa ja
molemmat kokivat suuren hämmästyksen kuullessaan tuomion ankaruudesta.
Ivinskaja sai kahdeksan vuotta pakkotyötä, tytär kolme.
Myöhemmin tuomiot puoliintuivat. Ivinskaja vapautui vuonna
1964, tytär jo vuona 1962. Tähän vaikuttivat ilmeisesti monet vetoomukset,
joisa mkana olivat mm. Graham Greene ja Bertrand Russell.
Kuoleman jälkeen syntyi myös perintöriita. Oikeastaan se
syntyi vuoden 1989 jälkeen, kun Pasternakin vanhin poika Jevgeni kävi
noutamassa juhlallisessa tilaisuudessa Tukholmasta Nobelin
kirjallisuuspalkinnon, joka oli summaltaan lähes 100 000 dollaria. Lopulta
päädyttiin tasajakoon kaikkien hengissä olevien asianosaisten kesken. Myös
Ivinskaja sai osansa, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista oikeutta.
…
Neuvostoliitossa jatkui
mustamaalaus. Siitä osoituksena on tammikuussa 1961 lähetetty englanninkielinen
radio-ohjelma. Jännitys idän ja lännen välillä tuntui kasvavan.
Pehmentääkseen jännitteitä
Neuvostoliitossa alettiin julkaista Pasternakia, lukuun ottamatta Tohtori Zhivagoa. Itse asiassa komissio
jo kuukausi runoilijan kuoleman jälkeen kerrottiin Pasternakin kirjallista
perintöä pohtivan lautakunnan perustamisesta. Siihen otettiin mukaan runoilijan
ystäviä ja perheen jäseniä, mm. Vsevolod Ivanov, IljaErenburg, vaimo Zinaida ja
pojat. Yhteisymmärryksen ei päästy, mutta kokoon saatiin kuitenkin ohut
kokoelma. Iloisin siitä oli vaimo Zinaida, sillä kirjan myynnin kautta hänen
oli mahdollista saada edes vähän tuloja.
Edelleenkään ei ollut mahdollista
saada ulkomaille jääneitä tekijänoikeuspalkkioita. Jotkut vetosivat
Polikarpoviin perustellen sitä sillä, että vaimo ei ollut koskaan hyväksynyt
miehensä romaania. Tässä suhteessa oltiin lujana. Vaimo oli puilla paljailla ja
vuonna 1963 varat loppuivat kokonaan.
Vaimo oli läpikäynyt muutamia
infarkteja miehensä kuoleman jälkeen. Vuonna 1966 ryhmä kirjailijoita teki
aloitteen eläkkeen myöntämisestä. Sekin torjuttiin. Zinaida Pasternak kuoli 28.
kesäkuuta vuonna 1966. Hänet haudattiin miehensä viereen. Heidän yhteinen
poikansa Leonid kuoli yllättäen vain 38-vuotiaana kymmenen vuoden kuluttua. Hän
sai sydänkohtauksen autossaan Moskovan keskustassa Maneesin torilla.
Nikita Hruštšoville tuli myöhemmin
tilaisuus lukea Tohtori Zhivago. Hän
ei huomannut siinä mitään sellaista, minkä vuoksi e olisi pitänyt kieltää.
Hänet kuitenkin siirrettiin syrjään ennen kuin hän ehti tehdä mitään romaanin
julkaisun puolesta.
Vuodesta 1990 lähtien Pasternakin
Peredelkinon asunto on toiminut kirjailijan kotimuseona.
Kiitos mielenkiintoista historiikista.
VastaaPoista