Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.

PIETARIN MATKALTA: apteekin kautta oopperaelämykseen

Tapanani on käydä silloin tällöin Pietarissa. Niin tein viime viikollakin. Olen yksikseni matkalla ja hyvä niin, sillä olisin varmaan aika tylsää seuraa. Käyn valintani mukaan jossakin teatteriesityksessä tai klassisen musiikin konsertissa ja kiertelen minulle ennestään tuttuja kirjakauppoja, josko niistä löytyisi jotain uutta tai muuten kiinnostavaa. Saatan ostella cd-levyjä tai elokuvia. Myös erilaiset museot kuuluvat ohjelmaani.  Esimerkiksi nyt kävin runoilija Aleksandr Blokin kotimuseossa. En ole mikään kulinaristi, en hakeudu herkkuruokien äärelle. Valitsen ruokapaikkani käytännöllisyyden mukaan. Ne ovat tavallisia ruokaloita (столовая), joissa annoksen saa nopeasti eteensä. Siellä syön ruokani enempiä hienostelematta tavallisia venäläisiä ruokia, joko kanaa tai jauhelihaa. Käyn usein ajan säästämiseksi pikaruokapaikoissa.  Yksi sellainen on McDonalds, johon en Suomessa menisi kuin pakosta.  Pidän erityisesti KFC-ketjun (Kentucky Fried Chicken) kanahampurilaisista ja kanankoivista. Kuulun herkkävatsaisten joukkoon ja valitsen sen vuoksi tuttua ja turvalliseksi kokemaani ruokaa.  Alkoholin käyttöä pyrin välttämään. Näin ollen yökerhojen konsertit ja erinäiset klubi-illat jätän useimmiten väliin.

 

Mariinski-teatterin uuden näyttämön aula

Nyt matkani kohokohtana oli  ooppera: Mariinski-teatterin uudellä näyttämöllä (Mariinsky-2) esitettävä Richard Straussin Salome. Se on vajaat kaksi tuntia kestävä yksinäytöksinen, Oscar Wilden näytelmään perustuva ooppera, jonka ensimmäinen esitys oli helmikuun 9. päivänä. Tämä helmikuun viimeisen päivän esitys oli järjestyksessään kolmas ja sekin lasketaan virallisesti ensi-illaksi. 

En aio nyt kuitenkaan käsitellä tuota oopperaa muutamaa kommenttia enempää. Totean, että se oli kaikin puolin upea. Maestro Valeri Gergijev oli ladannut orkesterin täyteen energiaa ja sitähän nimenomaan tuossa oopperassa tarvitaan. Lisäksi Elena Stihina oli Salomen roolissa niin aito ja koskettava, että vieläkin päässäni soi hänen esittämänsä oopperan päätösaaria.  Se on traaginen riisuen lohduttomuudessaan ihmisen täysin paljaaksi. Huomionarvoista on myös oopperan yhtenä huipennuksena pidetyn Seitsemän hunnun tanssin toteutus.  Esityksessä ei varsinaisesti tanssita. Orkesteri näyttää siinä voimansa. Toki näyttämöllä on nähtävissä sensuellia videokuvaa, mutta mitään nyttemmin naurettavan kömpelöiltä tuntuvia oopperalaulajan tanssipyrähdysyritelmiä ei näyttämöllä tapahdu. Tästä esimerkkinä on Karita Mattilan New Yorkin Metropolitanissa vuonna 2008 esittämä tanssi, joka luonnollisesti nousi Suomessa iltapäivälehtien uutisotsikoihin.  Eikä näyttämöllä nähty myöskään Jokanaanin (Johannes Kastajan) päätä. Esityksessä keskityttiin muuhun sisältöön eikä pyritty varta vasten luomaan raflaavia kauhuefektejä. Ilman niitäkin esitys oli traaginen kuvaus yhden nuoren naisen maailman romahtamisesta. Oopperan tekijöillä oli pätevät perustelut ratkaisuihinsa. Ooppera ansaitsisi erillisen seikkaperäisen pohdintansa ja ehkä palaankin siihen myöhemmin.

Menen nyt arkisempaan asiaan, josta vihjaan jo juttuni otsikossa. Sitä voisi kai leikillisesti kutsua tuon oopperaesityksen esinäytökseksi tai prologiksi. Sillä ei sinänsä ole mitään yhteyttä oopperan sisältöön, mutta sen takia koko esitys oli vähällä jäädä näkemättä ja samalla koko matka olisi mennyt myttyyn.  Olin ostanut lipun jo kuukautta aikaisemmin ja siitä lähtien elänyt uteliaassa odotuksessa. Ja kaiken lisäksi lippu oli suhteellisen kallis, oikein hyvällä paikalla. Pettymys olisi ollut suuri.

Sattui nimittäin niin, että sairastuin samana päivänä äkillisesti, mutta koin onneksi myös äkkiparantumisen.

Kerroin yllä ruokailutottumuksistani, koska sairastumiseni palautuu ruokaan ja ruokailuun. Sain nimittäin päivällä polttavan vatsakivun. Olin kirjakauppoja ja levykauppoja kiertelemässä, kun olo alkoi ensin tuntua raskaalta. Niveleni eivät tahtoneet totella askellustani, varsinkin portaissa oli vaikeaa.  Suunnitelmissani oli lounas, mutta päätin palata hotelliin. Siellä kipu vain yltyi ja olo tuli tuskaiseksi. En kyennyt lepäämään enkä olemaan aloillani. Yritin juoda tuskaani vettä, mutta ei siitä tuntunut olevan apua.   Polte vatsassani vain paheni. Olin ymmällä, sillä en ollut aikaisemmin vastaavaa kokenut. Epäilin jopa umpisuolta, mutta sen tajusin, että se ei voinut olla kyseessä. Kipu oli kuitenkin saanut alkunsa muulla tavalla.

Vääntelehdin sängystä ylös ja poikkesin läheisessä kaupassa ostamassa fantaa. Uskottelin, että hiilihaposta voisi olla apua. Kauppa sijaitsi talon kivijalassa ja noustessani portaita joku nainen alkoi kysellä minulta jotakin katua. En ehtinyt vastata, kun nainen kasvoni nähdessään pyysi pelästyneenä anteeksi ja häipyi muualle. Kipu oli tehnyt vaikutuksensa jo ulkoiseen olemukseeni. Tuskanhikeä pukkasi ihon pintaan.

Yritin miettiä syytä. Aamulla olin käynyt hotellin aamiaisella ja syönyt siellä hieman tavanomaista tuhdimmin. Suomessa vietettiin laskiaistiistaita ja olin sen kunniaksi ottanut mm. blinejä, joka ei minun vatsalleni sovi. Siinä saattoi olla syy, mutta toisaalta jo ennen aamiaista olin tuntenut vointini jotenkin oudoksi.

Lääkäriin en voinut vieraalla maalla mennä ja siitä seuraava ratkaisu – apteekki. Kysyin hotellin vastaanotosta ja lähin apteekki löytyi aivan läheltä.

…

Apteekissa ei ollut muita asiakkaita. Nurkassa nuori nainen järjesteli hyllyjä, taustalla kassan ääressä oleskeli mieshenkilö. Luulin naista opiskelijaharjoittelijaksi mutta hän oli kuitenkin farmaseutti.

Nainen näytti Barbie-nukelta. Hän oli täydellinen blondi, joskin vitivalkoiset hiukset saattoivat olla värjätyt. Kasvot olivat kalvakat, pitkiin silmäripsiin oli käytetty runsaasti mustaa väriä. Hän tuntui huolehtivan ulkonäöstään. Nuoresta iästä huolimatta osoittautui pian, että hän kyllä osasi asiansa. Hän kääntyi puoleeni kysyen, miten voi auttaa.

Hänen kanssaan sitten juttelimme hetken vatsakivuista, ripulista, ummetuksesta, närästyksestä, oksentamisesta sekä muustakin vatsan ja suoliston toimintaan liittyvistä asioista. Aluksi hän neuvoi tai oikeastaan lähes vaati, että minun on mentävä kiireesti lääkäriin. Sitten hän tarjosi minulle kahta lääkettä, joiden hän uskoi auttavan. Erityisesti hän suositteli paikallisesti katsoen melko kalliita tabletteja, joiden piti auttaa vatsanväänteisiin ja siihen polttavaan kipuun. Sen tueksi hän ehdotti geeliä, joka oli pitkulaisessa annospussissa. Neito totesi, että yhdessä otettuna niiden pitäisi auttaa, mutta samalla hän korostamalla korosti, että lääkäriin olisi mentävä. Kyselin vielä pikaisesta vaikutuksesta, mutta siihen hän ei antanut takuuta.

Lääkkeet maksoivat reilut 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Tableteille tuli hintaa lähes 12 euroa. Halvempiakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta koska farmaseutti piti niitä parhaina, niin sen kyselemättä enempää korvaavista vaihtoehdoista.

Päästyäni hotellihuoneeseen otin tabletin, join päälle lasin vettä ja sen päälle imin annospussista geelin. Menin sitten levolle ja ihme kyllä nukahdin melkein heti. Älysin laittaa herätyksen puoli kuudeksi, sillä illan oopperaesitys oli päällimmäisenä mielessä.

Heräsin puhelimeni piipaukseen. Olin nukkunut hyvin ja tunsin, että ihme oli tapahtunut. Polte vatsassa oli pois. Kipua ja heikkoutta oli, muttei siinä määrin, että se olisi oloani häirinnyt. Kävin suihkussa ja sain niljakkaan ihoni raikastumaan.  Lähdin matkaan lähimmälle metroasemalla päämääränä Mariinski-teatteri.

Ehdin paikalle ajoissa. Paikkani oli ensimmäisessä rivissä. Pystyin siitä seuraamaan hienosti myös orkesteria. Ainoa haittapuoli oli tekstitys. Se oli näyttämön yläpuolella. Ensimmäisestä rivistä sitä oli lähes mahdoton seurata. Se ei kuitenkaan paljoakaan haitannut, sillä oopperan sisältö oli ennestään tuttu. Olin joskus aikoinani nähnyt Salomen Helsingin oopperatalossa.  

Kun totesin yllä, että apteekissa käynti oli kuin oopperan esinäytös, niin ajatukseen löytyi vielä yksi peruste. Apteekkari oli täysvalkoisessa, hiukset olivat valkoiset ja kai kasvojakin hän oli valkaissut. Myös tämän esityksen henkilöt olivat pukeutuneet vitivalkoisiin (täysmustaan pukeutunutta Jokanaania lukuun ottamatta). Puoliksi leikillään totean, että päähenkilö Salomessa oli joitain ulkonäöllisiä yhtymäkohtia minua auttaneeseen apteekkariin.

Esityksen tähdet ottamassa vastaan suosionosoituksia. Keskellä kapellimestrin vieressä Salome (E.Stihina)

Esitys päättyi. Suosionosoitukset olivat valtavat. Taputin kämmeneni kipeiksi. Kestin tuon kaksituntisen suhteellisen hienosti. Toki minua alkoi välillä heikottaa, sillä edellisestä ateriasta (hotellin aamiaisesta) oli kulunut aikaa jo yli kellonympärys. Niinpä juhlistin iltani hotellini vieressä sijaitsevassa KFC:ssä syömällä kanankoipia ja juomalla ja kupin mustaa kahvia. Oloni vahvistui upealla tavalla. Ja loppuilta sujui hienosti hotellihuoneessa, sillä Venäjän TV:n kulttuurikanavalta tuli kiintoisa dokumentti semiootikko Juri Lotmanista.  

Tietoa oopperasta löytyy englanniksi Mariinski-teatterin sivuilta täältä.

…

Kerron seuraavaksi tarkemmin lääkkeistä.

 

Lääkkeeni

Tablettipakkauksessa oli nimi Neobutin (Необутин). Sen kerrotaan olevan spasmolyyttinen aine. Netissä spasmolyyttien todetaan olevan sileiden lihasten kouristuksia laukaiseva lääke, joka vähentää suolistoperäistä kipua.  Ne rentouttavat suoliston seinämää ja vähentävät suoliston supistelusta johtuvia kipua. Spasmolyytit laittavat vatsalaukun ja suoliston toimimaan. Ne vaikuttavat myönteisesti suoliston seinämän peristaltiikkaan eli rytmiseen aaltomaiseen supistusliikkeeseen ja edesauttavat näin ruoan etenemistä.

Lääkettä valmistetaan Venäjällä. Sen kansainvälinen nimitys on Trimebutine (https://en.wikipedia.org/wiki/Trimebutine) eli suomeksi trimebutiini.  Googlaamalla selvisi, että lääkettä käytetään ympäri maailman, muttei kuitenkaan kaikkialla. Sen käyttöön näyttää liittyvän haittavaikutuksia ja riskejä, minkä vuoksi sen käyttöä on myös rajoitettu.

Minun lääkepakkaukseni käyttöohjeissa kehotettiin ottamaan kolme tablettia päivässä. Lisäksi oheen oli liitetty pitkä lista lääkkeen mahdollisista haitoista. Käytäntö on siis samanlainen kuin Suomessa.

Toinen lääke oli geeli nimeltään Fosfaljugel (фосфалюгель), kansainvälisesti kirjoitettuna Phosphalugel.  Sen valmistusmaa on Ranska. Pakkauksen kannessa sen kerrotaan auttavan närästykseen, happamiin röyhtäyksiin, vatsakipuun ja ripuliin. Sen tärkeimpänä ainesosana on alumiinifosfaatti. Se lasketaan kuuluvaksi antasideihin, josta voi lukea täältä. Löysin myös tällaisen lääkkeestä kertovan sivun.

Suomeen palattuani menin paikalliseen apteekkiin ja kysyin farmaseutilta Trimebutiinista. Hän kertoi, että Suomessa lääkealalla on kansainvälisesti katsoen tiukka sääntely eikä Trimebutiinia tai Neobutinin suoranaista vastinetta ole vapaassa myynnissä.  Hän kuitenkin lisäsi, että on olemassa lääke, jolla on samanlainen vaikutusalue, mutta sitä saa vain reseptillä lääkärin määräyksestä. Unohdan nimet helposti enkä sattunut kirjoittamaan farmaseutin mainitsemaa lääkettä muistiin, mutta tutkittuani eri vatsalääkkeitä voin melkoisen varmasti todeta hänen puhuneen lääkkeestä nimeltä Litalgin. Siitä löytyy tietoa täältä. 

Itse asiassa muutama vuosi sitten lääkärini määräsi minulle Litalginia. Tilanne oli silloin erilainen kuin nyt, mutta lääke teki siinä tilanteessa tehtävänsä.

Todettakoon, että myös tuossa venäläisessä pakkauksessa ohjeistetaan, että lääkettä pitää ottaa vain lääkärin määräyksestä. Käytäntö kuitenkin poikkeaa Suomen käytännöstä. Suomessa tarvitaan lääkärin allekirjoittama resepti. Venäjällä sitä myydään kuitenkin vapaasti. No, me tiedämme, että Suomessa kaikenlainen sääntely on voimissaan. Olisiko tämä sitten sellaista sääntelyä, jonka voisi purkaa. Tuskinpa siihen Suomen päättäjät ja viranomaiset suostuvat. 

Kun kerroin kavereilleni tapauksesta he heti totesivat, että jos kerran lääkettä saa Suomessa vain reseptillä, niin minun olisi pitänyt tuoda sitä useampi pakkaus mukanani Suomeen. Vastasin, että rajatarkastuksissa kysellään myös lääkkeistä ja tarkastuksessa olisin voinut menettää lääkkeeni. Onhan minulla tuosta paketista toki vielä yli puolet käyttämättä ja käyttöaikaa on ensi vuoden puolelle mutta en sitä varmasti tohdi ottaa kuin todelliseen tarpeeseen. Voisinhan sitten seuraavalla käyntikerrallani käydä apteekissa hakemassa paketin mukaani.

Loppuosa  matkastani sujui verrattain hyvin. Nautin lääkettä koko matkani ajan ja vatsa toimi normaalisti. Vatsanpoltteita en saanut, mutta olin toki syömiseni suhteen erityisen varovainen. Tuli mieleen, että käyn kiittämässä farmaseuttia, mutta se jäi lopulta tekemättä.

…

En päätä vielä kirjoitustani. Mietin kovasti syytä kipuuni ja päädyin siihen, että perimmäinen syy ei ollut aamiainen vaan edellisen päivän lounas. Se oli tulopäiväni ja menin silloin pian syömään erääseen Nevski prospektilla sijaitsevaan ruokalaan. Valitsin siellä enempiä miettimättä annoksekseni lempiruokaani – suomalaisittain Kievin kanaa(котлета по-киевски). Siitä käytetään myös muita nimityksiä: kiovalaiset kotletit ja Kiovan kana. Olen siihen tykästynyt siinä määrin, että otan sitä aina kun huomaan sitä olevan tarjolla. Tällä kertaa jo ensimmäinen makupala kertoi, että ruoassa oli jotain vikaa. Se maistui raa’alta ja kaiken lisäksi ruoka ei ollut riittävän lämmintä. Söin sen kuitenkin puoliväkisin lähes kokonaan, vaikka jokin ääni sisälläni sanoi, että jätä ruoka syömättä. Lisukkeena oleva riisi ei myöskään tuntunut normaalilta.

Ruoasta ei tullut kuitenkaan sinä päivänä mitään erityisiä seuraamuksia. Hieman oli raskas olo, vatsanpohjaa painoi. Kävin iltasella syömässä hampurilaisen eikä se haitannut menoani. Seuraavana aamuna herätessäni oli hieman täysi olo. Siitä huolimatta menin hotellin aamiaiselle, jossa – kuten yllä kerroin – söin poikkeuksellisen runsaasti. Se sitten puhkesi iltapäivällä tuskaisen polttaviksi vatsanväänteiksi.

Parasta Kievin kanaa olen syönyt Vilnassa. Siellä on jopa siihen erikoistunut ravintola. Toki olen myös Venäjällä saanut eteeni maukkaita annoksia. Nyt sattui vain minulla huono onni ja ruokalassa huono päivä. Näiden kanssa on elettävä. Onneksi farmasia ja lääketiede tulivat avukseni. Pystyin jatkamaan matkaohjelmaani suunnitelmieni mukaan.

Suomeksi löytyy Kievin kanasta tietoa mm. täältä. Se on siinä mielessä hyvä sivu, koska siinä on tietoa myös ruoan historiasta.  Sisuksessa näyttää kuitenkin olevan liikaa yrttejä. Mielestäni sisukseksi riittää pelkkä kevyesti maustettu voisula.

Myös wikipediassa on ruoasta oma artikkelinsa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiovan_kana ). Sen mukaan ruoka on kehitelty 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa tuolloin avatussa hulppeassa hotelli Ukrainassa.

En ole Suomessa vielä saanut maukasta Kievin kanaa. Ehkä omat upeat kokemukseni nostavat vaatimustasoa.  Täällä on ruoasta kovin erikoisia ja kummallisiakin versioita. Jos sisältä löytyy tomaattikastiketta, haluaisin jättää syömiseni siihen. Enkä välitä noista yrteistäkään. Kun Kievin kanan leikkaa veitsellä halki, niin kanan (eli tosiasiassa tietysti broilerin) täytyy voida lähes kellua voisulassa. Ruoka on silloin kuohkeaa ja makoisaa.

Mikkelin musiikkijuhlilta: Harpulla, huilulla ja alttoviululla Bachista Piazzollaan

Sofia Kiprskaja Mikkelin musiikkijuhlien ohjelmassa. Mielestäni upea kuva loistavasta harpistista

Näinä päivinä on Mikkelissä vietetty musiikkijuhlia. Jälleen kerran Pietarin Mariinski-teatterin taiteellinen johtaja, kapellimestari Valeri Gergijev on tuonut Suomeen orkesterinsa, mukanaan huippusolisteja. Verkkosivujen mukaan se on 23. kerta. Tällä kertaa mukana on ollut myös ainakin yksi Tšaikovski-kilpailun finalisti, toiseksi sijoittunut George Li. Minä en Mikkelin musiikkijuhlilla koskaan vieraillut. Tänä vuonnakaan en päässyt kuin tiistaina Mikkelin musiikkitalon kamarimusiikkisalissa pidettyyn päiväkonserttiin. Hyvä kun vaivauduin lähtemään. Sain kokea varsin poikkeuksellisen musiikkielämyksen.

Konsertti kuului sarjaan Mariinskin huippusolistit. Mukana oli varsin kiinnostava kokonaisuus:

Sofia Kiprskaja  (Софья Кипрская) – harppu

Nikolai Mohov (Mokhov; Николай Мохов) - huilu

Juri Afonkin (Юрий Афонкин) – alttoviulu.

Harppua en ole ennen konsertissa soolosoittimena kuullutkaan. Oikeastaan se painoi eniten vaa’assa, kun harkitsin lähtöäni. Alttoviulu on suosikkisoittimiani. Itse asiassa luin etukäteen ohjelmaa liian kiireisesti ja kuvittelin soittimena olevan viulun (itse asiassa niin eräissä tiedoissa oli kerrottukin). Koin sitten oikein mukavan yllätyksen, kun kyseessä olikin alttoviulu. Soittajiin en tutustunut etukäteen. Konsertin otsikko Bachista Piazzollaan sen sijaan herätti osaltaan kiinnostukseni. Bachissa taitavien ammattisoittajien esittämänä on aina painavaa sisältöä. Ja Piazzola on luo jännittävää musiikkia, joka voi kirvoittaa muusikoiden mielikuvituksen lentoon. Odotin värikästä kavalkadia.

Solisteista löytyy tietoa musiikkijuhlien sivuilla: http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/fi/etusivu. Korkeatasoisista muusikoista on kyse. Kullakin on opintoja myös Venäjän ulkopuolelta.

Tässä on konsertin ohjelma:

Johann Sebastian Bach (1685 – 1750), Toccata d-molli (harppu);

Claude Debussy (1862 – 1918), Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle L. 137 (Sonata for flute, viola and harp);

Maurice Ravel (1875 – 1937), Pavane kuolleen prinsessan muistolle (alttoviulu ja harppu)  (Pavane pour une infante defunte);

Bedrich Smetana (1824 – 1884), Osa Moldau sarjasta Isänmaani (harppu, sov. Hans Trncek) (Vltava from ”Ma vlast”);

Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893), Fantasia Jevgeni Onegin –oopperan teemoista (huilu ja harppu) (Fantasy on themes from ”Eugen Onegin”);

Astor Piazzolla (1921 – 1918), Osat Talvi ja Kesä sarjasta Buenos Airesin neljä vuodenaikaa (huilu, alttoviulu ja harppu) (Winter and Summer from ”Four seasons of Buenos Aires”).

Konsertin ehdoton hengetär oli nuori harpisti Sofia Kiprskaja. Hän oli mukana jokaisessa ohjelmanumerossa ja kahdessa yksin. Herkeän iloisesti hymyilevä, ujon oloinen vuonna 1991 syntynyt  kaunotar osoittautui rautaiseksi ammattilaiseksi. Hän oli pukeutunut kesäiseen valkoiseen varsin paljastavaan asuun, kauniisti ruskettuneesta selästä puuttui bikiniraja.  Hän näytti harppunsa ääressä kreikkalaiselta runottarelta. Ja sukunimikin lienee johdannainen ”Kyproksesta”. Olisin halunnut kuvata solistit loppukukituksen aikana, mutta suoraan sanoen se unohtui keskittyessäni niin innostuneena aplodeeraamaan.

Kamarimusiikkisalissa ennen konsertin alkua

Olin saanut hyvän paikan keskeltä salin etuosasta. Ennen konserttia vain yksinäinen harppu odotti käsittelijäänsä. Eipä ole ennen ollut tilaisuutta tarkastella soitinta niin läheltä. Kauniilta se näytti sulavan muotoisena, upeine koristeluineen. Siinä oli käytetty erivärisiä kieliä, ja panin merkille myös kolme pedaalia. Olipahan hieno mahdollisuus seurata, miten soittaja niitä käyttää. Kun solisti sitten istuutui raskaalta näyttävän soittimensa ääreen, painoi itseään vasten ja otti sen heti hallintaansa. Antiikin runottarena hän loihti musiikillisen sanomansa. Väliin se lipui herkkänä tunteena, välillä sykähteli rajuinakin purkauksina. Soitin keinui soittajan sylissä pyrkien täyttämään tämän tahdon niin aidosti kuin voi.  Sopuisan sulavuuden ohessa olin kuulevinani myös vastahankaisuutta, jolla tarkoitan vain raskaan soittimen luontaista voimaa. Solisti paneutui soittoonsa syvällä intensiteetillä ja musiikki asettui tukevasti uomaansa.

Huh, menipä tämä romanttiseksi, mutta antaa mennä. Harvoin pääsee noin läheltä harpistin työtä seuraamaan, ja kaiken lisäksi loistavassa akustiikassa.

Bachin Toccata D-molli on tietenkin hyvin tuttu urkusävellys, kirkossa kuullessani se on minulle syväluotaava henkinen kokemus.  Nyt se soi ns. maallisessa kontekstissa, jolloin siitä puuttui musiikin jumaluuteen ja hengellisyyteen kapuava ulottuvuus. En sitä toki kaivannutkaan. Harpulla esitettynäkin urkusävellys yllätti energisyydellään. Harpisti soitti kappaleen ulkoa ja oli kyllä sisäistänyt Bachinsa perusteellisesti. Mielestäni se oli aivan häkellyttävän hieno aloitus konsertille. Solistin ujon tyttömäisen olemuksen nähtyäni en odottanut hänestä nousevan sellaista tulkinnallista voimaa.

Kun kerran olin päässyt istumaan niin loistavalle paikalle, tein luonnollisesti havaintoja soittajasta. Sofia Kiprskajalla oli eräs mielestäni suloinen maneeri, jonka pelkään häneltä kokemuksen karttuessa katoavan. Ollessaan täysin soittoonsa keskittyneenä – kuin muissa maailmoissa - häneltä pilkahtelee joskus kielen kärki huulten välistä ulos. Minusta se on söpö ele, huomaamattomuudessaan kuin iloista vilkuttelua.  

Netistä löytämäni kuva. Pian pilkahtaa.

Toccata oli nuorelle soittajalle aika lailla energiaa ja voimaa vaativa kokonaisuus. Siltä alkoi aivan kappaleen lopussa tuntua, kun hyvässä akustiikassa olin kuulevinani solistin hengityksen raskauden. Ainakin jonkinlainen huokaus hengityksestä soiton hiljentyessä kuului. Siitä päättelen, että harppu taitaa olla soittajalleen myös fyysisesti hyvin raskas soitin, ei mitään iloista kielillä näpräilyä. Se vaatinee ainakin pitkissä soolo-osuuksissa hyvää kuntoa.

Seuraavaksi yleisön eteen astui koko trio. Vuorossa oli kolmiosainen Debussyn sonaatti. Alku oli hieman hapuilevaa, miltei nihkeää, mutta loppua kohden sävellyksestä avautui varsin mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Alttoviulu vei huomioni ja hieman utuiselta sen osuus alussa kuulosti. Toisessa osassa se otti kuitenkin enemmän tilaa haltuunsa ja soittaja pääsi hehkuttelemaan hienon instrumenttinsa monipuolisilla ominaisuuksilla. Loppua kohden trion yhteissointi vain tiivistyi ja yleisö sai taas aiheen raikuviin aplodeihin.

Alttoviulisti Juri Afonkin

Alttoviulu on upea soitin. Aivan liian harvoin sitä on mahdollista kuulla soolosoittimena. Sen soinnin perusväri on tummansävyinen. Nyt pienessä intiimissä tilassa siitä löytyi minullekin uudenlaista monipuolisuutta. Tuntui kuin, että Juri Afonkin olisi Debussyn sonaatin aikana alkanut lämmetä esitykseensä. Toki se saattoi olla sävellykseen sisältyvää musiikillista kehitystä. Alkoi ainakin vähitellen paljastua, että kyseessä on taitava ”violisti”, joka osaa tarvittaessa loihtia soittimestaan ties mitä hienouksia.

Soiton lomassa tein taas ”havaintojani”. Harpisti vilkuili välillä alttoviulistia, sen mitä nuotin luvultaan ehti. Kun katseet osuivat kohdakkain, hänen suupielensä taipuivat vienoon hymyyn ja silmissäkin olin näkevinäni tyytyväisyyden loistetta. Ainakin se kertoi läheisestä suhteesta myös henkilökohtaisella tasolla. Sittemmin kyllä huomasin, että yhtä läheinen suhde hänellä oli huilistiinkin. Eli kaiken kaikkiaan sopusointuinen trio oli kyseessä.

Kolmantena oli vuorossa alttoviulun ja harpun yhdessä soittama Ravelin Pavane. Ennen sen esittämistä huilisti Nikolai Mohov kertoi heidän omistavan kappaleensa jollekulle. Nimi meni minulta kuitenkin ohitse. Kyseessä on hyvin kaunis kappale. Kauniilta se soi nytkin, mutta nyt se jäi etäiseksi.

Sitten oli vuorossa Smetanan Moldau harppusoolona. Esitys oli upea ja sen huomasi koko sali, koska Sofia Kiprskaja taputettiin peräti kolme kertaa uudelleen yleisön eteen. Hän soitti kappaleen ilman nuotteja ja kyllä hän osoittikin sisäistäneensä sovituksen täydellisesti. Ohjelman solistiesittelyssä kerrotaan, että hän on osallistunut Prahan konservatoriossa tunnetun harpputaiteilijan Jana Bouškovan mestarikurssille. Ehkä taiturimainen esitys on sitä perua. Kyseessähän on varsin kansallisromanttista tunteikkuutta huokuva sävellys. Ja kyllä Kiprskajalta tunteen paloa siihen löytyikin. Olin eräässä huipennuksessa lähes kuulevani Ah! –huudahduksen, mikä tietysti olisi sopinutkin antiikin runottarelle.

Onegin-teemaa käsittelevä Tšaikovski-sävellys oli myös makoisa tunnepala. Se soi varsin tasapainoiselta. Nikolai Mohov sai huilunsa soimaan varsin kauniisti ja vakaasti. Minä annoin vain mieleni uinua Oneginin maailmassa keskittymättä mihinkään ylimääräiseen tarkkailuun. Käsittääkseni fantasia perustui pelkkään Lenskin aariaan.

 

Nikolai Mohov, huilisti ja tilaisuuden juontaja

Luulin jo, että Moldau on päivän huipennus, mutta kyllä Piazzolla lopulta räjäytti pankin. Soittajat olivat sisäistäneet hänen musiikkinsa rytmin. Varsinkin alttoviulisti teki vaikutuksen. Musiikki taisi lumota yleisön ihan totaalisesti. Huipputason solistit saivat esittää taituruuttaan, yhteissointikin toimi loistavasti. Lopuksi kukituksen jälkeen kuultiin ylimääräisenä vielä yksi kappale Piazzollalta. Siinä trio soitti mielestäni entistä vapautuneemmin. Musiikki todellakin svengasi hienosti Piazzollan omaperäisiä tangorytmejä mukaillen. Harpistikin pääsi (alttoviulistin ohella) näyttämään rumpalin taitojaan. 

Olen yllä olevassani jättänyt ehkä huilisti Nikolai Mohovin turhan vähälle huomiolle. Yhtenä syynä siihen on se, että en ole erityinen huilumusiikin ystävä. En halua kuitenkaan millään lailla väheksyä huilistin osuutta.

Näkymä sateisesta Mikkelistä tiistaina 07.07.2015

….

Loppuun laitan vielä kolme linkkiä, joiden kautta voi tutustua harpisti Sofia Kiprskajan soitantaan. En ole niitä itse vielä käynyt läpi, joten en mene takuuseen äänityksen laadusta. Ensivaikutelma on kuitenkin hyvä.

https://www.youtube.com/watch?v=jzR2429G7cY

-          J.S.Bachin Toccata D-molli

https://www.youtube.com/watch?v=_xn3uAHZHcc

-          kokonainen Sofia Kiprskajan konsertti, jossa vierailijoina kuullaan myös mm. alttoviulisti Juri Afonkinia ja huilisti Nikolai Mohovia.

 https://www.youtube.com/watch?v=wpQdIiGHCZE.