Kirjoitukseni liittyy Neuvosto-Karjalan historiaan ja
keskiössä on suuren terrorin aikaiset pidätykset ja teloitukset. On heti
todettava, vaikka otsikossani kirjoitan etnisistä puhdistuksista, niin pääosa
Stalinin ajan vainojen uhreista oli slaaveja, venäläisiä ja ukrainalaisia. Nyt
huomioni keskittyy suomalaisväestöön, joista enemmistö asui Karjalassa. Sen
johtohenkilöstä Edvard Gyllingistä olen aiemmin kirjoittanut henkilökuvan, joka
löytyy täältä.
Nyt palaan aiheeseen mutta päähuomioni on yleisessä kehityksessä sekä
erinäisissä ihmiskohtaloissa. Gylling oli toimessaan alkanut kehittää Karjalaa
kuin kansallisvaltiota kansalliseen itsemääräämisoikeuteen tukeutuen. Siihen
hän oli saanut Leninin vakuudet. Päämääränä hänellä häämötti maailmanlaajuinen
sosialistinen vallankumous. Tuo haave jäi kuitenkin toteutumatta, kun
liittovaltion keskushallinnolla oli muut suunnitelmat. Kävi niin kuin Mayme
(Meimi) Sevander toteaa Karjalaan muuttaneista amerikansuomalaisista kertovassa
kirjassaan Vaeltajat (s. 37):”Aina
kun lähdetään perustamaan paratiisia, ajaudutaan helvettiin.” Kirjoitukselle tulee jatkoa.
Neuvostoliitossa ja Karjalassa oli monenlaista
suomalaisväestöä. Oli kansalaissodan aikaan paenneita, sinne myöhemmin
loikanneita, muilutettuja ja Amerikasta saapuneita siirtolaisia. Lisäksi
Leningradin lähistöllä Hatsinassa (Гатчина) asui suomalainen kovia kokenut
kansa - inkeriläisväestö. Loikkareista ja inkeriläisistä kerron toisessa
osassa.
 |
| Karjalan kasvatusopillisen korkeakoulun suomen kielen ja kirjallisuuden osastolta valmistuneet vuonna 1937. Heti pian suomen kielen opetus kiellettiin. |
Vihaista puhetta
Aloitan tämän osion lainauksella. Se on esimerkki poliittisesta
tekstistä käänteentekevän muutoksen aikoihin. Löysin sen Neuvosto-Karjalassa
elämäntyönsä tehneen toimittaja Veikko Airolan muistelmista vuodelta 1991.
Airola itse toteaa tekstin kirjoittajaksi ”nähtävästi” Nikolai Jaakkolan.
Jos se on hän, on se ainakin minulle yllätys. Jaakkola on kuitenkin Karjalan
suomenkielisistä kirjailijoista laadukkain.
”Toimettomuus
taistelussa paikallista natsionalismia vastaan, natsionalististen ainesten ja
mielialojen sietäminen ja narkomin entisen johdon entistä enemmän porvarillisen
Suomen puoleen kallistuvien natsionalististen ainesten talutusnuoraan ja sen
kautta teki vielä enemmän mahdolliseksi Suomen fasismin ja Karjalan kulakkijätteiden
asiaa ajavan vastavallankumouksellisen natsionalismin kasvamisen Karjalassa
vakavaksi vaaraksi…” (Airola, s. 152)
Tästä eteenpäin Jaakkola jatkaa kirjoittaen proletariaatin
diktatuurin hävittämisestä ja pyrkimyksestä liittää Karjala Suomeen. Ja
kaikkihan johtuu kirjoittajan mukaan suomalais-karjalaisesta ”natsionalistisesta
aineksesta”. Ja Karjalan syrjäytetty johto oli muka joutunut muka
nationalistien talutusnuoraan.
No, tarkemmin ajatellen tämä on normaali tilanne. Onhan
historian saatossa tullut havaituksi, että kaikkeen sitä kirjailijakin sortuu
joutuessaan syystä tai toisesta myötäilemään oman aikansa vallanpitäjiä.
Pelosta kumpuaa epätoivo. Löytyy näistä Karjalan aineistoista muitakin tapauksia.
Jaakkola saattoi kyllä olla ihan tosissaan. Ei tullut mieleenkään epäillä
puolueen toimia.
Teksti on lainattu aikakauslehti Kommunistista, jossa artikkeli on julkaistu neljässä osassa vuosina
1936 ja 1937. Artikkelin alussa kirjoittaja ylistää uutta puolueen
aluekomiteaa, joka toveri Irklisin johdolla paljasti entisen johdon, eli
Gyllingin ja Kustaa Rovion poikkeamiset leniniläis-stalinilaisen
kansallisuuspolitiikan linjalta ja ”antoi kuolettavan iskun kaikille
natsionalistisille taipumuksille Karjalassa”. Latvialaistaustainen Peter Irklis
seurasi Karjalan puoluesihteerinä suomalaista Kustaa Roviota, joka toimi Edvard
Gyllingin aisaparina koko 30-luvun alkupuoliskon. Hänkin koki pari vuotta
puoluesihteerinä toimittuaan edeltäjänsä kohtalon.
Vuonna 1937 Karjalassa siirryttiin kyrillisellä
kirjaimistolla kehitettyyn karjalan kieleen. Siitä löytyy saman henkinen
esimerkki. Se on julkaistu vuonna 1938 Karelija-lehdessä ja on luettavissa
oheisessa kuvassa. Siinä jo riemuitaan, kun ”rahvahan vragat” eli
kansanviholliset on paljastettu (Airola, s. 154).
Turhan aikaisin kirjoittaja riemuitsee, sillä aivan pian
samanlaisen vainon kohteeksi joutui myös itse karjalaisväestö.
Kansanvihollisesta tuli se yleisin haukkumasana. Sillä leimattiin kaikkien
poliittisista syistä tuomittujen puoliso, lapset ja muut lähisukulaiset ja
vaikeutettiin samalla elämisen mahdollisuuksia. Oli tosiaan ”natsionalistista
ainesta, Karjalan kulakkijätteitä, tuholaisia, bandiittikoplia, vakoilujärjestöjen
agentteja ja inhottavia spioneja”. Kun näitä sanoja toisteltiin luotettavaksi
katsotussa joukkotiedotuksessa, alkoivat myös syytettyjen lapset uskoa
vanhempiensa syyllisyyteen. Ja innokkaimpia puolueen politiikan toteuttajia
olivat nimenomaan nuoret, kommunistisen nuorisliiton Komsomolin suurelle
johtajalle Stalinille uskolliset puolueen soturit. He marssivat punaliput hulmuten
kaduilla vaatien syyllisille ankaraa rangaistusta. En voi olla lisäämättä -
vaikkei tämä liitykään mitenkään Karjalaan – että aikoinaan näitä iskulauseita
julistamassa oli itse Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saariston kirjoittaja. Nuorisosta tuli Stalinin
politiikan uskollista avustajakarjaa. Nuorisoliittolaiset saatiin helposti
johdateltua ilmiantajiksi, vasikoimaan. He saattoivat suorittaa pidätyksiä ja
kotietsintöjä.
Kiintiöitä vangitsemisiin ja teloituksiin
Neuvostoliiton Suuren terrorin lähtölaukauksena on pidetty
Venäjän kommunistisen puolueen politbyroon heinäkuun kolmantena päivänä vuonna
1937 hyväksymää päätöstä ”neuvostovastaisista elementeistä”. Niihin
määriteltiin kuuluvaksi vapautuneet kulakit ja rikolliset. Tuosta päätöksestä
käynnistyivät laajamittaiset vangitsemiset ja teloitukset. Listaa täydennettiin
saman kuun 30. päivänä. Kohteeksi otettiin edellisten lisäksi myös aikaisemmin
tuomitut kirkonmiehet ja lahkolaiset, valkokaartilaiset, muiden puolueiden
entiset jäsenet ja nationalistit.
Sisäasiain kansankomissaari Ježov antoi alueille kiintiöt teloitettavien ja vangittavien määristä. Leningradin
alueen eli Luoteis-Venäjän kiintiö oli 4 000 teloitettavaa ja 10 000
vangittavaa. Siihen sisältyi siis myös Karjala.
Yhteensä koko maassa määrättiin vangittavaksi 259 450 ja
teloitettavaksi 72 950 ihmistä. Operaatio aloitettiin elokuun
alkupuoliskolla, aloituspäivä vaihteli eri alueilla. Karjalassa ”neuvostovastaisiksi elementeiksi” valittiin
erityisesti suomalaiset.
Pahin myrsky alkoi Pärttylin yönä 25. heinäkuuta 1937. Se
oli luonnollisesti monien tapahtumien kärjistymä, tarkoin suunniteltu toimi. Yllä
jo mainittu Peter Irklis oli raportoinut kuun alussa Stalinille suomalaisista
”vastavallankumouksellisista ryhmistä”, jotka paikallisen salaisen poliisin eli
NKVD:n joukot olivat
paljastaneet. Suomesta saapuneet loikkarit olivatkin olleet katalia vakoojia ja
heidät leimattiin pääsyyllisiksi. Kyseessä oli siis ollut suomalaisten
kehittelemä salaliitto. Moskovaan vuonna 1935 lähetetyt Kustaa Rovio ja Edvard
Gylling pidätettiin välittömästi. Useita Karjalan hallinnossa toimineita
suomalaisia vangittiin.
Itse asiassa myös Irklis itse vangittiin kaksi päivää ennen
Pärttylin yötä, kahden viikon kuluttua siitä, kun hän oli raportoinut Stalinia.
Oli aika vaihtaa miehistöä. Irklisin paikalle nostettiin karjalaissyntyinen
Mihail Nikolski. Hänellä oli ansioita suomalaisvastaisessa toiminnassa, mutta
se ei auttanut, kun etninen tausta oli väärä. Nikolski ehti hoitaa tehtäviään
vajaat kaksi kuukautta. Syyskuussa hänen tilalleen nostettiin Nikolai Ivanov,
joka toimi tehtävässä kesäkuuhun 1938 asti ollen edeltäjiensä tapaa
aktiivisesti mukana järjestämässä pidätyksiä. Tuolloin hänet kutsuttiin
Moskovaan. Sittemmin myös hän sai toiminnastaan syytteen, mutta hänen
kuolinvuodestaan ei ole tietoa. Noihin aikoihin neuvostopatriotismi oli saanut
yhä jyrkemmän venäläisnationalistisen painotuksen. Sen rinnalla Gyllingin ja
kumppaneiden ylläpitämä suomalaistamisprosessi oli ollut lasten leikkiä.
Tuolloin Pärttylin yönä suuri määrä suomalaisia ja myös
muita rajapiirien asukkaita vangittiin, karkotettiin ja teloitettiin. Vangitsemiskiintiöiden mukaiset vangitsemiset
alkoivat Karjalassa elokuun 5. päivänä. Aluksi lukumäärä vangittavista oli 1000
henkeä, joista 300 piti teloittaa. Moskovan
NKVD:n tilasto-osastolle tiedotettiin saavutuksista. Niiden mukaan ensimmäisen
kuukauden aikana vangittuja oli 728. Uusi puoluepomo pyysi samassa kuussa
lisäkiintiötä: teloitettavien määrä tuli nostaa 550:een. Karjalan NKVD:n
päällikkö (sisäasiainkomissaari) Karl Tennison (Tenison) pyysi myöhemmin
lokakuussa teloitettavien nostamista 1000:nteen, mihin luonnollisesti
suostuttiin lakonisen virkamiesmäisellä vastauksella ”Päätetty”. Koneisto oli
saatu pyörimään. Luku 1000 oli alun perin vangittavaksi suunniteltu
kokonaismäärä. Mutta mikään ei riittänyt.
Marraskuun lopussa teloitettuja oli jo 1690, mikä oli 72 prosenttia
kaikista vangituista. Omaksutun neuvostomallin mukaan normit piti pyrkiä
ylittämään. Ja taustapeikkona oli joutua itse leimatuksi ja jonkun toisen ilmiantamaksi.
Karl Tennison toimi tehtävässään NKVD:n pomona tarmoa
uhkuen, pyrkien täyttämään hänelle asetetut kiintiöt korkojen kera. Hän oli
Peter Irklisin tapaan latvialaistaustainen. Hänen ”innovaationsa” oli
pidätyttää Kontupohjan paperitehtaan johtaja Hannes Järvimäki. Tämä paljastuikin
yllättäen ”vakoilijoiden
vastavallankumouksellisen tuholaisryhmän” johtajaksi, jolla oli ollut yhteyksiä
Suomen tiedustelupalveluun. Meimi Sevander esittelee teoksessaan pari
Tennisonin kirjettä joulukuulta 1937 (s. 144).
Tämä toteaa, että lähes 500 suomalaista oli siihen mennessä pidätetty.
Tennisonilla itsellään oli vielä 150 käsittelyn alla ja hän valitteli, miksei
ole ehditty tehdä enempää. Hän uhosi tuhoavansa ”neuvostovastaiset
pesäkkeet”. Toisessa kirjeessä hän kehuskelee,
että monissa eri paikoissa oli jo ehditty tuhota useita tuhopolttoja
valmistelleita ryhmiä. Samalla hän valitteli, että vankiloiden tilanne oli
pidätysten takia sietämätön. Käsittelyä pitäisi kiirehtiä.
Karl Tennison vaati vangitsemisten ulottamista yhä
laajemmalle, missä vain Rovion organisoima suomalaistaminen oli edennyt. Riitti
kun työpaikassa oi paljon suomalaisväestöä töissä (mm. maineikas Petroskoin
suksitehdas). Kyse oli yhteiskuntaa saastuttavasta salaliitosta, jonka
leviäminen oli saatava pysähtymään. Suomalaiset olivat kansanvihollisia.
Puhdistukset etenivät seuraavana vuonna yhä laajemmin myös karjalaisväestöön.
Tennison toimi tehtävässään heinäkuusta 1937 tammikuuhun
1938. Huhtikuussa hänet pidätettiin Latvian hyväksi tehdystä vakoilusta ja
vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Hän kuoli Butyrkan
vankilassa saman vuoden syyskuussa. Raaka ilmiantokulttuuri teki siis
hänellekin tepposet. Ja ylipäänsä on
todettava, että NKVD oli aika tuulinen työpaikka. Asuinpaikka vaihtui tiuhaan.
Tennisonia seurasi ukrainalaistaustainen Stepan Matuzenko.
Hän toimi tehtävässään käytännössä vuoden loppuun. Hänen toimensa Petroskoissa
päättyi pidätykseen. Vuonna 1940 hänet teloitettiin. Syyn varmaan jo arvaatte.
Meimi Sevander käsittelee muistelmissaan myös Matuzenkoa.
Tämä oli hänen mukaansa muuttanut neljätoista jo määrättyä vankilatuomiota
teloitukseksi. Tuomio oli vain pyyhitty yli ja päälle oli kirjoitettu
”ammuttava”. Matuzenkon mainetta Sevander kuvaa kolkoksi. Hän kertoo tämän
syyttäneen eräässä puheessaan Amerikasta tulleita siirtolaisia siitä, että nämä
pukeutuvat kuin ulkomaalaiset pikkuporvarit. Matuzenkon aikana myös Sevanderin
isä Oscar Corgan joutui teloitetuksi (Sandarmohissa Karhumäen
kupeella, helmikuussa 1938).
Ei tuo NKVD:n pidättäminen ja vangitseminen aina kovin
loogista toimintaa ollut. Jotkut saattoivat pelastua, kun eivät esimerkiksi
sattuneet olemaan kotona. Salaisen poliisin kirjanpidossa näytti olevan
aukkoja, mikä on vain osoituksena täydestä lähes kaoottisesta mielivallasta.
Taidettiin kai joku pidättää, kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään
aikaan.
Tässä on eräs tarina miehestä, joka onnistui välttää
pidätyksen (Sevander , s. 122). Joku varoitti, että liikkeellä on ollut NKVD:n
miehiä eikä kannata mennä käymään metsätyömaan konttorissa. Mies pakeni sen
sileän tien metsän kätköihin ottaen mukaansa ulottuvilla olevaa lämmintä
vaatetta ja ruokaa. Sieltä hän palasi 10 päivän kuluttua. Kasvot paleltuivat,
mutta henki säilyi. Mies elää sinnitteli 82-vuotiaaksi, punainen nenä jäi
muistoksi noista kymmenestä päivästä.
Karjalan suomalaisen teatterin taiteellinen johtaja Ragnar
Nyström (taiteilijanimi Ragnar Rusko) pidätettiin. Hän menehtyi vankeudessa
nälkään. NKVD halusi pidättää myös teatterin toisen johtohenkilön – taiteilija Kuuno Sevanderin (1898
– 1989). Hän sattui kuitenkin tuolloin olemaan lomailemassa jollakin saarella.
Hän unohtui maan päälle ja eli pitkän elämän toimien vielä 90 vuoden ikäisenä Petroskoin teatterin
puheen ja laulun opettajana. Sevanderin elämänura niin USA:ssa kuin
Neuvosto-Karjalassa on vertaansa vailla. Hänen laulujaan voi ihastella
Youtubessa, mutta hän itse olisi ihmisenä monen laulun ja monen kirjoituksen
arvoinen.
Syksyllä 1938 tuli vielä uusi joukkoteloitusten aalto.
Neuvostoliitossa perustettiin ns. troikkia ja kaksikkoja (kolmen tai kahden
hengen tuomioistuimia) tarkastamaan aiemmin vangittujen vähemmistökansojen
edustajien tuomioita. Ne päätökset
tehtiin etätyöskentelynä näkemättä vangittuja. Karjalassa troikat määräsivät
teloitettavaksi vielä 1708 henkeä, joista suurin osa oli suomalaisia. Troikat
lisäsivät tuomittujen määrää ja suomalaisten osuus oli jo 40 % (karjalaisia 27
%, venäläisiä 25 %). Tilastojen valossa suomalaisia tuomittiin lähes kymmenen
kertaa enemmän ja karjalaisia puolitoista kertaa enemmän kuin heidän osuutensa
oli väestöstä. Jos Ivanovin raportoima 7000 on totta, niin koska vuonna 1934
suomalaisväestöä oli laskettu olevan 20 000 henkeä, tuomittujen määrä oli
noin kolmannes tuosta lukemasta.
Syksyllä 1938 oli edessä vielä suomalaisväestön pakkosiirrot.
Kangaspuro toteaa, että Karjalassa voidaan puhua
etnisestä puhdistuksesta. Kokonaisuudessaan kaksi kolmannesta suomalaisista
joutui vainojen kohteiksi. Tilastoja on erilaisia ja kaikki ovat arvioita. Suomalaisten osuus väheni ainakin puoleen ellei
kolmasosaan. Pätevimpien tietojen mukaan vuonna 1939 suomalaisia olisi ollut
Karjalassa 8 000. Myös luku 4000 on tullut jossakin yhteydessä vastaan.
Luon vielä jonkinlaista tilastoihin perustuvaa viitteellistä
kokonaiskuvaa. Seuraa liuta numeroita. 30-luvun alkupuoliskolla Karjalaan
suorastaan tulvi väkeä. Väkiluku kasvoi vuodesta 1926 vuoteen 1933 80 000
hengellä. Vuonna 1933 kokonaisväestömäärä oli noin 340 000. Suomalaisten
määrä oli huipussaan 30-luvun puolivälissä (noin 15 000 henkeä). Saman
tilaston mukaan vuonna 1939 suomalaisten määrä olisi ollut noin 8 000.
Venäläisiä oli tuolloin 296 000 ja karjalaisia 108 000. Loikkareita
on arvioitu tulleen noin 7 000, joista kaikki eivät sisälly
väestölaskennan tuloksiin. Venäläisten määrä kasvoi vuodesta1933 vuoteen 1939
noin 100 000 hengellä. Vuoden 1939 luku oli 296 000. Tilastot perustuvat Irina Takalan ja Seppo
Lallukan tietoihin (ks. alla Timo Vihavaisen ja Irina Takalan toimittama teos).
Kerron vielä hieman Ljaguškinan
esittämästä yhteenvedosta. Hänen mukaansa vainot Karjalassa olivat
laajamittaisia alueen rajan läheisyydessä olevan sijainnin vuoksi. Yhtenä syynä
oli myös se, että alueella oli suhteellisen suuri suomalaisväestö. Ljaguškinan
esittämien tilastojen mukaan 85 % pidätetyistä teloitettiin, vertailun vuoksi
koko Neuvostoliiton alueella luku oli 43 %.
Suomalaisväestöön kohdistuivat suurimmat vainot vuonna 1938. Miehiä uhreista
oli noin 95 %. Uhreista 33% oli kolmekymppisiä, 26 % nelikymppisiä.
Vuoden 1936 tilastojen mukaan Karjalan asukkaista 63 % oli
venäläisiä, 22 % karjalaisia ja 3 % suomalaisia. Mutta vainoissa pidätetyistä
venäläisiä oli 34 %, karjalaisia 27 % ja suomalaisia 22 %. Suomalaista väestöä
tuomittiin kuolemaan useammin kuin venäläistä, suomalaisista 87 %, venäläisistä
78 %.
Samaan aikaan vuosien 1937 ja 1939 aikana tasavallassa
tapahtui jyrkkiä muutoksia. Suomen kielen opetus kouluissa lakkautettiin.
Syksyllä 1937 aloitettiin karjalan kielen opetus käyttäen kyrillistä kirjaimistoa.
Se kokeilu meni metsään ja lopetettiin seuraavana vuonna. Gylling oli ajanut
suomalaistamisen politiikkaa. Ja vastustanut karjalan kirjakielen luomista,
vaikka hänen vielä ollessaan vallassa karjalan kieli nostettiinkin
tasavertaiseksi suomen rinnalle.
TALOUS
Useissa muistelmateoksissa tuota aikaa kuvataan epätoivoisen
vaikeana. Ennen kuin kerron ihmiskohtaloista käsittelen hieman Gyllingin ajaman
talouspolitiikan kehityssuuntaa. Aletaan tarkastelu 20-luvun puolivälistä ja
hieman myös aikaisemmilta ajoilta. Pääasiallisena lähteenäni on Markku
Kangaspuron väitöskirja.
Gylling teki 20-luvun alkuvuosina alueen eteen pyyteettä
töitä, liikkui ahkeraan eri alueilla ja kartoitti ongelmia yrittäen auttaa,
minkä voi. Yksi ongelma oli tieolot. Kelirikot saattoivat sulkea yhteydet
kuukausiksi. Oli anottava määrärahoja uusien teiden rakentamiseksi.
Vuonna 1921 Karjalalle myönnettiin omat budjettioikeudet. Se
oli Kangaspuron mukaan sekä talouden kivijalka että jatkuvien kiistojen kohde (Kangaspuro,
s.133). Neuvotteluja keskushallinnon edustajien kanssa käytiin jatkuvasti.
Veikko Airola toteaa saman kuin Kangaspuro: Karjalalla oli valta
käyttää oman alueensa tuloja oman alueensa kehittämiseen. Eli alueilta saadut
tulot ja verot jäivät omaan budjettiin ja käytettiin Karjalan omiin tarpeisiin.
Karjala sai mahdollisuuden tehdä omaa
tuotantoaan tunnetuksi jopa ulkomailla. Karjala (tuolloin vielä Karjalan
työkommuuni) osallistui vuonna 1922 jopa Leipzigin messuille. Näytteillä oli
turkiksia, taljoja ja pienteollisuuden tuotteita. Vuoteen 1924 saakka Karjalan
ei tarvinnut osallistua valtakunnallisiin menoihin. Siitä lähtien Karjala siirsi pienen osan
tuloista valtakunnan käyttöön. Tasavalta sai käyttää suurimman osan myös viennistä
saaduista tuloista oman harkintansa mukaan (Airola, s. 78-79).
Kangaspuro toteaa Karjalan talousautonomiaan kuuluneen kaksi
merkittävää piirrettä. Karjalan budjetti ei rakentunut avustuksiin, vaan sen
omalla taloudellisella toiminnallaan hankkimiinsa tuloihin. Näin ollen Karjala kykeni lisäämään
budjettinsa tulorahoitusta omalla taloudellisella toiminnallaan. Toinen
Karjalan kannalta myönteinen seikka oli se, että talouden rakenne ei ollut
sidottu Venäjän federaation budjetin rakenteeseen. Sillä oli oikeus päättää
siitä, mihin se menonsa kohdistaa.
Karjalan budjetin tulorahoitus perustui lähes yksinomaan
metsätalouteen. Sillä oli oma metsätrusti Karelles.
Ja sen maksamiin veroihin perustuikin budjetin tulorahoitus. Vuonna 1924 sen
osuus Karjalan tulorahoituksesta oli 80 prosenttia.
Komentotalous alkoi kuitenkin korottaa ääntään. Vuonna 1926
Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi valuuttaa, jolla se voisi hankkia ulkomailta
koneita ja laitteita. Karelles
määrättiin tuottamaan puutavaraa lähes yksinomaan Neuvostoliiton vientiä varten,
mikä supisti käytettävissä olevia varoja oman taloutensa kehittämiseen. Gylling
protestoi keskusvallan päätöstä ja onnistui vaatimuksissaan. Kesällä 1927 Karjalalle
ryhdyttin maksamaan tulonmenetyksistä johtuvia vientipalkkioita. Taloudelliset
menetykset siis korvattiin mutta samalla tasavalta tuli yhä riippuvaisemmaksi
keskusvallan poliittisista päätöksistä. Ja niinhän siinä kävi, että Karjalan
talous sidottiin osaksi yleisliittolaista suunnitelmataloutta. Se tapahtui
vuotta ennen ensimmäisen viisivuotiskauden alkua.
Budjettioikeus arvioitiin uudelleen. Sitä tosin jatkettiin
vuosi kerrallaan mutta protestien jälkeen. Keskitetyssä
suunnitelmataloudessa Gylling saattoi todeta vain hävinneensä.
…
Gyllingin tavoitteena oli värvätä ammattitaitoista työvoimaa
alueelleen. Työvoiman tarve oli polttava, muttei minkä tahansa. Gylling halusi
luoda kansallisvaltion idean pohjalta Karjalasta kielellisesti eheän
tasavallan. Sen vuoksi hän halusi kehittää suomen kielen opiskelua ja käyttöä
tasavallassa. Sitä varten mm. neuvoteltiin amerikansuomalaisen ammattitaitoisen
työväestön saamisesta tasavaltaan. Toisaalta Gyllingin suomalainen hallinto
alkoi olla yhä enemmän vaikeuksissa kaikkialta työntyvän venäjänkielisen
ammattitaidottoman työvoiman kanssa. Keskusvalta käytti eräänlaista
hivutustaktiikkaa.
Venäjän federaation talouden suunnittelukomitea (GOSPLAN)
teki tammikuussa 1926 päätöksen siirtolaisuuden laajentamisesta Venäjän luoteisosissa
eli Karjalassa ja Muurmannin alueella. Tuo tehtävä annettiin Muurmannin
rautatien siirtolaisuusosaston hoidettavaksi ja Karjalassa voitiin siihen
lähinnä vain mukautua, ainakaan kapinointi ei kannattanut. Päätös vahvisti
osaltaan keskusvallan asemaa ja totta kai Gylling vastusti sitä, koska se rikkoi
aikaisemin hyväksyttyjä periaatteita Karjalan itsehallinnosta. Suunta oli sama
koko Neuvostoliitossa: keskusvirastot alkoivat pikkuhiljaa laajentaa
toimivaltuuksiaan autonomioiden ja tasavaltojen alueilla.
Kangaspuron mukaan (S. 205) päätös oli Karjalalle erityisen
kipeä, sillä siinä kajottiin Karjalan itsehallinnollisiin oikeuksiin. Gyllingin
yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä oli nostaa alueella karjalais- ja
suomalaisväestön itsemääräämisoikeutta. Nyt tuon GOSPLANin päätöksen myötä
Karjalalta vietiin mahdollisuus itse vaikuttaa
siirtolaisvirtaan ja sen kansalliseen koostumukseen. Ratkaisulla
pyrittiin yhä enemmän sekoittamaan eri kansallisuuksia. Väestönsiirrot on
Neuvostoliiton myöhemmässäkin kehityksessä ollut tuttu ilmiö (mm.
Neuvosto-Virossa). Gylling halusi toteuttaa politiikkaansa alkuperäisen idean
eli korenizatsija-politiikan mukaisesti edistäen alueen omaa kansallista
hegemoniaa. Siihen kuului suomalaisasutuksen ja suomen kielen käytön
vahvistaminen. Nyt päätöksen katsottiin ohjaavan resursseja ja talouden
painopistettä paikallisesti johdetusta toiminnasta federaatiokeskeiseen
suuntaan. Siirtolaispolitiikkaa alkoi nyt määrätä keskusvaltaa edustava taho,
eli rautatien kombinaatti.
Tuolloin pystyttiin kuitenkin vielä toimimaan
keskushallinnon määräyksiä vastaan. Siinä lie auttanut Gyllingin
neuvottelutaito. Karjala protestoi
päätöstä, mikä jäädytti sen toteutumisen.
Kiista jatkui vuosia. Suunta oli kuitenkin yksi, protesteilla vain
viivytettiin lopullista ratkaisua. Tässä tapauksessa Karjalan kansallisuuskysymys
oli sivuseikka valtakunnallisia teollisuuden ja maatalouden
kehittämissuunnitelmia luotaessa. Gylling ei kuitenkaan halunnut luotavaksi
tilannetta, jossa teollisuus ei olisi Karjalan omien talouselinten valvonnassa.
Kyse oli isoista asioista. Karjalan oma vientitrusti Karelles sai kilpailijakseen
keskusvallan tukeman Shelles-yhtymän.
Karelles oli Karjalan metsävaroja
käyttäen noussut Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi puutavaran
vientitrustiksi. Sillä oli ratkaiseva asema Karjalan taloudelliseen ja myös
yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nyt tuo tilanne oli uhattuna. (Kangaspuro, s.
204.)
Gylling teki voitavansa. Karjala halusi häätää Shellesin alueeltaan ja saada käyttöönsä
sen sahat. Kiista jatkui aina 30-luvun alkuun saakka monissa eri instansseissa.
Tuolloin olivat tuonkaltaiset valitusprosessit Neuvostoliitossa vielä
mahdollisia. Laillisuuteen saattoi vielä luottaa eikä keskusvallan määräysvalta
ollut yksioikoinen. Lopulta päätös oli Karjalalle suotuisa. Kombinaatti Shelles lakkautettiin ja sen toiminnot
liitettiin Karjalan omiin talousyksiköihin. Se oli kuitenkin eräänlainen nahkapäätös.
Alkaneen viisivuotissuunnitelman myötä Karjalan oma vientikiintiö oli korotettu
lähes kaksinkertaiseksi. Lisäksi Karellesin
itsenäistä toimintaa rajoitettiin. Se ei voinut enää myydä itse puuta
Neuvostoliiton sisämarkkinoille. Keskusjohto määräsi hinnan, joka oli Karjalan
kannalta tappiollinen.
Moskova määräsi Karjalalle kiintiöt laskien ne suhteessa
alueen metsävaroihin. Karjala puolestaan oli perustanut omat laskelmansa
tuotantoresursseihin. Neuvostoliiton oma teollistamisen tarve oli valtava. Se
vaati puun vientimäärien jyrkkää kasvattamista. Siksi Karjalalle määrättiin
ylisuuria tuotantotavoitteita. Näin
Karjala oli puun ja kuoren välissä. Se joutui ohjaamaan kaikki toimenpiteensä
noiden tavoitteiden toteuttamiseen. Ei ollut mahdollisuuksia monipuolistaa omaa
tuotantorakennetta.
Vielä vuonna 1929 Gylling yritti esittää vaatimuksia
Karjalan metsätalouden jalostusasteen nostamisesta ja raakapuun viennin supistamisesta.
Siinä näkymässä Karjalaan olisi voitu kehittää kannattavaa metsäteollisuutta
eikä olisi jääty keskusvallan panttivangiksi. Nyt oltiin pakkotilanteessa. Vuonna
1928 alkaneen viisivuotissuunnitelman määrätessä kiintiöt alueen omilta
suunnitelmilta putosi pohja. Karjala keskitti kaikki voimavaransa Moskovassa
asetettujen kiintiöiden täyttämiseen. Siitä huolimatta tavoitteissa jäätiin
jälkeen. Samalla myös muu yhteiskunnallinen kehitys halvaantui. Talous
yksipuolistui ja mm. maatalous taantui resurssi- ja työvoimapulan vuoksi.
Karjalan autonomian kannalta erityisen suuri takaisku
tapahtui vuonna 1930, kun Karelles
alistettiin Moskovan johtamaksi yleisliittolaiseksi trustiksi. Karjalan
hallitus menetti sananvaltansa alueen suurimman yhtiön toimintaan. Samalla
menetettiin mahdollisuus vaikuttaa tasavallan elinkeinorakenteen ja sen mukana
yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiin. Tehtäväksi jäi luoda pelkästään
edellytykset muualta johdettujen metsäyhtiöiden toiminnalle. (Kangaspuro, s.
207.)
Käytännössä Karjala menetti omat budjettioikeutensa, joiden
myötä se oli jossain määrin kyennyt toimimaan oman alueensa hyväksi. Tämä kehityssuunta oli tulosta yleisestä
Neuvostoliitossa vallinneesta keskittämis- ja yhdenmukaistamiskehityksestä.
Tämän kehityksen mukana Karjala joutui yhä enemmän riippuvaiseksi Venäjän
federaation sille myöntämistä avustuksista.
Oltiin siirrytty kehitysvaiheeseen, jota pelättiin jo vuonna
1920, kun vaadittiin Karjalalle omat taloudellisen itsehallinnon elimet. Niiden
tarkoituksena oli ollut estää Karjalaa joutumasta riippuvaiseksi keskusvallan
vaihtuvista poliittisista suhdanteista ja virkamiesten mielivallasta.
Vuonna 1931 Venäjän federaatio laski Karjalalle suuntaamiaan
avustuksia välittämättä Karjalan omista laskelmista. Gyllingin johtama Karjalan
hallinto protestoi keskusvallan päätöstä. Gylling onnistui saamaan protestin
läpi ja avustusten määrää lisättiin. Yhtä kaikki tapaus osoitti, että oltiin
yhä enemmän riippuvaisia keskusvallan ja sen virkamiesten harkinnasta.
(Kangaspuro, s. 209.)
VANKILEIRIT
30-luvun alussa Karjalan talous sidottiin pakkotyöleireihin.
Jo Shelles-yhtymä oli käyttänyt
metsätöissään talonpoikien sijaan Solovetskin pakkotyöleirin vankityövoimaa.
Solovetskissa oli vuonna 1928 noin 28 000 vankia, joista huomattava osa
työskenteli Karjalan alueella. Shelles
toimi mielivaltaisesti piittaamatta ammattiliitosta ja sopimuksista. Toki myös
Karjala olisi ollut valmis vankityövoimaan, mutta se ei halunnut viedä sen
myötä talonpojilta ansiomahdollisuuksia.
Keskusjohtoisen Shellesin
intresseissä ei ollut paikallisten talonpoikien aseman parantaminen.
Karjalan elämään jätti jälkensä myös Vienanmeren
kanavahanke. Kyseessä oli Neuvostoliiton sisäaisainkansankomissariaatin
päätös. Rakennusprojektista tuli itsenäinen toimija keskelle Karjalaa. Karjalan
päättävillä elimillä ei ollut oikeutta puuttua sen toimintaan, mutta se
vaikutti taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Karjalan kehitykseen.
Tuo ns. Stalinin kanava ulottui Ääniseltä Karjalan halki
Vienanmerelle ja se rakennettiin pakkotyövankien voimin. Rakennustyöt alkoivat
vuonna 1931, kanava valmistui 1933. Itse J. Stalin osallistui kanavan
avajaisristeilylle.
Pakkotyövankeja oli rakennustöissä mukana laskelmista
riippuen 125 000 - 140 000. Heidän asuttamisensa aiheutti monia
sosiaalisia ja myös poliittisia ongelmia. Kanavan hallinto perusti useita
taajamia, joissa asui pääasiassa entisiä talonpoikia ja kulakkeja. Elintarvikehuollosta
ja asutusten muusta infrasta huolehtiminen jäi Karjalan hallituksen tehtäväksi.
Omien elintarvikeongelmien ja nälkäongelmien kanssa painivalle Karjalalle se
oli ikävä tehtävä. Gylling pyysi keskusvallalta turhaan apua. (Kangaspuro, s.
212.)
Kehitys johti siihen, että vuonna 1935 alettiin voimistaa
kanavan kombinaatin roolia Karjalan metsäteollisuudessa. Näin ollen viimeistään
tässä vaiheessa huomattava osa Karjalan metsätöistä teetettiin
pakkotyövangeilla. Vuosina 1938 ja 1939 kanavan kombinaatin osuus Karjalan
metsätöistä oli yhtä suuri kuin Karellesin
ja muiden metsätrustien. Kombinaatti rakennutti jopa paperitehtaan Segezhaan,
joka valmistui vuonna 1938. Myös Pudosiin tuli oma metallurginen kombinaatti.
Niiden toimintaan asetettiin suuria toiveita.
Kanavan hallinnolla oli 22 pakkotyöleiriä, joista Segezhan
paperitehtaan rakennustyömaa oli suurin.
Vuonna 1938 siellä työskenteli 8087 vankia. Kaikkiaan leireillä oli sinä
vuonna 83 810 vankia. Suuren terrorin vuosina määrä lähes kaksinkertaistui. Vankileirit
mullistivat Karjalan kehitysnäkymät. Jo pelkästään Stalinin kanavan
työleireillä olleiden vankien määrä oli ollut noin viidennes koko Karjalan
väkiluvusta. Pakkotyövankien suuri määrä ei voinut olla heijastumatta koko
tasavallan elämään. (Kangaspuro, s. 213.) Kanavasta voi lukea myös täältä.
Amerikansuomalaiset
Karjalan kehitykseen vaikutti myös amerikansuomalaisten
saapuminen. Se oli suurimmillaan vuosina
1931 ja 1932. Heistä odotettiin Karjalan taloudelle piristysruisketta ja
suomalaiselle kulttuurielämälle kukoistusta, ja paljon nuo kaukaa tulleet
siirtolaiset saivatkin aikaan. Tosin kovaa kädenvääntöä heistä käytiin, koska
turvallisuusviranomaisten kannalta rajaseudulle asettuva suomalaisasutus toi
mukanaan riskin. Gylling perusteli omia vaatimuksiaan sillä, että ammattitaitoisten
työläisten tuottavuus oli kaksi-kolme kertaa suurempi kuin sesonkityövoiman
(Kangaspuro, s. 243).
Kaikkea Gylling ei kuitenkaan saanut läpi. Ehdotus Suomesta
värvättävistä metsätyömiehistä pysähtyi alkuunsa. Viranomaiset olivat
huolissaan siitä, että suomalaisilla tulisi säilymään rajantakaiset perhe- ja
sukulaissiteet. Lisäksi heidän saapumisensa heikentäisi Suomen vasemmistoa.
Amerikansuomalaisten saapumista turvallisuusviranomaiset (OGPU) vastustivat
sitkeästi mutta joutuivat sen pitkin hampain hyväksymään, koska puolueen
edustajakokous katsoi vuonna 1930 asiaan positiivisemmin.
Mainitsin jo, että heti vallankumouksen jälkeen nousi
kysymys Amerikan ja Kanadan suomalaisten houkuttelemisesta Karjalaan. Heti
20-luvun alussa Edvard Gylling ryhtyi toteuttamaan ajatustaan
karjalais-suomalaisesta autonomiasta. Hän toimi kansallisvaltioidean pohjalta.
Eikä hänen mielessään suinkaan olleet pelkät kansalaissodassa hävinneet
punaiset. Harvaan asuttu Karjala tarvitsi kehittyäkseen lisää työvoimaa ja
rapakon takana tajuttiin olevan innostunutta ja innovatiivista väkeä.
Neuvosto-Venäjällä kansallisille vähemmistöille annettiin valta kehittää
alueittensa hyvinvointia oman etnisyytensä pohjalta. Gylling näki, että tuon
aikainen hajanainen ja taloudellisesti jälkeenjäänyt Karjala oli saatava
nousuun. Se tapahtui etnistä identiteettiä kehittämällä. Hänen mielestään
suomen kielestä oli tehtävä alueen karjalaismurteita yhdistävä virallinen
kieli. Karjalassa monet protestoivat tuota ajatusta, mutta Gyllingillä oli
Leninin ja muiden vallan keskiössä olleiden henkilöiden tuki.
Amerikan kommunistisessa liikkeessä toiminut siirtolaisuuden
päävärvääjä Matti Tenhunen kävi ensimmäisten kerran Karjalassa jo 20-luvun
alkupuolella. Asia pantiin tuolloin vireille. Kyseessä oli pitkä prosessi.
Kädenvääntöä oli monenlaista. Viimein 30-luvulla tulivat ensimmäinen suuri
ryhmä. Tuolloin Kanadassa ja USA:ssa laskettiin asuneen 132 000 suomalaista,
joten potentiaalia oli. Värväystoiminta kävi vilkkaana. Mukana toiminnassa oli
myös Komintern. Matti Tenhusen ohella värvääjänä oli mm. Oscar Corgan, alkuluvussa
mainitsemani Meimi Sevanderin isä. Yhtä lukuun ottamatta värvääjät itse
muuttivat myös Karjalaan. Heistä Corgan viimeisten joukossa vuonna 1934. Sekä
Tenhunen että Corgan saivat osakseen kurjan kohtalon vuonna 1938.
 |
| Matti Tenhunen ja Oscar Corgan. Sandarmoh. |
…
Pysyn kuitenkin vielä 20-luvussa. Nimittäin ennen
joukkomuuttoa Venäjälle ja myös Karjalaan siirtyi Amerikan mantereelta
pienempiä siirtolaisryhmiä. He perustivat osuustoimintaperiaatteen pohjalta
toimivia kommuunoita. Se kertoo amerikkalaisten innostuksesta. Haluttiin
rakentaa omin käsin paratiisia, luoda tyhjästä paikkoja, joissa näkyy oman
käden jälki.
Neuvostoliittoon perustettiin ensimmäinen
amerikansuomalaisten oma osuuskunta eli kommuuna jo vuonna 1922. Sen nimeksi
tuli Kylväjä. Se luotiin Rostovin alueelle
Etelä-Venäjälle. Lokakuun 13. päivänä sinne saapui 88 amerikansuomalaista. Siitä
tuo kommuunan rakentaminen lähti liikkeelle.
Sen jokainen jäsen toi mukanaan alkupääomaa. Keskimäärin perheet luovuttivat
noin 500 dollaria. Sen lisäksi tuli keräysvaroja. Yksittäinen jäsen Emil Vilen
luovutti peräti 10 000 dollaria. Mukanaan heillä oli uutta tekniikkaa ja
työvälineitä, kuten traktori puimakone ja kuorma-autoja.
Itse asiassa se ei ollut ensimmäinen. Saman vuoden toukokuussa
lähti yhdeksänmiehinen joukko auttamaan Neuvosto-Karjalaan auttamaan vesistöjen
hyödyntämisessä. He olivat perustaneet Yhdysvaltain länsirannikolla
kalastusosuusliikkeen. Saavuttuaan ensin Petroskoihin he siirtyivät sieltä
Vienan meren rannalle. Paikka nimettiin Knösäsiksi. Vuoteen 1929 asti heidän
kommuunansa tuotti voittoa. Asukkaat olivat rakentaneet mm. säilyketehtaan ja
hankkineet Suomesta Sahan. Kun siten NEP-kausi loppui, tulot loppuivat ja
työinto Knösäsissa sammui. Työntekijät hajaantuivat eri paikkoihin. Osa jäi Karjalaan,
osa meni Moskovaan autotehtaalle ja joku muutti takaisin Yhdysvaltoihin.
(Sevander, s. 48.)
Palataan Rostoviin ja sen Kylväjä-osuuskuntaan. Kuten yllä totesin, Venäjälle ei tultu tyhjin
käsin. Varojen keruu Venäjän Avun rahastoon toimi. Ilmeisesti
amerikansuomalaisten Kylväjään tuomat traktori, puimakone ja kolme Fordson
kuorma-autoa olivat ensimmäiset laatuaan koko Venäjällä. Paikallinen väestö kävi suu auki
töllistelemässä näitä jättimäisiä koneita, jotka suorittivat kymmenien ihmisten
työt.
Alussa oli vaikeuksia, koska oltiin mustan mullan alueella
ja uudet siirtolaiset eivät olleet varautuneet arotuulien tuhoavaan voimaan.
Mutta epäonnistumisista otettiin opiksi. Kylväjäläiset Istuttivat puustoa
suojavyöhykkeeksi. Viljelykset alkoivat tuottaa satoa. Puusuojavyöhykkeistä
tuli Etelä-Venäjällä hyvin yleisiä. Ne ovat siis amerikansuomalaisten
siirtolaisten alulle panemia. (Sevander, s. 48-50.)
Kylväjä menestyi, siihen tultiin tutustumaan ulkomaita
myöten. Mutta Stalinin vainojen aikana se ei ollut enää mikään meriitti.
30-luvulla toiminta tyrehtyi. Monet kommuunan asukkaista muuttivat Karjalaan.
…
Myös Karjalan alueelle Aunukseen perustettiin vuonna 1926
suurempi osuuskunta eli kommuuna nimeltään Säde.
Sen asukkaat olivat samanlaisia Amerikasta tulleita innostuneita
uudisraivaajia, kuin Kylväjässä. He
olivat kaivoksissa tottuneet raskaaseen työhön. Nyt heitä veti Karjalaan
synnyinmaan läheisyyden ohella myös se, että Neuvosto-Venäjällä luvattiin
ilmaiseksi maata viljelykseen ja karjankasvatukseen. Varsinaisesti valmistelut
Yhdysvalloissa oli aloitettu jo vuonna 1922 Cobaltissa, Kanadassa. Rahaa
säästettiin lähtöön mennessä noin 14 000 dollaria.
Säteessä
toimittiin samoin kuin Kylväjässä. Tulot
ja menot olivat yhteisiä. Yhteisöllisyys oli tiivistä. Lasten terveyteen ja
hyvinvointiin panostettiin paljon.
Osuuskunta ylsi hienoihin tuloksiin. Vuonna 1928 karjatalous
tuotti 40 prosentin voiton. 30-luvun alkupuolella kommuuna kasvatti oman
viljansa ja toimitti Aunuksen kolhooseille siemenviljat. Säde herätti Kylväjän
tavoin paljon kiinnostusta.
Tuollaisen kommuunan luonteeseen kuului hyvin tiivis
yhteisöllisyys. Osuuskuntalaisten joukossa oli muusikoita, laulajia,
tanssijoita ja urheilijoita. Se järjesti iltamia ja kilpailuja, joihin saapui
paljon osanottajia.
Ensimmäiset uhkaavat merkit tulivat vuonna 1935. Neljä
perustajajäsentä vangittiin ja perheet karkotettiin pohjoiseen. Se päättyi
vielä onnellisesti, kun karkotetut pääsivät palaamaan ja vangitut vapautettiin,
mutta seuraava kerta oli jo romahdus. Kesken työkiireiden NKVD tuli ja vei
kaikki työstä likaiset miehet mukanaan. Sen koommin heitä ei nähty.
Kolmas osuuskunta oli maatalouskommuuna Työ, joka aloitti toimintansa 1927. Se sai paikkansa Leningradin
läänistä. Asukkaita oli 28 perheestä. Yhdysvalloissa siirtolaiset olivat saaneet
kokoon peräti 100 000 dollaria, joilla voitiin hankkia koneita ja
varusteita. Elämäntapa oli samanlaista kuin kahdessa edellisessä. Paikalliset
asukkaat ihmettelivät sivusta, kun kaikki kävivät yhtä aikaa saunassa ja söivät
samaa ruokaa yhteisestä kattilasta. Enemmän kuitenkin hämmästeltiin hienoja
maatalouskoneita ja työvälineitä. Myös osuuskunnan tuotantotulokset olivat
hyviä. Kommuunasta voitiin toimittaa Leningradiin ensiluokkaisia tuotteita.
Asukkaat järjestivät myös erinäisiä tapahtumia, joista myös muut lähistön
asukkaat innostuivat. (Sevander, s. 50 – 55.)
Sevander toteaa, että osuuskunnan saavutukset herättivät ihailun
ohella myös kateutta. Oli tuhopolttoja ja myös karjaa myrkytettiin. Usko työhön
hiipui. Osa asukkaista palasi Amerikkaan, osa muutti Karjalaan. Myöhemmin monet
joutuivat Karjalassa vainon kohteeksi. Niin ikään Säteen väki hajaantui eri paikkoihin.
Sevander toteaa, että amerikansuomalaisten perustamat osuuskunnat
saivat maatalouden tuottamaan. Pakkokollektivisointi kuitenkin tuhosi
Neuvostoliiton maatalouden.
Yksi aikoinaan Kylväjään
perheineen saapunut ja elämässään rankasti pettynyt oli Benjamin Koskinen.
Karjalaan siirtymisen jälkeen alkoivat perheen traagiset vaiheet.
Joukkovangitsemisten aikaan hän kävi luovuttamassa puolueen jäsenkirjansa Petroskoissa.
Pian mies pidätettiin ja hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen. Benjamin anoi kuolemantuomiota. Poikansa hän
oli jo menettänyt terrorille ja vaimo oli menehtynyt muuten. Isä ehti sanoa viimeist
sanansa tyttärelleen, joka oli siis ainoa elossa ollut sukulainen (Sevander, 52):
”Turmelin kaikkien elämän. Kyllä
minä olin kaikille rakkaimmilleni vihollinen.”
Sevanderin teoksen pohjalta tässä hieman tilastotietoa
Amerikasta saapuneista suomalaisväestöstä. Neuvosto-Venäjälle ja
Neuvostoliittoon saapuneita oli noin 5 800. Amerikkaan tai Suomeen
tuolloin palanneita oli reilut 1400.
Tapaturmaisesti kuolleita oli noin 80, vainoissa menehtyneitä noin 1000 ja
sodassa kaatuneita noin 270. Teosta julkaistaessa laskelmat olivat vielä
kesken. (Sevander, s. 177.)
Käsittelen seuraavaksi 30-luvulla alkanutta siirtolaisuutta.
Amerikansuomalaisten tullessa suurina määrinä elettiin aikoja, jolloin Gylling
oli menossa pakkosuomalaistamisen tielle. Federaation paineet olivat kovat.
Karjalan väestö kasvoi huimaa vauhtia, mutta suurin osa muuttajista oli
venäläisiä. Gylling halusi silti toteuttaa itsepintaisesti omaa tehtäväänsä.
Kuitenkin samaan aikaan Tverin alueella luotiin oma Karjalan kirjakieli.
Tverissähän etnisiä karjalaisia oli enemmän kuin Karjalassa. Ja vuosikymmenen
puoliväliin mennessä myös Karjalassa nousi suomen ja venäjän rinnalle
tasavallan kielenä, mikä oli tasavallan suomalaisjohdolle suuri
arvovaltatappio.
Muutto alkoi vuonna 1930. Vilkkaimmillaan se oli vuonna 1931. Vuonna 1935 saapui joku
yksittäinen henkilö, mutta käytännössä se oli silloin jo hiipunut. Mainitsin jo
yllä, että Meimi Sevanderin isä oli yksi värväreistä ja hän tuli perheineen
viimeisten joukossa.
Oli niitä, jotka palasivat melko nopeasti takaisin. Viesti
kiiri karuista oloista ja ongelmista, mutta optimismiin vihkiytyneiden
siirtolaisten päätöstä nuo puheet eivät saaneet kääntymään. Monet palanneet vaikenivat
asiasta ja nuolivat hiljaa omat haavansa.
Amerikasta tulleet olivat motivoituneita ja innostuneita, valmiina
työntekoon ja uuden yhteiskunnan rakentamiseen. He toivat mukanaan koneita,
laitteita ja työvälineitä. Useat möivät omaisuutensa ja tulivat perheineen
täynnä optimismia. Osa tuli yksin tutustumaan ja heistä monet palasivat
nopeasti takaisin.
Amerikkalaiset loivat Karjalaan omaa kulttuurielämää. Esimerkiksi
Petroskoin kaupunki koki heidän tulonsa myötä uudenlaista elämää ja kukoistusta.
Hyvään tottuneille amerikkalaisille olot olivat toki kaameat. Ei sitä
syvällä sydämessä hehkunut kommunistisen aatteen palokaan kyennyt kaunistamaan.
Toki oloihin oli varauduttu. Neuvokkaat siirtolaiset rakensivat nopeassa tahdissa
itselleen asuntoja, joiden erikoista ulkonäköä tulivat paikalliset asukkaat
joukolla töllistelemään. Jatsi alkoi soida, ja muukin kulttuurielämä kukoisti.
Paikallinen urheiluelämä koki nousunsa. Painija Sulo Kokko ryhtyi valmentajaksi
ja nosti paikallisen painin koko Neuvostoliiton tasolla huipulle.
Mutta palaajia oli paljon, noin 1 000. Se onnistui
alkuvaiheessa, kun tulijat eivät olleet vielä luopuneet lähtömaansa
(Yhdysvaltojen tai Kanadan) passistaan. Jotkut palasivat myös Suomeen.
Hassua oli se, että Amerikkaan oli palaajien mukana tullut oloista
karkeaakin palautetta mutta siitä huolimatta jotkut olivat vielä valmiita
lähtemään. Sama koske tietysti myös Suomen loikkareita. Yksittäisiä
maahanmuuttajia virtasi rajan yli. Kaikkinainen kritiikki leimattiin
porvariston propagandaksi. Tietysti ideologinen sota oli rajua.
Kritiikki kohdistui jonkun verran värvääjiin, mutta siltä
kritiikiltä meni pohja, kun lähes jokainen värvääjä oli muuttanut muiden mukana
ja joutui uudessa kotimaassaan luopumaan hengestään. Värvääjät eivät olleet
olleet toimessaan henkilökohtaisen hyödyn vuoksi eikä heitä voitu laittaa
vastuuseen.
Sevanderin mukaan värvääjät eivät kaunistelleet Karjalan oloja (s.
37). He päinvastoin varoittivat, että Karjala oli kehittymätöntä seutua ja työ
tulisi olemaan raskasta. Mutta Karjala-kuume oli iskenyt. Moni halusi lähteä
rakentamaan unelmaa. He uskoivat
itseensä uudisraivaajina. Kun sitten omaisuus meni, niin suuressa pettymyksessä
viha kohdistettiin värvääjiin.
Loppujen lopuksi lähtijöillä oli kuitenkin niukat tiedot
Neuvostoliiton oloista. Värväreiden varoituksista huolimatta monet näkivät vain
Neuvostoliiton itsensä luoman ”näyteikkunan” maailmalle. Olihan tuon
värväysbuumin aikana jo Neuvostoliitossa meneillään väestön pakkosiirtoja
Siperiaan ja Kaukoitään. Sitä ei kuitenkaan tuolloin nähty ja tajuttu.
Lähtijöistä oli vain 30 prosenttia työttömiä. Tärkein lähdön syy
oli ideologinen. Joukossa oli korkeatasoisia ammattimiehiä, jotka jättivät
taakseen hyväpalkkaiset työt. Jotkut saivat jopa työnantajaltaan lupauksen
saada vanha työpaikka takaisin, jos matka ei kestänyt pitempää kuin vuosi. On
niitä, jotka palasivat ja saivat jatkaa entisessä työssään.
Taustalla oli ajatus, että lähtijät voivat kouluttaa paikallaista
väestöä ammatteihin. Siksi lähtijät valittiin tarkasti keskeisistä ammateista.
Pääasiassa lähtijän piti matkaa matkansa itse, tosin avustustakin jonkin verran
saatettiin jakaa. Koneiden ja laitteiden osto oli tarkoin suunniteltua, samoin
lähettäminen.
Neuvostoliitollakin oli viralliset siirtolaiskriteerinsä, joissa
kiinnitettiin huomiota tulijoiden ammattitaitoon ja ideologinen luotettavuuteen
sekä siihen, että he voivat tuoda mukanaan maan kipeästi tarvitsemia koneita ja
työkaluja.
Amerikan puolella kiisteltiin, sillä kommunistit eivät itse
hyväksyneet minkäänlaista Neuvostoliiton arvostelua, sosialistit puolestaan
olivat taipuvaisia jyrkkäänkin arvosteluun. Yhdysvaltojen kommunistinen puolue
itse vastusti värväytymistä, sillä se heikensi puoluetta. Tämä sama syy vallitsi 30-luvun Suomessa.
Pelättiin, että liian vilkas lähtö voi vaikuttaa maan poliittiseen kenttään.
Kommunistinen puolue oli luonnollisesti tuolloin maan alla.
…
Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat
on monin paikoin järkytystä herättävää luettavaa. Tarkoitan sillä sitä, että
niin moni ihmiskohtalo saa sen kautta valaisunsa. Vaikka amerikansuomalaisia
kai lukemani mukaan kohdeltiin lempeämmin kuin Suomesta tulleita loikkareita, niin
julmuutta hekin saivat kokea. Unelmat romahtivat. Jokainen siirtolainen
ansaitsisi oman laulunsa. Meimi itse oli 30-luvun lopussa vielä koulutyttö ja sai
sen vuoksi jäädä tarkkailijaksi, vaikka kyllä moni hänen ikäisensä
muusikkolahjakkuuskin sai kokea loppunsa telottajaryhmän edessä.
Yksi esimerkki ammattitaitoisesta miehestä ja hänen
kohtalostaan on seppä Einari Wikströmin tarina, josta Meimi Sevander kertoo (s.
124). Mies oli vanha punakaartilainen, joka saapunut vuonna 1931 kolmilapsisen
perheensä kanssa Kanadasta Matroosaan sosialismia rakentamaan. Kanadaan hän oli
tullut Helsingistä sisällissodan pyörteistä. Minulle Wikström jäi elävänä
mieleen, koska Meimi Sevander viittaa hänen elämäntarinansa yhteydessä
venäläisen klassikkokirjailijan Nikolai Leskovin (1831-1895) kertomukseen
”Vasenkätinen” (Левша). Se sattuu nimittäin olemaan
minulle venäläisen kirjallisuuden suosikkitarinoita. Tuossa tarinassa
kerrotaan taitavasta sepästä, joka
pystyi kengittämään kirpun ja pääsi sen myötä itse tsaarin suosioon. Wikström
oli Sevanderin mukaan samanlainen taituri. Hänellä teetettiin kaikki
vaativimmat työt, joita muut eivät osanneet. Vuonna 1938 mies vangittiin ja
tuomioksi tuli tyypillinen kymmenen+kymmenen, ensin vankeutta ja sen jälkeen
karkotus. Mies selvisi kuin ihmeen kaupalla ja pääsi vuonna 1957 palaamaan
Karjalaan kotipaikkaansa Matroosan pikkutaajamaan. Mies oli silloin jo
vanhentunut (s. 1895) eikä terveys ollut kummoinen. Kuitenkin puolueen edustaja
tuli ehdottamaan miehelle paluuta puolueeseen. Tyttäret ajoivat tämän
agitaattorin pois. Huolimatta rankoista Siperian vuosista Seppä Einari jaksoi
elää vielä yli 30 vuotta, kuolema tuli 94-vuotiaana.
Rankimpia kokemuksia Sevanderille olivat ne, kun vietiin
nuoria ja lapsia. Esim. eräästä perheestä vietiin juuri avioitunut poika, jonka
perheeseen oli vastikään syntynyt tytär.
…
Sevander kertoo koskettaavasti näyttelijänä troimineen
monilahjakkuuden Eino Prykän tarinan. Hänen lopullinen kohtalonsa sinetöityy
Jukka Rislakin vuonna 2013 julkaistusta teoksesta Vorkuta.
Siinä on monenmoisia vaiheita. Seikkailua seikkailun perään,
aikaa vankaudessa, väliin vapautta ja taas vankeutta. Sodan aikana hän joutuu
myös suomalaisten sotavangiksi, mutta palautetaan rauhan neuvottelujen
myötä. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää
hengissä – ei kuitenkaan aivan selviä. Hän on vankilasta vapautettuna palannut
Aunukseen, jossa tuolloin toimi
suomalainen teatteri, ja aloittanut taas kerran uran näyttelijänä.
Vankilassa hän oli varmasti harjoittanut itsetutkistelua ja vakuuttanut
lojaalisuuttaan isänmaalle. Se ei kuitenkaan riittänyt. Koittaa eräs
teatteriesitys vuonna 1952. Annetaan Sevanderin kertoa.
Teatterissa oli Uljas Vikströmin
näytelmän Uudet ystävät ensi-ilta.
Näytelmästä jäi useimmille aika vähän mieleen, tunnelma ol kireä ja
jännittynyt. Teatterin jokaisen oven ääressä seisoi nuori mies, joka ei
varmastikaan kuulunut teatteriyleisöön. Yritin väliajalla mennä kulissien
taakse tapaamaan Einoa, mitta sielläkin oli seinä vastassa. Kun näytelmä
loppui, yleisö passitettiin nopeasti ulos. Seuraavana aamuna kuulimme, että
Eino oli vangittu seuraan teatterista. Hänellä taisikin olla sivurooli, tai
vain statistin rooli paljon suuremmassa näytelmässä… Eino sai 25 vuoden
pakkotyöleirituomion. Ei mennyt kauankaan, kun hänen vaimonsa, näyttelijätär
Jenny Kemova sai tiedon siitä, että Eino oli menehtynyt tapaturmassa jossain
pohjoisen kaivoksessa. … Viimeisellä käynnilläni FSB:n arkistossa (1999) sain
vastauksen kyselyyni Einosta: häntä ei rehabilitoitu. Syytös maanpetoksesta jäi
voimaan.”
Kappaleen loppuvirke jättää minulle arvoituksen:
En siltikään pidä mahdottomana,
etteikö viittä kieltä hallitseva komea nuori mies ja lahjakas näyttelijä olisi
joutunut ”uusiin tehtäviin”. Löysin nimittäin samankaltaisten salaisuuksien
ratkaisuja Suomen sota-arkistosta.” (s. 103)
Jukka Rislakki kertoo teoksessaan Vorkuta! Eino Prykän tarinan
loppuluvun. Sen myötä ymmärtää, miksei häntä rehabilitoitu. Hän osallistui Vorkutassa vankilakapinaan ja
lakkoon kesällä vuonna 1953 ja menetti siinä yhteydessä henkensä. Hän oli lakkolaisten eturintamassa. Kapina
syntyi, kun vankien keskuuteen levisi tieto Stalinin kuolemasta. Kapina toi
tulosta: vankien olot paranivat. Eino Prykää se
ei kuitenkaan enää auttanut.
…
Meimi Sevander kritisoi itse auliisti kommunistista
järjestelmää, mutta hänen elämässään on kuitenkin tässä suhteessa särö. Hän
itse liittyi puolueeseen vuonna 1960. Vuonna 1990 hän siitä erosi. Hän selittää
menettelyään hyvin järkeenkäyvästi (s. 74).
Hän myöntää olleensa tuolloin idealisti. Hän uskoi kaiken
muuttuvan Nikita Hruštšovin paljastusten jälkeen. Hän oli tuolloin ottanut
vastaan koulun rehtorin viran. Hän halusi saada toimessaan enemmän valtaa. Jos
hän ei olisi ollut puolueen jäsen, puoluesihteeri olisi määrännyt hänen
asioistaan, hän itse ei olisi saanut aloiteoikeutta. Hän ei halunnut sokeasti
totella kaikkia ylhäältä tulevia käskyjä.
Sevander toteaa, että hän itse ei kuulunut nomenklatuuraan,
vaan hän oli saavuttanut asemansa kovalla työllä. Myöhemmin hän erosi
puolueesta, koska Mihail Gorbatšovin yritykset yhdistää kommunistinen
diktatuuri ja demokratia eivät onnistuneet.
Urho Ruhanen (1907 – 2001)
Neuvosto-Karjalassa aina 2000-luvun alkuun vaikuttaneen Urho
Ruhasen muistelmien nimi on Syytettynä
suomalainen - Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Sen on toimittanut
yleisradiossa aikoinaan vaikuttanut Juha Virkkunen. Julkaisuvuosi on 1989 eli
eletään vielä Neuvostoliitossa. Kirjassa
on omien muistelmien lisäksi Lilja-vaimon miehelleen vankilaan ja
pakkotyöleirille lähettämiä kirjeitä. Omana erikoisuutena on niiden lisäksi
lyhyitä kommentoivia muistiinpanoja elämän varrelta. Lisäksi siinä on erillisiä
artikkeleita Neuvosto-Karjalan kirjailijoista, osin mielenkiitoista luettavaa.
Lopussa on vielä Ruhasesta Virkkusen tekemä haastattelu. Se on saatettu joskus
julkaista radiossa. Ruhanen ja hänen vaimonsa rankasta kohtelusta huolimatta
jäivät uskollisiksi puolueelle nähden velvollisuudekseen puolueen kuvan
kirkastamisen.
 |
| Urho Ruhasen vaimo Lilja esikoispoikansa kanssa vuonna 1933. Alla Karjalan opettajaopisto vuonna 1928. |
Ruhasen elämänvaiheista löytyy muutamia kiinnostavia
seikkoja. Lisäksi lukija saa Urhon ja Liljan elämäntarinaa seuratessaan nauttia
parin aidosta keskinäisestä läheisyydestä ja perheyhteydestä.
Ruhanen oli valmistunut opettajaksi mutta joutui 50-luvulla
sairastuttuaan tuberkuloosiin vaihtamaan 50-luvun alussa uraansa. Tuolloin hän
ryhtyi toimittajaksi ja kääntäjäksi. Kun suomen kielen opetus vuonna 1937 lopetettiin,
niin myös Ruhanen erotettiin ja sai niskansa syytteet nationalismista. Itse
asiassa keväällä petroskoilaisessa Punainen
Karjala -lehdessä häntä syytettiin ”nationalistis-fasistisen teorian
edustajaksi”. Kun hän sai Petroskoissa potkut työpaikaltaan, hän siirtyi
Lenigradin lähistölle Hatsinaan, jossa hän ei ehtinyt kauaa olla, ennen kuin
opetus sielläkin lopetettiin. Hatsina
oli Inkerin suomalaisten asuma-aluetta. Hänet pidätettiin ja vangittiin vuonna
1938. Sen jälkeen alkoi pitkä vankila- ja pakkotyökausi. Lopulta vuonna 1947
hän pääsi palaamaan Karjalaan. Häntä pyydettiin heti maalaiskoulun johtajaksi
Petroskoin lähistölle, vaikka monet nurisivatkin, miten ”kansan vihollinen”
voitiin laittaa opetustyöhön. Petroskoissa oli kuitenkin niitä, jotka olivat
arvostaneet hänen elämäntyötään 30-luvun alussa.
Ruhanen oli arvostelusta hyvin hämillään, sillä häntä
syytettiin niiden asioiden opettamisesta, joihin häntä oli
neuvostoliittolaisessa oppilaitoksessa opetettu. Karjalankielinen ilmaus
”rahvahan vihaniekku” (kansan vihollinen) tuli Ruhaselle tutuksi
leimakirveeksi.
Mennään vielä tuohon pidätykseen ja vankeuteen. Pidätyshetkellä
perheessä oli kaksi poikaa Raimo ja Reima, mutta vaimo oli raskaana ja perheeseen
syntyi vielä kolmas poika: Orvo.
Ruhanen kuului niihin, joita NKVD:n miehet etsivät, mutta
joka ei sattunut olemaan ensimmäisellä pidätyshetkellä kotona. Naapuri kertoi
vaivihkaa, että ”kiväärimiehet olivat käyneet häntä etsimässä”. Hän oli
kuitenkin aatteen mies ja luotti puolueeseensa ja sen oikeudenmukaisuuteen. Hän
lähti eräänä päivänä äänestämään. Äänestyspaikalla hänet saatiin pidätettyä.
Hän vietti ensin lähes puolitoista vuotta lähinnä
Leningradin Krestyn vankilassa, missä hän tapasi mm. Anna Ahmatovan pojan,
tunnetun tiedemiehen Lev Gumiljovin. Hän kieltäytyi tunnustamasta
syyllisyyttään, mikä viivytti tuomion julistamista. Lopulta hänet tuomittiin
viideksi vuodeksi vankeuteen.
Ruhanen kuljettiin Länsi-Siperiaan. Ennen pitkää myös vaimo
ja lapset siirrettiin Siperiaan, kuitenkin heidät asuinpaikkansa olivat hyvin
kaukana toisistaan. Lilja-vaimo toimi itse tuolloin opettajana.
Elämäntarinasta minulle on jäänyt mieleen tilanne, kun
50-luvun alussa vaimo hakeutuu puolueen jäseneksi. Sitä varten hän joutuu
erityiseen haastatteluun, jossa hänelle tehdään kysymys, miten tämä suhtautui
aikoinaan miehensä pidättämiseen ja vangitsemiseen. Liljalta tuli seuraava
vastaus:
”Ajattelin silloin ja ajattelen
nytkin, että se oli virhe. Jos olisin pitänyt häntä kansanvihollisena, en olisi
elänyt hänen kanssaan päivääkään.”
Tuon vastauksen vuoksi hänen anomuksensa hylättiin.
Myöhemmin 1956 Urho Ruhasen tuomio kumottiin. Hän pääsi
jälleen Karjalan kirjailijaliiton jäseneksi, jonka perustavassa kokouksessa hän
oli ollut vuonna 1934 mukana, ja hän sai kaikki oikeutensa takaisin. Hän sai
päätöksen mukaan kahden kuukauden palkan viimeisestä työpaikasta, joka hänellä
oli ollut ennen pidätystä.
Tuon päätöksen jälkeen hän pääsi lisäksi muuttamaan
Petroskoihin. Tuota ennen hän ei
virallisesti voinut asua Petroskoissa ja kaikista Petroskoin käynneistään hän
oli joutunut tekemään tiliä.
Ylipäänsä hänen opetustyötään Vieljärven koulussa seurattiin
tarkasti. Kaikkiin pieniinkin ilmiantoihin takerruttiin. Se loi Ruhaseen suuria
paineita. Kouluviraston vastuuhenkilöt kuitenkin luottivat Ruhaseen.
 |
| Vieljärven koulun opettajat vuonna 1949, keskellä edessä vielä kansanvihollisen leimaa kantava rehtori Ruhanen. |
Sairastumisen jälkeen vuonna 1952 tuli vaikea tilanne, sillä hän sairastui keuhkotuberkuloosiin. Sen vuoksi hän joutui jättämään opetustyöt. Hänelle
myönnettiin kyllä eläke, mutta se oli niin pieni, ettei sillä selvitty, vaikka
vaimokin oli koko ajan työssä. Olihan perheessä kaikkiaan kuusi henkeä: kolmen
lapsen lisäksi myös anoppi. Ja perhe joutui asuman ahtaissa tiloissa. Rahan
tarve oli huutava. Ruhanen valitsi käännöstyöt, vaikka häntä pyydettiin myös
mm. tiedeakatemiaan.
Myöhemmin myös sekä vaimo että Ruhanen itse liittyivät
uudelleen puolueeseen.
Ruhasen teksteissä on monia teräviä kommentteja. Muistaakseni Virkkunen kysyy Ruhaselta
ilmiannoista ja ilmiantajista, mihin tämä toteaa, että nuori sukupolvi saatiin
houkutelluksi mukaan valvomaan ja seuraamaan ympäristöään ja tuomaa
valvontaelimille julki näkemäänsä ja kuulemaansa. Nuoriso taipui propagandaan
ja toivoi sitä kautta saavansa hyötyä omaan asemaansa. Muista lukemistani
muistelmista havaitsin sen, kuinka puolustuskyvytön nuori houkuteltiin
raportoimaan jostakusta lähipiirin henkilöstä. Jos hän jätti jotain kertomatta,
siitä seurasi heti vahinkoa hänen omalle etenemiselle työssä ja opinnoissa.
JATKOA SEURAA
LÄHTEITÄ:
Airola Veikko Valoisaa ja pimeää. Petroskoi 1991.
Kangaspuro
Markku Neuvosto-Karjalan taistelu
itsehallinnosta.Helsinki 2000.
Ranta Kalle Arpi korvassa ja sydämessä. WSOY 2000.
Rislakki
Jukka Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen
suomalainen johtohahmo. WSOY 2013.
Ruhanen
Urho Syytettynä suomalainen. Lilja ja
Urho Ruhasen elämäntien kirja. Toim. Juha Virkkunen. Oulu 1989
Sevander Mayme Vaeltajat. Turku 2000.
Vettenniemi
Erkki Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien
muistelmissa. SKS 2004
Vihavainen
Timo ja Irina Takala (toim.) Yhtä suurta
perhettä. Bolševikkien
kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla. SKS 2000.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti