 |
| Elämää Verikirkon edustalla keskiviikkona 14. kesäkuuta ennen illan konserttia |
Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona
kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen
ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen
kirkkomusiikkiin. Itse asiassa olisin halunnut mennä Aleksandrinski-teatteriin
katsomaan näytelmäversiota Fjodor Dostojevskin myöhäisvuosien kertomuksesta Naurettavan ihmisen uni. Esitys oli
kuitenkin loppuunmyyty ja iltaohjelma piti miettiä uudestaan. Valitsin tuon
konsertin, vaikka tarjolla olisi ollut myös muuta teatteria. Tuo Dostojevskin
kertomus on minulle erityisen kiinnostava ja toivon näkeväni esityksen
myöhemmin. Muihin tarjolla oleviin näytelmiin minulla ei olisi ollut samaa
tunnesidettä. Musiikki sen sijaan sopii
aina. Ja kun siihen liitetään ikonien täyttämä kirkko, tunnen
luterilaisuudestani huolimatta olevani pyhyyden äärellä. Ortodoksista musiikkia
kuunnellessa sielu lepää. Se on minun voimanlähteitäni ja sopii loistavasti
myös kesäiltaan.
Paikkana oli Kristuksen
ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin
keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari
Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui
salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään
Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä
valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta. Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella
torilla sijaitseva Pyhän
Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen
maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena.
Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna
1997.
Nykyisin kirkko on pääasiassa museokäytössä. Kesällä siellä järjestetään
konsertteja. Minä olin kuuntelemassa Pietarin
konserttikuoroa, joka esiintyy kirkossa kesäisin muutaman kerran. Joka
toinen keskiviikko on kuorolla esiintyminen. Käsittääkseni paikkana vuorottelee
Iisakin kirkko.
Pietarin
konserttikuoro on saanut nykyisen nimensä toukokuussa 2016. Entinen nimi on
Smolnan katedraalin kamarikuoro.
Kyseessä on siis sama kuoro, josta olen kirjoittanut jo muutaman kerran. Vuoden
2014 heinäkuussa olin Iisakin kirkossa katsomassa kuoron esitystä Rahmaninovin Vigiliasta. Siitä konsertista on juttu täällä.
Seuraavan kerran näin kuoron esiintyvän Mariinski-teatterin konserttisalissa
vuonna 2015. Siitä esityksestä on maininta täällä. Myös Verikirkossa olen nähnyt kuoron kerran
aikaisemmin. Siitä konsertista olen kirjoittanut täällä.
Lisäksi viime vuonna kävin Iisakin kirkossa kuuntelemassa kuoron versiota
Sergei Rahmaninovin Pyhän Johannes
Khrysostomoksen liturgiasta. Siitäkin olen kirjoittanut blogitekstin.
Tuo aikaisempi Verikirkon konsertti olisi kai hyvä
vertailukohta tähän viime viikon konserttiin. Mielestäni tämä tuorein esitys
oli tasapainoisempi. Aikaisemmassa
konsertissa muutama yksittäisen laulajan ääni kuului läpi, osin häiriten. Nyt
kokonaisuus oli eheämpi. Nyt suurimmat puutteet olivat laulujen aloituksissa.
Lähdettiin liikkeelle hieman eri aikaan. Sen kyllä kuulee, oli kyse vaikka
sekunnin murto-osasta. Mutta se ei kokonaisuutta haitannut, ei tällaiselta
kesäillan lauluhetkeltä voi liikoja vaatia. En vertaile enempää. Kirjoitan
juttuni nyt mieleen jääneiden vaikutelmieni pohjalta. Silloin kirjoitin
sävellyksistä erikseen, nyt tyydyn pelkkään kokonaisvaikutelmaan.
Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii
edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En
heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa
näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta.
Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani
kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset
seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla
eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman
tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli
bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit
ja altot olivat siinä välissä. Se oli
varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden
korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt
kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina,
Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja
bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät
nyt päässeet dominoimaan tilaa.
…
 |
| Ennen konserttia |
Kyseessä oli kesän ohjelmaan kuuluva rutiinikonsertti. Kuten
yllä mainitsin, kuoro esiintyy kesäisin
säännöllisesti joko Verikirkossa tai Iisakin kirkossa. Molemmat sijaitsevat
Pietarin keskustassa turistivirtojen ulottuvissa. Ortodoksinen kirkkomusiikki ei kyllä suuria
matkailijajoukkoja puoleensa vedä. Esiintymispaikat kuuluvat kyllä
matkailijoiden keskeisiin nähtävyyksiin ja siksi kuulijoiden joukossa on
runsaasti väkeä, jotka saattavat Pietarin matkallaan kuulla ensimmäistä kertaa
elämässään karun soinnikasta ortodoksista kirkkolaulua sen luonnollisessa
ympäristössä. On olemassa pelko, että tilanteessa voi syntyä hieman levotonta
ilmapiiriä, koska kaikki eivät osaa hiljentyä musiikkiin niin kuin laulujen
sanoma edellyttäisi. Mutta kyllä nyt musiikki hiljensi yleisönsä. Muistan
edellisiltä kerroilta, että väliaplodit ovat häirinneet kokonaisuutta, nyt
käyttäydyttiin kunnioittavasti hiljentyen. Muutamia yksittäisiä valokuvaajia
aina löytyy, mutta pysyttiin kuitenkin selkeästi kohtuudessa. Muutaman kerran
alkoi kännykkä soida. Yhdellä kerralla puhelimen haltija ei sitä itse tainnut
huomata ja katseet alkoivat kääntyä. Se oli hyvä merkki. Yleisö eli musiikissa,
sen sanomassa, joka kyllä välittyi voimallisuudessaan myös kielitaidottomille.
Kaiku oli karua, mutta kuoro julisti juuri sen avustamana ortodoksisen
kirkkolaulun perustavaa voimaa välittäen taiteellisesti tasokkaasti musiikin
kristillistä sisältöä.
 |
| Pietarin konserttikuoro johtajanaan Vladmir Begletsov |
 |
| Konsertin ohjelma venäjäksi ja englanniksi (suurenee klikkaamalla) |
Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa. Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov
(1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin
samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina
oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu
niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa
kuultiin Tšesnokovin
Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen
järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa
sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti
istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin. Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin
keskeisiin numeroihin.
Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille
syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia
välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki
välttämättä edes huomanneet. Minä
seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin
Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi
olo. Tšesnokovin
musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.
Pavel Tšesnokovia on rinnastettu Bachiin. Niin kuin Bach käytti
perustanaan saksalaista musiikkia, niin Tšesnokov rakensi ortodoksisesta
perinteestä pala palalta suurenmoisen kokonaisuuden, joka on säilyttänyt
tuoreutensa. Hän innoitti, hänen musiikissaan paloi sisäinen liekki. Hän vältti
tuomasta musiikkiin mitään ulkoisia tehosteita. Musiikki soi koruttomana,
kiinni olennaisessa, venäläisen kirkkomusiikin monivuosisataisessa perinteessä.
Hän loi siivet rukoukselle ja ylistykselle yksinkertaisin melodioin, jotka
lähtivät syvältä puhtaasta, kaiken täyttävästä harmoniasta. Maallisille
intohimoille ei hänen musiikissaan ole tilaa. Vallankumous hiljensi miehen
kristillisen. Hän kuitenkin jatkoi kuorolaulun teorian parissa luoden
syvällisen teoksen kuorotaiteen perusteista. (Lähde: http://horist.ru/biblioteka/o_chesnokove.shtml)
Tarvittiin vuosikymmeniä ja tarvittiin monien ihmisten
pyyteettömiä ponnisteluja, jotta Bachin musiikkia opittiin arvostamaan. Samanlaista tietä on läpikäymässä myös Tšesnokovin
musiikki.
 |
| Kirkkosalin kattomaalauksia |
Kuoro keskittyi olennaiseen, laulettiin rehdisti perinteen
voimalla ja konstailematta. Oltiin juurilla, musiikki sai tilaa. Kuoro välitti
energisyydellään laulujen sisällön. Annettiin äänen tulla ja kaiun viedä
sanomaa eteenpäin. Lämpöisestä kesäillasta pyhäinkuvien keskeen saapunut yleisö
sai kuulla musiikin voimallista viestiä.
Laulun voima sai intensiivisyydellään yleisön hiljentymään
mutta kokonaisuudessaan mitään erityistä kontemplatiivista pyhyyttä se ei
saliin tuonut. Ei herkistytty ristinmerkkeihin. Oltiin ennen muuta korkeatasoisen
kulttuurin äärellä. Se loi kyllä eräänlaisen vastavoiman sille ulkona
kumuavalle suurkaupungin hälylle ja kaupallisuudelle, jonka yleisö oli
konserttiin tullessaan ulkona kokenut. Paitsi voimaa laulussa oli myös harmoniaa.
Oli malttia hillitä äänen liiallista avautumista. Suuressa linjassa edettiin,
keskityttiin kokonaisuuteen. Crescendot olivat eteenpäin pyrkiviä ja sulavia. Kirkon
kaiussa kuulijat kokivat hetkittäin olevansa syvän, lähes kipunoivan pauhinan
keskellä. Päästettiin täysillä, mutta laulajat eivät kuitenkaan sortuneet
sanomaansa huutamaan. Maltettiin julistaa välillä myös hiljaisuuden kautta.
Silloinkaan ei jämähdetty paikalleen vaan kerronta eteni luontevana. Voiman ja
energisyyden avain oli kuoron tasapainoisuudessa, johon se on kypsynyt yhdessä
sitkeän harjoittelun kautta. Laulajat
kykenivät hallitsemaan ääntänsä ja tiesivät, missä kohden ja miten voimansa
purkaa.
Konsertissa oli
kaksi solistiosuutta. Niistä ensimmäinen oli konsertin toisessa numerossa.
Kyseessä oli Tšesnokovin laulu ”Autuas mies” (Блажен муж), jossa solistilla on hyvin keskeinen
osuus. Konsertin ohjelmassa on mainittu myös soolon esittäjän nimi. Hän on
bassobaritoni Anton Avdejev, yksi kuorolainen muiden joukossa.
Konsertin alkunumero oli ollut eräänlainen johdantolaulu,
alkurukous. Toisessa laulussa lähdettiin varsinaisesti asiaan. Siinä solisti
osoitti voimansa, sai ainakin minut lähes häkeltymään energisellä ja
kaikkinensa vahvalla laulutyylillään. Kuoron tehtävänä oli aktiivisella
laulullaan säestää solistia. Sen ei tarvinnut hillitä voimaansa, koska solistin
kantava ja komea ääni kyllä nousi sanomaansa julistavan kuoron yläpuolelle.
Tuloksena oli hienosti yhteen sointuva kokonaisuus. Laulussa oli hyvin voimallisia
kohtauksia. Suoraan sanoen eräässä kohdassa minulla nousivat kylmät väreet ihon
pintaan. Niin vaikuttavasti solisti laulun sisältöön eläytyi.
Yritin kuunnella Youtubessa samaa laulua. Löysin kyllä erilaisia versioita. Ne eivät ole
yhtään mitään verrattuna tuohon Verikirkon live-esitykseen, jossa kirkon karu
kaiku toi sisältöön oman erityisen panoksensa.
Kirkkotila antoi esitykselle sen syvän pohjan, jonka päälle esitys
rakentui. Äänitykset eivät kykene välittämään aidon akustiikan luomaa
kokonaisvaikutelmaa. Videota katsoessa
basson voima ei päässyt oikeuksiinsa eikä sopraanojen enkelimäiset äänet
päässeet leijumaan kirkon korkeaan avaruuteen.
Konsertti tuntui seuraavan nimenoman ortodoksista
esitysperinnettä. On tärkeää, ettei vain laulaa hoiloteta kuin oopperassa tai
konserttisalissa. Kirkkotila ympäristönä tuo oman visuaalisen ja auditiivisen
perustan, jota ei sähköisin keinoin ainakaan kuoron ollessa kyseessä kyetä
välittämään. Täytyy olla henkilökohtaisesti tilassa läsnä.
Konsertin toinen soolo oli lyhyempi. Sen esitti hienoääninen tenori
konsertin loppupuolella eli Rahmaninovin osiossa. Hieman äänessä oli kireyttä,
mutta kyseessä on alkava ja kehittyvä laulaja. Kokonaisuudessa äänestä huokui
herkkyyttä ja ilmaisullisuutta. Olen nähnyt tuon saman laulajan aikaisemmin
sekä tämän kirjoituksen alussa mainitsemissani konserteissa, että myös
Mariinsky.tv:n suorissa nettilähetyksissä. Kyseessä on hyvin nuorennäköinen
kaveri. Laulaja on jäänyt mieleeni hillityn rauhallisella olemuksellaan.
Lisäksi muita hieman pienikokoisempana hän jotenkin osuu silmiin. Edellisissä konserteissa hän esiintyi
hillitysti, välillä tuntui, avasiko hän suutaan ollenkaan. Pohdin tuolloin, oliko kyseessä basso, jolle
oli annettu oma tehtävänsä tukea kuoroa vain tietyissä kohdin. Nyt hän
osoittautuikin teknisesti lahjakkaaksi ja ääniväriltään hienoksi tenoriksi,
joka siis laulaa ja on laulanut kuin kuorossa pitää eli puskematta omaa ääntään
väkisin esille. Nyt hän sitten
näyttäessään solistin taitojaan paljasti äänivarojensa voiman. Se oli vaikuttava
soolo.
Konsertin ylimääräinen kappale ansaitsee oman
luonnehdintansa. Siinä hiljaisuus pääsi tasapainoisimmin esille. Laulu lähti
liikkeelle täydestä hiljaisuudesta. Sen edessä kirkkosali hiljeni runsaiden
aplodien jälkeen. Tunnelma oli rauhaisa, laulajien olemuksesta oli konsertin
tuoma jännitys kutakuinkin hävinnyt. Senkin ansiosta kuoron ilmaisu tuntui
saaneen kuin lisää sisäistä voimaa. Voima voi välittyä myös hiljaisuuden
kautta.
Ääni voimistui vähitellen, levollisena. Kuulin nyt varmaan
koko konsertin herkimmän pianissimon ja sitten tasaisesti nousevan koskettavan crescendon,
jossa kirkkotilan kaiku pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Sitten kuoro antoi vyöryä
saundiaan eteenpäin tempoaan kiihdyttäen. Konsertti päättyi vapautumiseen.
Hyvillä mielin poistuttiin kirkkotilasta.
 |
| Kristuksen ylösnousemuksen katedraali. Konsertti on ohitse, pilvet väistyvät taivaalta. |
…
Konserttiin liittyy vielä jälkinäytös, joka voi tuntua
turhalta ja typerältä, mutta kerron kuitenkin.
Konsertin loputtua käveleskelin vielä tyhjenevässä
kirkkosalissa. Annoin sielun levätä, katselin erityylisiä ikoneita, otin
muutaman kuvan, vaikka olin aiemmilla käynneilläni kuvannut kirkon jo moneen
kertaan. Pysähdyin alttaritaulun eteen. Tutkin tarkasti sn keskellä olevaa
kullattua porttia. Tuo kierrokseni kesti muutaman minuutin. Poistuin ulkosalle,
jossa minua odotti puolipilvinen hieman kylmenevä, mutta silti lämpöinen heikon
viileähkön tuulen saattelema kirkas kesäilta. Ulko-oven luona oli kaksi nuorta naista, joita
ohi kulkiessani tervehti suttuisiin farkkuihin pukeutunut mies. Hän osoittautui
yllättäen kuorolaiseksi, olisikohan ollut peräti kuoron johtaja. Kova oli kontrasti,
kun juuri äsken sama mies oli seisonut komeassa smokissa musta siisti rusetti
kaulassa. Naiset tervehtivät miestä iloisesti ja kehuivat konserttia: ”Здóрово
получилось!” (eli ”Hienosti meni”). Samaan aikaan kirkon toisesta päästä saapui
lisää ”epämääräisesti” pukeutunutta nuorisoa. Kyllä, kyseessä oli kuoron
mieslaulajia, nuoremmasta päästä. Naisia ei vielä näkynyt, ehkä heillä
vaatteiden vaihto sujuu hitaammin. Nuorukaisista joku kantoi pukupussia,
muutama oli työntänyt silitetyn smokkinsa pieneen selkäreppuun. Eräällä se oli
pistetty pelkkään muovikassiin. Siitä silotellusta, smokkipukuisesta hyvin
kuororivistöön ryhmittyneestä laulajakaartista ei ollut enää jälkeäkään. Oli
resuisissa farkuissa ja mauttomissa pusakoissa tai paidoissa kulkeva porukka,
kuin lauma mopopoikia. Muutamalla lenkkaritkin olivat tyystin kuluneet, aivan
kuin olisi napattu jostain surkeimman kirpputorin poistolaatikosta. Pojat
juttelivat niitä näitä ja näyttivät kiirehtivän koteihinsa. Se tenorisoolon
esittänyt oli pukeutunut siististi ja kulki käsi kädessä teinityttönsä kanssa.
He kulkivat herkkinä muista erillään toinen toisiinsa herkkinä liki, sydän
lämpöä täynnä. Rempseästi jutellen muu joukko näytti etenevän lähinnä
metroaseman suuntaan. Tuo naiskaksikko oli tullut poikien mukaan. Juttua riitti.
He varmaankin olivat opiskelleet yhdessä.
Naiset tiesivät kyllä kuorolaulusta paljonkin. He yrittivät kai jotain
kysellä konsertista ja poikien laulu-urasta, mutta sellaiseen ei nyt ollut
kiinnostusta. Siirryttiin hyvin pian muihin juttuihin.
Kuoro koostui paljolti nuorista laulajista. Nimenomaan
miehissä näytti olevan paljon nuorta laulajakaartia. Naisissa oli hieman enemmän
keski-ikäisiä mutta toisaalta miesten joukossa olivat kuitenkin ne vanhimmat. Yksi
mies näytti kasvoiltaan vanhalta, mutta olemukseltaan ja pukeutumiseltaan käveli
tuossa ryhmässä kuin nuori skeittikourujen tai mopojengien sankari.
Myönnän liioittelevani, mutta oli tuo näkemäni kuitenkin aikamoinen
kontrasti verrattaessa siihen kuororooliin. Ego nätti olevan nuorilla miehillä vahva
ja olemus sen mukaisesti vapautunut. Kyse oli kuitenkin nimekkään ammattikuoron
jäsenistä. Mutta suunnataan katse hieman venäläiseen todellisuuteen ja
historiaan. Venäjällä on paljon ammattikuoroja. Kulttuurin on kuitenkin yhä
kipeämmin kamppailtava rahoituksestaan.
Kuorolaulajat ovat aina olleet pienipalkkaisia puurtajia, joista osa
ehkä saattaa haaveilla jostain miljonääri-Hvorostovskin tulevaisuudesta.
Ammattitaitoa heillä on riittänyt esittämään moninaisia ja monimuotoisia
teoksia, mutta pahnan pohjimmaisia kun ollaan, niin toistaiseksi joudutaan ehkä
hankkimaan lisätienestejäkin eri keinoin.
Jos mennään tsaarin ajan Venäjälle, niin kuorolaulajat saattoivat olla pelkkiä
maaorjia tai muuten alamaisia, ehkä jopa vankeja. Eikä läntisessä Euroopassa tilanne
ole ollut paljoa auvoisempi. Suuret säveltäjät ja taiteilijat saattoivat olla
rikkaiden maaomistajien ja aateliston nöyriä palkkalaisia. He tekivät
uskollisesti rahakkaille mesenaateilleen tilaustöitä. Kun tilaukset loppuivat
tai kun välit menivät rahoittajiin poikki, oltiin elämän ikuisuuskysymysten
äärellä. Suuri nero Beethoven käy esimerkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti