 |
| Professori Hannu Riikonen Kouvola-talossa |
Kouvolan dekkaripäivät on järjestetty vuodesta 1997. Tänään
ne taas alkoivat. Menin sinne kuuntelemaan luentoa dekkarikirjallisuudesta ajan
kuvana, josta kerron edempänä. Alkuun kerron vähän yleisemmistä dekkaripäiviin
liittyvistä vaikutelmistani ja kokemuksistani.
Dekkaripäivillä on aina järjestetty kirjoituskilpailu.
Kunakin vuonna aihe on ollut eri. Parhaat on sitten julkaistu. Tämän vuonna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea ja
sen kunniaksi tehtävänä oli kirjoittaa sadan sanan minikertomus, jolla on
annettu nimi RAAPALE. Uskallan tunnustaa, että minä kuulin tuon sanan nyt
ensimmäisen kerran. Hieman tutkittuani selvisi, että ei sana mikään
kouvolalainen keksintö ole. Sillä on oma historiansa, josta voi lukea lähes
aina luotettavasta wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Raapale.
Aina oppii uutta.
Teen lisää tunnustuksia. En ole todellakaan mikään dekkarien
ystävä ja olen osallistunut dekkaripäiville lähinnä sen vuoksi, että kyseessä
on kuitenkin hieno paikallinen kesäinen kirjallisuustapahtuma. En siellä ole
koskaan norkoillut koko päivää, vaan olen valinnut itseäni edes jotenkin
kiinnostavat ohjelmanumerot. Ja loppujen lopuksi olen aika harvoin osallistunut
päiville, sillä sattuneista syistä en ole ollut dekkaripäivien aikaan paikalle.
Minulla jäi 90-luvulta itse asiassa pieni kammo noita päiviä
kohtaan. Taisi olla historian ensimmäiset dekkaripäivät, kun päätin mennä kuuntelemaan
erästä luentoa, niin jäin polkupyöräilijän yliajamaksi. Siinä rytäkässä
käsivarteni katkesi kriittisestä paikasta nivelen vierestä. Jouduin elämään
seuraavat kuusi viikkoa käsivarsi kipsattuna ja sen jälkeen meni vielä muutama
viikko keppivoimistelun merkeissä, kun yritin saada käsiini voimat takaisin.
Tuon jälkeen rohkenin osallistua ensimmäisen kerran päiville vasta 2010-luvulla. Tämä taitaa
olla vasta neljäs kerta.
Dekkaripäivillä on aina ollut myös kirjanmyyntipisteitä,
joita olen tykännyt nuuskia. Lähes aina olen muutaman teoksen hankkinut.
Divariosaston kirjat ovat olleet melko huokeita. Silti myynti on varmaan ollut
aika heikkoa.
Tänään perjantaina tutustuin myyntipisteisiin jo ennen
avajaisia. Mukaani tarttui tällä kertaa pari tuoretta kirjaa, joista vain
toinen on dekkari. Arvo Tuomisen teos Kannaksen
kaleidoskooppi luo kuvaa Karjalan kannaksen kulttuurisiin kerrostumiin
(Reuna, 2017). Se dekkari on sitten uusvanha teos. Kiljusen herrasväestä tutun Jalmari Finnen Verinen lyhty on kirjoitettu jo vuonna 1928 ja kuuluu Suomen
varhaisimpiin rikosromaaneihin. Nyt helsinkiläinen Nysalor-kustannus on julkaissut sen uudelleen.
Iän yötä kiinnostukseni dekkareihin on vähentynyt entisestään.
Saan yhä harvemmin luettua kirjan loppuun. Painiskeltuani jonkin aikaa alkuasetelmien
kanssa tekisi mieleni siirtyä viimeiseen lukuun, josta saan syyllisen selville.
Vanhoissa dekkareissa on jotain kiinnostavaa ajan kuvausta. Ostin pari vuotta
erään englantilaisen vanhan dekkarin. Se vei kyllä mukanaan mutta käännöksen
heikko taso alkoi häiritä siinä määrin, että sain luettua sitä tuskin sata
sivua. Vanhoissa kirjoissa sen ajankuva kiinnostaa. Siksi ostin yllä mainitun
Finnen kirjan.
…
Tänään minut sai menemään paikalle professori Hannu Riikosen
luento aiheesta Dekkari ajan kuvana.
En rupea sen sisältöä kovin tarkasti selvittelemään. Panen vain merkille
muutamia mieleen jääneitä kohtia. Kokonaisuus jää irralliseksi. Olen tässä
tilanteessa aika rampa reportteri, sillä en tunne dekkarikirjallisuutta enkä moniakaan
niistä kirjailijoista, jotka Riikonen luennollaan mainitsi.
Minusta Riikosen esitys oli asiallinen ja kiinnostava. Hänen
perinteinen ja hyvin tiivis esitystapansa vei ainakin minut täysin mukanaan.
Hänen pääsanomansa oli se, että dekkari tarjoaa oivia välineitä tarkastella
sitä aikaa, jolloin se on kirjoitettu. Se on paitsi oman aikansa kuva, se myös
kertoo jotain tuon ajan hengestä. Ajan henki on laajempi käsite kuin pelkkä
realistinen kuvaus elämästä. Esimerkiksi Titanic-laivalla on vähän tekemistä tavallisen
elämän kanssa. Se kuvaa kuitenkin ajan henkeä.
Riikonen tuo esimerkkejä kuvauksista alkaen vanhasta Englannista
ja päättyen nykypäivän Pohjolaan. Mieleeni jäivät kirjailijanimet Ian Fleming,
Stieg Larsson, Agatha Christie, Mauri Sariola ja Matti-Yrjänä Joensuu. Jokunen
nimi meni minulta ohitse, koska niitä ei heijastettu seinälle. Minun vahvempi
puoleni sattuu nimittäin olemaan näkömuisti.
Esimerkiksi aluksi Riikonen luo yleisölle kuvan 1950-luvun
vanhanaikaisesta hotellista, joka on ylhäisön tapaamispaikka ja vetää puoleensa
juuri vanhanaikaisella interiöörillään. Se on vetonaulana mm. amerikkalaisille
turisteille, joita kiinnostaa Englannissa dickensiläinen maailma. Hotelli on siis sisustukseltaan
tekotaiteellinen tai – niin kuin professori asian itse ilmaisee – feikki.
Romaanissa siitä tulee konnien pesäpaikka.
Huumoriakin on esitelmässä mukana. Dekkarien myötä ajan
kuvasta paljastuu yllätyksiä. Aina ei ole
maailmassa edetty parempaan suuntaan. Agatha Christien maailmassa kirjeet
kannettiin kolme kertaa päivässä. Ensimmäisissä reittilennoissa matkustajille
tarjottiin ylellisiä aterioita (mm. hummeria). Esitelmöitsijä virnuilee, mitä
nykyiset halpalentoyhtiöt ovat onnistuneetkaan saamaan aikaan.
Riikonen käsittelee myös arkipäivän semiotiikkaa, joka tulee
dekkareissa valaisevasti esille. Ian Flemingin aikaan liittyy idän ja lännen
välinen kylmä sota ja ydinaseet. Flemingin teoksissa käydään taistelua
kommunisteja vastaan. Niissä ilmenee pelon ja vainoharhaisuuden ilmapiiri. Hän
mainitsee romaanin Live and let die. Riikonen
puhui myös kommunikaatiomuodoista ja romaaneihin liittyvistä
epäuskottavuuksista. Monenlaisia mielikuvituksellisia seikkoja Flemingin
romaaneissa tulee ilmi.
Täytyy tunnustaa, että kommunikaatiosta puhuttaessa
aloin muistella omaa kokemustani Flemingistä. Se tarvitsee johdannon ja nyt joudun
hyppäämään dekkaripäiviltä toiseen maailmaan. Muistelin nimittäin Neuvostoliitossa
vuonna 1933 käytyä ns. Metro-Vickersin oikeudenkäyntiä, jossa joukko
englantilaisia metron rakentajia ja sähkötekniikan asiantuntijoita tuomittiin
näytösoikeudenkäynnissä rangaistuksiin, jotka käytännössä kuitenkin muutettiin
karkotuksiksi. Tuossa oikeudenkäynnissä syyttäjänä toimi Stalinin oma ykkössuosikki
Andrei Vyšinski,
josta olen kirjoittanut oman tarinani tämän vuoden helmikuussa ja joka on
luettavissa täällä.
Kyseessä oli vakoilujuttu ja se oli itse asiassa Neuvostoliiton
kansainväliselle julkisuuskuvalle hieman hankala. Sisäpoliittisesti sillä oli
kuitenkin tärkeä merkitys. Neuvostoliiton vallanpitäjien piti osoittaa
ulkomaalaisten kataluus. Vihollinen ei ollut pelkästään kansalaisten
keskuudessa, vaan hän saattoi tulla myös rajan takaa. Noita englantilaisia syytettiin
vakoilusta vieraan vallan hyväksi. Kansalaisia kasvatettiin valppauteen.
Oikeudenkäynti oli aikansa suuri mediatapahtuma. Nuorena
toimittajana sitä oli seuraamassa itse Ian
Fleming. Hän oli neuvokas mies ja keksi hienon keinon, jolla hän saa
välitettyä uutisen mahdollisimman nopeasti Englantiin. Tuon ajan
tietoliikenneyhteydet eivät siis olleet samaa tasoa kuin nykyisin. Fleming
istui oikeussalissa ikkunan vieressä. Hän heitti uutispaperin ikkunasta ulos,
ulkona odotti juoksupoika, joka välitti paperin eteenpäin. Näin uutinen saatiin
sähkötettyä Englantiin nopeasti ja julkaistiin siellä ennen kilpailevia lehtiä.
Fleming pääsi varmasti tuon kokemuksen kautta tutuksi neuvostotodellisuudesta.
Se pohjalta hän siis pystyi kirjoittamaan vakoiluromaaninsa absurdeja
puoliakaan unohtamatta.
Tämä oli pieni syrjähyppy, mutta näin voi luentoja kuunnellessa
joskus tapahtua. Lasken sen nyt vain luennoitsijan ansioksi. Minä aloin miettiä
eri aikojen viestintämuotoja ja dekkarikirjailijan neuvokkaita innovaatioita.
Palaan Riikosen esitelmään. Hän tuo esitelmässään tähän
yhteyteen toisenlaisen innovaation. Hän lainaa Pentti Saarikosken erästä, vuodelta
1962 peräisin olevaan runokokoelmaan Mitä
tapahtuu todella sisältyvää runoa, joka käsittelee ydinsodan tuona aikana luomia
uhkakuvia. Kyseessä on oikeastaan oiva
tuon ajan ajankuvan satiiri. En sitä valitettavasti pysty toistamaan. Kerron
tämän osoittaakseni, kuinka hyvä luennoitsija kykenee värittämään esitystään
yllättävällä esimerkillä.
Nyt pääsen kirjoitukseni ytimeen. Riikonen nimittäin ottaa aiheeksi nykypäiviemme
muotisanan – rasismin. Myönnän havahtuneeni, kun hän tuon sanan mainitsi. Lisäksi
havahduin enemmän, kun Riikonen viittasi myös mediassa vellovaan tapaukseen poliisin
keskustelusivustosta. Hän kuitenkin palasi heti dekkareihin. Hän tarkasteli
Matti Yrjänä Joensuun tuotantoa ja nimenomaisesti romaania Harjunpää ja heimolaiset. Hieman aikaisemmin Riikonen oli puhunut ”pelon
ja vainoharhaisuuden ilmapiiristä”. Nyt rasismista puhuessaan hän toteaa, että
Joensuu ei käytä sitä sanaa ja ylipäänsä sanan käyttö on yleistynyt viime
aikoina. Riikonen vielä lisää, että sana on alkanut menettää merkitystään, kun
mikä tahansa asia ollaan valmis leimaamaan rasismiksi. Siinä olen tietysti
Riikosen kanssa täysin samaa mieltä.
Harjunpää-romaanissa on Riikosen mukaan kyse stereotypioista.
Riikonen jatkaa vielä tuota arkaa aihetta. Hänen mielestään
ei ole mitään mieltä ryhtyä muuntelemaan Agatha Christien romaanin Ten little Niggers otsikkoa ja sisältöä.
Kirjallisuus on historiallinen ajankuva ja sellainen sen pitää ollakin. Hannu
Riikonen sanoi kutakuinkin näin:
”Historian tajua ja tietämystä ei pidä hämärtää edes poliittisen
korrektiuden nimissä.”
Hän lisää, että se periaate tulee yhä tärkeämmäksi, koska
historian opetusta ollaan kouluissa supistamassa.
Puhuja jatkoi vielä aiheensa käsittelyä, mutta minä menen jo
loppulauseeseen. Lopuksi hän kiteyttää vielä oman ydinsanomansa. Dekkarikirjallisuus
on oiva keino perehtyä historiaan. Dekkarien kautta lukijat voivat tutustua eri
aikakausiin ja ajan henkeen.
…
 |
| Jukka Behm kertoo valintakriteereistään dekkaripäivien kirjoituskilpailun ylimpänä tuomarina |
Tuon esitelmän jälkeen jäin vielä seuraamaan
kirjoituskilpailun palkintojen jakoa. Tehtävänä oli siis kirjoittaa raapale eli sadan sanan teksti. Numero
100 liittyy Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen: Suomi 100 vuotta. Itse asiassa tämän vuoden dekkaripäivien
teema on nimeltään 100 suomalaista dekkaria. Se puolestaan liittyy listaan,
johon valittu Suomen viime vuosien 100 luetuinta dekkaria. Lista on laadittu
kirjastolainausten perusteella.
Kilpailuun osallistui yli 730 juttua. Kirjoittajat olivat
102:lta eri paikkakunnalta, suurimmaksi osaksi kaupungeista. Erityinen
lautakunta valitsi jutuista 100. Niistä valittiin vielä 20 palkittua, joiden valitseminen
annettiin yhden henkilön tehtäväksi. Hän oli Jukka Behm. Kukin palkittu sai 200
euroa.
Jukka Behm selvitti omia valintaperiaatteitaan. Kilpailusta
ja Behmin valintaperusteista voi lukea Kouvolan sanomien jutusta täältä.
Se on mielestäni kattava juttu. Todetaan vielä se, että Behm ei tiennyt
kirjoittajista mitään. Hänellä oli käytettävissään vain nimimerkit. Voittajat ovat eri puolilta Suomea.
Dekkaripäivät on toimittanut kirjoituskilpailusta kirjan,
johon on laitettu raadin valitsemat 100 parasta raapaletta. Jos haluaa saada
teoksen käsiinsä, kannattaa varmaan tutustua dekkaripäivien verkkosivuihin.
Osoite on tämä: http://www.dekkaripaivat.fi/
.
Tämä kirjoitus vaati vain reilun tunnin vierailun
tapahtumapaikalla. Lauantaina saattanen vielä pyöräillä sinne toisenkin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti