BEETHOVENIN KAHDEKSAS (juttua eräästä konsertista)

Sibeliustalo, Lahti to 11.4.2019

Sinfoniakonsertti. Sinfonia Lahti, kapellimestarina Dima Slobodeniouk.

Lahden Sibeliustalo on upea rakennus. Sen konserttisalissa on erityisen hieno akustiikka ja lisäksi siellä soittaa laadukas kaupunginorkesteri viralliselta nimeltään Sinfonia Lahti.  Minulla on harvoin mahdollista päästä käymään siellä konsertissa, mutta torstaina sattui sellainen ilta. Konsertti oli pituudeltaan tavallista suppeampi, sillä virallisia ohjelmanumeroita oli kaksi, joista kumpikin kesti alle puolituntia. Mutta konsertin suunnittelijat olivat ottaneet musiikin janoiset huomioon. Virallisen konserttiohjelman jälkeen oli halukkaille ns. encore-esitys, jossa saimme kuulla Ralph Vaughan Williamsin Pianokvinteton. Sen esittämiseen ei tarvittu orkesteria vaan soittajina oli viiden loistavan muusikon ryhmä.

Illan pääsolisti tuli Latviasta. Hän oli urkuri  Iveta Apkalna. Hän soitti yhdessä orkesterin kanssa minulle täysin tuntemattoman ranskalaissäveltäjän Alexandre Guilmantin Sinfonian nro 1 uruille ja orkesterille. Istuin sivuparvella ja pystyin seuraamaan esityksen aikana Apkalnan soittoa. Kiinnitin erityistä huomiota hänen jalkiotyöskentelyyn. En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityistä vaan hänen kenkiensä vuoksi. Niihin yksinkertaisesti silmä tarttui. Se johtui myös osin siksi, että olin vastikään Pietarissa, ja siellä Petrikirchessä kirkon urkuri esitteli meille opastuskierroksella urkujensoittoon sopivien kenkien ominaisuuksia. Tuosta käynnistä olen kertonut edellisessä kirjoituksessani. Iveta Apkalnan upeat kengät ovat ainakin toistaiseksi näytillä urkurin verkkosivuilla täällä.

Täytyy heti mainita, että tietysti kuuntelin myös hänen soittoaan. Mutta en ihan turhan päiten tuota kenkäepisodia tähän kirjoitukseeni laittanut. Pieni vihje siihen nimittäin sisältyi. Vaikka olenkin mielelläni vieraskorea, niin Guilmantin sinfonia ja Apkalnan sinänsä hieno solistisuoritus ei ollut minulle kuitenkaan konsertin tärkein elämys. Kyllä se oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 8 (F-duuri, op. 93).  Toiselle sijalle nostan tuon yllä jo mainitsemani Vaughan Williamsin kvinteton.

Miksi ihmeessä vähättelen konsertin päänumeroa? Se johtuu pelkästään siitä, että en oikeastaan arvosta noita Ranskassa 1800-luvun loppupuolella luotuja orkesterin ja urkujen yhteisiä sinfonioita. En toki ole niitä paljon kuunnellutkaan. Ne taisivat olla tuolloin Ranskassa vallinnut muoti-ilmiö. Nimekkäin ja minullekin tuttu on Camille Saint-Saënsin (1835-1921) Sinfonia nro 3 c-molli, joka tunnetaan nimellä ”urkusinfonia”. Urut ovat jo sinällään kuin orkesteri eivätkä ne mielestäni istu luontevasti varsinaisen orkesterin solistisoittimeksi. Tämä ei kyllä koske edellisellä vuosisadalla kamariorkesterille luotua barokkimusiikkia, esimerkiksi tällaista.

Menen nyt itse konserttiin. Käsittelen sitä esitysjärjestyksessä. Ensimmäisenä ohjelmassa oli illan solisti ja Guilmantin vuonna 1874 valmistunut Sinfonia nro 1 d-molli, op. 42 uruille ja orkesterille.  Alexandre Guilmant (1937-1911) tuntuu olleen lähes Camille Saint-Saënsin ikätoveri. Sinfoniassa on kolme osaa ja se kestää vain 23 minuuttia. Ensimmäisestä osasta Introduction et Allegro en saanut suoraan sanoen mitään otetta. Se kuulosti lähes hälyltä. Siksi keskityinkin seuraamaan urkurin liikkeitä.

Toisessa osassa (Pastorale. Andante quasi allegretto) muuttui ääni kellossa. Sointi oli kaunista, herkkää, väliin luotiin lähes utuista tunnelmaa. Erityisesti painoin mieleen vuoropuhelun orkesterin ja urkujen välillä. Se oli välillä kuin herkkää ja mietiskelevää ajatusten vaihtoa. Löysin sieltä haaveilua. Viulut soittivat kauniisti teemaa. Se oli pelkistettyä musiikkia, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Konserttiohjelman esitteessä todetaan, että sinfoniassa on ”selkeää rakennetta, hienostuneen romanttista soinnutusta sekä eräiden arvioiden mukaan myös haaveellista mystiikkaa”.  Myötäilen kirjoittajaa ja totean, että ehkä juuri tuota viimeksi mainittua eli mystiikkaan viittaavaa syväluotaavaa tunnelmointia löytyi toisesta osasta.

Kolmas osa (Final. Allegro assai – Andante maestoso – Tempo primo) alkoi voimallisella urkuosuudella. Konsertin ohjelmaesitteessä mainitaan, että Guilmantin musiikista voi ”aistia Bachin hengen”. Minä aistin sen nimenomaan tässä. Orkesteri lipui soittoon mukaan yhä vahvemmin. Tunsin siinä olevan hyvin jäsenneltyä yhteistyötä. Musiikki huokui ranskalaisittain romanttista tunnelmaa. Sinfonian päätti todella uljas lopetus, minkä jälkeen yleisön oli helppo purkaa tiivistunnelmaista musiikkielämystään raikuvin aplodein. Solisti oli tuohon valmistautunut ja hän palkitsi yleisön ylimääräisellä numerolla.

Illan solisti Iveta Apkalna ottaa vastaan suosionosoituksia

Tuli väliaika. Huomasin, että osa yleisöstä päätti jättää Beethovenin väliin ja poistui jo tässä vaiheessa paikalta. Minä kävin juomassa kupin kahvia ja söin sen kanssa erittäin maukkaan savulohta sisältävän leivonnaisen. Olin nimen jo unohtanut mutta sitkeän etsinnän jälkeen se löytyi netistä - ja löytyi kuvakin. Kyseessä on kylmäsavulohileivos. Se on leivonnaisista kallein, mutta joka tapauksessa suosittelen sitä, jos satutte menemään Sibeliustaloon. Kyllä konserttimatka ansaitsee parasta. Tuo välipala piristi ja pääsin kuuntelemaan Beethovenin kahdeksatta sinfoniaa, mitä olinkin odotellut koko päivän. Se muuten taisi olla torstai-iltaan asti ainoa Beethovenin sinfonia, jota en ollut koskaan kuullut live-esityksenä. Toki valmistautuessani edellisenä päivänä konserttiin ja olin kuunnellut sen netistä.

Kerron aluksi kahdeksannen sinfonian taustoista.  Beethoven valmisteli sitä osin yhtä aikaa seitsemännen kanssa. Se valmistui lokakuussa vuonna 1812. Seitsemännen sinfonian ensi-ilta oli joulukuussa 1813. Kahdeksannen vuoro oli seuraavana vuonna helmikuussa. Kuuroutunut Beethoven johti sen itse. Olen tosin lukenut, että konserttimestarilla oli esityksessä tärkeä rooli.

Seitsemäs sinfonia sai hyvän vastaanoton. Kahdeksannen sinfonian kohtalona oli jäädä sen varjoon. Säveltäjän omat odotukset olivat päinvastaiset. Hän uskoi kahdeksannen laajaan suosioon ja taisi jopa toivoa, että se löisi suosiossa seitsemännen. Mutta hän sai pettyä. Eikä suosiota ole tähän päivään mennessä tullut.

On kerrottu, että Beethovenilla oli ollut sävellysprosessin aikoihin rakkaussuhde erääseen naiseen, neljän lapsen äitiin. Sen ja suhdetta seuranneiden sydänsurujen ei kuitenkaan katsota vaikuttaneen sinfonian sisältöön.

Olen käynyt joskus läpi Beethovenin elämänvaiheita ja muistelen, että vuosina 1815-17 puolivälin paikkeilla hänen elämässään olisi alkanut fyysinen ja henkinen kriisi.  Saattoi olla, että siitä alkoi näkyä merkkejä jo sinfonian ensiesityksen jälkeen. Tietysti kuuroutuminen masensi mutta myös erilaiset sairaudet vaivasivat. Elämässä meni huonosti. Mies rupesi viihtymään kapakassa ja siistiytyminenkin unohtui. Hänen tuohon aikaan sijoittuvat sävellystyöt ovat lukemani mukaan sisällöltään vaikeaselkoisia ja poikkeavia. En muista lähdettä enkä viitsi alkaa sitä nyt kaivella. En myöskään ole tarkemmin tutustunut hänen noiden vuosien sävellystuotantoonsa. Vähäistä se taisi joka tapauksessa olla. Pilkahti vain mielessä, olisikohan tuossa kahdeksannessa ja sen nuivassa vastaanotossa voinut olla masennuksen alkusiemen. En kuitenkaan väitä niin.

Beethovenin kahdeksannen sinfonian pituus on ohjelmalehtisen mukaan 26 minuuttia. Tarkkaan se oli laskettu, ei tämänkertainen esitys ainakaan pitempi ollut. Kyseessä on hyvin tiivis ja samalla vauhdikas sinfonia.  Esityksessä ei turhia hidastella tai venytellä, vaikka toki välillä rauhoitutaan eikä soitosta jää lainkaan hengästyttävää tunnelmaa. Sinfonia on reipashenkinen, se sisältää erilaisia veikeitä kohtia. Soittajien on keskityttävä työhönsä, pysyttävä hereillä, ettei vain mikään yksittäinen koukkaus tai kiemura jää soittamatta. Johtajan on pidettävä orkesterinsa tiukassa otteessa. Ja kyllähän kapellimestari Dima Slobodeniouk niin tekikin.

Kapellimestari Dima Slobodeniouk orkesterinsa kanssa

Sinfonian osat ovat seuraavat:

I. Allegro vivace e con brio

II. Allegretto scherzando

III. Tempo di Menuetto

IV. Allegro vivace

Kiinnitin esityksen aikana huomioni patarumpuihin, koska eräässä lukemassani englanninkielisessä kirjoituksessa ne oli erikseen mainittu.  Ne tulivat soittoon mukaan jo ensimmäisessä osassa. Ja siellä taustalla ne välillä kertoivatkin olemassaolostaan soiden hyvin vienoina ja värähdellen herkkinä.  Mistään jyrinästä en nyt todellakaan voinut puhua. Se oli paremminkin kaunoista hyrinää. Musiikki soi alusta alkaen lähinnä keveän veikeänä. Siinä oli yllättäviä painotuksia, satunnaiset iskut yllättivät kuulijan ja antoivat menoon vauhtia ja liikuttivat tarinaa. Siinä oli reipasta elämän makua. Musiikki liikehti eteenpäin kiihtyvässä rytmissä. Olin lukenut, että tähän sinfoniaan liittyy parodisia piirteitä. Sen kyllä tunnistin yleisilmeestä, muttei sitä ainakaan tässä esityksessä tuotu liikoja esille. Enkä osannut kohdistaa sitä mihinkään erityiseen asiaan tai kohtaan. Oli tosiaankin yllättäviä iskuja ja sitä seurasi pitkää linjaa, joka näkyi kapellimestarin käsien laajassa kaaressa. Hän teki aktiivisena töitä päästämättä muusikkoja hetken lepoon. Heille varmaankin tuo 25-minuuttinen tuntui pitemmältä kuin itse asiassa oli.

Toinen osa alkoi vaskien tiukan rytmin hallinnassa. Tuolloin oli metronomi vastikään keksitty ja osaa onkin luultu metronomin parodiaksi. Siihen en osaa ottaa kantaa. Joka tapauksessa alku on rytmillä leikittelyä, mikä vie myös kuulijat mukanaan. Tuo leikittely kyllä loppuu, tilanne tasaantuu. Yhtä kaikki orkesteri on jatkuvassa liikkeessä eikä lepoa suoda. Noissa kohdin kapellimestari ojentelee hetkittäin käsivarsiaan sivulle, eteen ja ylöskin siihen tyyliin, että esitys taisi käydä hänelle lähes venyttelyharjoituksesta.

Kuulijalle musiikkiin sisältyvät pikkuyksityiskohdat tekevät esityksen seuraamisesta kiintoisaa ja tuovat väriä musiikin luomaan mielikuvamaailmaan.

Kolmas osa oli menuetti. Sinfoniasta puuttui varsinaisesti hidas osa. Sen vuoksi siinä oli sijaa sekä toisen osan scherzolle että kolmannen osan menuetille. Tämä osa toi musiikkiin tanssillista kepeyttä. Itse elin sen verran intensiivisesti musiikissa, että taisin kertoa tästä osasta jo yllä mainitsemassani tunnelmakuvauksessa. Siksi siirrynkin neljänteen.

Neljättä osaa on pidetty yllätyksellisesti sinfonian painokkaimpana osiona. Beethoven on yllättänyt tässäkin suhteessa. Lopussa ei olekaan kepeää ilon purkausta vaan tihentyvän crescendon sisältävä voimannäyte. Siinä tunnistin tutun beethovenilaisen soundin. Aivan loppuun asti voimakkuus ei kasva mutta lepoa ei taaskaan kuulijalle suoda. Elämä jatkuu katkeraan ja myös veikeään loppuunsa. Hempeät patarummut muistuttavat olostaan myös sinfonian loppuhetkillä, mikä kertoo minulle – ja ehkä vain minulle - elämän jatkuvuudesta.

Tässä englanninkielisessä kuvauksessa todetaan finaaliosasta hienosti. Se on luonteenomaisinta ja persoonallisinta Beethovenia. Siinä on yllätyksiä ja odottamattomia tehokeinoja. Siinä on tragedia ja komedia yhdistettyinä toisiinsa sisältäen myös farssimaisia aineksia. Siksi Beethovenin musiikki on ihmiselämän todenmukainen peili. Jutun kirjoittaja vertaa Beethovenin musiikin maailmaa Shakespearen näytelmiin. Aivan niin, uskokaa minua! Tajusin olleeni shakespearelaisessa todellisuudessa, jossa elämä on yllätyksiä täynnä ja pieni ihminen on ajettuna suureen peliin.

Lopussa oli encoren vuoro. Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) pianokvintetossa oli seuraavat osat: Allegro con fuoco, Andante ja kolmantena ”Fantasia, quasi variazioni: Moderato”. Sen kesto oli noin puoli tuntia. Kyseessä oli varsin mielenkiintoista musiikkia. Soittajat johdattivat kuulijansa aivan erityiseen musiikilliseen elämykseen. Minut se valloitti, ja varmasti monet muutkin. Se oli kuunteluelämyksenä kiinnostava myös kokoonpanonsa vuoksi. Se ei ollut perinteinen pianokvintetto, koska siinä oli kontrabasso mukana, ja II viulu puuttui.

Ohjelmaesitteessä kerrotaan muutamia sangen mielenkiintoisia seikkoja Vaughan Williamsin elämästä ja sävellystyöstä. En ala niitä nyt selostaa. Totean vain, että hänellä tuntui olevan itseluottamuksen puutetta. Esimerkiksi tämänkin kvinteton hän sävelsi kyllä nuorena. Säveltäjä muokkasi sitä useaan otteeseen ennen kuin sitä alettiin esittää. Sillä oli suosiota ja sitä sovitettiin jopa jousiorkesterille. Kuitenkin vuonna 1918 säveltäjä laittoi sen pöytälaatikkoon ”mappi ö:hön”. Se julkaistiin vasta kauan säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 2002. Kyllä ainakin minun mielestäni kyseessä on mestariteos. Ja myös muusikot saavat suuren kiitoksen. Säveltäjän teoksiin voisin tutustua enemmänkin.

Iltanäkymä järvelle päin Sibeliustalon sydämestä - Metsähallista

Loppusanoja:

Minua alkoi kiehtoa tuo ajatus, jossa Beethoven rinnastaan Shakespeareen. Siinä tuntuisi olevan ideaa. Lisäksi jäin aprikoimaan, jääkö tuo kahdeksas sinfonia minullekin kuuntelukokemuksena ainutkertaiseksi. Uskaltaisinkohan esimerkiksi kuunnella siitä Herbert von Karajanin version? Saattanee konsertista jäänyt lumo haihtua.

Lähteitä on täällä ja täällä. 

Sibeliustalo iltavalaistuksessa

Lahden kansainvälinen urkuviikko: Ivan Terehanov, 14 v.

Käväisin Lahdessa urkuviikon aikaan. Olen ottanut tavaksi käydä vuosittain seuraamassa jotakin urkuviikon konserttia, mikäli siihen vain on mahdollisuus. Tällä kertaa valintani osui ilmaiskonserttiin keskiviikkona keskipäivän aikaan. Soittajana oli 14-vuotias pietarilainen Ivan Terehanov (Иван Тереханов).    

Laitan heti alkuun kommenttini henkilön sukunimen kirjoitusasusta. Siitä käytetään laajasti versiota ”Terekhanov”. Nyt seuraan suomalaista translitterointitapaa ja jätän k-kirjaimen pois. Puutuin heinäkuussa saman asiaan kirjoittaessani jutun Timur Haliullinista. Siinä jutussa taivuin vielä käyttämään kansainvälistä asua. Nyt olen tiukempi.

 

Lahden Ristinkirkko

Edellisen kerran Ristinkirkossa käydessäni siellä soitti ruotsalainen Gunnar Idenstam. Hän on urkutaiteen ehdotonta huippua. Konsertin teemana oli tuolloin Dancing with Piazzolla. Se oli maksullinen konsertti ja yleisöä oli vain hiekan enemmän kuin kourallinen. Tämä Terehanovin ilmaiskonsertti sai kirkon lähes täyteen. No, ehkä tiiviimmin istuttaessa saliin olisi mahtunut vielä paljon väkeä, mutta poikkeuksellisen paljon kuulijoita oli, ei siellä täällä yksittäin tai kaksittain kuin urkukonserteissa yleensä. Pelkkä pääsymaksuttomuus ei kansaa saa astelemaan keskellä aurinkoista torstaipäivää Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen kirkkosaliin, vaikka se pelkistyneisyydessään saattaa tehdäkin läsnäolijoille miellyttävän vaikutuksen. Osaltaan suosioon vaikutti soittajan ikä ja paikallisessa maakuntalehdessä Etelä-Suomen sanomissa ilmestynyt juttu, joka löytyy täältä.

Konsertissa oli kuulijoiden joukossa myös melko iso ryhmä koululaisia. Opettajilta oli hieno ele tuoda heidät lukukauden alkajaisiksi urkukonserttiin, jossa esiintyi heidän ikätoverinsa. En tiedä, mitä heidän päässään liikkui, mutta toivottavasti joku sai tilaisuudesta edes pienen kipinän, jonka hän tulevaisuudessa tavalla tai toisella hyödyntää. Tunnustan itse, että epäilin alussa, malttavatko pysyä hiljaa. Pelkoni oli aiheeton. Kiltisti istuivat ja mobiililaitteetkin taisivat pysyä taskussa.

Konsertin ohjelma löytyy täältä. Onneksi järjestäjäpuoli oli laittanut ohjelman sivuilleen, sillä tullessani paikalle ohjelmat olivat jo loppuneet. Tässä alla on konsertissa esitetyt ohjelmanumerot. Vierustoverilta sain nähdä ovella jaettua ohjelmaa. Se poikkesi alla olevasta siinä, että se oli suomenkielinen.

J. S. Bach (1685-1750): Prelude and fugue G-dur, BWV 541

Georg Böhm (1661 - 1733): Vater unser im Himmelreich

J. S. Bach: Christ lag in Todesbanden, BWV 625

H. F. Händel (1685-1759): Arrival of Queen Sheba

C. Franck (1822-1890): Prelude, fugue and variation, op. 18

I. Terekhanov ( b. 2003): Fantasia in Russian style

L. Boëllmann (1862-1897): Suite Gothique

Introduction-Choral

Menuet gothique

Prière à Notre-Dame

Toccata

En rupea kappaleita yksittäin paljoa vatvomaan.  Totean, että konsertti sujui hienosti. Terehanov on todellinen lahjakkuus, eräänlainen aikamme Mozart. Hän soitti itsevarmasti osaten soitollaan vangita yleisönsä. Monet eivät varmaan huomanneetkaan, että soittajana oli vasta noin viisi vuotta urkuja soittanut teinipoika. Pieniä lapsuksia kuului, mutta ne eivät häirinneet eivätkä sammuttaneet musiikin tenhovoimaa.

Tässä muutama yksittäinen huomio. Konsertin aloittaneen Bachin Preludin ja fuugan jälkeen kuultu Georg Böhmin Vater unser im Himmelreich oli konsertin kokonaisuuteen hienosti istuva tunnelmapala. Se herkisti sopivasti yleisön ja valmisti osaltaan vastaanottamaan sitä seuraavia numeroita. Sitä seuranneen Bach-numeron Terehanov nivoi edellisen numeron kanssa yhteen. Muuten soittaja piti kyllä numeroiden välillä hengähdystauon nousten välillä penkiltä ottamaan vastaan runsaita aplodeja, aivan kypsän taiteilijan elkein. Ja todettakoon, että ei hän siinä teeskennellyt. Hän on iästään huolimatta kypsä, suhteellisen monipuolisesti urkujen ilmaisukeinoja hyödyntävä urkuri.

Händelin Saban kuningattaren saapuminen oli oikein iloisen rytmikkäästi ja juhlavasti soiva välikappale, jossa päästiin irti Bachin kirkollisesta totisuudesta ja uskonnollisesta sivujuonteesta. Sen jälkeinen Cesar Franckin sävellys saikin sitten jo hieman maallisemman sävyn.  Se oli minulle myös miellyttävä kokonaisuus, vaikkakin jäikin osin latteaksi.

Terehanovin omaa sävellystä Fantasia in Russian style odotin kovasti. Ja kivahan se olikin. Kuulin siinä tuttuja venäläisiä teemoja, mikä minulle merkitsee vain kotoisia tunteita. Tässä soittaja käytti myös ohessa pientä soittokelloa, joka odotti käyttöään urkurinpenkin reunassa. Tuo kello ja lisäksi konsertin päätteeksi ylimääräisessä numerossa käytetty ”oheistilpehööri” toivat oivan lisän konserttiin. Yhtäältä ne toivat väriä ja piristystä muuten hieman ehkä yksioikoiseen urkusoitantaan. Toisaalta se toi kokonaisuuteen leikkisää lapsenmielisyyttä, mitä 14-vuotiaan pojan maailmaan luonnostaan kuuluu.  Ivan Terehanov ei pyrkinytkään olemaan mikään aikuista urkutaiteilijaa ”tärkeillen” matkiva taiteilija, vaan uskalsi olla oma itsensä: tavallinen ohjelmanumeroiden välillä veikeästi hymyilevä ”Vanetška”, joka ei ollut vielä kadottanut leikkimielisyyttään.

Boëllmannin Goottilaista sarjaa odotin ehkä suurimmalla jännityksellä. Olen siitä kirjoittanut aiemmin heinäkuussa Timur Haliullinin konserttia käsitellessäni (linkki kirjoitukseeni). Kyseessä on vaativa kokonaisuus. Hienoa, että soittaja on rohkeasti tarttunut haasteeseen. Soittajan kokemattomuus toteutuksessa toki näkyi. Sen kolmas osa ”Rukous Notre-Damessa” (Prière à Notre-Dame) on hyvin herkkä osa, jossa hiljentymiselle ja meditatiiviselle henkisyydelle pitäisi antaa tilaa. Siihen nuori soittaja ei ollut vielä valmis. Ylipäänsä konsertin aikana näkyi, että urkujen eri voimakkuussävyjen käyttö on nuorelle soittajalle vaativa haaste. Soitto jäi paikoin hieman tasapaksuisen oloiseksi. Kuitenkin sarjan viimeinen osa Toccata soi oikein komeana. Loppuun kuuluvat voimakkuuden nousu ja jännitteen tihentyminen oli aistittavissa. Se antoi hienon päätöksen konsertin varsinaiseen ohjelmaan.

Runsaiden suosionosoitusten ja hieman herkistävänkin kukituksen jälkeen oli ylimääräisen numeron vuoro. Paikallisen lehden jutussa vihjattiin, että soittaja järjestää yleisölle yllätyksen, vihjattiin Sibeliuksen suuntaan. Sibeliusta ei kuitenkaan tullut. Tuli säveltäjän oma sävellys, jonka hän on omistanut Lahden kaupungille. Nyt jälkeenpäin olen netin kautta huomannut, että Terehanov on käynyt Lahden seudulla muutaman kerran aikaisemminkin. Hän siis on paikalliselle yleisölle jo ennestään tuttu. Jonkinlainen lämmin suhde hänellä on suomalaisiin kehkeytynyt, kun hän haluaa tulla tänne uudestaan ja nyt hän halusi ilmaista oman tunnesiteensä ja palkita yleisönsä sävelmällään, jonka hän oli luonut varta vasten Lahden kaupungin kunniaksi. Se oli hieno ele, jonka toivoisi kaupungin johdonkin huomaavan.

Sävelmää en ole kypsä arvioimaan. Löysin sieltä paljon leikkimielisyyttä, josta jo yllä mainitsinkin. Jokin hyvin tuttu melodia sieltä kuului. En nyt vain osaa sitä valitettavasti tunnistaa. Se vaikutti lastenlaululta, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös musiikista huokuva leikkisyys. Soittaja toi rytmisyyttä sävellykseensä lyömällä erityisellä ”lusikalla” urkurinpenkkiin. Tässä yhteydessä myös konserttiin aktiivisesti osallistunut avustajaneito pääsi käyttämään koskettimia.

Konsertin alussa Terehanovia haastateltiin. Kävi ilmi, että poika ei ole erityisen musikaalisesta perheestä. Äiti on kyllä soittanut kouluaikanaan viulua, mutta aikuiseksi kypsyessään luopunut musiikkiharrastuksestaan. Isällä on pelkkä tekninen koulutus. Kuitenkin hänen lahjansa on havaittu jo varhain ja hän on päässyt heti nuoresta pitäen pätevien opettajien ohjaukseen. Hän aloitti urkujen soiton kolmannella luokalla, eli yhdeksänvuotiaana, soitettuaan sitä ennen pianoa. Pienelle pojalle oli tarjolla myös pienikokoisemmat urut.

Lainaan vielä Etelä-Suomen sanomien lehtijuttua:

”Terekhanov opiskelee Pietarissa Glinkan musiikki- ja kuoro-opistossa, missä hän käy myös peruskoulua. Tällä hetkellä Terekhanov pitää taukoa kuorolaulusta äänenmurroksen takia ja keskittyy täysillä urkujen soittoon. Kerran kuussa hän matkustaa yksityistunneille Strasbourgiin improvisaatio-opetukseen. Suunnitelmissa on, että musiikista tulee vielä ammatti.”

Haastattelusta kävi ilmi, että ensi helmikuussa Terehanoville suunnitellaan laajempaa kiertuetta.  Hienoa, että hänen lahjojan osataan meillä Suomessa ja erityisesti Lahden seudulla hyödyntää.

Kirkkosali konsertin jälkeen

Konsertin jälkeen mietiskelemään kulttuuriamme ja sen tulevaisuutta. Tämä pietarilainen nuori muusikko kuuluu eurooppalaisen kulttuuriperinnön arvokkaisiin jatkajiin.

…

Youtubesta löytyy muutama kiintoisa video, jonka kautta voi tutustua Terehanovin soittoon. Tämän vuoden helmikuussa hän on käynyt Lahdessa edellisen kerran ja tässä videossa hän soittaa Ristinkirkon uruilla Boellmanin Toccataa:  https://www.youtube.com/watch?v=3ZWpmi_crU8.  Yllä jo kehuin hänen tämänkertaista esitystään. Boellman taitaa olla soittajalle ennestään hyvin tuttu. Tässä linkissä hän soittaa Buxtehudea. Se on kuvattu pari vuotta sitten pojan ollessa 12-vuotias.