Ensimmäinen: ELIAS LÖNNROT - Sammatissa Paikkarin torpan maisemissa

Paikkarin torppa

Tein hiljattain matkan Sammattiin. Siellä Haarjärven kylässä sijaitsee Elias Lönnrotin syntymäkoti Paikkarin torppa, joka oli käyntini pääkohde. Vierailin myös Lönnrotin vanhuuden asunnossa Lammin talossa, joka sijaitsee melko lähellä syntymäkotia. Lisäksi matkan kohteena oli Sammatin 1750-luvulla valmistunut kirkko ja sen kupeessa sijaitseva hautausmaa, jossa on myös Lönnrotin perhehauta. Olin ensimmäistä kertaa Sammatissa. Paikkarin torpasta ja Elias Lönnrotista olen kyllä elämäni aikana paljon lukenut, mutta nyt sain nähdä kaiken omin silmin. Ympäröivä luonto oli myös yksi ihailuni kohde.

Voi todeta, että kävin hiljentymässä. Olin toki ryhmän mukana ja kuuntelin oppaan selostusta, mutta sydän hiljentyi. Elias Lönnrot (1802-1884) on meidän kulttuurimme suuri hahmo. Hänen elämäntyönsä suomalaisen identiteetin eteen on vertaansa vailla. Tunsin olevani suomalaisuuden juurilla.

Torppa on säilynyt lähes alkuperäisessä kunnossa. Sisään astuessani silmiini osui kehto, jossa pieni Elias-poika oli aikanaan levännyt ja jonka äärellä äiti oli tuudittanut suojelevin tuntein pienokaistaan uneen. Täältä hän aloitti taivalluksensa, köyhyyden ja puutteen keskeltä. Hänestä piti tulla räätäli-isänsä työn seuraaja, mutta muut asiat kiinnostivat enemmän. Isä Fredrik oli menettää välillä malttinsa, kun pojalta eivät käytännön työt tuntuneet luonnistuvan. Onneksi isoveli Henrik Johan opasti isää sen verran, että poika päätettiin laittaa kouluun.

Kuvaukseni voi tuntua lukijasta hassulta tai ainakin yliampuvalta, mutta en voi sille mitään, että tilanne herkisti. Retki Lönnrotin kotimaisemiin oli kuin pyhiinvaellusmatka. Niin kuulin erään ryhmässämme mukana olleen hyvin vanhan miehen ääni väristen toteavan. Hän lisäsi, että hänen oma isänsä ja monien vielä elossa olevien suomalaisten vanhemmat ja isovanhemmat ovat aloittaneet maallisen matkansa samankaltaisista lohduttoman niukoista oloista. Kuitenkin nämä ovat onnistuneet raivaamaan itseään elämässä eteenpäin antaen oman panoksensa Suomemme eteen. Paikarin torpassa ja sen läheisyydessä astellessani mielen täytti kunnioitus kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat olleet olleet kansakuntaamme rakentamassa. Tämän haluan todeta erityisen painokkaasti senkin vuoksi, koska maassamme monet eivät tunnu tätä enää arvostavan.

Vaikka paljon on Lönnrotista kirjoitettu, niin minullakin nousi sisäinen tarve palata hänen elämäänsä. Vietämmehän parhaillaan Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Lönnrot ansaitsee tulla huomatuksi. Hänen elämäntyönsä on varmasti ollut yksi keskeinen itsenäisen Suomen rakentajien innoittaja. Paikkarin torppa on ainutlaatuinen paikka mutta sen säilyminen meidän päiviimme asti ei ole kuitenkaan aina ollut itsestään selvää. Opas kertoi olleen aikoja, jolloin se on haluttu sulkea, lyödä laudat ikkunoihin ja jättää oman onnensa nojaan. Onneksi on löytynyt ihmisiä, joilla on ollut sydäntä ja järkeä jäljellä.

Torppa oli minulle elämys. Sen tuvassa koin aivan erityisen tunnelman. Vaikka huone oli täynnä muita matkalaisia, matkasin hiljaa sydämessäni reilun kahdensadan vuoden taakse Elias Lönnrotin lapsuuteen. Kaikki näytti niin aidolta. Kyllä siinä todellakin halusi hiljentyä ja päästää ajatukset lentämään Eliaksen lapsuuden elinpiiriin. Seurasin mielessäni, kun Elias lueskeli pihalla puun oksalla tai kun Ulriika-äiti murjotti ja piti mykkäkoulua torpan nurkassa, kun hänen miehellään oli taas alkanut juopottelukierre. Ahtaassa tilassa tunteet leiskuivat aikansa, kunnes tajuttiin, että yhdessä oli tultava toimeen.

Entäs sitten talvipakkasella? Kylmä hohkasi seinistä ja ikkunoista sisään. Lapsijoukko yritti kilvan päästä uuninpankolle lämpimään. Ei siellä kuitenkaan ollut paljoa tilaa. Ulkosalle lapset pääsivät vuorotellen, kun kaikille ei riittänyt kenkiä.

…

Tähän väliin kerron hieman laajemmin aiheestani. Olen jakanut kirjoitukseni kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa kerron ennen muuta matkastani mieleen jääneitä välittömiä vaikutelmiani. Laitan oheen valokuvia. Ne eivät ole laadukkaita mutta yhtä kaikki itse ottamiani. Lisäksi sää oli pilvinen, mikä tuo kuviin tumman sävyn.

Elias Lönnrot eli pitkän elämän. Hänen elämäntyöhönsä sisältyy monia eri vaiheita. Niitä käsittelen kirjoitukseni toisessa osassa, jonka julkaisen pian tämän kirjoitukseni jälkeen. Se on enää viimeistelyä vaille. Toisessa osassa avaan myös jonkin verran Lönnrotin luonnetta. Tuon esille eri lähteistä poimimiani itseäni kiinnostavia asioita. Elämäkertaa en pyri tekemään, niitä kyllä löytyy riittävästi. Totean vain, että huikean laajan sivistyksen Lönnrot kykeni hankkimaan ja käsittämättömän paljon hän ehti elämässään saada aikaan.

…

Paikkarin torppa sijaitsee luonnonkauniilla paikalla. Ylipäänsä paikkakunnan luonto oli minulle hieno elämys. Se on vehmasta ja vaihtelevaa. Niityt tuntuvat sopivan maisemaan. Ympärillä on synkkää metsää, jota on kyllä paikoin melko rumasti hakattu paljaaksi. Torpan pihalta on komea näkymä Valkjärvelle. Siellä Fredrik ja Ulriika Lönnrotin lapset ovat varmaan käyneet kesäisin uimassa ja leikkiä telmineet rannalla. Torpalta luota katsoessa maan pinta laskee tasaisen loivasti rannalle päin. Osin torppaa ympäröi kiviaita, osin puinen perinteinen riukuaita. Vieressä on aitta. Torpan sivustalla olevan niityn reunalla tuijottaa kaukaisuuteen Elias Lönnrot itse. Kyseessä on siis häntä kuvaava veistos. Siinä kuvattu Elias näyttää katsovan jonnekin kaukaisuuteen. Joku totesi, että hän suuntaa katseensa jossain taivaan rannassa siintäviin Karjalan laulumaihin.

Kyseessä ei ole mikä tahansa veistos. Se pohjautuu Eemil Halosen vuonna 1899 tekemään muistomerkkiehdotukseen. Halonen osallistui työllään kilpailuun Elias Lönnrotin muistomerkiksi ja siinä toisen palkinnon. Voittajaksi valittiin Emil Wikströmin työ, joka on nykyisin näkyvällä paikalla Helsingin keskustassa Lönnrotinkadulla. Paikkarin torpan edustalla olevan työn on valmistanut kuvanveistäjä Eino Räsänen vuonna 1952 Halosen pienoisluonnoksen pohjalta.

…..

Mennään vielä torpan maailmaan. Huoneessa asui enimmillään yhdeksän perheen jäsentä ja niiden lisäksi vielä kaksi räätälin oppipoikaa. Ison osan huoneen tilasta vie pöytä, jonka ääressä on talon isäntä suorittanut lääkärin töitään oppipojat seuranaan. Siinä on myös nautittu perheen yhteiset ateriat, jotka ajoittain jäivät hyvin vaatimattomiksi. Pienessä kylässä räätälin ammatti antoi aika heikot eväät pärjäämiselle. Töitä oli niukalti ja pitäjässä oli muitakin räätäleitä. Kun ruokaa ei ollut, niin joko oltiin ilman ruokaa tai lähdettiin kerjuulle. Elias-pojalle kerjuulla käynti oli vastenmielistä hommaa.

Elias oli pienenä ujo ja hentoääninen poika. Hän oppi hyvin nuorena lukemaan. Mieluiten hän uppoutui omaan rauhaansa. Häntä kiinnosti eniten luonto ja kirjat. Kun perheellä ei ollut mitä syödä, pojan kerrotaan todenneen: ”No, sitten minä luen.” Lukiessa nälkä unohtui. Joskus hän kierteli isänsä seurana kylän taloissa. Silloin hän aivan ensimmäiseksi etsi silmillään talon olevat kirjat.

Lapsia tehtiin, että ne auttaisivat perheen tienestissä. Lapset pantiin heti kynnelle kyettyään hommiin. Perheen vanhimmasta pojasta Henrikistä tuli sittemmin isän työn jatkaja. Hän rakensi torpan kylkeen oman pikkusiiven, jossa hän sitten perheinensä asui. Se on kyllä edelleen kalustettu, mutta ei ole enää alkuperäisessä kunnossa.

Elias oli seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Häntä ennen syntyi kolme poikaa. Perheen kaksi tytärtä syntyivät viimeisinä, toinen näistä kuoli lapsena.

Yllä jo totesin, että ihastuin matkallani ympäröivään luontoon. Se on monimuotoinen ja mieltä inspiroiva, vaikka Elias itse on sitä muistaakseni jossain yhteydessä vähätellyt. En yhtään ihmettele, että kasvitiede oli myöhemmin aikuisena kansanrunouden ohella hänen yksi keskeinen työsarka. Hän on kehitellyt lukemattomia kasvien nimiä. Paikkarin torpan ympäristö aivan kuin kutsuu tutkimusmatkalle. Luonto oli pikku-Eliakselle pakopaikka, johon hän pääsi karkuun perheen ja kodin ankeutta, kun isä raivoili tai kun äiti motkotti. Elias oli lahjakas lapsi ja hänen on täytynyt olla tarkka havainnoitsija. Uskon, että hän on pystynyt aisteillaan löytämään luonnon moninaisuuden.

Vaikka perheessä elettiin köyhästi ja ajoittain puolisoiden välit rakoilivat, antoi perhe kuitenkin turvallisen kasvualustan. Työstä tuli pienestä pitäen itsestäänselvyys. Eliaksesta kehittyi siksi työtä rakastava, ahkera ja tunnollinen ihminen. Tähän yhteyteen täytyy todeta, että niin hyvin ei käynyt kaikille Eliaksen veljille ja sisarille, mutta en nyt kerro heistä sen enempää. Laitan kirjoitukseni loppuun linkin, josta voi heidän kohtaloihinsa tutustua.

Lönnrotin perhe oli suomenkielinen. Jotta poika olisi voinut käydä kouluja, oli opittava ruotsia. Siitä tulikin ensi alkuun pojalle jonkinlainen psykologinen este. Poika lähetettiin Valkjärven toisella rannalla asuvan leskirouvan luo. Leskellä oli tuvassaan vain yksi sänky. Ne opinnot päättyivät aika pian. Syynä oli se, että ujo kouluikäinen poika ujosteli nukkua kylki kyljessä vieraan vanhan naisen kanssa.

Vaikka Fredrik-isää on haukuttu juopoksi, hän oli kuitenkin kunnianhimoinen mies, joka toivoi lapsistaan hyvää. Siksi hän antoi heille komeita kaksiosaisia nimiä, kuten Aadolf Fredrik ja Kustaa Edvard. Eliaksesta tuli kuitenkin vain Elias ja siihen on oma tarinansa. Naapurin mummo lähetettiin viemään poikaa kasteelle. Pappilassa tämä unohti kuitenkin nimen, jonka isä oli käskenyt pojalle antaa. Pappi ehdotti Eliasta, koska kirkon kalenterista löytyi noiksi päiviksi parhaiten yhtymäkohtia profeetta Eliaan. Isä tuhahti nimen kuultuaan vähätellen ja alkoi kutsua poikaansa halventavasti ”Elkaksi”. Tässäkin Elias poikkesi muista.

Ei saa unohtaa äitiäkään. Ulrika ei ollut mikään kaunainen motkottaja, vaikka olikin ajoittain raivoissaan miehensä juopottelun vuoksi. Hänen kerrotaan olleen lempeä nainen, josta uskon Eliaksen perineen luonteenpiirteitään.

Ymmärrettävästi isä ja hänen kaltaisensa eivät osanneet pojan lukuintoa ymmärtää. Mutta hän taipui, jotta erikoisen tuntuisesta pojasta tulisi edes jotakin. Oman pitäjän lukkarinkoulu ja lukukinkerit eivät riittäneet täyttämään pojan sivistyksen janoa. Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lönnrotin elämää käsittelevässä kirjassa (Monena mies eläessänsä, WSOY 2002) todetaan, että käsityöläisten lapsia lähetettiin noina aikoina yllättävän runsaasti kaupunkien opinahjoihin.

Eliaksen vanhimman veljen Henrikin kerrotaan osanneen jonkin verran ruotsia. Hän olikin aktiivisimmin laittamassa Elias-veljeä opintielle. Ja hän myös tuki mahdollisuuksiensa mukaan taloudellisesti poikaa tämän opintiellä. Ylipäänsä tuon ajan Suomessa oli hyvin vahva yhtenäisen vastuun tunne. Ne jotka tunsivat Eliaksen, huomasivat hänen lahjansa. Häntä pyrittiin auttamaan opinnoissa ja kannustamaan eteenpäin. Tukea siis löytyi ja sen vastapainoksi vanhempana ja varakkaampana Elias itse tuki laajasti apua tarvitsevia ja kannusti kansaa opiskeluun ja työntekoon.

Koulutielle Elias pääsi 12-vuotiaana vuonna 1814. Ensimmäinen koulupaikkakunta oli Tammisaari. Matka sinne oli pitkä ja poika sai tottua heti reissaamiseen. Kuten yllä totesin, vaikeuksia tuotti varojen puute. Lisäksi köyhää maalaispoikaa helposti kiusattiin. Yksi pilkan aihe oli ruotsin kielen taito. Elias oli kömpelö ja takelteli puheessaan. Mutta taipaleella oli päästy alkuun. Eikä poika antanut periksi.

Turun katedraalikouluun hän pyrki vuonna 1816. Pääsytutkinto oli suoritettava ruotsiksi. Rehtorin kysymyksiin Lönnrot vastasi suomeksi, kysymykset hän kuitenkin ymmärsi oikein. Yhtä kaikki hän pääsi kouluun. Lönnrot vielä 80-vuotisena totesi, että tuo ruotsin kielen tutkinto oli hänen elämänsä vaikein tutkinto, jonka vuoksi hän sai hikoilla. ”Onnistuin vihdoin sen verran lausumaan ajatuksiani ruotsiksi, että minut otettiin vastaan”, Lönnrot muisteli. Ehkä tämän trauman vuoksi Lönnrot myöhemmin alkoi käyttää omien lastensa kanssa kotikielenä ruotsia heidän kasvettua kouluikään.

Poika oli opinnoissaan uuttera, mutta se ei aina auttanut. Nälän iskiessä Elias joutui ajoittain jopa kerjuulle. Onneksi oli sivistyneempiäkin keinoja. Hän alkoi opettaa muita koululaisia. Kirjoitan lisää Eliaksen elämästä seuraavassa tekstissäni.

,,,

Lammin talo sijaitsee aika lähellä Paikkarin torppaa. Sinne ajaessamme panin merkille seudun mäkisyyden. Jyrkät nousut ja laskut seurasivat toinen toistaan. Käveltäessä matka voisi käydä rankaksi.

Matkan varrelta panin merkille pari rakennusta. Toisesta kertoi opas, mutta se meni minun hatarasta muististani hieman ohi. Kyseessä on kuitenkin Sammatin pienin asuttu mökki. Jos muistan oikein, siellä on joskus asunut kylän kuppari. Se sijaitsee paikassa, jossa päätieltä käännytään Lammin taloon johtavalle tielle. Neliöitä mökissä on kymmenkunta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Lönnrotin suvun kanssa. Toisella mökillä sen sijaan. on. Se on Miinan mökki, josta voi lukea täältä. Mökki toimii nykyisin näyttelytilana. Siinä on asunut aikoinaan Eliaksen veljentytär Miina Lönnrot, joka toimi Eliaksen perheen taloudenhoitajana ensin Helsingissä, sitten vuodesta 1862 alkaen Sammatissa Nikun talolla ja lopulta myös Lammin talossa, aina Eliaksen kuolemaan asti. Hän oli hyvin rakastettu henkilö. Hänen täydellinen nimensä oli Serafia Wilhelmiina (5.7.1827-7.9.1915). Hän oli Henrik Johanin tytär. Eliaksen kuoleman jälkeen hän teki arvokasta työtä Lönnrotin jäämistön saamiseksi talteen. Miina asui tuossa mökissä vuodesta 1885 aina kuolemaansa asti. Emme käyneet mökissä, mutta hienoa, että Miinastakin on jäänyt Sammattiin muisto edes talon nimen kautta. Näkymä Miinan mökkiin löytyy täältä.

Lönnrot oli ostanut Lammin talon jo vuonna 1869, mutta perhe muutti sinne vasta 1876. Tuolloin perhe asui Nikun talossa, jonne oli muutettu Lönnrotin siirryttyä Helsingin yliopiston professorin virasta eläkkeelle vuonne 1862 ja joka myytiin ylitarkastaja Uno Cygnaeukselle. Lammin talon entinen omistaja joutui myymään 40-luvulla rakennetun talonsa pois katovuosista johtuneiden menetysten vuoksi.

Talo sijaitsi erämaaseudulla. Talon kupeessa oli tuolloin synkkä metsä, lähistöllä liikkui paljon metsän eläimiä. Talolle ei ollut tuolloin kunnon tietä. Niinpä Lönnrot joutui rakennuttamaan sinne tien, jotta hevosvaljakko olisi päässyt sinne kulkemaan. Talonpojat tekivät työn. Lönnrotin kerrotaan ripustaneen puihin tupakkakukkaroita kiitokseksi työväelle.

Lainaan hiukan Korolaisen ja Tuluston kirjaa (Monena mies eläessänsä, WSOY 2002):

”Suurten puiden ja kallioiden välissä mutkittelevan kapean tiepahasen päässä aukeni rauhallinen jylhä näkymä: metsien suojassa, vuoristomaisten jyrkänteiden keskellä seisoi maalaispappilaa muistuttava rakennus pihapiireineen. Lähellä oli yksi monista pienistä Sammatin järvistä, Siitoinjärvi.” (s. 144)

Talo todellakin minustakin muistuttaa maalaispappilaa. Sinne yli 70-vuotiaksi ehtinyt Elias perusti vielä ison maatilan. Palvelusväkeä oli runsaasti. Miina huolehti emännyydestä, Eliaksen vaimo oli kuollut jo vuonna 1868. Myös Lönnrotin omien tytärten kerrotaan hoitaneen mielellään talon puutarhaa, vaikka toisaalla kerrotaankin, että he eivät olisi halunneet muuttaa korpeen. Tytöille rakennettiin viereen oma talo, jota kutsuttiin ”Paratiisiksi”. Se siirrettiin myöhemmin muualle, mutta on taas palautettu vanhalle paikalleen ja sitä ollaan nyt entisöimässä talkoovoimin. Talkooväki piti ainakin käyntimme aikana talossa pientä divaria, jonka mahdollisia tuottoja käytetään talkooväen hyväksi.

Talon elämä oli tuolloin vilkasta, vaikka kuolema varjostikin perhettä hyvin raskaasti. Elias itse keskittyi Lammilla paljolti työhönsä. Vapaa-aikana hän soitti kannelta ja lauloi. Se oli hänen rakkain vanhuuden askareensa. Aamuin hän lähti yleensä metsään pitkälle kävelylle, kunhan oli ensin laulanut pari kalevalaista laulua kanteleella säestäen. Talvella retket käytiin hiihtäen.

Nyt Lammin talo on mennyt aika huonoon kuntoon. Sisätiloissa on aika vakava homeongelma. Astmalle tai ylipäänsä homeelle altistuvien vieraiden ei kannata viipyä sisällä pitkään. Vierailumme aikana taloon oltiin parhaillaan rakentamassa uutta pärekattoa. Talon irtaimistosta vain pieni osa kuului alkuperäiseen kalustoon. Taffelipiano on Lönnrotin lapsilleen ostama. Muistaakseni pieni kiikku on Eliaksen itse veistämä. Ja jotain muutakin alkuperäistä sieltä löytyy.

Minusta talon pihapiiri oli kaunis. Metsä todellakin alkoi heti talon takaa. Pihan edustalla on merkitty joitakin siinä kasvavia kasveja nimikyltein. Taloa kuitenkin pidetään yllä talkoovoimin eikä pihan kunnossapitoon ole löytynyt päteviä henkilöitä. Sisätiloissa oli komeita huonekaluja arvokkaan näköistä sohvakalustoa myöten. Minua sisustus ei kiinnostanut. Sen sijaan kiinnosti oppaan tarinointi Lönnrotin elämästä vanhuudenpäivinään. Takapihalle avautuva susiovi oli jännä. Lönnrotin aikana metsän eläimet saattoivat juosta sisätiloihin. Siksi tarvittiin kaksitasoista ovea estämään niiden pääsy keittiön ruokavarastoille.

Lönnrot kuoli vuonna 1884. Hän työskenteli viimeiseen asti. Loppuaikoina hän joutui työskentelemään vuoteessaan. Sitä varten hänelle oli rakennettu vuoteen ääreen oma työskentelypöytä. Piipun poltosta ja kahvista hän ei luopunut koskaan.

Elias Lönnrot ei nimenomaan halunnut, että Lammin talosta olisi tullut mikään pyhiinvaelluspaikka. Hänen kuolemansa jälkeen talo ja sen irtaimisto myytiin huutokaupalla. Sen perintöä on alettu vaalia vasta myöhemmin.

Susiovi aukinaisena, uusi pärekatto valmistumassa

Eliaksen tyttärilleen hankkima taffelipiano

Alkuperäinen keinutuoli

Alkuperäistä tarpeistoa

…

Vierailimme myös Sammatin kirkossa, joka on peräisin 1750-luvulta. Se on pieni ja vaatimaton kyläkirkko, mutta arvokas pala Suomen historian muistoa ja elävänä merkkinä aikansa kirkkorakentamisen perinteestä. Sen kupeella sijaitsee Elias Lönnrotin perhehauta. Haudan ääressä vieraat ja kaikki ohikulkijat voivat viettää hiljaisen hetken ja osoittaa suurelle Paikkarin torpan pojalle kunnioitustaan. En kerro nyt paljoa kirkosta. Kuvat puhukoot puolestaan. Kerron nyt vain hieman alttaritaulusta. Elias Lönnrot lahjoitti vuonna 1879 kirkkoon Adolf von Beckerin maalaaman alttaritaulun, joka esittää Kristusta jakamassa ehtoollista. Hän teki sen kunnioittaakseen hänelle niin kovin rakkaan nuorimman tyttärensä Theklan muistoa.

Lönnrotin nuorin tytär Thekla menehtyi keuhkotautiin 18-vuotiaana vuonna 1879. Kuolinsyy oli sama kuin hänen äidillään ja vanhimmalla sisarellaan. Voin kuvitella Elias-isän syvän surun ja pakahtumaisillaan olevan sydämen. Hän purki suruaan Lammin talossa yksinäisyydessä kantelettaan soittaen laulaen. Se oli hänen tapansa. Tytär oli tummasilmäinen kaunotar, joka kuitenkin oli masentunut äitinsä ja sisartensa poismenosta ja uskonnollismielisenä kaipasi heidän seuraansa.

Elias kantoi surunsa ja oma työ jatkui aivan elämän viime hetkille saakka.

Kirkon edustalla oleva kellotapuli on pystytetty vajaat kymmenen vuotta kirkkoa myöhemmin. Sen uumenista löytyy ikivanhoja seppeleitä, joista osa on jäänyt muistoksi Elias Lönnrotin hautajaisista. Hauraina ne vielä roikkuvat tapulin harmaalla seinällä, kuitenkin ihmeen hyvin säilyneinä.