Fjodor Dostojevski: Lempeä neito (Кроткая, 1876) – itsemurhan arvoitus

Taustaa

"Lempeä neito", elokuva vuodelta 1960

Fjodor Dostojevski kirjoittaa vuonna 1876 päiväkirjassaan lokakuun numerossa (Kirjailijan päiväkirja) erään ompelijaneidon itsemurhasta. Tämä hyppäsi neljännen kerroksen ikkunasta, koska ei kyennyt huolehtimaan elannostaan. Erityistä tapauksessa on se, että neito painoi hypätessään rintaansa vasten ikonia. Dostojevskille se antaa tuo itsemurhaan oudon, ennenkuulumattoman sävyn.

Se on jotenkin lempeä, nöyrä itsemurha. Siinä ei ollut edes mitään nurinaa (purnausta) tai purnausta: yksinkertaisesti vain – ei voinut enää elää. ”Jumala ei halunnut” – ja hän kuoli rukoillen.

Yleensä tuolloin itsemurhan tekijät saivat kansan suussa julman tuomion. Kirkko piti sitä suurimpana syntinä. Tällä kertaa tuo pyhäinkuva toi traagiseen tapaukseen jotain uutta. Dostojevski julkaisi päiväkirjaansa kuukausittain, ja sen seuraavan kuun numerossa ilmestyi kertomus lempeästä neidosta. Sen lähtökohtana on tuo itsemurhatapaus. Kirjailija on kuitenkin luonut sen ympärille aivan uuden tarinan. Panttilainaajana toimiva keski-ikäinen mies on yksin asunnossaan 16-vuotiaan vaimonsa ruumiin äärellä. Tuo vaimo on juuri hypännyt ikkunasta pyhäinkuva rintaansa vasten painaen. Mies kertoo järkyttyneenä tarinansa kuvittelemalleen kuulijalle. Vaimonsa kuoleman myötä myös hänen oma elämänsä on menettänyt merkityksensä.

Fjodor Dostojevskin kertomus Lempeä neito (alkuperäinen nimi Кроткая) on pituudeltaan noin 50 sivua. Se on pintatasolla erään lyhyeksi jääneen avioliiton tarina, mutta ei sitä voi miksikään parisuhdekuvaukseksi rajoittaa. Kertomuksen tulkinnalle antaa oman ulottuvuutensa myös se, että se on ilmestynyt ensimmäisen kerran kirjailijan päiväkirjassa, tuolloin kuukausittain ilmestyneessä julkaisussa. Siitä kerron lisää edempänä. Kertomus löytyy suomeksi kirjasta Valkeat yöt (Karisto Oy, 2007) Eila Salmisen suomentamana.   Sen on aikaisemmin suomentanut myös Juhani Konkka (Valitut kertomukset, WSOY), kertomuksen nimenä on Lempeä luonne. Konkan suomennos on hieman vanhahtava ja paikoin liian kömpelösti alkutekstin rakenteita ja sanavalintoja mukaileva, mutta siinäkin on omat ansionsa. Sen ilmestymisvuotta en tähän hätään pysty kertomaan, mutta minun käyttämäni kirjan kolmas painos on julkaistu vuonna 1998.

Kertomuksen alkuasetelman kerroin jo yllä: 41-vuotias mies on omassa kodissaan vaimonsa ruumiin äärellä, vaimo on aiemmin samana päivänä hypännyt kodin ikkunasta kadulle painaen rintaansa vasten vanhemmiltaan perimäänsä, neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta kuvaavaa ikonia. Avioliitto 16-vuotiaan neidon kanssa oli jäänyt hyvin lyhyeksi. Järkyttynyt mies purkaa tuntojaan, käy lävitse tuon ”lempeän neidon” elämää, lyhyttä avioliittoa ja siihen johtaneita tapahtumia tullen samalla paljastaneeksi salaisuuksia myös itsestään. Tarina on mielen syvyyksiin paneutuvaa pohdintaa itsemurhasta ja kahden ihmisen henkisestä yksinäisyydestä. Siitä kuvastuu elämässään juuri kaiken menettäneen miehen epätoivoinen yritys löytää tapahtumaan perimmäisiä syitä.

Kertomus liittyy hyvin tiiviisti samoihin teemoihin, joita olen käsitellyt blogissani myös aiemmin. Tämä kirjoitukseni on ilmestynyt marraskuussa 2016: https://perttueemeli.blogspot.fi/2016/11/elama-kuolema-ikuisuus-dostojevskin.html. Siihen olisi pitänyt liittää myös tämä Dostojevskin kertomus mutta jätin sen pois, kun juttu oli muutenkin venynyt eikä tuo kertomus jostain syystä tuolloin erityisemmin innostanut. Olen maininnut kirjoituksessani eräitä kirjailijan päiväkirjassa esille tuotuja tapauksia, joilla on oma yhteytensä myös Lempeään neitoon. Dostojevskihan käsitteli päiväkirjassaan paitsi itsemurhia myös naiskohtaloita. Hän arvosteli oikeusjärjestelmää nostamalla esille naisten tekemiä rikoksia, joista osissa valamiehistö antoi vapauttavan tuomion, toisaalta oli ainakin eräs tapaus, jolloin Dostojevskin mielestä naisen saama tuomio oli kohtuuton ja tämä olisi pitänyt vapauttaa. Tästä viimeksi mainitusta en ole kirjoittanut mutta se osaltaan on vaikuttanut Lempeän neidon tarinaan. Siinä nuori raskaana oleva vaimo työnsi miehensä edellisestä avioliitosta olevan pikkutytön ikkunasta. Tyttö jäi kuin ihmeen kaupalla henkiin eikä edes vammautunut. Äitipuoli sai siitä ankaran tuomion, pakkotyötä ja elinikäisen karkotuksen Siperiaan. Dostojevskin mielestä teon tekijä oli ollut raskautensa takia mielenliikutuksissaan ja siksi syyntakeeton. Hän kävi tapaamassa naista vankilassa ja hänen luonteestaan löytyy myös ”lempeyden” piirteitä.

Kerron hieman lisää juttuni taustoista. Joskus kauan sitten olen sen lukenut, vain tutustuakseni kirjailijan tuotantoon. Se ei tehnyt erityisemmin sykähdyttänyt, minua kiinnostivat lähinnä kirjailijan suuret romaanit. Vanhemman miehen ja nuoren neidon avioliitto tuntui aiheena vanhahtavalta. Suomen kirjallisuudessa on Minna Canthilla ja Juhani Aholla on samaan aihepiiriin liittyviä kuvauksia. Kai niiden kautta olin saanut tällaisista avioliittotarinoista tarpeeksi. Lempeä neito unohtui taustalle. Tilanne muuttui oleellisesti, kun satuin kesällä katsomaan vuodelta 1960 peräisin olevan, kertomukseen pohjautuvan neuvostoliittolaisen elokuvan. Se löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=X-5Z017VFuo.   En itse asiassa kai olisi sitä edes katsonut, ellen olisi tutustunut tuolla samalla sivulla elokuvasta käytyyn keskusteluun. Tulkinnoissa oli eroja ja reaktiot olivat yllättävän tunnepitoisia. Halusin nähdä, mistä moiset erimielisyydet ovat syntyneet.

Elokuvan on ohjannut Aleksandr Borisov, joka on ohjaajana tuntematon nimi.  Se teki vahvan vaikutuksen lähinnä kuvallisen ilmaisunsa ja hienojen roolisuoritusten ansiosta. Erityisesti lempeän neidon roolihahmo on mielestäni upea. Elokuva on mustavalkoinen. Mieleeni nousi muutamia muitakin samoina aikoina valmistuneita mustavalkoelokuvia, jotka ovat saaneet paljon myönteistä huomiota elokuvan historiassa. Tämä on kuitenkin jäänyt unohduksiin. Ei se mikään suurteos ole mutta minua se puhutteli.

Tapahtumat sijoittuvat kolkkoon, tummanpuhuvaan kaupunkiympäristöön. Ilmapiiri on ahdistava. On paljon tyhjiä, kalsean kivisiä seiniä, valojen ja varjojen luomaa kontrastia. Se tuo filmiin dramatiikkaa, luo oman jännitteensä ihmisten kanssakäymiseen. Elokuvassa varjot liikahtelevat ja tuntuvat pitävän elämää pystyssä. Valo yrittää pilkistää ikkunasta sisään.  Elokuvan kerronta on pelkistettyä, vähäeleistä. Lempeän neidon vaiteliaisuus luo hänestä salaperäisen kuvan. Muistan yhden vienon vilpittömän hymyn, tilanteessa kun nuori morsian saapuu valkoisessa hääpuvussa miehen asuntoon. Sen jälkeen hymy hyytyy, hänestä nousee välillä pintaan ironisen pilkkaavia tuntoja.  Hän pääosin vaikenee, ei paljasta itsestään syvintä olemustaan. Aviomies jää etäiseksi. Parin yhteinen tyyssija tuntuu lähinnä vankilalta, jossa seinätkin ilkkuvat ihmisten yksinäisyyttä.

Sonja Marmeladova - kuvitusta Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen

Elokuvaa katsoessani lempeä neito näyttää Rikoksen ja rangaistuksen toisen päähahmon Sonja Marmeladovan sukulaissielulta. Loppujen lopuksi kohtalonyhteyttä löytyy. Molemmat pyrkivät säilyttämään elämässään puhtaan omantunnon. Molemmat joutuvat tekemään elämässään kompromisseja. Sonja löytää Rodion Raskolnikovista oman rakkauden kohteen, vilpittömän etsijän. Lempeä neito sen sijaan tuhoutuu. Hänen kumppaninsa panttilainaaja onnistuu lopulta tuhoamaan neidon puhtaan avoimuuden, rakkaus sammuu. Elämän raaka laki korjaa satonsa. Lempeän neidon hahmon kautta Dostojevski kuvaa oman aikansa kolkkoa puolta.

Kertomuksesta ja itse asiassa siihen enemmän tai vähemmän pohjautuen on tehty suhteellisen runsaasti elokuvia ja dramatisointeja. Nimekkäimpiin tekijöihin kuuluu ranskalainen Robert Bresson. Hän on tehnyt löysästi alkuperäistekstiin pohjautuvan, vuonna 1969 valmistuneen elokuvan Une femme douce ”Suloinen nainen”. Siitä on kerrottu täällä. Muutamia löytämiäni dramatisointeja ja filmejä yritin katsoa, mutta eivät erityisemmin innostaneet. Bressonin elokuvaa en ole nähnyt.  

Usein on todettu, että ihmiset haluavat päästä helpommalla ja katsovat teoksesta tehdyn elokuvan vaivautumatta lukemaan itse teosta.  Nyt minun tapauksessani elokuvan katsomisen myötä palasin uudestaan alkuperäisteoksen pariin.  Jouduin sitten kyllä hieman umpikujaan. Elokuva alkoi lähinnä häiritä lukuprosessiani, ohjata tulkintojani tiettyyn suuntaan. Kirjoitin kertomuksesta alkuvaikutelmia mutta tarkemmin lukiessani siitä alkoi nousta esille ristiriitaisia seikkoja ja jouduin palaamaan tekstiin uudelleen.  Löysin myöhemmin myös pari kiinnostavaa näkökulmaa, joista kerron alempana.

Juonen käsittelyä

Kertomuksen alussa on kirjailijan itsensä kirjoittama esipuhe, jossa tavallaan kartoitetaan tilanne. Siinä hän selvittää, miksi hän kutsuu tarinaansa ”fantastiseksi kertomukseksi”. Hän tarkoittaa sillä kertomuksen muotoa. Itse aihe ja kuvaus eivät ole kuitenkaan mitään fantasiaa. Sisällöltään kertomus on täyttä realismia.

Kyse on aviomiehen monologista vaimon ruumiin äärellä. Se on tilanteena keinotekoinen. Mies puhuu tavallaan yksikseen. Jonkun on täytynyt toimia ikään kuin pikakirjoittajana, joka on pannut muistiin ruumiin äärellä puhuvan miehen vuodatuksen. Samantapaisia menetelmiä tunnetaan kirjallisuuden historiassa muitakin. Dostojevski mainitsee Victor Hugon kertomuksen Kuolemantuomitun viimeinen päivä, jossa kuitenkin oletetaan, että tuomiotaan odottava mies olisi kyennyt itse kirjoittamaan ajatuksensa muistiin. Kertomuksen ”fantastisuus” mahdollistaa sen, että miehen mielenlaadun muutokset voidaan ottaa huomioon. Tunteet ovat pinnassa, kerronta voi olla välillä sekavaa. Se on omalla tavallaan tajunnanvirtaa.

Dostojevskin realismi liittää henkilöhahmot hänen oman aikansa yhteiskuntaan. Tuon ajan elämisen raadollisuus paljastuu pelkistettynä. Totean jo tässä vaiheessa mielipiteenäni, että ei vain tuo lempeä neito ole kertomuksen uhri, myös miehen hahmon takaa paljastuu elämän julmat lait.

Kertomuksessa on kaksi päähenkilöä. Heidän nimeään ei ole mainittu. On 41-vuotias panttilainaajaksi elämässään päätynyt mies; on lempeä neito, joka ilmestyy hieman alle 16-vuotiaana miehen konttoriin ensin asiakkaana ja josta kertomuksen edetessä tulee miehen vaimo. Neito on menettänyt molemmat vanhempansa ja asuu kahden tätinsä hoivissa.

Panttilainaajan työ kuuluu tuon ajan Venäjän halveksituimpiin ja siihen mies on päätynyt lähinnä olosuhteiden pakosta, vaikka toki hän toteaa, että olisi ollut muitakin vaihtoehtoja. Kyseessä on kuitenkin aivan tavallinen, omaa unelmaansa toteuttava mies.

Muita henkilöitä on niukalti. On palvelijana toimiva Lukeria, joka onkii miehelle tärkeitä yksityiskohtia neidon menneisyydestä. Sitten miehen menneisyydestä tarinaan ilmestyy sotilasuran ajoilta tuttu entinen kaveri Jefimovitš, joka alkaa osaltaan rikkoa avioliittoa tuoden tuoreen aviovaimon tietoon yksityiskohtia miehensä ikävästä ja häpeällisestä menneisyydestä. Jefimovitš on eräänlainen kaunainen kiusantekijä, joka hakeutuu entisen rykmenttikaverin elämään ja omilla paljastuksillaan vahvistaa aviovaimon kapinaa dominoivaa miestään vastaan.  Heidän lisäkseen mainitaan vielä muutamia henkilöitä, kuten panttilainaamon asiakkaita ja lääkäri.

Miehen menneisyys paljastuu kertomuksen kuluessa. Hän oli ollut sotilasuralla, josta hän oli skandaalin vuoksi joutunut eroamaan ja jäänyt sitten puille paljaille. Hän eli kurjissa oloissa rahattomana noin kolme vuotta, kunnes oli saanut perinnön, jonka turvin hän oli perustanut panttilainaamon. Miehen tavoitteena on tarpeeksi rahaa kerättyään mutta Krimin etelärannikolle, ostaa maatila ja elää siellä onnellisesti paikallisia talonpoikia tukien. Nuoren aviovaimonsa mies liittää omavaltaisesti mukaan unelmaansa, mistä sitten kehittyy kriisi puolisoiden välille.

…

Miehen luokse panttilainaamoon ilmestyy yllättäen tuo neito. Mies kiinnittää huomiota neidon käytökseen. Se on poikkeava. Hän tuntuu kömpelöltä, on hyvin hämillään. Hän tuo lähes arvottomia esineitä, mies antaa pikkurahaa, kerran pelkästä säälistä. Tyttö ei jää tinkimään eikä kiistelemään, niin kuin muut, vaan poistuu äkkiä paikalta. Miehen johonkin pisteliääseen kommenttiin neito reagoi punastumalla. Välillä myös silmät saattavat leimahtaa.  Näin ollen vaiteliaisuudestaan huolimatta neito sisimmässään reagoi hyvin tunteenomaisesti.

Mies kiinnostuu neidosta ja alkaa hankkia hänestä tarkempia tietoja, saa sitten selville hänen ankean taustansa.

Ensimmäisen kerran hän kutsuu neitoa lempeäksi tilanteessa, jossa mies oli jo alkanut kehitellä jonkinlaista salajuonta. Hän haluaa päästä tutustumaan neitoon lähemmin ja tarjoaa siksi arvottomaksi katsomastaan esineestä pienen summan lisäten ylimielisesti tekevänsä sen vain auttaakseen. Se aiheuttaa tietysti neidossa rajun punastuskohtauksen. Tällä tavalla mies alkaa toteuttaa ”tutustumisohjelmaansa” koetellen tätä erilaisin kommentein. Ensimmäisellä kerralla hän siis on tyly, mutta seuraavalla kerralla hän ainakin kertoo olleensa jo ystävällinen, jopa ”korostetun kohtelias”. ”Minähän olen saanut hyvän kasvatuksen ja osaan käyttäytyä”, hän kehuskelee itseään monologissaan.

”Tajusin silloin, että hän oli lempeä ja nöyrä. Lempeät ja nöyrät eivät vastustele kauan ja vaikka he eivät täysin avaudukaan, niin he eivät kuitenkaan osaa kieltäytyä keskustelusta…”  (Lempeä neito, suom.  Eila Salminen, s. 321.)

Suhde alkaa edetä.

Neito tuo rakkaita esineitään panttilainaajalle, koska hän tarvitsee rahaa lehti-ilmoituksiin. Niissä hän tarjoaa itseään sisäköksi ja kotiopettajattareksi johonkin perheeseen. Hän toistaa ilmoituksen, kun vastauksia ei kuulu. ilmoituksen teksti muuttuu ja lopulta hän on valmis tulemaan työhön palkatta pelkkää ylöspitoa vastaan. Sinä vaiheessa neidon rahat ovat lopussa. Mies näkee neidon epätoivon tämän käytöksessä.

Lempeä neito tuo panttilainaamoon ikonin

Lopulta neito tuo miehelle hopeapäällysteisen ikonin, joka kuvaa Mariaa lapsen kanssa. Mies ei haluaisi sitä ottaa, koska näkee neidon silmistä, että kyseessä on tälle hyvin rakas esine. Neidon pyytäessä mies lopulta ottaa sen, asettaa omaan ikonikaappiinsa omien ikoniensa joukkoon ja tarjoaa 10 ruplaa. Neito kuitenkin pyytää vain viittä eikä suostu ottamaan enempää lisäten, että aikoo lunastaa sen pian takaisin. Siinä tilanteessa kehkeytyy keskustelu, joka avaa neidosta uusia piirteitä. Mies ilmaisee ymmärtävänsä neitoa ja kertoo olleensa itsekin hyvin ahtaalla. Hän viittaa salamyhkäisesti aikaan ennen ryhtymistään panttilainaajaksi. Tyttö reagoi siihen hyvin kipakasti:

                             ”Kostatteko yhteiskunnalle? Todella?” (s. 323)

Kysymys saa miehen hämilleen. Sen voi todeta osuneen maaliinsa. Vastaus jää antamatta. Käy ilmi, että ei ole pelkkä hymistelevä vaikenija vaan reagoimaan kykenevä oivaltava nuori nainen.

Mies jatkaa omalla tyylillään: Katsokaas, olen ”osa voimaa syvää, mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää”.

Se on Mefistoleen repliikki Goethen Faustista. Neito ei sitä tiedä mutta uteliaisuus herää:

Mistä se on? Olen kuullut jossain… (s. 323)

Sitä seuranneen keskustelun lopuksi neito toteaa, että joka alalla voi tehdä hyvää. ”Nimenomaan joka alalla”, neito lisää haluten tässä viitata miehen panttilainaajan ammattiin.

Mies alkaa ihailla nuoren naisen naiivia vilpittömyyttä.

Itse asiassa tämän keskustelun jälkeen mies hankkii viimeisetkin yksityiskohdat neidon menneisyydestä. Hän alkaa tutkia neidon ”kynnenalusia”. Niin voi miehen käyttämän sanan suoraan käännettynä suomentaa.

Mies päättää kosia ja toimia pikaisesti, jota voisi estää neitoa joutumasta juopon kauppiaslesken kotiorjaksi. Kosintaan neito vastaa arvonsa tuntien lausahduksella ”Mietin asiaa”, mitä mies pitää ylemmyyden tunnossaan julkeana ja lähes raivostuu. Kun sitten Lukeria rientää kertomaan, että reaktio on vain neidon luontaista ylpeyttä, mies rauhoittuu ja alkaa itse asiassa hehkua tyytyväisyyttään. Mainittakoon selvennykseksi, että  ”ylpeys” on venäjän kielessä positiivinen ilmaus ja tarkoittaa omanarvontuntoa, itsekunnioitusta.

Vaatimattomat häät ovat edessä. Kihlausaika on hehkeää rakkautta. Kertomuksesta käy ilmi, että kanssakäyminen on avointa, molemmat kertovat toisilleen menneisyydestään. On vielä herkkää ja luottamusta herättävää rakastumisen aikaa. Myöhemmin käy tosin ilmi, että ainakaan yhdestä asiasta mies ei ole kihlatulleen kertonut. Sen silloin jo aviovaimoksi muuttunut neito kokee loukkauksena ja tuo vahvan särön suhteen avoimuuteen. Kyseessä on sotilasuran nolo päätös ja siitä jäänyt häpeä. Se ei kuulunut miehen ennakolta laatimaan ”suunnitelmaan”. Mies yrittää tässä kihlausvaiheessa vain saada neidon valtaansa. Tilanne muuttuu välittömästi vihkimisen jälkeen. Mies tuo kotiinsa vielä vilpittömän ja uteliaan innostuneen morsiamen. Yhteiselon alettua miehen asenne muuttuu määrätietoiseksi ”kouluttajaksi”.

Tutustumisen aikaan rakastunut neito oli vielä iloisena ”leperrellyt” omasta suloisesta lapsuudestaan. Välittömästi vihkimisen jälkeen mies alkaa ottaa tuoreen vaimonsa ilon puuskiin hyvin torjuvan asenteen. Hän vastaa niihin vaitiololla. Näin hän haluaa osoittaa erilaisuuttaan. Hän haluaa luoda itsestään arvoituksellisen kuvan, jäädä salaperäisyyden kuoren alle. Tämä on miehen ”kasvatusohjelman” ensimmäinen tavoite. Hän haluaa korostaa henkistä ylemmyyttään samalla myöntäen, että se tapahtui luontevasti, ponnistelematta.

Mies korostaa tuoreelle vaimolleen omaa varallisuuttaan, mitä miehen mielestä nuoriso luonnostaan väheksyy. Miehensä asenteeseen neito menettää pian luontevan avoimuutensa ja alkaa reagoida vaikenemalla. Mieskin vaikenee tietyistä asioista haluten korostaa siten oman arvon tuntoaan.  Hän uskoo luovansa nuoreen vaimoonsa kunnioituksen henkeä.  Hän vaatii vaimolta täydellistä kunnioitusta, ja myös kurinalaisuutta. Hän esimerkiksi kieltää tätä lähtemästä ilman lupaa ulos.

Ensitapaamisen yhteydessä neidosta huokunut vaitelias nöyryys ja lempeys saa uusia muotoja. Hymyn häiveessä alkaa näkyä pientä pilkallisuutta.

Tiukasta kurista mies kuitenkin osittain luopuu, kun hän haluaa kasvattaa vaimostaan apulaisen panttilainaajan työhön. Siinä vaiheessa syntyy suhteessa ensimmäinen varsinainen konflikti. Vaimo alkaa toimia omin päin, vastoin miehensä neuvoja. Hän arvioi esineitä yli todellisen arvon. Ja erityisesti miestä suututtaa se, että hän alkaa riidellä miehensä kanssa, väittää vastaan. Se on isku arvovallalle. Mies epäilee monologissaan, että vaimon on täytynyt toimia yhteistyössä erään asiakkaan (leskirouvan) kanssa, sillä miehen poissa ollessa tämä tulee uudestaan ja vaimo tekee kaupan, josta mies oli vähän aikaa aiemmin kieltäytynyt.

Mies yrittää puhua vaimolleen järkevästi, mutta vaimo reagoi siihen ”pahanilkinen hymy” huulillaan. Keskinäinen yhteys on menetetty. Mies reagoi pahanilkisyyteen toteamalla rahojen olevan hänen omiaan lisäten, että hänellä on niihin oikeus. Kun hän sitten lausahtaa vaimolleen siihen tyyliin, että hän on kutsunut tämän asumaan asuntoonsa ja toimineensa mitään salailematta, saa vaimo raivokohtauksen:

Hän hyppäsi yhtäkkiä pystyyn, alkoi vapista kauttaaltaan ja, uskokaa tai älkää, hän alkoi polkea minulle jalkaa! Siinä oli peto… (s. 337)

Mies ilmoittaa samalla, ettei salli tämän enää osallistua panttilainaamon tehtävien hoitoon. Sitä seuraa entistä rajumpi reaktio: ”Hän alkoi hohottaa vasten kasvojani ja poistui asunnosta (s. 338).”

Tuo on kapinointia siinäkin mielessä, että poistuessaan asunnosta hän toimii vastoin miehensä luomia sääntöjä. Vaimo palaa toki illalla kotiin, mutta vaikenee täysin. Miehen odotukset anteeksipyynnöstä eivät toteudu.

Seuraavana aamuna hän poistuu asunnosta jo varhain aamulla, samoin käy seuraavana aamuna. Mies yrittää selvittää vaimonsa olinpaikkaa. Entisessä asunnossa tätien luona hän ei ole käynyt. Mies kertoo tätien nauraneen miehelle päin naamaa. Hän lahjoo toisen tädin ja laittaa tämän selvittämään neidon olinpaikkaa.  Käy ilmi, että neito on tapaillut miehen rykmenttitoveria Jefimovitšia. Mies muistaa, että tämä oli itse asiassa käynyt panttilainaamokonttorissa ja kuiskutellut jotakin vaimon kanssa.

Vaimo palaa illalla katsellen miestään pilkallisesti ja ”naputtelee jalallaan mattoa”. Yhtäkkiä hän kysyy ivallisesti, onko totta, että mies oli ajettu rykmentistä, koska tämä ei ollut uskaltautunut kaksintaisteluun.  Mies yrittää puolustella toimiaan, vaimo nauraa pilkallisesti. Vaimo lisää vain pökköä pesään alkaen kysellä miehen elämästä kulkurina. Tämän seliteltyä menneisyyttään vaimo toteaa miestä sarkastisesti nöyryyttäen:

Oi, nythän te olette merkkihenkilö, finanssimies!” (340)

Tämän jälkeen hän poistuu välittömästi asunnosta.

Näin avioliiton myötä neito ei ole enää lempeä, vaan hänestä on kehittynyt ilkeänä kiehuva kiusan henki.

Mies maksaa runsaasti voidakseen mennä salakuuntelemaan neidon ja Jefimovitšin keskustelua. Hän pääsee viereiseen huoneeseen.  Tässä tapahtui aivan samoin kuin Rikoksessa ja rangaistuksessa, jossa Svidrigailov seuraa tapahtumia salaa vuokraamassaan viereisessä huoneessa. Niin ikään neidon raivokohtauksesta (varsinkin venäjänkielisessä alkuperäistekstissä) nousevat mieleen Raskolnikovin kaatumatautisuuteen viittaavat vapinakohtaukset.

Mies seuraa salaa vaimonsa ja Jefimovitšin yhdessäoloa, avaa sitten kriittisellä hetkellä oven, saa vastaansa yllättyneen rykmenttikaverinsa pilkkasanoja. Hän nappaa vaimonsa mukaansa ja taluttaa hänet kotiinsa, sanaakaan sanomatta. Vaimo ei vastustele, on vain hämmentynyt. Kotona alkaa mykkäkoulu. Vaimo tuijottaa miestä herkeämättä.  Ollaan kuin kaksintaistelutilanteessa.

”Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa vääntyivät heti ivalliseen virneeseen, hän tuijotti minua jo voitonriemuisena ja tiukan haastavasti ja näytti olevan täysin vakuuttunut siitä, että ammun hänet revolverillani. Minä otin aseen taskustani ja laskin sen pöydälle. Hän katsoi vuoroin minua, vuoroin revolveria.” (s. 342)

Miehen revolveri oli vaimolle tuttu jo tutustumisajalta. He olivat tuolloin leikkineet sen kanssa ammuskellen maaliin. Nyt ensimmäistä kertaa vaimo ei tule nukkumaan miehensä viereen vaan jää sohvalle makaamaan.

Seuraavan luvun otsikko on Kauhea muisto. Siinä mies kertoo yöllä tapahtuneesta kohtaamisesta, jossa konflikti kärjistyy. Mies havahtuu yöllä, kun vaimo lähestyy miestä revolveri kädessään. Mies tekeytyy nukkuvaksi. Hän tuntee aseen piipun ohimoaan vasten. Mies luulee kuolevansa, mutta on silti liikkumatta. Hän tuntee käyvänsä hiljaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Sekunnit kuluvat. Kun hän havahtuu, ei vaimo ole enää huoneessa. Mies ei ole varma, tiesikö vaimo miehen olleen valveilla. Hän kuvaa tapahtumaa kaksintaisteluksi. Rykmentissä ollessaan hän oli jänistänyt, nyt hän vei sen loppuun. Mies tuntee olevansa voittaja ja kuvittelee nujertaneensa vastustajansa, oman vaimonsa.

Minä puolestani jäin miettimään, että tuo tilanne saattoi myös olla miehen kuvitelmaa, painajaisuni. Sitä vaihtoehtoa mies ei itse nosta esille.

Seuraavana päivänä mykkäkoulu jatkuu. Mies lähtee varhain ulos ja käy ostamassa vaimolleen oman sängyn toiseen huoneeseen ja eristää sen sermillä. He asuvat nyt ”erillään”. Tähän loppuu kertomuksen ensimmäinen osa.

Kertomuksen toinen osa alkaa luvulla nimeltä Ylpeyden uni. Sen aluksi kerrotaan vaimon sairastumisesta kuumetautiin. Hän sairastaa kuusi viikkoa.  Mies järjestää kotiin lääkärin ja huolehtii vaimostaan epätavallisen antaumuksellisesti. Vaimo vaivautuu, yrittää vakuutella olevansa terve. Tässä vaiheessa kertomusta mies selvittää lukijoilleen armeija-aikansa tapahtumia, skandaalia, joka johti miehen eroamiseen rykmentistään ja upseerin uralta. Hän selittelee ja anoo teolleen oikeutusta.

Vaimon tervehdyttyä eletään hiljaiseloa. Vaimo on omissa oloissaan. Hän ei ota mieheensä kontaktia, hän elää kuin tätä ei olisikaan. Mies odottaa hiljaa jonkinlaista anteeksipyyntöä mutta vaimo tuntuu tyytyneen osaansa. Ollaan pattitilanteessa.

 

Elokuvasta "Lempeä neito"

Kuukausi lääkärin viimeisen käynnin jälkeen alkaa vyyhti yllättäen aueta. Molemmat ovat kotona, nainen on ompelustensa parissa, mies tekee panttilainajan työtään. Tapahtuu odottamatonta. Mies kuulee yhtäkkiä neidon laulavan yksikseen. Hän hämmentyy, sillä hän oli kuullut vaimonsa laulavan vain aivan tutustumisen alkuvaiheessa ennen vihkimistä aikoina, kun he olivat leikitelleet revolverilla ampuen johonkin kohteeseen.  Silloin ääni oli ollut heleä, miellyttävä ja terveentuntuinen. Nyt sen sijaan laulu on heikkoa, äänen soinnissa on säröjä, ääni rikkoutuu. Hän laulaa jotain romanssia, hän pystyy laulamaan vain puoliääneen. Sitten laulu katkeaa, nainen rykii ja jatkaa taas aivan hiljaa. Miestä ei hämmästytä laulun suruvoittoisuus, koska kyseessä on romanssi. Häntä järkyttää laulun säröisyys, aivan kuin laulu itsessään olisi sairastanut.

Mies on hämmästyksen ohella vihastunut siitä, että hän laulaa miehensä läsnä ollessa. Aivan kuin hän olisi unohtanut miehensä läsnäolon. Mies kysyy palvelijalta (Lukeria), onko hänellä tapana laulaa. Tämä kertoo hänen laulavan joskus miehen poissa ollessa. 

Mies lähtee tunnepuuskassaan ulos, ottaa vossikan ja käskee tätä ajamaan johonkin. Kesken matkan hän pyytää kuskia pysähtymään, hän maksaa matkansa ja palaa kiireen vilkkaa vaimonsa luo yrittää puhua hänen kanssaan. Vaimon katsoo miestään ihmetellen, aivan kuin pitäisi mielettömänä pelkän puheenkin rakkaudesta. Tulee tunnevaltainen kohtaus. Mies syöksyy itkien vaimonsa jalkoihin ja alkaa pyydellä vaimolta anteeksi käytöstään.  Mies on täysin sekaisin ja saa käytöksellään vaimonsakin järkyttymään. Tämä saa hysteerisen kohtauksen. Mies jatkaa omaa tunnepurkaustaan, joka saa yhä hullumpia muotoja. Kesken kaiken vaimolta purkautuu tuskainen itkunsekainen lausahdus:

                             ”Ja minä kun luulin, että annatte minun olla näin.” (s. 358)

Se pysähdyttää miehen. Hän tulkitsee sen kuin veitsen viilloksi suoraan sydämeen. Hän kuitenkin uskoo vielä ihmeeseen ja haluaa saada vaimonsa ymmärtämään oman kääntymyksensä. Mies on sokea uskossaan. Hän päästää vaimonsa lepäämään ja sydän riemussaan hän haluaa jatkaa seuraavana päivänä asian selvittelyä. Hän on varma onnistumisestaan.

Ongelmana tässä on se, että se on yksipuolinen tunnepuuska. Vaimo on asiasta järkyttynyt. Miehen käytöksellä on täysin päinvastainen vaikutus. Hänen valtapelinsä on saanut uuden suunnan. Itsekeskeisyydestään hän ei ole silti päässyt eroon. Hän dominoi entiseen tapaan ja se näkyy miehen eräissä lausahduksissa, joiden myötä naisen syyllisyyden tunne vain kasvaa. 

Mies koki jonkin rakkauden puuskan, ymmärryksen ja oivalluksen hetken, mutta vain omassa itsessään. Hän purki vaimolleen oman terapiahakuisen tuskansa. Naisen oman äänen mies torjui, hän halusi muuttaa tämän mielen itselleen suotuisaksi. Mies ei tajunnut, että vaimon sydämessä rakkaus oli jo kuollut. 

Tämä kaikki tapahtuu viisipäivää ennen vaimon kuolemaa. Kertomuksessa alkaa miehen puhdistumisen vaihe. Hän yrittää tunnustaa omat virheensä. Mies viettää päivät vaimonsa kanssa ja alkaa järjestää lääkärinkin suosittelemaa lomamatkaa ulkomaille meren rannalle. Miehen monologi on täynnä itsesyytöksiä. Suureksi virheekseen hän mainitsee sen, että suhtautui vaimoonsa kuin sydänystävään. Hänen olisi pitänyt hillitä itseään.

Mies toteaa vaimolleen, että lomamatkan jälkeen he aloittaisivat uuden elämän.  Hän ehdottaa vaimolle, että he jakaisivat omaisuuden köyhille ja aloittaisivat alusta.  Tässä vaiheessa vaimo hienotunteisesti vaikenee. Mies arvelee, että tämä pelkää loukkaavansa häntä.

Mies on kuitenkin rakkaudesta sekaisin. Hän tuo kaikki tunteensa julki.  Vaimo kuuntelee tätä lähinnä peloissaan. Hän ylistää vaimoaan, tämä toteaa miehen liioittelevan. Päivää ennen itsemurhaa tapahtuu ehkä kohtalokkain tapaus, jossa miehen asenteellisuus paljastuu. Hän puhuu neidolle tuntemuksistaan, kun hän näkee vaimonsa Jefimovitšin kanssa. Siihen vaimo reagoi hysteerisesti purskahtaen itkuun.

Viimeisenä aamuna vaimo saa syyllisyyden puuskan. Hän asettuu miehen eteen polvistuen ja toteaa olevansa rikollinen ja että rikos oli kalvanut häntä koko talven. Vaimo lupaa kunnioittaa miestään ja olevansa uskollinen vaimo. Mies syöksyy suutelemaan ja syleilemään vaimoaan intohimosta hullaantuneena, ”kuin aviomies ensimmäisen kerran pitkän eron jälkeen”.

Sitten mies lähtee noutamaan ulkomaan passeja. Palatessaan hän löytää kadulta vaimonsa ruumiin. Lopussa mies toistelee ”myöhästyneensä vain viisi minuuttia”. Se on itsepetosta. Päivän tapahtumat osoittavat vaimon toimineen määrätietoisesti.  Lukeria oli mennyt rouvan luo ja huomannut tämän rukoilevan ikonin edessä. He olivat jutelleet. Lukeria oli iloinen, että hän oli päässyt miehensä kanssa sopuun. Lukeria poistui mutta seurasi rouvaansa salaa toisesta huoneesta huomaten tämän hymyilevän. Pian ikkuna avattiin. Lukeria meni huoneeseen, näki rouvansa hyppäävän.

…

Mieleen tulee Mefistofeleelta otettu lainaus, jonka mies lausahtaa panttilainaajan pöydän takaa neidolle. Se kääntyy lopussa päälaelleen: mies tahtoi hyvää, mutta sai aikaan vain pahaa.

Vladimir Zaharovin näkemys kertomuksesta

Merkittävä tutkija Vladimir Zaharov esittää oman kuvauksensa ja tulkintansa kertomuksesta.  Zaharovin artikkeli on julkaistu 80-luvulla. Elettiin Neuvostoliitossa ja liekö siitä johtuen artikkelista heijastuu hieman marxilaisuusvivahteinen näkemys. Panttilainaaja nähdään sortajana, hyväksikäyttäjänä. Lempeä neito puolestaan nähdään hyväksikäytettynä. Näin tietysti on, mutta voi kysyä, onko se olennaisinta tässä kertomuksessa. Ja minä kyllä näen myös miehen uhrina. Toki on todettava, ettei artikkelin kirjoittaja mitenkään kärjekkäästi tuo tuota asetelmaa esille. Siinä on muita, keskeisimmiksi nousevia seikkoja, jotka nostavat kirjoituksen arvoa.

Lisään pari sanaa artikkelin taustasta. Se on julkaistu Petroskoissa vuonna 1985 kirjoittajan itsensä valmistaman Dostojevskin kertomusten kokoelman yhteydessä. Zaharov on nykyisin noussut Venäjän Dostojevski-tutkijoiden kärkikaartiin. Pian tuon julkaisun jälkeen hän siirtyi Moskovaan, jossa hän työskentelee edelleen. Minulla on ollut ilo tutustua häneen. Tuo kirja löytyy kirjahyllystäni ja se on Zaharovin itsensä signeeraama. Onneksi oivalsin poimia sen nyt käsiini.

Zaharov valaisee kertomuksen kontekstia ja korostaa sen yhteyttä Kirjailijan päiväkirjaan, samaa mitä itsekin olen yllä jo toistellut. Hän mainitsee nimeltä kaksi tapausta, joista toisesta kerroin tämän kirjoitukseni aivan alussa. Mutta kertomukseen aiheeseen on Zaharovin mukaan yritetty löytää sidoksia myös muutamasta Venäjän kirjallisuuden teoksesta. Kirjailijan oma huomio on kuitenkin ollut ajankohtaisissa tunnoissa.

Ohessa lähtökohtana ovat Zaharovin näkemykset, mutta viittaan myös erääseen toiseen neuvostoajan artikkeliin.  Painotukset ovat toki omiani.

Ulkoisesti Lempeän neidon tarina kuvaa umpikujaan päätyneen parisuhteen traagista loppua. Mies on filosofoiva panttilainaaja ja hänen nuori vaimonsa on lempeä neito. Tällaiselle tavanomaiselta tuntuvalle tarinalle kirjailija antaa kuitenkin aivan uuden ulottuvuuden. Vaimonsa kuoleman jälkeen mies haluaa kieltää täysin yhteyden valtioon ja yhteiskuntaan. Seuraava lainaus on aivan kertomuksen lopusta, suomennos on Eila Salmisen, kuten yllä.

Mitä minulle merkitsevät teidän lakinne? Mihin tarvitsen tapojanne, moraalisääntöjänne, elämäänne, valtiotanne, uskontoanne? Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: ”Vaietkaa upseeri!” Minä huudan hänelle takaisin: ”Mistä olet saanut sellaisen vallan, että minä tottelisin sinua […] Mihin minä nyt tarvitsen lakejanne? Sanoudun niistä irti.” Oi, kaikki on yhdentekevää! (E. Salminen, s. 364)

Kertomuksen sankari päätyy kertomuksen lopussa noin lohduttomiin päätelmiin. ”Kaikki on kuollutta”, huutaa sankari. ”Aurinkokin on kuollut” Se ei anna elämää eikä rakkaus anna ihmisille elämää.

Kuvaavaa tässä yhteydessä on se, että panttilainaaja itse vielä tutustuessaan lempeään neitoon turvautuu juuri noihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, jotka hän nyt haluaa kieltää.

Mies käy kertomuksessa läpi tapahtumien kulkua ja kokee sen myötä ymmärtäneensä tapahtumia uudella lailla. Hän katsoo, että hänen löytämänsä totuus on antanut hänelle järkeä ja sydäntä. Kyse on kuitenkin vain hänen totuudesta.

Tarkastellaan lähemmin teoksia, joissa on havaittu yhteyksiä Lempeään neitoon. Zaharov mainitsee aluksi Aleksandr Puškinin kertomuksen Laukaus (Выстрел), jossa kieltäydytään kaksintaistelussa niin kuin tässäkin kertomuksessa. Kertomus löytyy suomennettuna Puškinin kokoelmasta Belkinin kertomukset.

Laukauksessa Silvio-niminen mies pakenee kaksintaistelupaikalta ja eroaa armeijasta. Hän ei tosin tee sitä pelosta vaan raivosta julkeaksi ja loukkaavaksi kokemaansa vastapuolen käytöstä vastaan. Silvio ei voi asiaa unohtaa vaan kaksintaistelutilanne toistuu myöhemmin, mutta aivan uudenlaisessa tilanteessa. Vastapuoli on menemässä naimisiin. Tällöin kostonhimoinen Silvio ilmestyy näyttämölle ja haluaa osaltaan saattaa kaksintaistelun loppuun, ampua tuolloin tekemättä jääneen laukauksen.  Rakkauden huumassa oleva mies ei voi kunniansa vuoksi kieltäytyä. Kun kaksintaistelutilanteessa Silvio näkee vihollisensa vapisevan kuolemanpelossa, se riittää hänelle. Hän jättää laukaisematta ja poistuu paikalta. Tarinoissa on yhtenevyyksiä.  Molemmissa tuo kaksintaistelutilanne on jäänyt tajuntaan, molemmissa se toistuu toisessa muodossa, Puškinin tarinassa toisen avioliiton ollessa ovella, Lempeässä neidossa yöllä vaimon painaessa revolveria nukkuvan miehen ohimoa vasten. Lisäksi kostonhaluisen Jefimovitšin ilmestyminen saattaa luoda assosiaatioita Silvioon.

Lisäksi Mihail Lermontovin runomuotoisessa näytelmässä Naamiaiset (Маскарад, 1835) löytyy yhteys Lempeään neitoon koston teeman kautta. Siinä on hahmo nimeltä Tuntematon, joka ilmestyy näytelmään kostamaan päähenkilö Arbeninille. Tosin nyt kyse on Arbeninin korttipelihuijauksesta, jonka myötä mies on menettänyt elämässään kaiken. Hänen ainoa elämänvoimansa on kostossa. Se saa miehessä demonisen vallan. Hän seuraa Arbeninia kuin musta varjo ja iskee sopivan hetken koittaessa. Tässäkin löytyy rinnastus entiseen rykmenttikaveriin Jefimovitšiin, joka hakeutuu vaimon seuraan kosto mielessään.

Zaharov mainitsee Mihail Lermontovin romaanin Aikamme sankari (Герой нашего времени, 1840). Panttilainaajan hän rinnastaa romaanissa esiintyvään Petšoriniin. Panttilainaajan toiminta muistuttaa Petšorinin ”kokeilua” Maryn ja Belan kanssa. Hän toisaalta haluaa rakkautta, toisaalta hän haluaa valtaa ja kunnioitusta itseään kohtaan. Tähän yhteyteen sopii yllä esitetty lainaus Mefistofeleesta.  Se kertoo  miehen persoonan kaksijakoisuudesta: toisaalta on rakkaus, toisaalta demoninen pyrkimys saada ihminen omaan valtapiiriinsä.

Zaharov mainitsee toisenkin Aleksandr Puškinin teoksen. Se on Aleksandr Puškinin lyhyt kertomus Patarouva (Пиковая дама, 1834), joka ainakin Suomessa tunnetaan paremmin oopperana. Siinä on kuitenkin juonen sisältöä on muutettu niin, että on parempi verrata teosten kirjallista sisältöä. Kertomuksesta löytyy muutama suomennos. Patarouvassa on saksalainen Hermann-niminen henkilö. Hän on ”Napoleonia muistuttava hahmo”, joka panttilainaajan tavoin on ollut rutiköyhä ja haluaa moninkertaistaa omaisuutensa. Panttilainaaja haluaa muuttaa Krimin etelärannikolle ja elää siellä kuin paratiisissa omaa ihannettaan, ilman vihaa. Hermannilla on myös oma unelmansa. Hän kuitenkin sortuu omaan ahneuteensa. Hän menettää korttipelissä kaiken, tulee hulluksi ja päättää lopulta päivänsä sairaalassa. Yhtenevyyttä Hermannin ja panttilainaajan kohtalossa on siinä, että molemmat haluavat rikastua, mikä näkyy myös heidän persoonassa, luonteessa ja moraalissa.  Suosittelen Patarouvaa, Puškinin alkuperäisteoksesta käännettyä tekstiä. Oopperaakin suosittelen, mutta siinä voi keskittyä musiikkiin.

Dostojevski itse mainitsee kertomuksessaan kaksi länsieurooppalaista teosta. Toinen on Victor Hugon Kuolemantuomitun viimeinen päivä. Siitä olen jo kertonut yllä.  Se liittyy kertomuksen rakenteeseen ja kertojan rooliin. Toinen kertomuksessa mainittu teos ja henkilöhahmo onkin sitten paljon olennaisempi, jota myös olen yllä jo käsitellyt. Se on paholaishahmo Mefistofeles Goethen Faustista. Panttilainaaja rinnastaa itsensä Mefistofeleeseen, helvetistä maan päälle saapuneeseen paholaishahmoon. Kyseessähän on tilanne, jolloin lempeä neito ei ollut vielä avioitunut miehen kanssa, hän oli vasta normaali asiakas, johon mies oli toki jo suunnannut haukan silmänsä ja pyrki saamaan itseensä neidon huomion.

Neito on juuri yllättänyt miehen reagoimalla kipakasti miehelle, kun tämä oli ensin vihjannut joutuneensa olemaan itsekin joskus ahtaalla:

”Kostatteko yhteiskunnalle? Todella? hän keskeytti minut varsin purevaan sävyyn, jossa oli tosin paljon viatonta…”

Panttilainaaja yllättyy neidon reaktiosta muttei häkelly:

Katsokaas, minä huomautin puolittain leikkisästi, puolittain salamyhkäisesti. – olen ”osa voimaa syvää, mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää”…

Lempeä neito havahtuu ja kysyy uteliaana tuosta lainauksesta.  Syntyy lyhyt keskustelu, jossa puhutaan hyvästä ja pahasta. Sen lopuksi neito toteaa tiivistäen lausahduksen, josta käy ilmi neidon oma moraalinen lähtökohta, jota voisi kai luonnehtia toimimiseksi omantunnon mukaan, omantunnon ääntä kuunnellen:

”Totta kai, joka alalla voi tehdä hyvää, hän virkkoi luoden minuun nopean läpitunkevan katseen. – nimenomaan joka alalla, hän lisäsi äkkiä.”  (323-324)

Tuota neidon vilpitöntä kommenttia panttilainaaja hieman kyllä ylimielisesti vähättelee hänen nuoruuden innostustaan mutta loppujen lopuksi hän aidosti ihailee neidon vilpittömyyttä. Tämä on se yhteinen tilanne, joka saa miehen lähtemään tekemään lopullisia selvityksiä neidon taustoista, tutkimaan tämän ”kynnenalusia”. Sen selvityksen jälkeen mies päättää kosia neitoa. Mies löysi neidosta jotain aitoa, uteliasta nuoruuden innostusta. Hän huomasi neidon kurjan menneisyyden mutta ei voinut olla ihailematta neidon ylevää kiinnostusta Mefistofeleen sanoihin. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kyseessä oli sama ihminen. Vaikka mies löysi neidon sisältä aidon ihmisen, hän kuitenkin suhtautui tähän kuin ”omaansa”, joka oli hänen vallassaan. Mies oli omaksunut toiminnassaan Mefistofeleen osan. Miehestä paljastui kaksijakoisuutta kuin jo Petšorinin hahmon yhteydessä mainitsin. Kertomuksen lopussahan tuo Mefistofeleen lausahdus käy toteen käänteisenä, kuten yllä olen jo tullut todenneeksi.

Tässä yhteydessä lainaan myös hieman myös toista neuvostoajan kirjoitusta, jonka olen niin ikään löytänyt eräästä kirjahyllyni ruttuisesta kirjasta. Kyse on vuonna 1962 julkaistusta Dostojevskin valittujen teosten kokoelmasta. Sen pitkässä johdantokirjoituksessa V. Holševnikov yhdistää panttilainaajan hahmon Dostojevskin vuonna 1864 ilmestyneen romaanin Kirjoituksia kellarista synkkään päähenkilöön. Teos on suomennettu myös nimellä Kellariloukko. En sitä nyt paljoa käsittele, koska satun tuntemaan teoksen melko huonosti. Tulkitsen tuota yhteyttä kuitenkin niin, että Lempeän neidon panttilainaaja on lähempänä realismia. Kirjoituksia kellarista oli aikoinaan teos, josta kypsyi sittemmin Rikoksen ja rangaistuksen monisäikeinen maailma. Kyllähän Sonja Marmeladova on selkeä lempeän neidon sukulaissielu. He muistuttavat ulkonäöltäänkin toisiaan.

Holševnikovin artikkelissa korostetaan panttilainaajan demonisuutta, yhteyttä Mefistofeleeseen. Sekä kellariloukon mies että panttilainaaja tuhoutuvat. Kirjoittaja vertailee noita hahmoja ja löytää panttilainaajasta enemmän luonteenlujuutta. Tämä kykenee toimimaan määrätietoisesti. Panttilainaajalle paljastuu kuitenkin totuus liian myöhään, hän tajuaa totaalisen yksinäisyytensä.  Hän on menettänyt ihmisen, jonka kautta olisi avautunut uusi mahdollisuus.

Palaan Zaharovin artikkeliin. Artikkelinsa lopussa Zaharov vetää punaisen langan yhteen kertomukseen. Se on Dostojevskin oma kertomus mutta kyse ei ole kellariloukon miehestä. Se on Naurettavan ihmisen uni, joka ilmestyi Kirjailijan päiväkirjoissa huhtikuussa 1877, eli nelisen kuukautta Lempeän neidon julkaisemisen jälkeen. Suosittelen niiden lukemista yhdessä. Kertomus vie eteenpäin kirjailijan Lempeässä neidossa aloittamaa moraaliin liittyvää teemaa.

Olen käsitellyt tuota kertomusta edellisen Dostojevski-tekstini lopussa (täällä). Siitä paljastuu Fjodor Dostojevskin uskonnollis-eettinen näkemys. Jutun luonteen vuoksi minulla on siinä oma painotukseni. Ikuinen elämä ei ole kuoleman tuolla puolella vaan se on läsnä tässä elämässä, keskuudessamme. Zaharov ei luonnollisestikaan tuo sille tuota uskonnollista painotusta. Naurettavan ihmisen uni on kosminen matka ajan ja tilan toiselle puolelle ”toiseen maailmaan”. Se on vilkaisu ihmiskunnan myyttiseen historiaan. Se on Zaharovin mielestä poeettinen kokeilu, joka avaa tietä olemisen salaiselle perustalle ja ihmisen itsetajuntaan, ihmiskunnan historian juuriin. Kyse ei ole sinällään mikään varsinainen fantasiamatka, vaan kokeileva taiteellinen tutkimusretki.

Nyt menen sitten tarkemmin Zaharovin olennaisina pitämiin lehtijuttuihin, jotka olivat Dostojevskille itselleen ajankohtaisia tapahtumia. Ne ovat aiheittensa puolesta läheisimpiä yhtymäkohtia kertomukseen. Niiden pohjalta Dostojevski kehitteli tarinan, teki ihmismielen syvyyksiin paneutuvan ajatuskokeilun.

Toista näistä jutuista kirjailija käsittelee päiväkirjassaan ja siitä olen kirjoitukseni johdannossa jo maininnut. Nuori ompelijaneito Marja Borisova heittäytyy ikkunasta painaen rintaansa vasten Neitsyt Mariaa kuvaavaa ikonia. Toinen on oikeusjuttu, jossa leskeksi joutunutta 23-vuotiasta Sofia Sedkovaa syytettiin kuolleen panttilainaamon omistaneen miehensä testamentin väärentämisestä.  Sedkova lopulta vapautettiin syytteistä.

Molemmat aiheet liittyvät tuolloin Dostojevskin päiväkirjojen keskeisiin teemoihin.  Toinen on itsemurha. Toinen aihe on oikeusjärjestelmän uudistuksia seuranneet oikeusjutut. Uudistusten myötä kansalaisista koottu valamiehistö sai päätösvallan, mistä seurasi oikeudenpäätöksiä, joissa rikoksen tehneitä saatettiin vapauttaa syytöksistä. Dostojevski nosti näitä asioita esille ja käsitteli oikeuden toimia kriittisesti pohdiskellen, miksi ”pahuudenteosta tehdäänkin hyvää”. Sedkovan tapauksessa oikeus ei hänen mukaansa voittanut. Dostojevski oli tiukasti kiinni ajan hermossa ottaen kantaa tapahtumiin. Kaunokirjallisuudessa hän käsitteli asioita kuitenkin vapaasti mukaillen, omiin tarkastelukulmiinsa liittäen.

Samaa on sanottava ompelijattaren itsemurhasta. Päiväkirjassaan Dostojevski pohtii sen taustoja ja motiiveja. Hän pohtii ongelmaa laajemminkin, koska tuolloin siitä oli tullut ongelma. Voi jopa todeta, että koettiin jonkinlaista itsemurha-aaltoa. Tämä herätti ristiriitoja, koska virallisesti esimerkiksi ortodoksien kirkko ei tuntenut itsemurhaajia kohtaan minkäänlaista sääliä. Kirkon mukaan kyseessä oli kuolemansynti, rikos Jumalaa kohtaan. Nyt sitten jatkuvaan köyhyyteen ja niukkuuteen kyllästynyt Marja Borisova oli päättänyt lopettaa maallisen vaelluksensa hänelle rakkaan ikoninsa kanssa. Dostojevski toteaa, että se on outo ja ennenkuulumaton piirre. Hän kutsuu sitä eräänlaiseksi ”lempeäksi ja nöyräksi itsemurhaksi”. Dostojevski on tapauksesta hyvin järkyttynyt. Nuori nainen oli kokenut elämänsä niin mahdottomaksi, että edes neidon uskonnollinen mieli ei ollut itsemurharatkaisun esteenä, vaan tuo kirkonkin tuomitsema rikos sai oudon uskonnollisen muodon ja kontekstin.

Kertomuksen otsikon merkityksestä

Jämähdin eräässä vaiheessa pohdiskelemaan myös kertomuksen nimeä. Alkuperäisen nimen ”Krotkaja” (Кроткая) suomentaminen ei ole aivan yksiselitteinen asia, vaikka loppujen lopuksi olenkin hyvin tyytyväinen suomentaja Eila Salmisen ratkaisuun kutsua neitoa ”lempeäksi”.

Aikaisemmin saman kertomuksen suomentanut  Juhani Konkka oli myös käyttänyt lempeä-sanaa, mutta hän nimesi kertomuksen otsikoksi Lempeä luonne. Se mukailee myös hieman englanninnosta  A Gentle Creature, josta nousee assosiaatioita gentleman-sanaan. Englannin kielessä on tavattu myös nimitystä The Meek One, ’Sävyisä’. Lähde on täällä.

Sanan кроткая (krotkaja) vastineeksi sopisi lempeän lisäksi sävyisä, suopea, sovinnainen, ”riitoja välttelevä”, hyväntahtoinen, kiltti, nöyrä ym. Se kuvaa ihmistä, joka alistuu, ei haasta riitaa eikä ole ilkeä, vaikenee kiivastumisen sijaan, toivoo sopua ja käyttäytyy tahdikkaasti ja pidättyväisesti. Kertomusta lukiessani ajattelin, että onkohan Dostojevski halunnut olla hieman ironinen, sillä kyllähän tuo ”lempeä neito” kiivastuu, on ilkeän sarkastinen, pilkallinen ja äkkipikainen. Hän myös käyttäytyy välinpitämättömästi, vetäytyy syrjään miehensä läheisyydestä ja jättää hänet näin huomiotta. Siinä luulisi olevan pientä kiusanteon makua. Ehkä niin on, mutta ei se kuitenkaan ole minusta olennaista. Neito oli lempeä käytökseltään, mutta aika ajoin hänestä näkyi ulospäin myös erilaisia piirteitä. Jos voimakkaat miehen itsensä provosoimat tunnetilat unohdetaan, hän kuitenkin luonnostaan pidättäytyi voimakkaista tunnepurkauksista, kiivailun sijaan vaikeni. Toisaalta tunnepurkauksiaan hän ei sitten kyennyt hillitsemään.

Yllä on käynyt ilmi, että neito halusi olla omaltatunnoltaan puhdas ja vilpitön. Hän on nöyrä ja vaitelias. Hän pyrkii mukautumaan, välttämään vihan purkausta. Kun tunteille ja ahdistukselle ei ole purkautumistietä, sydän pakahtuu. Kun tällaisella ihmisellä pakahtuneet tunteet purkautuvat ulos, ei ne ole enää hallittavissa. Raivo voi olla silmitöntä, ollaan itsekontrollin pääsemättömissä. Ihminen – kuka hän sitten onkin-  antaa suuttumuksen virrata ja kuohua koskena koko voimallaan. Siinä ei rakenneta sopua, vaan murretaan tunteiden tiellä olevat esteet.  Oma häpeän tunne ja moraalinen itsetajunta eivät ole esteenä eivätkä hallittavissa. Päästetään täysillä, pahimmassa tapauksessa estoitta. 

Lempeällä neidolla ei kai ollut varsinaisesti raivokohtauksia. Hän alkoi ilkeillä, tuli sarkasmia ja päälle laukaistu pilkkanauru oli se viimeinen isku vyön alle. Ei ole varmaa mitä kertomuksen mies teki vaimolleen. Itsensä kertoman mukaan hän ei lyönyt, mutta kyllä kerran Lukerian suusta taitaa tulla lausahdus, joka viittaisi myös pahempaan. Tässä tapauksessa olennaisempaa on kuitenkin vaimo. Hänelle jäi tuosta kaikesta arvet sydämeen. Pintaan nousi häpeä ja ahdistus, jonka mies tajusi sydämessään kuultuaan neidon laulavan ja purskahtavan laulaessaan itkuun.  Mies suuttui aluksi, mutta suomut putosivat silmiltä, kun mies oli ensin poistunut ulos ”tuulettumaan”. Mies ryntäsi vaimonsa luo, polvistui ja purkautui täysin estotta, tunnustaen omat virheensä ja oman kieroutensa. Neito järkyttyi, eikä enää kyennyt itse selviytymään häntä psyykkisesti järkyttäneistä tapahtumista.  Kyse oli kuitenkin vasta kuusitoistavuotiaasta tytöstä, joka oli joutunut hyvin varhain sopeutumaan aikuisen rooliin.

Neidon persoonaa leimaa tietynlainen salaperäisyys. Hän on arvoitus, jota mies ei kykene avaamaan. Mutta mies on myös itse henkisesti raajarikko, itsekeskeisyyteensä jämähtänyt yksinäinen, elämässään epäonnistunut ja sitten muusta maailmasta erkaantunut ”oman unelmansa” rakentaja. Kun hän sitten avioituu neitoon, neidon olisi pitänyt mukautua miehen kieroon, kostoa huokuvaan unelmaan. Neito jäi mieli tukahtuneena miehen kolkkoon elämään jonkinlaiseksi koristeeksi. Häntä mies yritti kasvattaa ja valvoa omien kolkkojen periaatteittensa pohjalta. Ihminen ei kohdannut ihmistä. Mies oli vahtikoira ja neito lähinnä miehen elämään kesytetty lemmikki.

Pohdin vielä hieman tuota kertomuksen nimeä. Sanalla lempeä on suomen kielessä varmaan erilaisia mielleyhtymiä kuin tuossa venäläisessä vastineessa. Halusin rinnastaa Raamatun käännöksien kieltä. Venäläisessä käännöksessä nimittäin sana ”krotkaja”  esiintyy useissa yhteyksissä. Suomen kielessä vastine vaihtuu mutta hyvin usein vastineena on sana lempeä, näin nimenomaan uusimmassa käännöksessä. Vanhimmassa 1700-luvulta peräisin olevassa käännöksessä käytetään sanaa siviä.

Raamatussa eri yhteyksissä suomenkielisissä versioissa on käytetty sanaa lempeä, sävyisä, nöyrä. Puhutaan lempeyden hengestä, sovinnaisuuden tai sävyisyyden hengestä, itsensä hillitsemisestä, ystävällisestä mielestä. Se tarkoittaa kaiken vihamielisyyden, äkkipikaisuuden ja suuttumuksen vastakohtaa. Kristittyjen tulee tulla toimeen toisten kanssa, olla nöyriä, lempeitä ja kärsivällisiä. On osattava armahtaa, olla kärsivällinen, ystävällinen ja lempeä. Ihmisen tulee pyrkiä rakkauteen, kärsivällisyyteen ja lempeyteen.

Otan lopuksi mielestäni kuvaavan esimerkin Uudesta Testamentista. Se on Jeesuksen vuorisaarnasta, Matteuksen evankeliumin 5. luvusta jae 5: ”Autuaita ovat kärsivälliset, he perivät maan.” Venäläisessä versiossa on ”kärsivällisen” vastineena käytetty sanaa krotkij: ”Блаженны кроткие, ибо они наследуют землю.” Lieköhän Dostojevski ajatellut tuota Vuorisaarnan kohtaa kirjoittaessaan ”lempeästä neidosta”? Mieleni tekisi vastata myönteisesti. Päiväkirjansa kirjoituksissa hän ilmaisee huolensa Venäjästä ja on huolestunut itsemurhien yleistymisestä. Kertomuksessa neidon elämäntilanteesta annetaan lohduton kuva. Hän on täysin osaton, muiden hyväksi käytettävissä. Hänellä on kuitenkin yksi arvokas piirre – vilpitön omatunto. Se on hänen voimansa. Elämän rankassa todellisuudessa hän ei kuitenkaan löydä sille vastakaikua. Lopulta voimat loppuivat.