Edellisessä kirjoituksessani aloitin jo Lönnrot-teemani
käsittelyn. Siinä kuvasin omaa vierailuani Lönnrotin kotipaikkakunnallani
Sammatissa ja kerroin myös Lönnrotin lapsuudesta ja ensimmäisistä kouluvuosista
kodin ulkopuolella. Nyt jatkan käsittelyä. Käyttämäni kirjalliset lähteet on
mainittu juttuni lopussa.
Tuo yllä oleva kuva antaa kuvan nuoresta ja viriilistä
miehestä. Yleensä hänestä esitetään vanhuuden kuvia, mikä johtuu valokuvauksen
myöhäisestä kehittymisestä. Unohdetaan, että laulumailla runoja keräämässä
kierteli reipas iloinen nuorimies. Muistan kuunnelleeni joskus aikoinani
radioluentaa Lönnrotin päiväkirjoista, jossa Lasse Pöysti yritti vanhan miehen
äänellään jäljitellä nuorta Lönnrotia. Näin vääristynyt mielikuva jäi elämään
minunkin tajuntaan.
Olen kysellyt itseltäni, miksi ylipäänsä Lönnrotista
kirjoitan, kun hänestä lienee kaikki jo sanottu. Yksi perusteeni on Suomen
itsenäisyyden juhlavuosi. Kun kerran kirjoittamista harrastan, niin haluan
satavuotiaan Suomen kunniaksi kirjoittaa myös arvostamistani suurista
suomalaisista. Onhan hänen elämänuransa aivan käsittämättömän merkittävä ja
monipuolinen sekä toisaalta traaginen. Hänen uutteruutensa on vaikuttavaa. Hän
ei pitänyt kynttilää vakan alla eikä mainetta saavutettuaan jäänyt
kabinetteihin hienostelemaan.
Kuuntelin juuri sattumoisin yleisradion ohjelmaa Roman Schatzin maammekirja, jossa
aiheena oli nyt satavuotista itsenäisyyttään juhliva Suomi. Studiossa keskustelemassa olivat juontajan
lisäksi kaksi historiantutkijaa Teemu Keskisarja ja Markku Jokisipilä.
Ohjelmassa ei mainittu Elias Lönnrotin nimeä, mutta viittaan kuitenkin yhteen
kohtaan laajassa keskustelussa. Juontaja kysyy, mitä me tehdään tällä
satavuotisprojektilla vuonna 2017. Keskisarja haluaa venyttää
itsenäistymisprojektia 1800-luvun loppupuolelle. Hänen mielestään silloin
syntyneestä suomalaisuusliikkeestä on lähtöisin se hyvä, joka on jatkunut
suomalaisessa kansallisvaltiossa. Ennen fennomanian läpimurtoa suomalaisella
rahvaalla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa eikä tasa-arvoa. Suomi oli hänen
mukaansa alistettu kehitysmaa, jossa edes arkisia virka-asioita ei voinut
hoitaa äidinkielellä. Globalistiseen ihanuuteen uskova juontaja yrittää
vähätellä kansallisvaltion merkitystä, mutta Keskisarja ei taivu:
-
Voitaisko me nyt lopettaa tämä kansallinen
projekti?
-
Voidaan, jos haluamme palata takaisin nälkään
kuoleviksi metsäläisiksi ja alistetuiksi kehitysmaalaisiksi ja lopettaa kaikki
sivistyshömpötykset.
Kun juontaja pyrkii vähättelemään kansallisvaltion
merkitystä, Keskisipilä toteaa suomalaisen nationalismin olleen positiivinen
voima, vaikka nykyisin siitä onkin tehty kirosana.
Juuri niin. Mielestäni Elias Lönnrotin kaltaiset miehet
tekivät sitä uraa uurtavaa pohjatyötä kansan keskuudessa. Hän oppi kansan
parissa kiertäessään suomalaisten syvimmät tunnot ja toi niitä esille
kansalliseen keskusteluun. Hänen myötään nousi suomalainen itsetietoisuus. Hän
halusi nostaa suomalaisia toimimaan oman lähiympäristönsä eteen ja samalla oman
kansakuntansa eteen, kantamaan itsestään vastuuta. Lönnrotin oma elämä on
merkkinä siitä juurissamme eläneestä yhteisöllisyydestä, jonka voimasta hän
itse pääsi etenemään opin tiellä. Lönnrotin velvollisuudentuntoinen työ oman
kansansa eteen alkoi kantaa hedelmää myös esimerkkinä maanmiehille, kansan
syville riveille.
Ohjelma löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4188014.
Yllä käyty keskustelu alkaa suurin piirtein kohdasta 18:30 ja kestää noin viisi
minuuttia. Tämän kantani olisi kai pitänyt olla loppupäätelmänä. Se on
kuitenkin vain yksi kirjoitukseni juonne.
Ja lopussa on vielä erityinen jälkikirjoitus tuomassa yhdenlaista
vertailukohtaa.
I.
Hämeenlinna ja Turku
Vuonna 1820 koti Sammatissa sai jäädä. Sitä ennen hän oli
vielä koulun ohessa Paikkarin torpassa asuen toiminut teinilaulajana ja
räätälinä. Elias muutti Porvooseen lukioon. Siellä hän kuitenkin viipyi vain
kolme viikkoa. Hämeenlinnan apteekkiin tarvittiin apulaista ja koulusta
tiedusteltiin, löytyisikö sopivaa. Eliasta suositeltiin, koska hän oli jo ehtinyt
oppia hyvin latinaa. Hämeenlinnassa kuluivatkin seuraavat kaksi vuotta.
Rohdoskasvit ja erilaiset lääkkeet tulivat nuorukaiselle tutuksi, mistä oli
suuren suurta apua myöhemmällä uralla.
Apteekkariperhe
huomasi välittömästi ujon nuorukaisen lahjakkuuden. Kun paikallisen
triviaalikoulun rehtori ja samalla Hämeenlinnan piirilääkäri Erik Juhana
Sabelli puhutteli kerran apteekissa Eliasta latinaksi, hän hämmästyi, kun poika
vastasi sujuvasti samalla kielellä. Siitä lähtien Eliaksesta tuli rehtorin
yksityisoppilas. Tämän voi todeta olleen tärkeä potku tiellä
yliopisto-opintoihin.
Vuonna 1822 Elias
aloitti opintonsa Turun akatemiassa. Hän pääsi opiskelemaan Turussa filosofian
kandidaatin tutkintoa. Se oli yleissivistävä tutkinto, johon Elias liitti
monenlaisia oppiaineita. Elias pärjäsi opinnoissa, mutta taloudelliset seikat
toivat edelleen ongelmia. Hän joutui etsimään tienestiä toimeentulonsa
eteen. Hän antoi yksityisopetusta, jonka
myötä hänen elämänuransa alkoi selvetä. Ratkaisevaa Eliaksen tulevaisuuden uran
kannalta oli vuosi 1824, jolloin hän meni opettamaan professori Törngrenin
perheeseen
Pohjustan vielä
Turussa vallinnutta elämänpiiriä. 1810-luvulla Turun yliopiston nuoret
syttyivät romantiikan aatteisiin. Romantiikka oli idealistinen ajattelutapa,
filosofinen suuntaus, jossa ihminen alkoi arvioida uudella tavalla suhdettaan
luontoon. Yksilöllisyyttä ja tunteen voimaa alettiin arvostaa. Vapauden tunne
painui nuoren älymystön sydämiin. Ilmapiiri nosti Suomessa pintaan kansallisen
tietoisuuden. Romantiikan aatteet näkyivät Lönnrotin katsomuksessa näkyvästi
mm. suomalaisen kansallismaiseman ihannoimisessa.
Venäjän vallan alla
saatu autonomia antoi itse asiassa eväitä oman kansallisen identiteetin
kehittymiseen. Rohkaistuttiin nostamaan esille alun alkuun monen mielestä
varmaan hullulta tuntuva ajatus: suomesta olisi tehtävä virallinen opetus- ja
virkakieli. Yksi radikaaleimmista julistajista oli Arwid Ivar Arwidsson.
Itselleni hänen nimensä tuli tutuksi jo koulupoikana. Muistan itse lukeneeni 1970-luvun alussa lausahduksen,
jonka väitettiin olevan häneltä peräisin: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi
emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. Siitä tuli meidän lukiolaisten reaktio
tuolloin päätään nostavalle vasemmistolaiselle Neuvostoliittoa ihannoivalle
suuntaukselle.
Lönnrotin tullessa Turkuun Arwidsson karkotettiin Ruotsiin. Häntä ei
kuitenkaan saatu vaikenemaan ja seuraajia alkoi Suomessakin olla runsaasti.
Yliopiston piiri
oli pieni, kaikki tunsivat toisensa. Lönnrot tutustui mm. sellaisiin
tulevaisuuden suuriin suomalaisiin kuin Runeberg ja Snellman. Elettiin
kansallisen heräämisen aikaa. Lönnrot saattoi tutustua kansallisuusaiheisiin
kirjoituksiin ja kansanrunokeräelmiin. Siinä
poltteessa hän vuonna 1927 päätti lähteä runonkeruumatkalle keräämään aineistoa
suomalaisen identiteetin pohjustukseksi. Elämänura alkoi kirkastua.
Köyhyys ei ollut Lönnrotille
esteenä, vain pelkkä hidaste. Hän hankki varoja antamalla yksityisopetusta,
minkä uskon vain avartaneen nuoren Lönnrotin maailmankuvaa.
Entä muu opiskelijaelämä,
kuten illanvietot ja juomingit? Rahapula toki toi Lönnrotille rajoituksensa, mutta
kyllä hänen päiväkirjamerkinnöistä selviää, että hän osallistui myös
opiskelijoiden huvituksiin. Varsin normaali nuori mies oli kyseessä. Mutta opiskelijan
varojen oli riitettävä paitsi ruokaan, asuintoon, kirjoihin ja vaatteisiin,
myös pakolliseen univormuun. Hämeenlinnan piirilääkäri Sabelli lähetti hänelle
edelleen avustuksia mutta ne eivät riittäneet. Niinpä Lönnrotin vapaa-ajan
täytti kotiopettajan työ. Se venytti myös opintoja.
II.
Törngrenin perhe
Vuonna 1824 hän alkoi opettaa Törngrenin perheen
kasvattipoikaa Karl Wilhelmia.
Johan Agapetus Törngren (1772-1859) oli kirurgian ja
synnytysopin professori. Vaimo Eva Agatha oli (1782-1849) oli kodin hengetär,
joka kaiken älyllisen harrastuneisuutensa ohessa oli kiinnostunut myös
kansanrunoudesta. Perheellä oli toinen koti Vesilahdella Laukon kartanossa,
josta tuli myös Eliakselle tärkeä paikka. Eliaksen tehtävä perheessä oli
opettaa perheen kasvattipoikaa Karl Wilhelmiä. Tämä olikin tuolloin sangen
hankala opetettava, jonka kansaa Elias kykeni löytämään yhteisen sävelen. Siinä
auttoi hänen virikkeellinen lapsuutensa. Yhteys poikaan löytyi erilaisten
leikillisten oivallusten kautta ja Elias onnistui herättämään villin pojan
kiinnostuksen oppimiseen. Karl Wilhelm pääsi elämässään korkealle. Hänestä tuli
yliopiston kirjastonhoitaja ja oppihistorian professori.
Ylipäänsä Eliaksesta tuli Törngrenin perheelle hyvin
läheinen henkilö, kuin oma poika. Elias ihastui kovasti perheen ainoaan
tyttäreen ja suri valtavasti, kun tämä menehtyi 19-vuotiaana vaikeaan sairauteen.
Perheen nuorimman pojan, vuonna 1824 syntyneen Adolfin kanssa kehittyi pitkä
ystävyys. Hänestä tuli liikemies, joka nimesi vuonna 1860 höyrylaivansa Elias Lönnrotiksi.
Törngrenin perheessä Lönnrot ehkä innostui lopullisesti
lääkärin urasta. Lisäksi arvellaan, että Eva Agatha oli se henkilö, joka sai
Eliaksen innostumaan runonkeruumatkoista.
Tuolloin opiskeluaikana tärkeä seikka oli myös se, että
Törngrenien parissa Eliakselle avautui mahdollisuus luoda ihmissuhteita yli
säätyrajojen. Hän loi moniin vaikutuksen, mutta hän myös sai itse laajalti
vaikutteita. Mainittakoon sekin, että Eva Agathan isä oli Henrik Gabriel
Porthanin oppilas, minkä myötä Elias pystyi ammentamaan jotain sivistyksen
perinteestä.
Törngrenin perheessä Elias oppi juomaan kahvia ja se himo
jatkui elämän loppuun asti. Jostain on jäänyt lausahdus, että kahvin ansiosta
Eva Agatha sai Eliaksen taivuteltua runonkeruumatkalle.
Eliaksen suhde Törngrenin perheen kanssa jatkui pitkään. Hän
kävi Eva Agathan kanssa aktiivista kirjeenvaihtoa. Laukon kartanosta tuli
hänelle tärkeä paikka. Kirjallisia töitä tehdessään Elias sai Laukossa paitsi
työrauhan, myös maksuttoman täysihoidon ja muun taloudellisen tuen. Eikä saa
unohtaa siellä saatua henkistä kannustusta. Lisäksi kartanossa Eliaksella oli
mahdollisuus tutustua moniin siellä vierailleisiin merkkihenkilöihin. Laukon
kartanossa Elias sittemmin viimeisteli kaikessa rauhassa vuonna 1849
valmistunutta Kalevalan uutta laitosta.
Lönnrot kokosi Laukon kartanon ympäristössä myös
kansanrunoutta. Yksi näiltä seuduilta löytynyt balladi on tässä yhteydessä
erityisesti mainittava. Se on Elinan surma, jonka
Lönnrot liitti Kanteletar-kokoelmaansa.
Elias oli kiitollisuudenvelassa Eva Agathalle ja hänen
miehelleen. Se varmasti toi Eliaksen omaan sydämeen myöhemmin vanhuuden
lähestyessä auttamisen halun. Vuonna 1849 Eliaksen matka Kajaaniin viivästyi.
Hänen oma morsiamensa Maria Piponius joutui odottamaan sulhoaan, kun tämä jäi
Laukon kartanoon hoitamaan vaikeasti sairastunutta Eva Agathaa. Tämä menehtyi
sairauteensa. Suuren surun keskeltä mies kiirehti häihinsä.
III.
Lääkärinä
Oliko Elias huono lääkäri vai vähättelikö hän muuten vain
vaatimattomuuttaan itseään? Ainakin hänellä oli tunnon tuskia
epäonnistumisestaan. Se oli luonnollista riittämättömyyden tunnetta. Lääketiede
ei vielä tuolloin kyennyt löytämään keinoja moniin rajusti leviäviin kansantauteihin
ja epidemioihin. Hoitokeinot olivat alkeelliset. Parhaana lääkkeenä pidettiin
sitä, ettei sairautta pelättäisi. Vuosien kuluessa Lönnrot yritti kyllä seurata
uusimpia lääketieteen tutkimuksia, mutta kaikkeen ei löytynyt energiaa.
Lääketieteen kehitysvauhti oli huima, mutta se ei vielä Lönnrotin nuoruudessa
ollut nostanut kansan parissa lääkäreiden arvostusta. Aivan lääkärin uran
alkuvaiheessa Lönnrotille tarjottiin mm. lääkärin tehtäviä Hämeenlinnassa
ruokapalkalla, mihin Lönnrot reagoi pirullisen katkuisella kirjeellä. No, tuo
oli itse asiassa yksittäistapaus. Työn tarjoaja oli miehen kouluajoilta tuttu
mies, joka piti edelleen Lönnrotia entisenlaisena pienen torpan maalaispoikana.
Mennään tarkemmin Lönnrotin lääkärin uran alkuun 30-luvulle. Hän valmistui varsinaisesti lääkäriksi vuonna 1832. Hänen kansanperinteeseen liittyvä väitöskirjansa (Suomalaisten maagillinen lääketiede) tarkastettiin kesäkuun puolivälissä ja viiden päivän kuluttua Lönnrot osallistui Helsingin yliopiston ensimmäiseen promootioon. Siinä Lönnrot sai tohtorin arvon ja siihen liittyvät tunnukset: hatun ja miekan.
Lääkärin tehtävät Lönnrot kuitenkin aloitti jo edellisenä
vuonna. Tuolloin elettiin hektisiä aikoja ja Lönnrot joutui heti
apulaislääkärin tehtävissään ajan hermolle.
Vuonna 1830 Aasiasta saapui Eurooppaan kauhea vieras –
kolera. Kansan suussa tappavasta
taudista liikkui kauheita huhuja eikä varsinaista tietoa sen syistä ja
leviämisestä ollut. Hoitokeinona käytettiin erilaisia kylpyjä, suoneniskentää,
oksetusaineita ja sinappikääreen tapaisia lämmityskeinoja. Vuonna 1831 tauti
iski Helsinkiin ja mieliala koko maassa alkoi olla vähintäänkin huolestunut.
Lönnrot kutsuttiin kesken Venäjän matkansa Helsinkiin epidemiaa hoitamaan.
Lääkäreitä oli saapunut ympäri Eurooppaa.
Pakokauhu valtasi kaupungin. Lönnrotin monet tuttavat
pakenivat maalle. Kaupungissa oli tuolloin 10 000 asukasta, heistä
sairastui muutama sata, vajaat kaksi sataa kuoli. Lönnrot itsekin sairastui
mutta parani nopeasti. Lönnrot ei pelännyt, vaan taisteli uhrautuvasti
ihmetellen samalla eräiden Ruotsista tulleiden lääkäreiden pintapuolisuutta.
Tappavassa taudissa päästiin lopulta voiton puolelle. Myöhemmin
syksyllä Lönnrotin työ koleraa vastaan jatkui maaseudulla. Työ oli vaivalloista
senkin vuoksi, että kansa eli erinäisten huhujen vuoksi epäluuloisen pelon
vallassa. Lääkärin luultiin syöttävän myrkkyä.
Uhrautuvasta työstään Lönnrot sai keisarilta palkinnoksi
komean sormuksen, jota hän ei kylläkään osannut arvostaa.
Tohtorin promootionsa jälkeen Lönnrot nimitettiin syyskuussa
lääkäriksi Ouluun. Hänen tehtävänään oli kierrellä ympäri maaseutua jakamaan
kansalle ohjeita sairausien hoidossa. Olot olivat kurjat, puute ja nälkä
kaatoivat kansaa. Talven hän vietti Kainuun seudulla Kajaanissa ja sen
ympäristössä. Lönnrotin kuvaukset kertovat punataudin ja lavantaudin oireista.
Hänen mielestään syynä sairauksiin oli kelvoton ravinto ja epäsiisteys.
Tarvittiin ennen muuta viljaa. Oli levitettävä tietoa siitä, miten voi välttää
tartuntaa.
Kesken kaiken piirilääkäri kuoli lavantautiin ja Lönnrot
siirtyi piirilääkäriksi Kajaaniin. Siellä meni seuraavat kaksikymmentä vuotta.
Toki väliin kertyi virkavapausvuosia kansanrunousharrastuksen ja kirjallisen
tuotannon vuoksi. 40-luvulla lääkärin työ alkoi yhä enemmän tuntua miehelle
taakalta. Kansanrunouden keruu vei Kajaanissa kaiken muun ajan.
Kävelykilometrejä kertyi vaeltajalle. 50-luvulla elämään tuli uusi käänne, kun
Helsingin yliopistossa vapautui suomen kielen professorin virka. Sitä ennen
lähes viisikymppinen mies oli perustanut perheen.
IV.
Kuoleman karu seura
Lönnrot sai kokea kuoleman karun seuran sekä lääkärinä että
omassa elämässään. Löngrenin perheen ainoaan tyttäreen Evaan hän oli ihastunut.
Tämä kuoli vuonna 1934 alle kaksikymppisenä ja se tuntui Eliaksesta
raskaammalta kuin oman siskon kuolema kymmenen vuotta aiemmin.
Lönnrotin oma henki oli tietysti vaarassa hänen toimiessaan
Helsingissä koleralääkärinä ja sen jälkeen nähdessään epidemioiden ja
tarttuvien tautien niittävän kansaa. Tyhjyyteen kaikuivat epätoivoiset ohjeet siisteydestä
ja puhtaudesta. Viimeisenä vaiheena Lönnrotin kohtaloon vaimon sekä omien
lasten menehtyminen. He kuolivat yhtä lukuun ottamatta ennen isää. Se ei
kuitenkaan haitannut hänen elämäntyötään ja kutsumustaan. Hän piti surun
sisällä sydämessään ja jatkoi työtään entistä aktiivisemmin.
Henkilökohtaisesti varsin traumaattinen tapaus Eliakselle
oli kuitenkin vuonna 1839 tapahtunut traaginen veneonnettomuus, josta Lönnrot
selvisi onnen kaupalla hengissä. Elias oli Kajaanissa palaamassa seurueensa
kanssa helluntaikirkosta. Nopeassa virrassa vene karahti kiveen ja kaatui.
Onnettomuudessa hukkui kaksi henkeä. Heistä toinen oli Eliaksen veljenpoika
Kaarle, joka oli jäänyt isänsä Henrik Juhanan edellisenä vuonna tapahtuneen
kuoleman jälkeen Eliaksen kasvatiksi. Elias kykeni uimaan rantaan. Lisäksi
kaksi muuta veneessä ollutta onnistui pelastumaan. Kaarlen ohella palvelijatar
hukkui.
Veljenpojan kuolema koski Eliasta syvästi. Hän koki
tapauksesta syyllisyyden tuntoa, mikä vaivasi häntä varmaan läpi elämän.
Eliaksen aikana kuuolema ei kysynyt ikää. Lapsia kuoli
kulkutauteihin. Toisaalta Lönnrotin isä eli 85-vuotiaaksi ja äiti eli vuotta
pitempään.
V.
Vihdoin vihille ja sitä seuranneisiin elämän
käänteisiin
Lönnrotin
luultiin jäävän poikamieheksi, mutta avioliitollekin tuli aikansa. Heinäkuussa 1849 hänet vihittiin 21 vuotta
nuoremman Maria Piponiuksen kanssa. Lönnrot oli vielä lähes viisikymppisenä
nuorekas reipas mies ja loistavassa fyysisessä kunnossa. Siinäkään mielessä
avioliitto yli 20 vuotta nuoremman naisen kanssa ei kummastuttanut.
He olivat menneet
salakihloihin edellisenä vuonna. Myös häitä varjosti salaperäisyyden
leima. Niiden ajankohta oli loppuun asti
epäselvä, sillä ei oltu varmoja, milloin Lönnrot ehtii Kajaaniin. Eikä
ujonpuoleinen ja töihinsä uppoutunut Elias niistä ääntä pitänyt. Lönnrot oli
Laukon kartanossa valmistamassa uutta laitosta Kalevalasta. Lähtö viivästyi
talon emännän äkillisen kuoleman johdosta. Lisäksi matka pohjoiseen oli pitkä.
Häät kuitenkin pidettiin ja Lönnrot alkoi taas hoitaa piirilääkärin virkaansa,
kun työ Kalevalan parissa oli saatu päätökseen.
Avioliiton
satamasta tuskin voi Lönnrotin kyseessä ollessa puhua, mutta kyllä Elias
selvästi halusi elämässään rauhoittua. Hän oli rakastunut vaimoonsa ja halusi
asettua enemmän aloilleen. Ehkä vastikään valmistunut Uusi Kalevala oli eräänä elämän virstan pylväänä lisäämässä rauhoittumisen
tarvetta. Pariskunta alkoi heti ensi alkuun rakennuttaa omaa taloa. Työtä
tehtiin yhdessä. Maria-vaimo oli topakka ja määrätietoinen nainen. Hän laati
piirustukset, valvoi aktiivisesti rakennustöitä ja huolehti erityisen
päättäväisesti talon kodikkaasta sisustuksesta. Siitä syntyikin Kajaanin suurin
ja komein asuinrakennus, mikä lienee kertoo jotain myös tuon ajan Kajaanin
pienuudesta. Talo oli noin 22 metriä pitkä ja 12 metriä leveä. Talon
piharakennukseen muuttivat Eliaksen vanhemmat, tosin isä eli enää vain vähän
aikaa. Talo rakennettiin loppuelämäksi. Mitään säröjä ei yhteiselossa näkynyt.
Eikä rahaa säästetty: sitä kului lääkärin toimen neljän vuoden palkka. Muitakin
merkkejä oli siitä, että tarkoitus oli jäädä pohjoiseen, mutta sitten kävi niin
kuin kävi.
Perheen esikoinen
Elias-poika syntyi seuraavana vuonna. Aviopari eli onnensa kukkuloilla, mutta
se tunne romahti pian. Pikku-Elias menehtyi äkillisesti aivokalvontulehdukseen
kaksivuotiaana. Isä Elias otti kantaakseen syyllisyyden varjon, kun ei
lääkärinä osannut aavistaa sairauden laatua. Mutta kuten Korolaisen ja Tuluston
kirjassa todetaan, tuskin silloisin menetelmin lapsi olisi ollut
pelastettavissa. Murhetta lisäsi Eliaksen oman isän kuolema edellisenä vuonna.
Elias etsi tukea mm. uskonnosta. Paras lohtu tuli kuitenkin perheen sisältä.
Kesäkuussa vuonna 1952, kolmisen kuukautta ennen pojan kuolemaa, syntyi
perheeseen Maria-tytär. Eikä Eliaksella ollut aikaa jäädä liikoja kohtalon
liikkeitä murehtimaan. Myöhemmin syksyllä Elias lähetti hakemuksensa suomen
kielen professorin virkaan Helsingin yliopistoon. Sen hän teki lähinnä
velvollisuuden tunnosta. Muutto Kajaanista oli edessä. Sekin auttoi osaltaan
surutyössä. Piirilääkärin virka sai jäädä.
Lönnrot seurasi
virassa Matias Aleksanteri Castrénia, joka oli yllättäen kuollut ehdittyään
hoitaa tehtäviään vai noin vuoden verran. Oikeastaan Lönnrotia lähes
painostettiin hakemaan virkaa, jottei valinta olisi osunut ”väärälle”
henkilölle. Lönnrot piti virkaanastumisesitelmänsä helmikuussa 1854.
Muuton myötä
Sammatista tuli perheelle läheinen paikka. Kesät ja loma-ajat vietettiin siellä
Mikolan talossa. Tosin Kajaanikaan ei täysin unohtunut. Vuonna 1857 Lönnrot palasi sinne lyhyeksi
aikaa taistelemaan nälänhätää vastaan. Ja vielä vuonna 1881 Elias pakeni
Ida-tyttärensä kanssa Helsingistä Kajaaniin edessä olevia Suomalaisen
kirjallisuuden seuran 50-vuotisjuhlia, joiden keskiöön häntä oltiin
työntämässä. Tosin pakomatka ei
onnistunut, sillä häntä oltiin vastassa suurin joukoin sekä Kajaanissa että
välipysähdyspaikalla Kuopiossa.
VI.
PROFESSORIN VIRASTA ELÄKKEELLE
Vuonna 1862 Lönnrot
jäi professorin virasta eläkkeelle täytettyään 60 vuotta. Sen myötä aikaa
vietettiin yhä tiiviimmin Sammatissa. Työt eivät luonnollisestikaan mieheltä
loppuneet. Hän oli julkaissut vuonna 1860 Flora Fennican,
joka oli ensimmäinen suomenkielinen kasvikokoelma. Teos herätti laajuutensa
ansiosta paljon huomiota. Ja 60-luvulla työ kasviston parissa jatkui. Lisäksi hän
meni mukaan virsikirjakomiteaan. Virsien parissa hän teki työtä kuolemaansa
saakka. Siitä kerron lisää alempana.
Hänen
vanhuusvuosien merkittävin työ oli kuitenkin Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Hän toimitti sitä vihkoina vuosien
1866-1880 kuluessa. Työn merkitystä nostaa huomattavasti se, että hän joutui
sen ohessa kehittämään huomattavan paljon suomen kielen sanastoa. Sanaston
luomisessa hän hyödynsi suomen rikasta johto-oppia rakentaen uuden
terminologian tuttujen kantasanojen pohjalle.
Seuraava lainaus on Helsingin yliopiston sivulta:
Vuonna
1880 valmistui Lönnrotin suurtyö, yli 200 000 sanaa sisältävä
Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Edes Nykysuomen sanakirja vielä 1960-luvulla
ei sisältänyt olennaisesti enemmän sanoja. Lönnrot kehittikin suuresti suomen
kirjakieltä ja sanastoa esimerkiksi lakikielen, kasvi- ja kieliopin sekä
matematiikan saralla.
Hän
keksi muun muassa sanat esitys, itsenäinen, kieltolaki, pöytäkirja, sopimus,
tasavalta, äänioikeus, monikko, toisinto, yksikkö, kansallisuus, kirjallisuus,
kuume, laskimo, valtimo, muste, mietelmä ja sivistys. Suomen kielen
professorina Lönnrot puhui kansan oman kielen merkityksestä. Hän vaati suomen
kielen käyttöönottoa opetuksessa, tieteessä, viranomaispalvelussa sekä
kulttuurissa.
Sanakirjan
tarkistus- ja oikolukuvaihetta pidetään työssä ainutlaatuisena. Hän luki yksin
koko teoksen oikovedoksen käyden läpi yli 200 000 sanaa. Tunnollinen
paneutuminen oli osa Lönnrotin ankaraa velvollisuudentuntoista työmoraalia.
Kalevalan laajuuden
ja merkityksen sekä Kantelettaren kaikki varmasti tuntevat. Eläkkeellä hän loi
lisää kansanperinteeseen liittyviä julkaisuja. Mainitsen yhden, vuonna 1880
valmistuneen Suomen kansan muinaisia
loitsurunoja. Se on ehdoton suomalaisen kansanrunouden merkkiteos. Siitä on
kerrottu, että se oli Elias Lönnrotin pitkäaikaisin toimitustyö ja suursaavutus
alallaan.
Lähes 400-sivuinen
aineisto sisältää laajalti niin kansanparannuksessa, eränkäynnissä kuin
arkisissa töissäkin käytettyjä loitsuja. Kirjassa on myös Lönnrotin laaja
esipuhe suomalaisten vanhasta loitsu- ja taikaperinteestä.
VII.
Perheestä
Perhe kasvoi
tyttärillä. Ida syntyi vuonna 1855, Elina vuonna 1858 ja Eliaksen lemmikki
Thekla vuonna 1860. Lisäksi 60-luvulla perheen päälukua kasvattivat muutamat
orvoiksi jääneet ottolapset.
Kuitenkin kuoleman
varjo seurasi perheen arkea. Vaimo Maria kuoli keuhkotautiin vuonna 1868
perheen nuorimmaisen ollessa kahdeksanvuotias. Ja sen jälkeen tyttäristä kolme menehtyi
ennen Elias-isää. Ida-tytär jäi henkiin mutta sairastumisen uhka leijui
hänenkin yllä. Lönnrot oli tehnyt elämässään uhrautuvaa työtä epidemioita ja
tartuntatauteja vastaan. Omaa perhe oli niitä vastaan kuitenkin
puolustuskyvytön. Isä oli kohtalon edessä voimaton ja tunsi olevansa huono lääkäri.
Vanhin tytär Maria
oli opiskelemassa Jyväskylän seminaarissa. Siellä hän sai keuhkotautitartunnan
ja kuoli lopulta loppiaisena 1874. Ida opiskeli samassa oppilaitoksessa ja
vuoden kuluttua hänkin sai samanlaisia oireita, kuin Marialla oli ollut. Hän
parani, mutta Jyväskylän opinnot saivat jäädä. Idan luonteeseen se jätti
jäljen. Jonkinlaatuiseen uskonnolliseen mystiikkaan hänen kerrotaan olleen
taipuvainen. Isän kuoleman jälkeen Ida muutti Suomesta, eli elämänsä Italiassa
pyrkien unohtamaan menneisyytensä kuulusan isänsä jälkeläisenä.
Elinan vuoro tuli
loppiaisena 1976, 18 vuoden ikäisenä. Hän ei kuitenkaan kuollut keuhkotautiin,
vaan kurkkumätään. Sairaus tuntui aluksi tavalliselta kurkkukivulta. Kun sitten
sairaus vain paheni, Elias vei tyttärensä lääkäriin. Tämä totesi Elinalla
olevan pitkälle kehittynyt kurkkumätä. Sairaus oli tuskainen, kivulias kuolema
koitti joulun alla 1876.
Totean tähän väliin
hieman tietoa epidemioista. Kurkkumätä oli 1800-luvulla hyvin tavallinen
sairaus. Sitä levittävä bakteeri löydettiin 1880-luvulla ja rokote saatiin
kehitettyä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Suomessa viimeinen kurkkumätäepidemia
oli 1940-luvull. Silloin otettiin myös rokote yleiseen käyttöön, minkä myötä
kurkkumätä alkoi Suomessa hävitä. Viimeiset kuolontapaukset ovat vuodelta 1956.
Keuhkotaudin
historiassa tapahtui käänne vuonna 1882. Löydettiin tuberkuloosibakteeri, joka
varmisti olettamukset taudin tarttuvuudesta ja muutti myös lääkäreiden
suhtautumisen sairauteen. Alettiin etsiä aktiivisesti uusia hoitokeinoja.
Lönnrotilla ei siis
voinut olla vielä tuolloin tietoa vaimonsa ja tytärtensä sairauksien
todellisesta luonteesta. Hänellä oli aavistuksia, minkä vuoksi myös Ida-tytärtä
ei enää päästetty Jyväskylään. Kunnianhimoisena lääkärinä hän tunsi totta kai
syyllisyyttä, kun ei ymmärtänyt pelätä pahinta. Ehkä päällimmäisenä oli
kuitenkin voimattomuuden tunne.
Viimeisinä vuosinaan Lönnrot yritti kaiken muun työn ohella seurata myös
lääketieteen ajankohtaisinta kehitystä.
Isä Elias koki
raskaasti elämän kohtalon iskut, mutta piti surunsa sisällään. Kuvaava on
Korolaisen ja Tuluston kirjassa kerrottu tapaus heti Elinan kuoleman jälkeen.
Eliaksen hyvä ystävä tuli tapaamaan. Juttu luisti ja vitsit lensivät entiseen
tapaan. Vasta kotimatkalla Rabbe kuuli, että tytär oli kuollut edellisenä
päivänä.
Voin kuvitella isän
surun ja pakahtumaisillaan olevan sydämen, kun myös nuorimmainen Thekla
menehtyi 18-vuotiaana vuonna 1879. Kuolinsyy oli sama kuin äidillä ja isolla
siskolla – keuhkotauti. Thekla oli ollut isän ja äidin lemmikki. Hänestä oli
kehittynyt tumma suurisilmäinen kaunotar. Sisarten kuolema oli jättänyt tyttöön
jälkensä. Kuolemankaipuu näkyi hänen kirjeissään ja runoissaan. Koulu jäi hiukkasen neidolla kesken, kun
kotipiirissä sinnitellyt bakteeri osui kohteeseensa.
Huomattava on,
miten Lönnrot toimi näiden kuolemantapausten yhteydessä. Vaimonsa kuoltua hän lahjoitti varoja Sammatin
kirkon korjauksiin. Lisäksi hänen perustamansa kansakoulu aloitti toimintansa
saman vuoden syyskuussa ja sinne hän lahjoitti vaimonsa muistoa kunnioittaen
opetusvälineitä.
Maria-tyttären
menehdyttyä Lönnrot lahjoitti kansakoulun lisärakennukseen tarvittavat varat.
Tähän päätökseen liittyi se, että tytär oli opettanut Sammatin koululapsille
käsitöitä. Elinan kuoltua Lönnrot
lahjoitti varoja Sammatin kirkon korjaukseen ja tuki lisäksi pitäjän vammaisia.
Theklan kuoleman johdosta hän lahjoitti Sammatin kirkkoon Adolf von Beckerin
maalaaman alttaritaulun, joka esittää Kristusta jakamassa ehtoollista.
Tulkitsen tämän
auttamisen halun niin, että Lönnrot koki perheekseen koko oman
kasvuympäristönsä ja pitäjänsä yhteisön. Tuota näkemystä laajentaen hän koki
omakseen koko meidän suomalaisen yhteisömme.
VIII.
KUOLEMA
Kuopuksen kuoleman jälkeen ei isäkään ollut enää entisensä.
Idan tuntemuksia kykenen vain kuvittelemaan. Elias jatkoi kuitenkin töitään.
Laaja loitsurunokokoelma valmistui nuorimmaisen kuoleman aikoihin ja hän tunsi
huojennusta saadessaan keskittyä työskentelemään virsirunojen parissa. Hän oli
edelleen työkuntoinen, silmälasejakaan hän ei tarvinnut.
Lönnrot työskenteli aivan elämänsä loppuun. Viimeisinä
vuosinaan hän eli säännöllistä elämää. Hänen heikkoutenaan oli tupakka ja
kahvi. Niistä hän ei luopunut koskaan. Hänelle kehitettiin erityinen rakennelma
piippua varten, niin että pystyi polttamaan piippuaan käyttämättä käsiään.
Käsiään hän tarvitsi kirjoittamiseen. Aamulla herättyään hän aina aluksi lauloi
kanteleella itseään säestäen kaksi kalevalaista laulua. Sen jälkeen hän lähti
metsään pitkälle kävelylle. Siten hän työskenteli. Hän söi yksinkertaista
ruokaa. Lopun päivää hän työskenteli.
Vuonna 1883 alkoi ilmetä merkkejä voimien heikentymisestä.
Hän kärsi suolistovaivoista. Niihin hän lopulta kuolikin. Vaivat haittasivat
loppuvaiheessa hänen istumista. Hän jaksoi istua vain pari tuntia työpöytänsä
ääressä. Siksi hänen vuoteeseen rakennettiin erityinen työpöytä, jonka ääressä
hän pystyi kirjoittamaan.
Testamentin hän oli tehnyt jo pari vuotta aikaisemmin.
Kuolema koitti 19. maaliskuuta 1884.
Lönnrotin hautajaisia muisteltiin Sammatissa pitkään. Läsnä oli
varmaan koko pitäjän väki. Helsingistä tuli Lohjalle jopa erityinen juna,
jollaa saapui maan poliittista ja kulttuurielämän johtoa saattamaan Sammatin
suurmiestä hautaan.
Elinaikanaan Lönnrot oli monin tavoin toiminut Sammatin
hyväksi. Lääkärinä ja monella muullakin tavalla hän oli auttanut ja tukenut
pitäjän vähävaraisia ja toki myös kunnallisissa asioissa hän oli ollut
aktiivisesti edistämässä pitäjän hyvinvointia. Toiminta jatkui myös kuoleman
jälkeen. Testamentissaan hän määräsi Sammattiin perustetavaksi suomenkielisen
kansakoulun tyttöjä varten. Hän ehdotti,
että koulussa kiinnitettäisiin huomiota naisten toimiin ja käsitöihin. Hän
korosti testamentissaan naisten sivistyksen ja käytännöllisten taitojen
merkitystä kansan hyvinvoinnin edellytyksenä.
,,,
Ida
Löysin aivan
äskettäin mielenkiintoisen blogin, jossa käsitellään Lönnrotin sukua. Siellä on
myös tietoa Idan kohtalosta isänsä kuoleman jälkeen. Sen osoite on täällä: http://mlonnrot.omablogi.fi/eliaksen-lapset/ . Blogin ylläpitäjä on Eliaksen veljen,
Adolf Fredrikin suora jälkeläinen. Sen sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista
tietoa.
Siinä kuvataan
Idalla olleen omituinen luonteeksi: oikullinen, ihmisarka, vaatimaton ja
hyvyyttä täynnä. Theklan kuoleman jälkeen hän oli surkutellut, kun joutui itse
jäämään maan päälle. Toisaalta häntä on kuvattu myös iloiseksi ja
seuralliseksi. Ida oli taiteellinen persoonallisuus: hän kirjoitti, piirsi,
teki käsitöitä ja musikaalisuuttakin löytyi. Kaikki jäi kuitenkin pintatasolle.
Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen. Ulkomailla hänellä tiedetään olleen
ystäviä. Arkuus näkyi siinä, että hän vältti isoja ihmisjoukkoja.
Ida peri isänsä
jälkeen huomattavan määrän rahaa ja arvopapereita sekä kuukausittain
nostettavan elinkoron. Vuonna 1886 hän
lähti kiertämään maailmaa, mikä kertoo voimakastahtoisuudesta. Hän lähti
Pietarista, eteni sieltä Dresdeniin ja päätyi lopulta eri vaiheiden jälkeen
Italian Sienaan. Siellä hän eli ostamassaan talossa elämänsä loppuun. Hänen
haaveilemansa Pyhä Maa jäi näkemättä. Elämänsä loppuvaiheissa hän sokeutui ja
sairastui reumaan. Hänen kerrotaan vain istuneen aamusta iltaan sänkynsä
laidalla.
 |
| Idan piirros Lammin talosta |
IX.
Virsikirjakomiteassa
Osallistuminen vuonna 1863 perustettuun virsikirjakomiteaan
on ehkä jäänyt Lönnrotin uraa tarkasteltaessa turhan vähälle huomiolle. Ensi
ehdotuksessa vuonna 1867 oli kaikkiaan 413 virttä ja niistä 97 oli Lönnrotin
ehdottamassa muodossa. Niin ikään Lönnrotin kuoleman jälkeen vuonna 1886
hyväksytyssä virsikirjassa hänen osuutensa oli erittäin suuri.
Tutuin Elias Lönnrotin omista virsisepitelmistä on hänen
kouluvirreksi nimetty virtensä, jonka viimeinen säkeistö kuuluu alkuperäisessä
asussaan näin:
Aikaamme auta muistamaan, Jok’
kulkee joutuisasti,
Sen wuoksi ahkeroitsemaan
Hartaasti, taitawasti!
Karkoita meistä kankeus, Luo
meihin halu, hartaus
Kaikissa menoissamme!
Lähde löytyy täältä.
Virren kerrotaan välittävän Lönnrotin omimpia elämänarvoja. Hän sepitti sen
1860-luvun lopulla Sammatin kansakoulun avajaisiin. Nykyversiossa kieliasua on
hieman muutettu:
”Aikaamme auta muistamaan, Mi
kulkee joutuisasti, sen vuoksi ahkeroitsemaan hartaasti taitavasti. Karkoita
meistä velttous, Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme”.
Vuonna 1943 hyväksytyssä virsikirjassa se on neljäs säkeistö
virrestä numero 474 ja se alkaa sanoin Oi
herra kaikkivaltias (teema: Koulu,
lukuvuoden päättyessä). Vuoden 1986 virsikirjassa se on virsi 460, oheen on
kirjoitettu ”toisinto Raumalta”. Melodia on siinä toinen.
Mainitsen nyt myös toisen virren. Se on nykyisen käytössä
olevan virsikirjan virsi numero 572, jonka Lönnrot on luonut psalmin 65
pohjalta. Erään alan tuntijan mukaan se pitäisi laulaa kevyesti ja iloisen
herkästi. Vanhaa laahaavaa virsilaulutyyliä pitäisi välttää:
”Taas
kukkasilla kukkulat, oi herra kaikki vyötät/ ja laumat lukemattomat taas
laitumilla syötät./ Näin kaikki maa nyt iloissaan sinulle laulaa kiitostaan,/
julistaa kunniaasi.”
Tämä virren ensimmäinen säkeistö olkoon tässä merkkinä
Lönnrotin virsirunouden luomistaidosta. Senkin melodia on toisinto Raumalta.
X.
Elias Lönnrotin luonteesta
Lönnrotin luonnetta on kuvattu ristiriitaiseksi. Tuota
ristiriitaisuutta avataan Korolaisen ja Tuluston kirjassa. Siinä, kysytään,
miten Elias Lönnrot saattoi täysin vaurioitta kestää rikkinäisen ja
nöyryyttävän lapsuutensa. Vastauksena todetaan, että ei hän täysin
kestänytkään. Hän vältti vahingoittamasta muita. Hänen kodissaan kaikki saivat
samanlaisen kohtelun sukutaustasta tai varallisuudesta riippumatta. Myös
eläimet saivat hyvän kohtelun, edes kärpäsiä ei kertoman mukaan hennottu
tappaa. Elias ei halunnut nöyryyttää toisia. Hän esimerkiksi suojeli kerran
ympäri juovuksissa ollutta pappia, etteivät muut olisi nähneet tämän
alennustilaa. Vanhuuden päivinä rahan riittäessä hän avusti tuntemattomiakin
nuoria koulunkäynnissä. Hän jakoi kerjäläisille ilmaista ruokaa. Tällä oli tietysti kääntöpuolensa. Hän oli
sovitteleva mutta se näkyi ajoittain myös liiallisena ”sopuiluna”. Hän ei
kyennyt puolustamaan omia näkemyksiään. Vanhemmiten hänen liika pehmoilunsa
vain lisääntyi.
Lönnrotista huokui vaatimattomuus. Hän oli toisaalta
lähtöisin kansasta, toisaalta hän edusti uutta sivistyneistöä. Keskeistä hänen
toiminnassaan on velvollisuudentuntoisuus. Se oli hänen oman työtarmonsa ja
ahkeruutensa perusta. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaan hän näki ihmiset
tasavertaisina ja lahjakkuus oli Jumalan lahja.
Lönnrotin auttamishalu pohjautuu paljolti siihen, että hän
sai nuoruudessaan paljon apua, tukea ja kannustusta. Ymmärrän hänen tajunneen,
että se oli hänen onnistumisen edellytys. Hänen lahjakkuutensa oli niin
poikkeuksellista, että hän ylipäänsä saattoi saada opintonsa alkuun ja lopulta
päätökseen. Henrik-veli auttoi häntä ensin taloudellisesti. Häntä tuki myös
Sammatin kappalainen Juhana Lönnqvist antaen lisäopetusta. Hämeenlinnassa hänen
auttajiaan olivat apteekkari ja triviaalikoulun rehtori. Sitten Turussa
turvapaikaksi tuli Törngrenin perhe. Ei näin ollut mikään ihme, kun Lönnrot
halusi itse opettaa oman kylän lapsia ilmaiseksi. Kuitenkin joskus hänelle oli
liiallisesta auttamishalusta myös haittaa. Nimittäin lääkärin työssä tulot
jäivät pieniksi, kun ei hän raaskinut ottaa köyhiltä maksua.
Lönnrot oli hyvin mukautumiskykyinen ihmistyyppi. Sen voi
todeta, kun lukea hänen päiväkirjaansa ensimmäisiltä runonkeruumatkoiltaan.
Ihmisiä tavatessaan hän sisäistyy erilaisiin rooleihin saavuttaakseen ihmisten
luottamuksen. Yökortteerinkin hän etsii käytännöllisistä syistä mieluiten
tavallisen kansan parista.
Haluan avata enemmän Lönnrotin luonteen moninaisuutta. Ei
hän pelkästään mikään lepsu myötäilijä ollut. Edellisessä blogitekstini
aiheessa (julkaistu 1.9.2017) käsittelen Fjodor Dostojevskin kertomusta Lempeä neito. Siinä kaiken muun ohessa
käsittelen myös ”lempeän luonteen” ongelmallisuutta. Lönnrotia voi hyvin
perustein kutsua lempeäksi mieheksi. Mutta niin kuin Dostojevskin kertomuksen
neidolla luonteen kääntöpuoli saattoi purkaantua joskus esiin hyvin ilkeänä ja
myrskyisenä, niin kyllä Lönnrot myös osasi olla ”ilkeä”. Laitan sanan varmuuden
vuoksi lainaismerkkeihin, ettei sitä käsitettäisi liian kirjaimellisesti. Se
näkyi hänen kirjeissään ja kirjoituksissaan joskus sapekkaanakin kommentointina.
On tietysti hyvä, että joskus kykenee pitämään todelliset tunteensa piilossa,
mutta aika ajoin on voitava purkautua. Lönnrot teki sen paljolti töittensä
kautta. Kirjoituksissaan hän kyllä viljeli ironiaa, ivaa ja sarkasmia.
Hänen huumorintajunsa oli myös joskus sen laatuista, että
jotkut saattoivat siitä loukkaantua. Kyse oli sarkasmista, jota hän saattoi
käyttää yllättäen mm. riitatilanteissa. Aina sanoma ei mennyt jähmeisiin
suomalaisiin perille. Joskus Kajaanissa juopottelevien herrojen kesken syntyi
mitätön riita kesken jonkun seurapelin. Lönnrot ehdotti, että riita
ratkaistaisiin maistraatissa. Siitä Lönnrot sai osakseen vihaisia mulkaisuja. Venäjän kielen professori Jakov Grot sen
sijaan näki ystävänsä luonteessa vain myönteisiä puolia:
”Olen aivan
ihastunut häneen, varsinkin kun hän puhuu, elehtii ja keinuttelee päätään
edestakaisin.”
Perheen parissa topakka Maria-vaimo halusi jakaa vastuuta
talon käytännön asioista myös puolisolleen, mutta Elias yritti luikerrella
tilanteista huumorillaan. Kun Maria tiedusteli, miten omenapuut olisi paras
istuttaa, Elias nosti tyynesti päätään papereittensa keskeltä:
”Sen
neuvon annan, ettei omenapuita pidä istuttaa latva maahan.”
Kerran vaimo taas valitteli, kuinka kauan vaatteiden pesu
kestää. Siihen mies virkahti: ”Vielä kauemmin kestää, kun ne pestäviksi
pidetään.” Ja kun Elias sattumalta kuuli vaimon päivittelevän huoneeseen
päässeen liikaa savua, huudahti Elias, että ”koirallekin tuli aivan vesi
silmiin”. Perheen naisväkeä alkoi toisinaan harmittaa isän savolaistyylinen
huumori ja kylmäkiskoinen suhtautuminen arkipäivän askareisiin. Perheystävien muisteloiden perusteella se ei kuitenkaan
rakkautta hälventänyt.
Itsekeskeisyys oli Lönnrotista kaukana. Hän jäi mielellään taustalle,
jos näki asian etenevän hienosti ilman hänen väliintuloaan, ja luopui
mielihyvin asioiden hoidosta, jos oli muita pätevämpiä. Yliopiston hallinnossa
hän oli hyvin vaitelias. Kokouksissa hän piti lähinnä kannatuspuheenvuoroja. Ylipäänsä
yliopistotyössä häntä ei voi kutsua lennokkaaksi persoonaksi. Hän oli töihinsä
uppoutunut tutkija, luennoitsijana hän tuskin kehuja sai.
Vanhenemisen myötä Lönnrotin maine ja arvostus kasvoi. Hän kuitenkin kykeni suhtautumaan
arvostukseensa luonnollisesti, tarvittaessa terveellä itseironialla.
Elias pyrki rakentamaan olemuksellaan sopua. Se näkyi myös
hänen yli kansallisuusrajojen yltävässä ymmärryksessä. Vaikka hän siis oli
suomalaisuusmielinen, se ei merkinnyt, että hän olisi asennoitunut ulkomaailman
asioihin ahdasmielisesti. Toimittamassaan Mehiläinen-aikakauslehdessä
hän julkaisi itämaisia satuja ja arabialaisia sananlaskuja, jotka auttoivat
ymmärtämään muita kulttuureita.
Mehiläisen numerossa kesäkuulta 1836 Lönnrot puolustaa turkkilaisia
ja heidän uskontoaan. Kerron ensin taustaksi Lönnrotin uskontokritiikistä.
Hän oli jo aikaisemmin hyökännyt kirjoituksissaan
herännäisyydessä ilmenevää uskonnollista hurmoksellisuutta vastaan. Sitä hän piti joukkopsykoosina, josta oli
lääkärinä huolissaan. Lönnrot katsoi, että kansan epäluuloisuus heränneitä
kohtaan oli järkevää. Tällainen uskonnollisuuden leviäminen oli merkki
pahoinvoinnista. Ihmismieli tarvitsi kansanrunojen ja seuraelämän tuomaa virkistystä.
Lönnrot ei ollut siis mikään myötäilevä ”kivapuhuja”. Hänen
kannanottonsa myötä uskonnollinen liike ja kansallisen herätyksen aate olivat
joutumassa vastakkain. Lönnrotia syytettiin pakanallisuuden suosimisesta. Muun
muassa J. L. Runeberg vastusti Lönnrotia haluten osoittaa, että myös
sivistyneistön piirissä oli herännäisyyden kannattajia.
Tuossa Mehiläisen numerossa Lönnrot moitti aluksi maan
herännäisiä maailmanlopun saarnaajiksi. Sitten hän nosti esille
talonpoikaisrunoilija Iisakki Pieksiäisen ajatuksen, jossa tämä oli nimittänyt
turkkilaisia ”jumalattomaksi julmaksi kansaksi”. Aluksi Lönnrot kehui
runoilijan suomen kieltä, mutta siten hän torjui tämän käsityksen
turkkilaisista ja selvitti muhamettilaisen uskon - eli nykykielessä islamin - perusteita.
Lönnrot osoittaa ymmärrystä muhamettilaisia kohtaan. Lönnrotin mukaan nämä
tunnustavat yhden ainoan Jumalan, kuin kristitytkin, mutta Jumalan
kolminaisuuden he kieltävät. Lönnrot arvostelee Pieksiäisen väitteitä, että
nämä olisivat pakanoita ja jumalaton kansa. Hän pehmentää kuitenkin
kritiikkiään antamalla alussa miehelle tunnustusta muussa asiassa.
Lönnrot ajoi oman kansansa asiaa, mutta uskalsi nousta myös
kansan uskomuksia vastustamaan ja edellytti muiden kansojen kunnioitusta. Lönnrot
halusi ymmärtää kansojen moninaisuutta. Paitsi uskonnollista fanatismia hän arvosteli
jyrkästi myös Suomen kansan laajalti omaksumia vääriä elämäntapoja. Juoppous ja
laiskuus olivat anteeksiantamattomia paheita.
Vuosina 1844-45 Lönnrot teki tutkimus- ja runonkeruumatkan
Viroon. Lönnrot tapasi Tartossa Tohtori Fählmannin. Nähtyään tämän ahkeruuden
pyyteettömyyden Lönnrot totesi, että kaikki suomalaiset tuloistaan ja liiasta
työmäärästään valittavat voisivat oppia Virossa paljon uutta. Lönnrotin mielestä ei ollut riittämättömiä
tuloja, oli vain turhia menoja.
Lönnrot olisi ollut mieluummin pappina Suomessa tuhannen
ruplan palkalla kuin Virossa kymmenen tuhannen palkalla, koska arveli, ettei
tottuisi katselemaan kansan sortoa. Hänen mielestään Suomessa oli Viroon
verrattuna asiat hienosti. Viron talonpoikien asunnotkin olivat huonommat kuin
köyhimmillä suomalaisilla torppareilla. Toisaalta elintasoerot olivat huimat.
Tilanomistajat eivät Lönnrotin mukaan tienneet, mitä vuosituloillaan olisivat
tehneet, talonpojilla ei ollut tietoa, mistä saivat seuraavana päivänä
ravintoa. Lönnrot ymmärsi, miksi talonpojista oli tullut niin velttoja ja
välinpitämättömiä.
Tämä luo osaltaan kuvaa Lönnrotin herkkyydestä ja realismin
tajusta. Hän oli omantunnon mies, mikä kuuluu tuohon yllä mainittuun ”lempeään
luonteeseen”. Lönnrot oli lähtöisin äärimmäisen köyhistä oloista ja hän kykeni
ymmärtämään kansan luonnetta ja asenteita. Omissa toimissaan hän kykeni olemaan
aivan kuin välikätenä köyhän ja osattoman kansanosan ja varakkaiden hyväosaisten
välillä. Hän yhdisti olemuksellaan
kansakuntaa saaden toimillaan kansakunnan yhteisiin ponnistuksiin kansallisen hyvinvoinnin
eteen.
Toimittajana työskennellessään Lönnrot osoittautui hyväksi
organisoijaksi. Hän osasi jakaa töitä. Monet tutut lääkärit, opettajat ja papit
tavallaan verkostoituivat tukemaan julkaisua. He hankkivat tilaajia ja sai itse
samalla verkostojensa kautta arvokkaita neuvoja siihen, kuinka lehteä tulee
toimittaa.
Velvollisuudentunto näkyi siinä, että Lönnrot oli hoitamissaan
asioissa mukana koko sydämellään pannen itsensä myös taloudellisesti likoon. Kun
aikakauslehti Mehiläinen joutui
lopettamaan toimintansa, kärsi Lönnrot palkattomasta työstään rahallista
tappiota 200 ruplaa, viidenneksen lääkärin vuosipalkastaan.
XI.
Lönnrot kansanvalistajana
Lönnrot toimi aktiivisena lehtimiehenä yli 40 vuotta. Kirjoituksista
ilmenee, että Lönnrot halusi ohjata kansaa sellaisiin hyveisiin kuin ahkeruus,
raittius ja jumalisuus. Toisaalta köyhiäkään kohtaan hänen julistustaan ei aina
voi kuvata armahtavaiseksi ja lempeäksi. Laiskat, juopot ja tuhlarit saivat
huutia. Lönnrotin mielestä ihmiset olivat itse syypäitä omaan
huonouteensa. Kansa kieltäytyi omaa
tietämättömyyttään parantamasta elinolojaan ja eli julkisten avustusten
varassa.
Vuoden 1833 nälänhädän ja viranomaisten toimien myötä tuli
ilmi myös kansan avuttomuus. Maata ei
osattu lannoittaa, perunanviljelyssä ei osattu hyödyntää paikkoja, jonne halla
harvoin nousi. Parhaat metsät saatettiin hakata surutta paljaiksi
tervanpolttoon. Siitä kärsi naapuri, mutta sitähän ei tullut kukaan edes
ajatelleeksi.
Kainuussa toimiessaan Lönnrot moitti myös kansan
viinanhimoa:
Katovuosista selvittäisiin, ellei
hyvien vuosia ylijäämäsatoa poltettaisi viinaksi. Kokemuksesta tiedettiin
hyvien ja huonojen vuosien vuorottelu mutta sitä ei haluttu ottaa opiksi.
Kajaanissa Lönnrot perusti raittiusseuran, koska näki
viinanhimon vakavaksi sairaudeksi. Palvelusväen hän syytti juovan palkkansa. Hän
paheksui talonpoikia, jotka kävivät kirkossa vain myydäkseen kirkonmäellä
viinaa. Lönnrotin kiukku ei kohdistunut pelkästään talonpoikiin, myös
hyväosaiset saivat osansa. Rikkaat tilanomistajat saattoivat pitää alaisensa
nöyrinä tarjoamalla heille viinaa.
Lönnrot halusi ohjata kansaa omatoimisuuteen, mutta totesi
myös, että oli rehellisiä talonpoikia, jotka eivät selvinneet ilman apua. Hän
ehdotti, että Etelä-Suomesta oli hankittava neuvojia opastamaan talonpoikia.
Säätyläiset tuhlasivat kuitenkin varojaan kaikenlaiseen muuhun turhuuteen.
Lönnrot vaati vastuuta. Tuomitessaan vastuuttomuuden hän käytti
ajoittain rajujakin sanoja:
”Maan talouden syöpä olivat
rengit, jotka avioituivat kohta 20 vuotta täytettyään ja tekivät Jumalaa
kiusatakseen liudan lapsia, joista kaikista tuli kerjäläisiä.”
(Kuukka-Majamaa-Vepsä, s. 88)
Lönnrot ei pelkästään haukkunut. Hän esitti aktiivisesti
parannusehdotuksia. Lääkintöhallitukselle hän lähetti vuonna 1857 raportin,
joka sisälsi uudistusvaatimuksia. Kansaa
oli ohjattava ajattelemaan päivää pitemmälle, valmistautumaan pahan päivän
varalle. Hän puhui kansan itsemääräämisoikeuden puolesta. Kansan tuli saada
valita kunnan johto, omat luottamusmiehensä, joiden tuli saada kohtuullista
palkkaa. Pelkän kunnian vuoksi halusi harva ryhtyä ajamaan yhteisiä
asioita. Vaalikelpoisuuden ehtona
pidettävät luku- ja kirjoitustaito lisäsivät kansan opinhalua ja
vastuuntunnetta.
Vanhoista huonoista tuhlailevista tavoista oli luovuttava.
Esimerkiksi viljaa ei saanut tuhlata. Ja ylimääräiset rahat kannatti sijoittaa
pankkiin. Luontoa piti käyttää laajemmin hyväksi, talveksi piti kehittää
sivuelinkeinoja eikä turvautua kerjäämiseen. Lönnrotin mielestä luonnosta
löytyi runsaasti aineksia, joita ei osattu hyödyntää ravinnoksi.
Lönnrotin ohjeisiin suhtauduttiin vaihtelevasti. Kainuussa Lönnrot ehdotti kalanviljelyä,
mutta sitä pidettiin ”herrain hyödyttömänä keksintönä”.
XII.
Sammatin kirkossa ja hautausmaalla
Laitan varsinaisen kirjoitukseni loppuun vielä kuvauksen
käynnistäni Sammatin kirkossa. Siitä kerroin jo edellisessä tekstissäni, mutta
tässä on jotain lisää. Kirkko ja ympäröivä hautausmaa ovat eläviä
muistomerkkejä Lönnrotin ajasta.
Sammatin kirkko on perinteisen punainen koruttoman näköinen
suomalainen maalaiskirkko. Ensireaktiona panin merkille sekä kirkon että
viereisen tapulin komeana kohoavan paanukaton. Kirkon esitteen mukaan kirkko on
viimeksi kunnostettu vuosina 2000-2002.
Elias Lönnrotin ja hänen perheensä hauta sijaitsee Sammatin
kirkon vieressä. Viereisestä rivistöstä löytyy myös hänen isonveljensä Henrik
Juhanan hauta. Sammatin kirkko on arvokas pala Suomen historian muistoa.
Nykyinen kirkkorakennus on peräisin 1750-luvulta. Kirkon sivuitse kulkevan tien
juurella seisova kellotapuli on pystytetty vajaat kymmenen vuotta myöhemmin.
Sen uumenista löytyy ikivanhoja seppeleitä, joista osa on jäänyt muistoksi
Elias Lönnrotin hautajaisista. Hauraina
ne vielä roikkuvat tapulin harmaalla seinällä, kuitenkin ihmeen hyvin
säilyneinä.
Kirkon sisällä kaikki näyttää pelkistetyltä. Komea
saarnastuoli veti ainakin minun huomioni. Sinne noustaan suoraan sakastista.
Pappi ilmestyy kirkkokansan yläpuolelle aivan kuin salaa. Minusta siinä ei ole
mitään erikoista, koska mm. minulle hyvin tutussa Oulun tuomiokirkossa on
samanlainen kulkutunneli. Opas kertoi sitä kuitenkin erikoisuutena ja tottahan
toki pienessä kirkossa papin ilmestyminen tällä lailla koetaan eri lailla.
Kirkosta syntyisi oma tarinansa. Totean nyt vain, että professori A. von
Beckerin maalaaman alttaritaulun lahjoitti aikoinaan Elias Lönnrot vuonna 1879
kuolleen Thekla-tyttärensä muistolle. Alttarin oikealla puolella nurkassa oleva
Madonnan patsas on erikoisuus, joka tuo mieleen katolisen perinteen. Sen
alkuperä jäi minulle hämäräksi. Myös Elias itse saarnasi siellä usein keräten
kuulijoita myös ympäröivistä seurakunnista. Kirkkoon tutustuminen jätti
muiston, tekisi mieli sinne joskus palata. Elias Lönnrotin muistoa ja
elämäntyötä ei saa unohtaa. Lönnrotin sanoittamat virret ovat sen kaltainen
luterilaisessa jumalanpalvelusperinteessä liian vähälle huomiolle jäänyt aarre,
että toivoisi sitä hyödynnettävän, kun suunnitellaan menneisyyttämme
kunnioittavia muistotilaisuuksia.
 |
| Eliaksen vanhimman veljen perhehauta Sammatin hautausmaalla |
…
LÄHTEITÄ
Lähteinäni olen käyttänyt seuraavia teoksia:
Korolainen Tuula – Riitta Tulusto: Monena mies eläessänsä.
Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. WSOY 2002.
Kuukka Väinö – Raija Majamaa – Hannu Vepsä: Elias Lönnrot -
taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS 2002.
Majamaa Raija – Elina Anttila: Paikkarin torppa, opas.
Museovirasto 2002.
Suomen kansallisbiografian artikkeleista olen tässä
käyttänyt Eva Agatha Törngrenista kirjoitettua artikkelia: Suomen
kansallisbiografia, osa 10, SKS 2007.
Noista kolmesta päälähteestäni arvostan erityisen paljon
Korolaisen ja Tuluston teosta. Se minut oikeastaan innosti tutustumaan
tarkemmin Elias Lönnrotin elämään. Myös Raija Majamaan oppaaseen kirjoittama
kuvaus Paikkarin torpasta ja Lönnrotin elämästä on hyvin tiivistetty ja tässä
yhteydessä avuksi. Mainitsen vielä oman kotikirjastoni hyllyltä löytyvän Vaeltaja-teoksen. Se on Lönnrotin
päiväkirja ensimmäiseltä runonkeruumatkaltaan Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
vuonna 1828 (SKS, 1985). Muut lähteet ovat vaikuttaneet jossakin alitajuntani
syvyydessä. Käyttämieni nettilähteiden ohessa on linkki. Muutamia kuvia olen kaapannut
yllä mainitusta oppaasta.
Aarne
Anttila on tehnyt Lönnrotista kattavimman elämäkerran ( Elias Lönnrot – elämä ja toiminta, SKS)
. Siihen en ole päässyt tutustumaan. Se on kaksiosainen ja ilmestynyt vuosina
1931 ja 1935.
…
JÄLKIKIRJOITUS
Siinä vaiheessa, kun tämä kirjoitukseni oli vasta
suunnitteluvaiheessa, aloin vertailun vuoksi miettiä, löytyisikö jotakuta
Lönnrotin aikalaista, jonka elämäntyötä voisi tarkastella rinnan hänen elämäntyönsä
kanssa. Suomalaisuusmiehet halusin jättää sivuun, etsin kansainvälistä
vertailukohtaa. Kauan ei tarvinnut miettiä.
Aleksandr Puškin (1799-1837) on venäläisyyden ikoni
ja syntynyt vain kolme vuotta Lönnrotia aikaisemmin. Hänen elämänsä jäi paljon
lyhyemmäksi, mutta yhtä kaikki hän sai elämässään todella paljon aikaan.
Hänelläkin oli sisimmässään polte tehdä työtä oman äidinkielensä ja
kulttuurinsa eteen. Heidät molemmat tempaisi nuoruudessa romantiikan aalto
mukaansa. Lönnrotilta löytyy ruotsinnos maineikkaan venäläisen
historiantutkijan Nikolai
Karamzinin meriaiheisesta runosta, joka on julkaistu Åbo Underrättelser -lehdessä vuonna 1824. Karamzin (1766-1824) oli laajojen
historiateostensa kautta tullut Puškinille varmasti paljon tutummaksi
kuin Lönnrotille.
Aleksandr Puškin on tehnyt todella merkittävää
työtä venäjän kielen ja kulttuurin eteen. Ansiot ovat kiistattomat. Kuitenkin historian
saatossa on Puškinista varsinkin Neuvostoliitossa luotu osittain
vääristynyt kiiltokuva. 30-luvulla maa tarvitsi poliittisen ideologiansa tueksi
Venäjän kulttuurihistoriasta hahmoa, jonka varaan voisi rakentaa
neuvostoyhteiskunnalle kulttuurista ”arvopohjaa”. Jalustalle nostettiin
realistisen kirjoitusperinteen rajamaille sijoittuva Puškin. Helmikuussa 1937 hänen
kuolemastaan tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen johdosta koko valtakunta
valjastettiin juhlimaan suurta runoilijaa, joka haluttiin nähdä jonkinlaisena
sosialistisen aatteen taustana olevan realistisen perinteen esitaistelijana.
Tehtaissa ja tuotantolaitoksissa työläisjoukot pantiin juhlimaan suurta
runoilijaa ja lausumaan hänen runojaan, vaikka todellisuudessa tuskin
tajusivat, kenestä oli kyse.
Lönnrotin persoonan ja hänen elämäntyönsä merkitys Suomen
itsenäisyyskehitykselle on ollut valtava. Sillä on haluttu pönkittää
suomalaisuuden aatetta ja suomalaista kansallisvaltiota, mutta samanlaisiin
keinotekoisiin juhlallisuuksiin ei varmasti ole sorruttu. Puškinin ihailu
kehittyi Neuvostoliitossa lähes palvonnaksi. Samantapaisia hahmoja on Suomikin
satavuotiaan historian aikana tarvinnut, mutta täällä on kuitenkin pitäydytty
muistojuhlissa, komeissa Kalevalan juhlapainoksissa ja muissa arvonantoa
osoittavissa julkaisuissa.
Miesten elämän kaaret olivat hyvin erilaiset. Puškin
sai kasvaa rikkaassa aatelisperheessä. Hän sai jo kotonaan rikkaan
yleissivistyksen, puhui ranskaa lapsena yhtä hyvin kuin äidinkieltään.
Lastenhoitajan tarinat olivat lopulta se kiinnekohta, josta Puškin
ammensi voimansa ja jonka ansiosta hän löysi lahjoilleen tiensä. Lastenhoitajan
tarinat jäivät pikkupojan mieliin kypsymään. Niissä tuli vastaan myös
suomalaisperäisiä hahmoja, joita näkyy hiukkasen Puškinin tuotannossa.
Lönnrotin tie oli pitempi, mitään ei kannettu eteen
tarjottimella. Elämä vei kuitenkin eteenpäin. Molemmat ammensivat kansan
parista ainekset tuotantoonsa ja elämäntyöhönsä. Puškin joutui elämään tsaarin vallan
alla. Sopeutuminen poliittiseen järjestelmään ei aina luonnistunut ja hän
joutui elämään karkotettuna eri puolilla laajaa Venäjää. Siellä hän hakeutui
kansan pariin ja hyödynsi omassa tuotannossaan sen kulttuuriperintöä.
Molemmat joutuivat kasvotusten sensuurin kanssa. Se ei
kuitenkaan ollut hidastetta suurempi este. Keisari nöyryytti välillä Puškinia
ja puuttui tämän yksityiselämäänkin. Hän
kesti sen jotenkuten, vaikka kylläkin välillinen vaikutus saattoi olla
traagisempi. Myös Lönnrot joutui kohtaamaan sensuurin. Julkaisutoiminnassa
(esim. aikakauslehti Mehiläinen ja
sanomalehti Oulun Wiikko-Sanomia)
viranomaisten kiusanteko toi työhön ja sanoman perillemenoon oman haittansa.
Yksityiselämä ei siitä kärsinyt, mistä tosin saa kiittää myös Lönnrotin
sopeutuvaa luonnetta.
Lönnrotin Viron matkallaan tekemät huomiot osoittavat, että
miehillä oli aatteellista läheisyyttä. Luonteet miehillä poikkesivat toisistaan
kuitenkin täysin. Puškin oli raikulipoika ja naisten hurmaaja, joka piti
puolensa, jos miehen kunniaa loukattiin. Häneen verrattuna Lönnrot oli lähinnä
pehmo, mutta tosiasiassa monipuolisempi.
Puškin oli kuollessaan 37-vuotias. Hän joutui yhteiskunnan
kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi puolustamaan kunniaansa kaksintaistelussa
ja menetti siinä henkensä. Tuolloin mies oli yltä päältä veloissa ja tuskin
olisi selviytynyt niistä, vaikka olisi jäänyt henkiin. Kuoleman jälkeen keisari
tuki perhettä auttaen näin selviytymään veloista.
Lönnrot nousi kurjuudesta ja joutui ansaitsemaan omalla
työllään toimeentulonsa. Lähipiiri tajusi hänen lahjakkuutensa ja avusti häntä
mahdollisuuksiensa mukaan. Muiden avulla hän ylipäänsä sai mahdollisuuden
opintoihin. Iän myötä Lönnrotista itsestään tuli aulis tukija ja vähävaraisten
auttaja. Hänen jätti jälkeensä valtavan
perinnön, jonka turvin hänen ainoa eloon jäänyt jälkeläisensä Ida-tytär pystyi
elämään yltäkylläisyydessä.
Sekä Lönnrotin että Puškinin kuolemat aiheuttivat
suuren kohun. Puškinin tehdessä Pietarissa kuolemaa hänen asuintalonsa
ympärille kokoontui sankka väkijoukko. Väkeä oli tuhansia ja ja kaupungissa
pelättiin kapinaa. Tuon pelon vuoksi Puškin haudattiin mitättömän pienessä
kirkossa ja ruumis kuljetettiin kaukaiselle syrjäseudulle. Sieltä ei
kapinahenki päässyt puhkeamaan ja valtakunnan turvallisuusuhka saatiin
laannutettua.
Lönnrotin hautajaiset olivat puolestaan kansaa ja ylhäisöä
yhdistävä massatapahtuma. Niitä muisteltiin pitkään.
Tämänkaltainen vertailu on kiintoisaa siinä mielessä, että
vaikka molemmat miehet asuivat samassa valtakunnassa, he olivat kuitenkin kuin
eri maailmasta. Tuon ajan Suomessa kantavana voimana oli kuitenkin
yhteisöllisyys ja yhteishenki, jonka turvin myös Lönnrotia haluttiin auttaa
elämässä eteenpäin. Puškinin Venäjä eli maaorjuuden aikaa ja kuilu ylhäisön ja
tavallisen kansan välillä oli huomattavan syvä. Syvä se oli toki Suomessakin,
mutta kyllä täällä oli helpompi päästä etenemään. Venäjällä se alkoi tulla
mahdolliseksi vuosisadan lopulla ja siitä seurasikin sitten valtakunnassa
myrsky, joka toi valtaan kansan sortoa hyödyntävän osapuolen.
Suomessakin itsenäisyys taistelun noustessa tilanne
kärjistyi. Onneksi järki voitti. Kansalaissodan traumasta selvittiin
itsenäisyyden koittaessa nopeasti, kun paikallistasolla aatteellisesti
vastakkaista suuntaa edustaneet päättäjät joutuivat kompromissiensa kautta
demokraattista päätöksentekotapaa käyttäen rakentamaan yhteistä tulevaisuutta
yhteiseksi hyväksi. Venäjällä kaikki meni toisin, kun poliittiset vastustajat
koettiin uhaksi ja demokratia unohdettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti