MOTHER!

Nyt en huuda äitiä apuun, vaan kyse on Darren Aronofskyn tänä syksynä ensi-iltansa saaneesta kauhuelokuvasta. Kävin sen jokin aika sitten katsomassa. ”Hei, oot sä äikkää menossa katsoon,” huudahti lipuntarkastaja etsiessäni oikeaa salia. Salissa oli minun lisäkseni kolme muuta, keskellä salia vanhempi rouva ja ylärivillä kaksi popcornia mutustelevaa nuorta.

Mother!  on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Jostain luin, että sen virallisessa ensi-illassa olisi buuattu. En sitä ihmettele, vaikka en hyväksykään. Kaikessa allegorisuudessaan elokuva antaa ajateltavaa. Siitä ei pääse salista poistumisen jälkeen eroon. Monet pienet yksityiskohdat jäävät tajuntaan pyörimään. Se on yksi painava syy, miksi aloin pohtia elokuvaa tarkemmin ja haluan nyt purkaa tuntojani.

Oikeastaan täytyy mainita vielä yksi syy, jonka myötä paljastui elokuvan haastavuus. Lukaisin ennen katsomistani yhden artikkelin, jonka jälkeen kiinnostuin elokuvasta. Onneksi se oli menossa kotikaupungissani ja kaiken lisäksi näytösajankohta sopi hienosti. Kyseessä on T. Hännikäisen kirjoitus Hyväntahtoisuus syö lapsensa, joka löytyy täältä.  Se on hyvä kirjoitus, mutta nyt tajuan, että katsomishetkellä se vei minua ainakin hiukkasen harhaan. En päässyt sen asetelmista täysin irti ja jotain saattoi jäädä huomaamatta. Olisi kai pitänyt lukea mainostekstin lisäksi siitä hieman enemmän tai parasta olisi ollut, jos olisin voinut katsoa sen kylmiltäni.

Totuus on kuitenkin, että vain tuo artikkeli minut sysäsi liikkeelle. Ilman sitä en olisi nähnyt elokuvaa lainkaan ja Aronofsky ohjaajana olisi minulle edelleen tuntematon. En ole nykyajan elokuvateollisuudesta kiinnostunut enkä muista, milloin viimeksi olen käynyt elokuvateatterissa katsomassa jotain maailmanlaajuisessa levityksessä olevaa suurtuotantoleffaa.

Kuvittelen tilannetta, että olisin mennyt katsomaan ”Äikkää” tietämättä siitä etukäteen mitään. En varmaankaan olisi osannut valmistautua Kainin ja Abelin perintöriitojen tapaisiin raamatullisiin viitteisiin ja saattaa olla, etteivät ajatukset Eurooppaan suuntautuneista maahanmuuttovirroista olisi ainakaan kovin kirkkaina juolahtaneet katsomishetkellä mieleeni. Mellakoita ja muita aikaamme piinaavia levottomuuksia kyllä katsoja elokuvassa kohtaa, mutta ne tuovat vain tarinaan omaa mystistä salaperäisyyden tuntua. Tarina on saatava ensin avautumaan.  Ehkä katsoessa olisin etsinyt historiallista perspektiiviä, josta avautuu johde meidän aikaamme. Elokuvassa monet seikat saavat katsojan hämilleen ja ajoittain jopa pakokauhun valtaan.  On vähintään ymmällä, kun yrittää elokuvan jälkeen hahmottaa kokonaiskuvaa.

Elokuvaa katsoessani mieleen nousi muistumia muutamista muista samaan aihepiiriin kuuluvista elokuvista. Kirkkaimmin ajattelu vei 60-luvun lopussa valmistuneeseen Rosemaryn painajaiseen, joka kohahdutti aikoinaan amerikkalaista yhteisöä saaden konservatiivisten piirien keskuudessa aikaan suoranaisen protestiaallon. Välillä tunsin eläväni sen elokuvan maailmassa. Aronofskyn elokuvan toinen päähenkilö ”Äiti” on viimeisillään raskaana ja hänen odotuksessa on ulkoisien uhkakuvien paineessa samaa levotonta malttamattomuutta kuin Rosemarylla. Linkki omaan kirjoitukseeni Rosemaryn painajaisesta on täällä.

Rosemaryn painajaista muistuttava kuvakieli tuo Aronofskyn elokuvaan myös osaltaan uskonnollista perspektiiviä ja vertailukohtaa. Rosemary synnytti lopulta kivuliaasti hämmentävien tapahtumien jälkeen paholaisen. Mother! -elokuvan Äidin synnyttämä poika oli vastaavasti ihana kuin Jeesus-lapsi. Äidin ja Rosemaryn synnytysprosessit näyttivät yhtä irvokkailta, mutta samanlaisia vainoharhaisuuden tunteita Äiti ei odotusaikana kokenut kuin Rosemary. Vainoharhaisuuden tunteita Äitikin kokee mutta muissa yhteyksissä.

Rosemaryn painajaisen esite

Elokuvien Mother! ja Rosemaryn painajainen esitteissä on samankaltaisuutta 

Toinen katsoessani mieleen noussut filmi oli Stanley Kubrickin Shining – Hohto. Se on psykologisesti virittyneen kauhuelokuvaperinteen klassikkoja, jonka ilmestymisvuosi on 1980 ja joka muistetaan Jack Nicholsonin loistavasta roolisuorituksesta. Sen tapahtumat sijoittuvat labyrinttimaiseen taloon, jossa sinne muuttaneen perheen elämää kiusaavat menneisyydestä esiin nousevat haamut.  Myös Aronofskyn elokuvan talo on labyrinttimainen. Katsoja kokee sen kaoottisen sekavana.

Aronofsky nostaa kuitenkin itse esiin aivan muun elokuvan, ja valinta on ainakin minusta yllättävä.  Elokuva tulee nimittäin naapurimaastamme Ruotsista ja ohjaaja on kukas muu kuin Ingmar Bergman. Elokuva on vuonna 1968 ilmestynyt Suden hetki (Vargtimmen, Hour of the Wolf). Aronofskya viehättää erityisesti elokuvan tunnelma. Maininta elokuvasta löytyy Youtubessa julkaistussa haastattelussa täällä. 

Ylipäänsä netistä löytyy monenlaista materiaalia. On TV-haastatteluja, enemmän tai vähemmän virallisia keskusteluja ja yksittäisten bloggareiden varsin raikasta kommentointia. Yksi kiinnostava Aronofskyn haastattelu on myös täällä.

Keskisuomalainen-lehdessä julkaistussa jutussa kerrotaan Aronofskyn maininneen, että hänen innoittajanaan on Raamatun lisäksi ollut myös Luis Buñuelin elokuva Tuhon enkeli (1962). Jutun pohjalta ohjaaja olisi nostanut sen jopa Raamatun rinnalle:  

"Bunuel sijoitti elokuvassaan yhteiskunnallisia rakenteita yhteen huoneeseen ja antoi niiden hajota. Tein samaa ihmiskunnan historialla."

Elokuvan ohjaaja Darren Aronofsky on myös käsikirjoituksen takana. Sen hän kertoo laatineensa viidessä päivässä. Pääosia näyttelevät Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris ja Michelle Pfeiffer.

Ohjaaja poseeraa näyttelijöittensä seurassa

Juonen kuvausta

Lähdetään avaamaan tarinaa. Nostan sieltä omalla säröisellä tavallani esiin itselleni mieleen jääneitä seikkoja. Muisti saattaa joissakin kohdissa hiukkasen pettää.  Käsittelen sen jälkeen vielä erilaisia tulkintoja ja luon kokonaiskuvaa. Siinä asioita pyöritellessäni tulee toistoa ja myös uusia yksityiskohtia.  

Juonen pohjalta elokuvan voisi jakaa kahteen osaan, tai oikeastaan kolmeen, jos loppukohtaus katsotaan erilliseksi. Kaikki tapahtumat sijoittuvat yhteen rakennukseen, joka näyttää sijaitsevan metsän ja niityn keskellä, tiettömällä seudulla, muusta ihmisasutuksesta erillään. Talon asukkaille ei ole annettu nimiä. Kutsun talon isäntää isolla kirjaimella Mieheksi ja emäntää väliin vaimoksi tai emännäksi, väliin isolla kirjaimelle Äidiksi.

Mies ja vaimo ovat muuttaneet asumaan vasta peruskorjattuun omakotitaloon syrjäiseen paikkaan. Mies on kirjailija, joka on saanut mainetta mutta kokee parhaillaan luomisen tuskassaan pientä alakuloa. Uutta tekstiä ei tunnu syntyvän, Mies etsii inspiraatiota. Vaimo keskittyy vielä hieman kesken olevan talon sisätilojen entisöinnin viimeistelyyn.

Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa vaimo herää ja huomaa olevansa vuoteessa yksin.  Hän nousee ylös, rientää alas, katsoo ympäriinsä ja käväisee myös kuistilla, jossa taustalla näkyy kellertävä niitty. Hän löytää miehensä, yrittää lähestyä tätä, pyrkii suutelemaan, mutta Mies torjuu hänet sanoen haisevansa. Hän sanoo menevänsä suihkuun, vaimo haluaisi tulla mukaan.

Pariskunta elää hiljaiseloa, vaimo keskittyy omaan työhönsä, Mies on omassa maailmassaan. Ulkoiseen rauhaan tulee muutos, kun ovikello soi ja taloon astuu vanheneva mies, joka kertoo olevansa lääkäri. Hän etsii asuntoa ja talon isännän auliin myötämielisyyden jälkeen, hän jää taloon. Vaimo vaikenee mutta hämmästyy, kun Mies lipevästi hymyillen antaa vieraalle avoimen kutsun: tämä voi asua talossa niin kauan kuin haluaa. Kahden kesken hän kuitenkin ihmettelee miehelleen tämän ratkaisua, koska kyseessä on kuitenkin täysin tuntematon henkilö. Mies selittelee, että hänellä ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Lisäksi vieras on ihastunut miehen teoksiin. Miehet ottavat alkoholia, vaimo tyytyy teehen.

Vieras on sairas, hän saa vakavia yskänkohtauksia. Hän polttaa paljon ja talon emäntä ei salli vieraan polttaa sisällä. Yöllä mies saa vakavan oksennuskohtauksen. Vaimo näkee sen oven raosta ja kauhistuu. Aamulla sekä Mies että vieras eivät ole asiasta tietävinään ja elokuvassa annetaan ymmärtää kaiken johtuneen vaimon vainoharhaisuudesta. Tällä kokemuksella luoden elokuvassa pohjaa edessä oleville kauhuefekteille ja kokemuksille. Vaimo yrittää keskittyä talon entisöimistyöhön ja unohtaa vieraan.

Vaimon rauha ja aivoparin harmonia alkaa järkkyä, kun pian taloon ilmestyy vieraan aviovaimo. Tämä alkaa käyttäytyä kuin talon omistaja. Äiti joutuu määräilemään ja antamaan käskyjä ääntään korottaen mutta käskyt tuntuvat haihtuvan ilmaan. Ensimmäinen ongelma on jo lääkärin tultua tupakointi, jonka Äiti haluaa ehdottomasti kieltää. Molemmat kuitenkin rikkovat määräystä lähes avoimesti. Isäntäväki alkaa jäädä talossa altavastaajaksi. Mies ei siitä välitä, mutta vaimon hermot ovat koetuksella. Tämä saa välillä mystisiä vatsankipukohtauksia, joita hän hoitaa mystisellä keltaisella jauheella, jonka hän sekoittaa vesilasiin. Se tuntuu rauhoittavan ja palauttavan uudelleen elämään.

Miehellä on talon yläkerrassa oma huone. Se on kuin ”kaikkein pyhin”, jonne muilla ei ole asiaa. Siellä nurkassa on salaperäinen kristallikivi, joka on hauras ja eräässä elokuvan vaiheessa Mies pitää sitä hyvin hellävaraisesti kämmeniensä varassa.  Miehelle se on muisto menneisyydestä, hänen vilpitön rakkauden kohde ja – kuten osoittautuu – keskeinen luovuuden lähde. Lääkärin vaimo ryntää Äidin kielloista huolimatta ylös huoneeseen. Hän näkee vilahduksen myös kristallista ja kiinnostuu. Äiti saa kuitenkin ajettua tämän sieltä pois ja sulkee oven tiukasti peräänsä. Lukkoa ei kuitenkaan ole. Myöhemmin vieras menee sinne kuitenkin lääkärimiehensä kanssa isäntäväen huomaamatta. Kuuluu lasin kilinä. Mies ja Äiti ryntäävät ylös. Miehen kristalliesine on lattialla pienen pieninä sirpaleina. Vieraat yrittävät selitellä kiven pudonneen kädestä ja pyytelevät anteeksi, mutta tällä kertaa anteeksipyynnöt eivät saa Miestä leppymään. Vihaa hän ei vieraita kohtaan tunne, mutta yrittää kaiken muun unohtaen nokkia lattialta pienen pieniä sirpaleita katkerasti itkien, aivan kuin olisi menettänyt oman läheisensä. Muut laskeutuvat alas. Hetken kuluttua ylhäältä alkaa kuulua vasaran pauke.  Mies laudoittaa huoneen oven ja hakkaa sen tiukasti nauloilla kiinni. Sinne ei ole enää kenelläkään menemistä, ei edes hänellä itsellään.

Tilanne on ristiriitainen. Emäntä haluaa vieraat talosta ulos. Isäntä kuitenkin pyytää heitä jäämään, koska he kertovat ihailevansa hänen kirjoja. Talon isäntä on siitä hyvin otettu ja myhäilee itsetyytyväisyydessään. Hän yrittää vakuutella vaimolleen, että ei heitä voi mihinkään ajaa, koska heillä ei ole paikkaa mihin mennä.

Tilanne kärjistyy, kun perheen kaksi poikaa ilmestyvät taloon. He ovat kuin Raamatun Kain ja Abel. Pojilla on kiistaa lääkäri-isän perinnöstä, sillä tämä on kuolemassa runsaasta tupakoinnista johtuvaan keuhkosairauteen.  Kiistan tuoksinassa tapahtuu niin kuin Raamatun tarinassa. Toinen veljistä tappaa toisen. Asunnon lattialle jää valtava verijälki. Vieraat katoavat talosta. Emäntä yrittää puhdistaa lattiaa verestä, jota kuitenkin valuu solkenaan lattian raosta alas kellariin. Veriläiskä jää lattiaan sykkimään. Nainen peittää kohdan matolla, se tuntuu hänestä paitsi rumalta myös uhkaavan pelottavalta.

Vieraan lääkärin aviovaimo oli kehottanut Äitiä hankkimaan lapsen. Asia jää tätä vaivaamaan ja kun mies ilmestyy paikalle, hän saa taivuteltua miehen rakastelemaan. Nainen kokee heti olevansa raskaana.

Tässä vaiheessa elokuvan ensimmäinen osa päättyy. Tilanne nollaantuu.

Ollaan uudessa tilanteessa. Talo on saatu kuntoon. Vaimon raskaus on edennyt. Mies on saanut luovuutensa takaisin ja kirjoittanut kirjan, joka on niittänyt mainetta. Vaimo odottaa lasta onnellisena. Asunnon sisustuksesta näkyy, että Äiti odottaa malttamattomana lapsen syntymää. Vuode on jo valmis, samoin vauvan vaatteita on esillä.

Miehen on vaimonsa raskauden myötä saanut luovaan työhönsä uutta inspiraatiota ja saa julkaistua uuden kirjan. Sen myötä talon rauha jälleen rikkoontuu. Taloon alkaa virrata ihailevia faneja. Uusi talon valloitusyritys käynnistyy. Viimeisillään raskaana oleva Äiti yrittää estää vieraiden sisääntulon, mutta turhaan. Ovet eivät tunnu pysyvän lukittuna. Mies on vieraista vain innoissaan. Välillä kyllä myös vaimon sydän heltyy, kun eräs äiti pyytää saada viedä pienen lapsensa vessaan.  Siellä on kuitenkin jo ihmisiä. Tilanne on mennyt hallinnasta. Siellä täällä on rakastelevia pareja, myös Äiti kokee seksuaalista häirintää, mutta Miestä se ei liikuta. Tilanne tulee yhä kaoottisemmaksi, kun vierailijat alkavat ottaa talosta haltuunsa tavaraa muistoksi. Lopulta kaikki tuntuu kelpaavan, revitään jopa kiinteistä rakennelmista palasia. Esineet ovat vieraille kuin pyhäinjäännöksiä. Talosta tulee keskenään vihamielisten ryhmien taisteluareena. Poliisin väkivallantorjuntayksiköt syöksyvät paikalle. Ollaan keskellä mellakkaa. Äidin epätoivoiset kiellot kaikuvat kuuroille korville, tai vielä pahempaa, niistä aletaan tehdä pilkkaa. Mies on edelleen muissa maailmoissa ihailijoittensa ympäröimänä. Hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Toisessa osassa rakennusta vietetään jonkinlaista uskonnollisrituaalista tilaisuutta. Ollaan kynttilän valossa, huoneen täyttää harras hyminä. Mies on siellä palvonnan kohteena.

Siinä vaiheessa, kun mellakkapoliisi suojavarusteinaan yrittää taistella keskenään taistelevia ryhmittymiä vastaan, Äiti huomaa synnytyksen olevan käsillä. Seksuaalisen häirinnän ja tuhon keskeltä väkijoukosta ilmestyy siististi pukeutunut mies, joka tajuaa tilanteen ja alkaa toimia kätilönä. Ilman häntä Äiti olisi hukassa. Lapsi syntyy ja terveenä. Se on poika.

Lapsen syntymän hetkestä lähtien Äidin itsesuojeluvaisto herää. Hän haluaa suojella lastaan keinolla millä hyvänsä. Hän kokee myös Miehensä vihollisekseen eikä päästä tätä lähelle.  Mies haluaisi esitellä vauvan väkijoukolle, joka viettää uskonnollista rituaaliaan. Äiti kieltää kajoamasta lapseen. Koittaa henkien taistelu. Äiti painaa vauvaa rintaansa vasten, ruokkien sitä. Mies jää kuin haukka seuraamaan vaimonsa nukahtamista, sitten hän sieppaa lapsen. Hän vie sen fanaattisen väkijoukon eteen, joka alkaa palvoa sitä hurmioituneena. Rinnastus Jeesus-lapseen on ilmeinen. Lopulta lapsi kokee karmean kohtalon. Vastasyntynyt vauva tuhoutuu, kun se pakanallista riittiä muistuttavassa villissä tilanteessa suoraan sanoen syödään.  Äiti herää ja nähdessään lapsensa tuhon se on hänelle viimeinen taistelukutsu. Viha ympäröivää väkijoukkoa vastaan nousee raivoksi. Edessä on kaaos. Koko talo palaa poroksi.

Alkaa elokuvan loppukohtaus. Äiti on pahoin palanut, hän on pikimusta, tuhkan ja pölyn peitossa. Hänen miehensä on vahingoittumaton. Mies painaa Äitiä rintaansa vasten, tämä on hyvin heikossa kunnossa täysin voimattomana. Mies pyytää Äidiltä vielä yhtä rakkauden osoitusta, tämä suostuu. Sitten mies avaa naisen rinnan poimien sieltä talteen tämän sydämen. Sieltä paljastuu kristallinen kivi, samanlainen kuin elokuvan alussa nähty, miehen huoneessa kunniapaikalla ollut kivi.  Sen myötä elämä elpyy. Talo nousee entiselle paikalleen. Äidin sydämestä nostettu kivi on uuden elämän alku.  Ollaan yhtäkkiä tutussa tilanteessa. Uusi Äiti nukkuu vuoteessa, herää sitten ja huomaa olevansa yksin. Hänen miehensä on lähtenyt jonnekin. Aivan kuin elokuva alkaisi uudestaan.  Siihen elokuva kuitenkin päättyy.

Löytämissäni kommenteissa ja kuvauksissa kerrotaan, että tuon loppukuvan ”uusi Äiti” olisi toinen henkilö. Ehkä olin itse niin Jennifer Lawrencen näyttelemän Äidin pauloissa, koska minun muistikuvissani tuo loppukuvan hahmo on täsmälleen sama Äiti kuin elokuvan alussa. Se taisi olla harha. Mutta ei ole mikään ihme, että näitä harhoja syntyy. Nuoruudessa olin elokuvateatterissa katsomassa Luis Buñuelin viimeiseksi jäänyttä elokuvaa. Siinä samaa roolihenkilöä esittää kaksi näyttelijää. Vaikka ulkonäössä oli eroja, en tajunnut tuota harhautusta ennen kuin myöhemmin, kun luin siitä lehtiarvosteluissa.

Tulkintaa ja näkökulmia

Elokuvaa tulkitessa on otettava huomioon se teho ja vaikutus, jotka ääni- ja kuvateknisesti saadaan aikaan.  Olen viime aikoina käynyt hyvin harvoin elokuvissa. Lapsuuteni elokuvaelämyksiä ei voi verrata nykyisissä elokuvateattereissa luotuihin tehokeinoihin. Lapsena elokuvateatterin huimimpia kokemuksia oli se yhteisyyden tunne, kun olin mukana täpötäydessä salissa kokemassa jotain elokuvaa. Salin yhteinen herskyvä nauru tai johonkin dramaattiseen kohtaukseen liittyvä äkillinen vaikeneminen saattoi jäädä muistissa elämään ja tuoda kokemuksesta ainutkertaisen. Myöhemmin televisiosta nähtynä ei kohtaus enää puhutellut.  Nyt tätä elokuvaa katsoessani sali oli pieni ja lähes tyhjä. Toisaalta laajakangaskuvan ja ääniefektien vaikutus tuntui valtavalta. Muut katsojat eivät nyt hengittäneet niskaan eikä vieras hienhaju häirinnyt. Sen sijaan elokuva tuli eri efekteineen aivan iholle. Nopeasti vaihtuvat kuvat ja välillä eteen välähtävät suuret seinän täyttäneet kasvot rasittivat välillä silmiä, onneksi tilanteet vaihtuivat nopeasti. Muistan kuitenkin välillä siirtäneeni katseen sivuun, kun Jennifer Lawrencen kasvon huokoset silmänmustuaiset alkoivat rasittaa, kipukynnys oli ylittymäisillään. Mutta elämykset olivat tehokkaita, mukaansatempaavia. Nopeasti kehittyvään kaaokseen saatoin eläytyä vahvasti. Väkijoukon ryntäys vaikutti kuin se olisi tullut omiin sisuksiin. Toisaalta vastapainoksi jokin pieni sivuseikka voi joutua huomion kohteeksi.

Kun tällaista elokuvaa alkaa analysoida, ei pelkällä otsakurtussa tehdyllä tietopuolisella pintapohdinnalla ei pitkälle pötkitä. Ei ole kyse pelkästä toisen aivopuoliskon varassa tehdystä yhteiskunnallisesta tai psykologisesta analyysistä. Sanattomalla tunnetasollaan elokuva voi jäädä alitajuntaan muhimaan. Uusintakatsominen voi sitten tuoda näkemykseen kypsyyttä. niin kuin eräässä vloggariarviossa todetaan, aivan heti ei tämänkaltaista elokuvaa ei kuitenkaan viitsi uudelleen katsoa. Tarvitaan ajallista etäisyyttä. Sitten siitä voi löytyä syvempiä ulottuvuuksia. Oletan siis, että tämä elokuva jää elokuvan historiaan, keskustelu siitä ei laannu eikä sen muisti pölyty. Jo se, että elokuvan ensi-illassa katsojien kerrottiin sille buuanneen, antaa vihjeitä elokuvan tavallista syvemmästä vaikutuksesta.

Ohjaaja Aronofsky haluaa TV-haastattelussa korostaa, että hän hyväksyy elokuvaan monenlaisia tulkintoja. Se olisi hänen mukaansa hienoa, että sen voi tulkita monella tavalla ja että sieltä tekee uudenlaisia löytyjä. Hän ei halua itse vahvistaa mitään näkemystä erityisesti. Raamatullista allegoriaa hänkin toki korostaa. Hän haluaa omissa tuoda katsojille uudenlaisia elämyksiä ja kokemuksia eikä halua vanhojen tottumusten ohjata liikaa. Ohjaaja toivoo, että elokuvasta jää jotakin mieleen, että se on uusi, ainutkertainen elämys, jonka on antanut hänelle jotakin. Tämä on minun vapaa tulkintani ohjaajan puheen pohjalta. 

Yksi tavanomainen kysymys tuntuu olevan, miksi äiti-sanan yhteydessä on käytetty huutomerkkiä. Siihen Aronofsky ei halua vastata, mutta antaa vihjeen, että vastaus löytyy elokuvan lopun tekstivirrasta. Toinen erityinen huomio on musiikin puuttuminen. Sitä en kyllä itse huomannutkaan. Häkellyin itse asiassa elokuvan loppuessa, kun alkoi soida laulu The End of the World. En tiedä kuka elokuvassa sen laulaa, mutta sanat on luettavissa täältä. Itse muistan varhaisesta lapsuudestani 60-luvun puolivälistä, että isosiskoni oli hankkinut erään singlen, jonka B-puolella oli tuo laulu. En nyt voi muistaa, mikä bändi sen siinä esitti, mutta sama esittäjä ei ollut kyseessä. Tässä linkissä sen esittää Skeeter Davis: https://www.youtube.com/watch?v=sonLd-32ns4. Tuo laulu yllätti, kun se alkoi soida kesken elokuvan loppukohtauksen. Alkuhetkellä se ärsytti, mutta se oli yksi elokuvan keskeiseen kohtaan harkiten valittu tehoste ja näin ollen osa kokonaisuutta. Se laulu soi edelleen mielessäni ja sen mukana koko elokuva jatkaa päässäni elämäänsä.

Tässä linkissä ohjaajalta kysytään, miksi elokuvassa ei ole musiikkia. Ohjaaja vastaa suurin piirtein niin, että musiikki ei vain tuntunut sopivan kohtauksiin. Se olisi vienyt huomion muualle, pois olennaisemmista asioista, kuten esimerkiksi Äidin silmistä.  Tämä on minusta hieno osoitus siitä, että elokuvaa ei ole purkitettu mihinkään ehdottomaan muottiin. On kyetty tekemään myös yllättäviä ratkaisuja.

Elokuva on luomiskertomus tai oikeammin luomiskertomusten alati jatkuva sarja. Välissä mystinen talo nimeltään Paratiisi palaa poroksi, mutta se uusiutuu. Sen haltija yrittää pitää taloa koossa. Yhteys Raamatun luomiskertomukseen ja Eedenin puutarhaan on ilmeinen. Vaikka toki voisihan viitteen luoda myös esimerkiksi John Steinbeckin romaaniin ja siitä tehtyyn elokuvaan (Eedenistä itään), jonka voi tulkita Kainin ja Abelin kamppailuksi.

Talon yläkerrassa oleva miehen salaperäinen työhuone on tavallaan pyhä paikka, luomisen kehto. Mieleen assosioituu luomiskertomuksen hyvän ja pahan tiedon puu, jonka hedelmään Jumala on kieltänyt Aatamia ja Eevaa kajoamasta. Kuitenkin houkutus käy ylivoimaiseksi ja vieraat saavat tuhoa aikaan.

Tuntuu, että jos olisin mennyt katsomaan elokuvaa aivan kylmiltään ilman mitään ennakkotietoja, viimeistään lapsen synnyttyä olisin oivaltanut elokuvan uskonnollisen viitekehyksen. Sinäkin minua olisi auttanut Rosemaryn painajainen, jonka eräänlaiseksi vastareaktioksi olisin ruvennut elokuvaa tulkitsemaan. Jos olisin ennen elokuvan katsomista hoksannut, että ohjaajan edellinen elokuva käsittelee Nooakin arkkia, raamatullinen yhteys olisi avautunut aikaisemmin.

Sitten kaikki kääntyy päälaelleen, katsojat kokevat irvokkaan yllätyksen ja elokuvan Jeesus-lapsiromantiikka saa välittömän lopun. Koittaa kuvottava ”ehtoollisen” vietto, jossa joukkopsykoosissaan hullaantunut väkijoukko nauttii Mestarinsa luovuuden symbolin yhteisenä riittinä.

Yhtä lailla elokuvan voi katsoa suuntautuvan tähtikulttia vastaan. Vääränlainen idolien ja koko maailman kattavan tähtikultin palvonta ajaa ihmiset hysterian pauloihin. Näin keski-ikäisenä suomalaisena luulen, että se olisi tämänlaajuisen elokuvan ollessa kyseessä liian mitätön teema. Uskon ihmiskunnan kuitenkin ajattelevan nykyisin realistisesti eikä 60-luvun alun Beatles-kultin tapaisen teinityttöliikehdinnän kuuluvan vain historiaan. Tai ehkä en sitten elä siinä todellisuudessa.

Tulkinta joukkomaahanmuuton kritiikistä tuntuu liian yksioikoinen. Elokuvassa kuvataan kapinointia, jossa erilaiset ryhmittyvät ajautuvat vastakkain. Se saa voimansa kirjailija-mieheen kohdistuneesta palvonnasta. Siinä yhteydessä nykypäivän tapahtumat tuodaan katsojan eteen. Nähdäkseni tässä on kuitenkin laajempi historiallinen perspektiivi. Erilaiset pyhiinvaellukset ja joukkomaahanmuutot ovat osa historiaamme, emmekä me ole historiastamme irti. Ohjaaja on halunnut avata eteemme ihmiskunnan historiaa. Poliittiseen nykytilanteeseemme ohjaaja ei ole halunnut elokuvan tulkintaa rajata. Hän itse haluaa korostaa, että elokuvan valmistaminen aloitettiin Obaman aikana, jolloin Donald Trumpin vaalimenestyksestä ollut vielä tietoakaan.

Maahanmuuttovirta kehitysmaista länsimaisiin teollisuusvaltioihin on saanut alkunsa jo muutama vuosikymmen sitten ja kiihtynyt viime vuosina huimasti. Erinäisistä elokuvan antamien vinkkien pohjalta ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvan kaaoksen lopulta johtavassa kehityksessä viitataan myös siihen. Tässä mielessä Hännikäisen artikkelin näkökohdat eivät ole liioiteltuja.

Elokuvassa kuvastuu myös tämän päivän vastakkainasettelu ja yhteiskunnallinen kehitys, jos ei muuten niin viimeistään katsojan aivoituksissa. Vasemmisto-orientoitunut yhteiskunta-ajattelu ja kapina arvojamme ja perinteistä yhteiskuntajärjestystämme kohtaan saattaa nousta kielteiseen valoon. Toisaalta elokuvan Äidin hahmon voisi ajatella painottavan naisen aktiivista asemaa, mutta siinäkin naisen harteille asetetaan perinteistä rooliajattelua.

…

Nainen symboloi useiden kansojan uskomuksissa elävää Maaemoa eli Äiti Maata. Englannin kielen vastaava ilmaus on  Mother Nature, jonka voi suomentaa myös luontoäidiksi.  Sillä tarkoitetaan myyttistä maata hallitsevaa henkiolentoa. Elokuvan Äiti on sen ruumiillistuma, mutta menettää kuitenkin elokuvassa valtansa omaan hallintoalueeseensa. Äiti synnyttää viimein lapsen, kun ”Eeva” eli talossa vieraileva lääkärin vaimo häntä kehottaa lapsen hankkimaan. Yhteyttä luontoon kuvastaa elokuvassa se itsevarmuus, jolla hän toteaa melkein heti yhdynnän jälkeen olevansa raskaana. Yhdyntä sinänsä on outo tapaus. Äiti täytyy lähes kieroillen saada flegmaattisen oloinen, itseään ihaileva feminiininen miehensä hedelmöittämään hänet. Se onnistuu, kun nainen kolauttaa miehen itsetyytyväisyydessään kelluvaa egoa.

Muuten elokuvan eräässä kohtauksessa Äiti näkee, kun lääkärimies harrastaa eroottista seksiä vaimonsa kanssa. Hän järkyttyy pahasti. Puhdas luonnonmukaisuus joutuu kosketuksiin ihmisten seksifantasioiden kanssa.

Talossa asuvan Miehen ja Äidin rakkaus on kieroutunut. Nainen rakastaa intohimoisesti miestään, muttei saa tunteilleen todellista vastakaikua. Mies on lempeä, mutta siinä kaikki. Hän on itseihailunsa voimasta elävä taiteilijasielu, jolla on olemassa vain oma ego. Hänen kauttansa kuvataan nykyajallemme ominaista narsismia. Hän symboloi Luojaa, mikä tosin on lähes parodinen ajatus. Koska elokuvassa on kyse raamatullisesta allegoriasta, niin voisiko tässä taustalla olevan luomiskertomuksessa toistuvan lausahduksen ”Ja Jumala näki, että se oli hyvä”.

Nainen siis rakastaa miestään, mutta mies rakastaa vain sitä tunnetta, että nainen rakastaa häntä. Se tulee paikoin esiin vähättelynä ja empatian puutteena naista kohtaan. Ajoittain mies osoittaa suoranaista sokeutta ja välinpitämättömyyttä naisen tunteille ja mielipiteille.

Äiti nousee todelliseen kapinaan siinä vaiheessa, kun kokee oman lapsensa olevan uhattuna, ja varsinkin sitten, kun oma lapsi tuhoutuu, koska hänen luonnossa kiinni oleva yhteys tulevaisuuden jatkuvuuteen katkaistaan. T. Hännikäinen panee merkille, kuinka sukupuoliset stereotypiat on kääntyneet ylösalaisin. Tässä elokuvassa mies on naiivi idealisti ja maailman syleilijä, nainen on realistisempi vastuunkantaja.

Elokuvan loppukohtaus on arvoituksellinen, mutta avaa sen mystisen elämän kierron, joka elokuvan maailmassa vallitsee. Äiti on yltä päältä tuhkan ja pölyn peitossa. Mies osoittaa naiselle oikeastaan ensi kerran aidon näköistä hellää rakkautta. Äidin sydämestä tulee hänelle rakkauden merkki, kristalli luomisen lähde. Sitten talo herää taas henkiin. Nainen havahtuu vuoteessaan ja huomaa vieressä olevan tyhjää. Ollaan uudelleen elokuvan alussa. Mitä sitten seuraa, sitä emme jää seuraamaan. Ehkä se on elokuvan viesti katsojalle, että elämä on meidän käsissämme.

Elokuvasta nousee esille tulkintaa avaavia yksityiskohtia, jotka jättävät myös ratkaisemattomia kysymyksiä ja vaikuttavat kai omalla tavallaan alitajuntaan. Esimerkiksi talossa ovet saattavat olla konkreettisesti kiinni, mutta kuitenkin kuka tahansa pääsee sisälle.

Lääkärin ja hänen vaimonsa asetuttua taloon isäntäväki jää pian alakynteen. Vieraat omivat asunnon itselleen, kiellot ja ohjeet menevät kuuroille korville. Kunnioitus puuttuu. Tulokkaat näyttävät vähän välittävän heille asetetuista rajoista. Yksityisyydelle ei anneta arvoa.

Elokuvan toisessa osassa väkijoukon rynnätessä ovet eivät edelleenkään ole esteenä. Talo on miehitetty. Nainen yrittää epätoivoisesti ajaa väkeä pois.  ”Menkää pois talostani”, hän huutaa. Mutta naisen huuto kaikuu tyhjille korville, hän saa alussa osakseen ylimielistä hymähtelyä, lopulta suoraa pilkkaa. Hänen miehensä on todennut kaiken olevan avoinna kaikille. Perinteiset arvot ovat kokeneet vararikon. Kaikki onkin yhteistä, mistä seuraa, että koko talo tuhoutuu vandaalien käsissä.  Miehen kotiin saapuneet pyhiinvaeltajat rikkovat paikkoja yrittäessään saada mukaansa pyhiksi kokemiaan matkamuistoja.

Itse elokuvaa katsoessani aloin luoda siihen historiallista ja myös ekologista viitekehystä. Se jäi varsin hapuilevaksi enkä löytänyt pitkä kaarta. Elokuva näytti olevan kertomus historiallisesta taakasta, joka nousee muistin piilosta näkyviin ja alkaa huutaa kostoa.  Talon kellarissa vilahtaa eräässä vaiheessa sammakko. Se aivan kuin olisi ollut jäänteenä vanhasta luontokeskisyydestä, talon perustuksien alla vielä elävästä historiasta, luonnon moninaisuudesta.

Kun Abel murhataan, veri virtaa lattianraosta kellariin. Siellä se virtaa solkenaan. Ja koko elokuvan ajan se on lähes ryöpsähtävinään lattian raosta ylös. Ajattelin, että luontoäiti siinä itkee verta. Se olisi ekologinen näkökulma. Toisaalta ajattelin myös kansojen historiaa. Menneisyyden verenvuodatus antaa merkkejä kostostaan.  Maapallon nykyelämää uhkaa esi-isien kosto. Nyt kansanjoukkojen vaellus on siitä selvä merkki. Nämä näkökulmat ovat keskenään limittäin, sillä kyllähän myös mahdollinen ilmastonmuutos ja sen myötä veden pinnan nousu voivat uhata sivilisaatioita.

Se lattialla sykkivä veriläikkä sai sitten elokuvan lopun jälkeen uuden merkityksen. Se muistuttaa elävästi sitä Äidin rintaan jäänyttä aukkoa, kun Mies on ottanut sieltä sydämen oman luovan inspiraationsa lähteeksi. Äidin alitajunnassaan kokema muisto tuntuu pelottavalta ja traumaattiselta. Äidin sydän tuntee tuskaa. Ohjaaja haluaa nostaa esille perinteistä näkökohtaa, mikä aikanamme saatetaan unohtaa.

Nousi runollinen ajatus. Luontoäiti itkee, sen sydänjuurille on isketty. Nyt tuo runollinen kuva nousee absurdiksi kauhuksi. Jumaltenkin hylkäämä luonto kärsii, kun sekä ihmiset että Miehen symboloima Jumala ovat itsekeskeisyydessään ja itseihannoinnissaan joutuneet eksyksiin. Uskonnosta on tullut narsismia palvovaa henkilökulttia.

Vilkaisu Darren Aronofskyn muuhun tuotantoon

Tarkastellaan hieman myös Darren Aronofskyn muuta tuotantoa. Tunnustan, etten ennen tätä tuntenut ohjaajaa lainkaan.  Olin utelias tutustumaan hänen muuhun tuotantoon ja halusin myös päästä selville, löytyykö hänen tuotannostaan yhteisiä linjoja.

Sain käsiini DVD:nä kaksi Aronofskyn elokuvaa. Toinen oli tätä edeltänyt Noah vuodelta 2014, toinen oli vuona 2008 ilmestynyt ja paljon suosiota saavuttanut The Wrestler – painija. Näiden välissä ilmestynyt elokuva Black Swan (2010) kiinnostaisi myös katsoa, mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa. Nooan arkista kertovasta elokuvasta muistan lukeneeni, mutten innostunut sitä sen ilmestyttyä kuitenkaan katsomaan.

Noah kertoo Nooan perheestä, arkin rakentamisesta ja vedenpaisumuksesta. Se perustuu Vanhan testamentin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa olevaan tarinaan, mutta juonen kehittelyssä on käytetty melko paljon vapauksia. Teeman kannalta sillä ja Mother!:illa muutakin yhteistä kuin Raamatun tarinat.

Tarina on kerrottu eeppisesti, sen mahdolliset vertauskuvalliset viitteet on etäännytetty. Elokuvassa on näyttävästi käytetty hyväksi kaikkia uusia teknisiä mahdollisuuksia ja tehosteita on moderneja tehosteita. Tavoitteena on ollut saada nuorempikin elokuvayleisö siitä kiinnostumaan. Elokuvassa esiintyy Vanhassa testamentissakin mainittuja jättiläisiä, joiden hahmojen luomisessa on käytetty science fictionia jäljittelevää fantasiaelokuvan tyyliä. Se on mahtipontinen kuvaus eräästä Vanhan testamentin keskeisestää tapahtumasta. Elokuvan juonta on kuitenkin kehitelty ja väritetty dramaattisemmaksi ja yllättävämmäksi.

Noah on hyvin kallis projekti ja sitä suunniteltaessa, valmisteltaessa ja markkinoitaessa on otettu suuria riskejä. Aronofsky kehitteli Noahia 20 vuotta (Keskisuomalaisen jutun mukaan), kun vastaavasti elokuvan Mother! käsikirjoitus syntyi viidessä päivässä. Luulen, että esityöt oli tehty jo Noahia suunniteltaessa ja kuvattaessa.

Elokuvan juonesta ja teemasta löytyy side myös nyt käsiteltävään Mother!:iin.

Elokuvassa uhaksi nousee Kainin sukua oleva vihollisjoukko. Se halutaan jättää vedenpaisumuksen alle. Valmistautuessa nousemaan arkkiin Nooa ymmärtää, että ihmiskunnan suvun jatkuminen loppuu vedenpaisumuksen jälkeen. Nooan jälkeläisistä tulee Maan viimeisiä ihmisiä. Nooa katsoo sen Jumalan tahdoksi ja sen puolesta hän toimii.

Nooan isä on kuollut, mutta vuorilla asustelee vielä isoisä, joka on Metuselah (Metusalem), Raamatun henkilöistä pitkäikäisin. Metuselah kuolee hieman ennen vedenpaisumusta mutta hän tekee erään ratkaisevat teon, jolla hän oikeastaan elokuvan mukaan pelastaa ihmiskunnan jatkuvuuden. 

Metuselah on eräänlainen ”Väinämöinen”, jolla on myös maagisia kykyjä. Hän tavallaan toimii Jumalan tahtoa vastaan ja huijaa Nooaa auttaessaan Nooan pojan tyttöystävää. Tämä on hedelmätön eli kyvytön saamaan lapsia. Matuselahin avustuksella neito saa kuitenkin lisääntymiskyvyn takaisin. Hän tulee raskaaksi, mikä käy juontevasti kuin Mother!:issa. Molemmissa elokuvissa raskauden etenemiseen ja synnytykseen liittyy tragiikkaa.

Nooa on uskossaan vahva ja huomatessaan, että neito on raskaana, hän ilmoittaa, että jos lapsi on poika, hän saa jäädä mutta jos hän on tyttö, Nooa aikoo omin käsin tappaa vastasyntyneen. Nooan poika pyrkii nuorikkonsa kanssa karkaamaan arkista lautalla, mutta Nooa tuhoaa viime hetkellä lautan ja estää näin karkumatkan.  Sitten arkin ylätasanteella neito viimein synnyttää. Hän saa kaksostytöt. Nooan käsi nousee, jo iskemään vauvat veitsellä kuoliaaksi, mutta viime hetkellä se laskeutuu. Nooan mieli heltyy.

Nuori nainen ja myös Nooan oma vaimo onnistuvat rohkealla käytöksellään vetoamaan Nooaan niin, että tämä jättää kauhean tekonsa tekemättä. Vertailun vuoksi elokuvassa Mother! allegorinen Luoja on narsistinen itseään ihaileva taiteilijasielu, josta ei löydy empatiaa estämään oman pojan murha. Hänelle kaikki vetoomukset ovat turhia. Nooan empatia löytyy sentään viime hetkellä.

Tuon tapahtumanhan Noahin käsikirjoittajat ovat itse keksineet.  Itse asiassa he ovat yhdistäneet Nooan tarinaan Vanhassa testamentissa olevan toisen tarinan, jossa Jumala lähettää Aabrahamin uhraamaan rakkaan poikansa Iisakin, joka oli tämän toiveitten täyttymys. Aabrahan on iskemäisillään poikansa kuoliaaksi, kunnes viime hetkellä Jumala armahtaa. Noahissa on Raamatun kertomuksen tilannetta dramatisoitu lisäämällä siihen muunnelma tästä tilanteesta. Nähtävästi elokuvan tekijät ovat halunneet nostaa esille vanhan maailman patriarkaalista järjestystä.

Nooan kautta kuvataan Jumalan aivoituksien ristiriitaisuus. Hyvä Jumala osoittautuu suunnattoman julmaksi. Se tulee ilmi myös toisessa tapahtumassa. Tällä kertaa kyse on Nooan nuorimmasta pojasta. Tämä haluaisi myös itselleen puolison mukaan arkkiin. Isä kuitenkin haluaa sen kieltää. Poika kuitenkin löytää itselleen viime hetkellä tytön, joka tosin edustaa ”väärää” sukua. Nuoret ryntäävät kiireesti pakoon arkkiin vedenpaisumuksen jo lähes alkaessa. Taustalla vihollisjoukot hyökkäävät pyrkien mukaan arkkiin pelastautumaan. Tyttö jää kuitenkin kiikkiin maahan asetettuun pyydykseen. Nooa voisi pelastaa tytön, muttei halua. Niin tyttö jää hyökkäävän joukon jalkoihin ja menehtyy. Poika jää ilman puolisoa ja alkaa kantaa sitä isälleen kaunaa pitäen ystävänsä kuolemaa isänsä syynä. Aggressiivisuudessaan hän alkaa veljeillä arkkiin salaa päässeen vihollisjoukon päällikön kanssa.

Noahin Jumala sylkee tulta ja tulikiveä. Hän on julma mutta myös anteeksiantava. Elokuvassa Mother! kuva Luojasta on kääntynyt päälaelleen. Hän kykenee elämään vain itselleen. Aronofsky on nähtävästi luonut sen hahmon kuvaamaan meidän kieroutunutta aikaamme.

The Wrestler - painija kuvaa puolestaan tähtikulttia ja tähteyden sammumista. Sekin siis on suorassa yhteydessä Mother!:in teemaan.  Se on koskettava tarina tähteytensä perässä roikkuvasta vanhenevasta show-painijasta Randy ”The Ram” Robinsonista. Pääosissa näyttelee entinen painija Mickey Rourke. Elokuva sai ilmestyessään runsaasti palkintoja. Se oli hyvin suosittu, mistä saa paljolti kiittää pääosan esittäjää.  

Randy "The Ram" elokuvassa The Wrestler

 Painijassa on sama motiivi kuin on myös Mother!:issa: tähteys ja fanit. Ihminen on kiinni fanien ihailussa, omassa loistossaan. Sitä kautta muotoutuu yhteys Mother!-elokuvan narsistiseen Mieheen. Randy on ollut nuorena suuri tähti. Elämä on jättänyt mieheen jälkensä, mutta mies vain roikkuu menneisyydessään eikä kykene poikkeamaan urastaan syrjään.  Vähenevienkin fanien läsnä ollessa hän kokee elävänsä. Uran edetessä täytyy yhä enemmän käyttää erinäisiä haitallisia valmisteita lihaskunnon säilyttämiseksi.

Elämässä koittaa pakkovalinta, kun mies saa sydänkohtauksen ja hän joutuu leikkaukseen. Lääkäri kieltää painin. Ura on ohitse ja Randy yrittää jatkaa elämää uudelta pohjalta. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Kosketus sukuun ja jälkeläiseen on kadonnut eikä se ole enää palautettavissa, elämä on mennyt ohitse. Mies on jäänyt kiinni prostituutioon, alkoholiin ja muihin elämän huonoihin lieveilmiöihin. Hän yrittää epätoivoisesti palauttaa takaisin suhdettaan tyttäreensä, mutta hän pilaa itse mahdollisuutensa. Suhde entiseen prostituoituun on myös mahdollisuus, mutta siihen ei mieheltä löydy voimia.

Ainoa elämän mahdollisuus on jatkaa vielä yhden kerran uraa. Omalla hengelläkään ei tunnu enää olevan väliä. Edessä on uran viimeinen ottelu. Sen päättymistä ei katsoja näe. Toivoa elokuva ei kuitenkaan luo.

Tällaisen lohduttomuuden vastapainoksi noin kymmenen vuotta myöhemmin Aronofsky luo kuvan samanlaisesta tähteyteensä vajonneesta Miehestä, joka on maailman luoja keräten ihailijajoukkoja ympärillensä. Hänellä on kuitenkin jotain, joka Randylta puuttuu. Hän kykenee uusiutumaan. Mutta hänkin elää vain tähteytensä ehdoilla.

Loppupöhinää

Mother! on sisällöltään haasteellinen elokuva. Se on pannut katsojansa ajattelemaan. Sen yleisö on varmasti noihin yllä käsiteltyihin kahteen muuhun elokuvaan verrattuna viiteryhmältään suppeampi.  Monet ovat pettyneet.

Onko elokuvassa mitään sanomaa? Onko se vain ajatusleikki? Sanoma liittyy kai rakkauden ajatukseen. Tuntuisi, että rakkaus vilpittömimmillään on äidin rakkautta.  Muu on vain sen kaipuuta tai jotain muuta tunteilua.  Tämän elokuvan jälkeen myös rakkaus Jumalaan herättää epäilyjä.

Joskus 70-luvun taitteen taistolaisvuosina toistettiin libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin (1883-1931) runoa lapsistasi. Sen englanninkielinen versio On Children on luettavissa täällä. Runon alkusäkeissä todetaan seuraavasti:

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

Taistolaisten suusta lähteneenä runosta on myöhemmin kehittynyt jonkinlainen irvikuva siitä, kuinka yhteiskunta yrittää ottaa lapsemme valtaansa, viedä heidät meidän sylistämme, ottaa huostansa.

Tuo runo nousi mieleeni elokuvan sanomaa pohtiessani. Elokuvassa Äidiltä viedään lapsi. Hän haluaa pitää kiinni omastaan, mutta kun silmä välttää, niin haukat ovat hänessä kiinni. Sellaiseksi meidän yhteiskuntamme on kehittynyt, vaikka taistolaiskommunistinen yhteiskunta-ajatus näytti 70-luvulla murenevan älyttömyyteensä. Vasemmistolaisten suussa runon sanoma symboloi mielen vapautta, nyt runon kautta voisi avautua sen toinen puoli – dystopia, jossa lapsemme viedään suoraan sylistämme.

Runoilijan ajatusta en tässä kammoksu. Se on hieno runo. Suomentajaa en tiedä, mutta tämän käyttämäni version loppuosan voi lukea täältä.  Kammoksun tässä sitä ideologiaa, joka hyväksikäyttää runon iskevää rytmiä.

Elämässä rakkauden korvikkeeksi on noussut sairas tähtikultti, itseihailu ja pakonomainen tarve menestykseen. Siitä ravintonsa saa myös uskonnollinen fanatismi. Hektisyys painaa, ei ole tilaa pysähtymiselle eikä perimmäisille tunteille. Yhteiskunnan totalitarismi tulee sisään ovista ja ikkunoista. Luontoäiti lapsineen on siinä voimaton.

Mietin vielä elokuvan sanomaa. Elokuvan allegorisuus vie sen peruskysymysten äärelle, mutta ei sen enempää. Tuskin elokuvan ohjaajalla on mitään selkeää ajatusrakennelma, jonka elokuvasta voi koota. Elokuva täyttää oman tehtävänsä omassa ympäristössään. Sen tarkoitus on tuoda elämyksiä katsojille, vangita heidän huomionsa pariksi tunniksi ja tuoda näin vaihtelua elämän arkeen.  Tajunnantäyttöteollisuus toimii tehokkaasti, uusia elämyksiä on heti teatterisalista ulos mentäessä tarjolla. Hyvä olisi, jos ajatukset veisivät mahdollisimman pitkälle.

Yhteiskunta ympärillämme jatkaa omaa kehityskulkuaan. Siitä emme irti pääse. Voimme kuitenkin sen keskellä luoda omaa todellisuuttamme, valita oman tiemme ja edetä valppaina. Hyvä jos tietäisimme, millaisen elämän kiertokulkuun meidät halutaan asettaa.  

Javier Bardem, Jennifer Lawrence ja Michelle Pfeiffer