ALEKSIS KIVEN PÄIVÄNÄ: eräs näkökulma Seitsemän veljeksen maailmaan

Lokakuun kymmenentenä päivänä vietämme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivää. Aleksis Kivi syntyi 183 vuotta sitten eli vuonna 1834. Hän on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen romaanin Seitsemän veljestä. Sen ilmestymisvuodeksi on merkitty 1870.

Olen liittänyt kirjoitukseni tueksi Erkki Tantun kuvitusta. Ne olen lainannut Otavan julkaisemasta Seitsemän veljeksen laitoksesta vuodelta 1975. Tämän kuun kolmantena päivänä hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Kuvat olkoot kunnianosoituksena myös hänen elämäntyölleen.

Asuinpaikkakunnallani Kouvolassa saa kosketuksen Seitsemän veljeksen maailmaan Viitakummun kaupunginosassa. Se johtuu arvatenkin siellä sijaitsevien teiden nimistä: Jukolantie, Impivaarantie, Viertolantie, Tammistontie, Kekkurintie, Kiiskintie, Killintie, Valkontie, Venlanraitti. Näillä kaikilla on jokin yhteys tuon meidän romaaneistamme upeimman maailmaan.

Jukola on poikien syntymäkoti. Puhutaan Jukolan tilasta. Impivaara sijaitsee Jukolan takamailla. Sinne pojat joutuivat pakenemaan, kun lukkarin koulussa eivät pärjänneet ja sen vuoksi he kokivat olonsa uhatuksi. Seuraavassa lainauksessa tulee romaanissa Impivaara ensimmäisen kerran puheenaiheeksi. Kyseessä on Laurin ehdotus, jolle aluksi naureskellaan, mutta pikkuhiljaa pohdittuaan veljekset ottavat ideasta vaarin. Lainaukset olen poiminut Gutenberg-sivustolta, osoite http://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940-images.html.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.—Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.

Jukolan talo, lapsuuden muisto (Erkki Tantun kuvitusta)

Impivaara sijaitsee ”synkeän salon” takana. Siellä he ryhtyvät uudisviljelijöiksi ”komeroisen vuoren alla”. Elämä ei ole helppoa. Jo ensimmäisen vuoden päätteeksi veljesten rakentama pirtti palaa, kun he intoutuvat saunomaan turhan riehakkaasti.

Impivaaraan on liitetty myös käsitys suomalaisesta mielenmaisemasta. Aivan kuin impivaaralaisuus olisi jonkinlaista henkistä eristäytymistä. Tähän liittyen Tiera Laitinen on kirjoittanut oivan blogitekstin. Se löytyy täältä. Hän pitää absurdina ajatusta, että Impivaara olisi merkinnyt veljeksille jotain vanhaan takertumista, uudistuskyvyttömyyttä tai näköalattomuutta. Asia on täysin päinvastoin. Kyse on rohkeasta tulevaisuudenuskosta. Veljesten yhteenkuuluvuuden tunne kasvoi ja se osoittautui myöhemmin heidän voimavaraksi.

Impivaaran uudessa tuvassa (Erkki Tanttu)

Viertolan kartano on suuri kartano laajoine metsineen. Sen sivuitse veljekset kulkevat Impivaaraan matkatessaan. Viertolan isäntä ja emäntä ovat arvostettua väkeä. Veljeksetkin heitä kunnioittavat, vaikka nimittelevätkin Viertolan voutia välillä ”mätimahaiseksi patruunaksi” ja talon emäntä on puolestaan ”punaposkinen Lyytia-röökina”.

Viertolan kartanon isäntä (Erkki Tanttu)

Kerran metsästysretkellä ollessaan veljekset joutuvat poikkeamaan Viertolan kartanoon, mutta se matka keskeytyy pakokauhuun. Viertolan härkäjoukko syöksyy veljesten kimppuun ja pojat joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Heillä on yksi turvasatama, valtava hiidenkivi, johon kiivettyään he pelastuvat varmalta kuolemalta mutta jäävät samalla 33-päisen härkäjoukon panttivangiksi. Siellä he sitten huutelevat vuorokausitolkulla apua, mutta kun ketään ei kuulu, he joutuvat ampumaan koko härkäjoukon. Tästä tapahtumasta seuraakin eräs romaanin käännekohta (lähde). Veljekset joutuvat ensiksikin ilmoittamaan Viertolan isännälle teostaan ja sen lisäksi vielä sovittelemaan Viertolan isännän kanssa, miten korvaisivat aiheuttamansa vahingon. Veljekset joutuivat aloittamaan uudisraivauksen, mistä tulikin heille sittemmin uuden elämän alku.

Hiidenkivellä (Erkki Tanttu)

Viertolan sonni (Erkki Tantun kuvitusta)

Viertolantiestä minulle tulee (sattuneesta syystä) lähinnä mieleen Viertolan sonnit. Niitä tuskin Viitakummusta tapaa muuta kuin ehkä paikallisen pubin ympäriltä ovien sulkeuduttua.

Tammiston sekoitan itse helposti Männistöön. Männistö on naapuritorppa, jossa asuu veljesten himoitsema Männistön Venla. Romaanin alkuvaiheessa veljesten kosioretki päättyy nolosti, mutta lopulta Juhani Venlansa kuitenkin saa. Viitakummussa ei voi olla Männistöntietä, koska sen niminen tie on Kouvolassa muualla. Tämän takia täytyy tyytyä Venlanraittiin. Se on kevyen liikenteen kulkutie, joka johtaa kulkijansa Lehtomäen suuntaan.

Tässä on kuvaus Juhanin ja Venlan perhe-elämästä romaanin loppuluvusta:

Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.

Tammistontie Viitakummussa kuitenkin on.  Tammiston talossa asuu Kyösti, naimattomaksi jäänyt raskasmielinen, muista eristäytynyt mies. Kyösti on romaanin yksi monista sivuhahmoista, joka suhtautuu veljeksiin lämmöllä. Tämä katkelma on romaanin kolmannen luvun lopusta:

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.

Kerran veljekset lähtevät Impivaarasta kirkkoon jumalanpalvelukseen. He kuitenkin sekoavat päivissä ja perille tultuaan huomaavat, että onkin tavallinen arkimaanantai. He saapuvat Tammiston talolle ja ihmettelevät, kun siellä pidetään sunnuntaina huutokauppaa. Pian selviää, että onkin maanantai. Kyseessä on Kyöstille kohtalokas talon huutokauppa, jota Kyösti ei ole itse seuraamassa, vaan käyskentelee yksikseen kaukana pellolla. Toukolan pojat siellä kuitenkin ovat ja heidän kanssaan kehkeytyy keskellä Tammiston pihaa raju tappelu. Seuraava lainaus on romaanin kymmenennen luvun lopusta.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys.—Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi.

Killi tai Kiiski odottaa omaa annostaan (Erkki Tanttu)

Impivaaran tuvassa joulun alla ennen kohtalokasta tulipaloa. Taustalla yksisilmä-Valko seuraa tapahtumia. (E.Tanttu)

Killi ja Kiiski ovat veljesten koiria, jotka olivat suurena apuna metsästyksessä. Ne ovat suuria ja äkeitä. Ne selviytyvät hengissä romaanin loppuun asti, tosin loppuvaiheessa arvokkaasti harmaantuen. Valko on veljesten hevonen, josta tiedetään, että se oli valkoinen ja yksisilmäinen. Valko on veljeksille korvaamaton apuri, joka loppuvaiheessa menehtyy ja haudataan sitten Luhtaniityn aidan taakse kunniapaikalle.

Viidennessä luvussa on hauska juttu kummituksesta, jonka veljekset luulivat näkevänsä. Simeoni tuli tupaan pelosta sekaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään. Ulkona oli jokin kummallinen näky. Tumma oli kiilto ja palava oli silmä. Veljekset seisoivat mykkinä patsaina. Virrenvärssyä Timo ehdottaa, muttei tule yhtään mieleen. Hirmuiselta näytti. Ottivat kekäleet aseekseen ja Juhani etunenässä lähestyivät silmää...

”Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.”

Juhani ohjeisti: ”Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.” Simeoni ehdotti manausta. He manasivat ja turvautuivat jopa ”Herra Zebaothin” voimaan. Ei tapahtunut mitään. He viskasivat kekäleensä ja niinpä lähti kummitus juoksemaan neljällä jalallaan. Jytinä oli kova ja…  ”kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden”. Loppujen lopuksi se ”kammottava körri” eli aave oli heidän yksisilmäinen Valkonsa, joka oli vajonnut suon mutaan tai ehkä siinä vain piehtaroinut ja kadottanut rytäkässä värinsä. Erehdys nolotti veljeksiä sen verran paljon, että pian uni maittoi erityisen makoisana.

...

Myös Kekkurintie viittaa Seitsemään veljekseen. Kekkuri on Jukolan tilaan kuuluva torppa.  Torppia on itse asiassa kaksi, toinen on nimeltään Vuohenkalma.  Veljesten avioiduttua Timo asettui Kekkurin torppaan asumaan. Vuohenkalma päätyi Eeron perheelle.

Nurmijärven Palojoella sijaitsee Aleksis Kiven kotimuseo. Sen pihapiirissä on nykyisin Kekkuri-niminen rakennus, jossa sijaitsee museokauppa ja kahvikioski. Rakennus on valmistunut 1940-luvulla. Itse kotimuseo on avattu vasta vuonna 1951.

Vuohenkalma on nimenä kiinnostava. Heikki Hurtan kirjoituksen mukaan nimi ei viittaa kuolemaan, vaan tarkoittaa kaalimaata. Kyseessä on siis vuohen kaalimaa. Sana on peräisin Siuntion seudulta, jossa Aleksis Kivi aikoinaan asusteli. Lähde löytyy täältä.

 

Eero Vuohenkalman isäntänä ja pitäjän jahtivoutina. (E.Tanttu)

Mennään Viitakummun maailmaan. Viitakumpu on minusta kaupunginosan nimenä hempeä ja kiva. Jos minun pitäisi valita Kouvolasta asuinpaikka pelkän nimen perusteella, valitsisin Viitakummun. Kyse on kuitenkin makuasiasta.

Ehkä esteettiseltä soinniltaan ja herättämiensä mielikuvien pohjalta paikka tuntuu kauniilta, mutta se kuuluu kuitenkin epäsuotuisiin 70-luvun lähiöihin, jossa näkyy jo ajan kulumaa. Siellä on kerrostaloasutusta sekä reunamilla rivi- ja omakotitaloja, jotka ainakin minun silmiini näyttävät nyt epämuodikkailta. Siellä asuu paljon lapsiperheitä, koska siellä on oma päiväkoti. Ja toki siellä on aivan oma lähiöpubi.

En kuitenkaan halua vähätellä alueen viehkeyttä. Viitakumpu poikkeaa tavanomaisista kaupunginosista.  Se on eräänlainen pikkuteistä ja vähän isommista koostuva sykerö. Viitakummun tiet kiertävät sykerömäisesti kehää. Välissä on sidosmaisia pikkuteitä. Siinä ei siis ole perinteistä neliömäistä laatikon muotoa, mikä yleensä liitetään kaupunkiasutukseen. Karttaa tarkastellen ja hieman mielikuvitusta luoden Viitakumpu on kuin nuttura kiinnitettynä kaupungin keskustaan.

Viitakumpu itsessään sopii oikein hienosti Aleksis Kiven esteettiseen maailmaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan viita tarkoittaa tiheää nuorta lehtipuumetsää. Alue on kyllä juron mäntymetsän keskellä, mutta nyt tarkoitan sana-assosiaatioita.

Viita on lehtevää maisemaa, joka Kiven maailmassa tuo valoa. On toisaalta synkkä ja pimeä havumetsä, mutta viitaan tultaessa olo muuttuu suloisemmaksi ja valoisemmaksi. Se johtuu myös siitä, että lähistöllä on yleensä asutusta.

Viita-sana kohdataan koskettavimmillaan Aleksis Kiven runossa Sydämeni laulu, joka sisältyy Seitsemään veljekseen. Runo on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan Eeron tasapainoisesta perhe-elämästä. Hän on saanut vaimokseen Annan. Hän oli ”Seunalan nuori ja hoikka, kainosti katsahteleva tytär, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä”. Hän on joskus nähnyt kummallisia näkyjä, ”joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuaitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa”.  Hänen kerrotaan ennustaneen myös nälkävuosia ja sotia.

Viita saa suloisen sävyn , kun Anna kertoo lapsilleen tarinoita:

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sen tähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Me kauhistelemme sen kuoleman kaipuuta ja lähes himoa, mutta laulu on kuitenkaan nimeltään Sydämeni laulu ja se luo kuvan rauhasta. Sydän etsii rauhaa ja löytää rauhan viidan. Tässä on runon viimeiset säkeet:

       Onpa kullan lysti olla,
                             Kultakehdoss' kellahdella,
                             Kuullella kehräjälintuu.

                            

       Tuonen viita, rauhan viita!
                             Kaukana on vaino, riita,
                             Kaukana kavala maailma.

Tässä seuraavaksi on nykyrunoilijan näkemys Aleksis Kiven Sydämeni laulusta. Risto Ahti toteaa, että ”sydämen laulu” on runoilijan omakuva. Jokaisella ihmisellä on oma sydämen laulu. Sitä ei voi saada muualta. Kun Aleksis Kivi kirjoitti runonsa, elettiin aikaa, jolloin lapset kuolivat usein varhain. Ahti toteaa kuitenkin, että ”taudit ja nälänhätä eivät kuulu tähän runoon”:

”Kiven päähuomio on maailman kavaluudessa, vainoissa, riidoissa. Hän laulaa itsensä ulos tästä kaikesta.”  (Risto Ahti kirjassaan RunoAapinen)

Runon alussa mainittu ”hietakehto” luo painajaismaisen kuvan, joka kuitenkin laajenee eläväksi, toiminnalliseksi. Siinä on samaa kuin Kiven runossa Kaukametsä, jossa taivaasta piirtyy sydämen omakuva. Sydämeni laulu on unenkaltainen kuva. Se on suomalaisen runouden helmi. Risto Ahdin sanoin ”se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän”.

Voin itse alleviivata runoilija Risto Ahdin sanoman. Suosittelen kuuntelemaan Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämän Sydämeni laulun Ylioppilaskunnan laulajien esityksenä. Se ei itse asiassa ole laulu, vaan huokaus.

…

Suomessa on varmasti useita kaupunkeja, joissa kokonaisia alueita on nimetty Aleksis kiven teosten pohjalta. Minulle tuli tätä valmistellessani vastaan Lahti, Kerava ja Lohja. Esimerkiksi Turussa sijaitsee Impivaaran uimahalli, jonka kaikki tilat on nimetty Seitsemässä veljeksessä esiintyvien henkilöiden ja paikkojen mukaan.  Ehkä tasa-arvon nimessä suurin viidenkymmenen metrin uima-allas on nimetty Venlan mukaan. Veljeksille on jaettu pienemmät altaat. Kuntosalit, liikuntasali, kokoustila ja tilaissaunaosasto ovat saaneet nimensä Kiven romaanista. Se on oiva ratkaisu.