Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Aleksis Kiven syntymäpäivänä

Erkki Tantun kuvitusta Kiven Seitsemään veljekseen.

Aleksis Kivi ansaitsee juhlapäivänään pienen tuokion. Seitsemän veljestä on Suomalaisen kulttuurin perusteoksia - mainio kirjallinen aarreaitta. Yksi teoksen moninaisista henkilöhahmoista on Rajamäen Mikko, kyläyhteisön hengen luojia. Ohessa on Erkki Tantun  näkökulmaa teokseen.

”Mikko, ukko viltti-hattu,
kuoharina kulkee,
usein pelimiehenäkin
laattiata polkee.

Kantelee hän, kauppailee hän
pikipalleroita,
katsoo kaivot, sulkee veret,
vallan kiltti noita.”

Rajamäen Mikko - Erkki Tantun kuvitusta

ALEKSIS KIVEN PÄIVÄNÄ: eräs näkökulma Seitsemän veljeksen maailmaan

Lokakuun kymmenentenä päivänä vietämme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivää. Aleksis Kivi syntyi 183 vuotta sitten eli vuonna 1834. Hän on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen romaanin Seitsemän veljestä. Sen ilmestymisvuodeksi on merkitty 1870.

Olen liittänyt kirjoitukseni tueksi Erkki Tantun kuvitusta. Ne olen lainannut Otavan julkaisemasta Seitsemän veljeksen laitoksesta vuodelta 1975. Tämän kuun kolmantena päivänä hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Kuvat olkoot kunnianosoituksena myös hänen elämäntyölleen.

Asuinpaikkakunnallani Kouvolassa saa kosketuksen Seitsemän veljeksen maailmaan Viitakummun kaupunginosassa. Se johtuu arvatenkin siellä sijaitsevien teiden nimistä: Jukolantie, Impivaarantie, Viertolantie, Tammistontie, Kekkurintie, Kiiskintie, Killintie, Valkontie, Venlanraitti. Näillä kaikilla on jokin yhteys tuon meidän romaaneistamme upeimman maailmaan.

Jukola on poikien syntymäkoti. Puhutaan Jukolan tilasta. Impivaara sijaitsee Jukolan takamailla. Sinne pojat joutuivat pakenemaan, kun lukkarin koulussa eivät pärjänneet ja sen vuoksi he kokivat olonsa uhatuksi. Seuraavassa lainauksessa tulee romaanissa Impivaara ensimmäisen kerran puheenaiheeksi. Kyseessä on Laurin ehdotus, jolle aluksi naureskellaan, mutta pikkuhiljaa pohdittuaan veljekset ottavat ideasta vaarin. Lainaukset olen poiminut Gutenberg-sivustolta, osoite http://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940-images.html.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.—Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.

Jukolan talo, lapsuuden muisto (Erkki Tantun kuvitusta)

Impivaara sijaitsee ”synkeän salon” takana. Siellä he ryhtyvät uudisviljelijöiksi ”komeroisen vuoren alla”. Elämä ei ole helppoa. Jo ensimmäisen vuoden päätteeksi veljesten rakentama pirtti palaa, kun he intoutuvat saunomaan turhan riehakkaasti.

Impivaaraan on liitetty myös käsitys suomalaisesta mielenmaisemasta. Aivan kuin impivaaralaisuus olisi jonkinlaista henkistä eristäytymistä. Tähän liittyen Tiera Laitinen on kirjoittanut oivan blogitekstin. Se löytyy täältä. Hän pitää absurdina ajatusta, että Impivaara olisi merkinnyt veljeksille jotain vanhaan takertumista, uudistuskyvyttömyyttä tai näköalattomuutta. Asia on täysin päinvastoin. Kyse on rohkeasta tulevaisuudenuskosta. Veljesten yhteenkuuluvuuden tunne kasvoi ja se osoittautui myöhemmin heidän voimavaraksi.

Impivaaran uudessa tuvassa (Erkki Tanttu)

Viertolan kartano on suuri kartano laajoine metsineen. Sen sivuitse veljekset kulkevat Impivaaraan matkatessaan. Viertolan isäntä ja emäntä ovat arvostettua väkeä. Veljeksetkin heitä kunnioittavat, vaikka nimittelevätkin Viertolan voutia välillä ”mätimahaiseksi patruunaksi” ja talon emäntä on puolestaan ”punaposkinen Lyytia-röökina”.

Viertolan kartanon isäntä (Erkki Tanttu)

Kerran metsästysretkellä ollessaan veljekset joutuvat poikkeamaan Viertolan kartanoon, mutta se matka keskeytyy pakokauhuun. Viertolan härkäjoukko syöksyy veljesten kimppuun ja pojat joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Heillä on yksi turvasatama, valtava hiidenkivi, johon kiivettyään he pelastuvat varmalta kuolemalta mutta jäävät samalla 33-päisen härkäjoukon panttivangiksi. Siellä he sitten huutelevat vuorokausitolkulla apua, mutta kun ketään ei kuulu, he joutuvat ampumaan koko härkäjoukon. Tästä tapahtumasta seuraakin eräs romaanin käännekohta (lähde). Veljekset joutuvat ensiksikin ilmoittamaan Viertolan isännälle teostaan ja sen lisäksi vielä sovittelemaan Viertolan isännän kanssa, miten korvaisivat aiheuttamansa vahingon. Veljekset joutuivat aloittamaan uudisraivauksen, mistä tulikin heille sittemmin uuden elämän alku.

Hiidenkivellä (Erkki Tanttu)

Viertolan sonni (Erkki Tantun kuvitusta)

Viertolantiestä minulle tulee (sattuneesta syystä) lähinnä mieleen Viertolan sonnit. Niitä tuskin Viitakummusta tapaa muuta kuin ehkä paikallisen pubin ympäriltä ovien sulkeuduttua.

Tammiston sekoitan itse helposti Männistöön. Männistö on naapuritorppa, jossa asuu veljesten himoitsema Männistön Venla. Romaanin alkuvaiheessa veljesten kosioretki päättyy nolosti, mutta lopulta Juhani Venlansa kuitenkin saa. Viitakummussa ei voi olla Männistöntietä, koska sen niminen tie on Kouvolassa muualla. Tämän takia täytyy tyytyä Venlanraittiin. Se on kevyen liikenteen kulkutie, joka johtaa kulkijansa Lehtomäen suuntaan.

Tässä on kuvaus Juhanin ja Venlan perhe-elämästä romaanin loppuluvusta:

Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.

Tammistontie Viitakummussa kuitenkin on.  Tammiston talossa asuu Kyösti, naimattomaksi jäänyt raskasmielinen, muista eristäytynyt mies. Kyösti on romaanin yksi monista sivuhahmoista, joka suhtautuu veljeksiin lämmöllä. Tämä katkelma on romaanin kolmannen luvun lopusta:

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.

Kerran veljekset lähtevät Impivaarasta kirkkoon jumalanpalvelukseen. He kuitenkin sekoavat päivissä ja perille tultuaan huomaavat, että onkin tavallinen arkimaanantai. He saapuvat Tammiston talolle ja ihmettelevät, kun siellä pidetään sunnuntaina huutokauppaa. Pian selviää, että onkin maanantai. Kyseessä on Kyöstille kohtalokas talon huutokauppa, jota Kyösti ei ole itse seuraamassa, vaan käyskentelee yksikseen kaukana pellolla. Toukolan pojat siellä kuitenkin ovat ja heidän kanssaan kehkeytyy keskellä Tammiston pihaa raju tappelu. Seuraava lainaus on romaanin kymmenennen luvun lopusta.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys.—Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi.

Killi tai Kiiski odottaa omaa annostaan (Erkki Tanttu)

Impivaaran tuvassa joulun alla ennen kohtalokasta tulipaloa. Taustalla yksisilmä-Valko seuraa tapahtumia. (E.Tanttu)

Killi ja Kiiski ovat veljesten koiria, jotka olivat suurena apuna metsästyksessä. Ne ovat suuria ja äkeitä. Ne selviytyvät hengissä romaanin loppuun asti, tosin loppuvaiheessa arvokkaasti harmaantuen. Valko on veljesten hevonen, josta tiedetään, että se oli valkoinen ja yksisilmäinen. Valko on veljeksille korvaamaton apuri, joka loppuvaiheessa menehtyy ja haudataan sitten Luhtaniityn aidan taakse kunniapaikalle.

Viidennessä luvussa on hauska juttu kummituksesta, jonka veljekset luulivat näkevänsä. Simeoni tuli tupaan pelosta sekaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään. Ulkona oli jokin kummallinen näky. Tumma oli kiilto ja palava oli silmä. Veljekset seisoivat mykkinä patsaina. Virrenvärssyä Timo ehdottaa, muttei tule yhtään mieleen. Hirmuiselta näytti. Ottivat kekäleet aseekseen ja Juhani etunenässä lähestyivät silmää...

”Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.”

Juhani ohjeisti: ”Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.” Simeoni ehdotti manausta. He manasivat ja turvautuivat jopa ”Herra Zebaothin” voimaan. Ei tapahtunut mitään. He viskasivat kekäleensä ja niinpä lähti kummitus juoksemaan neljällä jalallaan. Jytinä oli kova ja…  ”kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden”. Loppujen lopuksi se ”kammottava körri” eli aave oli heidän yksisilmäinen Valkonsa, joka oli vajonnut suon mutaan tai ehkä siinä vain piehtaroinut ja kadottanut rytäkässä värinsä. Erehdys nolotti veljeksiä sen verran paljon, että pian uni maittoi erityisen makoisana.

...

Myös Kekkurintie viittaa Seitsemään veljekseen. Kekkuri on Jukolan tilaan kuuluva torppa.  Torppia on itse asiassa kaksi, toinen on nimeltään Vuohenkalma.  Veljesten avioiduttua Timo asettui Kekkurin torppaan asumaan. Vuohenkalma päätyi Eeron perheelle.

Nurmijärven Palojoella sijaitsee Aleksis Kiven kotimuseo. Sen pihapiirissä on nykyisin Kekkuri-niminen rakennus, jossa sijaitsee museokauppa ja kahvikioski. Rakennus on valmistunut 1940-luvulla. Itse kotimuseo on avattu vasta vuonna 1951.

Vuohenkalma on nimenä kiinnostava. Heikki Hurtan kirjoituksen mukaan nimi ei viittaa kuolemaan, vaan tarkoittaa kaalimaata. Kyseessä on siis vuohen kaalimaa. Sana on peräisin Siuntion seudulta, jossa Aleksis Kivi aikoinaan asusteli. Lähde löytyy täältä.

 

Eero Vuohenkalman isäntänä ja pitäjän jahtivoutina. (E.Tanttu)

Mennään Viitakummun maailmaan. Viitakumpu on minusta kaupunginosan nimenä hempeä ja kiva. Jos minun pitäisi valita Kouvolasta asuinpaikka pelkän nimen perusteella, valitsisin Viitakummun. Kyse on kuitenkin makuasiasta.

Ehkä esteettiseltä soinniltaan ja herättämiensä mielikuvien pohjalta paikka tuntuu kauniilta, mutta se kuuluu kuitenkin epäsuotuisiin 70-luvun lähiöihin, jossa näkyy jo ajan kulumaa. Siellä on kerrostaloasutusta sekä reunamilla rivi- ja omakotitaloja, jotka ainakin minun silmiini näyttävät nyt epämuodikkailta. Siellä asuu paljon lapsiperheitä, koska siellä on oma päiväkoti. Ja toki siellä on aivan oma lähiöpubi.

En kuitenkaan halua vähätellä alueen viehkeyttä. Viitakumpu poikkeaa tavanomaisista kaupunginosista.  Se on eräänlainen pikkuteistä ja vähän isommista koostuva sykerö. Viitakummun tiet kiertävät sykerömäisesti kehää. Välissä on sidosmaisia pikkuteitä. Siinä ei siis ole perinteistä neliömäistä laatikon muotoa, mikä yleensä liitetään kaupunkiasutukseen. Karttaa tarkastellen ja hieman mielikuvitusta luoden Viitakumpu on kuin nuttura kiinnitettynä kaupungin keskustaan.

Viitakumpu itsessään sopii oikein hienosti Aleksis Kiven esteettiseen maailmaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan viita tarkoittaa tiheää nuorta lehtipuumetsää. Alue on kyllä juron mäntymetsän keskellä, mutta nyt tarkoitan sana-assosiaatioita.

Viita on lehtevää maisemaa, joka Kiven maailmassa tuo valoa. On toisaalta synkkä ja pimeä havumetsä, mutta viitaan tultaessa olo muuttuu suloisemmaksi ja valoisemmaksi. Se johtuu myös siitä, että lähistöllä on yleensä asutusta.

Viita-sana kohdataan koskettavimmillaan Aleksis Kiven runossa Sydämeni laulu, joka sisältyy Seitsemään veljekseen. Runo on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan Eeron tasapainoisesta perhe-elämästä. Hän on saanut vaimokseen Annan. Hän oli ”Seunalan nuori ja hoikka, kainosti katsahteleva tytär, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä”. Hän on joskus nähnyt kummallisia näkyjä, ”joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuaitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa”.  Hänen kerrotaan ennustaneen myös nälkävuosia ja sotia.

Viita saa suloisen sävyn , kun Anna kertoo lapsilleen tarinoita:

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sen tähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Me kauhistelemme sen kuoleman kaipuuta ja lähes himoa, mutta laulu on kuitenkaan nimeltään Sydämeni laulu ja se luo kuvan rauhasta. Sydän etsii rauhaa ja löytää rauhan viidan. Tässä on runon viimeiset säkeet:

       Onpa kullan lysti olla,
                             Kultakehdoss' kellahdella,
                             Kuullella kehräjälintuu.

                            

       Tuonen viita, rauhan viita!
                             Kaukana on vaino, riita,
                             Kaukana kavala maailma.

Tässä seuraavaksi on nykyrunoilijan näkemys Aleksis Kiven Sydämeni laulusta. Risto Ahti toteaa, että ”sydämen laulu” on runoilijan omakuva. Jokaisella ihmisellä on oma sydämen laulu. Sitä ei voi saada muualta. Kun Aleksis Kivi kirjoitti runonsa, elettiin aikaa, jolloin lapset kuolivat usein varhain. Ahti toteaa kuitenkin, että ”taudit ja nälänhätä eivät kuulu tähän runoon”:

”Kiven päähuomio on maailman kavaluudessa, vainoissa, riidoissa. Hän laulaa itsensä ulos tästä kaikesta.”  (Risto Ahti kirjassaan RunoAapinen)

Runon alussa mainittu ”hietakehto” luo painajaismaisen kuvan, joka kuitenkin laajenee eläväksi, toiminnalliseksi. Siinä on samaa kuin Kiven runossa Kaukametsä, jossa taivaasta piirtyy sydämen omakuva. Sydämeni laulu on unenkaltainen kuva. Se on suomalaisen runouden helmi. Risto Ahdin sanoin ”se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän”.

Voin itse alleviivata runoilija Risto Ahdin sanoman. Suosittelen kuuntelemaan Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämän Sydämeni laulun Ylioppilaskunnan laulajien esityksenä. Se ei itse asiassa ole laulu, vaan huokaus.

…

Suomessa on varmasti useita kaupunkeja, joissa kokonaisia alueita on nimetty Aleksis kiven teosten pohjalta. Minulle tuli tätä valmistellessani vastaan Lahti, Kerava ja Lohja. Esimerkiksi Turussa sijaitsee Impivaaran uimahalli, jonka kaikki tilat on nimetty Seitsemässä veljeksessä esiintyvien henkilöiden ja paikkojen mukaan.  Ehkä tasa-arvon nimessä suurin viidenkymmenen metrin uima-allas on nimetty Venlan mukaan. Veljeksille on jaettu pienemmät altaat. Kuntosalit, liikuntasali, kokoustila ja tilaissaunaosasto ovat saaneet nimensä Kiven romaanista. Se on oiva ratkaisu.