Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…

Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.

Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.

Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.

Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa

Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.

Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.

Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.

Tampereen tuomiokirkossa

Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa

Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:

”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:

 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich rauschen:

du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”

En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.

Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  

Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni

Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.

Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 

Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

…

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.

Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,

miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.

Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,

en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.

Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,

niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.

Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain

on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)

Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”

Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.

ALEKSIS KIVEN PÄIVÄNÄ: eräs näkökulma Seitsemän veljeksen maailmaan

Lokakuun kymmenentenä päivänä vietämme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivää. Aleksis Kivi syntyi 183 vuotta sitten eli vuonna 1834. Hän on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen romaanin Seitsemän veljestä. Sen ilmestymisvuodeksi on merkitty 1870.

Olen liittänyt kirjoitukseni tueksi Erkki Tantun kuvitusta. Ne olen lainannut Otavan julkaisemasta Seitsemän veljeksen laitoksesta vuodelta 1975. Tämän kuun kolmantena päivänä hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Kuvat olkoot kunnianosoituksena myös hänen elämäntyölleen.

Asuinpaikkakunnallani Kouvolassa saa kosketuksen Seitsemän veljeksen maailmaan Viitakummun kaupunginosassa. Se johtuu arvatenkin siellä sijaitsevien teiden nimistä: Jukolantie, Impivaarantie, Viertolantie, Tammistontie, Kekkurintie, Kiiskintie, Killintie, Valkontie, Venlanraitti. Näillä kaikilla on jokin yhteys tuon meidän romaaneistamme upeimman maailmaan.

Jukola on poikien syntymäkoti. Puhutaan Jukolan tilasta. Impivaara sijaitsee Jukolan takamailla. Sinne pojat joutuivat pakenemaan, kun lukkarin koulussa eivät pärjänneet ja sen vuoksi he kokivat olonsa uhatuksi. Seuraavassa lainauksessa tulee romaanissa Impivaara ensimmäisen kerran puheenaiheeksi. Kyseessä on Laurin ehdotus, jolle aluksi naureskellaan, mutta pikkuhiljaa pohdittuaan veljekset ottavat ideasta vaarin. Lainaukset olen poiminut Gutenberg-sivustolta, osoite http://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940-images.html.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.—Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.

Jukolan talo, lapsuuden muisto (Erkki Tantun kuvitusta)

Impivaara sijaitsee ”synkeän salon” takana. Siellä he ryhtyvät uudisviljelijöiksi ”komeroisen vuoren alla”. Elämä ei ole helppoa. Jo ensimmäisen vuoden päätteeksi veljesten rakentama pirtti palaa, kun he intoutuvat saunomaan turhan riehakkaasti.

Impivaaraan on liitetty myös käsitys suomalaisesta mielenmaisemasta. Aivan kuin impivaaralaisuus olisi jonkinlaista henkistä eristäytymistä. Tähän liittyen Tiera Laitinen on kirjoittanut oivan blogitekstin. Se löytyy täältä. Hän pitää absurdina ajatusta, että Impivaara olisi merkinnyt veljeksille jotain vanhaan takertumista, uudistuskyvyttömyyttä tai näköalattomuutta. Asia on täysin päinvastoin. Kyse on rohkeasta tulevaisuudenuskosta. Veljesten yhteenkuuluvuuden tunne kasvoi ja se osoittautui myöhemmin heidän voimavaraksi.

Impivaaran uudessa tuvassa (Erkki Tanttu)

Viertolan kartano on suuri kartano laajoine metsineen. Sen sivuitse veljekset kulkevat Impivaaraan matkatessaan. Viertolan isäntä ja emäntä ovat arvostettua väkeä. Veljeksetkin heitä kunnioittavat, vaikka nimittelevätkin Viertolan voutia välillä ”mätimahaiseksi patruunaksi” ja talon emäntä on puolestaan ”punaposkinen Lyytia-röökina”.

Viertolan kartanon isäntä (Erkki Tanttu)

Kerran metsästysretkellä ollessaan veljekset joutuvat poikkeamaan Viertolan kartanoon, mutta se matka keskeytyy pakokauhuun. Viertolan härkäjoukko syöksyy veljesten kimppuun ja pojat joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Heillä on yksi turvasatama, valtava hiidenkivi, johon kiivettyään he pelastuvat varmalta kuolemalta mutta jäävät samalla 33-päisen härkäjoukon panttivangiksi. Siellä he sitten huutelevat vuorokausitolkulla apua, mutta kun ketään ei kuulu, he joutuvat ampumaan koko härkäjoukon. Tästä tapahtumasta seuraakin eräs romaanin käännekohta (lähde). Veljekset joutuvat ensiksikin ilmoittamaan Viertolan isännälle teostaan ja sen lisäksi vielä sovittelemaan Viertolan isännän kanssa, miten korvaisivat aiheuttamansa vahingon. Veljekset joutuivat aloittamaan uudisraivauksen, mistä tulikin heille sittemmin uuden elämän alku.

Hiidenkivellä (Erkki Tanttu)

Viertolan sonni (Erkki Tantun kuvitusta)

Viertolantiestä minulle tulee (sattuneesta syystä) lähinnä mieleen Viertolan sonnit. Niitä tuskin Viitakummusta tapaa muuta kuin ehkä paikallisen pubin ympäriltä ovien sulkeuduttua.

Tammiston sekoitan itse helposti Männistöön. Männistö on naapuritorppa, jossa asuu veljesten himoitsema Männistön Venla. Romaanin alkuvaiheessa veljesten kosioretki päättyy nolosti, mutta lopulta Juhani Venlansa kuitenkin saa. Viitakummussa ei voi olla Männistöntietä, koska sen niminen tie on Kouvolassa muualla. Tämän takia täytyy tyytyä Venlanraittiin. Se on kevyen liikenteen kulkutie, joka johtaa kulkijansa Lehtomäen suuntaan.

Tässä on kuvaus Juhanin ja Venlan perhe-elämästä romaanin loppuluvusta:

Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.

Tammistontie Viitakummussa kuitenkin on.  Tammiston talossa asuu Kyösti, naimattomaksi jäänyt raskasmielinen, muista eristäytynyt mies. Kyösti on romaanin yksi monista sivuhahmoista, joka suhtautuu veljeksiin lämmöllä. Tämä katkelma on romaanin kolmannen luvun lopusta:

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.

Kerran veljekset lähtevät Impivaarasta kirkkoon jumalanpalvelukseen. He kuitenkin sekoavat päivissä ja perille tultuaan huomaavat, että onkin tavallinen arkimaanantai. He saapuvat Tammiston talolle ja ihmettelevät, kun siellä pidetään sunnuntaina huutokauppaa. Pian selviää, että onkin maanantai. Kyseessä on Kyöstille kohtalokas talon huutokauppa, jota Kyösti ei ole itse seuraamassa, vaan käyskentelee yksikseen kaukana pellolla. Toukolan pojat siellä kuitenkin ovat ja heidän kanssaan kehkeytyy keskellä Tammiston pihaa raju tappelu. Seuraava lainaus on romaanin kymmenennen luvun lopusta.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys.—Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi.

Killi tai Kiiski odottaa omaa annostaan (Erkki Tanttu)

Impivaaran tuvassa joulun alla ennen kohtalokasta tulipaloa. Taustalla yksisilmä-Valko seuraa tapahtumia. (E.Tanttu)

Killi ja Kiiski ovat veljesten koiria, jotka olivat suurena apuna metsästyksessä. Ne ovat suuria ja äkeitä. Ne selviytyvät hengissä romaanin loppuun asti, tosin loppuvaiheessa arvokkaasti harmaantuen. Valko on veljesten hevonen, josta tiedetään, että se oli valkoinen ja yksisilmäinen. Valko on veljeksille korvaamaton apuri, joka loppuvaiheessa menehtyy ja haudataan sitten Luhtaniityn aidan taakse kunniapaikalle.

Viidennessä luvussa on hauska juttu kummituksesta, jonka veljekset luulivat näkevänsä. Simeoni tuli tupaan pelosta sekaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään. Ulkona oli jokin kummallinen näky. Tumma oli kiilto ja palava oli silmä. Veljekset seisoivat mykkinä patsaina. Virrenvärssyä Timo ehdottaa, muttei tule yhtään mieleen. Hirmuiselta näytti. Ottivat kekäleet aseekseen ja Juhani etunenässä lähestyivät silmää...

”Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.”

Juhani ohjeisti: ”Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.” Simeoni ehdotti manausta. He manasivat ja turvautuivat jopa ”Herra Zebaothin” voimaan. Ei tapahtunut mitään. He viskasivat kekäleensä ja niinpä lähti kummitus juoksemaan neljällä jalallaan. Jytinä oli kova ja…  ”kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden”. Loppujen lopuksi se ”kammottava körri” eli aave oli heidän yksisilmäinen Valkonsa, joka oli vajonnut suon mutaan tai ehkä siinä vain piehtaroinut ja kadottanut rytäkässä värinsä. Erehdys nolotti veljeksiä sen verran paljon, että pian uni maittoi erityisen makoisana.

...

Myös Kekkurintie viittaa Seitsemään veljekseen. Kekkuri on Jukolan tilaan kuuluva torppa.  Torppia on itse asiassa kaksi, toinen on nimeltään Vuohenkalma.  Veljesten avioiduttua Timo asettui Kekkurin torppaan asumaan. Vuohenkalma päätyi Eeron perheelle.

Nurmijärven Palojoella sijaitsee Aleksis Kiven kotimuseo. Sen pihapiirissä on nykyisin Kekkuri-niminen rakennus, jossa sijaitsee museokauppa ja kahvikioski. Rakennus on valmistunut 1940-luvulla. Itse kotimuseo on avattu vasta vuonna 1951.

Vuohenkalma on nimenä kiinnostava. Heikki Hurtan kirjoituksen mukaan nimi ei viittaa kuolemaan, vaan tarkoittaa kaalimaata. Kyseessä on siis vuohen kaalimaa. Sana on peräisin Siuntion seudulta, jossa Aleksis Kivi aikoinaan asusteli. Lähde löytyy täältä.

 

Eero Vuohenkalman isäntänä ja pitäjän jahtivoutina. (E.Tanttu)

Mennään Viitakummun maailmaan. Viitakumpu on minusta kaupunginosan nimenä hempeä ja kiva. Jos minun pitäisi valita Kouvolasta asuinpaikka pelkän nimen perusteella, valitsisin Viitakummun. Kyse on kuitenkin makuasiasta.

Ehkä esteettiseltä soinniltaan ja herättämiensä mielikuvien pohjalta paikka tuntuu kauniilta, mutta se kuuluu kuitenkin epäsuotuisiin 70-luvun lähiöihin, jossa näkyy jo ajan kulumaa. Siellä on kerrostaloasutusta sekä reunamilla rivi- ja omakotitaloja, jotka ainakin minun silmiini näyttävät nyt epämuodikkailta. Siellä asuu paljon lapsiperheitä, koska siellä on oma päiväkoti. Ja toki siellä on aivan oma lähiöpubi.

En kuitenkaan halua vähätellä alueen viehkeyttä. Viitakumpu poikkeaa tavanomaisista kaupunginosista.  Se on eräänlainen pikkuteistä ja vähän isommista koostuva sykerö. Viitakummun tiet kiertävät sykerömäisesti kehää. Välissä on sidosmaisia pikkuteitä. Siinä ei siis ole perinteistä neliömäistä laatikon muotoa, mikä yleensä liitetään kaupunkiasutukseen. Karttaa tarkastellen ja hieman mielikuvitusta luoden Viitakumpu on kuin nuttura kiinnitettynä kaupungin keskustaan.

Viitakumpu itsessään sopii oikein hienosti Aleksis Kiven esteettiseen maailmaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan viita tarkoittaa tiheää nuorta lehtipuumetsää. Alue on kyllä juron mäntymetsän keskellä, mutta nyt tarkoitan sana-assosiaatioita.

Viita on lehtevää maisemaa, joka Kiven maailmassa tuo valoa. On toisaalta synkkä ja pimeä havumetsä, mutta viitaan tultaessa olo muuttuu suloisemmaksi ja valoisemmaksi. Se johtuu myös siitä, että lähistöllä on yleensä asutusta.

Viita-sana kohdataan koskettavimmillaan Aleksis Kiven runossa Sydämeni laulu, joka sisältyy Seitsemään veljekseen. Runo on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan Eeron tasapainoisesta perhe-elämästä. Hän on saanut vaimokseen Annan. Hän oli ”Seunalan nuori ja hoikka, kainosti katsahteleva tytär, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä”. Hän on joskus nähnyt kummallisia näkyjä, ”joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuaitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa”.  Hänen kerrotaan ennustaneen myös nälkävuosia ja sotia.

Viita saa suloisen sävyn , kun Anna kertoo lapsilleen tarinoita:

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sen tähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Me kauhistelemme sen kuoleman kaipuuta ja lähes himoa, mutta laulu on kuitenkaan nimeltään Sydämeni laulu ja se luo kuvan rauhasta. Sydän etsii rauhaa ja löytää rauhan viidan. Tässä on runon viimeiset säkeet:

       Onpa kullan lysti olla,
                             Kultakehdoss' kellahdella,
                             Kuullella kehräjälintuu.

                            

       Tuonen viita, rauhan viita!
                             Kaukana on vaino, riita,
                             Kaukana kavala maailma.

Tässä seuraavaksi on nykyrunoilijan näkemys Aleksis Kiven Sydämeni laulusta. Risto Ahti toteaa, että ”sydämen laulu” on runoilijan omakuva. Jokaisella ihmisellä on oma sydämen laulu. Sitä ei voi saada muualta. Kun Aleksis Kivi kirjoitti runonsa, elettiin aikaa, jolloin lapset kuolivat usein varhain. Ahti toteaa kuitenkin, että ”taudit ja nälänhätä eivät kuulu tähän runoon”:

”Kiven päähuomio on maailman kavaluudessa, vainoissa, riidoissa. Hän laulaa itsensä ulos tästä kaikesta.”  (Risto Ahti kirjassaan RunoAapinen)

Runon alussa mainittu ”hietakehto” luo painajaismaisen kuvan, joka kuitenkin laajenee eläväksi, toiminnalliseksi. Siinä on samaa kuin Kiven runossa Kaukametsä, jossa taivaasta piirtyy sydämen omakuva. Sydämeni laulu on unenkaltainen kuva. Se on suomalaisen runouden helmi. Risto Ahdin sanoin ”se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän”.

Voin itse alleviivata runoilija Risto Ahdin sanoman. Suosittelen kuuntelemaan Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämän Sydämeni laulun Ylioppilaskunnan laulajien esityksenä. Se ei itse asiassa ole laulu, vaan huokaus.

…

Suomessa on varmasti useita kaupunkeja, joissa kokonaisia alueita on nimetty Aleksis kiven teosten pohjalta. Minulle tuli tätä valmistellessani vastaan Lahti, Kerava ja Lohja. Esimerkiksi Turussa sijaitsee Impivaaran uimahalli, jonka kaikki tilat on nimetty Seitsemässä veljeksessä esiintyvien henkilöiden ja paikkojen mukaan.  Ehkä tasa-arvon nimessä suurin viidenkymmenen metrin uima-allas on nimetty Venlan mukaan. Veljeksille on jaettu pienemmät altaat. Kuntosalit, liikuntasali, kokoustila ja tilaissaunaosasto ovat saaneet nimensä Kiven romaanista. Se on oiva ratkaisu.