Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.