Eero Paloheimon Kiinalainen juttu – ja vähän Afrikastakin

Paloheimo, Eero

Kiinalainen juttu. Kiuas kustannus, 2018.

Paloheimo, Eero

Tämä on Afrikka. WS Bookwell Oy, 2007.

Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.

Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien 2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä. Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään. Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan, että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.

   

Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”? Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.

Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja mielialojen myötä.  

Myönnän, että lukeminen alkoi joskus puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa. Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo niistä poikivan tulosta.

Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden? En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani, millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi. Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta, kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin, mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.  Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.

Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010 välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen, mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää. 

Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä, puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.

Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä kultakimpaletta.

Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille. Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden 2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.

Paloheimo myöntää Marko Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.

Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia. Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen. Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma.  Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten ajatusten kokoamisen vuoro.

Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi. Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän. Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin liiaksi sortua.

Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.

Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja ”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen kultamuna.  Hänestä tulee suomalaiselle toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja. Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.

….

Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.  Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran. Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on varmaan maininta videokeskustelussa M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.

Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä, ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.  Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.

Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille. Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi taustalle. Sitä kommentoin alempana.

Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota. Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.

Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita, tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto. Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.

Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin. Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua. Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen asumisen pitää olla myös inhimillisempää.

…..

 Mennään kirjoitukseni alussa mainitsemaani hupaisaan tilanteeseen. Sen yhteydessä Paloheimo mainitsee Tämä on Afrikka -kirjansa, mikä sai minut poikkeamaan kirjastoon ja lukemaan tuon teoksen, jossa niin ikään on yli 450 sivua. Lukeminen sujui kuitenkin vauhdikkaammin.

Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu, lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin kuumimmat ajat olivat vielä edessä.  Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.

Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi rivakasti.  Paloheimo vain toteaa, ettei viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko apteekin farmaseuttikunta kikattaa.

Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta.  Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea. Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista maailmanpelastusprojektia eteenpäin.

Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde. Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet. Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä. 

Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.

Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi 2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä. Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta. Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.

Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.

Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa keskustelu on haluttu tyrehdyttää.

Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin termiä poliittinen korrektius.

Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan, niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.

Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia, mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin. Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa. Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.

Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö. Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa, länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.

Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista halutaan tehdä eurooppalaisia.  Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.

Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä, mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.

Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään itsevarmasti.  Afrikassa vakituisesti asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä. 

Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin liikkeellä kolonialistin asenteella.

Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi.  Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään fiilistelyä.

Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin länsimaiden puuhastelu.

…

Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on aloitettava mahdollisimman pian.  Siinä tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua.  Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman armeijoille uuden tehtävän.  Hänen idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.

Sarastuslehden haastattelussa hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin.  Kuudesosalla maailman varustelumenoista voitaisiin metsittää Sahara:

”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”

Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko 2010-luvun.  Esimerkiksi youtubesta löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.

Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi: Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.

…

Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta. Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino.  Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan.

On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi kuulla täältä Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.

Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta, EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.

,,,,

Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää, mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi, että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain, että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa. Eikä hän aivan raittiina tainnut olla. 

Se Armas Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan käyntinsä aikana  huomaakin joutuneensa karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva, mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.

Polkupyöräriksa - hieman muistelmia Tiibetistä

Katukuvaa Lhasasta vuonna 2007

Joudun aluksi kertomaan hieman taustaa jutulleni. Olen valmistamassa laajempaa juttua venäläisestä kirjailijasta Anton Pavlovitš Tšehovista ja tällä jutullani on yhteys siihen, mikä tuntuu varmasti kummalta, sillä kerron nyt Tiibetiin tekemästäni matkasta ja sillä seudulla ei ole tšehovilaisen maailman kanssa mitään tekemistä. Tiibetin muistoni sattui vaan tulemaan Tšehovia lukiessa mieleen. Mielikuvitus toimii joskus yllättävästi. Palaan tuohon assosiaatioketjuun myöhemmässä kirjoituksessani.  

Huomioni keskiössä oli alun pitäen vain yksi riksakyyti, josta tämä kirjoitukseni on saanut nimensä. Kerron siitä juttuni loppupuolella. Kuitenkin kerron matkastani hieman muutakin, koska muisti tuntuu pikkuhiljaa palautuvan.   Tapahtumat sijoittuvat siis Tiibetiin ja lähinnä sen pääkaupunkiin Lhasaan.  Kävin siellä noin kymmenen vuotta sitten erään hyvin kansainvälisen ryhmän kanssa. Jutussa käväistään hetki myös mm. Pekingissä. Kuvat ovat matkalla itse ottamiani.

Matka kesti noin viikon ja mieleen on jäänyt sellainen vaikutelma, että matka oli hienosti järjestetty, ohjelma oli mielenkiintoinen ja matkaseurakin oli upea.  Kiinnostavimpia kohteita olivat ilman muuta eräät temppelit ja erityisesti Lhasan keskustassa sijaitseva Potala-palatsi, jossa joskus muinoin Dalai Lama asui.

Potalaan tutustuessani eräs elämäni suuri unelma täyttyi. Pikkupoikana 1960-luvulla ahmin oikeastaan kotimme kirjahyllystäni kaikki kirjat läpikotaisin. Totta kai sieltä löytyi myös kahdeksanosainen tietokirjasarja, niin kuin tuohon aikaan lähes jokaisessa kodissa oli tapana. Siellä näin kuvan Potala-palatsista. Se näytti upealta, kun se pimeähkössä huoneessa hohti salaperäisenä edessäni. Tuolloin olisin halunnut astua sen uumeniin.  Kun se unelma yli 40 vuoden kuluttua toteutui, en ollut uskoa tilannetta todeksi.

Potala 

Myös bussiretket vuoristoseudulle sävähdyttivät. Muistan erityisen hyvin hetken, kun astelin reilusti yli neljän kilometrin korkeudessa järven rannalla. Maiseman karu kauneus hiljensi mielen. Sitten oli myös inhottavia kokemuksia. Pysähdyimme kerran lounaalle erään kylän keskellä sijaitsevaan ravintolaan. Se oli kaikin puolin siisti paikka ja ruoka oli maittavaa. Onneksi kuitenkin käytimme WC-palveluja vasta ruokailun jälkeen. Sinne piti kävellä niityn yli. Niityllä oli jakkihärkiä mutta suhteellisen kaukana meistä, joten niistä ei ollut pelkoa. Käymälä kuitenkin herätti sen verran oksettavaa inhoa, että paikalleen jähmettynyt elämä niityllä unohtui. Viemäröintiä ei ollut eikä käymälää ollut kai pesty muutamaan kymmeneen vuoteen. Hajua tuskin voitte edes kuvitella. Monet varsinkin naisväestä jättivät tarpeensa tekemättä. Olen aika monenlaisissa paikoissa liikuskellut, mutta kyllä se on WC-kokemuksistani kamalin.

Lhasa

Hotellista muistan, että se oli uusi ja moderni. Sen omisti kiinalainen uusrikas, joka vietti ravintolassa myös aikaansa. Hän oli toiminut rajanvartijana (tai mahdollisesti rajanvartioston päällikkönä) jossain Vietnamin rajalla. Siten hän oli ostanut Lhasasta hotellin ja aloitti uuden elämän. Epämääräisiä tunteita nousi mieleen siitä, millä tavalla mies oli pystynyt noin vain rikastumaan. Panen ne pohdinnat nyt kuitenkin syrjään, koska minulla ei ole esitettäväni tarkempia faktoja miehen tulojen muodostumisesta.

Tulimme kaupunkiin illan suussa ja ensimmäisenä ohjelmanumerona oli illallinen hotellin ravintolassa. Tarjolla oli runsaasti ruokaa, mikä houkutteli myös eksoottisuudellaan. Totta kai erityisen paljon tarjoiltiin liharuokaa. Tein suuren tyhmyyden, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Söin hyvin reippaasti, vatsa tuli täyteen.  Osa ryhmästämme lähti iltaa viettämään haluten tutustua myös yöelämään. Itse olin väsynyt ja lyhyen ulkoilun jälkeen halusin mennä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä edessä oli runsaasti ohjelmaa. En saanut heti unta. Sitten kun sammutin valot ja tuli pilkkopimeää, sain paniikkikohtauksen. Olin elämäni ensimmäisen kerran niin korkeassa ilmanalassa. En saanut tarpeeksi happea. Jouduin haukkoman henkeä. Huonetoverini oli lähtenyt yökerhoon. Menin ikkunan ääreen, yritin työntää päätäni ikkunasta ulos ja haukkoa henkeä. Olin yltä päältä hiessä.  Yö oli viileä, mikä hieman auttoi, mutta hapen saantiin siitä ei ollut apua. Huonetoverini viipyi ja viipyi. Olisin toivonut häneltä apua, sillä minulle oli matkanjärjestäjän antama happipullo, jota en siinä kuolemanpaniikissani osannut käyttää. En oikeastaan tajunnut, mistä voisin saada apua. Aika kului ja jossain vaiheessa minä vain menin vuoteeseeni ja nukahdin. Olotilani tasaantui. Heräsin huonetoverini saapuessa ja valvoin pitkään. Heräilin sitten pitkin yötä ja aamulla olin varhain ylhäällä. Suihku virkisti

Myöhemmin kuulin, että kun yhtäkkiä siirtyy korkeaan ilmanalaan, pitäisi aluksi syödä hyvin kevyesti. Raskaasta liharuoasta on pelkkää haittaa, hapensaanti vaarantuu. Minä en tiennyt siitä yhtään mitään. Söin illalla nälissäni kuin viimeistä päivää, ja yöllä tulivat nuo kauhuntunnit.

Seuraava päivä meni kuitenkin hyvin. Söin hyvin niukasti. Vointi koheni iltapäivään mennessä eikä ensimmäisen yön kaltaisia ongelmia enää ollut, vaikka matkustimme huomattavasti ylemmäs. Happipulloa käytin ehkä kerran, mutta se oli hätävarjelun liioittelua. Halusin itse asiassa vain kokeilla, miten se toimii. Ryhmässämme oli kyllä ihmisiä, jotka joutuivat käyttämään sitä lähes koko matkan ajan. Eräässä tapauksessa sen käyttö tuntui fobialta. Kiinalaiset matkanjärjestäjät ottivat hänen ongelmansa kuitenkin tosissaan.

Myös Lhasan Ilta- ja yöelämästä on jäänyt hieman mieleen. Meitä oli muutaman hengen ryhmä. Eräs ryhmässämme sujuvasti kiinaa puhunut keskieurooppalainen henkilö oli tutustunut johonkin nepalilaiseen mieheen, joka halusi opastaa meitä ja vei meidät johonkin tuttavansa omistamaan nepalilaiseen kahvilaan.  Emme kuitenkaan syöneet mitään, mistä syystä ravintolanpitäjä oli ehkä pettynyt. Nepalilaiset ovat kuitenkin näin länsimaalaisittain katsoen ilmeettömiä ja ykstotisen näköistä väkeä, joten saatoin tulkita heidän tunteensa väärin. Itse asiassa epäluuloni olivat hyvin pinnalla. Suoraan sanoen pelkäsin, että jotain ikävää tapahtuu. Olin laittanut rahojanikin eri taskuihin. Kaikki pelko oli turhaa. Nepalilainen mies korosti heikohkolla englannillaan ystävyyttä ja ne sanat pitivät. Poikkesimme vielä sen jälkeen johonkin nuorisodiscoon, jossa valoefektejä riitti, tekno jyräsi ja melu huumasi. Sielläkin meidät jätettiin rauhaan. Satuimme kuitenkin olemaan niin uupuneita päivän ohjelmasta, että häivyimme pian yöpuulle. 

Seuraavana iltana olimme taas liikkeellä keskenämme, ilman nepalilaista opasta. Nyt seurasimme sujuvasti kiinaa puhunutta matkakaveriamme. Tällä kertaa kaikki ei mennytkään hienosti. Erääseen discoon tai yökerhoon pyrkiessämme tuli ongelmia. Ovella oli hieman ruuhkaa ja kaverimme kyseli jotain kiinaksi. Luultavasti paikan omistajiin kuulunut nuorehko mies alkoi sättiä häntä englanniksi. Hän kävi miltei hänen kimppuunsa ja lähestyi uhkaavasti myös meitä. Syy oli hänen käyttämänsä kieli. Kädet nyrkissä vihaa uhkuen hän ajoi meidät tiehensä kieltäen käyttämästä kiinaa. Kaverimme oli herkästi reagoiva mies. Hän aluksi luonnollisesti häkeltyi, sitten alkoi pelätä. Siitä illasta jäi ikävä muisto. Tuo välikohtaus oli merkkinä siitä, kuinka kansallistunteet ovat kaupungissa vahvasti pinnalla. Noista kansallistunteista ja poliittisista jännitteistä saimme tuta myös toisen kerran. Se tapahtui keskellä päivää matkamme loppuvaiheessa Potala-palatsin edustavalla sijaitsevalla aukiolla, jossa koko ryhmämme halusi kokoontua yhteiskuvaan. Meillä oli valmiina englanninkielinen banderolli, jonka levitimme eteemme. Siinä oli meitä yhdistävän organisaation nimi. Ei kulunut kuin hetki, niin poliisit ryntäsivät paikalle ja kielsivät meitä käyttämästä mitään julisteita. Saimme ankarat moitteet mutta yhteiskuvan muistaakseni otimme ilman banderollia. Saatan kyllä muistaa myös väärin, sillä en löydä kuvaa enää mistään.  

Matkailijana haluan antaa Lhasan kaupunkikuvasta kokonaisuudessaan myönteisen kuvan. Kaupungissa on paljon pieniä kahviloita, jotka ovat sisustukseltaan kuin kodikkaita olohuoneita. Niissä oli todella kiva viettää yhdessä aikaa, juoda teetä tai ottaa drinkin ja jopa vähän lauleskella.

Nyt pääsen varsinaiseen otsikon viittaamaan asiaani. Ryhmässämme oli mukana eräs minua muutaman vuoden vanhempi, Prahasta kotoisin oleva sinkkunainen nimeltään Eva. Tulimme hyvin toimeen ja kuljeskelimme tuona päivänä kaupungilla kahdestaan. Tutustuimme keskustaan, kiertelimme kauppoja ja toreja ostaen pientä rihkamaa. Seurasimme uteliaina kaupungin elämää. Aika kului ja oli aika suunnata kohti hotellia. Olimme kuitenkin uupuneet. Korkea ilmanala teki tehtävänsä ja jalkojakin särki. Meille oli suositeltu polkupyöräriksaa. Niitä olikin tarjolla runsaasti. Päätimme vinkata itsellemme sellaisen.

Näissä tapauksissa oman ongelmansa tuo hintataso. Matkamme paikallinen kiinalainen opas kertoi, että riksa on halpa keino matkustaa. Hänen mukaansa hintataso Tiibetissä oli alempi kuin esimerkiksi Pekingissä ja maksuksi riitti viisi yuania, mikä tuntui todella halvalta. Istuimme riksaan ja nuori poika ryhtyi polkemaan. Olimme hänelle haastava kuorma, lisäksi edessä oli ylämäkeä. Hiki virtasi, voimat tuntuivat ehtyvän.  Matka eteni hitaasti.  Iltapäivän aurinko porotti. Viimein nuorukainen sai meidät tuotua hotellin luo. Oli edessä maksu.

Uskoimme sinisilmäisesti opasta ja annoimme tuon yllä mainitun setelirahan. Varmuuden vuoksi tarkennan, että summa saattoi olla myös kymmenen yuania, muisti voi hieman heittää. Riksapoika katsoi meitä kummana aivan hiljaa. Näimme hänen kasvonsa. Hän painoi päänsä uupuneena alas ja näytti kuin olisi mielessään sihissyt pettymystä, tai oikeastaan suoranaista vihaa. Hän ei vilkaissutkaan jälkeemme, istui pää alas painuneena jonkin hetken ja lähti hiljalleen kohti keskustaa.

Katselimme Evan kanssa toisiamme, mutta emme kyenneet tekemään yhtään mitään. Itse olin lamaantunut, sillä meillä oli epäsuorasti varoitettu, ettei saa maksaa liian paljon. Eva oli sen laatuinen sinkku, että hän säästi ihan kaikessa. Hänelle kaikki tuntui olevan kallista. Hänet tuntien en minäkään saanut itseeni rohkeutta sen vertaa, että olisin antanut tuolle nuorukaiselle lisää maksua. Lisäksi hän kiukustui joskus niin yllättäen.  

Nuorukaisen oma käytös sai meidät tietysti hölmistymään. Hän ei tehnyt mitään, että olisi pyytänyt lisää. Pienikin ele olisi riittänyt. Olimme joutuneet kosketukseen tiibetiläisen mentaliteetin kanssa. Se sai meidät hölmistymään. Se oli kuin kulttuurishokki. Emme osanneet lukea nuorukaisen käytöstä.

Kun siten Evan kanssa avasimme jonkin hetken kuluttua suumme. Kävi ilmi, että me molemmat olimme yhtä hämmentyneitä. Asia jäi meitä painamaan. Omatunto soimasi. Olimme rikkaita länsimaalaisia ja käytimme raa’asti hyväksi tuon nuoren miehen työtä. Polkupyöräriksoja kaupungissa oli liian kanssa ja pahimmassa tapauksessa tuo keikka saattoi olla pojan ainoa. Meitä molempia alkoi vaivata tuo ajatus. Palasimme vatvomaan tilannetta vielä matkamme aikana.

Matka loppui aikanaan. Menimme omille tahoillemme. Tapasimme vielä Evan kanssa senkin jälkeen Kiinassa. Sitten tiemme erosivat. Kuitenkin muutama vuosi sitten tein matkan Pekingiin. Eva asui tuolloin Pekingissä ja meillä oli mahdollisuus tavata. Sovimme, että menemme yhdessä jonnekin syömään. Eva ehdotti erästä tšekkiläistä ravintolaa. Sinne suuntasimme eräänä iltapäivänä. Söimme kania, jonka pitäisi olla tyypillistä tšekkien ruokaa ja sen kanssa joimme maittavaa tšekkiolutta. Puhumista riitti. Lörpöttelimme kaikesta mahdollisesta, yksityisistä ja yhteisistä asioistamme.

Eräs muisto toi mielen surulliseksi. Eva sen aloitti. Häntä vaivasi edelleen se riksapoika. Aloimme toisillemme selitellä. ”Mutta kun opas neuvoi, paljonko pitää maksaa...” ”Ja miksi se poika ei pyytänyt lisää…” Se ei kuitenkaan lieventänyt ahdistustamme. Ja minulla se on edelleen pienenä kivenä sydämessäni. Asumme nyt molemmat omissa kotimaissamme, elämme omaa elämäämme. Uskon, että hänelläkin joskus muistoissa palaa mieleen tuo vähemmän romanttinen riksamatka.  

Ai niin. Unohdin. Siitä Pekingin tšekkiravintolasta haluan todeta pari sanaa. En suosittele. Se oli kallis ja ruoka oli korkeintaan keskinkertaista. Valitkaa mieluummin jokin kiinalainen ravintola.

Haluan vielä todeta erään seikan Tiibetistä. Vuoristolla liikkuessamme turistibussien ympärillä parveili paikallista väestöä kerjäämässä. He olivat aika röyhkeitä. Heistä oli vaikeaa päästä eroon. Tässä on yksi surullinen piirre. Nuo poloiset eivät tee elääkseen muuta. He päivät pitkät norkoilevat turistien ympärillä joko kerjäten tai sitten yrittäen välillä röyhkeästikin myydä suhteellisen kalliilla jotain surkeaa rihkamaa. Siinä voi yksin liikkuja kokea olonsa turvattomaksi. Luvallisia myyntipisteitäkin riittää ihan tarpeeksi. Matkanjärjestäjät kyllä varoittelivat meitä näistä kerjäläisistä, mutta he olivat kuitenkin voimattomia.

Kun köyhien seutujen kansa joutuu kosketuksiin varakkailta seuduilta tulevien matkailijoiden kanssa, sillä on ikäviä seuraamuksia. Ihmiset huomaavat ansaitsevansa ehkä enemmän kerjäämällä ja turisteja huijaamalla kuin rehdillä työnteolla. Alueen perinteiset elinkeinot näivettyvät edelleen. Nämä ovat näitä massamatkailun haittoja. Köyhä kansanosa kohtaa hyvinvoivan länsimaisen ihmisen ja turhautuu.

Mitenköhän se riksapoika nyt jaksaa? Parhaassa tapauksessa hän on löytänyt jonkin vakaan ammatin ja on joko jo perustanut perheen tai on parhaillaan sitä perustamassa, tai ehkä hän vasta haaveilee elämänkumppanistaan. Tai ehkä hän on matkustanut johonkin siirtotyöläiseksi eläen jossakin yhteismajoituksessa. Tai jospa hän on vuokrannut itselleen taksin ja ajelee autolla pitkin Lhasan katuja yrittäen epätoivoisesti ansaita päivittäin sen verran, että jää edes hiukan voiton puolelle. Uskon kuitenkin, että ei hän enää polkupyöräriksaa aja. Jossain vaiheessa mitta täyttyy itse kullakin.