”It’s
a film that you experience and then live with”
Ohjaaja: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Jay Cocks, Martin Scorsese
Pääosissa: Andrew Garfield (Rodrigues), Adam Driver
(Garupe), Liam Neeson (Ferreira) , Yosuke Kubozuka (Kichijiro) ym.
Elokuva perustuu Shûsaku Endôn (1923–1996) samannimiseen romaaniin
vuodelta 1966. Endo
oli Japanin katolisia.
Katsoin Martin Scorsesen viimeisimmän elokuvan Silence, jonka ensi-ilta on ollut vuoden
2016 lopulla. Sain itse vasta nyt joulukuussa tietää elokuvasta. Kirjaston kaukolainauksen
ansiosta sain sen käsiini. Elokuva kiinnosti paitsi aihepiirinsä vuoksi myös
ohjaajansa vuoksi. Ihastuin Martin Scorsesen elokuviin 70-luvulla. Monia hänen
elokuviaan olen saanut nähdä ja kokea. Sitten hän jäi unohduksiin ja nyt hän
taas pompahti esiin. Kirjoitukseni lopussa kerron lähemmin omasta suhteestani
Scorsesen elokuviin.
Elokuva käsittelee kristittyjen vainoa 1600-luvun Japanissa.
Kaksi nuorta portugalilaista jesuiittapappia isä Rodrigues ja isä Garupe on
kutsuttu Macaoon, josta heidän on määrä lähteä Japaniin lähetystyöhön. Lähtöön
tulee kuitenkin mutkia, kun selviää Japanin kristittyjen tilanne ja käy ilmi,
miten on käynyt siellä jo olevalle vanhemmalle jesuiittapapille, molempien
suuresti kunnioittamalle isä Ferreiralle. Tämä on luopunut kristinuskosta,
ottanut japanilaisen vaimon, muuttanut nimensä ja kääntynyt buddhalaiseksi.
Tämän lisäksi hän on jopa alkanut julkisesti vastustaa katolisuutta. Tieto
järkyttää nuoria pappeja. Uskonsa palossa he kuitenkin pyytävät päästä
matkalle, jotta voisivat selvittää mitä heidän esikuvalleen on todella
tapahtunut. Pyyntöön suostutaan. Siitä käynnistyvät elokuvan varsinaiset
tapahtumat.
Elokuvan ehdottomaksi päähahmoksi nousee isä Rodrigues, joka
joutuu elokuvan loppuvaiheessa toteuttamaan ”elämänsä tuskallisimman rakkauden
osoituksen”. Niin kuvaa edessä olevaa
ratkaisua isä Ferreira, hänen entinen rippi-isänsä, jonka tämä Kristuksen
seuraaja traagisella matkallaan lopulta kohtaa.
Ferreira itse oli joutunut kokemaan samat koettelemukset. Kyse on
todella Kristuksen seuraamisesta, mutta miten sitä tulisi toteuttaa, on
kristityille ongelmallisempaa.
Elokuva on hyvin raaka. Välillä siinä päät lentelevät kuin
ISISillä ikään. Raakuuksilla ei kuitenkaan herkutella. Sanoman pääpaino on
muualla, ja siksi on hyvä, kun on osattu hieman hillitä kerrontaa ja vältetty
turhan dramaattiset kärjistykset. Se on koskettava elokuva, koska siinä ollaan
perimmäisten kysymysten äärillä. Ja niihin elokuva todella antaa tilaa. Erästä elokuva-arviota
myötäillen totean, että kyseessä ei ole elokuva, josta pidetään tai ei-pidetä. Kirjoittaja
toteaa asian, jonka olen liittänyt kirjoitukseni motoksi: ”It’s a film that you
experience and then live with.” Elokuva koetaan ja sitten sen kanssa eletään. Kysymyksiä ja ajatuksia jää
tajuntaan. Niiden pohdintaan tulee kyllä aikansa.
Tuntuu, että elokuvassa on mukana myös ohjaajansa Martin
Scorsesen sydänverta. Samaisessa yllä viittaamassani arviossa kirjoittaja
toteaa Scorsesen lukeneen Shusaku Endon
romaanin ensi kerran jo vuonna 1966. Elokuvan on siis täytynyt kypsyä miehen
päässä kauan. Ymmärrän, että elokuvan aihe on ollut miehelle vaativa. Sitä
ennen hän on luonut uraansa ja medianäkyvyyttä kaupallisesti kiehtovammille ja
ajankohtaisemmilla teemoilla. Hänen aikaisemmasta tuotannostaan Kristuksen viimeinen kiusaus (1988) ja Kundun (1997) hämmensivät aikoinaan
aihepiirinsä vuoksi. Ne olivat osoituksia Scorsesen monipuolisen elokuvauran
yllättävästä suunnasta. Sitten 70 vuotta täytettyään hän on kai tajunnut tälle Silence-elokuvalle tulleen sopivan
hetken. Siinä on henkilökohtaisia juuria, sillä mies on itse kasvanut
lapsuutensa Italiassa hyvin katolisessa ympäristössä. Ja tällä vuosituhannella
maailmamme elää sen kaltaista murrosta, että Scorsese on nähnyt tarpeelliseksi
ottaa tuon Japanissa 1600-luvulla tapahtuneen, maata ja sen kansaa repivän
murroksen käsittelyyn. Kyllä elokuvasta löytyy allegoriaa meidän aikamme
tapahtumiin, uskonnolliseen murrokseen. Islamin vaikutusvallan nousua – tai
ainakin sen näkyvää esiintymistä mediakentässä - en tässä yhteydessä halua
korostaa. Jokainen pohtikoon asioita sydämessään. Yhtä kaikki, elokuva suuntaa
katsojien ajatukset väistämättä myös meidän aikaamme. Sen myötä voi versota monenlaisia mietteitä.
Elokuvan nimi ”Hiljaisuus” viittaa Jumalaan. Varmasti
Jumalaansa avukseen huutaneet ihmiset ovat joutuneet saamaan epätoivoonsa
vastaukseksi hiljaisuuden. Tuon hiljaisuuden kokevat myös elokuvan papit Rodrigues,
Garupe ja Ferreira. Rodriguesin ja Ferreiran elämässä tuo elokuvan otsikko
viittaa myös toiseen asiaan. He joutuvat elämänsä kääntymyksen jälkeen
piilottamaan oman uskonsa hiljaisuuden kaavun alle. Oman egon perimmäinen turvasatama
painuu näkymättömiin. Se on pitkä ja varmasti kiduttava aika, sillä esimerkiksi
Rodrigues toteutettuaan ”tuskallisimman rakkauden osoituksensa” eli vielä yli
40 vuotta.
 |
| Isä Garupe |
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Japaniin, kun jesuiittojen aloittama lähetystyö oli saanut kansan keskuudessa suosiota ja kun katolisuutta oli alettu tukahduttaa. Ferreiran koettelemuksista 1630-luvulla kerrotaan takautuvasti. Rodriguesin ja Garupen Japanin ”keikka” alkaa 25. toukokuuta 1640. Seuraavana vuonna miesten elämänkohtalo on jo ratkaistu.
Kristityt aloittivat lähetystyön Japanissa 1500-luvulla.
Samalla maa alkoi eurooppalaistua, mikä merkitsi eurooppalaisen teknologian
tuloa maahan. 1610-luvulla kristittyjen määrän kasvu alettiin nähdä maassa
uhkana ja katolisen kirkon toimintaa alettiin lainsäädännöllisesti rajoittaa.
Olot maassa kiristyivät ja köyhien talonpoikien vastustus
hallintoa vastaan voimistui. Vuosina 1637-38 tapahtunut Shimabaran kapina
kiristi ilmapiiriä entisestään. Tuo kapina tukahdutettiin verisesti ja
vainoista tuli entistä julmempia.
Shimabarassa talonpojat nousivat kapinaan olojen
heikentyessä. Maassa oli suoranaista nälänhätää ja maatyöläisiä verotettiin
ankarasti. Kapinaan osallistui noin 27 000 henkeä. Kapina lähti liikkeelle
taloudellisesta epätoivosta ja hallituksen sortotoimista. Kapina kukistamisessa
maan hallinto käytti rankkaa voimaa. Sen jälkipyykissä 37 000 kapinallista ja
heidän tukijaansa teloitettiin. Kapinallisten päällikön irti leikattua päätä
esiteltiin kaikelle kansalle.
Kristinuskon suosio talonpoikien keskuudessa oli kasvanut ja siksi
katoliset katsottiin osallisiksi kapinan tapahtumiin. Portugalilaiset kauppiaat
karkotettiin maasta. Kristinusko oli kielletty jo aikaisemmin, mutta nyt sitä
alettiin valvoa tarkasti ja uskovaisia alettiin rangaista yhä julmemmin. Suojellakseen henkeään kristittyjen täytyi vetäytyä
maan alle. Buddhalaisuutta alettiin tukea voimakkaasti.
Tässä yhteiskunnan tilanteessa Rodrigues ja Garupe
purjehtivat maahan salaa etsiäkseen isä Ferreiran käsiinsä ja selvittääkseen
häntä koskevien huhujen todenperäisyyden.
Elokuvan eräillä henkilöhahmoilla
on vastineet todellisuudessa. Isä Rodriguesin hahmon taustalla on 1600-luvulla
Japanissa lähtystyötä tehnyt jesuiittapappi Giuseppe di Chiara
(1602 – 1685). Hän – aivan kuin elokuvahahmonsa – saapui Japaniin aikana, kun
kristinusko oli kielletty. Hänen tarkoituksenaan oli etsiä käsiin hänen
pappisveljensä Cristóvão Ferreira ja
selvittää, oliko tämä todellakin luopunut uskostaan. Ferreiran lailla myös
Chiara joutui kidutetuksi ja sen myötä toimi Ferreiran tavoin. Historian faktat
eivät toki mene täysin yksiin elokuvan kanssa. Kuitenkin historiallinen Chiara
meni Rodriguesin tapaan japanittaren kanssa naimisiin ja otti tämän entisen
aviomiehensä nimen (Okamoto San'emon) eläen Japanissa kuolemaansa saakka.
Rodriguesin
rippi-isän Ferreiran taustalta löytyy Cristóvão Ferreira (n.
1580-1650), joka oli portugalilainen jesuiittoihin kuulunut pappi. Hänet
lähetettiin roolihahmon tapaan Japaniin lähetystyöhön ja jouduttuaan siellä
tapahtuneiden vainojen ja puhdistusten aikana kidutetuksi hän kääntyi
buddhalaisuuteen. Hän toimi Japanissa lähetystyössä vuosina 1609-1633. Hän
joutui työskentelemään siellä vuonna 1603 alkaneen Tokugawan dynastian aikana.
Dynastia näki kristinuskon uhaksi ja aloitti 1610-luvulla kovan linjan
kristittyjä vastaan. Heitä syytettiin vallanpitäjien vastustamisesta ja mm.
suvaitsemattomuudesta muita uskontoja kohtaan.
Tilanne kehittyi
huonompaan suuntaan. Vuonna 1633 Ferreira vangittiin ja mies luopui
kristinuskosta viisi tuntia kestäneen kidutuksen päätteeksi. Hän oli tunnetuin
ns. luopiopappi. Hänestä tuli buddhalainen, hän sai uuden nimen Sawano Chūan,
ja hän avioitui japanittaren kanssa.
Luopumuksensa
jälkeen Sawano Chūan teki laajan kirjallisen uran. Hän teki japaniliaisille
tunnetuksi länsimaista astronomiaa ja lääketiedettä. Hänen kerrotaan
kirjoittaneen myös katolisuutta kritisoivan kirjan, mutta sen kirjan
alkuperästä ei ole päästy varmuuteen. Elokuvassa Ferreira kertoo
kirjoittaneensa katolisuutta arvostelevan teoksen, jota itse maan uskonnollinen
johtaja, inkvisiittori Inoue-sama, oli kehunut.
Tuon ajan Japanissa yllä mainitun kapinan jälkeen kristityistä
tuli ns. salakristittyjä. He piilottivat oman uskonsa julkisuudelta, palvelivat
jumalaansa ja kristusta piilossa, valtakoneisto teki kaikkensa löytääkseen
pyhäinkuvia ja muita merkkejä uskonnon harjoittamisesta. Nuo salakristityt
välittivät kristillistä uskoaan ja muuta perintöä sukupolvelta toiselle.
Tilanne alkoi vapautua 1800-luvun puolessavälissä.
Shusaku Endon romaani käsittelee fiktiivisesti kristillisiin
yhteisöihin ja kirkkoon kohdistunutta vainoa ja painostusta. Kirjailija on
käyttänyt lähteenään läpi historian välittynyttä suullista perintöä. Aiheeseen
voi tutustua mm. täällä.
…
Elokuvan maailmassa äänellä on merkitystä, jo nimenkin
pohjalta. Meri kuohuu taustalla peittäen joskus osittain puheen. Toisaalta
hiljaisuus on kaikkialla läsnä. Ihmiset vaikenevat ja vaikenee maisema,
esimerkiksi tuhottu, asukkaansa menettänyt ja kissoja vilisevä kylä.
Äänimaisemaa myötäilee vaikuttava kuvamaisema. Mielessä on kohtaus, jossa
valkoisen sumun seasta lähenee hämärästä hiljainen saattue luoden
vaikenemisellaan pelkoa ympäristöön. Se jahtaa kristittyjä myöntäen
ilmiantajalle palkkioksi ison pussin hopearahoja. Juudasta kaivataan.
Kansan hiljaisuuden takana on kärsimystä mutta myös vihaa.
Kristityt kantavat hiljaa sisässään toivon uudesta maailmasta, tulkoon se
vaikka kuoleman kautta. He eivät tunnu pelkäävän mitään, kun heille on annettu
lupaus paratiisista. Kuolema on heille tavallaan vapaalippu paratiisiin ilman
pakkovaltaa. Kun Rodrigues eroaa pappisystävästään, häntä veneellä kuljettaneet
soutajat vaikenevat. Heidän vaikenemisensa on kai kaunaa ulkomaalaista pappia
kohtaan, jonka he ja monet muut saattavat katsoa syyllisiksi kuoleman aaltoon.
Nuo kristityt maatyöläiset ovat vilpittömiä yksinkertaisia
ihmisiä. Pääinkvisiittori Inoue-sama pitää heitä ”tolloina”. Se on hänen
kaltaisensa elitistin looginen päätelmä. Minulla tulee rinnastuksena mieleen
pohjoisen Suomen lestadiolaiskristityt, joiden usko on yksinkertaista ja
pelkistettyä, ilon täytteistä luottamusta ja taivaskaipuuta. Lähinnä tarkoitan niitä
lapsuuden menneisyydessäni tapaamiani pohjoisen ihmisiä tai – mennäkseni
1800-luvulle - niitä yksinkertaisia maaseudun ihmisiä, jotka löysivät juoppoina
Laestadiuksen saarnojen kautta elämälleen uuden suunnan. He olivat yhtä
vilpittömiä uskossaan kuin nuo maatyöläiset. Japanilaiset maalaiset olivat
kovalla työllä ja raskailla veroilla rääkättyjä. Nuo menneisyyden lappalaiset
olivat rankkojen luonnonolojen kuluttamia miehiä ja naisia, jotka kokivat
saarnamiesten lupaamassa paratiisissa pelastuksen vaivoilleen. Erilaisessa ympäristössä he elivät, mutta
toivo paremmasta piti ohjata tuonpuoleisen elämään. Rinnastusta tukee myös
ihmisten side luontoon. Japanin köyhät kristityt löysivät kohtamassaan
vieraassa katolisuudessa kai lähinnä vain kuoret, johon he saattoivat istuttaa
oman esi-isiensä verenperintönä saamansa luonnonuskontonsa käsitykset. Aivan
samalla keinoin lappalaisten luonnonuskonto sai lestadiolaisuudessa uutta
kasvualustaa.
Toisaalta tulee mieleen oman aikamme pakolaisvirta. Epätoivo
ohjaa Eurooppaan, jossa nähdään valoa, vapaalippu eurooppalaiseen
sosiaaliturvaan ja ilmaiseen ylläpitoon. Siihen paratiisiin voi päästä jo tässä
elämässä.
Tuon hiljaisen maailman päällä käy paikoin Rodrigues omaa
sisäistä dialogia Jumalansa kanssa. Hänen puheensa on epätoivoista, joskus
itkevältä kuulostavaa kuiskausta. Se tuo
elokuvan kulkuun välillä melodramaattisen imelän sävyn. Mutten kuitenkaan halua
sen vuoksi teilata elokuvaa.
Vilkkaassa kaupungissa Rodrigues saa sitten vastaansa
kaupunkilaisten avoimet vihanhuudot ja tuntee selässään heitettävien kivien
iskut. Siinä miestä viedään säilöön odottamaan mahdollista tuomiota ja
seuraamaan uskonveljiensä ja -sisartensa kidutusta.
Elokuvan kuvaus ja leikkaus on upeasti toteutettu. Väkivalta
ja kidutus näytetään kunnioitettavan välimatkan päästä. Japanin karu luonto
pääsee oikeuksiinsa. Luonnon eri olotilat tulevat näkyviin joskus upealla,
joskus karulla tavalla. Kuvakulmat ovat tarkasti harkittuja. Scorsese itse
aloitti aikanaan elokuvauransa leikkaajana. Ja hänen ohjaajan urallaan keskeisenä leikkauksesta vastaavana
avustajana on ollut hänen opiskelukaverinsa Thelma Schoonmaker. Hän vastaa myös
Silence-elokuvan leikkauksesta.
Yhteistyö on toiminut mallikkaasti.
Elokuvassa nähdään erilaisia kidutusmuotoja, joista useat
aiheuttavat hitaan kuoleman. Esimerkiksi kristityt sidottiin ristiin roikkumaan
ja ristit asetettiin meren rantaveteen. Aallokko kävi kovana ja vuoroveden
aikana lähes ylsi uhrien kasvojen korkeudelle. Uhrit saattoivat hengittää mutta
auringon paahtaessa vesi syövytti ihoa ja uhrien kunto heikkeni hitaasti mutta
kivuliaasti. Viimein syöpyi myös köysi, jolla uhrit oli ristiin sidottu. Lähes
tajuttomuuden rajamailla he painuivat meren pohjaan. Sitkein uhri – elämänsä
rankkaa maatyötä tehnyt ja valtiovallalle paljon raskaita veroja maksanut
harras kristitty Mokichi - roikkui ristillä muistaakseni lähes neljä
vuorokautta. Mereen vaipuessaan hänen ihonsa oli täysin auringon polttama ja
veden syövyttämä. Sitten järjestettiin kullekin uhrille erillinen rovio, jossa
ruumiit poltettiin. Liekit roihuivat korkeina.
Mokichin ruumis oli niin täynnä merivettä, että se höyrysi kauan, kun
sitä sytytettiin.
Eräässä vaiheessa ollaan tuliperäisellä alueella. Kuvauksen
ansiosta maisema näyttää salaperäisen aavemaiselta. Kristittyjä kidutetaan tulikuumalla vedellä,
tehdään se niin hitaasti valuttaen, että kipu tuntui kuin olisi painettu
tulikuuma kekäle ihoon. Tuo jatkuu päiväkausia. Yhtä kaikki, kidutettavat
kieltäytyvät hylkäämästä Jumalaansa. Tässäkin tilanteessa he paremminkin
pyytävät tulla kidutetuiksi saadakseen näyttää uskonsa vahvuuden ja Jumalan
läsnäolon itsessään.
…
Tuon esille eräitä elokuvassa kuulemiani japanilaisittain
lausuttuja englannin kielen sanoja ja myös puhtaasti japanilaisia ilmauksia.
Niillä on elokuvassa oma merkityksensä avaten osaltaan sisältöä.
Kirishtan-sanaan kiinnitin ensimmäisenä huomiota. Se on kuitenkin yleisesti Japanissa katolisista kristityistä käytetty sana, jolla viitataan 1500- ja 1600-lukuun (ks. lisää täältä).
Paratiisista puhuttaessa elokuvassa eräs japanilainen
käyttää portugalinkielistä sanaa paraiso,
mikä häkellyttää Rodriguesia. Hän aivan kuin korjaten naista käyttää englantia.
Paraiso-muunnelman käyttö kertoo, kuinka paikalliset ovat luoneet oman, heidän
tilanteeseensa sopivan mielikuvan paratiisista.
Tässä on yksi esimerkki. Rodrigues ihmettelee, miten
japanilaiset ottavat kaiken niin tyynesti vastaan. He eivät pelkää kidutuksia
eikä kuolemaa. Hän kysyy sitä eräältä hieman iäkkäämmältä talonpojalta,
vakaalta kristityltä. Tämä kertoo eräästä aikaisemmin tapaamastaan papista isä
Juanista, joka kertoi, että kuoltuaan he pääsevät ”paraisoon”. ”Eikö kannata
kuolla? Paraiso on parempi, ei veroa eikä raskasta työtä.” Tuohon Rodrigues
joutuu hämillään toteamaan isä Juanin olleen oikeassa: siellä ei ole työtä, ei
kärsimystä.
Menen sitten japaninkielisiin sanoihin. Kun Ferreira ja
Rodrigues tapaavat ensi kerran, käyttää Ferreira japanin sanaa Dainichi, jonka hän sanoo merkitsevän
”aurinkoa” tai ”auringon valoa”. Sitä
käytetään tilanteessa, jossa Rodrigues alkaa ylistää 1500-luvun alkupuolella
elänyttä portugalilaista pappia Francis Xavieria, jonka tekemää arvokasta lähetystyötä isä
Ferreira oli kääntymyksellään tuhoamassa. Siihen Ferreira vastaa, että Xavierin
toiminnan myötä japanilaisia kääntyi kyllä kristityiksi, mutta he antoivat oman
sisältönsä kristilliselle terminologialle. Sana Deux (”Jumala”) viittaa japanissa aurinkoon. Se on japanilaisille
pelkkä nimi, jonka katolista sisältöä he eivät Ferreiran mukaan tunne.
Japanilaisten kristinuskon käsitteiden sisältö tuli
luonnosta, kansan vanhoista uskomuksista. Siksi katolisuus saattoi levitä
Japanissa niin merkittävästi. Kun Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista,
oli ristiriitainen tilanne, sillä aurinko ”jumalainen valo” nousee joka päivä.
Ferreira perustelee ajatuksiaan laajemminkin
Japanin luonnolla. Se on muokannut
japanilaista kansanluonnetta. Ferreira käyttää japaninkielistä ilmaisua Sanga wa arata... - ”Vuoria ja jokia voi siirtää mutta miehen
luontoa ei voi liikuttaa.” Ferreira haluaa puolustaa japanilaisuutta ja sen
yhteyttä luontoon. ”Löydämme alkuperäisen luontomme täältä Japanista,
Rodrigues, ehkäpä Jumalan löytäminen tarkoittaa sitä.” Näin Ferreira yrittää
perustella sitä, kuinka katolisuus aiheuttaa Japanille vahinkoa. Toisessa
yhteydessä hän vertaa Japania suohon. Sen maaperässä eivät muualta tuodut
versot kasva. Samaa perustetta Rodrigues itse käyttää myöhemmin kristinuskosta
luopumien jälkeen perustellessaan inkvisiittori Inouelle oman luopumuksensa
perusteita.
Ensimmäisen tapaamisen aikana Ferreirassa on havaittavissa
hermostuneisuutta. Hän pälyilee epäluuloisesti, kun Rodrigues sanoo ”isä”. Kun
hän joutuu kertomaan Rodriguesille kirjoituksistaan. Miehen ilmeestä päätellen
hän ei tee sitä mielellään. Hän on kirjoittanut tähtitieteestä, josta on ollut
valtiolle tärkeä merkitys. Toinen teos on jo hankalampi tunnustaa. Ferreira
peittää vaivoin vaivautuneisuutensa. Hän ei hymyile, puhuu kuin pakosta. Kirjan
aiheena on Kengiroku, joka merkitsee
”petosta, paljastusta ja naamion riisumista.”
Ferreira selittää, että kirja osoittaa kristinuskon virheet ja kiistää
Jumalan opetukset. Rodrigues on kauhuissaan entisen rippi-isänsä puheesta. Tulkki
alkaa puhua totuudesta. Rodrigues toteaa, että on kidutusta pahempaa vääntää
miehen sielu kieroon.
Keskustelu etenee dramaattiseen suuntaan. Rodrigues toteaa,
että hän on nähnyt ihmisten kuolevan liekeissä Jumalan tähden – ”ei tyhjän
tähden”, Rodrigues painottaa. Ferreira myöntää nähneensä samoin, mutta sitten
tulee kylmää vettä niskaan. Hän toteaa heidän kuolleen hänen – Rodriguesin –
tähden. Sanat järkyttävät Rodriguesia, koska häntä on elokuvassa aiemmin
kiusannut ajatus, että ilman häntä ja Garupea kuolemat olisi voitu välttää.
Myös tulkki käy Rodriguesin kanssa keskustelun. Hän on
oppinut englannin kielen entiseltä lähetystyöntekijältä isä Cabralilta. Tulkki
käyttää sanaa Korobu, merkitsee hänen
mukaansa ”lankeamista” ja ”uskosta luopumista”. Kerron hieman keskustelun taustaa.
Tulkin mukaan isä Cabral halveksi kaikkea japanilaista. Rodrigues yrittää
vakuutella, että hän ei ole samanlainen.
Tulkin mukaan kristityt eivät halua ymmärtää Buddhan ydintä. He näkevät
Buddhan pelkkänä ihmisenä. Buddha on kuitenkin muuta. Ihmisestä voi tulla
Buddha, itseään suurempi, jos hän voittaa kaikki harhakuvitelmansa. Sitten
tulkki moittii kristittyjä, jotka ovat takertuneet omiin harhakuvitelmiinsa ja
sanovat niitä uskoksi.
Tilanne on minusta mielenkiintoinen. Eri uskontojen
edustajat väittelevät uskosta. Jos tuo keskustelu irrotettaisiin kontekstistaan,
niin se olisi merkkinä avoimuudesta. Kyse on kuitenkin tilanteesta, jossa
kristittyjä ollaan kiduttamassa ja tulkin tehtävänä on saada Rodrigues
kääntymään uskostaan.
Rodrigues yrittää vakuutella tulkille, että jos ihminen
noudattaa Jumalan käskyä, hän voi elää rauhassa. Se puhe osoittautuu kuitenkin tyhjäksi
varjonyrkkeilyksi. Tulkki vie keskustelukumppaninsa raakaan todellisuuteen. Hän
lausuu tuon sanan ”Korobu”. Ja kehottaa Rodriguesia luopumaan uskosta. ”Jos
ette luovu, vangit ripustetaan kuopan päälle alassuin, kunnes tottelette.”
Tulkki siis siirtyy diplomaattisesta keskustelusta suoraan kiristykseen.
Keskustelussa ollaan valtataistelussa ja siinä Rodrigues ei voi antaa periksi.
Hänen tehtävänsä on puolustaa kirkkoaan jo asemansa vuoksi.
Keskustellaan myös Ferreirasta. Tässä vaiheessa Rodrigues ei
ole häntä vielä tavannut ja hän kieltä tuntevansa häntä. Tulkki toteaa, että
kaikki tuntevat hänet nyt Japanissa. Häntä arvostetaan nyt, kun hän ”lankesi”.
Sitä ennen hän oli ollut ylimielinen.
Tässä vaiheessa Rodrigues kuljetetaan kaupungin halki
vankila-alueelle, jossa paikallisia kristittyjä aletaan kiduttaa. Heidät
asetetaan maakuoppaan.
 |
| Rodrigues |
Tulee hetki, jolloin Rodrigues käyttää itse sanaa ”Korobu”,
ja tuon sanan hän osoittaa yllättäen kristityille. Se tapahtuu, kun hän ja
Ferreira tapaavat toistamiseen.
Ferreiran ja Rodriguesin toinen keskustelu on hyvin
dramaattinen. Samanaikaisesti viisi kristittyä roikkuvat maakuopan yllä
sidottuina pää alaspäin. Uhrien korvien taakse on tehty veitsellä viilto, josta
veri valuu hitaasti. Voimat heikkenevät ja ihminen kokee kauhistuttavan hitaan
kuoleman. Samaan aikaan nuo miehet
käyvät keskustelua, jonka tarkoituksena on saada Rodrigues tekemään tuo yllä jo
mainittu hänen elämänsä tuskallisin rakkaudenosoitus. Nuori jesuiitta yrittää
vielä epätoivoisesti pitää kiinni uskonsa peruspilareista. Mies on kiinni vain
itsessään. Nuo viisi kituvaa kristittyä kiusaavat miestä, mutta hän käy
kuitenkin painiskelua vain omantuntonsa kanssa. Hän oli aiemmin herännyt, kun ”kuorsaavat
vartijat” häiritsevät. Sitten hänelle selitettiin, että vartijat eivät nuku,
ääni on hänen uskonveljiensä tuskaista voihketta.
Hän menettää malttinsa kuullessaan kristittyjen voihkivan
hirveissä tuskissa. Rodrigues on jo valmiiksi epätoivoisessa tilassa. On ollut
epätoivoon johtaneita keskusteluja. Hän on mm. nähnyt matkakumppaninsa isä
Garupen kuoleman. Sitten hän tapaa Ferreiran toistamiseen. Taustalla viisi
japanilaista kristittyä odottaa pää alassuin hidasta kuolemaa. Ferreira alkaa arvostella Rodriguesia ja osuu
todella arkaan paikkaan – Rodriguesin mielikuviin Kristuksesta ja
uskotteluihin, jonka mukaan tämä yrittää kulkea samaa polkua kuin Jeesus
Getsemanen puistossa. Hän moittii Rodriguesia ylpeydestä:
”Nuo viisi kärsivät mutta ilman
ylpeyttänne. He eivät vertaisi itseään Jeesukseen. Onko teillä oikeus panna
heidät kärsimään?”
Rukous toisi mukanaan vain lisää kärsimystä. Ferreira
kehottaa rukoilemaan silmät auki, näkemään, kuinka taustalla kidutettavat,
pääalassuin kuopassa roikkuvat ihmiset anovat apua Jumalalta, aivan kuin
Rodrigues.
Siinä vaiheessa Rodrigues menettää malttinsa. ”Korobu”
Korobu!” hän huutaa epätoivoisena kehottaen näin kidutettavia luopumaan
uskostaan. Mutta kaikki kaikuu tyhjille korville.
Ferreira jatkaa Rodriguesin pehmentämistä. ”Papin tulisi
jäljitellä teoillaan Kristusta. Jos hän olisi täällä, hän olisi toiminut ja
luopunut uskostaan heidän vuokseen.” Ferreira toteaa vielä, että on olemassa
tärkeämpiäkin asioita kuin Kirkon tuomio.
Ferreira osuu asian ytimeen. Rodrigues on todellakin vain
itsepintaisesti samaistunut mielikuvaansa Kristuksesta. Hän on ollut Kirkkonsa
edustaja, jolle tärkeintä on Kirkon arvovalta ja ennen kaikkea oma uskollisuus
Kirkon opeille. Hän ei ole kyennyt toden teolla vastaamaan paikallisten
kristittyjen hätään.
Ferreiran vetoomus vetoaa. Rodrigues astuu kärsivää
Kristusta esittävän kuvan päälle. Välittömästi tulkin käsi nousee, kidutetut
kristityt vapautetaan. Kuva siirtyykin jo uuteen tilanteeseen. Ulkoisesti
täysin muuttunut Rodrigues seuraa ikkunasta ulos kuullen pilkkahuutoja ”luopiosta”.
Pian näytetään, kun hän on Ferreiran kanssa tarkastamassa
hollantilaisten kauppiaiden esineistöä. Heiltä pitää poistaa kaikki sellaiset
esineeet, joissa on vähäistäkään viitettä kristillisyyteen. Ne työt kuuluvat näiden
”luopiopappien” päivittäiseen rutiiniin. Kun Ferreira myöhemmin kuolee,
Rodrigues tulee hänen paikalleen. Hänelle löytyy puoliso, hän saa japanilaisen
nimen - Okada San’emon - a
persoonallisuuden.
Elokuvan kertoja toteaa, että inkvisiittori Inoue vaati
Okada San’emonilta säännöllisesti kirjallisen jumalankieltämisvalan Korobi shomonin, senkin jälkeen kun hän
oli saanut japanilaisen nimen. Hän
lähetti miehensä tarkistamaan, että Okada San’emon kirjoitti sen itse. Hän oli läpi elämänsä langennut pappi.
…
 |
| Kichijiro kohtauksessa, jossa hän sylkee päin Kristuksen kuvaa |
Eräs henkilöhahmo tarvitsee vielä oman erityisen
käsittelynsä. Hän on Kichijiro - elokuvan kummallisin hahmo. Elokuvan edetessä hänestä tulee Rodriguesille
kuin painajainen, saattanee kuvitella hänet paholaiseksi. Painajainen hän on
katsojillekin.
He tapaavat ensi kerran jo Macaossa, kun vainoja sinne
paenneesta Kichijirosta tulee nuorille papeille opas, joka vie heidät epävakaiseksi
tulleeseen Japaniin. Kichijirosta saa juopon kuvan, joka kuitenkin kertoo
kaipaavansa kotimaahansa.
Välillä hän on kuin vilpittömin kristitty, välillä häntä
epäillään vallan kätyriksi ja ilmiantajaksi. Alkuvaiheessa Rodrigues kiittää
Kichijiron läsnäoloa. Ilman häntä hän
olisi kokenut olemisensa turhaksi. Saadessaan ottaa vastaan Kichijiron
vilpittömän ripittäytymisen hän kokee tekevänsä merkityksellistä työtä. Hän tuo
olemiseen mielekkyyttä, sillä muuten hänen on vaikeaa saada japanilaisiin
kristittyihin kontaktia.
Kichijiro on Rodriguesille yhtä aikaa Pietari ja Juudas.
Rinnastukset Jeesuksen oppilaisiin ovat mielestäni päteviä, sillä Rodrigues
asettaa elokuvassa itsensä Jeesuksen seuraajaksi. Uuden testamentin mukaan
Juudas kavalsi Jeesuksen 30 hopearahasta. Pietari puolestaan vakuutteli
Jeesukselle illalla uskollisuuttaan mutta jo ennen kukonlaulua hän oli kolmesti
kieltänyt tuntevansa tätä.
Jos liitetään nämä henkilöt Japanin tilanteeseen, niin Pietari
heikkoudessaankin oli sopiva esikuva salakristityille.
Kichijiro mitä ilmeisimmin ohjaa eräässä vaiheessa Juudas
Iskariotia jäljitellen vangitsijoittensa luo ja saa siitä luvatun palkkionsa. Vangitsijoiden päällikkö heittää rahat
ylimielisesti miehen suuntaan, kolikot vierivät pitkin kallioita. Myöhemmin Kichijiro
selittelee, ettei ollut ottanut rahoja vastaan.
Lähes aina tavattaessa hän itsesäälissä kierien anoo ”padrelta”
– siis isältä - armoa ja anteeksiantoa. Hän on jatkuvasti ripittäytymässä,
mistä isä Rodrigues tuntee ammattiinsa kuuluvaa mielihyvää. Hän on kuin ahkera
asiakas, jonka vilpittömyyttä ei sovi epäillä. Maatyöläiskristityt kyllä
pitävät häntä valtakoneiston kätyrinä mutta kaiken anteeksiantava kirkon
edustaja ei suvaitsevaisuudessaan voi noihin syytöksiin mennä mukaan.
Elokuvan edetessä tilanne alkaa jo tuntua koomiselta. Kun
Rodriguesia kuljetetaan vilkkaan kaupungin halki säilöön. Vihastunut väkijoukko
kiviä heittäen huutelee papille rivouksia. Eiköhän siellä muiden selän takaa
pilkistä tutun miehen kasvot. Kichijiro väijyy isä Rodriguesia kuin vakooja. Tässä
tilanteessa Rodrigues menettää malttinsa. Hän pyytää miestä häipymään hänen
silmistään. No, sehän on Kichijirolle kuin kutsu. Pian hän on taas papin edessä
armoa anelemassa. Ja kun tulee se hetki, jolloin pitää tunnustaa suhde
kristinuskoon, hän on auliisti polkemassa Kristuksen kuvaa ja tarvittaessa jopa
sylkemässä sitä. Ja pian taas hän juoksee jostakin nurkasta armoa anellen.
Vielä senkin jälkeen, kun Rodrigues on saanut japanilaisen
identiteetin, mies ilmestyy paikalle. Hän kutsuu tätä ”padreksi”, mihin
Rodrigues pelästyen reagoi, ettei ole enää ”padre”. Yhtä kaikki Kichijiro saa haluamansa.
Sen jälkeen luopiopapin valvonta lisääntyy, mutta mies suorittaa moitteettomasti
jumalankieltämisvalaksi kutsutun aktiivisen katumisen rituaalit.
Aivan lopussa Kichijirolta löydetään Kristuksen kuva.
Olikohan se vain testi, jolla valtakoneisto tutki valvojana toimineen Okada San’emonin
vilpittömyyttä?
Olen seurannut Alfa-TV:stä dokumenttisarjaa Inkerin
piispasta Jalmari Laurikkalasta. Hän toimi inkeriläisten parissa Stalinin
vainojen aikana. Ohjelmassa kerrotaan, kuinka avoin keskustelu
seurakuntalaisten kanssa oli hyvin vaikeaa, koska joku läsnäolijoista saattoi
olla salaisen poliisin ilmiantaja. Sen kanssa oli kuitenkin nöyrästi elettävä.
Samanlaista vaitonaista epäilyn siementä näkyi myös suhteessa Kichijiroon.
…
 |
| Martin Scorsese |
Martin Scorsese
Martin Scorsese (s. 1942) on minulle hyvin tuttu
elokuvantekijä. Hänen tuotantonsa on huikean laaja ja monipuolinen.
Tuttavuuteni lähti oikeastaan käyntiin 1970-luvulla elokuvasta Taksikuski (Taxi Driver, 1976). Siinä oli jotain maagista voimaa ja se vangitsi
katsojansa. Loppuratkaisuun petyin mutta Robert de Niron huikea roolityö
taksikuskina jäi mieleen. Kiinnostus Scorseseen ei loppukohtauksen vuoksi
kuitenkaan lopahtanut. Kävi näet pian ilmi, että aikaisemmin katsomani ja
kovasti pitämäni Alice ei enää asu täällä
(Alice Doesn’t Live Here Anymore,
1974) oli myös Scorsesen ohjaama. Ja kun sen lisäksi katsoin
omaelämäkerrallisen ja New Yorkin alamaailmaan liittyvän Sudenpesän (Mean Streets,
1973), olin myyty mies. Tuolloin Scorsese kuului suosikkiohjaajiini. Sen
jälkeen hakeuduin katsomaan musikaaalien maailmaan sijoittuvan elokuvan New York, New York (1977) ja The Band
-yhtyeen konserttidokumentin The Last
Walz (1978). Ne aiheutti aiheuttivat hieman takapakkia, varsinkin
edellinen. Aihepiirissä oli kyllä vetovoimaa, mutta Liza Minellin ja Robert de
Niron ihmissuhdekoukerot jättivät kylmäksi. Nyrkkeilymaailman kuvauksessa Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980)
löysin taas tutun Scorsesen. Sen jälkeen siirryin intensiivisesti työelämään ja
elokuvien katselu väheni. Muistan kyllä katsoneeni Koomikkojen kuninkaan (The King of Comedy, 1982) ja Illasta aamuun (After hours, 1885) ja,
mutta niistä minulle ei ole jäänyt oikeastaan mitään mieleen.
Kristuksen viimeistä
kiusausta (The Last Temptation of
Christ, 1988) en olisi mennyt katsomaan, mutta kun ohjaaja oli Scorsese, se
oli nähtävä. Elokuva oli positiivinen
yllätys, mutta ohjaajan hohde alkoi jo hieman sammua. Vuonna 1991 ilmestynyt Cape Fear ei ollut minun makuuni
lainkaan. Sen myötä kiinnostus Scorseseen lopahti.
Scorsese kykeni kuitenkin luomaan elokuvia kiintoisista
teemoista. Kundun (1997) käsitteli
Tiibetiä ja Dalai Lain elämää. Sen veti puoleensa ennen kaikkea aihepiirinsä
vuoksi. Olen nähnyt sen kaksi kertaa.
Nyt sitten koin yllätyksen, kun huomasin, että tänä syksynä
75-vuotta täyttäneeltä Scorseselta on ilmestynyt Silence. Elokuvan aihekin kiinnosti.
Antti Alanen luonnehtii Martin Scorsesen ohjaajan uraa
kirjassaan Elokuvan tekijät vuodelta
2012 seuraavasti:
Martin Scorsesen tuotantoa
hallitsee kaksi vastakkaista suuntausta: yhtäältä rajut hahmotukset. jotka on
revitty suoraan ohjaajan kotikaupungin New Yorkin nykytodellisuudesta ja
toisaalta genre-elokuvat, joissa korostuu taju muodon ja rituaalin merkityksestä.
Molemmissa tapauksissa tuloksena on kuvan juhlaa: henkilökohtaisia visioita,
joita jäsentää tarkkaan suunniteltu leikkaus.
Silence-elokuvan
kanssa samaan ryhmään voi liittää ensiksi Kristuksen
viimeisen kiusauksen ja Kundunin. Viimeksi
mainitusta Alanen kirjoittaa näin:
Pidemmälle
kontemplaatioon vei Kundun, kertomus
14. Dalai Laman elämästä ja Tiibetin kohtalosta Maon ikeen alla. Mietiskely
uskosta, menetyksestä ja transsendessista huipentui visionääriseen
loppujaksoon.
Alanen, Antti. Elokuvan tekijät.
Otava 2012. S. 610-612.
Nuo elokuvaat ovat hieman kadonneet muistista, mutta Silencessa tuntuu löytyvän yhteyttä Kundunin kontemplatiivisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti