Oikkosen koulussa

Oikkonen, Seppo: Rafaelin koulu. Eurooppalaisia esseitä.

Books on Demand 2017, 192 s.

Seppo Oikkosen nimi on tullut aluksi vastaani Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. Sittemmin löytyi myös hänen omat sivustonsa, kuten Alkon kassalla. Hänen teräviä kommenttejaan olen lukenut useissa yhteyksissä. Olen hänen teksteistään saanut myös hyviä elokuvavinkkejä. Esimerkiksi hänen erään kommentin innoittamana hankin käsiini François Truffaut'n vuonna 1966 ohjaaman elokuvan Fahrenheit 451. Kun sitten sain joulukuussa vinkin hänen uudesta esseekokoelmastaan, en aikaillut.

Oikkonen korostaa usein perustavansa pohdiskelunsa durkheimilaiseen sosiologiaan En tunne Durkheimia ja sosiologia on minulle vierasta. Filosofiaa olen kyllä opiskellut yliopistossa jonkin verran, mutten kuitenkaan tunne olevani kypsä filosofisiin pohdiskeluihin. Silti Oikkosen pohdiskelu mm. Descartes’n ja Wittgensteinin filosofian äärellä jaksaa kiinnostaa. Olen käsittääkseni hieman nuorempaa ikäluokkaa kuin Oikkonen. Nyt Rafaelin koulun avainsanoista löytyy kuitenkin runsaasti asioista, jotka olen kohdannut elämäni vaiheissa muuallakin kuin Oikkosen teksteissä. Kirjoittaja käsittelee asioita monipuolisesti. Hän katsoo käsitteiden taakse, perustellen sanomaansa.

Vaikken mikään älykkö olekaan, rohkenin kirjoittaa tämän katsauksen. Syynä ei ole se, että haluaisin ryhtyä kirjoittajan kanssa keskusteluun, vaan siksi, koska kirja antoi itselleni virikkeitä, pani oman elämäni hyrrän pyörimään. Oman elämäni vaiheista löytyy monenlaisia pohdintoja, jotka nyt tuntuvat kadonneen kuin tarpeettomiksi sivujuonteiksi. Olen lähinnä lukiessani kuin kiltti koulupoika. Otan vastaan kirjoittajan maailmankuvan ja pohdinnat. En ehdoin tahdoin kyseenalaista, vaan pyrin kirjoittajaa uskollisesti seuraten paneutumaan joskus kouluaikoina ja sen jälkeen omaksumieni pintakäsitysten tai nyt tyhjinä loistavien nimekkeiden taa.

Kirjan Esipuhe on käytävä ensin perusteellisesti läpi. Se antaa välineet lukujen käsittelyyn. Luvut – joita voi kutsua myös itsenäisiksi esseiksi - on laitettu otsikkonsa mukaiseen aakkosjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä tekstejä, joihin toki limittyy punaisena lankana eräitä keskeisiä ajatuksia ja käsitteitä. Syvimmin minuun iski Rafaelin koulu. Siitä kirja on saanut nimensä ja sitä mukaillen minäkin olen antanut kirjoitukselleni otsikon.

Menen nyt siihen Esipuheeseen. Kokoelma on kirjoittajan elämäkerran vastine. Hän on päätynyt tämänlaiseen ratkaisuun. Elämäkerroissa kirjoittajat pyrkivät lähinnä selittelemään menneisyyttään parhain päin. Se ei ole rehellistä. Olen toiminut paljon mm. kiinalaisten kanssa. Tunnen vanhuksia, jotka ovat toimineet merkittävissä tehtävissä. Kun olen ottanut esille muistelmien teon, he ovat sen suoralta kädeltä torjuneet. Kiinalainen katsoo mieluiten eteenpäin. Hän saattaa poimia nyt eläkkeellä menneisyydestään asioita, joita hän jostain syystä ei ole voinut toteuttaa ja paneutuu niihin. Kyse voi olla kirjallisesta harrastuksesta. Siinä saattaa olla kyse kulttuurillisesta mentaliteetista. Kiinalainen näkökulma elämään on toisenlainen meillä Euroopassa. Hän katsoo eteenpäin ja odottaa ympyrän sulkeutumista.  Länsimaalainen ajattelee lineaarisesti kääntyen taaksepäin voidakseen suoristaa elämänpolkuaan. Oikkonen kallistuu onneksi idän suuntaan.

Oikkonen esittää, että jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi eläessään kirjoittaa oma versionsa maailmanhistoriasta, siis ihan itseään varten. Sen lisäksi hänen tulisi laatia perusteellinen sanakirja oman maailmankatsomuksensa ja -kuvan keskeisistä käsitteistä.  Tämä lähtökohtanaan Oikkonen on nyt laatinut ensyklopedisen ”ajattelunsa avainsanojen kokoelman”.  Sitä kautta hän on halunnut etsiä ajattelunsa lähtökohtaisia käsitteitä.

Valistus on yksi Oikkosen maailman avainsanoja. Hän haluaa elvyttää eurooppalaisen valistuksen henkeä ja sen myötä palata 1600-luvun kartesiolaiseen henkeen. Myös Descartes’n filosofian taustalla on omat humanismin juurensa. Yhtä kaikki hänen filosofisten oivallustensa mukana Eurooppa – niin kuin Oikkonen kuvaavasti toteaa -  havahtui keskiajan tuhatvuotisesta unesta ja antoi minä-persoonalle tilaa. Keski- ja uuden ajan taite mullisti ihmisen historian. Aatehistorioitsijana Oikkonen on halunnut kartoittaa tuon ajan tapahtumia ja siitä liikkeelle lähtenyttä tiedollisen sivistyksen polkua. On kyse eurooppalaisuutemme ymmärtämisestä.    Oikkonen haluaa syvällistä analyysia, jossa mennään Wittgensteinin periaatteita mukaillen vakiintuneiden yleiskäsitteiden taakse aivan juurille. Häntä tympii nykyajan yhteiskunnallinen keskustelu, jossa pyöritään lähinnä ”ideologisten leimasanojen ” varassa. Somekulttuurin pikaviestityyli on pilannut ihmisten analyyttisen tajun. Ajattelu on lukkiutunut Wikipedian tapaisiin käsitemääritelmiin. Tässä suhteessa kulttuurimme on kivettynyt.

Omalla avainsanojen kokoelmallaan Oikkonen haluaa puhdistaa tuon kivettyneen tajunnan ja lähteä liikkeelle uusista avainsanoista. Hän korostaa niiden olevan hänen omiaan, mutta ne voivat olla malliksi muille. Hän toivoo, että niiden avulla voidaan paljastaa elämäämme hallitsevat tabut ja harhat. Siinä toteutuu valistusfilosofien omaksuma periaate.

Kirjaa pitäisi kai lukea hakusanoista lähtien. Itse rupesin kirjaa kuitenkin lukemaan aivan alusta edeten. Jonkin aikaa luettuani ote herpaantui ja aloin muistella omaa elämääni. Kirja kirvoitti muutamaksi hetkeksi ajatukseni omaan suuntaansa. En alkanut etsiä mitään avainsanoja enkä ruvennut Oikkosen tapaan rikkomaan ajatusten kivettymiä. Rupesin muistelemaan niitä aatteita ja näkökulmia, joiden pariin ajatukseni ovat ohjautuneet. Oikkonen on ns. kuuskytlukulainen nuori, kun taas minä elin nuoruuttani seitsemänkymmentäluvun taistolaisbuumin aikaan. Paljon samanlaisia maamerkkejä elämästäni löytyy. Esimerkiksi James Joycen teoksiin yritin paneutua, mutta luovutin aivan liian helposti. Paavo Haavikko oli minullekin merkittävä kirjailija. Filosofeista luin kai kaikki Ludvig Wittgeisteinin teosten suomennokset. Huomasin kuitenkin pian, ettei minusta ole filosofiksi. Venäläisen kirjallisuuden klassikot olivat minulle merkittävä ajattelun aitta. Kuitenkin elin sen suhteen jonkinlaisessa tuolle ajalle tyypillisessä kuplassa, jonka olen vasta myöhemmin kyennyt rikkomaan. Historia oli minulle vain joukko koulussa oppimiani irrallisia perussanoja, jotka olivat painuneet tajuntaani. Sieltä ne tarvitessani kaivoin esiin. Ei se paljoa nykyajan Wikipedia-tajunnasta poikkea.

Osallistuin opiskelijana jonkin aikaa erääseen keskustelupiiriin. Se oli seurakunnan toimintaa, mutta mihinkään uskonnolliseen emme olleet sidoksissa. Se oli yhteiskunnallinen keskustelupiiri. Perehdyimme mm. tolstoilaisuuteen ja sen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen vuosisadanvaihteen Suomessa. Kävimme Tampereella katsomassa aiheeseen liittyvän työväenteatterin näytelmän (nimi oli muistaakseni ”Ken talonsa jättää”). Esityksestä virisi vilkas keskustelu. Minua kiinnosti erityisesti Tolstoin ja tolstoilaisten pasifismi. Arvid Järnefeltin elämä tuli hyvin tutuksi. Siitä kimposi sittemmin oma ratkaisuni siviilipalveluksesta.

Pari muutakin aihetta on sieltä jäänyt mieleen. Saksalaistaustainen mutta sittemmin Englantiin siirtynyt taloustieteilijä E.F. Schumacher oli tuolloin julkaissut kirjan, jolla oli hyvin kiintoisa nimi: Pieni on kaunista.  Siinä käsiteltiin meille nuorille tuolloin hyvin keskeisiä asioita: miten maapallomme selviytyy jatkuvan talouskasvun paineessa. Schumacher etsi ulospääsyä ihmiskunnan pulmaan tilanteessa, jossa kansainvälinen suurtuotanto uhkasi ottaa maailman haltuunsa. Etelä-Aasiassa YK:n tehtävissäkin toiminut Schumacher esitti ratkaisukseen pehmeää teknologiaa ja inhimilliseksi katsomaansa ns. buddhalaista taloustiedettä. Hän painotti pienten yritysyksiköiden etuja, varoitti ydinvoiman käyttöönoton uhkaa.

Schumacher oli kapitalismin kriitikko. Hän ei uskonut kehittyneen teknologian ratkaisevan ruohonjuuritason ongelmia kehitysmaissa. Hän kannatti paikallisen tason elinkeinotoimintaa, vastusti jyrkästi suurkaupunkikehitystä. Aasiassa hän oli innostunut buddhalaisuudesta ja taolaisuudesta.  

Aikansa keskittymiskehityksessä ja sen mukana kehittyneessä rahan vallassa Schumacher näki kafkamaisia piirteitä. Siksi hän kääntyi enemmän ihmisen sisimpään, etsien ratkaisun lähtökohtia myös kiinalaisesta filosofiasta.

Alkuteoksen nimi on Small is beautiful. A Study of Economics as if People Mattered. Se ilmestyi vuonna 1973. Suomennos Pieni on kaunista. Ihmisen talous ihmistä unohtamatta ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1976, suomentajana Mauri Hinneri.  Ryhmämme oli hyvin ajan hermolla, sillä ryhmämme kokoontui juuri vuosina 1976-77. Schumacherista löytyy artikkeli mm. Wikipediassa.

Schumacherin teos tuntui avaavan minulle ratkaisuja tulevaisuuden sopusointuiseen elämänrytmiin. Hänen ideansa kuitenkin unohtuivat varsin nopeasti. Hektinen aika alkoi suosia toisenlaisia trendejä. Ehkäpä hänestä jäi minulle jotakin alitajuntaan, sillä elämäni yhdestä versosta on noussut kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin ja filosofiaan.

Käsittelimme ryhmässä myös teosta, jonka ryhmän vetäjä katsoi vaikuttaneen ja vaikuttavan merkittävästi Suomen tulevaisuuteen. Kirja oli Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka. En palaa nyt tuohon teokseen. Noita aikoja muistellessa tuntuu kuitenkin, että maassamme elettiin sinisilmäisen optimismin vallassa. Näin kehityksessä kyllä uhkia. Teosta kuvatkoon tämä netistä löytyvä Erkki Tuomiojan artikkeli vuodelta 2003.

…

Siirryn takaisin käsiteltävään kirjaan. Sen aiheista löytyisi asiaa sivukaupalla. Yritän kuitenkin välttää venyttämästä kirjoitustani liikaa. Kirjoisten aiheina on Aivopuoliskot, Auto, Evoluutiopsykologia, Freud, Hypnoosi, Ihmiskuva, Joyce jne. Teos loppuu sellaisiin aiheisiin kuin Valistus, Vallan kolmijako-oppi, Wienin piiri, Viimeinen taisto ja Värit. Kukin luku on kiinnostava ja niihin tekee mieli palata uudelleen. Niitä ryydittävät oivasti verkosta löytyvät Oikkosen blogitekstit ja kommentit. 

Mielelläni tässäkin jutussa pohdiskelisin enemmän sitä ”yhteisöllistä vedenpintaa”, jossa sosiaalisesti sidonnaisena oliona yksilö joutuu taiteilemaan. Elämme nyt murrosvaihetta, jossa tuo yhteisöllinen perusta voi lopullisesti pettää.

Oikkosen perustaa ajattelunsa sosiologi ja Antropologi Émile Durkheimin (1858-1917) ajattelun perustalle. En ole lukenut hänen teoksiaan enkä tiedä hänestä juurikaan enempää, mitä olen Oikkosen teksteistä lukenut. Alkuperäisteoksiin en siis voi nyt viitata. Oikkosen lukuisat netistä löytyvät kirjoitukset ja kommentit ovat kirjoitukseni tukena. Mitä Durkheimiin tulee, niin uskontoantropologia voisi kiinnostaa.

Kirja käsittelee Europan kehitystä. Lähtöpisteenä on Rene Descartes’n (1596-1650) filosofia, jonka lähtökohdista on kouluvuosilta jäänyt mieleen oivallus omasta subjektiviteetista (Cogito ergo sum, ”Ajattelen siis olen”). Filosofiassa tehtiin ero subjektin ja sen tarkkaileman todellisuuden välillä. Oikkonen käyttää käsitettä kartesiolainen paradigma tai jossain yhteydessä myös kartesiolainen rationaalisuus. Puhutaan siis yksilön omasta subjektista ja objektivoidusta maailmasta. Tämä mahdollisti individualismin. Myöhemmin individualistinen yksilö on irtautunut yhteisöstään, mikä on ohjannut ihmisluontoa kieroon.

Koska kartesiolainen paradigma vahvisti individualismia ja näin ollen vahvistui myös taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Siitä aukeni tie tieteen ja myös kirjallisuuden uusille oivalluksille. Tässä yhteydessä viitataan 1800-luvun loppupuolelta käynnistyneeseen kehitykseen.

Tähän voisi vielä lisätä kirkossa tapahtunut kehitys. Henkilökohtaiselle uskonratkaisulle alettiin antaa painoa.

Euroopassa uutta aikaa edelsi keskiajan tuhatvuotinen pimeys, johon siis uusi aika toi valon. Mutta jo keskiajan lopulla   ja varsinkin renessanssin aikana oli viestintuojia, jotka ennakoivat tulevaa kehitystä. Nämä viestit nousevat taiteesta ja Oikkonen pitää oivalluksiaan puolitieteellisinä.

Maalaustaiteeseen tuli perspektiivi, arkkitehtuuriin syvyysulottuvuus. Goottilaiset kirkot nousivat korkeuksiin. Tärkeä vaikutus hänen mukaansa on kuuloaistin korvautuminen näköaistilla. Kirjassa pyydetään kuvittelemaan primitiivinen mielenmaisema, jossa illan pimeydessä miehet kerääntyvät yhteen tulen ääreen kertomaan tarinoita. Näköaisti on häivytetty minimiin, kuuloaisti dominoi. Kaikki tapahtui yhdessä ajan hetkessä. Sama on vallalla myös Antiikin Kreikassa. Siellä viisaus toimi väittelyjen varassa – suullisena perintönä. Oltiin kiinni ajan hetkessä enemmän kuin ehkä on ymmärrettykään. Uuden ajan koittaessa näköaisti saa kuitenkin vallan. Tähän liittyen suuri merkitys on kirjapainotaidon kehityksellä keskiajan lopulla. Näköaistin avautumisen myötä ihmisen subjektiviteetti korostui. Lukutaidon huima kehitys loi tietä laajojen joukkojen sivistykselle. Perinteen siirtymiselle tuli uusia mahdollisuuksia.

,,,

Uudella ajalla subjekti alkoi eriytyä objektivoidusta todellisuudesta. Individualismin ohella se merkitsi myös empiirisen tieteen kukoistusta. Tekniikan ja teollisuuden kasvu lisäsivät hyvinvointia. Vaikka joku voi nyt ajatella tuon kehityksen nurjia puolia, niin on hyvä tuoda esille laajempi perspektiivi, joka siis sai alkusysäyksensä kartesiolaisesta paradigmasta:   

”Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja viimeisen parinsadan vuoden kuluessa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä.”

Valistuksen aika oli käänteentekevä vaihe yhteiskunnallisessa ajattelussa. Valistus nousi kartesiolaisen Subjektin synnystä. Siinä ilmenevää historiallisen individualisaation prosessia kirjoittaja kutsuu Valistuksen perinnöksi. Sen myötä mahdollistui kansallisvaltion kehitys ja se poiki hedelmäkseen edustuksellisen demokratian. Valistuksen ajasta alkoivat individuaalisuuden voimat kukoistaa ja kehittyä. SO käyttää kuvakieltä, luonnehtien kehitystä Suureksi Puuksi, joka loi uusia versoja dialektiikan voimalla.  Syntyi vastapareja, antiteesejä teesien rinnalle.

Demokratia oli alun perin kapinaliike syntyperään liittyviä erioikeuksia vastaan. Kirjoittaja kuvaa kärjistäen, että tuona aikana valtahierarkioita – uskontoa, papistoa ja aatelistoa - herjattiin oikein olan takaa. Valistus oli ”todellinen vihapuheen riemuvoitto”.

Valistus tuotti sekä liberalismin että sosialismin, niin demokraattisen kansallisvaltion kuin totalitarismin. Oikkonen ei pidä niitä vastakohtina vaan saman kasvun eri puolina. Ne ovat vastakärkiä, yhtä aikaa kanoja ja munia.  Ne tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ja kehittyäkseen ja tuottaakseen ”totuuden hedelmiään”. 

Mutta Valistuksella oli myös se kielteinen puolensa. Valistus söi omat lapsensa, kommunismin tapaan. Syntyi hirmuvaltaa, päitä putoili, eikä vain aatteellisten vastustajien päitä. Kirjoittajan mukaan valistukseen kuului luonnostaan oikeaoppisuus, ehdottomuus ja pakko. Valistus loi henkisen hegemonian, alistamisen ja sivistyksen pakkosyötön. Siitä kehittyi tämän myötä totalitaristinen järjestelmä.

”Todellisuudessa totalitarismi on nimenoman yhteiskuntaa sisäisesti kahtia jakava, kaksinapaiseen mustavalkoajatteliin, mekaaniseen moraaliseen hyvä-paha-dualismiin ja jyrkkään käskyvaltaiseen komentoportaikkoon ja alistamiseen perustuva järjestelmä.” (s. 168)

Oikkosen mukaan kaikki historian totalitarismit toimivat valistuksen nimissä. Totalitarismi syntyy kahtia jakautuvassa yhteiskunnassa, mutta se ei ole mikään yhtenäistävä voima.  Se on pelkkää väkivaltaa, jolla hajoaminen halutaan ehkäistä:

”Eivät vallankumoukset ole alistettujen, kurjien ja köyhien kapinoita – ne ovat sivistyneiden oppiriitoja, korkean tason valtataisteluja. Kurjalistoa tarvitaan, kun tarvitaan karkeita käsiä tekemään väkivaltaa.” (s. 168)

Kun tuohon lisättiin rotuoppi, niin sen seuraukset tiedämme.  Siihen liittyvän ohjelman hyväksyi ensimmäisenä Saksan lääkäriliitto.

Venäjän vallankumoukselliset muistuttivat uskonnonvastaisuudessaan ranskalaista vallankumoushenkeä. Jaa myös Venäjän vallankumous sortui valtapiirinsä sisäisiin puhdistuksiin ja sen jälkeen tuhoamaan omaa kansaa.

Totalitarismi tarvitsee viholliskuvat. Yläluokka osaa lisäksi luonnostaan ylenkatsomisen taidon. Sille oikeaoppisuuden todistaminen on haaste.  Kohteiksi tarvitaan harhaoppisia ja luopioita. Kaksinapaisuudessaan se löytää vihollisensa omasta keskuudestaan.

Oikkonen korostaa, että totalitarismi ei ole minkään ideologian ominaisuus. Siihen voidaan ajautua minkä ideologian nimissä tahansa. Kun järjestelmä esimerkiksi ottaa käyttöön termin ”nollatoleranssi”, ollaan matkalla totalitarismiin (s.169).

Kuten jo mainitsin, valistuksen aikana kirkko ja uskonnolliset auktoriteetin saivat kyytiä. Kirkon auktoriteettia pyrittiin murtamaan, vaikkei itse uskoa kiellettykään.

Otan mielenkiintoisen esimerkin Voltairen (1694-1778) tuotannosta. Luin juuri norjalaisen Hege Storhaugin kirjan Islam. Yhdestoista vitsaus (Kiuas 2015). Siinä (s. 95-97) tekijä kuvaa Voltairen rajua uskontokritiikkiä. Se oli sen laatuista rienausta, että nykyisin pamahtaisi kiihotussyyte.  Yhtä kaikki Voltaire oli vain järkiperäisen ajattelun ystävä.  Hän ja hänen aikalaisensa suhtautuivat nuivasti jumalallisiin ilmestyksiin, vaikka eivät toki täysin kieltäneet jumalan olemassaoloa.

Storhaug kertoo esimerkin. Vuonna 1741 Voltaire kirjoitti viisinäytöksisen tragedian profeetta Muhammedista. Näytelmää esitettiin Lillessa ja Pariisissa. Voltaire toi esiin Muhammedin kavaluuden, kun hän järjesti vastustajansa ja arvostelijansa hengiltä ollessaan vallassa Medinan kaupungissa. Näytelmän Muhammed on kaksinaamainen ja hyvin väkivaltainen. Pääteemana oli se, miten uskontoa käytetään poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Storhaug toteaa, että vain Napoleon tuomitsi näytelmän, koska siinä Muhammed oli pelkästään petkuttaja ja tyranni eikä suurmies.

Voisi ajatella, että tieteen kehitys 1800-luvun lopulla johti lopulta individualismin ylivaltaan.  Ja kun ihminen on kuitenkin sosiaalinen luonnoltaan. Sehän tarvitsee yhteisönsä luomaa turvaa voidakseen kehittyä tasapainoiseksi. Kun tuo turva katoaa, minkä varassa yksilö moraalisena olentona voi elää? Näin voi kysyä, kun vaarana on, että yhteiskunnassamme kehittyy uudenlainen järjestys, monikansallisen talouden varaan rakentuva voima.

Kirjan lopussa Oikkonen on huolissaan globaalitalouden luomasta harhasta.

”Ilman historiallista, sosiaalista ja kulttuurista jatkumoa ihminen ei ole mitään. Talouden harhat rakentuvat nimenomaan individualismin varaan.” (s. 185)

Kuvitelma, että taloudellinen toimija voisi olla talousmaailman keskipiste, pystyisi sitten järjestämään maailman asiat ja ihmisen elämän, se on Oikkosen mukaan aikamme suurin ja tuhoisin harha. Tämä kehitys osoittaa järkemme rajoittuneisuuden ja voi kääntyä häviöksemme.

…

Menen kuitenkin vielä menneisyyteen. Kartesiolainen paradigma on vahvistanut individualismia. Sen myötä uuden ajan ihmisille ovat kehittyneet taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Sen myötä ihminen on päässyt matkamaan yhä syvemmälle tajuntaansa. Tästä osoituksena on syvyyspsykologian kehitys sekä James Joycen, Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaiset kirjailijat.  Oikkonen tähdentää, että nimenomaan he ovat keskittyneet kuvaamaan ”uudenlaisen tietoisuuden valtaamia ihmisiä”. Kirjassa on oma lukunsa James Joycesta. Tämän tajunnanvirtatekniikasta kirjassa on kiinnostavia havaintoja.

Sigmund Freudia kirjassa käsitellään runsaasti. Hänen merkityksensä ja ylipäänsä syvyyspsykologian merkitys eurooppalaisessa kehityksessä on ollut keskeistä. En mene nyt siihen.

Joycen, Musilin ja Proustin tuotanto nousee syvyyspsykologian kehityksestä. Ihmiskuvan kokiessa murrosta nuo kirjailijat tekivät  arvokasta pioneerityötä. Oikkonen mainitsee suosikikseen myös Paavo Haavikon, jonka tekstit nousevat syvältä alitajunnasta.

Joycen Odysseus ja varsinkin Joycen viimeinen romaani Finnegans Wake lähtökohtanaan Oikkonen toteaa, että tajunnanvirta on elämänvirtaa.  Mutta valitettavan latteasti joudun tätäkin lukua kirjasta kuvailemaan. James Joycea käsittelevä luku on kaikessa mielen avaruudessaan kirjan parhaita. minua miellytti myös se herkkyys, mitä tämä muuten kylmän vaikutuksen ulospäin jättävä Durkheimin tuntija ja ajatushistorian harrastajaksi itsensä lähinnä tituleeraava kaveri nyt osoittaa.

Koska tuossa luvussa käsitellään kielen ja ajattelun samuutta, niin siinä toki mainitaan myös Ludvig Wittgenstein, joka on kirjoittajalle hyvin tuttu läheinen filosofi.  Wittgensteinin on ylipäänsä kirjan keskeisiä nimiä. Se kiinnostaa minua erityisesti, sillä minäkin opiskeluvuosinani yritin perehtyä Wittgensteinin teoksiin ja hänen ohessaan myös sellaisin kielen filosofeihin kuin Searle ja Austin (teos How to do things with words). Huomasin kuitenkin pian, että se ala on tehty viisaampia varten ja keskityin elämässäni helpompiin asioihin. Wittgensteinin rinnastaen kirjoittaja tuo esiin myös Russellin näkemyksiä.

Kirjassa on oma lukunsa Wittgensteinin teokselle Tractatus Logico-Philosophicus. jossa filosofi tutkii aksiomaattisesti edeten kielen elementtien suhdetta todellisuuteen. Filosofin nimi kyllä nousee esiin myös muissa luvuissa. Totta kai tekijä nostaa esiin myöhäisen Wittgensteinin suunnanmuutoksen, jossa kieli on sosiaalinen, kiinni käyttöyhteyksissään, ja sen tehtävänä on toimia yhteisöllisyyden liima-aineena. Kielen ”näkymättömistä langoista” muodostuu punos, joka sitoo ihmiset toisiinsa.

Wittgensteinin viimeinen teos Varmuudesta saa myös osansa. Sen myötä käsitellään kielen sukupolvia ylittävää luonnetta. Inhimillisessä kielessä on ydin, joka välittyy sukupolvelta toiselle. Se on kulttuuriperintö, ihmiselle välttämätön perusta, joka kiinnittää ihmisen yhteisöönsä ja luo ihmiselle mahdollisuuden kriittiseen irtautumiseen tuosta perinnöstä. Tässä on kuitenkin oma kehitysjärjestyksensä. Kuten kirjoittaja ironisoiden lainaa filosofia: ”On opittava ensin puhumaan totta, vasta sitten voi tietoisesti valehdella.”

Luvussa Wienin piiri kirjoittaja nimeää Wittgensteinin Einsteinin ja Freudin rinnalla ajatusvallankumoukselliseksi, ”kartesiolaisen paradigman kukistajaksi”.

…

Kirjastossa Rafael-kirjan äärellä

Kehuin jo yllä kirjan nimiesseetä Rafaelin koulua.  Otsikossa viitataan renessanssin ajan taidemaalarin Rafaelin tai Rafaellon (1483-1520) Vatikaanin kirjastossa sijaitsevaan freskoon Ateenan koulu. Minulle Rafaelilta tulee ensimmäisenä mieleen hänen Madonnan kuvansa, mutta onhan hän toki luonut myös freskoja. Toinen hänen kuuluisa fresko on Väittely pyhästä sakramentista. Sivistyksessäni oli sen verran aukkoja, että minun piti mennä kirjastoon ja etsiä taidehyllystä eräs hirveän iso ja paksu taidekirja, josta löytyi tietoa noista suurtöistä. En ole koskaan käynyt Vatikaanissa eikä Oikkonen suosittelekaan sinne menemistä. Hänen mukaansa sen turistimassoissa ihminen vain tyhmentyy.

Kirjoituksessaan Oikkonen ironisoi koulusivistystämme, jossa tärkeäksi katsotaan, että pitäisi paikantaa Rafaelin työ yrittämättäkään ymmärtää työn taustalle sisältyvää sivistysajatusta ja sitä huikeaa työn tuskaa, mitä tuo nöyrän taiteilijan työ kantaa sisässään. Oikkonen ei keskitykään itse maalaukseen, vaan tuohon koulu-sanaan, järjestelmään, jossa tyydytään noihin faktapohjaisiin maamerkkeihin ja unohdetaan maalauksen todellinen sisältö.

Rafaelista hän toteaa, että tämä ehti lyhyen elämänsä aikana luoda hämmästyttävän paljon ”nykysilmin nähden käsittämättömän täydellisiä henkilökuvia”. Vatikaanissa ja Firenzeen renessanssin taiteilijoiden töiden ääressä ihminen joutuu kuin tyrmätyksi. Jos osaan oikein omin sanoin kuvata, niin joku opettajan kaltainen tiedon lokeroija työntää esimerkiksi Ateenan koulun kaltaisen työn jonnekin oman tajuntansa todellisuudesta vieraantuneeseen käsitepankkiinsa.

Koulussa opetetaan vain käsitetietoa ja Oikkosta tulkiten ollaan hukassa, kun tuo Rafaelin luoma maailma sijoitetaan vain sinne yhteen Paavin kirjaston seinään, jonka ääressä opettaja on joskus käynyt. Sivistys on lokeroitu.

Tämän jälkeen Oikkonen kritisoi laajemmin koulusivistystämme, jonka muotopuitteista vain harvat selviytyvät.

Ateenan koulun keskiössä ovat Platon ja Aristoteles. Olennaista on heidän käden liikkeensä. Platonilla käsi viittaa taivasta kohti, Aristoteleella se painuu maata päin.  Ympärillä on laaja portaikko, jonne on levittäytynyt noin neljäkymmentä henkilöä, joista Oikkosen mukaan noin puolet on kyetty tunnistamaan. Mukana on kreikkalaisia filosofeja kuin myös Rafaelin aikalaisia. Rafael itse on taaempana tarkkaillen tapahtumaa. Oikkonen tulkitsee freskon profetiaksi uuden ajan kartesiolaisesta paradigmasta. Taiteilijan näyssä on siis siintänyt uuden ajan sivistys. Noin sata vuotta myöhemmin filosofi Descartes on kirjannut tuolla suunnalle filosofisen sisällön.

Taiteesta siis löytyy kuva tulevasta kehityksestä. Rafaelin työstä näkyy syvyysperspektiivi, fokus ja paljon dynamiikkaa, joka myös kuvaa uuden ajan ajattelun moninaisuutta. Freskossa on paljon eri persoonallisuuksia, mutta yksi on keskeisin. Oikkonen havaitsee Rafaelin hahmossa minä-persoonan – Subjektin, joka oli ollut koko keskiajan kadoksissa. Hän on siinä läsnä ja hänen tarkkailevan katseen mukana läsnä on myös aika- ja syvyysperspektiivi. Siinä on pohja uuden ajan ajattelulle. Tästä näkökulmasta teosta katsoessaan Oikkonen löytää siitä paljon muuta tulevaa, mukaan lukien institutionaalisen kehityksen hyvät ja huonot puolet. Antiikin kreikkalaisten ”koulut” olivat vapaiden miesten keskustelukerhoja. Läsnä olevan Subjektin myötä avautuu myös toinen sivistykseen liittyvä maailma.

Muinaisessa Roomassa harjoitettiin järjestelmällistä opetusta. Mm. lukutaito kuului oppisisältöihin. Jostain syystä keskiajalla lukutaito kuitenkin oli kadoksissa. Miksi tuollainen taantuma – jota kirjoittaja kutsuu kognitiiviseksi unitilaksi -  ihmiskunnan kehityksessä tapahtui, sen haluaisi kirjoittaja itsekin tietää. Tässä taustalla on amerikkalaisen pedagogin Neil Postmanin ajatukset. Postman riisuu historian kehityksestä turhan idealismin. Hänen ajatuksistaan kirjoittaja näkee avaimia tulevaisuuden kehitykselle.

Tähän yhteyteen kirjoittaja nostaa jälleen esille kartesiolaisen paradigman ja sen nykypäivän vääristymän. Nykyisin tämä Euroopan kantava ajattelu on vääristynyt sokean individualismin suuntaan. Kaikki koetaan vain yksilön kannalta. Yksilö on maailman keskus ja kaiken kokemuksen alkupiste. Siinä historiantaju häviää. eletään vain tätä hetkeä, mikä puolestaan muokkaa ihmisen tajuntaa, tulevia moraali- ja arvovalintoja. Tällainen yksilö ei voi ymmärtää historiaa eikä yhteisöllisyyden olemusta.

Teen jälleen syrjähypyn. Olen tutkinut neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1981) tuotantoa. Hänen teoksissaan näkyy hyvin selvästi neuvostoihmisen mentaliteettiin iskostunut historiattomuus. Ihminen elää irrallisena vain siinä hetkessä. Sen lisäksi on mukana kaikki elämän arkeen liittyvät suuret ongelmat ja tarve luoda itse elämäntavoillaan yhteiskunnallista statusta.

Harmaassa massassa ihmisen tajunnassa tärkeää on erottua muista. Siksi hän pyrkii eri keinoin luomaan yhteiskunnallista statusta, kuten esimerkiksi Talo rantakadulla -teoksessa eräs päähenkilö etsii kuumeisesti jotain ”antiikkihuonekalua” yrittäen näin täyttää vaimonsa ehdotonta päätöstä.

Tuo historiallinen muisti kuitenkin elää, kun teoksissa olevat henkilöt alkavat paneutua menneisyyteen ja tutkivat ihmiskohtaloita. Se oli Trifonovin oma henkilökohtaisestikin kipeä kiinnostuksen kohde, sillä hänen vanhempansa ja monet sukulaiset olivat kokeneet kovia. Ehkä pitäisi pitää kokemuksia järkyttävinä, kun pikku Jurilta viedään yhtäkkiä keskellä yötä oma isä. Epätoivoinen poika kirjoittaa tuskansa päiväkirjaan. Onneksi se on vielä luettavissa. Hän itse halusi selviytyä elämässä ja se tahto antoi nuorukaiselle valtavan voiman. Hänen historiallinen muistinsa ei kadonnut.  Sellainenkin salaisuus hänen elämään liittyy, että myös hänen oma vaimonsa – musiikkiteatterin hehkeä sopraano - oli joutunut puoluepomo Lavrenti Berijan seksiobjektiksi.

…

Luvussa ”Käsiterealismi” Oikkonen lyö sitten pöytään huikean tulevaisuuden dystopiansa. Pirstoutumiskehityksen tuloksena kaikenlaiset ”ismit” ovat luoneet uudenlaisen totuudellisen ulottuvuuden. Opillinen ”tieto” on irtautunut reaalimaailmasta. Ja – kuten Oikkonen kuvaa – vastassa kehämäisessä ajan kulussa siintää taas tuo menneisyydestä tuttu keskiaikainen käsiterealismi, jossa ”yleiskäsitteet noituvat ympäristömme”. Tämä tarkoittaa yleiskäsitteiden luomien kuvausten ja selitysten valtaa todellisen ja empiiristen havaintojen kustannuksella. Eikä tässä kehityksessä voi välttyä muodikkailta kärjistyksiltäkään. Tästä esimerkkeinä kirjoittaja mainitsee feminismin ja monikulturismin, joiden kaltaiset suunnat ovat levittäneet lonkeronsa jo akateemiseen maailmaan. 

Kehitys on tulosta individualismin voittokulusta, jonka myötä myös sillat historiaan ovat kadonneet.  Kartesiolaisesta rationaalisuudesta johdonmukaisesti nouseva todellisuuskäsitys on kääntynyt päälaelleen. Objektiiviseksi luulemamme todellisuus on subjektivoitumassa. Totuudellisuus alkaa pyöriä merkitystä luovien avainkäsitteiden ja sitä tukevien yleiskäsitteiden varassa. Opillinen sivistyksemme suunta on sen myötä kieroutumassa. Käsitteellistämiskehityksen myötä ei tehdä enää eroa tiedollisten ja aatteellisten sisältöjen välillä. Aletaan luoda käsitteiden kautta todellisuutta.

Tässä yhteydessä Oikkonen mainitsee Humen giljotiinin. Varsinaisestihan se tarkoittaa, että tosiasioista ei voi johtaa moraaliarvostelmia. Tuo ajatus on kuitenkin kääntynyt ylösalaisin: moraaliarvoista päätellään, mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla olemassa. Samasta asiasta Oikkonen on kirjoittanut myös mm. tässä kulttuurirelativismia käsittelevässä kirjoituksessaan.  Erinäisten todistelut nousevatkin siis ideologisista lähtökohdista, joita ei haluta tai rohjeta kyseenalaistaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä suunta on  yhtä lohduton. Kun kartesiolaisen paradigman pohjalta historia loi yksilön oikeudet ja vapaudet, joiden myötä kehittyi kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia.  Kansallisvaltiot ovat nykyisin hajoamassa ja ylikansalliset voimat ovat ottamassa vallan.  Siinä kehityksessä keskiössä on todellisuudesta irrotettu numerotalous.

Rafaelin enkelit maalauksesta Sikstiiniläismadonna