Prokofjev: pianokonsertto nro 2 - Alexandre Kantorowin tulkinnasta säveltäjän nuoruusvuosiin

Sergei Prokofjev: pianokonsertto nro 2 G-molli, opus 16.     

Moskovan Filharmonia tarjosi hiljattain Youtube-kanavallaan upean suoran nettikonsertin Moskovan Tšaikovski-salista. Se piristi maanantai-iltaani mutta ei jäänyt pelkäksi konserttikokemukseksi muiden joukossa. Ohjelmistossa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto G-molli ja Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonia (No. 7). Alexandr Lazarev johti Venäjän kansallista nuoriso-orkesteria (Russian National Youth Symphony Orchestra). Se oli kaikkinensa loistava konsertti, mutta vaikka vaativassa Šostakovitšin sinfoniassa orkesteri ylsi loistosuoritukseen, keskityn nyt kuitenkin Prokofjeviin ja pianokonserton nuoreen solistiin ranskalaiseen Alexandre Kantorowiin (s. 1997), jonka pianistin taidot ovat tulleet minulle tutuiksi parin vuoden takaisesta Tšaikovski-kilpailusta. Hän voitti tuolloin koko kilpailun pääpalkinnon Grand Prix’n.  Hän valloitti taidoillaan kilpailua ympäri maailmaa seuranneen laajan yleisön. Kyseessä on todellinen pianisti-ihme, joka sävähdytti minut nyt myös Prokofjev-tulkinnallaan. Konsertto ei varmasti ole helpoimmasta päästä. Sain esityksestä sytykkeen lähteä lyhykäiselle tutkimusmatkalle säveltäjän nuoruusvuosiin ja konserton syntyaikoihin. Prokofjevin sydänystävän itsemurha tuo sinne oman traagisen lisänsä. Konsertti avautuu täältä.

Tuolloin maanantai-iltana reagoin Kantorowin suoritukseen innostuen lähes huudahtamaan, että se oli parhaita näkemiäni pianokonserttoesityksiä. Se oli niin elävästi kuvattu lähetys, tunnelma oli koskettava. Lähetyksen toteutuksessa on ollut ammattitaitoista väkeä. Tunsin olevani salissa läsnä. Solistin kylmän rauhallinen olemus huokui nettiavaruudesta huoneeseeni. Tämänkaltainen konsertti on näin korona-ahdingon aikaan uskomaton kokemus.

Tšaikovski-sali ulkopuolelta silloin kun siellä viimeksi kävin

Salissa vuonna 2018

Prokofjev (1891-1953) sai konserttonsa valmiiksi vuonna 1913. Saman vuoden syksyllä oli sen ensiesitys. Nyt kuulemamme versio on kuitenkin peräisin myöhemmältä ajalta. Alkuperäinen partituuri nimittäin katosi sotakommunismin vuosina, todennäköisesti tulipalossa. Säveltäjä loi 20-luvulla lännessä asuessaan siitä uuden version. Hän on omistanut konserttonsa ystävälleen Maximilian Schmitthoffille (1892-1913), joka todellakin teki itsemurhan alkuperäisen sävellyksen syntyaikoihin. Se jätti jälkensä säveltäjään, mutta taiteilijana hän kykeni purkamaan tuntonsa musiikkiinsa. Kyseessä ei ole suinkaan ainoa sävellys, jonka Prokofjev on Schmidthoffille omistanut. Niihin kuuluu esimerkiksi vuotta aiemmin valmistunut pianosonaatti nro 2. Sekin kertoo osaltaan miesten keskinäisestä kiintymyksestä.

Prokofjev oli varhaiskypsä lahjakkuus. Jo lapsena hän sävelsi oman oopperansa. Konserton valmistuessa Prokofjev oli reilu parikymppinen valmis omaan tyyliinsä kypsymässä oleva säveltäjä, ehtinyt saada aikalaiskritiikistä jo kolhujakin. Pianokonserton lopulliseen asuun ystävän menetys ei ehtinyt vaikuttaa. Konsertto on ennen muuta laajempi kuva syntyajastaan. Ensiesitys oli Pietarin lähistöllä Pavlovskissa säveltäjän itsensä ollessa solistina. Elettiin monella tapaa murroksen ilmapiirissä. Maailmansota oli syttymäisillään. Nuori säveltäjä keskittyi kuitenkin omaan uraansa. Opinnot olivat loppuvaiheessa ja ura oli nosteessa. Poliittiset mullistukset jäivät taka-alalle. Vuonna 1918 mies lähti konserttikiertueelle Yhdysvaltoihin. Sen myötä mies asettui Pariisiin asumaan. Luodessaan siellä uutta versiota kadonneesta pianokonsertostaan, voi aiheellisesti kysyä, missä määrin se poikkeaa alkuperäisversiosta. Toisen konserton nimellä se on kuitenkin jäänyt elämään, vaikka voisi sitä kutsua varsinaisen syntyaikansa perusteella myös neljänneksi. Voisi päätellä, että Schmidthoffin kohtalo on tuonut vaikutuksensa Prokofjevin luodessa uutta versiotaan. Sen verran syvästä ihmissuhteesta oli kyse. Kuolema jätti omat haavansa ja traumansa. On arvioitu, että se seurasi läpi elämän. Prokofjev kuitenkin kykeni purkamaan noita tuntojaan musiikissaan.

Mennään nyt Tšaikovski-salin tunnelmaan ja pianokonserton esitykseen. Kantorow on ujosti hymyilevä nuorukainen. Ulkoisesti tuntuisi, että hän on kiltti pianon pimputtelija. Hän astuu yleisön ja orkesterin eteen ollen kuin muissa maailmoissa. Ottaa uneliaan häkeltyneenä vastaan yleisön tervetuloaplodit. Kun sitten orkesteri valmistautuu aloittamaan, solisti vaipuu kuin koomaan. Hetkeksi nousee jopa epäilys, kuuluuko sieltä mitään. Mutta jännitys purkautuu. Pianisti lähtee viemään tarinaansa eteenpäin hiljakseen. Pian kuulijan kuvittelema harmonia särkyy. Dialogi alkaa, kontrasti syttyy. Soitto saa ilmettä ja voimaa. On lempeää herkkyyttä, joka sitten tarpeellisella hetkellä räjähtää. Musiikki iskee voimallaan ja rajulla tempollaan.

Niin soittajasta kuin soitosta huokuu nöyryys ja pyyteetön eläytyminen. Hän ei tuo omaa persoonaansa esille. Hänessä ei ole mitään diivan elkeitä. Hän on läsnä ulkopuolisena, paljastaa kuulijoilleen pienen osasen omasta sisimmästään. Kun tuo reilun puolen tunnin konsertto päättyy, hän lähtee suosionosoitusten ja myös parin ylimääräisen kappaleen jälkeen salista – samana vaatimattoman oloisena poikasena, jollaisena hän oli saapunutkin, kuin vaipuen samaan sisäiseen tyyneyteensä. Hän oli elämän ulkopuolinen vierailija, joka antoi vastaanottavalla yleisölleen palan omaa sisintään. Sen voimalla me kestämme eteenpäin.

Alexandre Kantorow Prokofjevin maailmassa

Prokofjev on äärimmäisen haastava konsertto. En ole sitä aikaisemmin kuullut kuin muutaman kerran levyltä. Käsittääkseni kiinalaisen Yundi Lin Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on ainoa todellisen vaikutuksen minuun tehnyt levytys. Se vaikutti siinä määrin vahvasti, että Yundi Listä tuli heti yksi suosikkipianisteistani. Tosin kotoani löytyy myös Lontoon Sinfoniaorkesterin versio, solistina Vladimir Ashkenazy, mutta se versio ei kyllä toimi. Syystä tai toisesta samaa voimallisuutta en siitä ole löytänyt.  Netistä löytyy myös melko tuore Kantorowin ystävän ja ikätoverin Lucas Debarquen tulkinta, joka on kuvattu samaisessa Tšaikovskin konserttisalissa. Mielestäni tasoero kyllä tulee näkyville, mutten kuitenkaan väheksy pianistin taitoja, joka niin ikään on menestynyt Tšaikovski-kilpailussa Kantorowia neljä vuotta aiemmin.

Alexandre Kantorow ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle. Hän palautui Prokofjevin maailmasta pikaisesti ja lahjoitti riemastuneelle yleisölleen vielä kaksi ylimääräistä numeroa. Samalla siirryttiin räjähtävästä modernismista romantiikan maailmaan. Minä en kappaleita tunnistanut, mutta ”online liven” keskustelussa joku heitti Brahmsin nimen. Ja Brahmsiltahan se kuulosti.  Nyt päivä konsertin jälkeen löysin kommenteista tarkan vahvistuksen, joka pitänee paikkansa, vaikka suoran konsertin aikana ehdoteltiin muutakin:

”Both are Brahms.  The first is the Finale from Op.5, Sonata in F minor: Allegro moderato ma rubato.  The second is a Ballad (a Scottish ballad).”

Siis ensin oli finaaliosa pianosonaatista No. 5. Pitkä osa, jossa solisti siirtyi todellakin intensiivistäkin intensiivisemmin aivan toisenlaiseen elämysmaailmaan. Kantorowille se ei tuottanut ongelmia. Ja kun suosionosoitukset eivät ottaneet laantuakseen, hän viivyttelemättä soitti vielä skottilaisen balladin.

 

Totean sen vielä. Koskettavaa eläytymistä! Brahms hiljensi yleisön rankan Prokofjevinkin jälkeen. Sali pimeni täysin, pienenä valopisteenä keskiössä Kantorow tuo Brahmsin aivolohkojemme syvyyksiin. Tämä jos mikä tuo toivon keskellemme, keskinäisen yhteyden ympäri maailman. Seurasin kahden vuoden takaisia Tšaikovski-kilpailuja ja niiden yhteydessä kävi jo ilmi, että Brahms on Kantorowin lempisäveltäjiä. Siihen palaan alempana.

Menen vielä yli sadan vuoden taakse, pianokonserton alkuperäisversion syntyaikoihin. Prokofjev eli sävellyksen syntyaikoihin hyvin hektistä aikaa. Konservatoriossa oli opintojen näytetöitä. Elämälle lisäpoltetta loi nuoren nousevan tähden luomisen hehku. Itsemurha jäi elämän virrassa nopeasti taustalle, kun päivittäiset haasteet painoivat. Myös isä oli muutama vuosi aiemmin menehtynyt äkillisesti paksusuolen syöpään.

Konserton ensiesityksen paikasta Pavlovskissa olen kirjoittanut aiemminkin. Se oli tuolloin hyvin merkittävä konserttipaikka. Olen siitä maininnut tässä jutussani 1800-luvun eurooppalaisesta kulttuurista. Myös runoilija Osip Mandelštam on eräässä runossaan viehtynyt sen tunnelmasta kuvatessaan lapsuudenmuistojaan. Paikka henkii eurooppalaisen kulttuurielämän valtavirtaa.

Sergei Prokofjev tutustui Schmidthoffiin keväällä 1909 läheisen opiskelijatoverinsa Vera Alpersin kautta. Alpers oli sydänjuuriaan myöten rakastunut ”Serjoža” Prokofjeviin. Vastakaikua hän ei saanut, mutta Veran tunteet ovat jääneet elämään, sillä hän kirjoitti päiväkirjaa, joka on myöhemmin jäänyt tutkijoiden ja Prokofjevin ihailijoiden iloksi.  Schmidthoff oli myös opiskellut pianon soittoa. Kaikki kolme sattuivat kohtaamaan eräässä konsertissa. Vera esitteli Maximilianin, mitä hänen kerrotaan sittemmin katuneen, koska Serjoža vain etääntyi Verasta. Nuorten miesten ystävyys lämpeni vähitellen. Molemmat harrastivat shakkia, mikä toi suhteeseen oman intensiteettinsä. Schmidthoff oli kuitenkin ennen kaikkea filosofian harrastaja. He alkoivat käydä keskenään filosofista keskustelua. ”Hiomatonta, mutta hauskaa, niin kuin 17 vuoden iässä kuuluukin, niin sujuivat meidän kävelyretkemme Pietarin kaduilla ja rannoilla keväällä 1909 ”, kuvaa Prokofjev itse. (lähde)

Prokofjevilla ystäviä riitti. Vera Allersin kanssa hän kävi eläväistä nuoruuden innon täytteistä kirjeenvaihtoa. Allersin päiväkirjamerkinnät kuvaavat hyvin Prokofjevin omistautumista musiikille. Tämä harmittelee alkukesästä, että Sergei on lähdössä Pietarista työntäyteisen  ja pettymyksiäkin tuoneen kevätlukukauden jälkeen kotipaikkaansa Sontsovkaan, joka sijaitsee Etelä-Venäjällä. Sontsovkassa Prokofjev ei kuitenkaan nautiskellut kevään heräävästä luonnosta. Hän työskenteli kuumeisesti erään sävellystyön parissa, jonka esityksen piti olla heinäkuussa. Se kylläkin lopulta kariutui. Suunnitelmat lensivät tuuleen mutta uusia haasteita tuli tilalle. Prokofjev oli tuolloin kovasti Aleksandr Skrjabinin musiikin pauloissa.

Tuo oli hyvin kuvaavaa Prokofjevin nuoruudelle. Opiskelua ja täydellistä omistautumista musiikille. Siinä ohessa oli kirjeenvaihtoa ja nuorta flirttiä.

Prokofjev ei jäänyt pitkäksi ajaksi paikoilleen. Vanhempiensa Sontsovkassa sijaitseva kotikartano oli myös tuolloin vain lyhyt kääntymispaikka. Toki se oli tärkeä, koska äiti oli kuitenkin hänen piano-opintojensa alullepanija. Pietari, Moskova ja Kaukasus pitivät matkustusvirettä yllä. Kirjeenvaihdon kautta säilyi suhde ystäviin, myös Veraan.

Aktiivinen shakkiharrastus kuului myös ohjelmaan. Sekin piti yllä matkakuumetta, ja sävellystyön ja pianonsoitonkin lomassakin se sopi älylliseen rentoutumiseen. Kirjeshakki toi nuorukaiseen virtaa. Tuon kesän sävellystyötä tehdessään hän yhden viikon aikana lähetti 17 šakkikirjettä ja otti vastaan 12. Sontsovkan pienen pienessä postitoimistossa riitti vilskettä. Prokofjev kirjoitti, että päätä särki shakista ja sormia poltti Skrjabin. Lyhyesti todeten varhaiskypsästä älyköstä oli kyse.

Tähän maailmaan ilmestyi Maximilian Schmidthoff. Ystävyys käynnistyi hitaasti mutta se tiivistyi lähes intiimiyden tasolle. Šakki oli yksi yhdistävä tekijä. Filosofisista keskusteluista tuli tärkeämpi.

Schmidthoff kysäisi kerran, oliko Prokofjev lukenut Schopenhaueria. Hän ei ollut lukenut. Hän toteaa kuulleensa äidiltään, että ”Schopenhauerin lukeminen merkitsee kylmää pessimismin kylpyä”. Maximilian toteaa ottaneensa sellaisen kylvyn kaksi vuotta aiemmin. Siitä tuo aihe lähti etenemään.

Vuosi 1912 oli jonkinlainen käännekohta. Nuorilla miehillä oli tapana tehdä Pietarissa pitkiä kävelyretkiä ja julistaa niitä kulinaristisilla nautinnoilla kohdalle osuvissa ravintoloissa. Prokofjevilla oli noihin aikoihin monta rautaa tulessa, mutta ystävyydellä oli hänelle tärkeä merkitys. Schmidthoffin kanssa kehkeytyi paljon syviä keskusteluja paitsi Schopenhauerista, myös toisen tuon ajan keskiössä olleen filosofin Immanuel Kantin ajatuksista. Niistä hän ammensi myös musiikkiinsa aineksia.

Ystävyyssuhteen tunnevoimasta kertoo se, että nuoret miehet tekivät jopa yhteisen matkan Imatralle kylpylään. Lähteestäni ei kuitenkaan tule aivan selkeästi ilmi, tekivätkö he lopulta sen matkan, mutta ainakin he sitä tiiviisti suunnittelivat.  Paikan valinnalla on oma erityinen symbolinen poltteensa. Nimittäin pietarilaisilla vastanaineilla oli tapana matkustaa sinne kuhertelemaan. Imatran koski ja sen ympäristön luonto inspiroivat rakastuneita.

Suhteella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Schmidthoff oli menettämässä otettaan yhteiskunnasta. Ei ollut töitä, ei tuloja. Näköpiiri tulevaan oli katoamassa. Lieköhän hän huomasi tarrautuvansa ystäväänsä? Ja kokiko Prokofjev velvollisuudekseen auttaa häntä?  Prokofjev kustansi edellisen vuoden lopulla ystävälleen matkan Krimille. Helmikuussa he tekivät sinne myös yhdessä matkan. Sieltä paluun jälkeen Schmidthoff päätyi kauhistuttavaan ratkaisuunsa.

Prokofjev oli tuolloin viimeistelemässä pianokonserttoaan. Hän sai ystävältään kirjeen, jossa oli järkyttävä ilmoitus edessä olevasta itsemurhasta. Se oli lakonisen lyhyt viesti, syytä tekoonsa Scmidthoff ei kertonut. Viestin postittamisen jälkeen hän matkusti junalla Viipurin suuntaan, jäi pois viimeistä edellisellä asemalla. Läheisessä metsikössä hän ampui itsensä.

Hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräälle Viipurin suomalaisista hautausmaista. Tapa vaati, että itsemurhan ollessa kyseessä vainaja todellakin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman mitään ortodoksisuuteen kuuluvaa tapakulttuuria.

Prokofjev ei osallistunut miehen hautajaisiin. Hän toki lähetti vilpittömät surunvalittelunsa. Vasta seuraavan vuoden keväällä Prokofjev pääsi käväisemään haudalla. Hän matkusti yksin. Hautausmaan vartija opasti hänet paikalle. Oli rospuuttoaikaa, pääsy haudalle ei sujunut ihan helposti ja haudan kuntokaan ei mairitellut. Hautaa koristi yksinkertainen puuristi. Prokofjev antoi vartijalle muutaman markan (!), jotta tämä kunnostaisi hautaa.

Voisi tietysti vatvoa pitkäänkin sitä, miksi nuorten miesten suhde päättyi tuolla tavalla. Lyhyesti todeten suhde suli omaan mahdottomuuteensa. Elämä oli alkanut viedä ystävyksiä eri suuntiin. Suhde oli johtamassa ulottuvuuksiin, josta Schmidthoff ei kyennyt irtautumaan.

Kantin ja Schopenhauerin filosofia kiinnosti Prokofjevia edelleen. Runoilija Boris Baškirov on todennut kolme vuotta myöhemmin tekemissä päiväkirjamerkinnöissään käyneensä Prokofjevin kanssa läpi Schopenhauerin aforismeja. Niihin sisältyvä yksinäisyyden teema kiinnosti.

Nykylukijoita jää varmaan arveluttamaan tuon suhteen homoeroottisuus. Siitähän lopulta oli kyse. Avoimesti siitä ei varmasti tuolloin eikä myöhemminkään ole voinut puhua.  Elämäkerroista löytyy kiinnostava viite. Eräässä haastattelussa säveltäjän kuoleman jälkeen toimittaja on kysellyt asiasta Prokofjevin pitkäaikaiselta italialaistaustaiselta vaimolta Linalta. Suoraan kysymykseen tämä kiertelee ja kaartelee. Lopulta hän toteaa tavallaan toimittajan painostaessa, että ei voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, etteikö Prokofjevilla olisi voinut olla homoseksuaalisia taipumuksia. Mutta samalla hän korostaa, että Schmidthoffin kanssa suhde ei ole voinut kehittyä intiimille tasolle. Kärjistän nyt vaimon sanoja todeten, että ei Prokofjev mikään biseksuaali ollut.

…

Siirrytään konserton syksyiseen ensi-iltaan. Siinä Prokofjev itse oli solistina. Esitys sai suosionosoituksia ja ystävät palkitsivat säveltäjän kukkakimpulla. Vera Alpers ja monet muut ystävät olivat luonnollisesti ihastuksissaan. Päällimmäisenä ensi-illasta jää kai mieleen konserton saama kritiikki, mikä luonnollisesti johtuu säveltäjän tyylistä. Hän oli omassa musiikillisessa näkemyksessään hylännyt edellisenä vuosisatana vallinneen romanttisen tyylin. Moderni ote ei purrut konserttiyleisön enemmistöön. Kertoman perusteella esityksen päätyttyä salissa taisi olla jonkinlainen kaaos, minkä en arvelisi varmaankaan olleen solistina olleelle säveltäjälle yllätys.

Sittemmin koitti sota, vallankumouksen koittaessa Prokofjev lähti vuonna 1918 pitkälle kiertueelle Yhdysvaltoihin.  Sille tiellä hän myös jäi asettuen lopulta asumaan Pariisiin. Sotakommunismin aikana toisen pianokonserton partituuri katosi. Ja konsertto piti tavallaan säveltää uudestaan. Sen Prokofjev teki 20-luvulla. Konsertto esitettiin uudelleen vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä oli kuitenkin aikalaisten mukaan aivan toinen sävellys kuin kymmenen vuotta aikaisemmin Venäjällä luotu versio. Se versio jäi kuitenkin elämään ja yhdistetään noihin maailmansotaa edeltäviin vuosiin.

Yritän seuraavaksi kuvata, miten tuota pianokonserttoa on alun perin kuvattu. Lähteenäni on Igor  Višnevetskin Prokofjevista luoma elämäkerta. Venäjänkielisen kuvauksen kääntäminen on haastavaa ja siksi välitän pastissimaisesti siitä nousseita keskeisiä vaikutelmia. Višnevetski lainaa tuon ajan merkittävää tutkijaa ja säveltäjää Boris Asafjevia, joka oli läsnä vuoden 1913 ensiesityksessä. Totean, että Kantorowin tulkintaa kuunnellessani omassa päässäni pyöri hyvin samantapaisia aatoksia.

Igor Višnevetski itse korostaa piano-osuuden improvisatorista luonnetta. Orkesteri soi taustalla kuin valtameri tai aallokko. Ehkä voisi käyttää ilmausta valtava virta. Pianoimprovisaatio pitää sisällään myrskyisää romanttistäyteistä tunnepurkausta ja haaveilua. Se vie tapahtumia eteenpäin mutta lopulta musiikin moderni sointi ei päästä omaan improvisaatioonsa käpertynyttä pianoa vapautumaan. Sillekin toki tulee hetkensä, mutta ajan rytmi painaa levottomassa ”valtameren aallokossa” harhailevan pianon allensa.

Luonnehtisin, että se on tukahduttavan tiivistettyä musiikillista ilmaisua, jossa piano etsii purkautumisen tietä. Višnevetskin mukaan musiikki pitää sisällään oman historiallisen aikansa jännitteen. Musiikki reagoi ”barometrimaisesti” (kuin ilmapuntari) aikaansa ja ennakoi edessä olevia kuohuisia maailmanhistorian tapahtumia.

Mielestäni Kantorow on vapautuneessa tulkinnassaan kyennyt aistimaan nuo maailmansotaa edeltävät tunnot ja muutoksen tuulet. Kantorow kykenee menemään musiikin ytimeen ja orkesterin luoman sointivirran jäädessä yksinäisen ulospääsyään etsivän pianon taustalle. Se ei ole mitään kevyttä kamarimusiikkia vaan voimallista ahdistuksen kokemusta, valoa hapuilevaa epätoivoa. Tunsin itse – tietämättä Asafjevin kuvauksista – tuon syvän hengityksen pianon levottoman sooloilun taustalla. Se tuo esitykseen oman kontrastinsa.

Prokofjevin nuoruuden musiikista on todettu, että siinä heijastuu koskettavasti aikansa syvät tunnot. Siitä siis aistii ajan hengen. On vuosi 1913. Eletään sodan uhan edessä, jännitteet yhteiskunnassa ovat nousemassa. Asafjev kirjoittaa, ettei hän tiedä tuolle ajalle herkempää barometriä, kuin Prokofjevin musiikki. Hän mainitsee myös, että Prokofjev on siinä Igor Stravinskin kaltainen. Ja liekö sattumaa, että tuona samana vuonna kesä-heinäkuussa – hieman ennen pianokonserton ensiesitystä -  Prokofjev teki elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan Pariisiin ja Lontooseen. Siellä hän sai kokea Sergei Djagilevin balettiryhmän esityksiä, joissa soi nimenomaan Stravinskin musiikki.

…

Prokofjev ei varsinaisesti koskaan ollut bolševikkeja vastaan. Hän oli täysin epäpoliittinen henkilö, omistautunut musiikille ja taiteelle. Siksi hän myös matkusti Yhdysvaltoihin, koska edellytyksiä musiikin teolle ei sotakommunismin tilassa olleessa kotimaassa ollut. Mitään sympatian osoituksia hän ei valkoisille eikä ylipäänsä bolševikkien vastustajillekaan osoittanut.  Perustan tämän tiedon erään näkemäni dokumenttielokuvan tietoon.

Kun hän vuonna 1935 palasi lopullisesti Neuvostoliittoon, siihenkään syy ei ollut poliittinen. Hän vastasi kosiskeluihin. Lisäksi oli siinä tiettyä sielun sympatiaa venäläistä kuulijakuntaa kohtaan. Prokofjevia odottivat Neuvostoliitossa monet ystävät ja ihailijat. Yksi heistä oli yllä kertomani opiskelukaveri Vera Alpers. Nainen oli luonut uran konservatorion pianon soiton opettajana ja musiikkipedagogina. Varsin pidetystä opettajasta oli kyse. Prokofjev ja Alpers tapasivat Prokofjevin paluun jälkeen vuonna 1935 Veran kesäpaikalla. Siitä on olemassa valokuva. Näin nuoruuden muistot palasivat henkilötapaamisten kautta. Myös musiikkikriitikko ja säveltäjä, aikoinaan vuonna 1913 toisen pianokonserton ensi-iltaa arvioinut Boris Asafjev oli elossa ja työskenteli musiikin parissa.

Prokofjev ja Vera Alpers

En itse ole ollut mikään erityinen Prokofjevin musiikin ihailija. Tämä nyt käsiteltävänä oleva pianokonsertto nro 2 on niitä harvoja suosikkeja. Ehdoton suosikki on 40-luvulla sotavuosina sävelletty pianosonaatti No. 7, lähinnä sen villin viimeisen osan vuoksi. Sen kantaesitti aikoinaan nuoruusvuosinaan neuvostoajan pianistilegenda Svjatoslav Richter. Hän oli säveltäjän valitsema esittäjä. Hänelle esitys oli siinä määrin kunnia-asia, että hän harjoitteli sen pikaisesti neljässä päivässä, ja soitti sen ulkoa. Hän esitti myöhemmin muutakin Prokofjevin musiikkia, ja vuonna 1952 - ainokaisen kerran, kun hän on toiminut orkesterin johtajana – hän johti tämän sellokonserton. Se on siinäkin mielessä merkittävä esitys, että muutama vuosi aiemmin Prokofjev oli joutunut Stalinin hallinnon käynnistämien formalismisyytösten uhriksi ja esitys oli osaltaan palauttamassa takaisin säveltäjän kunniaa. Yhtä kaikki, Richterin suhteet säveltäjään jäivät etäisiksi. Kun Prokofjev kuoli vuonna 1953, hän kertoi kyllä ajatelleensa säveltäjämestaria, mutta korostaa, ettei hän surrut. 

Otan Richterin nyt esille, koska olen viime aikoina tutustunut hänen elämänsä vaiheisiin. Löydän heidän persoonistaan ja taiteellisista ambitioistaan jotain yhteistä. Se on toki vain mielikuvien tasolla. Kun katselin netistä löytämääni Richterin ennen kuolemaansa tekemää haastattelua, olen huomaavinani pientä katkeruutta Prokofjevin kylmäkiskoisuuden vuoksi.

Prokofjev oli Neuvostoliittoon muutettuaan omistautunut täysin sävellystyöhönsä. Sen ymmärrän. Hylkäsihän hän vaimonsa Linan ja lapsensakin ja muutti yhteen uuden naisen kanssa taiteellista inspiraatiota vahvistaakseen.  Richteriin hänellä ei ollut henkilökohtaista suhdetta, vaikka he olivatkin ajoittain tiiviisti yhteydessä. Hän oli ilmaissut Richterille, että hän tekee häntä varten uuden pianosonaatin. Se ei ehtinyt valmistua, kun kuolema ehti ennen. Minulla nousee mieleen Schmidthoff. Richter on tietysti erityisen kaukana Schmidthoffista, koska hän oli syntynytkin vasta 1915. Hänestä on vahvoja huhuja, että hän oli homoseksuaali. Puhekielisesti ilmaisten hän oli ”kaappihomo”, joka eli muodollisessa avioliitossa.  Kun Prokofjev säilytti etäisyyden yhteen hänen musiikkinsa keskeiseen esittäjään, nousee ajatus, että olikohan siinä alitajuista välttelyä. Tosin elämä Prokofjevillakin oli tuolloin hyvin kiihkeässä vaiheessa. Sävellystyön lisäksi oli tultava toimeen byrokratian kanssa. Mutta kun vertaa nuoruusvuosiin, niin sama asiakeskeisyys oli läsnä myös 1910-luvulla, vain Schmidthoff oli poikkeus, varsinaisten rakkaussuhteiden ohessa. Vera Alperskin sai vain etäältä ihailla idolinsa musiikkia.

Sivuhuomautuksena totean vielä, että Prokofjev teki 40-luvulla tiiviisti yhteistyötä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kanssa. Eisenstein oli Richteriin verrattuna julkihomo, joka tosin eli muodollisessa avioliitossa eikä tuonut sisimpiä tuntojaan ilmi, koska tuolloin homoseksualismi oli maassa lailla kielletty.

Tunteet saivat Prokofjevilla jäädä syrjään, mikäli ne haittasivat musiikin tekoa. Enkä minä löydä sitä paljoa hänen musiikistakaan.  Hän sävelsi samalla kylmyydellä ja välinpitämättömyydellä Stalinin hallinnon tilaistöitä – johtajan tai neuvostovaltion kunniaksi sävellettyjä kantaatteja. Musiikki toimi ja vaikutti omalla tasollaan. Nerokasta se on mutta jättää kuulijansa usein kylmäksi.

…

Alexandre Kantorowin olemukseen ihastuin itse vuonna 2019 seuratessani Moskovassa pidettyjä Tšaikovski-kilpailuja. Kuten yllä totesin, Kantorow sai koko kilpailun varsinaisen pääpalkinnon. Kilpailusarjoja oli useita, mutta vain yhdelle myönnettiin Grand Prix. Finaalissa hän soitti kaksi erittäin vaikeaa konserttoa, joista hän selvisi fantastisesti. Toinen oli Johannes Brahmsin pianokonsertto nro 2, toinen Pjotr Tšaikovskin niin ikään toinen pianokonsertto. Jälkimmäisestä on olemassa kaksi versiota, ja Kantorow soitti sen vaikeamman ja pitemmän, jonka moni jättää soittamatta sen haastavuuden vuoksi. ”Outo ja harvinainen valinta, mutta hieno suoritus”, kirjoitettiin lehdissä.  Se on edelleen katsottavissa täällä.

Miehen nimi viittaa Venäjälle. Hänen isovanhempansa  ovat kotoisin jostakin Ukrainan rajan lähettyviltä. He ovat kuitenkin aikoinaan siirtyneet Ranskaan. Kantorowilla on siis nimen kautta sidos Venäjän suuntaan. Hän kertoo pitävänsä venäläisestä yleisöstä. Hän on todennut haastatteluissa, että Venäjällä yleisö eläytyy musiikkiin eikä vain mene viettämään hauskaa iltaa. Yleisö tulee saliin kuunnellakseen musiikkia ja kokeakseen voimakkaita tunteita. Soittaja aistii yleisön läsnäolon ja myötäelämisen. Jos jokin asia ei yleisöä miellytä, se ilmaisee senkin tavalla tai toisella. Hän oppinut saamaan venäläisyleisöön kontaktin. Reaktiot pitävät kuitenkin sisällään yllätyksiä.

Kantorow on vieraillut Venäjällä useasti kilpailumenestyksensä jälkeen. Nyt alkuvuonna Kantorowin matkakumppanina on ollut yllä mainittu Lucas Debarque, joka selvisi vuoden 2015 Tšaikovski-kilpailussa finaaliin ja olisi voinut menestyä kilpailussa paremminkin, mutta soitti tuolloin vasta elämänsä ensi kertaa orkesterin kanssa. Debarquesta on Kantorowin lailla tullut venäläisyleisön suosikki. Nähtävästi he viihtyvät toistensa seurassa.

Kantorowia ja Debarqueta yhdistää muukin asia kuin ranskalaisuus ja venäläinen konserttiyleisö. Heillä on ollut sama opettaja – Azerbaidzanista kotoisin oleva Rena Shereshevskaya. Hän on Kantorowin mukaan innostava opettaja. Hän auttaa soittaja löytämään musiikista sen, mitä ei itse voi löytää. Hän auttaa soittajaa löytämään tämän oman keinon ilmaista itseään musiikin kautta, omalla persoonallisuudellaan, tyylillään ja tavallaan. Jokaisella on oma sisäinen maailmansa, jota kautta esitettävää musiikkia tulee lähestyä. Shereshevskaya auttaa soittajaa löytämään muusikkona omat lahjansa.

Kantorowiin liittyen on eräs seikka, josta voin ylpeänä kertoa. Hänellä on varhainen yhteys Suomeen. Hänen isänsä Jean-Jacques Kantorow on orkesterinjohtaja. Hän toimii Tapiola Sinfoniettan kunniaorkesterinjohtajana. Vuonna 2014 Alexandre Kantorow vieraili 17-vuotiaana isänsä kanssa Espoossa (ks. täältä). Isän johtama Tapiola Sinfonietta esitti Lisztin pianokonserton nro 2 ja poika oli solistina. Lehdistössä oli ylistäviä lausuntoja. Se ei ole ainoa esiintyminen. Myöhemmin he ovat myös levyttäneet yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Saint-Saënsin pianokonsertot 3, 4 ja 5. Levytys on ollut ehdolla merkittävän palkinnon saajaksi.

Vuonna 2019 heti Moskovan Tšaikovski-kilpailun jälkeen Alexandre Kantorow vieraili Mikkelin musiikkijuhlissa saaden pelkkiä kehuja. Ohjelmistoon kuului Lisztin pianokonsertto nro 2. Helsingin Sanomat kirjoitti otsikossaan:

”Tähti on syttynyt: Tšaikovski-voittaja Alexandre Kantorow teki Lisztin virtuoosikonsertosta syvämietteisen odysseian...”

Ylimääräisenä Kantorow esitti Mikkelissä Igor Stravinskia: kaksi osaa Tulilinnun pianosovituksista. ”Ne menivät hyvin, mutta paljastivat myös pianistin rajat”, kirjoitti lehti. Enempää ei voinut 22-vuotiaalta nuorukaiselta odottakaan. Kantorowin säveltäjävalinta on mielenkiintoinen. Yllä tuli Stravinskin nimi jo mainittua. Tulee suora yhteys Sergei Prokofjevin nuoruuden vuosiin.

Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.

MIHAIL BAHTIN – elämäntietä seuratessa

Johdantoa

Mihail Bahtinia (1895-1975) voi kai pitää outona tyyppinä. Hän oli maailman luokan filosofi ja kirjallisuuden tutkija, joka eli pitkän elämänkaarensa eri puolilla Venäjää ja Neuvostoliittoa. Ulkomailla hän ei koskaan käynyt, mutta tutkimustyönsä kautta hän kulki syvällä eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen juurilla. Hän oli naurun ja karnevaalihengen tutkija, itsekin hauska ja seurallinen mies, varsin suosittu opettajapersoona, joka veti olemuksellaan kuulijoitaan puoleensa. Vitsejä hänen ei kuitenkaan tiedetä kertoneen.

Kun elämää ja sen varrella tehtyjä ratkaisuja seuraa, niin kyllä pinnan alta alkaa paljastua jonkinlaista veijaria. Hän oli rohkea ratkaisuissaan, intohimoinen tutkijaluonne, joka ei kuitenkaan jäänyt pelkästään lojumaan pölyisten kirjojen pariin. Vanhempana tietysti liikkuminen hidastui. Hän sairasteli paljon. Hän kärsi nuoresta asti vaikeaa luumätää. Sairaus paheni siinä määrin, että  30-luvun jälkipuoliskolla hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Toinen käsi oli jo 20-luvulla lähes toimintakyvytön.

Bahtinilla ei ollut elämässään vankkaa asemaa akateemisessa maailmassa. Hän toimi opettajana, jonka opettajan uraa Suomen ehkä ensimmäinen Bahtin-tutkija Erkki Peuranen on luonnehtinut, että opetukseen kuului ”yleensä kaikkea, mille ei löytynyt opettajaa”. No hän tietoisesti hieman liioittelee, mutta sitä kautta hän kertoo jotain Bahtinin asemasta Neuvostoliiton akateemisessa maailmassa. Hän opetti yleensä kuitenkin kirjallisuutta ja vierailta kieliä, joista Peuranen mainitsee muinaisenglannin. Peuranen esittää myös sangen erikoisen väitteen, mihin en ole muualta löytänyt vahvistusta, mutta Bahtinin elämään tutustuttuani en pitäisi sitä mahdottomana:

”Olen nähnyt Maksim Gorkin laatiman kirjelappusen, jossa hän pyytää Bahtinia perustamansa Maailman kirjallisuus -kustannushankkeen toimittajaksi. Alana olisi ollut Kiinan klassinen kirjallisuus ja syynä Bahtinin kiinan kielen taito. Gorki joutui pian muuttamaan maasta eikä Bahtinin vastauksesta ole tietoa.”  (Peuranen, Erkki 1995, s. 156)

Mihail Bahtinista on todettu, että hän eli monta elämää, koki ”uudestisyntymisiä”. Hän muutti nuorena monta kertaa asuinpaikkaansa.

Vuonna 1930 Leningradissa asuessaan hän joutui karkotetuksi. Tuomio tuli siitä, kun hän osallistui satunnaisesti uskonnollishenkiseen keskustelupiiriin. Hänen elämässään alkoi kierre, jonka pyörteissä monet uskoivat miehen jo kadonneen tästä elämästä. Karkotuspaikkana oli Kazakstan. Sieltä hän ajautui Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Sekin osoittautui välillä tuuliseksi paikaksi. Hän kuitenkin koki sen varsinaisen kuolemansa vasta 70-luvulla.

Stalinin kuoleman jälkeen suojasään aikana mies sinnitteli edelleen Saranskissa. Ryhmä nuoria kirjallisuuden tutkijoita löysi hänen vanhan, 20-luvulla julkaistun Dostojevski-tutkielmansa. Siitä leimahti Bahtinin uusi elämä. Tutkijoille tuli yllätyksenä, että mies olikin vielä hengissä. Teos olisi kai pahimmassa tapauksessa voinut jäädä unohduksiin pölyttyneiden kirjastojen varastoihin.

Viimeisin ”henkiin herääminen” on tapahtunut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, jolloin hänen elämänurastaan alettiin löytää uusia ulottuvuuksia. Bahtin-tutkimus alkoi kansainvälisellä tasolla vilkastua ja laajeta yhä merkittävämmälle kansainväliselle tasolle. Olen viime viikkoina lueskellut Aleksei Korovaškon Bahtinista kirjoittamaa laajaa elämäkertaa. Siinä kirjoittaja uskoo bahtinilaisen ajattelun nousevan pian uudelleen henkiin. Odotetaan siis jälkibahtinilaisuuden nousua.

Mihail Bahtinin tutkijan uran voi katsoa saaneen alkunsa Näävelissä. Se on kaupungin suomenkielinen nimitys, venäjäksi se on Nevel. Hän asui siellä ns. sotakommunismin aikana bolševikkivallankumouksen puhkeamisen jälkeen. Kaupunki veti puoleensa muitakin filosofeja ja tutkijoita. Se oli toki luonnonkaunis ja idyllinenkin paikka. Asukkaita taisi tuolloin olla vain noin 17 000. Ei sinne idyllisyys kuitenkaan väkeä vetänyt. Syy oli hyvin raadollinen – elintarvikehuolto. Ravintoa riitti, toisin kuin entisessä asuinpaikassa Petrogradissa. 

Hänen tieteellisestä urastaan Näävelissä kerron alempana. Siellä toimiessaan hän pääsi muullakin tapaa lehtien palstoille. Eräs paikallislehden toimittaja kirjoitti kaupungissa laajaa huomiota herättäneestä keskustelutilaisuudesta marraskuussa 1918. Aiheena siinä oli ”Jumala ja sosialismi”. Toimittaja luonnehti Bahtinin esitystä tähän tapaan (Peurasta mukaillen, s. 157): ”Tietyissä kohdin Bahtin itki ja oli huolestunut siitä, ettei sosialismi pidä ollenkaan huolta kuolleista ja sanoi, että aikanaan kansa ei tule antamaan sitä anteeksi.” Toimittaja ironisoi, elettiinhän proletariaatin diktatuurissa, kyllä esitys oli monipuolisempi. Sitä on valaissut A. Korovaško elämäkerrassaan.  

Kerron tässä kirjoituksessani Bahtinin ajattelusta ja elämäntiestä historian vaikeina vuosina. Tutkimuksiin en kyllä nyt syvemmälti nyt mene. Johdannoksi totean, että kyllä 1910- ja 1920-lukujen Venäjä oli todella eurooppalainen maa ja kulttuuri. Kaupungin yliopistoissa toimi monipuolisesti sivistynyttä väkeä ja kaikki tieteen ja kulttuurin perusteokset pyrittiin nopeasti venäjäntämään. Maa toimi ajan hermolla.  Sen keskellä kasvoi ja kehittyi Mihail Bahtin imien kaikkialta vaikutteita, perehtyen tutkimuksiin, tutustuen monipuolisesti tieteen tekijöihin ja kulttuuripersooniin sekä - mikä tärkeintä – ryhtyen jo varhaisessa vaiheessa luomaan omaa tutkimusta ja opetustyötä. Elämän rankat olosuhteet pakottivat hänet selviytymistaisteluun. Elannosta oli huolehdittava ja sen hän halusi tehdä itsensä kannalta mielekkäästi. Eteenpäin oli elämässä mentävä.

….…

Bahtinia pidetään karnevaalihengen ja naurun tutkimuksen asiantuntijana. Hän sai aikoinaan ympärilleen opiskelijoista fanijoukonkin, jotka pyytämällä pyysivät, että hän alkaisi vetää opintoryhmää. Jokin hänessä veti puoleensa, vaikkei mikään vitsien kertoja ollutkaan. Hän antoi hengen ravintoa ihmisten tiedonnälkään.

Mihail Bahtinin (1895-1975) tuntevat kaikki kirjallisuuden teoriaa ja ehkä filosofiaakin opiskelleet. Hänen kirjallisesta tuotannostaan voi erottaa kaksi erityisen painavaa tutkimusta, toinen käsittelee Fjodor Dostojevskia, toinen Francois Rabelais’ta. Täydennän sen verran, että Dostojevskia käsittelevästä tutkielmasta Bahtin loi 60-luvulla uudistetun laitoksen.

Mihail Bahtin on tutkimuksissaan määritellyt Fjodor Dostojevskin polyfonisen romaanin luojaksi. Se tarkoittaa moniäänisyyttä. Hahmot ovat avoimia muutoksille. Ne ovat itsenäisiä päätöksissään eivätkä ole riippuvaisia kirjailijasta.

Francois Rabelais (n.1494 – 1553) on puolestaan naurun mestari, jonka varhaiset romaanit Bahtin yhdistää karnevaalikulttuuriin.  Niissä maailma on käännetty ylösalaisin, niitä leimaa groteski huumori.

Täältä avautuvassa videossa luennoitsija esittää kolme Bahtinin uraa luonnehtivaa avainkäsitettä. Ne ovat dialogi, karnevaali ja kronotopia (engl. chronotope). Dialogin käsitettä hän selvittelee paitsi pääteoksissaan myös eri artikkeleissa. Esimerkiksi työskennellessään vuosina 1920-24 nuorena miehenä Vitebskissä hän julkaisi pari artikkelia, joista toinen käsitteli kielen dialogisuutta. Hän osoitti olevansa tuolloin aikaansa edellä. Hän käsitteli asioita, joista muut kirjoittivat lännessä myöhemmin.

Termi ”kronotopia” vaatii selvittelyä. Näin siitä kertoo tieteen termipankki. Kyseessä on romaania määrittävä tilan ja ajan ulottuvuus, niiden yhdistelmä. Kullakin romaanilajilla on oma kronotopiansa, josta käsin ilmenee sen maailmankuva. Neuvostoliitossa julkaistussa Bahtinin artikkeleiden kokoelmassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia (Moskova 1979) on laaja sarja esseitä otsikolla Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa (s. 243- 423).  Se on kirjoitettu vuosina 1937-38. Toki muissakin yhteyksissä hän käsittelee samaa aihetta. 

Kuulin ensimmäisen kerran Bahtinista opiskeluvuosinani 1970-luvun Jyväskylässä. Venäjän kielen professori Erkki Peuranen oli Bahtinin ensimmäisiä viestintuojia Suomessa. Minulle Bahtiniin verhoutui salaperäisyys. En saanut hänestä tuolloin otetta. Vuosien myötä kuva selveni, kun tietoa alkoi tulla lisää ja tuotanto avautui laajemmin. Tunnustan, että Rabelais on tullut minulle tutuksi vain Bahtinin kautta.

Peuranen on kirjoitttanut Mihail Bahtinista esseen, joka on ilmestynyt hänen vuonna 1995 julkaisemassaan teoksessa Takaisin Venäjälle (Atena). Se on kiinnostava kirjoitus, mutta Peuranen on perehtynyt Bahtiniin 70-luvulla Venäjällä, jolloin miehestä kiersi monenmoisia myyttejä ja legendoja. Niistä monet ovat sittemmin joko osoittautuneet paikkansapitämättömiksi tai asetettu muuten kyseenalaisiksi. Peuranen tuntuu tuon artikkelin perusteella omaksuneen joitakin myyttejä sellaisenaan.

Peuranen väittää Bahtinin olleen vanhaa aatelissukua. Ainakin Korovaško asettaa sen kyseenalaiseksi, vaikka Bahtin itse 70-luvulla tehdyssä haastattelussa vähän ennen kuolemaansa niin on kertonutkin. Siitä kerron enemmän edempänä. Lisäksi kovin kritiikittömästi Peuranen on omaksunut huhuna levinneen väitteen, että Valentin Vološinovin marxilaisuuteen pohjautuva teos Kielen dialogisuus olisi tosi asiassa Bahtinin kirjoittama. Kirja ilmestyi alun perin venäjäksi nimellä ”Marxismi ja kielifilosofia”. Niin ikään muun muassa Pavel Medvedevin vuonna 1928 julkaisema ”Formaali metodi kirjallisuustieteessä” (”Формальный метод в литературоведении”) on liitetty Bahtiniin. Sitä ei Peuranen muistaakseni kuitenkaan mainitse.

Lisäksi on olemassa juttu sätkäpaperista. Bahtinin kerrotaan käärineen sätkäpaperin puutteessa tupakkaa käsikirjoituksestaan repimiinsä papereihin. Ei tiedetä, onko se totta. Peuranen pitää sitä faktana. Yllä jo kerroin Peurasen esimerkin Bahtinin kiinan kielen taidosta. Sekin voi olla myytti, mutta ei olisi mikään ihme, etteikö Bahtin olisi joskus voinut käynyt läpi kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.

Suomenkielisistä Bahtinia käsittelevistä katsauksista paras on eittämättä Mika Lähteenmäen hienosti koottu katsaus teoksessa Kielentutkimuksen klassikoita (Jyväskylän yliopisto 2002). Myös suomentaja Tapani Laine on kyennyt luonnehtimaan hänen tuotantoaan ja elämää Keskiajan ja renessanssin nauru -teoksen jälkisanoissa (1995). Erkki Peuranen on tehnyt uraa uurtavaa työtä Bahtinin tunnetuksi tekemiseksi ja hänen esseellään Mihail Bahtinin teorioita ja vaiheita (s. 153-171) on omat ansionsa.

 Bahtin on kasvanut ja kypsynyt aikuisuuteen Venäjän ja Neuvostoliiton todellisuudessa. Hän ei kuitenkaan ollut syrjässä. Hän eli eurooppalaisen sivistyksen keskiössä, tiiviissä kosketuksessa aikansa suuriin ajattelijoihin ja tutkijoihin. Tutkijan oma näkemys kypsyi keskustelupiireissä. Se oli rakentavaa vertaistukea ja ajatusten vaihtoa.  Nuoret tutkijat saivat toisilta kannustusta avartaessaan omaa tieteellistä näkökenttäänsä. Bahtin imi vaikutteita, tutustui filologiseen perinteeseen, eli samalla ajassa mukana välittäen näkemyksiään ja ideoitaan nuorelle sukupolvelle. Se oli aitoa sivistyksen ilmapiiriä.   

Mihailin lapsuuden kehitykselle on varmasti ollut tärkeää, että hän on saanut kasvaa itseään vuotta vanhemman ison veljen Nikolain huomassa. Koulu ja opiskeluvuosina veli osallistui filosofisiin piireihin ja pikkuveli sai hänen kauttansa niihin kosketuksen luonnostaan. Mihailin lukuinnon on täytynyt olla valtava. Nikolaista tuli lopulta merkittävä filosofi ja filologi, Ludvig Wittgensteinin läheinen työtoveri.

Tärkeitä vuosia Mihail Bahtinin elämässä

Seuraan Mihail Bahtinin elämän vaiheita lähinnä 20-luvun lopulle saakka. Otsikoin luvut hänen asuinpaikkakuntansa mukaan.  Johdantoluvun jatkeeksi olen luonut tiivistävän katsauksen hänen elämänsä tärkeisiin vuosiin.

Mihail Mihailovitš Bahtin syntyi uuden ajanlaskun mukaan 17.11.1895 Orjolin kaupungissa (Oрёл). Kaupunki sijaitsee eteläisellä Venäjällä. Kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana Mihail sairastuu luumätään ja käy läpi vaikean leikkauksen.

1905 perhe muuttaa Vilnaan. Mihail joutuu todennäköisesti sairastelun vuoksi käymään kymnaasin ensimmäisen luokan kahteen kertaan.

1911 muutetaan Odessaan.

1915 (tai mahdollisesti jo 1914) Bahtin ja myös muu perhe muuttaa Petrogradiin (nykyiseen Pietariin).

1918 Bahtin muuttaa Nääveliin eli Neveliin (Невель) , nykyisen Valko-Venäjän rajamaille. Siellä Bahtin julkaisee ensimmäisen artikkelinsa.

Vuoden 1920 syksyllä Bahtinin tie vie Vitebskin kaupunkiin, joka sijaitsee Valko-Venäjällä. Siellä asuessaan Bahtin avioituu Jelena Okolovitšin kanssa. Bahtin sairastaa lavantaudin ja luumätä pahenee.

Toukokuussa 1924 avioparin tie vie Leningradiin.

Joulukuussa 1928 Mihail Bahtin pidätetään syytettynä ”vastavallankumouksellisesta toiminnasta”. Tammikuussa hänet vapautetaan mutta hän saa matkustuskiellon. Heinäkuussa 1929 hänet tuomitaan viideksi vuodeksi vankileirille. Tuomio kuitenkin muutetaan terveydellisten syiden perusteella useiden vetoomusten ansiosta karkotukseksi. Vuonna 1929 julkaistaan Bahtinin teos Dostojevskin tuotannon ongelmia.

1930 Bahtin muuttaa karkotuspaikkaansa Kazakštaniin Kustanain kaupunkiin.

1936 Bahtin muuttaa Saranskiin (Mordva). Vuonna 1938 Bahtinin luumätä pahenee ja häneltä joudutaan amputoimaan toinen jalka.

1946 Bahtin puolustaa väitöskirjaansa, aiheena ”Rabelais realismin historiassa”.

1963 ilmestyy uudistettu laitos Dostojevski-tutkielmasta. Vuonna 1965 ilmestyy teos Rabelaisista. Kirja on suomennettu nimellä Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru.

1969 Bahtinit tulevat Moskovan lähistöllä Kuntsevossa sijaitsevaan sairaalaan hoitoon.

1970 Bahtinit muuttavat vanhusten parantolaan Podolskiin (Moskovan naapurikaupunki).

1971 Vaimo kuolee.

1972 Mihail Bahtin muuttaa Moskovaan ostamaansa osakehuoneistoon.

7. maaliskuuta 1975 Mihail Bahtin kuolee.

Bahtin vuonna 1973

…

Orjol

ORJOL

Filosofi Mihail Bahtin syntyi vuonna 1895 Orjolin kaupungissa läntisellä Venäjällä.  Mihail Bahtinin ensimmäisen piirin muodosti hänen perheensä ja sukunsa. Hän oli kauppiassukua.

Hänen isänsä Mihail syntyi vuonna 1868. Hän meni naimisiin vuonna 1893. Veli Nikolai syntyi vuonna 1894 ja Mihail seuraavana vuonna.  Lisäksi Mihaililla oli kolme sisarta. Mihail oli lapsista sairaalloisin mutta hän eli pisimpään. Siskot kuolivat Leningradin piirityksessä vuonna 1942. Isoveli emigroitui vallankumouksen jälkeen. Hän loi lännessä tutkijan uran ja  kuoli Englannissa vuonna 1950.

Mihail Bahtiniin sukujuuriin liittyy käsitys, jonka takana on Bahtinin oma kertomus. Vuonna 1973 jo hyvin sairaan ja voinniltaan heikentyneen Bahtinin kanssa tehtiin haastatteluja. Tuolloin hän kertoi oman perheensä juurista ja totesi olevansa vanhaa aatelissukua. Juuret ovat niinkin syvällä kuin 1300-luvulla. Hän tuo sukuun muutamia merkittäviä orjolilaisia vaikuttajia menneiltä vuosisadoilta. Näitä Bahtinin väitteitä on siitä lähtien alettu pitää faktoina. Youtubesta löysin ainakin yhden yliopiston lehtorin luennon, jossa tämä on todettu yliopiston opettajan auktoriteetilla.

Elämäkerran kirjoittaja Aleksei Korovaško ei sellaista taustaa ole löytänyt, ei isän eikä liioin äidin suvusta.  Mitkään arkistoasiakirjat eivät tue tuota Bahtinin väitettä. Käyttäen englanninkielistä ilmausta hän näkeekin siinä tyypillistä ”name-drobbing” ajattelua. Koristellaan hieman liioitellen taustoja. Voisin tulkita, että se oli vanhenneen miehen itsetehostusta, ehkä tietoista liioittelua ja suurentelua. Korovaško vertaa Bahtinin käytöstä Nikolai Gogolin hullunhauskan komedian Reviisorin veijariin ja huijariin Hlestakoviin, joka tekeytyi pietarilaiseksi virkamieheksi ja keksi päästään erilaisia hulluja juttuja. Voisin Bahtiniin nyt tutustuttuani jopa uskoa, että hän on päättänyt jäljitellä jotain kirjallista henkilöhahmoa.

Joku erityinen seikka on nähtävästi saanut nähtävästi Bahtinin elämänsä loppuvaiheessa paisuttelemaan menneisyyttään. Sehän on tavallaan oman kilven kiillotusta. Totta kai neuvostoaikana oli parempi jäädä pelkäksi köyhtyvän pankkivirkailijan pojaksi. Mahdolliset aateliset sukujuuret oli parasta peittää ja salata. Monet joutuivat aatelisen taustansa vuoksi keskitysleiriin. Siksi on täysin järjellinen ratkaisu paljastaa omat juurensa vasta vapaampien aikojen koitettua.

Jos Bahtin on ollut aatelissukua, niin ainakin se on antanut miehelle sisäistä motivaatiota. Se oli kyllä nuorella Bahtinilla erityisen vahva.  Hänellä oli itsevarmuutta ja rohkeutta tehdä työtä oman uransa eteen. Mutta Korovaško ei löydä tähän perusteita. Ja tuskinpa salailu olisi niin pitkään onnistunut.

Miksi sitten Bahtin on kertonut sellaista? Vanhuuden oikkujako ne olivat? Leikitellään nyt sitten vaikka, että karnevaalihenki oli jäänyt päälle ja mies päätti kai hieman hullutellen kaunistella menneisyyttään. Tai ehkä se oli imagokysymys: vaatimattomuus kaunistaa. Niin kuin raamatussakin todetaan: se joka itsensä alentaa, ylennetään.  Olkoon, miten on. Sen ei ole väliä.

Mihail Bahtinin isä – hänkin Mihail -  luokiteltiin 1800-luvulla kauppiaan pojaksi. Myös äidin juuret liitetään kauppiassukuun, jonka taustat on orjolilaisessa talonpoikaissuvussa. Isä oli urallaan eteenpäin pyrkivä ja vallankumoukseen asti menestynyt pankinjohtaja, joka joutui sitten vallankumouksen syttyessä tyytymään vaatimattomampiin hommiin. Myös isoisä oli mukana pankkitoiminnassa. Aikamoista pyörrettä hänen suvussaan oli. Työn teko ja ahkeruus näyttivät olevan kunniassa.

VILNA

Vuonna 1905 perhe muutti Orjolista Vilnaan. Pankki laajensi toimintaansa sinne ja isä meni pankin johtotehtäviin.  Vilna kuului tuolloin Venäjään. Se oli kaupunkina hyvin omaperäinen. Kerron alempana hieman myös kaupungin 1900-luvun alkuvuosien ominaisluonteesta, jotta nähdään, millaiseen kasvuympäristöön teini-ikää lähestyvät Bahtinin veljekset saapuivat. Lähteenäni ovat Korovaškon elämäkerran lisäksi Laimonas Briedisin kirja Vilnius – City of Strangers  sekä Clarkin ja Holquistin elämäkertakirja.

Perhe asui Vilnassa kuusi vuotta. Iso veli Nikolai oli vuoden pitempään kuin muut, sillä hän halusi saada Vilnassa koulunsa päätökseen. Mihaililta ei ole jäänyt kirjallisia muistiinpanoja Vilnasta, mutta hänen isoveljen kautta voidaan seurata myös pikkuveljen jälkiä. Vaikkei Mihail ei välttämättä osallistunut samoihin rientoihin Nikolain kanssa, vaikutusta ei kuitenkaan voinut välttää. Mihail seurasi veljensä toimia ja kasvoi sen myötä varhaiskypsäksi. Lisäksi sairaalloisuus sitoi Mihailin usein vuoteeseen, mikä omiaan lisäsi pojan lukuhaluja. 

Nikolain teksteistä on voitu panna merkille, että kaupunki jätti vahvan vaikutuksen hänen maailmankuvaansa. Mihailin tutkimuksista niin ikään löytyy jälkiä Vilnan vaikutuksesta.

Mihail ja Nikolai menivät molemmat Vilnan ensimmäiseen kymnaasiin. Kymnaasi vastaa entistä suomalaista oppikoulua. Se on yliopisto-opintoihin valmistava yleissivistävä koulu. Yleensä se suomennetaan lukioksi mutta käytän sekaannuksen välttääkseni koulusta nimitystä kymnaasi. Mihail oli Vilnaan tullessaan 10-vuotias ja hän meni kymnaasin ensimmäiselle luokalle. Koulunkäynti ei kuitenkaan edennyt alussa hyvin. Hän nimittäin joutui käymään ensimmäisen luokan kahteen kertaan. Todennäköisesti syynä oli pojan sairaalloisuus. Hän joutui olemaan paljon poissa koulusta. Varmaa tietoa ei ole mutta oppimisvaikeudet tuskin kelpaavat syyksi. Joka tapauksessa luokalle jääminen ei ollut tuolloin mitenkään harvinaista, niin kuin se ei ollut minunkaan oppikouluvuosinani 60-luvun lopulla.

Vilnasta on pojille jäänyt kai syvimmin mieleen kaupungin avoin kansainvälinen henki.  Vuonna 1904 tsaarinhallinto liberalisoi alueen kielilakeja. Vuoden 1905 vallankumous toi sorrettujen kansallisuuksien poliittiset vaatimukset kaduille. Vilnasta tuli avoimesti monikielinen kiistanalaisten henkilöllisyyksien kaupunki, jossa oli kasvava yli 200 000  asukkaan väestö. Ennen vuotta 1905 alueella oli 15 julkaisua, kaikki venäläisiä. Vuoteen 1911 mennessä oli jo 69 julkaisua, joiden joukossa 35 puolankielistä, 20 liettuankielistä, 7 venäjänkielistä, 5 juutalaista ja kaksi valkovenäläistä. (Briedis, s. 150.)

Vilna oli kielellisesti ja kulttuurisesti monipuolinen ympäristö. Bahtinit käyttivät venäjää mutta sillä ei ollut kaupungissa mitään erikoisasemaa. Kieliryhmät, eri kulttuurit ja yhteiskuntaluokat elivät toisiinsa sekoittuneina. Siellä mikään yksittäinen kieli ei saanut ylivaltaa, eikä millään ollut erityistä hegemonista ns. virallisen kielen asemaa. Se oli kulttuurisesti aito ympäristö, jossa ei ollut mahdollista kehittyä mitään ossiaanista vääristelyä.  Sieltä sai itsenäiseen ajatteluun virikkeitä, henkinen pysähtyneisyys oli vierasta. Se oli Mihail Bahtinille hänen tulevan uransa kannalta ihanteellisen luova ympäristö. Tutkijat ja elämäkertakirjoittajat ovatkin havainneet Bahtinin saaneen Vilnasta vaikutteita lingvistisiin havaintoihin ja narratiiviseen polyfoniaan.

Bahtin kirjoitti 30-luvulla artikkelin romaanitaiteen esihistoriasta, jossa hän toteaa, että helleenien Kreikan kielellinen pluralismi edisti romaanitaiteen kehitystä. Bahtin kuvaa Lukianos Samosatalaisen (s. 125 - kuollut 180) kotikaupunkia - Syyriassa sijaitsevaa Samosataa - käyttäen termejä, jotka selkeästi viittaavat Vilnaan. Samosatan kaupungin asukkaat olivat syyrialaisia, jotka puhuivat aramean kieltä, kun taas sivistynyt eliitti käytti puhuessaan ja kirjoittaessaan kreikan kieltä. Kuitenkin Samosataa johtivat roomalaiset, jotka olivat sijoittaneet sinne legioonansa. Siksi latina oli paikan virallinen kieli. Koska kaupunki sijaitsi kauppareitillä, siellä käytettiin monia muitakin kieliä. (Briedis, s.150-151; Katerina Clark and Michael Holquist 1984, s. 22.)

Vilnassa isoveli Nikolai osoitti johtajan elkeitä. Hänestä tuli kouluvuosina epäsovinnaisen (nonkonformistisen) koululaisryhmän henkinen johtajahahmo. Heitä yhdisti sammumaton tiedonjano. Clarkin ja Holquistin mukaan alkuvaiheessa nuoret innostuivat Marksin ajattelusta seuraten näin ajan poliittista henkeä. Se loppui lyhyeen. Sitten oli symbolismin vuoro. Nuoret tajusivat, että kun he ovat imeneet itseensä inhimillisen ajattelun vuosisadat, tieto on purettava ja ruvettava luomaan itse. Tähän tapaan isoveli on myöhemmin kirjoittanut. He lukivat kaikkea. Nietzsche oli yksi innostuksen lähde. He jumaloivat Leonardo da Vinciä ja Richard Wagneria ja imitoivat Baudelairea. (Briedis, s. 151.)

Erään muistelman mukaan he saattoivat viettää yön juhlien ja juopotellen, toivoen vaikka hašista polttamalla saada pontta visioihinsa. Useimmiten kuitenkin he kulkivat aamunsarastukseen pitkin Vilnan katuja lausuen runoja ja filosofoiden. (Clark ja Holquist, s. 25.)

Vilnassa saattoi kokea elävänä myös karnevaalikulttuurin kukoistuksen. Vilnassa ol elpynyt puolalaisen älymystön kirjallinen piiri, josta käytettiin puolankielistä nimeä ”Szubrawiec”. Sen voisi suomentaa vaikka veijareiksi.  Se oli groteskin satiirinen kirjallis-yhteiskunnallinen piiri, joka kukoisti Vilnassa varsinaisesti 1800-luvun alussa. 1900-luvun alussa se elpyi uudelleen toimien vuosina 1899-1914.  Historiallisena esikuvana piirille oli  libertiinit 1600-luvun Ranskassa. Ne olivat valistuksen edelläkävijöitä. Libertiinien toiminta oli aikansa filosofista vapaa-ajattelua, jossa arvosteltiin peitellysti vakiintuneita instituutioita, peitellysti myös uskontoja. Mistään varsinaisesta ateismista ei ollut kyse. Korovaško nostaa esikuviksi myös Britannian varhaiset satiiriset kirjailijat, kuten Jonathan Swiftin (1667-1745).

Puolalainen ”szubrawiec” keskittyi pilkkaamaan sivistyksen vastustajia ja taikauskon kannattajia. Myöskään kirkkoa, varsinkaan katolisuutta ei säästelty, kritiikki osui varsinkin jesuiittoihin.  Ryhmä julkaisi satiirista lehteä, jossa satiirin ohella vaadittiin myös oikeudellista tasa-arvoa. Kyse oli koomisesta pilalehdestä, jossa mentiin pilkan puolelle. Lehti julkaisi juttunsa salanimellä. Ryhmällä oli oma parodinen seremonia, jossa tehtiin pilaa vapaamuurarien salaisista kokouksista.

Tämä oli siis aikansa pilakulttuuria, jossa älymystö mukaili vanhaa karnevaalikulttuuria. Ei voi välttyä ajatukselta, että Vilnan muistoista nousi Bahtinillekin myöhemmin kipinä omiin tutkimuksiin. Korovaško luonnehtii Vilnan ”veijareiden” ilotteluryhmää todeten, että siinä hauskuus laajeni myös tieteeseen, taiteeseen ja runouteen.

Myöhemmin kun Bahtinin veljekset muuttivat vuosien 1914-15 vaihteessa Petrogradiin, niin he toimivat Omfalos-ryhmässä, jossa oli samankaltaista hulluttelua. Samassa ryhmässä toimi muitakin Vilnan kasvaneita nuoria. Itse asiassa voi todeta tuon ryhmän saaneen Vilnassa alkunsa. 

Bolševikkivallankumousta edeltäneinä vuosina kulttuurissa ylipäänsä elettiin sangen villiä kokeilevaa aikaa. Tuollaiset ryhmät inspiroivat toimimaan. Nuorukaisilla oli muitakin esikuvia. Korovaško nostaa esille 1800-luvun alussa toimineen toisen lukiopoikien kirjallisen harrastuskerhon. Se oli Aleksandr Puškinin ja hänen koulutoveriensa perustama Arzamas-seura.

ODESSA

Perhe muutti vuonna 1911 Odessaan. Isoveli Nikolai jäi vielä vuodeksi Vilnaan saadakseen kymnaasiopinnot päätökseen. Odessa oli hyvin kansainvälinen satamakaupunki, jonkinlainen erityinen henki siinä eli. Ympärillä oli Ukrainaa, mutta kaupunki oli lähinnä venäläis- ja varsinkin juutalaisväestön keskittymä kansainvälisyyden ohessa.  Kansainvälisyyden ja juutalaisuuden kautta se muistutti Vilnaa. Toisaalta Bahtin moitti Odessan kansainvälistä henkeä ja sen yhteisöllisyyttä banaaliksi. Vilnasta oli jäänyt paljon positiivisempi kuva.

Näin Bahtin on Odessasta todennut muistellessaan sitä vanhuudessa (Korovaško s. 48):

”Ylipäänsä Odessa on erinomainen kaupunki, erinomainen. Hyvin aurinkoinen, hyvin iloinen [Korovaškon oma lisäys: karnevaalihenkinen] Kenties se oli iloisimpia kaupunkeja koko maassa…

Siellä oli huvituksia ja ilonpitoa hyvin paljon… Pietari on synkkä kaupunki verrattuna Odessaan, vaikka olenkin Pietarista paljon pitänyt, tietysti enemmän kuin Odessasta. Odessa oli aurinkoinen ja iloinen kaupunki. Odessalaiset ovat eläväisiä , mutta heissä oli yksi epämiellyttävä piirre. Odessalaiset olivat vulgaareja.”

Tuota lainauksen viimeistä sanaa ”vulgaari” on selvitettävä tarkemmin. Se on minun oma käännösvalintani. Bahtin käyttää venäjänkielistä sanaa пошлый, joka tarkoittaa ’mautonta’, ’moukkamaista’, ’sivistymätöntä’, ’karkeaa’. Yhtä selkeää vastinetta ei helposti löydy.  Se on venäläisessä kulttuurissa tuttu sana, jolla on haluttu kuvata venäläisiin liittyvää luonteenlaatua. Ehkä se on lähellä ihmisten sivistymättömyyttä ja karkeakielisyyttä. Hän kuitenkin käyttää sanan varsinaista merkitystä lieventävää johdannaismuotoa. Suomennoksessa on aina otettava huomioon konteksti. Vastineena voisi käyttää myös sanaa ’arkipäiväinen’.

Bahtin oli lukuharrastuksessaan varhaiskypsä. Hänen tiedetään lukeneen Odessassa Kierkegaardia. Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä hän luki alkukielellä saksaksi. Prolegomena-teoksesta hänellä oli käytössään venäjännös. Hän on lisäksi kertonut lukeneensa Dostojevskia 11-12-vuotiaana eli Vilnan vuosina. Viimeistään Odessan vuosina myös Nietzsche oli tullut tutuksi.

Mihail tutustui Odessassa sveitsiläiseen Kierkegaardin ihailijaan ja harrastajaan Ganz Linbachiin. Tämä perehdytti Mihailin tanskalaiseen eksistentialismiin ja jopa lahjoitti tälle yhden kirjan, jossa oli tekijän signeeraus, siis itsensä Kierkegaardin. Sen verran velmu Bahtin oli, että osasi tätäkin hyödyntää. Esitellessään teosta Viktor Duvakin -nimiselle filologille hän rehvasteli olevansa Venäjän ensimmäinen Kierkegaard-tuntija.

Bahtinin perhe suunnitteli kaikessa rauhassa Odessassa lomareissua Bakuun, kun suunnitelmiin tuli muutos. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja kaupungista tuli sodankäyntialuetta.

PETROGRAD

Bahtin sekä hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat Odessasta Petrogradiin syksyllä 1914 tai ehkä vasta vuoden 1915 alussa. Täysin tarkkaa tietoa siitä ei ole.  Tuolloin Pietari (Sankt Peterburg) oli jo vaihtanut nimensä Petrogradiksi.  Etelän lämmön sijaan paettiin sodan uhkaa karun tuuliseen pohjoiseen.

Mihail Bahtinin ei katsota suorittaneen yliopisto-opintoja Odessassa. Hänen isoveljensä siellä opiskeli Novorossiiski-nimisessä yliopistossa. Tiedot Mihail Bahtinin opinnoista ovat toki sekavia. Aika vakuuttavasti Korovaško kuitenkin päättelee, että Bahtin ei voinut suorittaa opintoja Odessassa, vaikka niin on pätevänkin tuntuisissa lähteissä todettu. Se olisi ollut jo iänkin puolesta mahdotonta. Isoveli Nikolai siellä siis opiskeli. Nikolain tuki oli vielä Petrogradiin tultaessa Mihailin älylliselle ja luovalle kehitykselle tärkein kimmoke uralla eteenpäin.

Mihail ainakin kävi yliopistossa luennoilla, mutta ei ole voinut olla kirjoilla vakituisena opiskelijana. Isoveljellä oli opinto-oikeus ja Mihail on voinut käydä veljensä kanssa luennoilla kuunteluoppilaana. Siellä oli myös paljon täysin avoimia luentotilaisuuksia.  Ainakin hän on käynyt hyvin tarkasti lävitse isonveljen muistiinpanoja. Kovin kauan ei veli yliopistossa voinut olla, koska vuonna 1916 vei asepalvelus miehen sotimaan.

Olen jo kai maininnut, että Mihaililla oli tapana siirtää veljensä opintoja omikseen.  Odessan Novorossiski-yliopiston ja Petrogradin yliopiston opintosuorituksia on siis voinut löytyä Mihailin myöhemmissä opintoselvityksissä esimerkiksi työnhakujen yhteydessä. Korovaško on koonnut Bahtinin eri oppilaitoksille välittämiä tietoja omista opintosuorituksistaan. Eivät ne ole lainkaan yhtenäiset.

Tässäkin yhteydessä ei voi kuin todeta, että Bahtin kyllä yritti hyödyntää tuona aikana vallinneita aukkoja opintotiedoissa. Veijari hän oli, ei toki mikään huijari. Hän oli ennen muuta itseopiskelija. Hänellä oli oma sisäinen opinto-ohjelmansa, jonka mukaan hän eteni määrätietoisesti filosofian ja kirjallisuustieteen saralla.   Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten hän on voinut saada työtä opettajana tai miten hän ylipäänsä 40-luvun puolivälissä pääsi väittelemään tohtorin tutkintoa varten.

Petrogradissa Bahtinin veljesten elämään tulivat tieteelliset keskustelupiirit, joissa ajatusten vaihto oli avointa ja rakentavaa. Niiden keskellä Mihail alkoi kasvaa täyteen filosofiseen mittaansa. Isoveli Nikolai oli toki tässäkin vaiheessa merkittävänä tukena.

Bahtinin itseopiskelun yksi innoittaja ja virittäytymisen luoja oli jo yllä mainitsemani Vilnassa alkusysäyksensä saanut Omfalos-ryhmä. Bahtin oli jo kypsynyt aikuisuuteen ja hän oli ryhmässä aktiivinen osanottaja, vielä kuitenkin oppipoika muutamien filosofian opintoja jopa ulkomailla suorittaneiden rinnalla.

Omfalos oli keskustelupiiri ja opintokerho, jolla oli tapana järjestellä erilaisia burleskejakin piirteitä saaneita tapahtumia ja illanviettoja. Sille oli olemassa historiallisia analogioita. Yllä niitä jo mainitsin.

Omfaloksen kantavana voimana oli troikka toisiinsa jo Vilnassa tutustuneita nuoria miehiä: Mihail Lopatto, Lev Pumpjanski ja Nikolai Bahtin. Heidän lisäkseen mukaan tuli pietarilaisia lahjakkaita tutkijoita, opiskelijoita ja taiteilijoita. Nuorin jäsen Adrian Piotrovski (kuuluisan antiikintutkijan au-lapsi) oli syntynyt vuonna 1898, kolme vuotta myöhemmin kuin Mihail Bahtin. Hänestä kehittyi aikanaan kuuluisa antiikin kirjallisuuden venäjäntäjä.

Omfaloksen istunnoissa luotiin pieniä näytelmiä. Mukana oli ”hullua luovuutta”, mielikuvitus sai tukea tiiviistä yhteistyöstä ja vahvasta tiedollisesta pohjasta. Mentiin syvälle runouden ja kirjallisuuden juuriin. Olennaisinta oli syvä kriittinen - ei synkän kriittinen vaan iloisen kriittinen - suhde kaikkiin elämän ja sen ajan kulttuurin ilmiöihin.

Korovaško on hieman koonnut luonnehdintoja yliopisto-opettajista, jotka ovat noina aikoina opiskelleet Pietarissa (Petrogradissa) ja keränneet opiskelijoiden omaehtoisen toiminnan kautta itselleen tulevaisuuden voimavaroja. Tuo aika synnytti valovoimaisia luennoitsijoita. Tuon pari esimerkkiä. Viktor Šklovkista hän lainaa I. Andronnikovin kuvausta:

Šklovskin ajatus oli aina hyvin muotoiltua ja metaforista, siinä oli runsaasti poeettista vertailua – odottamatonta, terävää, usein paradoksista, täsmällisen aforismimaista, jossa törmäsivät epätasasuhtaiset vertailuparit. Rohkeaa, mahtailevaa, myrskyistä, ironista, filosofista, piikikästä ja terävä-älyistä. Hän oli lyyrikko.

Terävä-älyisen huumorin henkilöitymä oli Boris Eihenbaum. Hän on sama henkilö, jonka luennoitsijan taitoja on akatemikko Dmitri Lihatšov ylistänyt (olen hänestä aiemmin kirjoittanut). Hän veti yliopistouransa aikana luennoilleen opiskelijoita myös muista tiedekunnista.

Tiede oli iloista, luovaa vaikka liioittelevaa, kielikuvia viljeltiin ja paradokseja luotiin. Se oli sanataidetta. Kuten olen lukenut akateemikko Dmitri Lihatšovin muistelmista, tuon ajan tutkijanalut olivat myöhemmällä iällä paitsi tutkijoita myös vetovoimaisia luennoitsijoita.

Boris Eihenbaum Pietarin Pushkin-talon seinällä

Palaan Omfalokseen. Yhteisissä istunnoissa oli ironiaakin mukana. Siitä saivat osansa hierarkian yläportailla olevat. Ironiaa, huumoria ja parodiaa kohdistettiin myös tieteen maailmaan, lähinnä formalistiseen suuntaukseen. Tuolloin elettiin Vladimir Majakovskin nuoruuden aikaa ja hänet tuntien tällainen toiminta vaikuttaa levinneen laajemmallekin. Kyse oli hopeakauden ja futurismin, uudenlaisen kulttuurin hehkusta.

Omfalos-piirin osallistujat tykkäsivät kirjoittaa parodisia runoja, joissa naurun kohteiksi joutuivat melkein kaikki aikakauden taiteelliset suuntaukset.  Mutta jos Vilnassa ilkeiltiin konkreettisille henkilöille, jotka kyettiin yksiselitteisesti tunnistamaan, niin Petrogradissa tunnistaminen ei ollut niin suoraviivaista.   Parodia tunkeutui kaikkialle. Oli parodisia tieteellisiä kokouksia, burleskeja esityksiä, tehtiin sketsejä, jotka kuvasivat pietarilaisten kirjallisuuden ja tieteen boheemien persoonallisuuksien elämää. Eri aikakausiin kuuluneita tutkijoita ja taiteilijoita pantiin sketseissä kommunikoimaan ja luotiin siten huvittavia tilanteita. Esimerkiksi joku futuristi pantiin puolustamaan formalismia futurismin sijaan. Varmaankin tuolloin toteutuivat myös tiedolliset tavoitteet.

Omfalos hajosi vuonna 1916, mutta se palasi vielä elämään vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 Odessassa. Siellä oli samanniminen kirjapaino. Mihailin isoveli Nikolai toimi siellä vanhojen kavereittensa kanssa siellä jonkin aikaa mutta pakeni sieltä sitten länteen. Toiminta tyrehtyi lyhyeen.

Uutisointia vuoden 1917 tapahtumista Petrogradissa

NEVEL – NÄÄVELI

Mihail Bahtin vuonna 1918

Kerroin jo johdantoluvussa, että Mihail Bahtin asui välillä myös Näävelin eli venäläisittäin Nevelin kaupungissa. Petrogradissa oli vallankumouksen syttyessä turvattomat olot. Ruokahuolto ei toiminut. Elettiin levotonta sotakommunismin aikaa. On tiedossa muitakin vastaavia tapauksia, jolloin suurkaupungeista paettiin syrjäisempiin paikkoihin. Esimerkiksi Boris Pasternak muutti tuolloin Moskovasta Uralille.

Mihail pakeni muutamien ystäviensä kanssa vuonna 1918 Neveliin, joka on etelässä sijaitseva idyllisen oloinen pikkukaupunki ja juutalaisväestön keskittymä. Sinne hän ei halunnut jäädä pitkäksi aikaa, mutta kului siellä kuitenkin pari vuotta.

Nevelissä Mihail oli niinkin byrokraattiselta vaikuttavassa tehtävässä kuin ”työläis-, sotilas- ja talonpoikaisneuvoston valistus- ja kouluosaston työntekijänä”. Osaston tehtävät olivat kuitenkin hyvin käytännöllisiä: opetus ja kulttuurityö kaikissa muodoissaan. Hän osoitti tehtävässä oman käytännöllisyytensä, mitä ei luonnostaan filosofilta odoteta. Kerroin jo yllä suurta suosiota saaneesta keskustelutilaisuudesta, jossa Bahtin joutui kaverinsa Lev Pumpjanskin kanssa puolustamaan bolševikkien puristuksessa kristillisiä arvoja.

…

Nevelissä Bahtinin seuraan muotoutui kiinteähkö ryhmä nuoria tutkijoita ja älykköjä. Eräät heistä olivat tuttuja jo Vilnan ajoilta. Esittelen heistä keskeisimpiä.

Lev Pumpjanski (1891-1940)

Lev Pumpjanski oli syntyisin Vilnasta. Hän oli juutalaisperheestä, alkuperäinen sukunimi oli Pumpjan. Vanhemmat toimivat opettajina, isä yliopistossa kemian professorina, äiti ranskan opettajana eri oppilaitoksissa. Isä kuoli pojan ollessa kuusivuotias. Vuonna 1910 Lev sai päätökseen kouluopinnot samassa kymnaasissa, jota kävivät Bahtinin veljekset.  Seuraavana vuonna hän hylkäsi juutalaisen uskon ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän muutti nimensä, jopa siihen kuulunut isännimi muutettiin kummin mukaan.  Nimen muutokseen oli hyvin käytännöllinen syy. Tuohon aikaan Venäjällä juutalaiset olivat muuttokiellossa. He olivat sidottuja synnyin- ja asuinpaikalleen lähes kokonaan.  Ortodoksiksi tultuaan Pumpjanski saattoi muuttaa Pietariin ja aloittaa siellä yliopisto-opinnot. Taloudellisten vaikeuksien takia hän joutui keskeyttämään opinnot, mistä syystä hän meni asepalvelukseen. Vallankumouksen sytyttyä tie vei Neveliin opettajaksi, samaan kouluun jossa työskentelivät Mihail Bahtin ja hänen läheisin filosofikaverinsa Matvei Kagan. Tästä kolmikosta tulikin ns. Nevelin koulun ydinjoukkoa. Tällä tarkoitetaan filosofista keskustelukerhoa, joka teki kaupungissa kiinteää yhteistyötä. Pumpjanskin tie vei jo vuonna 1920 takaisin Petrogradiin. Sitä ennen hän asui jonkin aikaa Vitebskissä, josta tuli myös Bahtinin seuraava tukipaikka.

Ryhmään liittyi myös lahjakas, Nevelistä syntyisin ollut pianisti Maria Judina (1899-1970), joka noihin aikoihin Pumpjanskin tapaan hylkäsi juutalaisuuden ja kääntyi jo 19-vuotiaana ortodoksiksi. On kuvaavaa, että hän oli vuosia kypsytellyt päätöstä. Hän siirtyi Petrogradiin suorittamaan musiikkiopintoja mutta osallistui myös Nevelin filosofipiirin toimintaan. Pumpjanskin ja Judinan välille kehkeytyi sitten tiivis ystävyys. Parin seurustelu ei kuitenkaan koskaan johtanut parisuhteeseen, vaikka sitä lähiympäristössä uumoiltiin. Judinasta tuli maankuulu pianisti ja erikoinen persoona, jolla oli kaiken lisäksi aivan erityinen suhde Iosif Staliniin. Olen kirjoittanut hänestä muutamassa tekstissä. Tässä on linkki viimeisimpään: https://perttueemeli.blogspot.com/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html.

 

Maria Judina

Matvei Kagan (1889-1937)

Matvei Kagan oli palannut Venäjälle Saksasta. Siellä hän oli suorittanut opintoja tunnettujen filosofien Herman Cohenin (1842-1918), Paul Natorpin (1854-1924) ja Ernst Cassirerin (1874 –1945) oppilaana. He olivat aikansa merkittäviä uuskantilaisen filosofian edustajia. Ja tuota uuskantilaisuutta levitti myös Kagan Venäjällä. Hänestä tuli Mihail Bahtinin opettaja ja työtoveri. Kagan oli Bahtinin kavereista kokenein. Hän oli jo ehtinyt julkaista artikkeleita. Bahtinista tuli Kaganin vaikutuksesta uuskantilaisen ajattelun äänitorvi. Näkökulma sittemmin kyllä laajeni. Hän alkoi vetää uuskantilaista opintopiiriä.  Kagan oli Bahtinille merkittävin esikuva ja hänen ajattelun jälki näkyy myös Bahtinin tieteellisen uran ensimmäisessä artikkelissa, jossa käsitellään taiteen ja vastuun suhdetta. Se näki päivänvalon Nevelissä.

Matvei Kaganilla oli juutalaistausta. Perhe muutti läheisestä kylästä Neveliin pojan ollessa vuoden ikäinen.  Nevel oli siis se kehto, josta Kaganin filosofiset harrastukset saivat alkunsa. Jo nuorella iällä hän meni mukaan Venäjällä vuonna 1898 perustetun sosialidemokraattisen puolueen toimintaan. Hän oli Nevelissä puolueen opiskelija-aktivisteja, joka joutui vuonna 1905 joksikin aikaa pidätetyksi.  Vuonna 1910 hän siirtyi Leipzigiin opiskelemaan. Sieltä tie vei Berliiniin ja Marburgiin, samaan yliopistoon, jossa opiskeli filosofiaa myös Boris Pasternak. sotavuosina opetti Berliinissä matematiikkaa, palasi vuonna 1918 Venäjälle ja  asettui asumaan Neveliin. Hänestä tuli siis  Nevelin filosofiryhmän kantava voima.

Valentin Vološinov (1895-1936)

Valentin Vološinov oli kielifilosofi ja musiikin opiskelija.  Valentin Vološinov  ja Bahtin tutustuivat Nevelissä 1918. Vološinov kuului ensin teosofiseen liikkeeseen mutta kääntyi vuonna 1922 marksilaiseksi.

Vološinovin kautta Mihail Bahtin tutustui filosofi ja symbolistirunoilija Vjatšeslav Ivanoviin (1866-1949). Bahtin perehtyi Ivanovin ajatteluun tarkemmin ja piti aiheesta luentoja. Alkujaan Vološinov opiskeli Petrogradissa lakitiedettä. Ne keskeytyivät vuonna 1916. Hän muutti sitten Neveliiin ja sieltä edelleen ja Vitebskiin, jossa julkaisi artikkeleita musiikista sekä luennoi taiteesta ja kirjallisuudesta ystävänsä Pavel Medvedevin perustamassa proletaariyliopistossa. Sieltä tie vei edelleen vuonna 1922 Petrogradiin, jossa aloitti uudelleen opinnot. Kun Bahtin sittemmin muutti Leningradiin, yhteistyö jatkui tiiviinä. Jatko-opintojen ohessa hän myös esiintyi runo- ja musiikki-illoissa yhdessä pianisti Maria Judinan kanssa. Hän nousi lopulta lingvistiikan professoriksi Herzenin pedagogiseeen instituuttiin.  Hän joutui kuitenkin myöhemmin ongelmiin, kun marristinen suuntaus Neuvstoliiton kielitieteessä nousi johtavaan asemaan. Vološinov kuoli vuonna 1936 eli 40-vuotiaana tuberkuloosiin.

Vološinovin tunnetuimmat teokset ovat vuonna 1927 ilmestynyt Freudismia käsittelevä teos sekä Marksistista kielen filosofiaa pohtiva Marksizm i filosofija jazyka (1929). Jälkimmäinen on suomennettu ja siitä mainitsin jo yllä, koska se on yksi teos, jonka on väitetty olleen Bahtinin kirjoittama. 

Muista mainitsen vielä Vladimir Rugevitšin. Hänen asuntoon Bahtin pääsi vaimonsa kanssa asumaan muutettuaan Leningradiin vuonna 1924.

...

Entinen Nevelin yhtenäisen työkoulun rakennus, Bahtinin työpaikka

Muistolaatta rakennuksen seinällä

Nevelissä uuskantilainen keskustelupiiri oli Bahtinin tulevan uran ja tieteellisen ajattelun kannalta keskeinen seikka. Mutta siellä tapahtui paljon muutakin. Vallankumouksen myötä bolševikkien propagandakoneisto ulottui sinnekin.  Tuo aika oli täynnä elämää. Kerroin jo uskontoa käsittelevästä keskustelutilaisuudesta, johon saapui häkellyttävän paljon kuulijoita, noin 600. Se on Nevelin kaltaisessa pikkukaupungissa paljon. Siitä kertoo Erkki Peuranen ja sitä käy lävitse myös Aleksei Korovaško. Viimeksi mainitun suureksi eduksi on katsottava yksityiskohtaisuus sekä samalla analyysi lehtijutun tekijästä ja tapahtuman taustoista. Keskustelutilaisuudestahan tehtiin juttu paikalliseen Molot-lehteen, jossa lainataan mm. Mihail Bahtinia ja Pumpjanskia.  Nuo kaksi joutuivat edustamaan ainoina perinteistä uskontoa, kun varsinaiset kirkkojen edustajat tilaisuuden hengen arvaten loistivat poissaolollaan.

Bahtin ei ollut tuolloin vielä kirjoittajana osoittanut filosofin taitojaan. Puhujana ja esitelmöitsijänä hän kuitenkin sai näyttää taitonsa. Hänet kutsuttiin eri tilaisuuksiin ja sana oli hallussa. Hän oli saanut mainetta myös teatterin asiantuntijana, sillä eräässä kulttuuri-illassa hän sai tehtäväkseen pitää johdantoesitelmän teatterista ennen varsinaisia pienimuotoisia näytelmäesityksiä.

Nevel sijaitsi tuolloin luonnonkauniilla paikalla mutta Korovaško muistuttaa, että enää tuosta idyllistä ei ole paljoa jäljellä. Filosofipiirin oli tapana järjestää kävelyretkiä läheisen järven ympäristöön.  He kutsuivat sitä ”Moraalisen todellisuuden järveksi”.

Moraalisen todellisuuden järvi - Озеро Нравственной реальности 

Tuolloin vuonna 1919 ilmestyy myös Bahtinin ensimmäinen artikkeli, toki pienimuotoinen, jonka otsikkona on Taide ja vastuu. Tuolloin oli paperipula eikä muutenkaan sivumäärät voineet olla isot. Elämäkerran kirjoittaja Korovaško on tehnyt siitä tarkan arvion. Hän toteaa, että siinä näkyy selvästi filosofi Hermann Cohenin filosofian vaikutus, jonka Bahtin oli omaksunut läheiseltä työtoveriltaan Matvei Kaganilta. Lisäksi kirjoitus toistaa Matvei Kaganin kirjoituksen ”Taide, elämä ja rakkaus”  keskeisiä väittämiä.

Matvei Kagan on luonut teesinsä elämän ja taiteen suhteesta. Hän lähtee liikkeelle kahdesta ääripäästä: (1) on olemassa puhdasta taidetta irrallaan ihmisten elämästä; (2) on olemassa ihmiselämä, joka ei ole missään kosketuksessa taiteeseen. Kumpikaan ei ole mahdollinen. Aidon taiteen pitää olla lähtöisin elämästä ja elämää varten. Lisäksi taiteen pitää olla kaikkien ihmisten saavutettavissa. Jokainen tarvitsee taidetta ja hänen on luotava sitä elämän joka askeleella, muussa tapauksessa elämästä tulee rakkaudetonta.

Bahtinin näkemykset taiteen vastuullisuudesta luovat yhteyden jälkisymbolistisen 1910-luvun aikaan. Tuolloin oli jo jäänyt taakse vanhan polven symbolistien taipumus luoda taiteellaan siltaa johonkin toiseen, maailmasta vieraaseen todellisuuteen. Elämälle vieraat poeettiset kielikuvat olivat menettäneet kiinnostuksensa. Enää ei puhdas, maailmasta irrotettu kauneus ei houkutellut lukijoita. Elämän todellisuus oli tullut sijalle. Taiteen ja elämän välisten suhteiden kuvaamiseen vaadittiin jo uusia muotoja, Kyse oli kulttuurisen itsetajunnan uudelleen hahmottamisesta. Käytännössä se merkitsi uudenlaista kysymyksen asettelua: mikä on taiteen suhde elämään, mitä taiteen tuli siitä ottaa ja mitä torjua?

Oltiin vuosisadan vaihteen taiteen peruskysymysten äärellä. Oli keskenään poikkeavia suuntauksia.  toisistaan. Toiset katsoivat, että elämällä ja runoudella ei saa olla mitään yhteyttä, ne ovat kuin toistensa vihollisia. Bahtin oli vastakkaista mieltä.

Venäläiset symbolistit katsoivat, että taidetta ei saa irrottaa todellisesta elämästä. Esimerkiksi Valeri Brjusov katsoi symbolismin olevan realismin jatke. Se on taiteen valtaväylää. Toisaalta ”puhdasta taidetta” vaativat suuntaukset olivat reunailmiöitä. Romantismin ja klassisen realismin ero suhteessa symbolistiseen taiteeseen oli Brjusovin mukaan siinä, että viimeksi mainittu antoi ilmaisutien ihmissielun moninaisuudelle, kun taas romantiikan tai klassisen realismin edustajat, kuten Aleksandr Puškin, kuvasivat teoksissaan joko jumaluutta tai helvetillisiä pimeitä voimia. Tällöin jotain olennaista elämän syvistä puolista suljettiin kuitenkin kuvauksen ulkopuolelle. Esimerkiksi Puškin peitti ihmisiltä pääsyn sielunsa pimeään puoleen. Uudessa ajattelussa runoilijan elämä ja taide piti olla yhtä. Taiteilija ei voinut asettua oman taiteensa ulkopuolelle ja asettaa sisäisen sensuurin piiriin omaan elämäänsä liittyviä erinäisiä tuntoja. Tällöinhän runoilija luo ulkomaailmaan omaa kiiltokuvaansa tai siitä lähtevää vastakkainasettelua.

Jälkisymbolismissa runoilijan piti olla rehellinen ja hänen elämänsä piti olla kokonaisuudessaan mukana luomisprosessissa. Taiteilijan oma persoona ja elämä eivät voineet jäädä oman tuotannon ja luomisprosessin ulkopuolelle.

Bahtinin aikaan luotiin jo uudenlaista kuvaa taiteilijasta. Hän ei tiennyt, missä alkaa taide ja missä elämä, niiden ero tehtiin hämäräksi. Ja tällaisen taiteilijan tuotantoa vastaanottavan on hyväksyttävä myös hänen elämänsä. Taiteilijan tai runoilijan yritykset irtautua itsestään ihmisenä on uhka taiteilijan kyvylle päästä kokemaan uskomattomimpia taiteellisia oivalluksiaan. Hän menettää samalla kosketuskohdan  salaisimpiin tai syvimpiin ajatuksiinsa ja ideoihinsa.

Jotta tästä loukusta päästään eroon, on vain oltava äärimmäisen vilpitön. Elämän ja taiteen on alistuttava samoihin sääntöihin. Runoilijan piti siis tuoda taiteensa alttarille ei vain runouttaan vaan myös elämänsä jokaisen tunnin, jokaisen tunteen, rakkautensa, vihansa, saavutuksensa ja menetyksensä. Runoilijan tehtävänä ei ole luoda kirjoja vaan elämää. Alttarin liekki ei saa olla välillä sammuksissa. On heittäydyttävä itse jumaluuden alttarille.

Elämän ja taiteen suhde oli venäläisen modernismin avainprobleema. Bahtinin artikkeli ei ollut nuoruuden voimasta välähtänyt neronleimaus vaan keskuksissa ja metropoleilla käydyistä kiistoista ja väittelyistä Venäjän reunamien provinssikaupunkiin yltänyttä vaimenevaa jälkikaikua. Sitä ei siis voi pitää omaperäisenä. Artikkelin merkitys oli Korovaškon mukaan yritys vastata taiteen kysymyksiin lähtien liikkeelle uuskantilaisesta etiikasta. Kirjoitus osoitti Bahtinin olevan ajan hermolla. Korovaškoa mukaillen suurin arvo ja merkitys sillä on on dokumentoida niistä suorista tunteista ja ajatuksista, joiden kautta Bahtin astui edessä häämöttävälle ”rautaiselle vuosisadalle” ja joita hän katsoi tarpeelliseksi saattaa maailman tietoisuuteen.

Yritin yllä kuvata Korovaškon pohdintaa Bahtinin ensimmäisestä artikkelista. Se on luettavissa suomeksi oheisessa kuvakaappauksessa teoksesta Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suomennos on Veikko Airolan. Klikkaamalla teksti näkyy selvemmin.

VITEBSK

Bahtin ja hänen ystävänsä tajusivat olevansa aivan liian syrjässä voidakseen kehittyä tutkijana. Pyrkimys oli päästä suurempiin ympyröihin. Vološinov tai muutama tutkijatoveri näki heidät mielellään Moskovan ympyröissä.  Sinne ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta.  Kagan oli lähtenyt Orjoliin, Bahtinin syntymäkaupunkiin. Sinne halusi myös Bahtin itse. Syyskuussa 1920 hän muutti Vitebskiin, jossa hänelle avautui työpaikka. Muutto Orjoliin jäi vielä elämään muttei koskaan toteutunut. Vitebskissä Bahtinin elämässä tapahtui käännekohtia. Hän alkoi nousta yhä keskeisempään asemaan tutkijana ja opettajana.  

Vitebsk kuuluu nykyiseen Valko-Venäjään. Tuolloin kaupunki oli alueen (eli suomalaisittain maakunnan) keskus ja aivan muuta kuin pikkukaupunki Nääveli.  Sillä oli vanhastaan kulttuurikeskuksen maine. Merkittävin kulttuurielämän vaikuttaja kaupungissa tuolloin oli ollut surrealistinen taidemaalari Mark Chagall, syntyjään vitebskiläinen. Tosin tämä oli Bahtinin tullessa paria kuukautta aiemmin jo muuttanut (tai tosi asiassa kai ”paennut”) Moskovaan. Chagall oli joutunut vastakkain toisen avandgardistin Kazimir Malevitšin kanssa ja joutunut lähtemään Taideasiain komissaarin virasta, johon maan valistusasiain kansankomissaari eli kulttuuriministeri A. Lunatšarski oli hänet nimittänyt. Siinä virassaan Chagall oli kaksi vuotta ja hän olikin pannut heti tuulemaan. Kaikkia hänen toimintansa ei ollut miellyttänyt. Pari vuotta hän ehti olla virassaan, kunnes oli lähdettävä. Malevitš jäi. Hänen ja Bahtinin välille kehkeytyivät hyvät välit. Kuvittelisin, että tuttavuus oli Bahtinin tieteellisen ajattelun kannalta avartava.

Mark Chagallin myöhäiskauden töitä moskovan Pushkin-museossa

Kazimir Malevich: "Vanka"

Tieteellisen uran kannalta tärkeämpi henkilösuhde kehittyi kuitenkin Pavel Medvedevin (1892-1938) kanssa. Medvedev oli paikallisen proletaariyliopiston virkaatekevä rehtori. He olivat toki tavanneet jo Nevelissä, jossa Medvedev oli käynyt luennoimassa. Medvedev toimi Korovaškon mukaan magneettina, joka veti Bahtinin lähipiirissä toimineita filosofeja Nevelistä kaupunkiin.

Bahtinilla oli opetusta muutamassa oppilaitoksessa. Kun tiivistää Vitebskin kauden tapahtumia, niin noiden tuttavuuksien ja keskinäisen vaikutuksen lisäksi jää pintaan muutamia asioita.

Aluksi on tietysti mainittava yksityiselämässä tapahtunut muutos. Hän tapasi Vitebskissä tulevan elämänkumppaninsa Jelena Okolovitšin. Tämä pystyi huolehtimaan miehestään, kun miehen terveys heikkeni. Luumädän edetessä vaimosta tuli Bahtinille korvaamaton apu. Lisäksi hän hyväksyi osansa, osasi laittaa asiat järjestykseen. Miehen tieteellinen toiminta oli kaiken muun edellä, hänelle piti taata työrauha. Ilman vaimoa Bahtin ei olisi selviytynyt.

Todetaan sekin, että Bahtin sairasti Vitebskissä myös lavantaudin, joten terveydentila oli koetuksella.  Lavantaudin seurauksena tuli oikean jalan luuytimeen tulehdus, mikä vaati leikkaushoitoa. Leikkaus ei täysin onnistunut.

Kaikesta huolimatta hän sai todella paljon aikaan. Tosin lavantaudin ja sen jälkikomplikaatioiden vuoksi hänen piti perua suunniteltu matka syntymäkaupunkiin Orjoliin, jonne hänen oli määrä matkustaa Matvei Kaganin kutsusta vuoden 1921 alussa. Hän luuli selviytyvänsä sairaudestaan nopeasti, mutta vaivat jatkuivat. Sitten kevään lähetessä Kagan oli lähettänyt Orjolista epäsuotuisia viestejä. Hän oli joutunut siellä ongelmiin oppilaitoksensa kanssa ja muuttikin jo keväällä Moskovaan.

Bahtin esiintyi erilaisissa kulttuuritaloissa ja ”klubeissa”, minkä myötä hänen ympärille kehkeytyi tiivis ja innostunut 10-20 hengen ”fanijoukko”. He pyysivät Bahtinilta, että tämä alkaisi vetää venäläisen kirjallisuuden opintopiiriä, mikä sitten toteutuikin. Kyseessä oli siis spontaani kotiympyröissä toiminut kerho, joka oli vapaa institutionaalisista rajoitteista. Sana oli siis vapaa.

Tuon piirin yhtenä osallistujana oli vitebskiläinen koululainen Rahil Mirkina, jolla oli tapana tehdä tarkat muistiinpanot kaikesta, minkä opettaja suustaan lausui. Niistä muistiinpanoista tuli myöhemmin 1970-luvulla hyvin tärkeä aineisto, kun Bahtin-tutkijat alkoivat koota miehen jälkeensä jättämää materiaalia. Mirkinalta tuli myöhemmin myös arvokkaita muistelmia paitsi Bahtinin filosofisista ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista, myös hänen elämästään Vitebskissä. Myös Bahtinin oivalliset opetusmenetelmät tulevat Mirkinan muistiinpanoissa ja muistelmissa esille.

Mirkinan muistiinpanot alkavat vuodesta 1922 ja ne jatkuvat vielä Leningradin kaudellakin vuoteen 1927 asti, sillä hän siirtyi sisarensa kanssa Leningradiin opiskelemaan. Lyhyt keskeytys niissä välillä toki on vuonna 1924. Luennoillaan Bahtin käsitteli järjestelmällisesti ja monipuolisesti kirjallisuuden merkittäviä persoonia. Vitebskissä hän pääsi Leo Tolstoihin, Leningradissa alkoi Fjodor Dostojevskista.

 

Nikolai Gen maalauksessa Leo Tolstoi on kuvattu kirjoitustyön ääressä. (Pushkin-talo)

Mirkinan muistiinpanoista käy ilmi myös Bahtinin poliittisen näkemyksen kehittyminen, siihen kuinka tämä ajatteli Ensimmäisen maailmansodan ja lokakuun vallankumouksen tapahtumista. Puhuessaan uteliaina kuunnelleille Vitebskin koululaisille häntä eivät rajoittaneet minkäänlaiset sensuurin tai itsesensuurin rajoitteet. Hänen näkemyksensä eivät ole sidottuja mihinkään puolueen määrittämään problematiikkaan. Korovaškoa mukaillen hänen luentojaan voisi pitää lähes ”antimarksilaisena propagandana”. Tällä hän tietysti tarkoittaa, että Bahtinille marksismi oli vain yksi yhteiskuntafilosofinen teoria muiden joukossa. Hän pystyi käsittelemään sen heikkouksia ja vahvuuksia.

Vuoden 1921 kesä ja syksy Bahtinilla meni hyvin, töitä riitti ja mieliala koheni.  Terveydentilan kanssa ongelmat kuitenkin jatkuivat. Luumätä sitoi Bahtinin vuoteeseen ja pariskunta alkoi suunnitella hoitomatkaa Krimille. Matkan oli määrä alkaa kesäkuussa 1922. Matka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Pariskunta vietti sen kesän vaimon kotikylässä rauhaisalla maaseudulla.  Elena onnistui pitämään miehestään huolta. Yksin Mihail oli kuin avuton lapsi. Myös toinen käsi oli  luumädän vaikutuksesta lähes toimintakyytön.

Mies työskenteli koko ajan intensiivisesti. Filosofian alalta mainittava on, että hän julkaisi kaksi urallaan keskeistä artikkelia, jotka osaltaan kertovat hänen kypsymisestään tieteessä omalla alallaan. Toinen artikkeleista käsitteli kielellistä tekoa. Hän oli tavallaan Länsi-Euroopassa myöhemmin 1900-luvulla kehittyneen puheaktiteorian edelläkävijöitä.  

Matvei Kaganin vielä oleskellessa Orjolissa, miesten kirjeenvaihdosta 20. helmikuuta 1921 selviää, että  1921 Bahtin oli etääntymässä tavanomaisista uuskantilaisista opinnoista. Painopiste oli siirtymässä kirjallisuuteen, johon hän oli luomassa filosofisesti perusteltua teoriaa. ”Nyt työskentelen lähes poikkeuksetta kirjallisen tuotannon estetiikan parissa”, hän kirjoitti.

Toinen artikkeli valmistunut artikkeli käsitteli ”tekijää ja sankaria estetiikan toiminnassa”. Se kai ennakoi jo tulevaa Dostojevski-tutkielmaa. Kuvaavaa on, että molemmat Vitebskin kauden artikkelit löydettiin vasta vuonna 1971. Nuorena tutkijana Bahtiniin ”hurahtanut” Vadim Kožinov teki uraauurtavaa työtä Bahtinin jäämistöä tutkiessaan. Artikkelit tulivat hänelle vastaan siinä vaiheessa, kun Bahtinin arkistoa oltiin siirtämässä Saranskista Moskovaan.

Kuten yllä totesin, Bahtin halusi elämässä eteenpäin. Sairauden eteneminenkään ei häntä lannistanut. Sisäinen liekki paloi. Vuonna 1924 toteutui Pavel Medvedevin ja Lev Pumpjanskin myötävaikutuksella muutto Leningradiin. Vastikään oli Vladimir Iljitš Lenin kuollut ja kaupunki oli saanut uuden nimen.

LENINGRAD

Bahtinien pariskunta muutti Leningradiin toukokuussa 1924.  Suuri ongelma oli toimeentulon turvaaminen. Mihail sai luumädän johdosta hyvin pientä sairaseläkettä, mutta se ei riittänyt alkuunkaan elatukseen.

Leningradin kulttuuri-ilmapiirissä oli vielä vanhaa edistyksellistä henkeä, johon kuitenkin oli alkanut yhdistyä muutosten huuma. 20-luvulla länsimaista kirjallisuutta ja tieteen tuoreita julkaisuja venäjännettiin ahkerasti. Ihmiset uskoivat sivistykseen. Kun Bahtin sitten yritti elvyttää uuskantilaista opintopiiriä, niin hän sai huomata olevansa auttamatta vanhanaikainen. Ilmassa leijuivat toisenlaiset preferenssit. Proletaarirunous, vallankumouksellisen liikkeen historia tai Karl Marksin Pääoma eivät Bahtinia houkutelleet. Hänen täytyi etsiä jokin kompromissi, jolla Bahtinin oman tajunnan tärkeäksi katsomat ikuiset arvot olisi saatu jollain lailla yhdistettyä ajan aktuaaleihin aiheisiin. Yksi sellainen nimi oli unkarilainen Georg Lukács. jonka Romaaniteoriaa (vuodelta 1916) hän alkoi kääntää.  Pian kuitenkin kävi ilmi, että Lukacs oli tietoisesti alkanut etääntyä vallankumousta edeltäneistä näkemyksistään, ja niin työ keskeytyi. Sekin orastava tulolähde ehtyi.

Aluksi Leningradissa Bahtinille avautui nostalginen neveliläis-vitebskiläinen tunnelma. Nimittäin sama filosofian harrastajien piiri alkoi kokoontua kuin niissäkin kaupungeissa. Tosin hyvin pian ryhmään tuli mukaan myös ennestään tuntematonta väkeä.

Alkuun edessä oli asunnon hankinta. Yhteisöllisyys oli voimavara ja auttava tuki. Ensi alkuun Bahtin asettautuu Vladimir Rugevitšin asuntoon. Hän oli muuttanut jo 20-luvun alussa pois Nevelistä ja niiltä ajoilta tuttu mies. Rugevitšin asunto oli kirjallinen salonki, kokoontumistila, jota vetämässä  oli myös Rugovitšin vaimo Anna, säveltäjä Anton Rubinšteinin tytär. Rugevitš oli vaatimaton mies ja antoi mielellään myös asuntonsa ystävien käyttöön. Hänen ansiostaan sidos menneeseen säilyi. Nevelin vuosien ystävät saattoivat jatkaa tutuksi tulleita vilkkaan keskustelun ja yhteisen pohdiskelun periaatteita.

Oikeastaan Leningradin kauden alkuvaiheessa alkoi käydä lopullisesti selväksi, että kyse oli ”Bahtinin piiristä”. Mihail Bahtin alkoi ottaa ryhmässä keskeisen aseman. Korovaško antaa siitä esimerkin, josta kyllä rehellisesti sanoen ei voi päätellä kovin paljoa.  Vanhat tutut Lev Pumpjanski ja Maria Judina olivat yhtäkkiä vajonneet okkultismin ja parapsykologian pariin. Bahtinin nuiva asenne keskustelukumppaneitaan ja ystäviään kohtaan sai kuitenkin aikaan sen, että molemmat vähin erin hylkäsivät harrastuksensa. Korovaškon ilmaisua mukaillen Bahtin karkotti ystävistään spiritualistiset riivaajat ja asetti heidän aivonsa uudelleen uuskantilaisille raiteille. Näin sekä Pumpjanski että Judina saattoivat tulla jälleen Bahtinin luentoja kuuntelemaan.

Pumpjanskilla ja Judinalla oli erityisen tiivis ystävyyssuhde. Suhde ei kehittynyt, eikä siinä yhteinen uskokaan auttanut. Korovaško luonnehtii suhdetta ”piinaavaksi”. Mitä hän lie tarkoittaa? Ehkä hän siinä oli huumoria, ehkä kyse oli sivusta seuraavien tuntemuksista, kun välillä vajottiin yhdessä jopa okkultismin pauloihin. Rakkaus kuihtui pikkuhiljaa. Judina ei koskaan avioitunut.

Korovaško kuvaa Bahtinien köyhyyttä Leningradin vuosina kirjallisella vertauksella. Mihail oli kuin Dostojevskin teoksen Sorrettuja ja solvattuja   Ivan Petrovitš, ”epäonnistunut kirjailija”: sama köyhyys, samat tukalat elinolot, samaa nöyryyttävää ja kituuttavaa elämää yhdestä satunnaisesta rahasummasta toiseen. Vaimo Jelena omalta osaltaan on kuin Nellin - Jeremias Schmidtin lapsenlapsen - kaksoisolento, joka on rakastunut tämän hoiviinsa ottaneeseen Ivan Petrovitšiin ja on valmis tekemään mitä tahansa työtä, jotta olisi voinut helpottaa ihastuksen kohteensa elämää.

Tuo samastuminen ei rajoittunut vain tähän. Varmasti monet Dostojevskin luomat hahmot olivat tulleet Bahtinissa lihaksi ja vereksi. Se oli tietysti yksi tapa paneutua Dostojevskin maailmaan.

Eräässä Bahtinin oppilaan Rahil Mirkinan  muistelossa tulee ainakin elämänkerran kirjoittaneelle Korovaškolle näkyviin, kuinka hänessä ja hänen ympärillään alkoi elää myös romaanin Idiootti maailma. Kyse oli luentotilaisuudesta, jota Mirkina meni sisarensa kanssa kuulemaan. Se pidettiin pianisti Maria Judinan asunnossa.  Mirkinalle Judina oli tuttu jo Vitebskin ajoilta, sillä tämä oli käynyt siellä konsertoimassa. Kyseessä oli iso huoneisto, ja Mirkina kertoo, kuinka taianomainen tunnelma oli, kun hän sisarensa kanssa asteli itse luentotilaan. Piti kävellä parin hämärän ja lähes tyhjän huoneen läpi, joiden seinällä riippui salaperäisen näköisiä amuletteja. (Korovaško paljastaa, että ne olivat itse asiassa jääneet asuntoon sen entiseltä asukkaalta.) Itse luentotilan keskelle oli sijoitettu tuolirivistö. Vieraita oli paljon, mutta Mirkina ei tuntenut heistä juuri ketään. Judinan ”poikaystävän” Pumpjanskin hän tunnisti.  Tämä istui lattialla seinää vasten lähes Judinan jaloissa. Mirkina ihmettelee, miksi hän oli valinnut sen paikakseen: oliko se ritarillista kunnianosoitusta talon emäntää kohtaan? Luento oli järjestetty hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kukin saattoi laittaa maksun omantuntonsa mukaan sitä varten varattuun purkkiin.

Bahtin itse oli pukeutunut pitkään mustaan hupulliseen hartiaviittaan. Mirkinan mukaan ehkä hän katsoi tuossa tilanteessa sopimattomaksi ilmestyä nuutuneessa arkipuvussaan. Viitassa hän näytti Mirkinan mukaan oudolta, mutta asu loi romanttista tunnelmaa.  Lisäksi hän toteaa kuvauksessaan, että Bahtinissa oli jotain Idiootin ruhtinas Myškinista. Hän oli jo Vitebskiä muistellessaan havainnut tässä samankaltaisuutta Myškinin hahmoon.  Mielestäni rinnastus avaa paljon Bahtinin persoonaa.

Itse luento käsitteli Vjatšeslav Ivanovin filosofiaa. Kuulijat olivat haltioissaan. Mirkina kertoo, kuinka eräs vieressä istunut nainen oli avoimen innostunut luennosta.  Hän huudahtaen totesi, että Bahtin on kuvannut maailman kulttuuria aivan samoin, kuin Ivanov sen teki.

Korovaško panee Mirkinan kuvauksesta merkille erään seikan. Kuulijoiden joukossa oli vain muutama Vitebskin aikainen ystävä. Suurin osa kuulijoista oli aivan muuta väkeä. Näin ollen Bahtinin ympärillä ei ollut mikään sisäänlämpiävä kaveripiiri, vaan hän oli onnistunut saamaan ympärilleen laajemminkin filosofian ja kirjallisuuden harrastajia. Edelleen käy ilmi, että Bahtinin uudessa ystäväpiirissä oli eri tieteenalojen edustajia.

Biologi ja genetiikan tutkija Ivan Kanajeviin (1893-1994) liittyy kiintoisa tarina. Bahtinit asuivat välillä hänen asunnossaan (vuoteen 1927 asti). Mies oli monipuolisesti sivistynyt. Kanajevin kautta Bahtinin piirissä luotiin uudenlaista poikkitieteellistä ajattelua, jossa ei todellakaan jääty ahtaisiin rajoihin.

Kanajeviin liittyy eräs outo seikka, mikä paljastui vasta 90-luvulla. Kanajev kirjoitti puhtaasti biologiaan kuuluvan vitalismia käsitelleen artikkelin (”Nykypäivän vitalismi”), joka julkaistiin eräässä tieteellisessä aikakauslehdessä. Kanajev oli ilmoittanut, että sen todellinen kirjoittaja olisi ollut Mihail Bahtin. Tämä olisi siis kirjoittanut sen kroonisessa rahapulassaan ja Kanajev olisi auttanut sen julkaisemisessa laittamalla oman nimensä tekijäksi. Kanajev väitti lisäksi, ettei ollut itse mitenkään osallistunut artikkelin valmisteluun.

Tiivistäen Korovaškon näkemystä totean, että kyseessä on jälleen yksi Bahtinin elämän monista myyteistä.  Artikkeli on sisällöltään sen kaltainen, että sitä on mahdotonta pitää Bahtinin kirjoittamana. Miksi Kanajev on aikoinaan tehnyt tuollaisen ilmoituksen, jää avoimeksi kysymykseksi.

Bahtinin oma teos  ”Dostojevskin tuotannon ongelmia” näki päivänvalon syyskuussa 1929.  Se tapahtui siis sen jälkeen, kun Bahtin oli jo tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille. 

Tuomion Bahtin sai siitä, että oli osallistunut Voskresenje-ryhmän kokoukseen. Ryhmän nimi tarkoittaa ’ylösnousemusta’. Kyseessä oli uskonnollis-filosofinen ryhmä, jonka jäsen hän ei varsinaisesti ollut. Hän oli tuossa kohtalokkaassa istunnossa mukana vain satunnaisena kuulijana.

Lähinnä Bahtinin vaimon uhrautuvan työn ansiosta ja monien merkkihenkilöiden vetoomusten turvin, tuomiota sittemmin lievennettiin. Viisi vuotta tuli mutta se muutettiin karkotukseksi.  Bahtinin terveydentila oli huono ja myös karkotusmatkalle lähtö sen vuoksi viivästyi. Lähtöpäivä oli lopulta 29. maaliskuuta 1930. Siitä alkoi uusi vaihe miehen elämässä.

LOPUKSI

Mihail Bahtin vietti viisi vuotta Kazakstanissa kirjanpitäjän hommissa. Karkotusajan päätyttyä Bahtinilla ei ollut kuitenkaan sieltä kiire pois.  Elämä jatkui entiseen tapaan. Vuonna 1936 hän muutti Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Siellä hän sitten vietti aikaansa. Kun suuri terrori iski, oli Bahtinkin vaarassa. Hän oli neuvokas ja älysi erota yliopiston virastaan. Silloin tie vei väliaikaisesti muualle. Hän palasi sodan jälkeen vanhaan työpaikkaansa. Hän jäi virastaan eläkkeelle vuonna 1961.

Totta kai Bahtin kaipasi välillä pois. Moskovassa oli laajat tieteelliset kirjastot. Provinssista käsin tutkimusmateriaaleihin ei ollut pääsyä. Onneksi oli rautatie. Niin pääsi välillä poikkeamaan pääkaupungissa.

Saransk. Bahtinin asuintalo vuosina 1945-58

Mordvan pedagogisen valtionyliopiston opettajakuntaa v. 1953. Bahtin edessä toinen oikealla.

 Suojasään aikaan ilmapiiri vapautui ja nuori tutkija Vadim Kožinov ystävineen löysivät Bahtinin tutkimukset uudelleen. Tässä ohjelmassa kerrotaan, että kansainvälinen huomio kääntyi lopullisesti Bahtiniin vuonna 1966, jolloin bulgarialais-ranskalainen filosofi Julia Kristeva julkaisi Mihail Bahtinia käsittelevän artikkelin. Sen myötä Bahtin tuli tunnetuksi Euroopan tiedepiireissä. Hänen töitään on käännetty kymmenille eri kielille.

Neuvostoliitossa rehabilitoitiin 50-luvulla lukematon määrä Stalinin vainojen uhreja. Bahtinin tuomio tunnustettiin virallisesti vääräksi jostain syystä vasta vuonna 1967.

Vuonna 1969 Bahtineille järjestetään mahdollisuus päästä hoitoon laadukkaaseen sairaalaan Moskovan lähistölle. Sieltä tie vei Podolskin kaupungissa sijaitsevaan hoitokotiin. Vaimo kuoli vuonna 1971, minkä jälkeen Bahtin hankki kansainvälisistä tekijänoikeuspalkkioista saamillaan varoilla Moskovasta asunnon.  Sitten myös miehen kirjasto ja arkistot siirrettiin Saranskista Moskovaan. Elämän loppuvuodet olivat jo hidasta kuolemaa.  Moskovan yliopiston kirjaston arkistoa varten miehestä valmistuu sarja haastatteluja.

Bahtin oli elämässään voimaa uhkuva, jäätävästi argumentoiva ja monipuolisesti sivistynyt tutkija.   Mielestäni on harmi, kun nykyisin hänestä kerrottaessa mukaan liitetään valokuvia aivan elämän viimeisiltä vuosilta. Myös äänitykset ovat jo vanhan kuoleman kynnyksellä olevan miehen tarinointia.

Palaan vielä lopuksi kysymykseen, josta olen yllä jo kertonut. Tarkoitan teoksia, joita on väitetty Bahtinin kirjoittamiksi, vaikka kirjan nimilehdellä on toinen tekijä. Tarkoitan Valentin Vološinovin teosta Kielen dialogisuus (”Marksismi ja kielen filosofia”). Suomentaja Tapani Laine on antanut mielestäni pätevän tulkinnan käännöksensä esipuheessa (Aineksia Vološinovin rehabilitointiin). Tarkastellessaan teoksen sisältöä ja taustoja Laine löytää teoksesta selviä ristiriitoja Bahtinin ajatteluun. Lisäksi Vološinov oli marksisti, Bahtin ei ollut. Elämäkerran kirjoittaja Korovaško päättelee, että Vološinovin ja Medvedevin teoksissa näkyy keskustelupiirin vaikutus. Bahtin ja Vološinov olivat tiiviissä kosketuksissa toisiinsa. Kyse oli vain keskinäisestä vuorovaikutuksesta.   

Laine tuo ongelmaan Bahtinin vastauksen. 1970-luvulla Bahtinilta kysyttiin, pitivätkö huhut paikkansa, oliko hän 20-luvun lopulla ilmestyneiden Vološinovin ja Pavel Medvedevin teosten todellinen kirjoittaja. Tuolloin Bahtin vastasi kysymykseen vaikenemalla. Mutta Laine kertoo kirjan esipuheessa tilanteen, jonka hän tulkitsee Bahtinin vastaukseksi. Se on kieltämättä erikoinen vastaus, mutta karnevaalitutkija on osannut ennenkin pilailla omaan lakoniseen tyyliinsä eikä kuolemakaan tuntunut siinä suhteessa hidastaneen miestä, vaikka hän kärsi kovista tuskista.

Vastaus tuli kuolinvuoteella ja jokainen voi siitä tehdä omat päätelmänsä. Laine toteaakin, että se oli ainoa kerta, kun Bahtin antoi edes jonkin ”vastaukseksi luokiteltavan vihjeen” kysymykseen. Bahtin antoi luetuttaa itselleen Decameronen kertomusta, jossa herra Ciappelletto antaa valheellisen rippitunnustuksen ja kuolee. Sen jälkeen ”tätä eläessään sangen huonoa ihmistä aletaan pitää pyhimyksenä”.

Taiteilija Ju.I.Seliverstovin näkemys  Bahtinista 1980-luvun lopulta

KIRJALLISUUTTA

Bahtin Mihail: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Moskova 1979. Esipuhe Vadim Kožinov.

Bahtin, Mihail: Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Suomentaneet Tapani Laine ja Paula Nieminen. Taifuuni 1995.

Bahtin Mihail: Kootut teokset, osa 5. Moskva 1997. Siellä artikkeli Satiiri, s. 11-38.

Briedis Laimonas: Vilnius – City of Strangers. Baltos lankos 2012.

Clark Katerina - Michael Holquist:  Mikhail Bakhtin. Cambridge: Harvard University Press, 1984.

Korovaško Aleksei: Mihail Bahtin. Moskva 2017

Laine, Tapani: Aineksia Vološinovin rehabilitointiin. Ks. Vološinov.

Laine Tapani Jälkisanat – Romaanin synty kansan naurukulttuurin hengestä. Ks. Bahtin Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru, s. 425-431.

Lähteenmäki, Mika: Dialoginen näkökulma kieleen: Mihail Bahtin ja Valentin Vološinov. Kirjassa Kielentutkimuksen klassikoita. Soveltavan kielentutkimuksen keskus, toim. Hannele Dufva ja Mika Lähteenmäki. Jyväskylän yliopisto, 2002, s. 179-200.

Peuranen, Erkki: Takaisin Venäjälle. Atena kustannus 1995. Mihail Bahtinin teorioita ja vaiheita s. 153-171.

Vološinov, Valentin: Kielen dialogisuus. Marxismi ja kielifilosofia. (Alkuteos Марксизм и философия языка, 1929.) Suomennos, esipuhe ja selitykset Tapani Laine. Tampere: Vastapaino, 1990.