Olen jokin aika sitten käsitellyt venäläistä
pianistilegendaa Maria Judinaa ja hänen tulkintaansa Franz Schubertin
viimeisestä pianosonaatista ( http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/franz-schubertin-viimeinen.html
). Jutun yhteydessä on tiivistetty kertomus pianistin elämästä. Otsikon lupaamat
”lisäykset” on tarkoitettu juuri siihen tekstiin.
Pianistilegenda Maria Judinan elämää ruokkivat monet
tarinat, joista on rönsyillyt erilaisia versioita. Tarinat ovat alkaneet elää
omaa elämäänsä, todellisesta Judinasta on ehkä mahdotonta saada otetta,
korkeintaan hänen aikalaistensa muistoista löytää hipaisuja, elleivät nekin ole
jo ehtineet mukautua mielikuvien kahleisiin. Tässä kirjoituksessani avaan vielä
Judinan persoonallisuutta. Valmisteilla on lisäksi erillinen juttu ”itse
Stalininkin rakastamasta” Mozartin pianokonsertista nro 23, jossa vertailen
Maria Judinan ja eräiden muiden huippupianistien versioita.
Schubert-kirjoituksessani olevassa elämäkerrassa on kerrottu
ehkä tunnetuin tarina Judinasta. Sehän alkoi siitä, kun Maria Judina soitti radion
suorassa yölähetyksessä Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonserttoa nro 23
A-duuri (KV 488). Seuraavana päivänä yllättäen Stalin soitti radioon ja kysyi
onko esityksestä levytystä. Kun sitten Radion johtaja pelästyneenä valehteli
sellaisen olevan, joutui radio järjestämään pikavauhtia nauhoituksen, jotta
seuraavana päivänä saadaan Stalinin huvilalle vietyä äänilevy Mozartin
konsertosta. Saatuaan levyn Stalin lähetti Judinalle huomattavan suuren
rahapalkkion. Judina kirjoitti Stalinille kiitoskirjeen, jossa hän kertoi
rukoilevansa Stalinin syntien puolesta ja lahjoittavansa rahat oman
seurakuntansa kirkon perusremonttiin. Tähän liittyy vielä se tarina, että
Stalinin kuoltua tuo samanninen levy löydettiin hänen huvilansa gramofonin
levylautaselta.
Monet Judinan henkilökohtaisesti tunteneet eivät ole
kuulleet Judinan tätä kertoneen. Yleensä viitataan Solomon Volkovin Shostakovitsh-kirjaan, jota monet
pitävät epäluotettavana lähteenä. Yleisesti ottaen uskotaan tämän tarinan
takana olevan tositapahtuma. Siitä on valitettavasti vain olemassa monia eri
versioita. Eräässä konserttokin on muuttunut C-mollikonsertoksi. Todellisuus
jää hämärän peittoon. Monenlaisia kysymyksiä nousee esiin. Ensiksikin minä vuonna tuo tapahtui? Yleisesti levinneimmässä tarinassa puhutaan
sota-ajasta ja vuodeksi 1943. On versioita, joissa vuodeksi on mainittu viereiset
vuodet 1942 ja 1944. Erässä tarinassa se liitetään 30-luvun loppuun, ehkä
vuoteen 1938. Eräs hyvin vakuuttava kertomus viittaa vuoteen 1948. Viimeksi
mainittu voisi sopia Volkovin versioon, jossa Stalin kuvataan
vanhuudenhöperöksi, yksinäisyyteen vetäytyneeksi kummajaiseksi.
Youtubessa on kuunneltavissa vuonna 1943 ilmestyneeksi
kerrottu konserton levytys, jonka kerrotaan olevan sama levytys, josta Stalin
piti. Toisaalta sama konsertto on julkaistu sarjassa The Legacy of Maria Yudina ja siinä levytysvuodeksi on merkitty
1948. Kapellimestarina on sama (Alexander Gauk). Yritin itse kuunnella rinnan Youtuben
versiota ja minulla olevaa vuoden 1948 versiota. Eroja versioiden välillä on
vaikea kuulla. Olin kuulevinani parissa kohtaa, mutta en voi mennä takuuseen.
Toisaalta on kohtia, joista tulee vakuuttuneeksi, että kyseessä on sama
levytys. Eniten eri version puolesta kertoo toisen osan pituus: se on vuoden 1948
levytyksessä vajaat puoli minuuttia lyhyempi. Jääköön asia salaisuudeksi. En pysty tietämään oikeaa vuotta, eikä sillä
ole väliksikään.
Stalinin lähettämän rahalähetyksen suuruudesta elää eri
versioita. Ehkä se on ollut 20 000
ruplaa, ei varmastikaan 20 ruplaa, jonka summan eräs tarina mainitsee. Se
kiitoskirje esimerkiksi Judinan oppilaan Maria Drozdovan muistelujen
perusteella sopisi hyvin Judinan tapoihin. Hän oli harras ortodoksikristitty
sekä kaiken lisäksi hyvin rehellinen ja suorapuheinen henkilö. On maalailtu
erilaisia kauhukuvia, että Stalin olisi armahtanut Judinan ja näin hän välttyi
joutumasta vankileirille. Tällainen kertomus sopii vallitsevaan Stalin-myyttiin.
Volkovin Shostakovitsh-elämäkerran suomennoksessa Judina on kirjoittanut tähän
tapaan: ”Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa
antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan.” Kirja
julkaistiin aluksi Yhdysvalloissa, mikä on saattanut kannustaa tekijää vahvistamaan
vallitsevia mielikuvia. Muutamat käsitykset tukevat toisenlaista tulkintaa. Epäilen,
että neuvostoyhteiskunnan poliittisiin puhdistuksiin viittaava ”raskaat
rikkomukset kansaa ja maata kohtaan” on voitu myöhemmin lisätä tai ainakin
antaa muokata vaikuttavammaksi. Judinasta on tehty tieten tahtoen toisinajattelija
ja totalitaarisen valtajärjestelmän poliittinen vastustaja. Uskon, että hän
kertoi ortodoksiseen tapaansa rukoilevansa toveri Stalinin syntien puolesta.
Stalin oli entinen pappisseminaarilainen ja tunsi ortodoksisen perinteen.
Mistään ”itsemurhakirjeestä” - niin kuin Solomon Volkov on sen nimennyt (s.
229) - tuskin kuitenkaan oli kysymys.
Judinan oppilas, professori Maria Drozdova (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/)
korostaa, että Judina oli selkeästi epäpoliittinen henkilö eikä puuttunut
ainakaan aktiivisesti millään julkilausumatasolla poliittisiin päätöksiin.
Yksittäisten henkilöiden puolesta hän saattoi vedota, jos vainottu oli Judinan
henkilökohtainen ystävä, josta Judina kantoi huolta (kuten Mihail Bahtin). Mikään poliittinen toisinajattelija hän ei
kuitenkaan ollut. Hän ei siis järjestänyt mielenosoituksia, joissa olisi
vaadittu Bahtinin vapauttamista. Tätähän tukee sekin seikka, että sota-aikana Judina
halusi mennä rintamalle lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena. Dokumenttielokuvassa
hänen mainitaan tuolloin jopa harkinneen liittymistä kommunistiseen puolueeseen
(mitä kyllä ihmettelen). Toinen laajalti levinnyt tarina kertoo Judinan
keittiötä siivotessa sanoneen, että hän vihaa eniten neuvostovaltaa ja
leivänmuruja. Tämänkaltaisia tarinoita on voitu Judinasta keksiä. Edellisessä
kirjoituksessa yritin vakuutella, että häneen istutettu hartaan uskovaisen
”ortodoksinunnan” hahmo, on myös eräänlaista tarinoiden kautta leviävän
mielikuvan luomista.
Mozart-levytystä koskevan tarinan siihen osaan, että levy
olisi löydetty Stalinin huvilalta levylautaselta, en ole löytänyt vahvistusta.
Jostakin kohdalleni osui fakta, että se levy olisi ollut siellä vielä tallella.
joka tapauksessa ainakin sellainen päätelmä, että Stalin olisi kuunnellut sitä
elämänsä viime hetkinään, on mielikuvituksen tuotetta. Luin äskettäin mm.
Edvard Radzinskin Stalin-kirjaa ja
nimenomaan tapahtumia Stalinin viimeisistä päivistä. Teoksen pohjalta Stalin
eli hyvin eristäytynyttä elämää, hän ei esimerkiksi tavannut sukulaisiaan
viimeisinä kuukausina. Mielen järkkymiseenkin on viitteitä. Viimeisen yön
tapahtumista Radzinki kertoo eri lähteisiin nojaten tarkasti, eikä siinä tunnu
olevan Mozartin kuuntelulle sijaa. Levy on ehkä ollut levylautasella, eli se on
ollut viimeinen Stalinin sillä gramofonilla kuuntelema levy.
Epäilyt Judinaan liittyvien tarinoiden todenperäisyydestä
eivät vähennä sitä tosiseikkaa, että kyseessä oli värikäs persoona ja oman
tiensä kulkija. Hänestä keskusteltiin ja hänestä kiisteltiin jo hänen
elinaikanaan. Hänen musiikillaan oli ihailijoita, oli kannattajia ja
vastustajia. Jotkut jumaloivat häntä, toiset eivät voineet sietää. Judinan
tulkinnat 1700- ja 1800-luvun musiikista olivat hyvin epäsovinnaisia. Hän
halusi välttää musiikissaan liiallisia romantisoivia mielikuvia. Toisaalta tällainen tunnevaltaisuus kuului
kiinteästi venäläisen musiikin perinteeseen. Siksi olisi hyvin outoa, jos
Judinaa ei olisi vastustettu.
…
 |
| Shostakovitshin muistelmateoksen kuvitusta |
Kirjoittamissaan Dmitri Shostakovitshin muistelmissa (
alkuteos Свидетеьство 1979,
suom. Seppo Heikinheimo, Otava 1980) Solomon Volkov kertoo kahdesta aikansa
huippupianisteista Vladimir Sofronitskista (1901-1961) ja Maria Judinasta
(1899-1970), jotka molemmat opiskelivat yhdessä Shostakovitshin kanssa
Leningradin konservatoriossa pianonsoittoa Leonid Nikolajevin (1878-1942)
johdolla. Volkov toteaa, että molempien urat pianistina olivat
poikkeukselliset. He asettuivat poikkiteloin neuvostovaltaa vastaan, ja heistä
tuli Neuvostoliiton musiikkiyleisön palvonnan kohteita. Sofronitskin elämään
liittyi paljon skandaaleja, huumeita ja alkoholia. Judinasta Volkov toteaa,
että ”hänen elämäänsä ohjasi uskonto, minkä vuoksi ura esiintyvänä taiteilijana
jäi toiselle sijalle”. Tämä käsitys tuntuu mielestäni oudolta, koska Judina
omisti juuri uskonnollisen vakaumuksensa pohjalta elämänsä täysin musiikille. Volkov
korostaa Judinan merkitystä aikansa virallisesti epäsuosiossa olleen
avantgardistisen musiikin puolestapuhujana.
Solomon Volkovin teosta on laajalti luonnehdittu
epäluotettavaksi. Siellä on runsaasti viittauksia Judinaan, mutta ne on kovasti
värittyneitä ja epämääräisiä. Judina on monissa kohdin leimattu Sofronitskin
ohella jonkinlaiseksi ”höhläksi” (käytetään venäjänkielistä adjektiivia юродивый ’hassahtanut, hullu’),
millä halutaan kuvata heitä erikoisina persoonallisuuksina, jotka eivät aina
sopeutuneet sovinnaiseen elämäntapaan. Toki minulla on etäinen suhde asiaan,
mutta liioittelevan värittyneeltä tuo kuvaus tuntuu. Hänen aikalaistensa ja
oppilaittensa kautta olen lukenut ja kuullut aivan erilaisesta persoonasta,
joka tuli mm. oppilaittensa kanssa hyvin toimeen eikä ainakaan kovin näkyvästi tuonut
esille uskonnollisuuttaan. En ala nyt yksityiskohtaisesti analysoida Volkovin
Maria Judinasta Shostakovitshin suulla luonnehtimaa kuvaa. Olen koonnut muistelmista
20 kohtaa. Puhukoot ne puolestaan. En kumoa niitä tai puolla, paitsi että
parissa kohdassa ilmaisen epäilyni ja muutamaan kohtaan olen lisännyt kommenttini.
1)
Judina oli erikoislaatuinen ihminen, ja erittäin
eristäytyvä (s. 82).
2)
Judinasta sanottiin, että hänellä oli aivan
erityinen ja filosofinen tulkintatyyli. En tiedä, en koskaan huomannut sitä.
Minusta tuntui päinvastoin siltä, että hänen kohdallaan miltei kaikki riippui
tunnelmasta – kuten kaikilla naisilla. Pinnallisesti katsoen Judinan soitossa
oli kuitenkin päinvastoin varsin vähän naisellisuutta. Tavallisesti hän soitti
energisesti ja tarmokkaasti, siis pikemminkin miesmäisesti. Kädet Judinalla
olivat tavattoman vahvat, niin ikään rakenteeltaan miesmäiset. Sormet olivat
pitkät ja voimakkaat, niitä hän koukisti omalaatuisesti – aivan kuin kotkan
kynsiä. (s. 83.)
3)
Beethovenin pianosonaatin opus 111 toista osaa,
joka oli kovin pitkä ja tylsä, hän soitti niin, ettei sitä tullut lainkaan
huomanneeksi (s. 83).
4)
Vanhempana hän ”alkoi hienostella” ja käytti
tennistossuja, mm. vuonna 1962 Igor Stravinskin vierailun aikana. Hän halusi
teoksen tulkinnan mukaan ”näyttää vieraalle, miten venäläiset avantgardistit
elävät”. (s. 83, 84.) Tätä hieman oikaisen: luotettavampien tietojen mukaan hän
käytti vanhempana tennistossuja jalkavaivojensa vuoksi.
5)
Judinan soitto sai hänen ihailijansa ”aivan
järjiltään”.
6)
Shostakovitsh (Volkov?) pitää Judinan tulkinnan
filosofista perustaa kyseenalaisena. Esimerkiksi Shostakovitsh kysyi Judinalta
erinäisistä asioista, vastaukseksi hän saattoi saada lauseen ”Minä tunnen sillä
tavoin”. Siinä ei ollut mitään
filosofista.
7)
Shostakovitshin musiikkia hän aluksi vähätteli,
mutta soitti sitä myöhemmin varsin paljon. Monet pitävät Judinan tulkintaa
Shostakovitshin toisesta pianosonaatista parhaimpana siitä tehdystä
levytyksestä. Shostakovitshin itsensä mielestä hän soittaa sen huonosti, koska
tempot ovat väärät ja nuottitekstiin hän suhtautuu liian vapaamielisesti. (s.
84.)
8)
Judinan tapaaminen ei Shostakovitshin mielestä
ollut mikään ilo, koska yleensä hänen kanssaan ja hänen kauttaan joutui
sekaantumaan johonkin sotkuiseen asiaan. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan Leningradissa
sattunut tapaus, kun Judina tavatessaan Shostakovitshin sattumalta kehottaa
tätä menemään hänen sijastaan Moskovaan pitämään konserttia. (s. 84 - 85.)
9)
Judina soitti aina kuin olisi pitänyt saarnaa.
Hän tulkitsi musiikkia mystisesti uskonnon kautta. Bachin Goldberg-muunnelmat hän näki sarjana kuvituksia Raamattuun. Modest Musorgskia hän piti puhtaasti
uskonnollisena säveltäjänä, mikä Shostakovitshin mielestä oli hyvin
kiistanalainen tulkinta.
10)
Runojen lukeminen konserteissa oli
Shostakovitshin mielestä lähinnä typeryyttä. Niitä seurasi yleensä skandaali.
”Muistan, miten hän luki Pasternakin runoja. Ja vielä sellaisena aikana,
jolloin Pasternak oli kielletty. Kaiken kaikkiaan se vaikutti minusta
vatsastapuhujan istunnolta.” (s. 85.)
11)
Judinan käytöksessä oli liian paljon tahallista
hysteriaa. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan tapaus, kun hän pyysi
Shostakovitshilta apua uuden asunnon hankkimisessa, koska vanha oli ”surkea ja
ahdas koppero”. Shostakovitsh lupasi auttaa. Vaikeuksien kautta hän sai
Shostakovitshin avulla uuden asunnon. Hän tuli kuitenkin pian uudelleen
Shostakovitshin luokse uuden asunnon toivossa, koska hän oli antanut asunnon
jollekin köyhälle naiselle. (s. 85 - 86.)
12)
Shostakovitsh arvostelee myös Judinan tapaa pyytää
rahaa lainaksi, vaikka tämän tulot olivat hyvin kohtuulliset (hän sai
professorin palkkaa sekä teki paljon radionauhoituksia ja äänilevyjä). Hän
antoi ansaitsemansa tai lainaksi saamansa rahat aina heti pois käyttämättä
niitä omiin tarpeisiinsa. Kerran hänen puhelimensakin suljettiin, kun ei ollut
maksanut laskua. (s. 86.) Huolimattoman rahankäytön vuoksi hän eli lähes
jatkuvassa köyhyydessä.
13)
Kun maassa oli uskonnonvastainen kampanja,
Judinan toiminta Leningradin konservatoriossa oli Leningradin konservatorion
uuden alle 30-vuotiaan johtajan tarkkailun alla. Ryhmä tarkkailijoita ryntäsi
Judinan luokkaan kysyen, uskoiko tämä Jumalaan. Hän vastasi, ettei perustuslaki
kiellä sitä. Parin päivän kuluttua lehdessä oli hänestä pilakuva nunnan
kaavussa polvistuneiden opiskelijoiden ympäröimänä. Se merkitsi Judinalle
potkuja. Tätä kertoessaan Shostakovitsh toteaa, että Judina erotettiin ”jopa ennen
häntä”. Itse asiassa hänet erotettiin vuonna 1930 ja Shostakovitsh vasta vuonna
1948.
14)
Kirjassa kerrotaan myös tarina, jonka mukaan
Judina yritti auttaa Shotakovitshia tämän nuoruuden ongelmissaan: rahapulan,
sairastelun ja luovuuden kriisien takia. Hän vei tämän piispan luo. Tästä
tapaamisesta kirja kertoi kuin suuresta hurmostilaisuudesta. Joukko naisia
yritti rynnätä yhtä aikaa suutelemaan piispan kättä.. Shostakovitsh ei
suostunut suutelemaan piispan kättä eikä kirjan mukaan saanut häneltä
minkäänlaista apua.
15)
”Judina oli kunnollinen ja hyvä ihminen. Hänen
hyvyytensä oli luonteeltaan hysteeristä. Hän oli riivattu, uskonnon riivaama.
Hävettää puhua tästä, mutta näin oli laita. Jos Judinalle sattui jotakin, niin
– hupsis, hän oli heti polvillaan, tai käsiä suutelemassa.” Shostakovitsh
kertoo esimerkin opiskeluajoiltaan. Kun professori Nikolajev huomautti Judinaa
jostain, ”tämä oli heti polvillaan”. (s. 222.)
16)
Shostakovitsh inhosi Judinan pukeutumistyyliä:
”hän oli sentään pianisti eikä nunna” (s. 222).
17)
Kirjan mukaan Judina ”jankutti”
Shostakovitshille, että tämä oli liian kaukana Jumalasta. Nämä puheet olivat
kuitenkin Shostakovitshin mukaan ristiriidassa tämän oman käytöksensä vuoksi,
joka oli aika ajoin hyvin oikukasta. Esimerkkinä mainitaan Herbert von
Karajanin konserttivierailu Moskovassa (nähtävästi tässä Volkov viittaa vuoden
1964 vierailuun, eli silloin Judina oli jo 65-vuotias). Judin linnoittautui
mielenosoituksellisesti jalkakäytävälle konserttisalin oven eteen vaatien saada
itselleen pääsylippua. Kirjan Shostakovitsh ihmettelee uskovaisen naisen
tällaista käytöstä. (s. 223.) Minun käsitykseni mukaan se kertoo Judinan
luonteen räväkkyydestä, josta olen aikaisemmin kirjoittanut.
18)
Shostakovitshilla on kanta myös Judinan saamaan
esiintymiskieltoon. Hänen mielestä Judina oli huippuluokan pianisti, mutta tämä
haki tahallaan skandaaleja ruvetessaan musisoinnin lomassa lausumaan runoja.
Shostakovitsh tavallaan ymmärtää esiintymiskieltopäätöstä.
19)
Shostakovitsh ottaa kantaa Judinan uskon laatuun
myös seuraavassa esimerkissä, joka mielestäni tuntuu selvimmin keksityltä. Hän
kohtasi Judinan kerran hautuumaalla: hän ”seisoo, kumartelee, hupsauttelee”.
Hän sanoi Shostakovitshille, että tämän pitäisi olla lähempänä Jumalaa. Tämä
jatkoi kädellä huitaisten vain hänen ohitseen. ”Onko tuo oikeaa uskoa? Ei, vaan
taikauskoa, joka on jonkinlaisessa suhteessa uskontoon. Stalininkin taikausko
oli jonkinlaisessa suhteessa uskontoon” (s. 223.) Tästä eteenpäin kirjassa
arvioidaan Stalinia.
20)
Shostakovitshin suhtautuminen Judinan
uskonnollisuuteen kyyninen ja lähes pilkkaava. ”Judina yritti koko ajan lukea
minulle evankeliumeja. Minä kuuntelin kiinnostuneena, mutta ilman erityisiä
väristyksiä. Hän luki minulle evankeliumia, minä hänelle Tshehovia: ’Kaiken
ratkaiseminen evankeliumin tekstien perusteella on yhtä mielivaltaista kuin
vankien järjestäminen viisiriviin.’ ” (s. 230.)
Volkovin kirjassa mennään jo parodian puolelle. Sen mukaan
hän vielä vanhanakin olisi käyttäytynyt kuin oikutteleva teini. Shostakovitsh
tapaa Judinaa hyvin kummallisissa yhteyksissä. Oliko hänellä niin paljon
arvovaltaa, että hän pystyi hoitamaan professori Judinalle asunnon? Ymmärrän hyvin sen, että Solomon Volkovin
aineistoa ei pidetä luotettavana Toisaalta kriittinen lukija osaa myös Volkovin
kirjan pohjalta luoda kuvan Judinan persoonallisuuden eri puolista. Minua häiritsee
kirjassa myös Shostakovitshin vastenmielinen asenne Judinaa kohtaan. Toisaalta esimerkkien
valossa ilmenee, että Shostakovitshin ja Judinan suhde on täytynyt olla
läheinen, aivan ystävyyttä myöten. On myös ristiriitaista alussa väittää
Judinan olleen muista eristäytyvä, mutta esimerkkien kautta hänestä saa melko
lailla toisen kuvan. Judinasta tehdyssä dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns
) Shostakovitsh luonnehtii Judinaa aivan
toisessa sävyssä. Sen mukaan hänellä oli hyvin kunnioittava asenne
kurssikaveriinsa.
En ole laittanut näihin esimerkkeihin kertomusta Mozartin
pianokonsertosta nro 23, siihen liittyvästä salamannopeasta
levyntekoprosessista ja tapauksesta, kun levy löydettiin Stalinin asunnosta
levylautaselta (s. 228 – 229). Olen lukenut eri lähteistä Stalinin viimeisistä
päivistä, mutta Volkov kyllä luo hänestä lähes mielipuolisen ja taikauskoisen
hullun kuvan. Se kertoo jotain Volkovin tyylistä. Henkilöhahmoja väritetään
hyvin railakkaasti ja kärjistetysti ja näin luodaan kirjaan erikoista
ilmapiiriä. Judinaan viitaten tämän liioittelevan tyylin alta pystyy löytämään
piirteitä siitä aidosta Judinasta, kunhan vain faktoina kerrotuista
esimerkeistä kaavitaan turha kuori pois.
….
Esitän nyt lähinnä katsomassani dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns)
esiin tulevia asioita. Siinä Judinalle läheiset ihmiset kertovat kokemuksiaan hänestä.
En nimeä muistelijoita erikseen.
Eräs Judinan oppilas
kertoo, että oppilaat kokoontuivat yhteen kurssien jälkeen (nähtävästi
30-luvulla). Kaikki tiesivät hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan, mutta hän
ei koskaan tuonut sitä esille. Hän ei julistanut uskoaan.
 |
| Maria Judina oppilaittensa keskellä |
Beethovenin pianosonaatista tämä oppilas kertoo Judinan
kysyneen: ”Tunnetko kuinka paljon tässä on hyvyyttä?” Se kertoo jotakin Judinan
pedagogisesta tyylistä.
Oppilas toteaa kaiken positiivisuuden ohella myös hänen
persoonallisuutensa toisen puolen: ”Häneen yhdistyi idealismi, romantismi sekä
erityinen materialismi ja pragmaattisuus.” Sitä hän ei kerro, mitä se
käytännössä merkitsi. Hän toteaa kuitenkin tämän olevan vaikea yhdistelmä ja
kuvaa Judinan persoonallisuutta ”hankalaksi” (’сложный’, ’complex’).
Tarkennan yhden edelliseen kirjoitukseeni jääneen
epätarkkuuden. Pianotaiteilija Heinrich
Neuhaus kysyi Judinalta, miksi hän soittaa Bachia eräässä kohdassa niin
nopeasti. Judina vastasi: ”Nythän on sota!” Olin edellisessä tekstissäni
laittanut epähuomiossa säveltäjäksi Schubertin. Tosin Maria Drozdova kertoo
radio-ohjelmassa kyseessä olleen Chopinin musiikkia (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/ ).
Dokumentissa käsitellään myös Judinan raha-asioita. Hänen
rahapulastaan ja suorapuheisuudesta kertoo tämä erään muistelijan kertoma
tarina. Hän oli mennyt vaimonsa kanssa kyläilemään Judinan luo Smolenskin
aukion liepeille. Matkalla hän oli ostanut kauniin kukkakimpun. Perille
tultuaan Judina oli moittinut vierasta, miksi hän toi niin kalliin kimpun.
Olisi mieluummin antanut sen rahana. Omaisuudesta oli jäljellä vain piano,
jonka myymistä hän oli suunnittelemassa.
Monet kertoivat ihmettelevänsä hänen rahapulaansa ja velkaantumistaan.
Hänen kuoltuaan häneltä jäi siskonsa kertoman mukaan noin 14 000 velkaa.
Hän ei käyttänyt lainaamiaan rahoja itselleen, vaan lahjoitti ne eteenpäin. Se
oli osa hänen kristillistä vakaumustaan. Hän jopa etsi apua tarvitsevia. Hän
auttoi monia jaloilleen, ja etsi siten muita autettavia. Drozdova muistuttaa radiokeskustelussa
Judinan vakaumuksesta, jonka tämä oli omaksunut jo uranvalintaa tehdessään: taiteilijan
tulee elää köyhyydessä.
Voisikohan tulkita nykyajan silmin, että Judinalle raha oli
jonkinlainen trauma ja jopa addikti?
Ainakin näin voi päätellä hänen isoista veloistaan ja myös muusta
käytöksestä. Raha poltti hänen käsiään ja hän pyrki pääsemään siitä nopeasti
eroon. Syy voi sitten olla vaikka tuo toisten auttaminen. Hän oli jatkuvassa
kierteessä. Se oli köyhyyteen antautumisen toinen puoli.
Suhteessa kirjallisuuteen näkyy hänen
”toisinajattelemisensa”. Hän piti siitä, mikä oli kiellettyä: Pasternak,
Zabolotski, Ahmatova. Hän järjesti kirjallisuusiltoja, jollaisessa kerran Boris
Pasternak luki katkelmia uudesta, vielä julkaisemattomasta romaanistaan (Tohtori Zhivago). Ne olivat erään
muistelijan mukaan unohtumattomia.
On tullut jo esille Judinan innostus lukea esitysten ohessa
itselleen läheisiksi kokemiensa runoilijoiden tuotantoa. Judinan suosikkipaikka
konserteilleen oli Moskovan konservatorion pieni sali, koska juuri se oli
sopivin paikka runojen lausumiseen. Konservatorion johtaja aina ääni väristen
pyysi ettei hän lukisi, koska julkaisukiellossa olevien runojen esittämisestä
seuraisi vain ongelmia.
Hänen laajaa kulttuurinen näkemys on jo tullut mainittua,
kuin myös hänen intohimonsa uuteen musiikkiin: Stravinskiin, Hindemithiin,
Stockhauseniin ja mm. venäläiseen Andrei Volkonskiin. Jotain hänen musiikillisesta
harrastuneisuudesta kertoo myös se, että hän soitti jossain yhteyksissä
patarumpuja ja vielä vanhalla iällä hän alkoi soittaa alttoviulua. Nykyisin
tuntuu hassulta kuulla, että hänet erotettiin Gnesin-akatemian professorin
virasta vielä vuonna 1960 mm. sen vuoksi, että hän toi esille Igor Stravinskin
musiikkia. Itse hän toteaa erottamisen syyksi hänen eurooppalaisuutensa.
Musiikin suhteen hän oli hyvin vaativa. Dokumentin pohjalta
saa käsityksen, että hän ei suostunut kompromisseihin orkesterin kanssa.
Harjoituskertoja täytyi olla riittävästi, vaikka se olisi vaatinut orkesterilta
ylivoimaisia, myös fyysisiä ponnistuksia eri instrumenttien edestakaisessa
raahaamisessa harjoituspaikalle (dokumentissa viitataan Bartokiin). Omalta
kohdaltani voin lisätä esimerkkinä Mozartin pianokonserton nro 23, jonka viimeisessä
osassa tempo on orkesterin kannalta lähes ylivoimaisen nopea.
Eräs kertoo tarinan Judinan itkusta. Hän oli tavannut tämän itkemässä.
Judina kertoi, että Andrei Sinjavski oli vangittu (mikä tapahtui vuonna 1966).
Hän itki usean minuutin ajan, kunnes vaikeni ja alkoi arvostella Sinjavskia
siitä, että hän oli lähettänyt käsikirjoituksensa länteen salaa. Hänen mielestään
kaikki toiminta pitäisi olla avointa, salailu on eettisesti väärin. Sinjavski
oli hänen mielestään tehnyt virheen eikä hän voinut sitä hyväksyä. Judinan itku
oli muistelijan mukaan kärsivää itkua, surua ihmisyyden katoamisen vuoksi. Nämä
kyyneleensä ja surunsa hän muistelijan mukaan ilmaisee hyvin voimallisina
pianoversiossaan Mozartin Lacrimosasta (Requiem).
Tämä versio on vuodelta 1954: https://www.youtube.com/watch?v=cVP6uWKBMbk
.
….
Minulle Judinassa on avautunut suorapuheinen ja rehellinen,
tosin joskus avoimuudessaan liiankin impulsiivinen persoonallisuus. Hänen
sydämenasiansa oli huolehtia lähimmäisistä; lukemani ja katsomani aineiston
valossa hän tuntui noudattavan tuota periaatetta niin vilpittömästi, että
joutui ajoittain itse vaikeuksiin. Hän oli omistautunut omalle kutsumukselleen
ja vähät välitti, jos jotkut hallintovirkamiehet antoivat hänelle potkut. Ne
olivat pikkuseikkoja. Samanlaisia pikkuseikkoja saattoivat olla myös omaan
terveyteen liittyvät asiat. Hän ei antanut niiden häiritä. Jos tennistossut
olivat kipeille jaloille sopivammat, hän käytti niitä. Eräässä jutussa
kerrotaan hänen soittaneen konsertissa sormet laastarissa. Muutaman
ylimääräisen kappaleen jälkeen hän oli todennut sormiaan näyttäen, että ne ei
enää kestä soittamista. Sormet olivat menneet rikki hänen peratessaan illalla
kissoilleen kaloja.
 |
| Dokumenttielokuvasta kaapattu kuva Judinan tennistossuista konsertin aikana |
Loppuun lainaan säveltäjä Alfred Schnittkea, joka on
todennut Maria Judinasta seuraavaa:
”Ihmisellä on erilaisia opettajia. Jotkut ohjaavat
oppilaansa jokaista askelta – he opettavat heidät kävelemään. Toiset
avaavat oppilailleen oven maailmaan – he opettavat heidät näkemään. On vielä
kolmannenlaisiakin opettajia. He kulkevat sitä yhtä ja ainoaa itsellensä
tärkeäksi katsomaansa tietä aivan kuin eivät tarvitsisikaan seuraajia tai
mukanakulkijoita. Päämäärätietoisuudessaan he ovat tiukkoja: he eivät salli
lepoa itsellensä eikä liioin muille. Päämäärä heillä on niin kaukana, että sitä
on mahdotonta saavuttaa, mutta heillä on seuraajia, koska he näyttävät
tärkeimmän – sen mihin pitää kulkea.”
Lähteitä:
Shostakovitsh, Dmitri. Dmitri
Shostakovitshin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suom. Seppo Heikinheimo.
Otava, Keuruu 1980.
-
Maria
Drozdova.
-
Maria Judinaa käsittelevä dokumenttielokuva
-
W.A.Mozartin pianokonsertto nro 23 A-duuri,
solisti Maria Judina (1943).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti