NUORI TOLSTOI – Kaukasiassa, Krimin sodassa...

Sain kirjoitukseeni kimmokkeen Pietarissa katsomastani näytelmästä, joka pohjautuu Leo Tolstoin pienoisromaaniin Kasakat. Näytelmä kuuluu Pietarin Lensovet-teatterin pienen näyttämön ohjelmistoon. Ensi-ilta on ollut vuonna 2017. Kyseessä ei ole mikään suuren yleisön esitys. Tila on pieni ja katsojat ovat läheisessä tuntumassa näyttelijöihin. Henkilöhahmoja on peräti 15, osa näyttelijöistä on kaksoisroolissa. Olen ollut huomaavinani, että kiinnostus Tolstoita kohtaan on Venäjällä lisääntymässä, ja näytelmäkin osaltaan vahvistaa käsitystäni. 

Tolstoin teos ilmestyi vuonna 1863, mutta sen tapahtumat liittyvät kirjailijan 10 vuotta aikaisempiin kokemuksiin Kaukasiassa Venäjän armeijan palveluksessa.  Siinä esiintyvä junkkari Dmitri Oleninin hahmo on ilmiselvästi kirjailijan oma alter ego.  Pienoisromaani vie lukijansa maailmaan, jolloin Leo Tolstoin kirjailijan tie oli alkuvaiheessa. Tolstoi halusi irtautua seurapiireistä, laajentaa maailmankuvaansa ja kehittyä ihmisenä. Käsittelen kirjoitukseni aluksi näytelmää ja samalla teosta. Etusijalla on kuitenkin itse kirjailija. Kaukasian vuosien myötä mennään laajemmin Tolstoin lopulta lyhyeksi jääneelle sotilasuralle ja myös hänen muihin nuoruuden keskeisiin elämänvaiheisiin.

Tolstoi oli Kaukasiassa sotapalveluksessa kesäkuusta 1851 tammikuuhun 1854. Sen jälkeen sotilaan ura jatkui Tonavalla sekä Bulgarian ja Romanian rajalla. Syksyllä Tolstoi siirtyi Kirimille Sevastopoliin, jossa hän viipyi noin vuoden verran. Vuoden 1855 elokuussa hän vietti Sevastopolin savuavissa raunioissa 27-vuotissyntymäpäiväänsä ja siitä reilun parin kuukauden kuluttua hän lähti Krimiltä suoraan Pietariin, jossa hänet otettiin vastaan jo valmiina kirjailijana. Hänen Kaukasiassa viimeistelemänsä esikoisteos Lapsuus oli nähnyt päivänvalon vuonna 1852. Lisäksi oli ehtinyt ilmestyä muutamia Kaukasiaan ja Krimille liittyviä sotakertomuksia ja kuvauksia. Tolstoi teki heti kirjailijapiireihin tullessaan vaikutuksen. Sotakokemukset olivat luoneet nuoreen mieheen itsevarmuutta ja määrätietoisuutta. Sisällä toki edelleen paloi eikä hän pystynyt vielä muutamaan vuoteen vakiintua paikoilleen.

Kasakat-romaanin syntyhistoriaan liittyy myös oma tarinansa. Tolstoi kehitteli teostaan monta vuotta ja oli siitä jo luopumassa. Hän rupesi 60-luvulle tultaessa tekemään yhteistyötä Russki vestnik -aikakauslehden päätoimittajan M. Katkovin kanssa. Kun Tolstoille tuli kerran pelivelkaa, Katkov tuli hänen avukseen ja antoi velan takaisinmaksuun 1000 ruplan summan. Sen oli määrä olla ennakkomaksu lehteen tulevasta Kaukasiaan ja kasakoihin liittyvästä pienoisromaanista. Kirja oli jäänyt kesken eikä Tolstoi tuntunut saavan potkua sen viimeistelyyn. Vuonna 1862 Tolstoi oli jo valmis palauttamaan tuon summan Katkoville. Nähtävästi tämä ei suostunut ottamaan summaa, mikä sai Tolstoin vielä paneutumaan teokseen. Se valmistui ja julkaistiin lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1863. Romaani sai paljon huomiota osakseen. Kriitikoista monet kiittivät, jotkut arvostelivat. Esimerkiksi Oleninin ratkaisua paeta sivistyksen parista alkukantaiseen asuinympäristöön eivät kaikki hyväksyneet tai ymmärtäneet.

Pelihimo ja siitä johtuvat turhat velat sekoittivat turhan usein nuoren Tolstoin elämänkulkua. Mies joutui usein niitä pakenemaan eikä hän ilman muiden apua veloistaan selvinnyt. Velat oli maksettava, siinä oli kyse miehen kunniasta. Naiset olivat toinen heikkous. Aikamoista nuorallatanssia hänen elämäntiensä on ollut. 

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma Venäläisen kirjallisuuden historiassaan (Gaudeamus 2015) käsittelevät myös Leo Tolstoin Kaukasian vuosia ja kiteyttävätkin asian oikein hienosti (s. 335). Tolstoille Kaukasia oli ennestään tuttu lähinnä romantiikan kirjallisuudesta, kuten Puškinin ja Lermontovin teoksista. Itse hän loi teoksissaan siitä realistisemman kuvan. Ekosen ja Turoman mukaan Tolstoi esittää Kasakat-teoksessaan poleemisen vastineen romantiikan erotisoituneelle Kaukasia-kuvalle. Kiteytys osoittaa mielestäni, että Tolstoi oli ehtinyt kypsytellä Kasakat-teoksen näkemystään. Ja ehkäpä – niin uskallan päätellä – hän itse oli sen mukana kypsynyt ihmisenä.  Oleninin ihastuksen kohde Marjana poikkeaa aikaisemmista kaukasialaisista naiskuvauksista. Hänestä löytyy itsellisyyttä. Myös Oleninin omat tunnontuskat kertovat kunnioituksesta eri lailla kuin Puškinin ja Lermontovin teoksissa. Ekonen ja Turoma luovat myös hyvän katsauksen Tolstoin Kaukasia-aiheisiin teoksiin.

ITSEÄÄN PAOSSA

Näytelmä on nimeltään venäjäksi ”Beglets” (Беглец), joka tarkoittaa 'karkuria'. Tässä yhteydessä sen voisi suomentaa myös pakoilevaksi ihmiseksi.  Ohjaaja Aidar Zabbarovilla on ollut nimen valintaan selkeä syy. Sen nimiseksi Tolstoi oli alun perin teostaan suunnitellut. Hänelle Kaukasia oli ollut kuin pakomatka. Hän oli kyllästynyt Moskovan seurapiirielämään, mutta ennen kaikkea myös omaan itseensä. Hän oli levottomassa käymistilassa hakien perustaa omalle maailmankatsomukselleen. Lähdön konkreettiseksi syyksi on usein mainittu nuoren miehen pelivelat, mikä lienee osittain totta. Kortinpeluu riskeineen kuului tuolloinkin miesväen huvituksiin. Tolstoilla se hupi meni usein turhan rankaksi. Tolstoi oli jäänyt koukkuun haluten pelihimollaan osoittaa lähinnä halveksuntansa rahaa kohtaan. Sotilasuransa aikana hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään sitä pakoon. Voin paljastaa, ettei sen jälkeenkään.  

Leo mietti tuolloin 1850-luvun alussa kovasti, mitä elämässään tekisi. Hänellä oli jäänyt lakitieteen opinnot Kazanin yliopistossa kesken. Hän oli perinnönjaossa saanut omistukseensa Jasnaja poljanan kartanon maaorjineen ja myös sen hoitoon oli halu keskittyä. Mutta se antoi odottaa. Sotilasurakin kiinnosti. Ja kun Leon vanhin veli Nikolai palasi joulukuussa 1850 Kaukasiasta, ei Leo enää harkinnut. Hän halusi seurata isonveljensä jälkiä. Koska Leo oli aatelinen, hänelle avautui automaattisesti tie upseeristoon. Aateliset hyväksyttiin armeijaan junkkareina, mikä vastaa aliluutnantin arvoa. Esikuvina Tolstoilla lienevät olleet myös runoilijat Aleksandr Puškin ja Mihail Lermontov, joille Kaukasian kokemukset olivat olleet inspiraation lähteenä. Kuten jo totesin, Kaukasiassa Tolstoin kirjailijan ura pääsi toden teolla alkuun. Tekemisen puutteessa hän alkoi kirjoittaa ja esikoisteosta seurasi tarkkoihin havaintoihin nojautuvia kertomuksia, joista ensimmäinen oli vuonna 1853 valmistunut sotakuvaus Hyökkäys.

Näytelmän ja romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaukasukselle Terek-joen rantamille, jossa asustaa kauan aikaa sitten seudulle paennut kasakkayhteisö. Joen toisella rannalla asuu islaminuskoiset tšetšeenit. Joki on rajana, mutta konflikteja on historian saatossa riittänyt.  Samalla kuvataan, kuinka jännitteistä huolimatta ryhmät kykenevät elämään sopusoinnussa. Tolstoin teos on kaiken muun ohessa myös kansatieteellinen katsaus alueen väestöön. Tolstoi on tehnyt asukkaiden elämäntavasta tarkkoja huomioita. Näytelmässä nuo seikat on huomioitu ja kasakkayhteisön kulttuuriset erityispiirteet saavat tärkeän painon, mutta ne eivät kuitenkaan rajoita liiaksi taiteellisia vapauksia. 

Esityksessä soi Terekin kasakoiden oma musiikki. Näyttelijät esittävät lauluja aidosti ja antaumuksella. Se tekee näytelmästä kaiken traagisuuden ohessa raikkaan ja eläväisen. Lopussa vietetään häihinsä valmistautuneen kasakkanuorukaisen hautajaisia mutta esitys jättää kuitenkin ilmaan elämän ja kulttuurin jatkumon.

Esittelytekstissä todetaan, että aivan kuin Tolstoi itse, myös teoksen päähenkilö Dmitri Olenin lähtee Kaukasiaan yrittäen aloittaa uuden elämän ja toivoen löytävänsä onnen. Hän haluaa itselleen aidompaa elämää, jossa ei tarvita virheiden tuomaa katumusta. Ohjaaja Aidar Zabbarov toivoo, että esityksestä tulisi katsojille läheiseksi juuri tuo itsensä etsimisen teema. Hän on halunnut suunnata sen nuoremmalle yleisölle. Valitettavasti vain minun katsomassani esityksessä ei nuorta yleisöä paljoa näkynyt.

Aidar Zabbarov kirjoittaa lisäksi seuraavaa (kyseessä on vapaa suomennokseni):

”Tolstoin palatessa Kaukasiasta hän oli 25-vuotias. Hän halusi löytää elämään tukipilarin, hän halusi löytää itsensä. Itse olen nykyisin saman kysymyksen äärellä. Tolstoin Olenin kokee tunteen, että hän on menettänyt oman persoonallisuutensa, yksilöllisyytensä. Näytelmän nimi on sama, jolla Tolstoi alun perin  halusi teostaan kutsuttavan. Päähenkilö valitsee pakopaikakseen Kaukasian ja kohteekseen kasakat, joita Tolstoi itse kutsui ”vapautta rakastaviksi kulkureiksi”. Häntä veti puoleensa heidän aitoutensa, vilpittömyytensä, naiiviutensa ja suoruutensa, heidän luonteva, muodollisuuksista vapaa olemuksensa. Suurin paradoksi oli kuitenkin siinä, että koettuaan romaanin tapahtumat teoksen päähenkilö ymmärtää, että itseään hän ei pääse pakoon. Jos ei itse kykene uudistumaan, maailma ympärillä ei muutu. Pakenemiselle ei löydy mieltä. Kaikki on sisässämme.”

Lensovet-teatterin pienen näyttämön tila sallii kokeilut. Se antaa vapauksia lavastukseen ja esitykseen. Nyt katsomot oli sijoitettu molemmin puolin salia. Lavastus oli pelkistetty. Keskelle salia oli viistoittain sijoitettu tuoreesta maalaamattomasta puusta kyhättyjä laatikoita, joiden päällä näyttelijät pystyivät kulkemaan. Laatikot saattoi avata ja sieltä näyttelijät ottivat kohtauksissa tarvitsemiaan esineitä ja vaatteita. Saliin saapuessani ne minusta ensi silmäyksellä vaikuttivat ruumisarkuilta, mikä taisi olla myös lavastajan pyrkimyksenä. Loppukohtauksessahan ajatus toteutuu, kun yksi romaanin ja näytelmän päähenkilö saa luodin vatsaansa ja kuolee. Lavastus kertoi osaltaan, kuinka juurtuneita kasakat olivat omaan maahansa, kuinka kiinni he olivat omassa elämässään ja elämäntavoissaan.

Näytelmän alussa tapahtuu kohtaus, joka iskostuu katsojan mieliin ja traagisuudessaan varjostaa näytelmän myöhempiä tapahtumia. Reipas nuori kasakka nimeltään Luka (Lukaška) – yksi näytelmän päähahmoista -  ampuu vartiossa ollessaan toiselta rannalta kasakoiden puolelle pyrkivän tšetšeenitaistelijan. Lukan omaksikin hämmästykseksi luoti osuu heti tarkasti oikeaan kohtaan. Näytelmässä tapausta painotetaan hidastuksella ja se jättää ilmaan painostavan tunnelman. Lukalle tapaus palautuu välillä tajuntaan kuin muistuttaen jostain. Hänellä on kuitenkin mielessä suurempi asia. Hänelle on jo valittu morsian. Hän on kylän kaunotar – Marjana. Molempien vanhemmat ovat keskenään sopineet oman perinteensä mukaisesti, että heidät vihitään. Marjanakaan ei halua vastustaa vanhempien ratkaisua. Lukan suhde neitoseen on viriämässä ja tuleva tapahtuma täyttää mielen. Toisaalta Luka on vain kevytmielinen nuori mies, jonka elämään kuuluu myös muuta kuin avioliitto. Se puoli hänestä korostuu ehkä romaanissa näytelmää enemmän.

Romaanissa tuo ampumistapaus on toki myös tärkeällä sijalla, mutta siinä se jää enemmän muiden tapahtumien peittoon. Näytelmän ohjauksessa se saa enemmän painoa. Romaanin keskiöön nousee selvemmin venäläinen upseeri Dmitri Olenin, joka saapuu kasakkakylään haluten vuokrata jostakin asunnon. Vapaa mökki löytyykin Marjanan vanhempien kotipihasta.

Olenin otetaan vastaan kylmäkiskoisesti mutta häneen totutaan, etenkin kun miehellä on rahaa. Kasakat ovat vieraanvaraista väkeä.  Siihen myötävaikuttaa myös Oleninin avoin ja auttavainen luonne. Hän hakeutuu kyläläisten seuraan. Näin käynnistyy tapahtumien vyyhti. Aluksi Olenin lähestyy yhteisöä kunnioittaen. Hän haluaa tutustua ihmisiin, saada heidän hyväksynnän. Hän kiinnittää kyllä huomiota Marjana-neitoon mutta pysyy kunnioituksesta hänestä etäällä tietäen Lukan ja Marjanan tulevasta avioliitosta. Tilanne kuitenkin kehittyy niin, että lopulta Olenin ei voi vastustaa kiusausta. Hän rakastuu Marjanaan ja haluaa pyytää tätä vaimokseen. Tuohon suunnan muutokseen vaikuttaa omalta osaltaan myös Oleninin Moskovan ajoilta tutun ystävän Beletskin ilmestyminen kylään.

Olenin muistuttaa kovasti Tolstoita itseään, sotilasarvoa myöten. Hän on Tolstoin tapaan kyllästynyt yläluokan värittömään ja sisällöltään tyhjään elämään ja kaipaa vaihtelua. Beletskin ilmestyminen sekoittaa hieman nuoren miehen maailmaa. Vanhasta ei olekaan kovin helppo irtautua. Ja tapahtumiin tulee säröä. Olenin vaivautuu, mutta ei voi ystäväänsä suoraan torjua. Beletski saa paikalliseen naisväkeen eloa ja sen myötä myös Olenin ottaa rohkeamman asenteen suhteessa Marjanaan. Tämä yrittää vielä torjua mutta antaa lopulta periksi. Vanhempien on kuitenkin annettava ensin suostumuksensa. Isä on työssä muualla opettajana ja Oleninin on odotettava. Tilanteeseen tulee kuitenkin sitä ennen käänne.

Kun Olenin tekee ratkaisunsa lähestyä Marjanaa, hän käyttää romaanissa ilmausta, joka merkitsee suitsien löyhentämistä. Olenin on pitänyt itseään suitsista kiinni, mutta hän päätyy löyhentämään niitä eli ottamaan itselleen enemmän vapauksia. Minulle jää kaikesta kuitenkin vaikutelma, että Olenin vain kuvittelee rakastuneensa. Myös Marjanan tunteet kertovat osaltaan hämmennyksestä.

Olenin löytää kasakoiden elämästä luonnollista yksinkertaisuutta ja havaitsee kiinteän suhteen luontoon. Hän ystävystyy vanhan kasakan Jeroškan kanssa, oppii tältä metsästyksen taitoja. Hän samoilee paljon ympäristössä yksikseen miettien samalla omaa suhdettaan ihmisiin ja omaa tilaansa. Hän kokee jonkinlaisen kirkastumisen. Etsiessään merkitystä omalle elämälleen ja olemiselleen hänelle tulee kiivas halu auttaa ihmisiä. Elämän mielekkyys ja merkityksellisyys on siinä, että hän voi uhrautua toisten hyväksi, osoittaa siten rakkautta heitä kohtaan.

Olenin tekee Lukalle hyvän tahdon eleen lahjoittaen Lukalle yhden hevosistaan. Luka ottaa lahjan vastaan, mutta jää hämmentyneeseen tilaan. Hän ei voi ymmärtää teon tarkoitusperiä. Lahjoittamiseen ei ole mitään syytä. Se vaikuttaa lähinnä mielistelyltä. Olenin yrittää vakuuttaa olevansa rikas. Lukan äiti ei näe venäläisessä upseerissa mitään hyvää pitäen varmana, että Olenin on sen varastanut. Luka käykin sen pian vaihtamassa toiseen hevoseen joutuen toki vaihtokaupassa hieman maksamaan. Olenin ei ole asiasta välittävinään, vaikka katsoja ja lukija ymmärtää, että venäläinen pitää lahjan pois luovuttamista loukkaavana eleenä.

Jeroškasta tulee Oleninille läheinen ystävä ja tämä palkitsee ukon kestitsemällä häntä runsaasti viinillä. Suhde luonnollisesti tiivistyy. Aivan lopussa Jeroška pyytää tältä lahjaksi pyssyä. Olenin luonnollisesti suostuu mutta palvelija ihmettelee isäntänsä käytöstä. Myös Marjanan isä huomaa tilaisuutensa tulleen ja hän päättää yhtäkkiä nostaa Oleninin mökin vuokraa. Olenin on tässäkin vilpitön ja avoin. Hän suostuu helpottuneena hymyillen.

Tilanne kärjistyy lopussa, kun häihinsä valmistautuva Luka haavoittuu taistelussa tšetšeenejä vastaan kuolettavasti vatsaan. Syyllinen on Lukan ampuman tšetšeenisotilaan veli. Verikosto siis elää. Taistelussa kyllä kasakat selvisivät voittajina mutta kyläyhteisö suree Lukan kohtaloa.

Näytelmässä vietetään jo hautajaisia mutta romaanissa Luka ei itse asiassa vielä kuole. Olenin yrittää ehdottaa, että paikalle haettaisiin venäläinen lääkäri. Kasakat kuitenkin torjuvat ehdotuksen. Hai turvautuvat omaan luonnonmukaisena pitämäänsä hoitomenetelmään – yrtteihin.

Lukan kohtalo tiivistää yhteisöä. Tässä vaiheessa Marjanakin torjuu yksiselitteisen selvästi Oleninin lähestymisen ja kosinnan osoittaen sillä tavoin luottamustaan omilleen. Kun Olenin ei saa ympäriltään enää vastakaikua, hänellä ei ole muuta keinoa kuin lähteä pois.

Näytelmä päättyy hautajaisiin ja kyläläisten suruun. Lukan äidin suru on käsin kosketeltava. Olenin on jäänyt yksin itsensä kanssa. Romaanin loppukohtauksessa vain Jeroška tulee jättämään jäähyväisiä. Se on kyllä lämminhenkinen kohtaus. Lähdettyään Olenin vilkaisee taakseen. Jeroška jutteli Marjanan kanssa omista asioistaan eivätkä he enää vilkaisseetkaan Oleninin valjakkoon.

Näytelmän puolivälissä yksi keskeinen kohtaus on Oleninin ja Lukan yhteenotto, jossa  kaksi eri kulttuuria ajautuu keskenään vastahankaan. Taustalla on Lukan kalseus venäläisupseeria kohtaan ja toisaalta Oleninin tarve tutustua kasakkayhteisöön. Myös Marjanan hahmo on kinastelun nimeämättömänä kohteena.

Sanailu näyttäisi kehittyvän kaksintaisteluksi mutta ohjaaja suuntaa sen humoristisempaan suuntaan ja lopussa jo lähelle akrobatiaa. Kisaillaan viinin juonnissa. Sitä ei juoda lasista tai tuopista vaan leilin korvaavasta valtavan isosta muovisesta pullosta. Osapuolet hörppivät viiniä vuoron perään. Tahti kiihtyy ja tunteet sen mukana. Se käy yhä aggressiivisemmaksi ja kiihkeämmäksi, jossa viini valuu pitkin leukapieliä ympäriinsä, kai roiskuen jo lähellä istuvan yleisönkin jaloille.  Kumpikaan ei anna periksi. Yleisö seuraa totista leikkiä hymyn häive suunpielessä. Sitten huvittaa jo enemmän, kun Olenin venäläiseen tyyliin alkaa kaivata jotain juomisen lomaan jotain syötävää. Tilanne laukeaa hetkeksi. Luka etsii aikansa ja löytää laatikon pohjalta kurkun. Sitten alkaa se hauskin ja samalla pelottavakin vaihe, kun Luka yrittää valtavalla miekallaan saada kurkun leikattua. Kohtauksella halutaan kuvata nuorten miesten jännitteistä tutustumisprosessia.

Palaan vielä pako-teemaan. Dmitri Olenin on tietysti paossa omaa elämäänsä mutta myös sivistystä ja suuren kaupungin houkutuksia. Hän löytää Kaukasian luonnosta rauhan, mutta ei pysty pakenemaan omaa sisimpäänsä. Näytelmän nimi ”Pakeneva” viittaa myös Lukaan. Näytelmän alussa hän ampuu tšetšeenitaistelijan. Tuo hetki palaa välillä välähtäen Lukan tajuntaan. Hän pelkää kostoa, tietää olevansa vaarassa ja kai tajuaa kohtalonsa. Kuolemaansa hän ei voi paeta. Mutta hän ei pakene Oleninin lailla itseään. Yhteisö tuo hänelle parhaimman turvan.

…

Näytelmä jättää jälkeensä tunteen, jossa Kaukasiassa elävän yhteisön perinteitä ja etnisiä erityispiirteitä pitää kunnioittaa. Sillä on oma viestinsä venäläiselle yleisölle. Näytelmän kaksi venäläistä hahmoa Olenin ja Beletski tuntuvat siinä kontekstissa enemmän tai vähemmän häiriköiltä. Teos syntyi aikana, kun Tolstoin ”vaellusvuodet” oli tuolloin jo takanapäin. Hän oli juuri avioitunut ja asettunut aloilleen. Kaukasian ”pakoretkeen” oli tullut jo perspektiiviä.  

Tolstoilla on Kaukasian vuosilta autenttisempaakin tuotantoa, myös päiväkirjamerkintöjä. Ensimmäinen Kaukasiaa käsittelevä teos oli kertomus Hyökkäys, jonka ilmestymisvuodeksi on merkitty 1853. Vuonna 1855 ilmestyivät kertomukset Metsänhakkuu ja Pyry. Tolstoille jäi Kaukasiasta hyvät muistot. Hän palasi myöhemmin aiheeseen. Vuonna 1872 hän kirjoitti lapsille tarkoitetun kertomuksen Vankina Kaukasiassa. Siinä hän myötäilee Aleksandr Puškinin samannimistä runoelmaa. Elämän ehtoolla syntyi vielä Hadži Murat, josta on ilmestynyt melko tuore uusi suomennos. Sekin on mielenkiintoinen teos mutten nyt siihen puutu. Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Hän siirtyi Tonavalle sotimaan Turkkia vastaan.

KASVUN VUOSIA

Ennen kuin siirryn Krimin sotaan, otetaan askel taaksepäin. Tutustutaan Leo Tolstoin elämään ennen Kaukasian vuosia. Olen käyttänyt  youtubesta löytämiäni dokumentteja ja keskusteluja. Varsinkin kirjailija Pavel Basinski on viime vuosina perehtynyt Tolstoin elämään. Netistä olen löytänyt hänen luentojaan ja haastatteluja. Basinskin vuonna 2016 ilmestynyt elämäkerta ”Leo Tolstoi – vapaa ihminen” (Лев Толстой – свободный человек) on minulle tärkeä teos ja se on saanut myös Venäjällä huomiota. Hän on kirjoittanut muutaman Tolstoita käsittelevän teoksen ja takana on ollut perusteellinen pohjatyö. Dokumenttifilmeistä tätä klikkaamalla löytyy eräs käyttämäni lähde. Se on mielenkiintoinen mutta tarkkana on oltava, sillä mutkia on saatettu hieman suoristaa.

…

Leo Tolstoi syntyi vuonna 1828. Isänsä oli kreivi Nikolai Tolstoi ja äiti ruhtinatar Maria Volkonskaja. Perheessä oli ennestään kolme poikaa – Nikolai, Sergei ja Dmitri. Viides lapsi oli tyttö. Äiti kuoli pian tyttären syntymän jälkeen Leon ollessa parivuotias. Isä kuoli vuonna 1837 Leon ollessa 7-vuotias.  Lapset joutuivat sukulaisnaisten kasvatettavaksi. Eikä Leo-pojasta tullut mikään kullannuppu.

Leo vietti lapsuutensa sukutilalla Jasnaja poljanassa, mutta huoltajan vaihduttua vuonna 1843 lapset joutuivat muuttamaan Kazaniin. Siellä isojen veljien kerrotaan järjestäneen 14-vuotiaalle Leolle jekun. He veivät hänet ilotaloon. Se olikin kokemus, josta alkoi nuorukaisen ylipitkä murrosikä.

Leo aloitti Kazanin yliopistossa lakitieteen opinnot, muttei saanut niitä koskaan päätökseen, mikä kertoo lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta. Hänet erotettiin yliopistosta keväällä vuonna 1847.

Leo alkoi kuitenkin osoittaa määrätietoisuuden piirteitä. Samana vuonna hän päätti alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Ensimmäisissä kirjoituksissaan hän asetti itselleen kysymyksen: ”Mikä minä oikein olen?” Hän alkoi tutkia itseään, tehdä perinpohjaisen selvityksen. Ensimmäisiä tavoitteita oli tehdä itsensä riippumattomaksi muiden tahdosta. Hän laati itselleen ohjelman, jota noudattamalla hän halusi kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Se koostui säännöistä ja toimintaperiaatteista, joiden tarkoituksena oli kehittää häntä kurinalaisuuteen.  Hän ei hylännyt periaatteitaan, vaikka hairahtuikin ilotaloihin ja uhkapeleihin kerta toisensa jälkeen. Se taas johti katumiseen ja itsesyytöksiin. Päiväkirjan teon hän hylkäsi jo samana vuonna mutta alkoi kirjoittaa sitä kolmen vuoden kuluttua uudestaan.

Keväällä 1847 Tolstoille tapahtui Kazanissa vielä yksi nolo tapaus. Hän sai 18-vuotiaana tippurin ja joutui sairaalaan. Se hoidettiin kyllä kuntoon eikä jälkitauteja ilmennyt.

Sairaalassa oloon liittyy tarina, jonka totuudenmukaisuudesta en mene takuuseen. Kerrotaan, että sairaalassa Tolstoi tapasi henkihieveriin hakatun buddhalaismunkin, joka ei vakaumuksensa vuoksi ollut vastustanut väkivaltaa. Nuori Leo pääsi näin ensi kosketukseen väkivallattomasta vastarinnasta.  Se ei vielä tuolloin kantanut hedelmää. Vuosia myöhemmin Krimin sodassa Tolstoi joutui kohtaamaan sodan lohduttomuuden. Ne jäivät kokemuksina alitajuntaan ja kehittyivät kokemuksen karttuessa vakaumukseksi. Viimeisinä vuosinaan Leo Tolstoi kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Kerrotaan, että elämänsä viimeisen kirjeen Tolstoi olisi lähettänyt juuri Gandhille. Tämä on mielenkiintoinen kehä. Tolstoi oli saanut siemenen myöhempään väkivallattomuuteensa buddhalaismunkilta, ja kuolemansa kynnyksellä hän opetti väkivallattomuuden ideaa intialaiselle Mahatma Gandhille.

Tuolloin vuonna 1847 tapahtui myös perheen perinnönjako. Leo halusi ja sai itselleen Tulassa sijaitsevan syntymäkotinsa Jasnaja poljanan, johon kuului kartano ympäristöineen sekä 300 sielua eli maaorjatalonpoikaa. Se oli perheen tiloista vähiten tuottoisa, mutta hän halusi itselleen oman lapsuudenkotinsa. Syyksi on kerrottu myös se, että hän halusi osoittaa halveksivansa rahaa.

Leo teki elämässään suunnitelman. Hän halusi kehittää itseään monipuolisesti. Ohjelmaan kuului musiikki, taide ja tiede. Hän halusi myös huolehtia maatilastaan, mikä vaati perehtymistä maatalouteen. Pyrkimys oli vilpitön mutta ei hän kyennyt toteuttamaan puoliksikaan suunnitelmiaan.

Nuori Leo oli muuttanut Jasnaja poljanaan mutta hänellä oli asunto myös Moskovassa. Siellä hän alkoikin viettää yhä enemmän aikaansa. Kaupungin seurapiirit, korttipelit ja naisseikkailut kiinnostivat yhä enemmän. Vuonna 1849 hän hävisi Orlov-nimiselle miehelle korttipelissä suuren summan rahaa. Tappio masensi häntä ja hän kirjoitti tuolloin eräälle sukulaiselleen olevansa kyllästynyt ja haluavansa palata pian takaisin Jasnaja poljanan maaseutuelämään. Hän ei kuitenkaan palannut vaan hän ”karkasi” kavereittensa kanssa Pietariin. Tämän voi todeta olevan Kaukasian matkan ohella yksi hänen pakoretkistään. Kun kerran näitä Tolstoin ”pakoretkiä” nyt käsittelen, niin en voi olla muistuttamatta, että hänen viimeinen pakomatkansa tapahtui vuonna 1910 ja päättyi kuolemaan Astapovon asemalle.

Pietariin lähtö oli pelkkä päähänpisto. Hänen kaksi moskovalaista kaveria olivat sinne lähdössä ja Leo istuutui postivaunuihin miesten seuraksi. Velkaansa hän ei kuitenkaan voinut Pietarissakaan paeta. Aatelismiehelle velan takaisinmaksu oli kunnia-asia. Sen ymmärsi hänen Sergei-veljensä, jolle Leo kirjoitti Pietarista epätoivoisen kirjeen. Siinä hän pyysi veljeään hankkimaan tarvittavat 1200 ruplaa. Veli ei niitä toki maksanut vaan tämän tehtävänä oli myydä Jasnaja poljanan tilalta viljaa ja kaataa metsää. Näin Leo alkoi heti hävittää isältä saamaansa perintöä.

Leo sai kootuksi velkarahat ja kunniavelka tuli maksetuksi. Se vei kuitenkin aikansa ja Leo oli Pietarissa ehtinyt tehdä jo uutta velkaa, tällä kertaa biljardissa. Nyt hän pyysi veljeään myymään yhden hänen tiluksilleen kuuluvan kylän. Leo oli  itsesyytösten vallassa ja katui tekoaan mutta korosti veljelleen, että velat oli maksettava, jotta kunnia ja maine säilyisi.  Katumuksen hetkinä Leo totesi, että ”tyhmyyksiä tehdään kerran elämässä” ja hän uskoi parantavansa tapansa.

Alkuaan Pietarin pakomatkasta tuntui olevan positiivinen vaikutus. Pietarin seuraelämä vaikutti erilaiselta ja nuori mies alkoi tulla järkiinsä.  Hän ihastui Pietariin niin, että aikoi jäädä sinne pysyvästi ja jopa suunnitteli opintojen jatkamista ja loppuun saattamista kaupungin yliopistossa. Hän mietti, että jos opintojen jatkaminen ei onnistu, niin hän astuu sotapalvelukseen. Tuolloin Venäjällä oli Unkarin tapahtumien vuoksi julistettu liikekannallepano. Sen myötä hänelle avautuisi upseerin ura.  

Opiskelusta ei tullut mitään. Leo palasi Pietarista ja upseerin ura avautui reilun vuoden kuluttua, kun hän tapasi sisarensa tilalla Kaukasiasta palanneen Nikolai-veljensä.

Vuonna 1850 päätti aloittaa uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen.  Hän jatkoi aiemmin aloittamaansa itsensä kehittämisen ohjelmaa. Nyt kirjoittaminen jatkui säännöllisesti. Tolstoi oli päiväkirjassaan poikkeuksellisen avoin. Neuvostoliitossa sen julkeimpia kohtia ei päästetty julkisuuteen. Hän kuvasi siinä kaiken, jopa tekemisensä prostituoitujen kanssa. Kerrotaan, että kun hän syyskuussa 1862 tapasi tulevan vaimonsa Sofian, ehtona avioliitolle oli, että tämän oli ensin luettava hänen päiväkirjansa. Tolstoi oli tuolloin 34-vuotias, morsian vasta 18. Sen on täytynyt olla nuorelle neidolle shokki. Avioliitto kuitenkin solmittiin. Eikä nuorikko päässyt hääyöstäänkään helpolla. Sofia on kirjoittanut omaan päiväkirjaansa kutakuinkin siihen tyyliin, että hän koki tuolloin tulleensa raiskatuksi.

KRIMIN SOTA

Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Kahden ja puolen vuoden aika sotilaana ei ollut tuonut hänelle ylennystä sotilasuralla, vaikka hän niin odotti. Omien sanojensa mukaan oli hän vaaratilanteisiinkin joutunut ja ollut kerran lähellä kuolemaa. Tolstoi lähti rykmenttinsä mukana ensin Tonavalle sotimaan turkkilaisia vastaan. Sieltä tie vei loppuvuodesta Krimille.

Heinäkuussa vielä ennen Krimin koettelemuksia hän purkaa päiväkirjassaan turhaumaansa. Hän tuntui elävän jonkinlaista kriisiä. Voisi kai puhua myös riittämättömyyden tunteesta. Hän oli jäänyt 7-vuotiaana orvoksi, hän ei ollut kyennyt valmistumaan yliopistosta eikä hän ollut saavuttanut yhteiskunnallista asemaa. Hän oli onnistunut vain sekoittamaan entisestään asiansa. Hän oli lähtenyt Kaukasiaan pakoon velkojaan ja tottumuksiaan. Sieltä hän oli siirtynyt 26-vuotiaana Tonavan armeijaan pelkkänä vänrikkinä eläen palkkaansa lukuun ottamatta lähes varattomana, sillä olemassa olevat varat tarvittiin jäljelle jääneiden velkojen maksuun. Hän oli ”ilman suojelijoita, ilman kykyä elää, ilman sotilaallista tietämystä, ilman käytännön taitoja…” Mutta jotain hänellä oli: ”valtava itserakkaus!” Näin hän toteaa päiväkirjassaan. (Basinski, s. 93-94.)

Tolstoi ruoski itseään säälimättä. Hän oli ikävystyttävä, kärsimätön, suureellinen, laiska, päättämätön ja häpeilevä surkimus.  Hän ei kyennyt oman käsityksensä mukaan käytännön työhön ja siihen hän halusi muutosta. Vaatimukset olivat korkealla. Oman käsitykseni mukaan tuo oli normaalia nuoren miehen itseruoskintaa, sitä varten hän päiväkirjaansa kirjoitti. 

Mennään vertailun vuoksi ajassa kolme vuotta taaksepäin. Vuoden 1851 heinäkuussa - Kaukasian sotapalveluksen alkuvaiheessa -  hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa näin: ”Kun herään aamulla, tunnen olevani kuin arka koira, joka tuntee syyllisyyttä isäntänsä edessä.” Kolme vuotta sotapalveluksessa eivät olleet saaneet miehessä aikaan minkäänlaista muutosta. Sisäisessä kriisissään hän jossain vaiheessa harkitsi jopa siirtymistä munkiksi, jolloin hän olisi voinut sisäisesti eheytyä.

Heinäkuisten pohdintojen jälkeen Tolstoi valitsi kuitenkin sodan. Hänen oli määrä osallistua Romanian ja Bulgarian rajalla sijaitsevan turkkilaisen Silistrian linnoituksen valloitukseen, mutta hyökkäys peruttiin viime hetkellä. Ollessaan syyskuun alussa Kišinjovissa hän sai tietää, että Ranskan, Englannin ja Turkin sotajoukot olivat astuneet maihin Krimillä. Se alkoi painaa hänen mieltään ja hän päätti anoa siirtoa sinne.

Kehun tässä yhteydessä Pertti Luntisen kirjaa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa. Siinä on tietysti asiaa kaikista Venäjän historian eri aikoina käymistä sodista, ja omat sivunsa myös Krimin sodasta, jonka yhteydessä Luntinen lainaa muutamassa kohdin myös Tolstoin tekstejä. Kaiken kaikkiaan se oli älytön sota, joka lopulta kai vain loppui, kun länsimailta loppui puhti ja tahto. Ranskalaisten ja englantilaisten yhteistyö säröili ja Venäjä oli jo lannistettu. Kaikkiaan venäläisiä siinä kaatui tai kuoli puoli miljoonaa, suurin osa haavoittuneina tulehduksiin ja tauteihin - kuten lavantauti, kolera ja keripukki - osa nälkään ja kylmään. Väkeä kuoli tauteihin neljä kertaa enemmän kuin taisteluissa. Englantilaisilla ja ranskalaisilla oli tekninen ylivoima, takapajuinen maaorjavaltio ei pärjännyt kehittyneille teollisuusmaille.

Krimille siirtyessään ja siirryttyään Tolstoi koki sisimmässään voimakkaan patrioottisen tunteen. Sille oli muutamia syitä. Yhtenä syynä oli tilanne Krimillä. Hänen mielestään Englanti ja Ranska olivat toimineet kierosti ja alkuvaiheessa Venäjän armeija oli kärsinyt tappioita. Tolstoita suututti myös turkkilaiset, jotka olivat toimineet valloittamillaan alueilla julmasti. Esimerkiksi Bulgariassa tuhottiin kokonaisia kyliä, niiden asukkaita murhattiin ja nuoria naisia vietiin haaremiin. Lisäksi Tolstoin mieltä nostatti, kun bulgaarit kokivat Venäjän armeijan pelastajakseen.

Krimin ajoilta on Tolstoista olemassa ulkopuolisten tekemiä muistelmia. Niiden mukaan kuva Tolstoista ei todellakaan ollut niin lohduton, kuin hän itse on yllä kuvannut. Hän oli seurallinen ja älykäs, upseeriston kokoava hahmo. Seurassa hän kyllä joi mielellään muttei ollut koskaan humalassa. Hän kertoi vitsejä, soitti pianoa ja lauloi itse tekemiään hauskoja sota-aiheisia lauluja. Niihin mieltyivät ja niitä lauloivat sekä upseerit että tavalliset sotilaat. Hän oli myös urhoollinen ja hakeutui mielellään vapaaehtoiseksi vastuullisiin tehtäviin jopa vihollisen alueelle. (Basinski, s. 99-100.)

Krimin kokemuksista syntyi  Tolstoin sotakuvausten helmi – Sevastopolin kertomukset (v. 1855-56). Se käsittää kolmesta kertomusta: Sevastopol joulukuussa, toukokuussa ja elokuussa. Hienointa niissä on kuvauksen aitous. Se avaa sodan todellisuuden suoraan lukijan iholle. Lukija tuntee ja kokee sen kaikilla aisteillaan. Niihin suhtauduttiin kuin muistelmiin, vaikka eivät toki sellaisia olleet. Ensimmäinen osa on lyhyehkö reportaasimainen tilannekuvaus. Jälkimmäiset kertomukset ovat pitempiä ja niissä on jo juonellista sisältöä. Viimeinen kertomuksista on pisin. Ne voi löytää suomeksi vuonna 1963 ilmestyneessä Valittujen kertomusten kokoelman ensimmäisestä osasta Juhani Konkan suomentamana.

Ensimmäisessä kertomuksessa on näkyvissä vahvoja isänmaallisia tuntoja, joiden taustasta jo yllä kerroin. Hän haluaa nostattaa venäläisten taisteluhenkeä. Mutta todellisuutta hän ei kaunistele. Ilmestyessään se oli sensaatio ja lähetettiin nopeasti Ranskaan käännettäväksi. 

Hän tarkkailee aluksi Sevastopolin kaupungin elämää. Täysin sivullisena tarkkailijana hän kuvaa ihmisten tavallista arkea. Yritetään elää normaalia elämää sodasta huolimatta. Sitten tutustutaan sodan karumpaan puoleen. Kertoja siirtyy nyt sairaalana toimivaan seurahuoneen isoon saliin.  Lukija tuntee sairaalan löyhkän, voi lukea kauhukuvauksia ruumiinjäsenten amputoinneista ja haavoittuneen omat tuntemukset tämän saadessa osuman ja menettäessä hetkessä raajansa. Tolstoin kuvauksessa sodan kokevat ihmiset pääsevät ääneen.

Edelleen kertoja siirtyy paikoista kauheimpaan eli neljänteen vallinsarveen eli bastioniin, jossa rankimmat taistelut käytiin ja sen myötä syntyi rumaa jälkeä. Sotilaat joutuvat avuttomina ottamaan erilaisten äänten sekamelskassa vastaan vastustajan tykinkuulia toivoen laukausten menevän ohitse.

Joulukuisesta Sevastopolista syntyy tiivis tilannekuva. Sodan maailma avautuu monipuolisena. Myöhemmissä kertomuksissa sodan edetessä isänmaalliset tunnot katoavat. Sotilaan ylpeydestä ei ole enää jälkiä. Teksteistä välittyy lohduttomampi tunnelma. On mielenkiintoista, kuinka aidosti Tolstoi on kyennyt välittämään sodan ilmapiiriä ja sen muutosta.

Ensikuukaudet Tolstoi oleskeli  maan sisäosissa Belbek-joen varrella, muutaman kilometrin päässä Sevastopolista. Siellä sijaitsi sotilaiden leiri. Siellä oleskeltiin ja välillä olo tuntui tylsältä. Se oli paikka, jossa Tolstoi sortui tuttuun paheeseensa – kortinpeluuseen. Ainakin kerran peli jatkui pari päivää keskeytymättä. Myöhemmin Tolstoi siirtyi itse taistelukentille. Huhtikuussa 1855 hänen patterinsa siirrettiin juuri yllä mainittuun vaarallisimpaan paikkaan -  neljänteen vallinsarveen.

Tolstoin elämää kuvaavassa dokumenttielokuvassa matkataan Sevastopoliin ja tutkijat kertovat käsityksiään sodasta ja Tolstoin tekemisistä. Kirjailija Boris Akunin kertoo siinä oman käsityksensä Tolstoin Sevastopolin kokemuksista. Hänen mielestään Tolstoi oli ensimmäinen kirjailija, joka kykeni käsittelemään sotaa ”kuin aikuinen”. Kirjailijat häntä ennen kykenivät kyllä kirjoittamaan kiinnostavasti tai myös huvittavasti mutta Akuninin mielestä se on ”keskenkasvuisuutta”. Hänen mukaansa Tolstoi kirjoitti jo uransa alkuvaiheessa kypsästi -  ”kuin aikuinen”. Hän kirjoitti omasta elämästään, mitään peittelemättä. tai salaamatta.  Hänen varhaiset kertomukset sodasta Kaukasiassa tai Sevastopolissa eroavat edukseen esimerkiksi Charles Dickensin, Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin teksteistä. Tolstoi kirjoittaa todellisesta elämästä.

Kolmannesssa kertomuksessa kuvataan korttipeliä, joka on johtaa tappeluun. Tolstoi itse ei voinut sodassakaan vastustaa kiusausta ja sortui pelaamaan nähtävästi hyvin usein. Se oli upseerien keskuudessa tyypillistä ajanviettoa, jolla saatiin ikäväksi kehittyvä sota ja mahdollinen kuolema pois mielestä.  Korttipeli oli nimeltään ”pisto”. Sevastopolissa – tai tarkemmin sanoen Belbek-joen rannalla sijaitsevassa sotilaiden leirillä – Tolstoille tapahtui se tunnettu tappio, jolloin Tolstoin kerrotaan hävinneen Jasnaja poljanassa sijainneen kotitalonsa. Basinski kuvaa tapausta ja toteaa asiassa olevan vääristelyä.

Talo myytiin jo aikaisemmin, Tuolloin Leo Tolstoi oli vielä Kaukasiassa. Ennen Krimiin siirtymistä Kišinjovissa ollessaan hän suunnitteli oman sotaan liittyvän aikakauslehden julkaisemista. Rahat oli tarkoitus käyttää siihen. Tuo hanke kuitenkin jäi toteutumatta, koska valtiovalta ei sitä suvainnut. Se harmitti Tolstoita kovasti. Asian varmistuttua hän oli siirtynyt jo Krimille. Kun rahalle ei näyttänyt olevan muuta käyttöä, hän sijoitti ne ”pistoon”. Ja huonostihan siinä kävi.

Eräs Krimin sotaan osallistunut on muistellut Tolstoin pelaamista. Hänen mukaansa Tolstoi pelasi niin huonosti, että sai jopa osakseen sääliä. Oli upseereita, jotka kieltäytyivät pelaamasta hänen kanssaan.  

Tolstoi lähti Sevastopolista marraskuun alussa 1855. Viimeinen Sevastopolin kertomus valmistui seuraavana vuonna. Kaupungin raunioissa vaellellessaan Tolstoi koki sodan ja kuoleman mielettömyyden siinä määrin, että hän suunnitteli jopa uuden uskonnon perustamista, joka ei painottuisi tuonpuoliseen maailmaan. Hänen kerrotaan käyneen Krimillä keskusteluja papin kanssa. Hän alkoi myöhemmin veljensä kuoleman jälkeen kehittää tuota ajatusta (katso alempana).

ELÄMÄSSÄ ETEENPÄIN

Tolstoi meni Krimiltä suoraan Pietariin. Siellä hän tapasi hänen tuotantoaan julkaisseen Sovremennik-kirjallisuuslehden päätoimittajan Nikolai Nekrasovin. Hän asettui asumaan jo maailmanmaineeseen nousseen kirjailija Ivan Turgenevin luokse. Ei hän ollut Turgeneviakaan aikaisemmin tavannut, vaikka toki oli ollut kirjeenvaihdossa. Turgenev oli vaikuttunut Tolstoin esikoisteoksesta ja kertomuksista. Hän halusi kannustaa nuorta kirjailijakykyä eteenpäin. Tolstoi asui Turgenevin kodissa lähes kuukauden ja oli sen verran erikoinen vieras, että tuona aikana isännän mielikuvat lahjakkaasta kirjailijan alusta ehtivät jo muuttua. Turgenev tunsi ennestään Tolstoin sisaren. Hän oli kyläillyt tämän luona ja heidän välille oli muotoutunut jonkinlainen platoninen ystävyyssuhde, joka ei sitten kehittynyt mihinkään.

Turgenev oli Tolstoita kymmenen vuotta vanhempi. Hän oli ollut tälle kirjallinen esikuva jo Kazanin ajoilta. Pietarissa Tolstoin veri veti seurapiireihin ja hän yllättikin Turgenevin juhlimalla yöt ja nukkumalla päivät. Ja prostituoidut kuuluivat taas ohjelmaan. Korjaan heti, ettei hän varmaankaan ihan jokaisena yönä juhlinut. Jälkipolvet sortuvat helposti liioitteluun.

Nikolai Nekrasov tajusi myös Tolstoin kirjalliset lahjat. Tosin kerrotaan, että hän ihastui Tolstoin persoonaan jopa enemmän kuin tämän teoksiin. Nekrasov oli juuri julkaissut Tolstoin Sevastopolin kertomuksia, kolmas kertomus odotti vielä vuoroaan.  Aikaisemmin Nekrasov oli julkaissut Tolstoin esikoisteoksen Lapsuus, jonka Tolstoi oli lähettänyt Kaukasiasta Nekrasoville veljensä kautta. Nekrasov ei halunnut päästää Tolstoita käsistään. Hän halusi pitää tämän Sovremennikin kirjallisessa ryhmässä. Yhteistyö toimikin aluksi, vaikka Tolstoi kyllä heti alkuun osoitti kiivaan luonteensa. Keskusteltiin aluksi Lapsuus-teoksesta. Tolstoi kiukutteli hieman sitä, että Nekrasov oli muuttanut sen nimeä. Kaikki muut Tolstoin asettamat ehdot Nekrasov oli kuitenkin täyttänyt eikä siitä riitaa kehittynyt. Sovremennikissa julkaistiin sittemmin koko Tolstoin trilogia Lapsuus, poikaikä, nuoruus.

Yllä olen jo kertonut, että myöhemmin 60-luvulle tultaessa Tolstoi alkoi tehdä yhteistyötä M. Katkovin julkaiseman Ruski vestnik -lehden kanssa. Yhtenä syynä on se, että Sovremennik alkoi kehittyä yhä radikaalimpaan suuntaan.  Ensimmäisen Tolstoin teoksen Katkov julkaisi vuonna 1859. Se oli pienoisromaani ”Perheonni” (Семейное счастье). Sitten Russki vestnikissä ilmestyi myös Kasakat.

Jatkan vielä Tolstoin ja Turgenevin suhteista. Suhteisiin alkoi tulla säröjä, eikä ihan pieniäkään. Ensimmäinen riita kehkeytyi parin kuukauden kuluttua tutustumisesta. Se syntyi keskustelun yhteydessä ja koski ranskalaisen feministikirjailijan George Sandin tuoretta kirjaa. Mukana oli muun muassa myös päätoimittaja Nekrasov. Tolstoi käytti teoksesta tökeröä kieltä, ja Turgenev asettui vastahankaan. Nekrasov yritti olla mielin kielin, koska hän kustantajana halusi pitää sopua yllä. Riita unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna Tolstoi oli Turgenevin vieraana Pariisissa.  

Lopullisesti ne kuitenkin katkesivat vasta 60-luvulla, jolloin harkittiin jopa kaksintaistelun mahdollisuudesta, en tiedä kuinka tosissaan. Asia liittyi Turgenevin au-tyttäreen, jonka tämä äidin maaorjana ollut ompelijatar oli tälle synnyttänyt. Tolstoi alkoi vain jostain pikkuasiasta puhua sen verran rajusti, että Turgenev tyrmistyi. Sitä ennen Tolstoi oli oikutellut Turgenevin kotona, kun isäntä oli lukemassa uusinta teostaan Isät ja lapset. Tuolloin Tolstoi alkoi mielenosoituksellisesti nukkua kesken luennan.

Näin jälkeenpäin ajatellen riidat tuntuvat lapsellisilta mutta tuolloin kunnian loukkaus koettiin herkemmin. Tolstoista elämänkerran kirjoittanut Basinski pohdiskelee välirikon todellisia syitä. Hän arvelee Tolstoi ei ehkä sisimmässään hyväksynyt Turgenevin liberaaleja katsomuksia. Tolstoi poikkesi Nekrasovin piirin muista kirjailijoista siinä, että hän oli kreivi ja tilanherra, joka omisti kolmisen sataa maaorjatalonpoikaa. Hän ei ehkä sulattanut Sovremennikin yksioikoisia poliittisia tavoitteita maaorjuuden lakkauttamisesta. Toisaalta myös Turgenev alkoi irtautua Sovremennikista sen kehittyessä radikaalimpaan suuntaan. Hänkin siirtyi Katkovin kirjallisuuslehden piiriin. Toinen mahdollinen syy Basinskin mukaan on saattanut olla pelkkä ammattikateus. Turgenevhan oli jo saanut kansainvälistä mainetta. Olisin kyllä vielä yksioikoisempi ja selittäisin perimmäiseksi syyksi nykyisin niin myyttisesti käytetyn henkilökemian. Jokin  Tolstoita vain sattui niin kovin eurooppalaiseksi kehittyneen Turgenevin olemuksessa ärsyttämään.

Mielestäni hauska yhdistävä tekijä kirjailijoilla on se, että molemmilla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, tosin Tolstoin isyydestä ei ole varmuutta. Turgenev piti kyllä tyttärestään hyvää huolta. Hän vei tämän lapsena Ranskaan, jossa se sai hyvän sivistyksen. Nähtävästi Tolstoikin teki vuonna 1858 erään maaorjansa raskaaksi. Tolstoi ei ollut lapsen äidin kanssa sen jälkeen tekemisissä mutta tapasi vanhana miehenä lapsensa. Tämä muistutti huomattavan paljon Tolstoita itseään.

Vuonna eli 1857 Tolstoi teki elämänsä ensimmäisen ulkomaan matkan. Se kohdistui Keski-Eurooppaan. Hänen ensisijaisena tavoitteenaan oli nähdä Pariisi. Se ei ollut hänelle pelkkä turistinähtävyys. Hän halusi muistella isäänsä, joka oli ollut siellä vangittuna vuosina 1813-1814. Hän tutustui perusteellisesti kaupungin pääkirjastoon, museoihin, kirkkoihin ja teattereihin. Hän kävi myös kuuntelemassa luentoja Sorbonnen yliopistossa. Ja kävipä hän myös kauhistelemassa valtavaa Napoleonin sarkofagia. (Basinski, s. 119.)

Eikä Tolstoi halunnut pysyä erossa kiistakumppanistaankaan. Ivan Turgenev oleili Ranskassa ja Tolstoi oli hänen erityisvieraana. He istuivat yhdessä Pariisin oopperassa kuunnellen Turgenevin naisystävän, mezzo-sopraano Pauline Viardot’n esiintymistä.

Tolstoi vietti Pariisissa kaksi kuukautta. Sieltä hän matkusti ensin Sveitsiin ja sitten Saksaan. Saksassa Baden-Badenissa hän hävisi ruletissa 3 000 ruplaa. Mutta apu oli melko lähellä. Hän joutui kirjoittamaan Turgeneville, että tämä lähettäisi hänelle 500 frangia. Turgenev matkusti oitis Baden-Badeniin ja löysi ”ystävänsä” hyvin huonossa kunnossa. Tällä hän tarkoitti miehen ulkonäköä. Hän oli jonkin tartunnan tai taudin, mistä ei ole tarkempaa tietoa. Tolstoi pääsi jatkamaan matkaansa kunniaansa menettämättä.

Samoihin aikoihin Tolstoi sai kotimaastaan tiedon, että hänen sisarensa Maria oli muuttanut kotoaan ja jättänyt miehensä, joka oli ratkennut ryyppäämään ja käyttäytyi inhottavasti mm. pettäen vaimoaan kotona tämän silmien edessä. Tolstoille se oli shokki ja hän palasikin heti Saksasta kotiinsa ja edelleen sisarensa luo. Hän tuki tätä kaikin keinoin. Avioero ei tuolloin Venäjällä lähes mahdoton toteuttaa, jos hakijana oli nainen eikä mies suostunut eroon. Maria-sisarella oli lisäksi miehensä kanssa kaksi lasta.  Virallisesti ero toteutui vasta seitsemän vuoden kuluttua.

Matkalla Venäjälle Tolstoi poikkesi vielä Drezdenissä käyden kaupungin taidemuseossa. Hän  ihastui siellä ikiajoiksi Rafaellon maalaukseen sikstiiniläismadonnasta, joka tunnetaan alareunan pulleista pikkuenkeleistä. Kuva tuosta maalauksesta on edelleen nähtävillä Tolstoin työhuoneessa Jasnaja poljanassa.

Palaan vielä Tolstoin viimeistä edelliseen päivään Pariisissa. Hän oli aamulla seuraamassa julkista teloitusta. Murhaan ja varkauksiin syyllistynyt nuorehko mies joutui giljotiiniin. Se oli tuolloin Pariisissa aivan normaalia. Monet tuon ajan oikeusoppineet pitivät julkista tuomion täytäntöönpanoa moraalisesti oikeana ratkaisuna. Leo Tolstoin moraali ei sitä kuitenkaan hyväksynyt. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Paksu, vaalea, terve kaula ja rinta. Suuteli Evankeliumia ja sitten – kuolema, järjetöntä!” Hän närkästyi siinä määrin, että hän tosiaan päätti lähteä heti kaupungista. Eräässä kirjeessään hän perusteli ratkaisuaan näin:

”Olen nähnyt sodassa ja Kaukasiassa monenlaista kauheutta, mutta ihmisen räjäyttäminen palasiksi minun silmieni edessä ei ollut niin vastenmielistä kuin tuo taidokkaasti rakennettu hieno laite, jolla silmänräpäyksessä murhattiin vahva, tuorevoimainen, terve ihminen… Ja ihmisjoukko ympärillä oli inhottava. Isä selittää tyttärelleen, kuinka taitavalla mekanismilla se toteutetaan… Ihmisten laki on hölynpölyä!”

Edelleen hän toteaa kirjeessään, että valtiollisella salaliitolla pyritään ”turmelemaan kansalaisia”.  Hän tekee periaatteellisen päätöksen, ”ettei koskaan eikä missään aio palvella mitään hallitusta”. (Basinski, s. 120.)

Toisen Euroopan matkansa Tolstoi teki vuosina 1860-61.  Sille oli traaginen syy. Hänen vanhin veljensä Nikolai oli Saksassa sairastunut keuhkotautiin. Leo matkusti hänen luokseen ja vei kuolemansairaan veljensä Nizzan lähelle kylpylään hoidettavaksi. Luultavasti kyseessä oli Hyeres’n lomakeskus Etelä-Ranskassa Välimeren rannalla. Siellä veli kuoli Leon silmien edessä. Neljä vuotta aikaisemmin Dmitri-veli oli menehtynyt samaan tautiin Orjolissa Venäjällä. Siellä Leo ei voinut olla paikalla.

Tolstoin mukaan veli kärsi elämänsä viimeisinä päivinä kovasti, mutta hän osoitti vahvaa luonteenlujuutta ja piti tuskansa sisällään. Kuolinpäivänä Nikolai oli noussut itse aamulla ylös, peseytynyt ja pukeutunut. Leo laittoi hänet lepäämään nojatuoliin. Myöhemmin Nikolai oli veljensä avustuksella mennyt vuoteeseen. Leon mukaan veli oli kuollut rauhallisin mielin.

Nikolain kuolema oli Leolle kova isku. Veljesten menetettyä varsinaisen isänsä isoveli oli ollut Leolle kuin toinen isä. Veljensä kuoleman hetkellä Tolstoi pohti elämän merkityksettömyyttä. Hänen mieliin nousi jälleen ajatus ”uudesta uskonnosta”, jota hän oli pohtinut Krimin sodan loppuvaiheissa. Hän halusi luoda ”materialistisen evankeliumin”, koska Nikolai-veli oli ateisti.

Mitä tuohon materialistiseen evankeliumiin tulee, niin ranskalainen filosofi Ernest Renan kirjoitti sellaisen, ja nimenomaan 1860-luvulla. Hän matkusti Lähi-itään arkeologiryhmän kanssa ja siellä hänelle syntyi ajatus kirjoittaa Jeesuksesta elämäkerta, josta oli poistettu kaikki ihmeteot. Se päättyi ristinkuolemaan. Kirja julkaistiin venäjäksi vuonna 1902, samana vuonna jolloin Tolstoi erotettiin ortodoksisesta kirkosta ja hänen kaikki uskonnolliset tekstinsä joutuivat sensuurin alle. Se oli paradoksi. Se mikä sallittiin ranskalaiselle, kiellettiin venäläiseltä, toteaa Pavel Basinski.

LÄHTEITÄ:

Басинский, Павел                     Лев Толстой - Свободный человек. Молодая гвардия  2016.

(Basinski Pavel. ”Lev Tolstoi – Vapaa ihminen”)

At War with himself (dokumenttifilmi Leo Tolstoista). https://www.youtube.com/watch?v=aiYc7i-yoFI .

Sergei Kirov (Kostrikov) – vaiheita vallankumousmiehen elämästä

Ahkera koulupoika Sergei Kostrikov

Aluksi

Tässä on nyt kyseessä toinen kirjoitukseni Leningradin puoluejohtajasta, joka joutui murhatuksi joulukuussa 1934. Sitä ennen hän toimi kahdeksan vuotta Leningradin ja itse asiassa koko Luoteis-Venäjän ykkösmiehenä. Ensimmäisessä tekstissäni pääpaino oli Pietarissa Kamennoostrovski-kadulla sijaitsevassa Kirov-museossa.  Yleisin Kirov-aihe kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä on edelleen hänen murhansa, jota käsittelin hieman ensimmäisessä kirjoituksessani mutta paljon jäi kuitenkin kertomatta. Nyt keskityn hänen elämäntarinaansa. Kuinka kiltistä kuoropojasta kehittyi bolševikki, jonka toimintaan voi suhtautua vähintäänkin kaksijakoisesti? Toisaalta hän on saanut sivistyneen älykön kuvan, toisaalta hänkin onnistui tahrimaan kätensä vereen. Murhasta olen kyllä läpikäynyt lähes kaiken, mitä netistä ja kirjahyllystäni löytyy – siinä määrin, etten enää ole innostunut laatimaan siitä erillistä tekstiä. Olen juttuni loppuun kuitenkin liittänyt siitä lyhykäisen yhteenvedon. Viittaan siihen myös tätä alkukappaletta seuraavassa vuodatuksessani, jonka kirjoitin viimeisenä mutta päätin lopulta laittaa tähän alkuun johdannoksi. 

…

Olen viime aikoina lukenut 1800-luvun lopun vallankumouksellisten elämästä – heistä jotka olivat näille Kiroveille ja muille neuvostovallan rakentajille malleina ja esikuvina.  Oli Andrei Zheljabov, oli Sofia Perovskaja, jotka molemmat kokivat loppunsa hirsipuussa tuomittuina tsaari Aleksanteri II:n murhaiskun valmisteluista. Heidän orastanut rakkautensa sammui siihen. Perovskaja jätti jälkeensä maineikkaan Razumovskin aatelissuvun, jonka muissa haaraumissa elämä jatkui. Kulttuurielämään tämä tappava blondikaunotar toki ylsi. Hän on sitten valkokankaalla ja runoilijoiden säkeiden sytyttämänä saanut kansan vuodattamaan kyyneliä.

Ei vallankumouksen poikia ja tyttäriä kovin helposti hengiltä saada. Andrei Zheljabovin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_%C5%BDeljabov) elämä jatkui vielä Leningradissa reilut 50 vuotta myöhemmin. Nimittäin hänen kädestään koki myös Sergei Kirov loppunsa. Murhaajan passissa oli Leonid Nikolajevin nimi, mutta ehkä se on vain harhautus.  Eihän Kirovkaan ollut itse asiassa kuin nimimerkki. Sergei Kostrikov oli jo jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Olkoon Zheljabov nyt Leonid Nikolajev, joka päätyi murhaamaan Kirovin. Hän ei pärjännyt työelämässä. Hän oli ollut puolueen tehtävissä, mutta joutui nähtävästi luonteensa vuoksi niistä kerta toisensa jälkeen poispotkituksi. Hän purkautui paineistaan päiväkirjansa sivuilla. Lisäksi hän kirjoitti kahdelle lapselleen jäähyväisiksi elämänkertansa, joka päiväkirjamerkintöjen ohella paljastaa, miten hän päätyi ajatukseen kostaa epäoikeudenmukaiseksi katsomansa kohtelu murhaamalla kaupungin ykkösmies. Niistä selviää, miten ajatus kypsyi ja miten hän asiaansa valmisteli. Teollaan mies pystyi kostamaan kokemansa nöyryytyksen ja häpeän. Se maksoi isyyden, mutta yhtä kaikki hän luottamus oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan eli. Kyllä vallankumouksen uskottiin pitävän lapsistaan huolen.

Nikolajev oli hyväuskoinen eikä osannut epäillä, että teon vuoksi kärsimään joutuu myös hänen perheensä ja muut läheisensä. Hän uskoi sinisilmäisesti pääsevänsä tekonsa kautta historiaan ”Minun laukaukseni on kuin Zheljabovin laukaus”, Nikolajev kirjoittaa (http://svpressa.ru/society/article/17753/). Hänestä tuli neuvostoajan Zheljabov. Teon traagisuutta lisäsi se, että hän teollaan veti hautaan monia viattomia. Ja lisäksi sen myötä terrori alkoi jyllätä läpi valtakunnan. 

Palaan vielä Andrei Zheljaboviin, tai kuka hän nyt on, kun nämä nimet ja nimimerkit alkavat mennä sekaisin. Hänkin teki saman virheen. Vai oliko se edes virhe, pelkästään tietoista vastuuttomuutta. Hänen oma perheensä ja läheisensä joutuivat tuuliajolle jo siinä vaiheessa, kun mies alkoi toteuttaa omia mielihalujaan, teloituksen myötä heidänkin elämänsä menetti näköalansa. Pelkkää kärsimystä ja tuhoa hän kylvi ympärilleen. Tosin oli niitä, jotka löysivät hänestä esikuvansa. Mutta hekin alkoivat lopulta tappaa toisiaan. Ei väliä, jos siinä sivussa kaatui myös muutama viaton. Oli kyse – tai uskottiin olevan kyse - elämää suuremmista asioista.

Nikolajev ja hänen vaimonsa Milda Draule teloitettiin. Perheen kaksi lasta sijoitettiin lastenkotiin. Toisesta jäljet katosivat, toisen onnistui Kirov museon johtaja Tatjana Suharnikova 2000-luvun alkuvuosina suuren Venäjän uumenista löytämään, kun tämä oli jo vanhus. Suharnikova on kuvannut tilanteen, kun tuo vanhus näki ensimmäisen kerran äitinsä valokuvan. Hän katsoi kuvaa kuin ihmettä. Ei hän vaatinut yhteiskunnalta enää mitään. Ympyrä oli sulkeutunut. Hänellä oli rinnallaan tukemassa elämänkumppani, myös aikoinaan vainoja kokenut. Siinä oli tarpeeksi.

…

Kun murhattua Kirovia sitten tutkittiin, havaittiin housun etumuksessa kuivunutta spermaa. Elämän sykettä siihen oli valunut, tuhottua ja tuhoutunutta elämän sykettä. Muut Kostrikovit pääsivät Uržumin multiin, Kirov työnnettiin Kremlin muuriin. Ei nouse muurista kukkaset, eikä Sergei Kostrikovin joskus keksimästä nimimerkistä spermat roisku, mutta sitkeästi se vielä sinnittelee.

Uržum

Uržum

Sergei syntyi maaliskuussa vuonna 1886 Uržumin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Keski-Venäjällä reilut 900 kilometriä Moskovasta itään ja noin 220 kilometriä Kazanista koilliseen. Tuolloin paikkakunnalla oli reilut 5 000 asukasta, nykyisin lukumäärä on kaksinkertaistunut. Paikan halki virtaava pienehkö Uržumka-joki laskee lähistöllä suurempaan Vjatkaan, joka puolestaan virtaa Volgan sivujokeen Kamaan. 

Uržumin seutu oli alkuaan suomalais-ugrilaisten marien asumaseutua.  Kaupunki sai virallisesti alkunsa vuonna 1584, kun venäläiset perustivat sinne linnoituksen puolustautuakseen marien ja tataarien hyökkäyksiltä. Paikkakunnan nimi ansaitsee hieman huomiota, vaikka kovin kauas mennäänkin Sergei Kostrikovin elämänvaiheista. 

On väitetty, että kaupungin nimi tulisi marin kielestä ja merkitsisi kutakuinkin, että ’ Orava näkyi’. Tämä on kuitenkin pelkkä myytti, mutta sen verran se  on saanut huomiota, että Uržumin piirin  vaakunassa on orava (piiri ”rajon” on hallinnollinen alue, johon kuuluu kaupunki ympäristöineen).  Paikallishistorian tutkija kuitenkin torjuu tämän tulkinnan ja löytää nimen juuret kauempaa mutta yhtä kaikki suomalaisugrilaisista kielistä eli permiläisestä kantakielestä (http://www.km.ru/referats/332583-osnovanie-goroda-urzhuma). Se koostuisi kantasanoista ”metsä” (вур) ja ”joki” tai ”puro” (сум) ja nimi tarkoittaisi siis ’metsäjokea’. Sergei Kirovin kuoleman jälkeen joulukuussa 1934 Uržumin asukkaat olisivat (ainakin lukemani perusteella) halunneet luopua vanhasta nimestään ja muuttaa sen Kiroviksi. Nyt tuntuu, että kovin halvalla olisi vanha ugrilainen menneisyys myyty. Sen kunnian sai kuitenkin koko hallintoalueen eli oblastin (”läänin”) pääkaupunki Vjatka. Ja Kirov se on edelleen: kirovilaiset eivät ole halunneet ”palata” vjatkalaisiksi. Niin ikään Vjatkan alueesta tuli vuonna 1934 Kirovin alue ja on edelleen. Toki Uržum sai monien muiden kaupunkien tapaan Kirovin kadun ja muistomerkin. Palaan nimiasioihin vielä kirjoitukseni lopussa.

Sergein syntyessä etnisiä mareja asui paikkakunnalla muutama prosentti ja tuskin hän oli heistä paljonkaan tietoinen kasvaessaan kouluikään Miron-isän, Jekaterina-äidin ja kahden sisarensa Annan (1883 – 1966) ja Lizan (1889 – 1968) kanssa.  Lisäksi ennen Sergein syntymää oli perheessä ehtinyt neljä lasta jo kuolla.

 

Vanhaa Urzhumia.

Äidin isä kuului oikeastaan varakkaisiin talonpoikiin, jotka olisivat myöhemmin 30-luvulla saaneet kulakin tuomion. Hän rakensi lähialueen talonpoikia ja kauppiaita varten pienen majatalon, jossa he voivat yöpyä tullessaan kaupitteleman tuotteitaan. Homma pääsikin hyvin alkuun, kunnes isoisä yllättäen kuoli. Hänen lankonsa eli Sergein isän Miron Ivanovitšin olisi pitänyt jatkaa apen alulle panemaa toimintaa, mutta siitä ei tullut mitään. Äiti Jekaterina Kuzminitšna oli kyllä energiapakkaus, muttei hänkään pystynyt hauraan terveytensä vuoksi tekemään mahdottomia.  Niinpä perhe joutui taloudessaan ahtaalle, vaikkei varsinaiseen köyhälistöön lukeutunutkaan. 

Kostrikovin perheen talouden alamäkeen oli syynä isän ailahtelevainen luonne. Hänen äitinsä oli kuulunut rikkaan virkamiesperheen palvelusväkeen. Miron-poika otti elämisen mallinsa äitinsä työpaikalta. Hän omaksui elämäntyylin, jolla ei arjessa selvitty. Hänestä kehittyi eräänlainen herrojen hännystelijä, joka halusi päästä kaikesta helpolla. Hänen olemuksessaan voi todeta olleen karikatyyrin aineksia. Hän halusi kaunista elämää, muttei halunnut nähdä sen eteen vaivaa. Toivoi vain, että kaikki hyvä putkahtaa eteen kuin itsestään. Vaimonsa ja lastensa edessä hän tekeytyi lähinnä hienostelevaksi keikariksi uskoen olevansa muiden yläpuolella ja kuvitellen kuuluvansa erityiseen joutilaitten ihmisryhmään. Siihen hän yritti mukautua – niin kuin käyttämäni lähde toteaa - kynnenkärkiään myöten.  Kun sitten appi yllättäen äkillisesti menehtyi ja hänen olisi pitänyt astua tämän saappaisiin, ei ollut hänestä arkisen majatalon isännäksi.

Sergei-pojan kasvettua aikuiseksi isä jäi mieliin lähinnä siivelläeläjänä, joka pyrki pääsemään kaikesta mahdollisimman helpolla. Hänestä ei ollut miehen malliksi, varsinkaan kun hän pojan ollessa 7-vuotias häipyi maailmalle leveämmän leivän ääreen ja jätti perheensä puille paljaille. Itse asiassa hän lähti työnhakuun päätettyään ensin tavanomaisen juopotteluputkensa jälkeen parantaa tapansa. Se ei kuitenkaan perhettä lohduttanut. Tilanne kärjistyi, kun äiti kuoli seuraavana vuonna keuhkotautiin.  Perheen tyttäret otti isoäiti hoiviinsa.  Sergei joutui lastenkotiin, joka oli eräänlainen sisäoppilaitos tai internaatti.

Miron Kostrikov ei enää palannut perheensä pariin. Uržumiin hän kyllä vielä palasi ja sinne hänet sittemmin haudattiinkin, mutta tällöin Sergei oli jo muuttanut kotoaan maailmalle. Todennäköisesti isä ja poika eivät enää koskaan tavanneet.

Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1936 ilmestyi Antonina Golubevan pienoisromaani ”Poika Uržumista” (Мальчик из Уржума; http://www.lib.ru/MEMUARY/ZHZL/kirow.txt ). Kirja kuvaa Sergei-pojan lapsuutta ja nuoruutta itse asiassa hyvin elävällä tavalla. Lastenkodista siinä on kerrottu, että ”elämä oli siellä ilotonta, patja oli kova ja karkea ja peitto piikikäs”. Tuollainen luonnehdinta kuului 30-luvun ideologiseen tyyliin. Toisaalla ei pystytä enää täysin pitäytymään samassa kerrontatyylissä. Kun kirjailija siirtyy käsittelemään Sergein luonnetta, käy ilmi, että Sergeillä oli uudessa ”kodissa” hyviä kavereita sekä huolehtivaisia ja ystävällisiä opettajia.

Isoäiti otti huostaansa perheen kaksi tytärtä, mutta poika piti sijoittaa tuohon lastenkotiin.  Uusi tilanne aiheutti Sergeille varmasti ensialkuun jonkinlaisen hylätyksi tulemisen tunteen. Jäiväthän siskot isoäidin hoiviin ja hänet sijoitettiin muualle.  Nähtävästi Sergei kuitenkin sopeutui elämänmuutokseen nopeasti. Uusi elämänpiiri osoittautui varsin pian hyvin virikkeelliseksi.

Uržumin lastenkodin lapsia ohjaajineen. Tuolloin Sergei oli jo muuttanut Kazaniin. 

Sergei oli tuolloin iloinen ja tunnollinen poika. Nähtävästi myös isänsä tyhmyydestä vaivautuneena hän yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa mummoaan. Hänen koulunsa sijaitsi aivan mummon kodin lähellä. Välituntien aikana hän juoksi ripeästi mummon luo ja ehti hakea viereisestä joesta pari kertaa mummon sangolla vettä, kaksi sangollista kerrallaan, mikä oli pikkupojalta kova saavutus. Joen rannalla oli jyrkät penkereet ja pojasta oli vanhalle mummolle suuri apu.

Kouluvuodet olivat Sergeille henkisen kasvun aikaa. Hän aloitti lukuharrastuksensa, mitä helpotti se, että kaupunkiin oli hieman aiemmin perustettu yleinen kirjasto. Hän pääsi jo pienenä mukaan teatterin tekoon ja oli mukana jopa kirkkokuorossa. Maailmankuvaa laajensi tietysti myös se, että hän sai lastenkodissa aidon kosketuksen vähävaraiseen väestönosaan. Myöhemmin kulttuuriharrastus syveni ja sen myötä kosketuspintaa kehittyi myös sivistyneempään väestönosaan. Esimerkiksi teatterikerhon vetäjät tekivät työtään suurella sydämellä lapsia innostaen. Heidän ansiostaan harrastus ei tyrehtynyt, vaan päinvastoin innosti tutustumaan monipuolisemmin teatteriesityksiin ja musiikkiin. Ja Sergei oli hellyttävän vilpitön poika, josta kaikki pitivät. 

Perheen ongelmista huolimatta Sergei eli hyvin valoisan lapsuuden.  Lastenkoti saattoi olla hänelle jonkinlainen ”pelastus”. Hän pääsi sen kautta mukaan erilaisiin aktiviteetteihin.  Tämä vireä lapsuus heijastui myös aikuisikään. Sergei Kostrikovilla oli läpi elämän monipuolisia harrastuksia. Intohimo teatteriin, oopperaan, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen säilyi vaikeinakin aikoina. 30-luvun Leningradissa hän kiireistä huolimatta pyrki käymään balettinäytöksissä ja oopperassa. Toimittajana ollessaan Kirov loi kirja-arvosteluja ja -analyysejä, hänen kirjoituksiaan esimerkiksi Tolstoista tai Gorkista voidaan objektiivisestikin katsoen pitää korkeatasoisina.  1910-luvulla hän jopa tapasi tuona aikana Venäjän merkittävimpiin kuuluvan teatteriohjaajan ja näyttelijän Jevgeni Vahtangovin ja  kai heidän välilleen kehittyi jonkinlainen ystävyyskin.

Kazan

Seurakunnan koulu oli eräänlainen alakoulu, joka kesti kolme vuotta. Sieltä hän siirtyi kaupungin kouluun, jota hän kävi viisi vuotta. Sergei oli hyvä oppilas, minkä ansiosta hän saikin paikalliselta seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestöltä stipendin, jonka turvin hän saattoi vuonna 1901 aloittaa ammatilliset opinnot lähialueen merkittävimmässä kaupungissa Kazanissa. Kyseessä oli teknisen alan ammattikoulu, josta hän vuonna 1904 valmistui maanmittariksi. Se oli oikeastaan Sergein tulevaisuuden kannalta kohtalokkain askel. Noihin aikoihin Kazan oli eräänlainen vallankumouksellisen liikkeen ”Mekka”, joka oli aikoinaan ollut niin Leninin kuin myös mm. Molotovin ja Kuibyševin elämänkouluna. Siellä myös nuori Sergei Kostrikov tutustui sosialisteihin ja heidän kauttaan vallankumouksen aatteeseen.  Maailmankatsomukseen alkoi tulla uusia painotuksia.

Huolimatta uudesta elämänpiiristä Sergei suoritti opintonsa tunnollisesti.  Hyväntekijöistä tuli ”porvaririistäjiä” mutta heidän kuukausittain maksama viiden ruplan stipendi kelpasi ja riitti hyvin elämiseen ja myös vapaa-aikaan.  Vertailun vuoksi voidaan katsoa mummon tuloja. Tämä sai sotilasuralla toimineesta miehestään leskeneläkettä 36 ruplaa vuodessa , mikä teki kuukautta kohden  kolme ruplaa.  Siihenkin suhteuttaen tuo viisi ruplaa oli varsin kohtuullinen summa, mikä uusien aateveljien silmissä asetti Sergein hieman hankalaan asemaan. Hän luovuttikin sitten summasta osan myös vallankumousliikkeen kassaan.

Uudessa elämänympäristössä Sergei alkoi luoda maailmankuvaansa uudelta pohjalta. Mielenmuutos alkoi näkyä hänen kirjeissään kotoväelle. Nuorukaisessa kasvoi viha riistäjäporvareita kohtaan ja myötätunto työläisiä kohtaan. Noita tyhjäntoimittajia joutui köyhä kansa elättämään. Hän saattoi kauhistella sitä, että tehtaalla koneita oli pidettävä käynnissä koko viikonlopun, mistä hyvästä omistajaporvarit säästivät sata ruplaa mutta toisaalta työläiset joutuivat senkin ajan vain ahertamaan itsensä näännyksiin. 

Poika eli epävakaata aikaa. Yhtä kaikki hän ei antautunut aivan täysin aateveljiensä vietäväksi. Hän huolehti myös opinnoistaan ja valmistui maanmittariksi hyvin arvosanoin. Vaikka vallankumousaate oli alkanut saada miehestä otetta, hän kuitenkin jo suunnitteli myös jatko-opintoja. Hän siis pyrki myös sosiaalisessa portaikossa ylöspäin. Siihen lienee vaikuttanut tuo lapsuuden vuosista imetty sivistyksen voima.

Kuitenkin Kazanissa häntä alkoi tavanomaisen sijaan yhä enemmän kiinnostaa toisenlainen ura: romantisoitunut vaaroja täynnä oleva vallankumoustaistelijan elämä. Tässä yhteydessä palautuu mieleen Sergein oman isän poikaansa jättämä jälki. Toisaalta kyse oli eräänlaisesta kapinasta, jota voisi ”isänmurhaksikin” kutsua, toisaalta isä saattoi olla myös mallina pojan valinnoille. Sosialisteista Sergei löysi oman yhteisönsä ja elämäntyylinsä. Ristiriitaisuutta kuitenkin näkyi ja kovaa sisäistä taisteluaan nuorukaisen on täytynyt käydä.

Nuo jurot ja salaperäiset kaverit eivät opiskelleet eivätkä tehneet työtä. Itsevarmuudesta ei kuitenkaan ollut puutetta. He vain ylimielisesti hymyilivät, kun heitä moitittiin mitättömiksi tyhjänpäiväisiksi lorvailijoiksi. Sergeille he selvittivät, etteivät porvarilliset arvot heitä kiinnostaneet ja he omistivat elämänsä tulevaisuuden oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Heidän mukaansa jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus oli auttaa heitä tuossa vaikeassa ja haastavassa taistelussa.

Suoraan häntä ei moitittu siitä, että hän eli turvallisesti ja hyvinvoivasti ”porvarien” maksamilla rahoilla. Mutta sen verran ilkeästi nuo ajatukset ilmassa leijuivat, että syyllisyyden tuntoon siitä palasia nousi. Niitä sulattaakseen Sergei auttoi aatetovereitaan. Hän lohkaisi kuukausittaisesta stipendistään yhteiseen kassaan ruplan tai kaksi ja alkoi vielä opintojensa ohessa tehdä ylimääräisiä hommia ansaitakseen lisää.

Hän taipui jopa varastamaan hyväntekijöiltään painokoneen yhteisiin tarpeisiin.

Hän maksoi auttajilleen kiittämättömyydellä ja se lienee jättänyt häneen jälkensä. Tuska viilsi nuorukaisen rintaa, mutta tuleva oikeudenmukaisuuden maailma tarvitsi uhrinsa. Hän teki sen osin velvollisuudesta, osin hylkäämisen pelosta hälventääkseen uusien kavereiden häneen mahdollisesti kohdistamia epäluuloja. Nyt tuo painokone sai uuden tehtävän. Ei enää tyhjänpäiväisiä raportteja. Nyt sen avulla voitiin valmistaa vallankumouksen hyväksi uutta materiaalia: lehtisiä ”Riistäjät alas!” iskulauseineen.

Entisen kuoropojan sydän oli luovutettu muiden haltuun. Myöhemmät neuvostoliittolaiset elämäkertakirjoittajat tulkitsivat tämän varkauden ”luokkatajunnan voitoksi”. Siitä oli tullut hyve.

Tomsk

Valmistuttuaan vuonna 1904 Sergei ei halunnut jäädä kotipaikkakunnalleen. Hän suuntasi Uralin taakse Tomskiin Ob-joen varrelle. Siellä hän aloitti työt kaupungin hallinnon palveluksessa kartografina. Etäisyyttä oli jo yli 2700 km, mutta se oli heränneelle seikkailijan sielulle suuressa maassa pieni matka. Sergei tiesi, että kaupungissa sijaitsi hyväksi tunnustettu polytekninen instituutti. Sieltä nuorukainen haaveili jatko-opintopaikkaa, aivan kokonaan vallankumous ei ollut vielä vienyt poikaansa.

Nykyisin kaupungissa on yli puolimiljoonaa asukasta, mutta tuolloin heitä oli vain hieman yli 60 000. Vertailun vuoksi todettakoon, että Kazan oli yli kaks kertaa isompi kaupunki (nykyinen väkiluku 1,2 miljoonaa).

Valmistavat kurssit Sergei kyllä aloitti, muttei sitten koskaan ehtinyt aloittaa varsinaisia opintojaan. Työ vallankumouksen puolesta vei koko miehen eikä energiaa opintoihin yksinkertaisesti löytynyt.  Samana vuonna hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Tuolloin menševikit ja bolševikit toimivat vielä samassa puolueessa. Vielä tuolloin Sergein on arvioitu olleen lähinnä menševikki.

Vallankumouksellisen perustehtäviin kuului agitaatio ja värväys.  Kaikki hyvän tahdon ihmiset toimivat yhteisen hyvän eteen.  Sergei tajusi, että siinä tehtävässä oli uhrattava oma hyvinvointinsa.  Mies lähti täysillä taisteluun aatteen puolesta.

Jo vuonna 1905 Sergei Kostrikov oli paikallisella tasolla puolueessa merkittävä hahmo. Hän osallistui aktiivisesti agitointiin, ajoi työläisiä lakkoihin ja mielenosoituksiin ja taisteluun parempien olojen puolesta. Liike omisti maanalaisen painokoneen, jonka avulla painettiin lentolehtisiä ja levitettiin puolueen sanomaa eteenpäin.

Sitten hänet pidätettiin. Hän sai vajaan kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän kärsi kokonaisuudessaan.

Itse asiassa kyseessä oli Pietarissa tapahtuneen ns. verisunnuntain vastamielenosoitus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Verisunnuntai_(1905) ), jossa Kirov oli yhtenä järjestäjänä. Läheinen ystävä kaatui, Sergei itse selviytyi nipin napin. Yhteenotossa kasakoiden kanssa häntä suojasi miekaniskulta paksu takki pelastaen hengen.

Vankilasta vapauduttuaan Sergei oli jo täysiverinen vallankumousmies. Hän sai tehtäviä myös muualla Siperiassa. Hän matkusti mm. Irkutskiin ja Novo-Nikolajevskiin (nykyinen Novosibirsk) saattamaan puolueen toimintaa vauhtiin.

Toukokuussa 1909 Sergei muutti Vladikavkaziin Kaukasukselle Terek-lehden avustajaksi. Alkoi uusi vaihe nuoren miehen elämässä. Hän aivan kuin olisi seurannut ihailemansa nuoren Leo Tolstoin jalanjälkiä. Tolstoi lähti vuonna 1851 Kaukasukselle elämänkouluun kukistamaan ”kapinoitsijoita”, Sergei Kostrikov sisäisti työtehtävänsä hieman toisin, mutta samanlaista vetovoimaa he ovat voineet tuntea.

Vladikavkaz, Kaukasus

Vladikavkaz sijaitsee Etelä-Ossetiassa aivan Georgian rajan tuntumassa. Sergei Kostrikovista tuli Terek-lehden avustaja. Hän alkoi kirjoittaa lehteen erilaisia artikkeleita, joihin kuuluivat myös teatteri- ja kirja-arvostelut. Leo Tolstoin tuotantoon tuli nyt entistä suurempi polte ja teatteriakin oli tarjolla. Lisäksi hän innostui vuorikiipeilystä, mikä oli varmasti seikkailuhenkeä tuova lisä vallankumousromantikon arkeen.

Nyt hän tutustui ensi kertaa pitkäaikaiseen elämänkumppaniinsa Maria Markusiin, mutta se ei lie ollut hänen elämänsä pääasia. Kyseessä oli ns. työpaikkaromanssi. Maria työskenteli Terek-lehdessä kassanhoitajana. Suhde kesti Kirovin kuolemaan asti. Välillä kuitenkin välit olivat poikki, koska Kirovilla oli Bakussa suhde toiseen naiseen, jonka kanssa heille syntyi tytär (tästä hieman enemmän alempana). Nähtävästi suhde elpyi uudestaan siinä vaiheessa, kun Kirov muutti vuoden 1925 lopussa Leningradiin.

Terek edusti kadettipuoluetta, joka oli peruslaillis-demokraattinen puolue. Se oli näkemykseltään lähinnä liberaali lehti.  Sergei edusti eräänlaista yleisdemokraattista vallankumouksellista näkökulmaa, mutta hänen täytyi sopeuttaa omat näkemyksensä Terekin linjaan. Välillä hän tosin pystyi julkaisemaan myös radikaalimpia kirjoituksia. On kuitenkin otettava huomioon, että Vladikavkazissa sosialistien asema oli heikohko eikä vallankumouksesta voinut kovin näkyvästi pitää ääntä. Oli mukauduttava vallitsevaan ilmapiiriin.  Samanaikaisesti Sergei työskenteli maanalaisessa kirjapainossa.  Ja yhteistyössä Terek-lehden kanssa hän pääsi jopa niin pitkälle, että pystyi jopa käyttämään satunnaisesti lehden painokonetta omien vallankumouksellisten lehtisten painamisessa.

Elokuun 11. päivänä vuonna 1911 hän joutui pidätetyksi Tomskissa toimineen maanalaisen kirjapainon johdosta.  Nähtävästi kyseessä oli jokin ilmianto ja hänet palautettiin Tomskiin. Pidätys oli kuitenkin aiheeton ja hän pääsi vapauteen.

Jo vuonna 1905 puolueeseen liittymisen jälkeen Sergei Kostrikov oli ottanut oman puolueen sisäisen peitenimen ”Serž”.  Hän oli käyttänyt välillä eri nimimerkkejä.  Kirov-nimeä hän käytti ensimmäisen kerran juuri Terek-lehdessä. Vuonna 1912 julkaistussa artikkelissa  Поперёк дороги (”Tien poikki”) kirjoittajaksi oli merkitty ”S.Kirov”. Samana vuonna ilmestyi hänen ehkä tunnetuin artikkelinsa - ”Tapojen yksinkertaisuus” (Простота нравов). Se julkaistiin lehdessä kolmas päivä marraskuuta.  

Kirjoitusta on kuvattu näin:

”Siinä on sarkasmia ja emootioita duuman jäseniä ja sen toimintaa kohtaan. Mitään tilastoja tai numeroita siinä ei ole, mutta sitäkin enemmän tunnevoimaa.”

Myöhemmin tuota artikkelia on nimetty ”neuvostojournalistiikan aarteeksi”.

Jutun ilmestymisen jälkeen julkaisijaa vastaan nostettiin kanne.  Oikeusjuttu uhkasi koko lehden tulevaisuutta.  Kuitenkin puolen vuoden kuluttua olivat edessä Romanovin keisarisuvun 300-vuotisjuhlat ja Kirov kirjoitti siihen liittyen myötäsukaisen artikkelin. Tämän ansiosta oikeusjutusta luovuttiin mutta aiemmin julkaistun lehden kappaleet kuitenkin tuhottiin.

Paljon myöhemmin, kun elettiin jo Neuvostoliitossa, Kirov oli tuon myötämielisyytensä vuoksi joutua puolueen politbyroon edessä vaikeuksiin. Se liittyy aikaan, kun häntä oltiin nostamassa keskuskomitean johtoportaaseen ja puolueessa alettiin tutkia hänen menneisyyttään.  Stalin antoi kuitenkin käydä armon oikeudesta. ”Ei paisutella tätä”, kerrotaan hänen todenneen.  Kirov ei juttua kirjoittaessaan varmasti osannut kuvitella, mihin hänen todennäköisesti taktiseksi tarkoitettu mielistely saattoi myöhemmin johtaa. 

Lokakuun vallankumouksen jälkeen

Puolueen virallisen tulkinnan mukaan Kirov oli vakaumuksellinen leninisti jo ennen lokakuun vallankumousta. Totuus on kuitenkin, että hän yhä empi. Hän myötäili menševikkejä, tuki väliaikaista hallitusta ja käyttämieni lähteitten mukaan jopa kirjoitti avoimesti kannastaan. Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen hän kääntyi lopullisesti bolševikkien junaan. Eräiden tietojen mukaan näin olisi tapahtunut vasta 1919.

Vuonna 1917 Sergei Kirov matkusti kuukausi lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovaan puoluekokoukseen.  Siellä hän tapasi ensimmäisen kerran Staliniin. Miehet ystävystyvät. Kirovista tuli Stalinin mies, Leniniin hänellä ei ollut erityistä suhdetta. Stalin osoitti hänelle avoimesti luottamusta.

Kirovin oma ura puolueen hierarkiassa lähti pikkuhiljaa nousuun, mikä sitten huipentuikin NKP:n keskuskomitean politbyroon jäsenyyteen vuonna 1930 ja sen myötä vielä suurempiin tehtäviin.

Nyt oltiin pääsemässä vasta alkuun. Uusi valta piti juurruttaa maahan vaikka väkisin.  Siihen työhön osallistui myös Kirov.  Hänenkin kädet tahriutuivat siinä vereen ja myös hengenlähtö oli lähellä.

Kirovin tie vei Astrahaniin, joka sijaitsee Volgan suistossa Kaspianmeren rannikolla. Helmikuusta 1919 lähtien hän toimi siellä väliaikaisen vallankumouskomitean puheenjohtajana. Samana vuonna hänestä tuli myös Vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen eli Trotskin alainen.  Ei Kirov siis pelkästään Stalinin käskyläisenä toiminut. Hänen tehtävänä oli puolustaa kaupunkia ja rakentaa sinne bolševistista järjestystä.  Hän pyrki myös paljastamaan vastavallankumouksellista toimintaa ja kapinointia.

Kirov pani tuulemaan. Hän joutui joukkoinensa tukahduttamaan verisesti kaupungissa puhjenneen kapinan. Ensiksi toteutettiin toimi, joka kymmenes uutta valtaa vastustanut työläinen ammuttiin. Hänen menetelmiinsä kuului myös ns. panttivankijärjestelmä, jossa viaton ihminen saattoi joutua kärsimään jonkun toisen teon johdosta. Yhden viikon aikana hän teloitutti eri arvioiden mukaan 3 000 – 5 000 kapinoitsijaa.  

Siinä ei kysytty lupaa omaltatunnolta. Puolueen hierarkiassa ylempää tulevia määräyksiä on noudatettava. Kirov oli osa bolševistista väkivaltakoneistoa. Hän vain teki tehtävänsä. Aivan samoin perustein ei Otto Wille Kuusinenkaan noussut puolustamaan vankeus- tai kuolemantuomion saaneita läheisiään ja sukulaisiaan.

Kirov oli jälleen käskynhaltijana, kun toukokuun 24. päivänä vuonna 1919 avattiin kaupungissa tuli Pyhän Josif Astrahanilaisen kunniaksi järjestettyä ristisaattoa kohti. Kansaa kaatui kuin heinää. Myöhemmin kesäkuussa hän vangitsi ja teloitutti Astrahanin arkkipiispan Mitrofanin ja piispa Leontin.  Se on nykyisin julkisuudessa ehkä verisin muisto Sergei Kirovin toiminnasta. Venäjänkielen taitoiselle tapauksesta kertova kirjoitus on järkyttävää luettavaa: http://uspenskiysobor.narod.ru/html/11_1_5.html. Ja Uržumin entinen kirkkokuoropoika ja mallioppilas oli niitä toteuttamassa. Arkkipiispan henkilötiedot löytyvät täältä: http://www.ortho-rus.ru/cgi-bin/ps_file.cgi?2_557. Ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa Mitrofan ja piispa Leonti ovat edelleen ylistettyjä marttyyreita.

Sisällissodan aikoihin Venäjällä oli monenlaisia salaliittoja, joiden kautta yritettiin ilmiantaa bolševikkeihin soluttautuneita vihollisia. Joihinkin oli aihetta, jotkut olivat keksittyjä. Yhden tällaisen salaliittoyrityksen kohteeksi joutui myös Sergei Kirov.

Kuudentena päivänä lokakuuta vuonna 1919 Kirovin asuntoon tunkeutui joukko tšekistejä eli Tšekan (https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka) työntekijöitä, jotka pidättivät ja sitoivat Kirovin. Kuoleman uhkaakin oli ilmassa. Rakennus jäi erityisjoukkojen piirittämäksi. Tuon pidätyksen alullepanija oli eräs nainen (nimeltään Vasserman), joka oli ollut Sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosialistivallankumouksellinen_puolue) ja sittemmin osoittautui, että hän oli toiminut valkoisen armeijan komentajan Denikinin agenttina (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_Denikin). Hän ylipuhui muutaman puolueen johtohenkilön saaden heidät vakuuttumaan, että Kirov oli itse asiassa munkki Iliodor, Grigori Rasputinin aatetoveri ja ystävä. Hänellä oli mukana retusoitu valokuva, jonka pohjalta jonkinlaista yhdennäköisyyttä heidän ulkonäössään olikin.

Kirovin rakennuksen ohi kulkenut partio arveli tilanteessa olevan jotain outoa ja ilmoitti siitä Astrahanissa tuolloin oleilleelle Kirovin ystävälle Sergo Ordžonikidzelle. Tämä ryhtyi toimiin ja Kirov saatiin pelastettua tšekistien kynsistä. Mutta pidätykseen osallistuneet vangittiin ja teloitusrangaistushan siitä Vassermanille ja kahdelle muulle seurasi.

Seuraava tapaus sattui saman vuoden joulukuussa. Kyse oli ase- ja räjähdekuljetuksesta, joka piti toimittaa Astrahanin kautta Vladikavkaziin. Kuormassa oli mukana myös lääkintätarpeita ja isohko määrä rahaa - viiden miljoonan ruplan arvosta. Kun kuorma saapui Astrahaniin, kävi ilmi, että bolševikkien rintama Kaukasuksella oli murtunut. Siitä huolimatta tavarat kuormattiin autoihin ja yritettiin saattueena toimittaa perille. Se havaittiin kuitenkin mahdottomaksi. Saattue joutui palaamaan takaisin Astrahaniin. Kirov oli vastuussa kuljetuksesta ja hän teki päätöksen kuljettaa tarpeellisin osa kuormasta yhdellä kuorma-autolla perille Vladikavkaziin keinolla millä hyvänsä. Kuormaan tuli mm. konekivääri ja yllä mainittu rahamäärä.  Reitti kulki jäätä myöten Volgan sivujoella. Jää kuitenkin petti ja auto vajosi pohjaan. Kukaan ei loukkaantunut mutta kuormaa ei pystytty pelastamaan. Suomalainen sananlasku sanoo, että ”Yrittänyttä ei laiteta”. Tämä ei pätenyt bolševikkien parissa. Kun Kirov palasi kavereittensa kanssa Astrahaniin, hän joutui kotiarestiin ja häntä syytettiin rahojen hukkaamisesta. Uhkana oli jopa kuolemantuomio. Kymmenen päivän kuluttua auto onnistuttiin kuitenkin nostamaan joesta ja rahat löytyivät vahingoittumina. Syyte raukesi ja Kirov sai vielä elää.

Vuoden 1920 tehtävistä voisi mainita matkan Riikaan.  Hän toimi siellä tuolloin neuvostovaltuuskunnan johtajana rauhansopimusneuvotteluissa Puolan kanssa.

Baku

Jo keväällä 1920 Kirov meni Puna-armeijan Vallankumouksen sotaneuvoston jäsenenä Bakuun pystyttämään neuvostovaltaa. Vuonna 1921 hänestä tuli Azerbaidžanin kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri eli käytännössä alueen johtaja. Samana vuonna hänet valittiin Venäjän kommunistisen puolueen ehdokasjäseneksi, ja vuonna 1923 varsinaiseksi jäseneksi.

Tästä lähtien hän alkoi työskennellä oman uransa eteen yhä määrätietoisemmin. Oikeastaan vasta Azerbaidžanissa Kirov alkoi tietoisesti kehittää itseään puhujana. Sen hän teki hyvin perusteellisesti. Hän opiskeli klassista puhetaitoa, mihin nuoruuden teatteriharrastus antoi hyvän pohjan. Ylipäänsä Kaukasus oli hyvä paikka puhe- ja keskustelutaidon kehittämiseen, koska paikallisessa mentaliteetissa oli omat haasteensa. Kirov opetteli erilaisia ilmaisu- ja argumentointikeinoja, pyrki ottamaan huomioon vastapuolen näkemyksiä.

Sergei Kirovista kehittyi sanankäytöltään ja ilmaisukeinoiltaan vaikuttava esiintyjä, joka myös uskalsi tarvittaessa tarttua rohkeasti tilanteisiin ja saada sitä kautta kuulijat puolelleen. Lähteenä käyttämässäni TV-ohjelmassa korostetaan Kirovin puhetaidossa nimenomaan pelottomuutta. Sen hän oppi Kaukasuksella. Jos puhuja pelkäsi esiintymistä, niin se kyllä huomattiin. Peli oli saman tien menetetty. Vilpittömyys oli Kirovin vahvuus. Hän uskoi omana asiaansa, se toi hänelle varmuuden.  Jos puhuja ei uskonut omaan asiaansa, ei voinut saada kuulijoiden luottamusta.

Ja häneen alettiin luottaa myös puolueessa. ”Viisas, taktinen, vaatimaton, puolueemme parhaita edustajia”. Näin häntä saatettiin luonnehtia.

Vuonna 1925 Stalin kutsui Kirovin Leningradiin taisteluun siellä syntynyttä Zinovjevin johtamaa oppositiota vastaan.

Leningradin vuodet

Tammikuussa 1926 Kirov nousi Leningradin kuvernementtikomitean (aluekomitean) ja kaupunkikomitean ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean luoteisbyroon ensimmäiseksi sihteeriksi. Tämä merkitsi, että hän johti Leningradia ja koko Luoteis-Venäjää. Leningradissa hänen ensimmäisenä tehtävänä on tukahduttaa Zinovjevin johtama oppositio. Kirov järjesti kokouksia tehtaissa ja tuotantolaitoksissa. Vuoden aikana hän piti yli 180 julkista puhetta.

Kirov toimi Leningradissa kahdeksan vuotta, vuodesta 1926 kuolemaansa vuoden 1934 joulukuuhun saakka. Tuo aika oli täynnä myrskyjä, mutta hän selviytyi niistä voittajana ja hänen asemansa Leningradissa ja Luoteis-Venäjällä vakiintui. Puolueen keskushallinnossa hän jäi kuitenkin pimentoon. Hän keskittyi Leningradin asioiden hoitoon.

Tuon ajan Leningradista on todettava pari seikkaa. Ensinnäkin se, että noiden kahdeksan vuoden aikana kaupungin väestön kasvu oli huimaa. Aikamoista siksakkiahan se oli muulloinkin mm. vallankumouksen ja toisaalta Leningradin piirityksen vuoksi. Eri tilastoissa väestömäärä vaihtelee, mutta karkeasti ottaen voi todeta, että noina Kirovin vuosina kaupungin väestö lähes kaksinkertaistui. Vuonna 27 väestöä oli 1,5 miljoonaa ja vuonna 1935 se oli ylittänyt kolme miljoonaa. Erään toisen tiedon mukaan väkiluku olisi ollut vuonna 1936 2,7 miljoonaa.  Sekin kertoo huimasta kasvusta, vaikkei yllä ihan kaksinkertaiseksi.

Toinen seikka – joka johtui luonnollisesti myös tuosta väestömäärän kasvusta – oli nälkä ja elintarvikepula. Niistä tuntemuksista kirjoittaa tuolloin Leningradissa nuoruuttaan viettänyt akateemikko Dmitri Lihatšov (muistelmateos ”Ajatuksia elämästä”; Дмитрий Лихачев, Мысли о жизни). 30-luvulla nälkä ja köyhyys yhä enemmän kärjistyi, kun puille paljaille joutuneiden kulakkien perheitä ja jälkeläisiä ryntäili epätoivoisina suurkaupunkiin. Lihatšovin muistikuvat luovat eteemme järkyttävän epätoivoisen maailman. Hän itse olisi halunnut auttaa, omaatuntoa soimasi mutta tiukkaa teki itselläkin. Kerjäläiset ja kulkurit viettivät kylmiä talviöitä portaikoissa ja porttikäytävissä. Sitten sekin tehtiin mahdottomaksi, kun kaupungin johto salpasi ovet. Sergei Kirov paneutui tapansa mukaan tehtäviinsä ja epätoivoisiinkin ratkaisuihin jouduttiin.

Vielä kuolinvuotenaan – vuoden 1934 syksyllä - Kirov teki työmatkan Kazakstaniin yhtenä tavoitteena varmistaa Leningradin elintarvikehuoltoa. Matkan voisi luonnollisesti tulkita Kirovin vilpittömäksi pyrkimykseksi saada elintarvikeraaka-aineiden saanti varmistetuksi Leningradin alueella. Kuitenkin tästäkin matkasta on nostettu esiin erilaista juonittelua.  Yhtäällä on tulkittu matkan olleen Stalinin tai mahdollisesti Neuvostoliiton salaisen poliisin salajuoni saada Kirov pois asemapaikastaan (tämä todettiin muistaakseni Anatoli Rybakovin romaanissa Arbatin lapset). Tuona aikana salainen poliisi voisi rauhassa järjestellä Leningradissa asioitaan Kirovin murhaa silmälläpitäen. Toisaalta kerrotaan, että Kazakstanista palatessaan Kirov poikkesi Moskovassa salaisen poliisin Genrih Jagodan luo arvostellen tätä siitä, että hänen toimielimensä ovat toimineet siellä ”barbaarisesti” karkotettuja kulakkien siirtolaisperheitä kohtaan. Jagoda olisi lukemani perusteella ottanut arvostelun hyökkäyksenä hänen henkilökohtaista arvovaltaansa kohtaan, mistä syystä hän olisi sitten pannut virastonsa tekemään Kirovista selvää jälkeä.  

Vangit rakentamassa Vienanmeren kanavaa

Kirovin mustiin sivuihin voinee lisätä myös sen, että hän vieraili kaksi kertaa 30-luvulla rakennetun Vienanmeren kanavan eli ”Belomorkanalin” rakennustyömaalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienanmeren%E2%80%93It%C3%A4meren_kanava). Toinen kerta oli kanavan vihkimisjuhla, jossa hän kuului Iosif Stalinin seurueeseen. Kanavahan rakennettiin vankityövoimalla ja kuolonuhrien määrä on huomattava (jopa 25 000). Tuolloin Kirovin kerrotaan ylistäneen projektin toteutusta eli sisäministeriötä vankityövoiman käytöstä.

Monenlaista tietoa on tullut vastaan mutta kaikkea en ole voinut varmistaa. Jostakin osui silmiini, että Kirov olisi ollut järjestämässä 20-luvun lopulla kaupungin suomalaisväestöä eli inkeriläisiä Tadžikistaniin. Käsittääkseni näitä väestönsiirtoja tapahtui vasta 30-luvun loppuvuosina.

Palaan kuitenkin vielä niihin aikoihin, kun Kirov saapui Leningradiin…

Joulukuussa 1925 XIV puoluekokouksessa Stalin hyökkäsi oppositiossa hänen suhteensa olevia Lev Trotskia ja Grigori Zinovjevia vastaan. Zinovjev yliarvioi oman asemansa ja ryhtyi selkeään vastahyökkäykseen. Hän mm. kielsi kaupungissa keskusvallan julkaisemat lehdet. Zinovjeville kävi uhkapelissä huonosti.

Kirovin ensimmäinen tehtävä oli puhdistaa kaupunki Zinovjevin kannattajista. Eikä Zinovjevkaan ollut vielä antanut periksi.  Mutta miesten keskinäisessä kamppailussa Kirovin tekemä työ kantoi hedelmää. Siinä missä Zinovjevin persoonasta huokui ylimielisyys ja teennäisyys, Kirov pääsi omalla olemuksellaan kansaa lähelle.  Hän pyrki nimenomaan tietoisesti luomaan vastavoiman tuolle ylimielisyydelle ja voitti puolelleen kaupunkilaisten kannatuksen.

Ulkonäöltään Kirov oli hieman lihavahko ja pienikokoinen, mutta hän osasi valita sanansa oikein. Se tepsi kansaan. Hän osasi kuunnella heitä ja puhua heille oikeilla sanoilla. Ja työhönkin hän ryhtyi täydestä sydämestä. Hän asetti kaupungin ja alueen taloudelle konkreettiset tavoitteet. Ja jonkinlaista tulostakin syntyi, vaikka tilanne oli epätoivoisen vaikea.  Kaupunki ja koko maa oli nälänhädässä. Köyhää väkeä tulvi kodittomina kaduilla. Ja työ energia- ja ravintohuollon järjestämiseksi tuntui kai lähes toivottomalta.

Nimenomaan puhujantaitonsa ansiosta hän oli Kaukasukselle pystynyt estämään kahakoita ja oppinut sovittelun jalon taidon. Kiihkeä mentaliteetti saattoi tuoda mukanaan esiintymispelkoa. Väärin valittu sana saattoi vain kärjistää paikallisia erimielisyyksiä ja riitoja. Tätä Kirov ei pelännyt.

Leningradissa tehtailla ja tuotantolaitoksissa oli miltei suoranaisia yhteenottoja Stalinin ja Zinovjevin kannattajien kesken. Väkijoukkojen reaktiot olivat kovin voimakkaita. Jos joku ei heitä miellyttänyt, niin hän sai sen tuta, olkoonpa asema kuinka korkea tahansa. Oli tehtaita, joissa sinne puhumaan tulleet tuolloin Kirovia suuremmatkin johtajat, kuten Kalinin tai Vorošilov, saatettiin heittää aidan yli. Kirov ei pelännyt tällaisessakaan ympäristössä mennä kansan keskuuteen.  Siinä oli hänen voimansa.

TV-dokumentissa kerrotaan eräästä tilaisuudesta, jossa sekä Zinovjev ja Kirov esiintyivät ja jossa paikalla oli jopa 10 000 kuulijaa.  Kansa meni paikan päälle, kun televisiota ei ollut vielä keksitty. Ja jos lukea ei osattu, puhuttu sana osoitti tehonsa.

Ei ollut mikään ihme, että Kirovista tuli varsin suosittu henkilö Leningradissa ja suosio kiiri kyllä muuallekin. Ja kun Kirov murhattiin, oli valtionjohdolla kova kiire ottaa Kirovin suosiosta kaikki mahdollinen irti. Siksi ympäri valtakuntaa ilmestyi Kirov-nimisiä tai siitä johdettuja paikkoja, myös monet tuotanto- ja kulttuurilaitokset omistettiin Kiroville. Tuli kaupunkeja kyliä, katuja, tehtaita, kulttuuritaloja. Vielä nytkin on Venäjällä tuhansia Kirovin valtakatuja (prospekteja).

Kirov ja naiset

Yksi tapahtuma tässä hänen elämäntarinassa on jäänyt kertomatta enkä minäkään tiedä sen yksityiskohdista kovin tarkasti. Kyse on hänen naissuhteistaan. Hänellähän oli tytär Evgenija Kostrikova, joka syntyi vuonna 1921. Äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kummalliseksi tämän suheteen tekee ensiksikin se, että varsinaisen elämänkumppaninsa Maria Markusin Sergei Kostrikov tapasi jo vuonna 1909 muutettuaan Vladikavkaziin ja he elivät eräiden tietojen mukaan parisuhteessa yli 20 vuotta. Se mainitaan mm. tv-ohjelmassa, josta olen tähän juttuuni suurimman osan tiedoistani onkinut. Toisissa lähteissä kuitenkin kerrotaan, että Kirov eli liitossa Evgenian äidin kanssa ja liitto loppui lyhyeen naisen kuoleman vuoksi. Lapsi liitosta kuitenkin syntyi. Voisi vain päätellä, että suhde Markusin kanssa rakoili ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Kirov nousi Leningradin johtoon, se elpyi uudestaan henkiin. Tämä päätelmä tuosta elpymisestä perustuu siihen, että Leningradissa Maria Markus kieltäytyi ottamasta tytärtä kotihoitoon ja lapsi sijoitettiinkin sitten lastenkotiin. No sehän tuntuu meidän silmin katsottuna raa’alta mutta Sergei-isän mielenrauhaa se tuskin vei, koska olihan hänellä internaateista oman lapsuutensakin ajoilta pelkkiä hyviä kokemuksia.   

Sittemmin kyllä kävi ilmi, että Leningradissa Kirovin ja Markusin suhteet lienevät olleet etäiset. Ainakin ne muuttuivat etäisiksi 30-luvulla, kun vaimo sai pienen aivoinfarktin ja lakkasi tämän jälkeen oikeastaan huolehtimasta itsestään ja ulkonäöstään viettäen suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla huvilalla. Näin ollen ainakin loppuvuosina Kirovin ja Markusin suhde oli ollut kylmähkö.  Eikä vaimon työurakaan ottanut Leningradissa onnistuakseen. Hän toimi prostituoitujen turvakodin johtajana, muttei tehtävässään viihtynyt eikä itse asiassa pärjännyt alkuunkaan. Oli hassua, että hänet sellaiseen tehtävään oli ylipäänsä sijoitettu. Häneltä puuttui työhön vaadittava sairaanhoitajan koulutus ja muukin laajempi koulutus. Hän oli vain mitättömän peruskoulutuksen saanut kassanhoitaja.

Kirovin kotimuseo Pietarissa. Taustalla kuva Kirovin vaimosta Maria Markusista.

Kirovilla oli kyllä naissuhteita, mutta ei niistä ole sen tarkempia tarinoita. Kirovin murhanneen Nikolajevin vaimon Milda Draulen Kirov kyllä tunsi, mutta hän lopulta kuitenkin on ollut vain kollega. Julkisuudessa tuosta suhteesta hehkuteltiin ja on hehkuteltu varsinkin viime vuosikymmeninä, kun sensaatiohakuinen media on ruvennut revittelemään Kirovin murhaa. Sen sijaan Kirov oli baletin ystävä, joka vieraili usein Mariinski-teatterissa, ja balettitanssijoiden keskuudessa on kerrottu olleen jopa kilpailua vetovoimaisen kaupungin ykkösmiehen suosiosta. Naisten kerrotaan kehuskelleen suhteellaan Kiroviin, mikä luonnollisesti vahvisti Kirovin mainetta Don Juanina. Aivan toinen asia on sitten se, missä määrin kyse oli vailla todellisuuden perää olevasta rehvastelusta. Eräs balettitanssija häneen on joka tapauksessa liitetty.

Sekin tässä yhteydessä täytyy mainita, että kun heti Kirovin murhan jälkeen muutama puolueen jäsen alkoi levitellä juttua siitä, että murhan taustalla olisi ollut Kirovin naissuhteet, niin nuo miehet erotettiin välittömästi puolueesta. Jonkinlaisia tabuja puoluejohtajien naissuhteet tuntuvat tuolloin olleen. Ja olihan Stalinin nuori vaimo Nadežda Allilujeva kuollut pari vuotta aikaisemmin hyvin epäselvissä olosuhteissa, jolloin epäiltiin peräti Stalinin tappaneen hänet. Tämäntapaiset juorut haluttiin heti eliminoida.

 

Oliko hän Sergei Kirovin rakastajatar?

Palaan vielä Kirovin tyttäreen Evgenijaan. Hänhän kunnostautui nuorena sotilaana II maailmansodassa 40-luvun alussa. Hän ei todellakaan turvautunut isänsä maineella ratsastamiseen vaan toimi raskaan panssarivaunun komentajana kuin mies aina Stalingradia ja länsirintamaa myöten. Sen sijaan eräs eversti yritti sittemmin käyttää tyttären isän mainetta hyväkseen. Rakkaussuhteeseen Evgenija antautui täysillä, mutta kun tajusi tulleensa petetyksi, katkeroitui ja eli naimattomana koko pitkän elämänsä.

…

Pietarin Kirov-museon johtaja Tatjana Suharnikova

Kommenttini murhasta

Kirovin murha on edelleen mysteeri ja herättää tunteita suuntaan ja toiseen Siitä voisin kirjoittaa useammankin jutun. Totean nyt vain Pietarin Kirov-museon johtajan Tatjana Suharnikovan näkemyksiin tukeutuen, että murhan takana lienee ollut yksin Leonid Nikolajev. Suharnikova tapasi vuonna 2005 Nikolajevin vielä tuolloin elossa olleen pojan, mikä vain vahvistaa omaa luottoani häneen. Stalinin tekeminen syylliseksi on politiikkaa samalla lailla kuin hänen luomansa trotskilais-zinovjevilaiset salaliittoteoriat. Luontevimmilta tuntuu näkemys, jonka mukaan Kirovin murhasi kostoksi mieleltään häiriintynyt, työ- ja puolueurallaan epäonnistunut Nikolajev.  Se mitä murhasta seurasi, kuvastavat lähinnä Stalinin omaa pelkoa ja murhan aiheuttamaa uhkaa neuvostovaltion tulevaisuudelle. Ja lähipiirin muistelmista käy ilmi, että Stalinille murha oli todellinen järkytys. Ei hänkään sentään niin kauhea ihmishirviö ole, että pystyisi syyllisenä sen kaltaiseen näyttelijän rooliin. Tietysti Leonid Nikolajevin murhan takana voi olla joku taustavaikuttaja, sillä kyllä Kirovillakin vastustajia riitti. Syyllisen voisi osoittaa vain täysin politikoinnista vapaa juridinen tutkimus.

Vaikka Stalinia aiheestakin syytetään vehkeilystä, niin tilanteessa on myös toinen puoli. Stalin luotti Kiroviin ja kai uskoutuikin. He kävivät yhdessä metsällä, jopa saunoivat yhdessä, millä Stalinin osalta on merkitystä, sillä hänen toinen kätensä oli vammainen, mitä hän pyrki salailemaan. Lisäksi vuonna 1932 hänen vaimonsa Nadežda  oli kuollut epäselvissä oloissa. Puhutaan itsemurhasta, mutta Stalinin syyllisyyttäkin on epäilty.  Kerrotaan, että tämän jälkeen ystävyys Stalinin ja Kirovin välillä olisi tiivistynyt. Onhan todettu, että Stalin oli Kiroville kuin isoveli.

Vuonna 1936 ilmestyi kirja Antonina Golubevan lähinnä nuorille lukijoille tarkoitettu kirja Poika Uržumista. Siitä otettiin usean vuoden ajan 50 000 painos. Kirja on luonnollisesti tehty Stalinin aloitteesta. Ja hän lienee ollutkin sen tärkein lukija. Sen on todettu ironisesti olleen Stalinin jäähyväiset uskollisen ystävänsä muistolle.

Kuolemasta tähän päivään

Alussa kerroin jo kuoleman jälkeen tapahtuneista runsaista nimen muutoksista.  Uržum säilytti nimensä, mutta Vjatka sai Kirovin nimen. Antonina Golubevan kirjassa kerrotaan, että Sergei Kostrikov olisi opiskellut Vjatkassa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän ei käynyt siellä milloinkaan. Nähtävästi hänen on täytynyt vääristää totuutta, jotta olisi saatu jonkinlainen oikeutus nimen muutokselle. Mielenkiintoista on sekin, että Neuvostoliiton hajottua kaupunki ei luopunut nimestään. Minulla on kotikirjastossani vuonna 1995 painettu karttakirja, jossa Kirovin kaupungista on jo tehty Vjatka. Luultavasti kirjan tekijät ovat halunneet olla nokkelia ja ennakoineet virheellisesti tapahtumia. Kirovin asukkaat ovatkin halunneet pitää kaupunkinsa nimen muuttumattomana. Jostain olen lukenut, että kaupunkilaisten mielestä Kirov sointuu kauniimmalta.

Karttakirjastani otettu kuva, jossa Kirovista on jo tehty Vjatka. Urzhum löytyy Vjatkan ja Kazann välistä.

Vjatka-joki

Kirovin nimi elää vielä ympäri Venäjää. Vuonna 2013 on laskettu olevan vielä nelisen tuhatta Kirovin valtakatua (prospektia) tai ylipäänsä Kirovin katua. Sellainen on esimerkiksi Petroskoissa, jossa Kirov ei koskaan käynyt mutta joka kuului hänen johtamaansa alueeseen. Löytyy sieltä patsaskin. Leningradin ”Kirovski prospekt” nimettiin Neuvostoliiton hajottua Kamennoostrovski-kaduksi, jossa sijaitsee Kirov-museo. Onneksi myös Mariinski-teatteri saanut oman nimensä takaisin. Kuolan niemimaalla on Kirovskin kaupunki, joka sai nimensä, koska Sergei Kirov vieraili siellä elämänsä aikana kaksi kertaa. Sieltä on kotoisin Moskova-Petushki –kirjastaan ja epäsovinnaisista elämäntavoistaan tunnettu toisinajattelijakirjailija Venedikt Jerofejev. Kaupunki tunnettiin ennen nimenmuutostaan suomalaisittain kiinnostavammalla nimellä Hiipinä (Hibinogorsk). Toki sieltä liepeiltä edelleen löytyvät Hiipinän vuoret.

Etelä-Venäjällä Rostov-na-Donun kaupungin ratkaisu on hyvin kuvaava. Kirovin patsas pystytettiin vuonna 1939 aukiolle, jossa aikaisemmin oli ollut kirkko. Kirkko oli toki tuhottu ennen Kirovin kuolemaa, mutta vallanpitäjät löysivät uudelle muistomerkille tehtäväänsä sopivan sijainnin. Kirov sai patsaansa kaupunkiin, koska sattui käväisemään siellä vuonna 1918.

Kirovin patsas Rostov-na-Donun miljoonakaupungissa Pokrovskin kirkon paikalla

Eikä Kirovin nimen käyttö rajoitu pelkästään Venäjälle. Esimerkiksi Kirovo-nimisiä paikkoja löytyy Venäjän lisäksi ainakin Valko-Venäjältä, Kazakstanista ja Ukrainasta. Myös Kirovsk on vielä ainakin Valko-Venäjällä. Keski-Ukrainassa on yhä edelleen olemassa Kirovograd (Kirovohrad). Olihan siellä jopa jonkinlainen kansanliike nimen muuttamiseksi, mutta kansa oli äänestyksessä muutoksia vastaan ja siksi hankkeesta tuolloin luovuttiin.  Nyt on uusi tilanne ja piakkoin kaupungin nimi kuin myös Kirovin nimeä kantava alueen nimi saatetaan muuttaa hallinnollisella päätöksellä kansan tahdon vastaisesti ilman kansanäänestyksiä. 

”Kirov Hiipinässä”, M.A.Kanejev 1957. Osui silmiini Pietarin Arktisessa ja antarktisessa museossa.

Kuvasarja Sergei Kirovista musiikin säestämänä löytyy täältä: http://sovtime.ru/foto/#/Lichnosti/Kirov/09.jpg. 

(Tekstin lopussa olevaa muistomerkeistä kertovaa osaa tarkennettu ja täydennetty 6.1.2016)

Lähteet

Olen käyttänyt useita lähteitä. Tämä tv-ohjelma on yksi keskeinen: https://www.youtube.com/watch?v=c-bH83YWpa8 . Käsikirjoituksen on laatinut  Dmitri Vorontsov , ohjaajana on Sergei Kraus.