Karjalan sissin karu tarina (Torikka Urho: "Me sankarit")

Torikka, Urho: ME SANKARIT. Kuvaus Karjalan retkeltä.

Kansanvalta, 1929.

Romaanin Me sankarit tekijä on Juhani Konkka, joka tunnetaan parhaiten venäläisen kaunokirjallisuuden klassikoiden suomentajana. Hän julkaisi 20- ja 30-lukujen vaihteessa muutaman teoksensa salanimellä.  Konkka (1904-1970) on inkeriläistaustainen kirjailija, joka osallistui talvella 1921-1922 Karjalaan suuntautuneelle heimosotaretkelle. Tuolloin hän oli vasta 17-vuotias keltanokka, aivan kuin romaanin päähenkilö, suoraan koulun penkiltä heimosoturiksi paennut Reino Kivekäs. Romaani pohjautuu Konkan omiin retkistä kirjoittamiin muistiinpanoihin.

Juhani Konkka

Juhani Konkan kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Me sankarit on Konkan esikoisromaani. Se ei toki ole mikään mestariteos mutta mielestäni sillä on oma dokumentoiva arvonsa. Hän tuo oman kiinnostavan näkökulmansa erääseen Suomen itsenäisyyden ajan sotahistorian tapahtumaan.  Konkan merkittävin kaunokirjallinen teos on omaelämäkerrallinen Pietarin valot (WSOY 1958). Siinä kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan Pietarin lähistöllä. Hän tuo koskettavalla tavalla esille oman näkökulmansa Venäjän vallankumousta edeltäviin vuosiin, vuoden 1917 tapahtumain sekasortoon ja inkeriläisten hankalaan asemaan.  Kyseessä on itse asiassa uudistettu ja täydennetty versio vuonna 1939 ilmestyneestä romaanista Kahden maailman rajalla.

Konkka syntyi Pietarin lähistöllä Konkkalan kylässä Toksovassa. Inkeriläisyhteisössä elettiin Venäjän vallankumouksen aikaan epävarmoissa oloissa. Vuonna 1919 Juhani pakeni 15-vuotiaana perheensä mukana Suomeen ja osallistui inkeriläisten vapaustaisteluun. Vuonna 1921 perhe palasi ilman Juhania Venäjälle. Konkan vanhemmat karkotettiin vuonna 1931 Siperiaan. Siellä isä kuoli vuonna 1933, äiti saattoi palata kahden lapsensa kanssa Karjalaan.  

Konkka toimi 20-luvulla opintojensa jälkeen toimittajana. Vuonna 1932 hän oli perustamassa Suomen kansallissosialistista liittoa. Hän kannatti kuitenkin puolueen vasemmistosiipeä vastustaen jyrkästi Adolf Hitleriä. Tämän valtaantulon myötä hän erkaantuikin politiikasta. Konkka kirjoitti sitten 30-luvun lopulta alkaen sarjan omaelämäkerrallisia romaaneja, joista keskeisimmän -  yllä mainitun Pietarin valot – olen lukenut. Muusta tuotannosta tuttuja ovat vuonna 1942 ilmestynyt romaani Neuvostovakoilijatar (jolla käsittääkseni on myös omaelämäkerrallista pohjaa) ja kokoelma itämaisia satuja (Kukon kultajyvä 1954).

Tuo kansallissosialistinen menneisyys tulee näkyviin myös Me sankarit -teoksessa. Sen alkuvaiheessa junamatkalla Karjalan rajalle päähenkilö Reino piirtää muistivihkoonsa hakaristikuvion täyteen rakastamansa Elli-tytön nimeä. Siinä hän samalla ihailee kansalaissodassa kaatunutta jääkäriserkkuaan, jolle oli myönnetty Saksassa kunniamerkki. Tuolloin serkku oli Reinolle jonkinlaisena esikuvana. Ajallisesti hakaristi sopii tuohon hetkeen, sillä siitä oli tuolloin jo tehty puolueen symboli. Konkan valmistellessa 20-luvun lopulla romaania liiton perustamista oltiin varmaan jo suunnittelemassa, mikä selittänee kuvion käytön.

Aluksi luin jostain, että romaani käsittelisi ns. Aunuksen retkeä. Se ei kuitenkaan sopinut Konkan henkilöhistoriaan, joten jouduin tutustumaan tarkemmin heimosotien historiaan. Kyse on vuonna 1921 voimaan astuneen Tarton rauhansopimuksen jälkeen käydystä Itä-Karjalan sodasta, joka on heimosodista viimeisin. Sitä on kutsuttu eri nimillä. Se on joko Karjalan retki, kapina, kansannousu tai metsäsissisota.  Neuvostohistoriassa se oli saanut bandiittikapinan leiman. Romaani on venäjännetty muutama vuosi sitten ja siinä yhteydessä puhutaan ”Karjalan sotaseikkailusta” (Карельская авантюра). Wikipediassa sotaa käsitellään artikkelissa Itä-Karjalan kansannousu.

Romaanin venäjänkielisen laitoksen kansilehden kuvaa

Lähteenä olen käyttänyt myös Jussi Niinistön historiateosta (Heimosotien historia 1918-1922, SKS 2016), josta olen kaivanut nuo yllä mainitut nimitykset. Niinistön kuvaukset heimosotien todellisuudesta yhtyvät aika lailla Torikan romaanin maailmaan. Monenlaisia raakuuksia sissit joutuvat kokemaan ja myös tekemään.

Jouko Vahtolan laaja teos Nuorukaisten sota (Otava, 1997) käsittelee laajasti vuoden 1919 Aunuksen sotaretkeä. Se perustuu siihen osallistuneiden omiin muistelmiin. Sieltä löytyy todella rankkaa aineistoa. Torikan romaanin tapahtumat avaavat vajaat kolme vuotta myöhemmin käytyä ehkä kesympää mutta silti aivan riittävän järkyttävää konfliktia.  

 

Nuori sissi Vahtolan teoksen kannesta

Aunuksen retki oli heimosodista suurin. Se toki toteutettiin vapaaehtoisvoimin mutta valtiovalta oli siinä aktiivisesti mukana. Sen tappiotkin olivat massiiviset. Siihen rinnastettuna Karjalan kansannousu oli pelkkä jälkihenkonen, johon sotaretkien kierteeseen jääneet suomalaiset vielä tarttuivat joko purkaakseen innostustaan tai bolševismin vihaansa tai menivät mukaan pelkästä kuolemaa halveksivasta seikkailunhalusta.  Romaanin päähenkilön Reinon kaltainen nuorukainen sai puolestaan mahdollisuuden kokea häivähdyksen ajan sotaisaa henkeä ja purkaa häneen sankaritarinoissa puhallettua isänmaallista intoa.  

Virallisesti kansannousua on kuvattu karjalaisväestön spontaanina liikkeenä, joita suomalaiset olivat avustamassa. Mutta kyllähän myös taistelujen johto oli suomalaisilla, vaikkei Suomen virallinen johto Tarton rauhansopimuksen voimassaolon vuoksi voinutkaan toimia tukea. Romaanissa painopiste on kuitenkin suomalaisten sissien toiminnassa. Karjalaismiehiä on joukkueessa mukana, Torikan mukaan jopa puolet. Johtotehtävissä uhoavat suomalaiset. Varsin näkyvästi Torikka (ts. Konkka) näkee Karjalan kansan kaikkinensa kärsivänä osapuolena. Suomalaiset ovat lähinnä kolonialisteihin verrattavia hyökkääjiä ja hyväksikäyttäjiä. Karjalan väestö haluaisi elää rauhassa omassa maailmassa erillään sotilaallisista konflikteista.

Tuo asetelma tulee ilmi jo romaanin alkusivuilla. Ennen rajan ylitystä romaanin päähenkilö Reino viettää kaverinsa kanssa yhden päivän ja yön rajan tuntumassa. Hän tapaa karjalaisen miehen ja käy tutustumassa tämän kurjaan asumukseensa. Surkealta hökkeliltä talo näyttää. Reino elää vielä suurten isänmaallisten tuntojensa hekumassa kykenemättä katsomaan todellisuuteen realistisesti.  Taistelujen ja sissielämän karusta arjesta hänellä ei vielä siinä vaiheessa ole tajuakaan. Hän yrittää herättää ahtaassa pahnoilla loikoilevien karjalaisten kanssa keskustelua kuin herätyksen kokenut lähetyssaarnaaja:

”Kysyn, eikö ole ihanaa, kun ne pääsevät kohta taistelemaan kotiensa, isänmaansa ja Suur-Suomen puolesta, tapaavat vanhempansa, veljensä ja sisarensa, vapauttavat heidät ikivanhan sortajansa rautaisista kahelista, näkevät vapauden auringon vihdoinkin paistavan kirkkaana Karjalan kansalle.”

Kuunnellessaan karjalaismiehet vilkuilevat toisiinsa ja hymyilevät iva huulillaan. Hymy muuttuu naureskeluksi, kun Reino alkaa lausua ulkomuistista Runebergin ja Koskenniemen isänmaallisia runoja. Reino poistuu paikalta suuttuneena ja panee miesten käytöksen syyksi heidän karjalaisuutensa. Hän on suomalaisen ylemmyydentunteen vallassa.

…

Kerron hieman, miten yllä mainitussa Jussi Niinistön teoksessa kuvataan tuota Itä-Karjalan kansannousuksi kutsuttua sissisotaa. Karjalaistalonpojat nousivat suomalaisten heimosoturien tuella Vienassa ja Pohjois-Aunuksessa kapinaan. Kyse oli Niinistön kirjan mukaan Karjalan kansan spontaanista liikkeestä. ”Suomen valtiovallalla ei ollut osaa eikä arpaa kansannousun synnyssä” (Niinistö, s. 260). Suomen valtio ei tällä kertaa voinut retkeä tukea, koska se syttyi rauhansopimuksen jälkeen. Sodassa bolševikkijoukkojen ylivoima tuli selvästi esille. Strategisesti tärkeä Muurmannin rata jäi sisseiltä katkaisematta. Heimosoturit joutuivat perääntymään. Kansannousun kukistamisen jälkeen Suomeen saapui tuhansia karjalaisia pakolaisia.

Sota alkoi marraskuussa ja päättyi helmikuun puolivälissä. Torikan romaanissa käy ilmi, kuinka loppua kohden sissien taistelumoraali laskee. Sodan johto puolestaan käyttää yhä kovempia otteita karkailevia ja taistelutehtävissä uupuneita ja motivaation puutteesta kärsiviä sotilaita kohtaan. Myös Reino saa kokea nahoissaan kyykytykset.

Niinistön kirjassa kerrotaan sodan loppuvaiheista ja viimeisestä taisteluun vielä jotenkin osallistuneesta Vienan rykmentistä seuraavaan tapaan:

Voimat ehtyivät, kun Karjalaan ei tullut apua Suomesta eikä muista maista apua. Virallinen Suomi piti kiinni Tarton rauhansopimuksesta.  Vuonna 1922 mentiin sissien kannalta huonompaan suuntaan. Rajavalvonta oli alkuvaiheessa vielä vuotanut mutta sisäministeri Ritavuoren käskystä rajavalvontaa alettiin tehostaa. Helmikuun alussa ampumatarvikkeiden, elintarpeiden ja vapaaehtoisten kulku rajan yli estyi lähes täysin. Ritavuori murhattiin helmikuun puolivälissä. Sekään ei luonnollisesti tuonut tilanteeseen muutosta.  (Niinistö, s. 258.)

Sodan edetessä taisteluhaluttomuus kasvoi entisestään. Miehiä karkaili ja purnaus laajeni. Mentiin äärimmäisiin toimiin. Esimerkiksi Vienan rykmentin johto käski upseereitaan käyttämään aseitaan tottelemattomia kohtaan. Vienan rykmentti oli viimeinen vastarintaa bolševikkeja vastaan yrittänyt joukkue. Sekin päätti lopulta 16. helmikuuta vetäytyä Suomen puolelle. (Niinistö, s. 260.)

Sisäministeri Ritavuori mainitaan myös Torikan romaanissa. Sen keskeisen hahmon Pekkalan suusta todetaan, että Ritavuori oli määrännyt rajaviranomaisia katsomaan rajan ylityksiä läpi sormien, vaikka hänen toisaalta piti virallisen Suomen edustajana toimia Tarton rauhansopimuksen mukaisesti. Loppuvaiheessa hän ei kai voinut enää teeskennellä ja sai maksaa siitä hengellään.

Niinistö kirjoittaa:

”Karjalaiset odottivat saavansa kansannousuunsa Suomesta tehokasta apua. Olihan Neuvosto-Venäjä heidän mielestään jo monin tavoin ehtinyt rikkoa Tarton rauhansopimuksessa tekemänsä lupaukset. Heimoaktivistit aloittivat, vaikka kansannousu yllätti heidätkin, laajan avustuskampanjan. Virallinen Suomi pysyi sen sijaan puolueettomana mutta teki Itä-Karjalan asiasta kansainvälisen kysymyksen, mikä jäi hyödyttömäksi eleeksi.  Kiinnostus Itä-Karjalan asiaan sekä Suomessa että ulkomailla hiipui sitä mukaa, kun metsäsissit peräytyivät ylivoiman edessä. Karjalaisten ja suomalaisten yhteinen usko oikeuden voittoon osoittautui sinisilmäiseksi toiveajatteluksi. Heimosodat oli sodittu, ja seuraavan kerran Itä-Karjalasta kamppailtiin jatkosodassa.”  (Niinistö, s. 260-261.)

….

Romaani siis perustuu Konkan omiin päiväkirjamerkintöihin. Sen kertojana oleva Reino on tavallinen isänmaallinen suomalaisnuorukainen, joka päättää keskeyttää koulunkäynnin ja lähteä intoa täynnä vanhemmiltaan ja ystäviltään salaa sissiksi Karjalaan. Hänen kauttaan välittyy Konkan omia tuntoja sotaretkeltä. Inkeriläisyys tulee näkyviin Jaakon hahmossa. Reino ystävystyy lopulta häneen, vaikka tämä aivan alkuvaiheessa nöyryyttääkin Reinoa pahan päiten. Romaanin lopussa Reino tuo Jaakon mukanaan kotikaupunkiinsa ja aikoo pyytää setäänsä ottamaan tämän töihin. Tuokin teko välittää lukijalle ne ongelmat, joita monilla karjalaisilla ja inkeriläisillä oli sodan jälkeen heidän asettuessaan Suomeen asumaan. Esimerkiksi karjalaiset saivat ryssän leiman ja he tunsivat olevansa vieraita suomalaisten keskuudessa. Sitäkin käsitellään romaanin loppuvaiheen keskusteluissa.

Mennään vielä tarkemmin siihen, mikä sai 17-vuotiaan Reino Kivekkään ja hänen pari vuotta vanhemman kaverinsa ylioppilas Eero Kekosen lähtemään vapaaehtoisina tuolle sotaretkelle. Nuoria miehiä värvättiin matkaan heimoaatteen nimissä. Isänmaallisuuden hekumassa puhuttiin Karjalan ja Inkerin vapauttamisesta, kalevalaisen kansan yhdistämisestä, Väinämöisen perinnöstä, heimoveljien auttamisesta, verisiteistä. Näitä sanoja toistettiin kaikkialla ja ne juurtuivat juuri itsenäistyneen Suomen nuorten miesten sydämiin. Reino ja Eero näkivät sotasankarit esikuvinaan ja olivat lopulta itsekin valmiit uhrautumaan suuren aatteen puolesta. Viena ja Aunus kajahtivat kaikkialla. Ne piti vapauttaa heimoveljien yhteyteen. ”Karjalan puolesta” oli ennen retkeä kaikunut juhlapuheissa ja retken alkuvaiheessa se kaikui vielä romaanin päähenkilön Reino Kivekkään korvissa.

Reino oli laittanut lähtiessään reppuunsa Vänrikki Stoolin tarinat. Sieltä hän oli Kekosen kanssa päättänyt lausua karjalaisille sisseille taisteluun rohkaisevia runoja.

”Ah, kuinka karjalaiset innostuisivat! Minkä sankarillisen rohkeuden he saisivatkaan! Ja mitä uljaita tekoja itse suorittaisimme. Taistelisimme kahden kymmeniä ryssiä vastaan, vapauttaisimme heidän kynsistään karjalaiset vangit, hyökkäisimme kyliin kuin myrskytuuli, kansa siunaisi ja ylistäisi meitä – vapauden ja onnen tuojia. Tai kaatuisimme taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, ja kotikaupungin lehdet kirjoittaisivat meistä, joku tovereista sepittäisi muistoksemme runon ja lyseomme juhlasalin seinälle ripustettaisiin marmoritaulu…”

Tällaista parodiaa romaanissa syötetään nuorukaisten isänmaallisesta intomielisyydestä. Tuollaiset ajatukset haihtuvat Reinon päästä jo alkuvaiheessa, vaikka ylempänä kertomani esimerkki köyhien karjalaisten virnuilusta kertookin vielä nuorukaisen puolustusmekanismeista. Hän yrittää pitää aatteellisuuttaan korkealla, mutta hyvin pian taistelujen raa’assa todellisuudessa defenssi murtuu.  Vänrikki Stoolinsakin Reino joutuu heittämään pois. Taitaa siitä taistelukaveri saada sätkäpaperia.

Ensimmäinen epäilyksen häivähdys nousee mieleen jo rajan taakse lähtöä edeltävänä iltana matkustajakodissa, jossa pojat tapaavat kolme Karjalasta palaavaa aliupseeria. Reino on kuitenkin vielä innoissaan ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen ihailemalleen Elli-tytölle.

Reinon ajatusmaailmasta heijastuu saman ikäisen Konkan oma maailma, joka kuitenkin avautuu näkemään sodan raa’an todellisuuden. Koko retki oli rankkaakin rankempi kokemus. Isänmaallinen uho jäi Karjalan metsiin, rankkoihin pakkasiin, uuvuttaviin epätoivon täyttämiin vaelluksiin Karjalan uppohangissa vihollisten väijyessä ja uhatessa milloin missäkin.  Pelko tulee uhon sijalle, nuoret vaeltajat joutuvat puolustamaan omaa henkeään ja samalla heidän on itse selvitäkseen pakko taipua häikäilemättömään väkivaltaan.

Romaanissa on vahvasti mukana myös satiirista painotusta. Se kuvastuu tietysti kaikessa teennäisen tuntuisessa isänmaallisessa paatoksessa mutta erityisesti se näkyy maantieteen ja luonnonhistorian opettajan lehtori Hällströmin hahmossa. Hän on väitöskirjaansa valmisteleva täitutkija. Yks valtava Karjalassa esiintyvä täilaji puuttuu vielä hänen kokoelmistaan. Hän antaa Reinolle tuntomerkit ja pyytää tätä katsomaan ympärilleen. Nimittäin ”rintamalla viihtyvät erikoisimmat täilajit”. Hällström vaikuttaa omalta osaltaan Reinon lähtöpäätökseen. Odotan tuon jälkeen romaanista hauskaa satiiria mutta kyllä se pian tragediaksi muuttuu.

…

Ensimmäisenä iltana nuorukaiset tapaavat kaksi miestä. Toinen on heimosotaveteraani, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut  Pekkala, toinen on pääkaupungin valtalehden toimittaja sotakirjeenvaihtaja Santala. Pekkalasta tulee romaanin yksi keskeinen hahmo, toki puheittensa perusteella hyvin ristiriitainen. Hänet tavataan romaanin alussa ja lopussa. Taisteluissa häntä ei nähdä, mutta lopussa käy ilmi, että on hän onnistunut karjalaiskylistä kahmimaan itselleen kulta- ja hopeakolikoita ja kai muutakin arvotavaraa. Hän puhuu paljon ja tuntuu, että kirjailija on antanut Pekkalan suuhun myös omia ajatuksiaan. Siksi käsittelen häntä tarkemmin.

Santala on siis valtamedian toimittaja, mutta hän eroaa kyllä täysin nykymaailman punavihreästä toimittajakunnasta. Eräässä kohdassa romaania sotilaat sieppaavat hänen juttuhahmotelmansa, josta käy ilmi, miten kieroillen tämä vääristelee sodan karua todellisuutta.

Pekkala näkee koko hyökkäyksessä vain keinon saada itselleen henkilökohtaista hyötyä. Kyynisyydessään hän on osin realisti. Hän tajuaa, että sotaan osallistuvien suomalaisten todellinen motiivi on lopulta kovin hauras. Pekkala näkee Karjalan hyödyn Suomen teollisuudelle. Liike-elämä suunnittelee metsien hakkauttamista, sahojen ja sähkövoiman rakentamista.  Pääoman haltijat rikastuvat ja kahmivat omaisuutta mutta pukevat todelliset tarkoitusperänsä kauniiden sanojen kaapuun. Pekkalan mukaan myös bolševikit laskevat Karjalan rikkauksien määrää ja niiden tuottamaa hyötyä. Hän kehuu ironisoiden heidän retoriikkaansa: ”He ovat hienompia diplomaatteja kuin kapitalistit, he puhuvat työläisten ja talonpoikien etujen puolesta.”

Pekkala toteaa heimosodista asian, joka ainakin jälkipolvelle on käynyt selväksi: voittipa sodan kumpi hyvänsä, niin Karjalan kansa kuitenkin häviää. Pekkala itse opportunistina ei tunne karjalaisia kohtaan myötätuntoa.

Tuossa ensitapaamisessa nuorukaiset joutuvat lopulta hyytävän inhon valtaan, kun Pekkala alkaa puhua kaikella tyyneydellään teurastetuista ihmisistä. Hänen puheensa sissisodan luonteesta järkyttävät. Sissisota on hänen mielestään ”sodista jalointa”, se vaatii hermoja eikä siinä vihollista säästetä. 

Reino käy vielä lävitse omaa tilannettaan. Haaveet sankariteoista alkavat haihtua, mutta hän tajuaa, ettei voi enää perääntyä. Toki olisi vielä mahdollista palata ja pyytää vanhemmilta hölmöyttään anteeksi, mutta silloin hän saisi niskaansa muiden pilkan. Jänishousuksi ei Reino halua ruveta, kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Seuraavana päivänä Reino ja Eero ilmoittautuvat pataljoonan esikunnassa. Heidän joukkueessaan on 46 miestä, joista puolet karjalaisia. Ylpeänä Reino toteaa tulleensa Karjalan sissiksi.

…

Romaanin lopussa, kun ollaan jo junassa kotimatkalla, Pekkala pääsee jälleen ääneen. Nyt puheissa on toinen ääni: Karjalaan ei olisi pitänyt lähteä. Se on kyynistä mutta rehellistä ihanteita vailla elävän vanhenevan miehen puhetta.  Pekkala on avoin omista motiiveistaan. Hän kertoo, kuinka paljon kultaa hän on saanut Karjalasta haalittua mutta lisää samalla, että ne antavat hänelle elantoa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen hän on rutiköyhä. Hän siis toimii niin kuin toimii selvitäkseen itse elämän arjessa.

Pekkalalla on karvas käsitys omasta elämästään ja yhteiskunnasta sotaretken jälkeen. Hänen maailmansa on sissiretken loppumisen myötä romahtanut. Hän on osallistunut kaikkiin sotiin: oli jääkärinä Saksassa, kansalaissodassa, Vienan retkellä, Viron itsenäisyystaistelussa, Aunuksessa ja jopa Pohjois-Inkerissä. Itä-Karjalan retki näyttää olevan viimeinen. Hänen elämässään tapahtui käänne, kun hän jätti opinnot kesken ja päätti lähteä Saksaan jääkärikoulutukseen. Nyt hän on sotavuosien koitoksissa loppuun palanut. Hän on antanut elämänsä jääkäriaatteelle ja heimosodille. Oma henkilökohtainen hyöty on siitä mitätön korvaus. Mihinkään kunnolliseen työhön hän ei noiden retkien jälkeen enää koe kykenevänsä. Sodat ovat vieneet kunniantunnon, työn, velvollisuudentunteen, kyvyn rakastaa, tuntea iloa ja vihaa. Elämääkään hän ei arvosta. Itsetuhoisia ajatuksia nousee mieleen.

Pekkala on aikansa tuote: kansalaissodan ja kansannousujen synnyttämä ja murtama ihmistyyppi, joka kuitenkin on pystynyt välttämään alkoholismin ja sadistisuuden eikä ole vajonnut rikollisuuteen. Hän tuntee olevansa myrkytetty sielu, joka ei pysty kokemaan todellista onnea. Itse tulkitsen, että Pekkalan ajatuksissa itää myöhemmin kehittyvän fasismin ja natsismin siemen.

Pekkala pohdiskelee myös kansallisuusaatetta ja menee pohdinnoissaan kyllä ytimeen. Snellmanista lähtenyt isänmaallinen paatos on johtanut suomalaisia rajoittuneeseen näkemykseen. Se ei enää vie eteenpäin. Hänen mukaansa kansallisesta herätyksestä olisi siirryttävä yhteiskunnalliseen herätykseen. Kansallinen herätys ja Snellman olivat kyllä olleet itsenäistymistaistelussa perustavia voimia mutta nyt oli siis tavallaan jäänyt vanha soitto soimaan. Siitä ei suomalaisten ole helppo irrota. Jos joku rupeaisi vähättelemään Snellmania, saisi hän välittömästi vastaansa viharyöpyn. Puhujaa pidettäisiin röyhkeänä, leima tulisi heti otsaan. Häntä nimiteltäisiin bolševikiksi, anarkistiksi, epäisänmaalliseksi ja ties miksi.

Suomalaisten kiintymys Snellmaniin ja suomalaisuusaatteen perustajiin estää Pekkalan mielestä näkemästä Karjala-kysymystä laaja-alaisesti. Vanhasta aatteesta on tullut Pekkalan mielestä kahle. Kun kahleista päästään eroon, niin asiat saisivat uuden luonteen, jota Pekkala itse kutsuu sosiaaliseksi.

Nykynäkökulmasta nuo Pekkalan ajatukset vaikuttavat tutuilta ja järkeenkäyviltä. Niitä ryydittävät Pekkalan pohdinnat Suomeen muuttavien karjalaisten ja inkeriläisten tulevaisuudesta. Heillä ei tule uudessa kotimaassa olemaan helppoa. Esimerkiksi karjalaiset saavat ”ryssän” leiman ja selvitäkseen he joutuvat kokemaan kovia.

 …

Palaan vielä Reinon sotaretken kokemuksiin. Ensimmäisen vainajan näkeminen saa hänet jo järkyttymään, mutta paljon rankempaa on edessä. Karmein hetki on, kun hänet pannaan ampumaan haavoittunut venäläinen sotavanki, jonka pakenevat bolševikit olivat jättäneet heitteille kylään. Joukkueen johtajana on Reinon inhoama, kovia otteita kaihtamaton kersantti Soppi, jonka silmätikuksi aralta vaikuttava Reino on jäänyt. Soppi tuntee erityistä mielihyvää kyykyttää Reinoa.

Soppi määrää Reinon saattamaan heikossa kunnossa oleva nuorukainen saunan taa ja ampua. Reino kalpenee, sillä kyseessä on samanmoinen kokematon nuorukainen kuin hän itse. Reino yrittää vastustella. Mieleen nousevat isän antamat opetukset: taistella ihanteiden puolesta, olla jalomielinen vihollista kohtaan eikä tehdä sellaista minkä omatunto kieltää. Sissisotaan nuo periaatteet eivät istu. Muut ryhmäläiset virnuilevat tai seuraavat korkeintaan ilmeettöminä tilanteen kehitystä. Paras kaveri Eero Kekonen on painanut päänsä alas. Tukea ei tule häneltäkään. Reinon maailma tuntuu hajoavan.  Keinot ovat vähissä. Niskuroinnista Reino voi menettää itse henkensä. Se on sissisodan henki. Siksi hän voi vain toteuttaa käskyn. Laukaus murtaa Reinon arvomaailman. Myöhemmät kokemukset eivät häntä enää samassa määrin järkytä, mutta ei hän tunteitaan menetä. Sissiretkestä tulee kuitenkin pelkkä selviämistaistelu. 

Kersantti Soppi jatkaa kiusaamistaan. Melko pian tuon jälkeen hän lähettää Reinon tiedustelumatkalle, jossa hiihdettävää on paljon. Reino yrittää kieltäytyä vedoten voimattomuuteen mutta taaskaan vetoomukset eivät auta. Onneksi hän saa edes paikallisen oppaan seurakseen.

Erään kerran hän joutuu ampumaan haavoittuneen kaverinsa, ettei tämä joutuisi punasotilaiden kidutettavaksi. Hän tietää, että punasotilaat voivat kiduttaa vankejaan todella raa’asti.

Eräässä kylässä on koskettavaa nähdä erään karjalaisen naisen suru. Suomalaiset ovat ryöstäneet hänet vieden hevosenkin. Nainen on liikkeellä pienen sylilapsen kanssa. Hän joutuu tarpomaan pakkasessa hankien keskellä kilometrikaupalla lapsensa kanssa. Kotikyläänsä päästyään hän huomaa lapsensa paleltuneen kuoliaaksi.  

Reino elää taistelusta ja retkestä toisen, kykenemättä nukkumaan. Välillä hän hortoilee unen rajamailla, lopen väsyneenä. Sissit ryöstävät kuolleita vihollisia avoimesti ja innoissaan. Omat vainajat tosin viedään Suomen puolelle haudattavaksi. Ruoan puute vie voimia. Ja kun ravinnostakin on pula, niin miesten kunto heikkenee.

…

Torikan romaanin luku VII alkaa hyvin dramaattisesti:

”Kaksi sissiä, karjalainen Semjonov ja suomalainen Tähtinen lähetetään tiedustelumatkalle Kuulahteen. Tähtinen palaa, Semjonov ei.

Punaiset yllättävät heidät. syntyy laukaustenvaihto kymmenen metrin välimatkalla metsätiellä. Semjonov haavoittuu vaikeasti ja joutuu vangiksi….”

Edelleen kerrotaan, että Tähtinen pääsee kasvot verisenä karkuun. Kun sitten mennään tarkemmin ottamaan selvää Semjonovin kohtalosta, saadaan järkyttävää tietoa. Semjonovin ruumis löydetään raadeltuna. Pää on isketty kaulasta poikki, kasvot ovat vääntyneet tuskasta, poskilla näkyy jäätyneitä kyyneliä. Rinta ja vatsa on viilletty auki. Jalat on leikattu irti, reisilihat on irrotettu luuta myöten. Puun runkoon on kiinnitetty viesti, jossa kaiken muun ohessa kerrotaan, että vastustajat ovat keittäneet reisilihat ja syöneet ne. Lisäksi viestissä on poliittinen viesti sisseille. karjalainen sissi nimeltään Makko Sivakka suomentaa viestin. Hän joutuu sen luettuaan raivon valtaan. Hän vannoo raatelevansa jokaisen kohtaamansa bolševikin. Reino ja muut suomalaississit vapisevat vihasta. Sotainen vimma täyttää mielen. He ovat silmittömän raivon vallassa valmiita hyökkäämään suurtakin vihollisjoukkoa vastaan. Komppanian johdolta tulee pian määräys, että asiasta on vaiettava, koska se aiheuttaisi tarpeetonta hämminkiä ja pelkoa. Reino ei sitä unohda. Ja sana kyllä kiertää.

Ja sitten taas mennään. Lepoon ei ole mahdollisuuksia. Reino on romahtamisen rajamailla. Hän toivoisi haavoittuvansa tai sairastuvansa.

Reino oppii tunnistamaan ihmisistä ”kuoleman värin”. Se on nähtävissä ennen kuolemaa eikä se johdu unen puutteesta tai rasituksista.  ”Olen nähnyt sen monen kasvoilla ennen taistelua enkä ole ihmetellyt, kun olen kuullut heidän kaatuneen.” Saman piirteen hän toteaa huomaavansa myös rauhallisissa oloissa.

Reino seuraa, kun Makko vieressä pilkkaa kahta sotavankia aivan kuin kyseessä olisi joku kissa-hiiri -leikki. Makko sylkee raivoaan.  Semjonovin kohtalo on tuoreessa muistissa ja nyt hän saa kostaa pilkaten samalla bolševismin aatetta. Mutta Jaakko – se yllä mainitsemani inkeriläinen – lopettaa tylysti kidutusleikin: hän ampuu vangin. Makko ottaa kohteekseen viereisen vangin, joka on gruusialainen.  Hän on jo työntämässä pistintä tämän vatsaan, kun taas kuuluu laukaus. Taas on Jaakko lopettanut vangin kärsimykset.

Tieto Semjonovin tapauksesta leviää kuitenkin koko komppaniaan. Ihmissyöntijuttu saa aikaan levottomuutta ja alakuloa. Heille yritetään vakuutella, ettei se ole totta, mutta turhaan. Kun tulee tieto, että vihollinen on lähtenyt suurella joukolla Muurmannin radalta rintamalle päin, pelko valtaa yhä enemmän alaa. Eräät ovat jo lähteneet karkuun ihmissyöntijutun vuoksi.

Käsittelen vielä tuota ihmissyöntijuttua. Torikan kirja on kuitenkin romaani ja voi aiheellisesti kysyä, voiko tapaus olla totta, vaikka taustalla ovatkin kirjailijan omat muistiinpanot.  Kuitenkin Vahtola kertoo Nuorukaisten sota -teoksessaan samanlaisesta tapauksesta (s. 393), joka siis tapahtui vuonna 1919 Aunuksen sotaretken aikana. Tuolloinkin uhri oli karjalainen mies, nimeltään Pekka Davidoff. Ruumis kaivettiin maasta ja suomalainen sotilas kirjoitti silminnäkijänä olleen punavangin kertomuksen muistiin. Tapausta todistamassa oli tanskalaisia lehtimiehiä, jotka ovat kuvanneet ruumiin. Kirjassa on kuva julmasti raadellusta ruumiista. En tohdi sitä tähän kopioida.

Tapaus on yksityiskohdiltaan erilainen kuin Torikan romaanissa mutta siinäkin punaiset syövät vastustajan lihaa tehtyään siitä ensin sopan. Siinä nimenomaisesti karjalaiset syövät toisen karjalaisen lihaa. Se kertoo tietysti ennen muuta silmittömästä vihasta, joka tuolloin itsenäisyyssodissa oli nähtävissä. Äärimmäisissä oloissa on sorruttu äärimmäisiin tekoihin. Elämän julmuus ja raakuus olivat paaduttaneet ihmiset. Davidoffin tapaus julmuudessaan hirvittävä senkin vuoksi, että hänet on nyljetty ensin elävänä. Sitten on maksa ja lihat irrotettu ja tehty niistä keittoa.

Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen eräs vuoden 1921 Venäjän nälänhätään liittyvä ja kannibalismia käsittelevä kohta Orlando Figesin Venäjän vallankumousta käsittelevästä kirjasta (A People’s Tragedy; The Russian Revolution 1981-1924). Juuri tuon sissisodan aikoihin Venäjällä siis kärsittiin nälänhätää. Tuolloin äärimmäisessä tilanteessa sorruttiin myös ihmissyöntiin. Äärimmäisessä hädässä tai silmittömässä vihassa ihminen ei kykene ylläpitämään moraalisia periaatteitaan. Siitä on monenlaisia todisteita. Tuossa mielessä Karjalassa tapahtuneen ihmissyönnin voi ymmärtää.

Noista tilanteista ajatukseni johtavat kauemmaksi itään. Mieleen tulevat Kiinan historiassa vallinnut perinne. Siellähän hän vihollisen lihaa syötiin, jotta saataisiin niistä voimaa. Ja maksan syönnillä oli erityinen merkitys. No lisättäköön, että onhan suomalais-ugrilaisessakin perinteessä kannibalismia.

,,,

Romaanin lopussa Reinon astuessa kotipaikkakuntansa asemalle, Pekkalan kanssa junassa käydyt keskustelun ovat tuoreessa muistissa. Ne saavat mielen surulliseksi mutta pian suru häipyy ainakin hetkeksi. Hän yllättyy, kun nuorukaisia vastassa on runsas joukko tuttavia ja koulukavereita. Tieto paluusta on kiirinyt ja nuo kaksi urheaa Karjalan sissiä saavat oikein juhlavan vastaanoton. Reino itse ei enää kykene isänmaalliseen paatokseen. Isä ja äidin tapaaminen saa herkälle mielelle, mutta syleilyyn ei nuorukainen kuitenkaan taivu, vaikka haluaisi. Suojeluskuntapäällikkö on hämmentynyt, kun siviilivaatteet itselleen hankkinut Reino ei olekaan sotilaspuvussa. Luonnonhistorian opettaja – se täitutkija – on myös paikalla ja alkaa heti tivata, tuliko Karjalan metsissä jättitäitä vastaan. Kyynisyys on vallannut Reinon mielen ja sen saa lehtorikin tuta:

”Olen itse se täi. Elän vain ihmisten verestä. Liittäkää minut kokoelmaanne – harvinaisimpana lajina.”

Sen kuulevat hänen toverinsa ja tuon lausahduksen ansiosta Reino saa osakseen heidän vilpittömät sympatiat ja Eläköön-huudon.

Romaanissa siirrytään vuosia eteenpäin. Sissiretken raakuuksia muistellessa suru täyttää mielen. Yksi kohtaus on siitä jäänyt syvimmin mieleen - nuori punasotilas, jonka hän joutui esimiehensä käskystä ampumaan. Hän löysi rajan takaa henkisen veljensä, jolle ei sallittu elintilaa.