Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.

Kiina kirjailija Yu Huan näkökulmasta

Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. Suomentanut Rauno Sainio. Aula & Co, 2019.

Yu Hua (lähde: Kiinan kulttuuri 2002)

Yu Hua on kiinalainen kirjailija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt esseekokoelma. Siinä hän kertoo oman elämänsä Kiinasta, lähtökohtanaan kymmenen Kiinan lähihistoriaan ja nykytilaan liittyvää asiaa. Ne hän on kiteyttänyt kymmeneksi sanaksi. Teoksen on suomentanut Rauno Sainio. Helsingin keskustassa sijaitsevassa uudessa kirjastossa Oodissa järjestettiin kiinalaisen uudenvuoden aattona kolmen luennon sarja. Yksi esiintyjistä oli Rauno Sainio ja hänen aiheensa oli juuri tämä uunituore suomennos. Sainio on aiemmin kääntänyt Yu Hualta romaanit Elämänkaari (2016) sekä Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (2017). En ole niitä kumpaakaan lukenut. Edellisen kyllä aloitin mutten jaksanut siitä tuolloin innostua. Jälkimmäinen voisi olla aiheeltaan kiinnostavampi.  Siitä olen lukenut yhden arvion, joka löytyy täältä.   

Kirjahyllyssäni on 90-luvulla alkuaan ilmestynyt Tauno-Olavi Huotarin ja Pertti Seppälän teos Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Sen kirjallisuusosiossa saa myös Yu Hua muutaman rivin. Hänen todetaan olevan Kiinan kokeilevan kirjallisuuden kärkinimi, joka on esittänyt teoksissaan vahvaa kulttuurikritiikkiä. ”Kertojana saattaa olla esimerkiksi mielisairas henkilö, tai pääteemoina voi olla sadismi ja väkivalta, jotka nähdään kiinalaisen kulttuurin peruspiirteinä” (s. 361).  Tuon luonnehdinnan pohjalta olen kirjailijasta luonut oman käsitykseni. Tuon luonnehdinnan taustalla ovat nähtävästi myös yllä mainitut romaanisuomennokset. Ne on alkuaan kirjoitettu 90-luvulla ja vievät lukijansa lähihistoriaan puhemies Maon aikaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu vuonna 2009. Kirjan epilogi on tuore. Sen hän lienee kirjoittanut suomenkielistä laitosta varten. Antoisinta kirjassa ovat lukuisat kutakin aihetta ryydittävät tarinat. Ne saavat lukijan kokemaan aidosti kiinalaisen arjen kaikessa monitahoisuudessaan. Ihmiset haluavat kuitenkin vain selviytyä. Valtavassa maassa joku ajautuu epätoivoon, joku toinen suuruudenhulluuteen.  Joskus kaikessa surkuhupaisuudessaan pintaan nousee myös säälin tunteita. Yu Hua itse on kasvanut lääkäriperheessä. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi hammaslääkärinä. Sen toimen hän aloitti 18-vuotiaana 70-luvun lopulla pian kulttuurivallankumouksen jälkeen. Työnohjaajana hänellä toimi vanha kylissä ja kaupungeissa kiertelevä vanha ukko nimeltään mestari Shen, jonka tehtävänä oli vedellä asiakkaiden hampaita. Hän oli ns. paljasjalkalääkäri, joka toimi tehtävässään oman työnsä ohessa. Kuvitelkaas itsenne asiakkaaksi jossain puodin nurkassa, jossa epävarma teini-ikäinen nuorukainen yrittää repiä hammasta irti. Kerran tulikin hätä puseroon ja tuskanhiki otsalle, kun vedettäessä hammas katkesi ja juuri jäi paikalleen.  Siinä vaiheessa piti noutaa mestari avuksi. Yltä päältä hiessä oli hänkin mutta homma lopulta hoitui. Lukijalla on hauskaa mutta tuolla asiakasressukalla ei hammaslääkäripelko varmasti hälvennyt. Mutta olihan kansa tottunut sietämään kaikenlaista raakuutta ja koettelemusta.

Yu Hua on syntynyt vuonna 1960 ja joskus kulttuurivallankumouksen käynnistyessä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Aivan ensimmäisenä hän oppi kaksi merkkiä, joista muodostuu sana ”kansa”.  Sanaa toisteltiin kaikissa virallisissa yhteyksissä niin tiiviisti, että hän kertoo oppineensa sen kirjoittamaankin ennen omaa nimeään. Tuolloin perhe asui pikkukaupungissa ja oppimastaan innostuneena poika sai päähänsä toistella kansa-sanaa ja liittää se toiseen kaikkialla toistuvaan nimeen – puhemies Maoon. ”Kansa on puhemies Mao ja puhemies Mao on kansa”, hän kailotti kadulla ihmisille. Nähtävästi kulttuurivallankumous ei ollut vielä roihahtanut täyteen voimaansa, sillä ihmiset suhtautuivat pojan intoiluun vältellen, alta kulmain. Ja vanhemmatkin varoittivat poikaa pitämään suunsa kurissa. Hieman myöhemmin  kaikkialla alettiin hokea puhemies Maosta samankaltaisia lausahduksia ja poika tunsi olevansa voittaja, kun oli keksinyt asian ensimmäisenä. Ei siitä hänelle kuitenkaan mainetta kertynyt.

Sellaisessa henkisessä ympäristössä Yu Hua kuitenkin kasvoi ja kyllä kulttuurivallankumous jätti ankaran jälkensä pojan kehitykseen. Se oli henkisesti tukahduttavaa ja ahdistavaa aikaa, josta jääneitä patoumia ei myöhemmin ollut helppoa purkaa. Lukemistarjonta oli niukkaa, mutta siitä niukkuudesta heräsi pojan sammumaton jano lukemiseen. Maon kootuista teoksista ei löytynyt muuta mielenkiintoista kuin historiaan pohjautuvat alaviitteet. Kulttuurivallankumouksen aikaan yksi kirjailija oli ylitse muiden. Hän oli Maon oma suosikki Lu Xun (1881-1936). Hänet oli luonnollisesti kanonisoitu. Kouluissa hänen teksteistään oli tullut senkaltaista pakkopullaa, että kaikki oppivat inhoamaan jo hänen nimeään. Tekstejä he eivät tietenkään olleet kypsiä ymmärtämään, niiden tulkinnat oli opeteltu ulkoa. Yu Hua löysi Lu Xunin uudelleen vasta 90-luvulla 36-vuotiaana, ja silloin hänen silmänsä avautuivat näkemään tuon klassikon arvon.

Kulttuurivallankumouksen aikana kuitenkin yrittää löytämällä löytää luettavaa. Lukemisen helmiä olivat kädestä käteen leviävät länsimaiset romaanit. Tosin usein niistä sai luettavakseen vain pätkiä. Pojat itsekin saivat päähänsä kopioida jonkun käsiin saamia romaaneja ryhmätyönä. Silloin kävi vain niin, että yön hämärässä unentokkurassa kopioiduista teksteistä ei tahtonut kukaan saada selvää. Kirjainmerkkien kopioiminen vaatii kuitenkin jonkinlaista tarkkuutta. Yksi suosikkiromaani oli Kamelianainen, totta kai senkin vuoksi, että kyseessä oli tabuaihe - rakkaus.

Kun kulttuurivallankumous eli 70-luvun puolivälin tienoilla viimeisiä henkäyksiään ja oli jo luovuttu tyhmentävistä iskulausejulistuksista, teinivuosiaan elävä Yu Hua löysi yhä paljastavammiksi käyvät seinälehdet. Ajankuluksi hän niitä vain tiiraili toivoen löytävänsä jotain kiinnostavaa. Nuorukaisen testosteronit alkoivat kerran kihelmöidä, kun vastaan tuli yllättävä sänkykamariuutinen.  Perhearvoista pidettiin kulttuurivallankumouksen jälkeenkin vielä suurta huolta, kun nimittäin tikunnokkaan oli nostettu eräs avioliiton ulkopuolinen salarakkaus. Se oli jotain aivan uutta vallankumouksellisen paatoksen vielä myllertäessä. Muut pojat eivät seinälehtiä lueskelleet ja Hua saikin sitten innostuneena kertoa tapauksesta ikätovereilleen värittäen tarinaa vain mielikuvitus rajanaan. He saivat päähänsä selvittää rakastavaisten olinpaikat. Ja lopulta he onnistuivatkin löytämään nuo kaksi aivan tavallista ihmistä.  Nainen oli kaupan kassana ja pettymyksekseen he huomasivat, että hän oli aivan vaatimattoman näköien, ei mikään kaunotar.

Yllä tuli jo vastaan esseekokoelman viisi ensimmäistä sanaa, jotka ovat ”kansa”, puhemies Maoon viittaava ”johtaja”, ”lukeminen”, ”kirjoittaminen” ja ”Lu Xun”. Nuo ovat vielä yhteydessä kulttuurivallankumouksen aikaan ja kirjailijan varhaisnuoruuteen. Loput viisi sanaa liittyvät villin talouskasvun aikaan. Toki maan menneisyyteen palataan läpi teoksen. Esimerkiksi Yu Hua nostaa esille sanan ”vallankumous”. Hän löytää kyllä vallankumouksellisuutta uutenakin aikana, tosin erilaisin ehdoin.  Esimerkiksi ns. suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ajoista on tunnuttu otetun mallia myös myöhemmässä kehityksessä. Mutta on nykyaikaa kuvaamaan löytynyt uusiakin sanoja. Niitä ovat ”erot”, ”ruohonjuuret” sekä sokerina pohjalla ”jäljitelmä” ja ”höynäytys”. Tuohon viimeksi mainittuun sanaan liittyy seikkoja, joita taitaa löytyä myös meidän Suomestamme ja toki myös muualta Euroopasta. Elämme valitettavasti rehellisyyden jälkeistä höynäytyksen aikaa. Puhekielessä voisi puhua kusettamisesta. EU:n liittovaltiokehityksen myötä ei se ainakaan vähene. Suomentaja Rauno Sainio on todella keksinyt kiinan kielen sanalle oivan vastineen.

...

En jätä asiaa vielä tähän. Johtaja-tekstissä aiheena on siis itse Mao Zedong (1893-1976). Yu Hua kertoo kaikkialla maailmassa huomiota saaneesta Maon uintitempauksesta, joka järjestettiin heinäkuun 16. päivänä vuonna 1966. Sehän oli itse aisassa Maon eräänlainen huomionkalastelutarkoituksessa tehty mainostemppu, jonka myötä puhemies sai nuoret punakaartilaiset nousemaan kulttuurivallankumouksen hulluuteen. 72-vuotiaan johtajan vahvaa terveyttä ylistettiin. Media riemuitsi ja nuorisojoukot innostuivat.  ”Vaikka tuuli oli navakka ja aallot löivät, oli se kuin jaloittelu hiljaisella pihalla”, kuvasi Mao itse uintiaan runossaan. Tuo aaltojen loiske riitti saamaan nuorison villiintymään. Kulttuurivallankumouksen julisteet huokuivat selvää vihaa. Pommittakaa päämajaa, Mao julisti itse. Sillä hän tarkoitti oman puolueensa johtohenkilöitä, joiden kanssa Mao oli joutunut vastahankaan.

Yu Hua seurasi kaikkea vielä sivusta. Kaksi vuotta vanhempi veli yritti jo olla punakaartilainen. Yu Hua kuvaa tuota aikaa tukahtuneisuuden ajaksi. Villien alkuvuosien jälkeen palautuminen normaaliin elämään oli hidasta. Koulumoraali laski, opettajat menettivät auktoriteettinsa. Yu Hua kuvaa niitä vuosia tukahdutetun olemisen ajaksi.

Kun puhemies Mao ilmestyi jossakin kansan eteen seuranaan muita puoluejohtajia, niin yleensä Mao vilkutti ja muut taputtivat. Nyt kulttuurivallankumouksen sytyttyä tapahtui muutos. Mao kyllä vilkutti, mutta muut eivät taputtaneet. Sitä he eivät voineet, sillä oikeassa kädessä oli Maon punainen kirja.  He heiluttivat sitä taustalla. Punaisesta kirjasta tuli pakollinen koriste, jota oli kannettava mukana. Yu Hua vertaa sitä filmitähtien pakolliseksi meikiksi, jota ilman ei julkisuuteen passannut tulla.

Sitten ympäri maata pikkukylissä ja kaupungeissa ilmestyi julkisuuteen henkilöitä, jotka olivat kuin ihmeen kautta onnistuneet kättelemään puhemies Maoa. Heistä tuli paikallisia sankareita eivätkä he tohtineet edes pestä kättään.

Yu Hua muistelee omia lapsuuden uniaan, kun hän kohtasi puhemies Maon. Niin tapahtui kolme kertaa. Hän oli silloin onnellisimmillaan. Mao käveli pikku-Huan rinnalla, silitti pojan päätä ja jutteli hieman. Hua riensi kertomaan unesta kavereilleen mutta ei kukaan häntä uskonut. Se oli suuri pettymys.

Tuosta minulla nousee mieleen eräs oman varhaislapsuuteni uni. En kohdannut puhemies Maoa vaan isä Jumalan. Jutella emme voineet, sillä Jumala istui korkeuksissa eikä hänellä jostain syystä ollut suuta. Minua pelotti, koska silmät katsoivat ankarasti. Hän ei toki voinut kajota minuun mutta tuli epävarma olo.

Kulttuurivallankumouksesta Yu Hua siirtyy käsittelemään vuoden 1989 tapahtumia Tiananmenin aukiolla. Niinä aikoina sana ”kansa” alkoi Yu Huan mukaan saada oman todellisen sisältönsä. Kansa ei tuolloin vaatinut demokratiaa. Se nousi tukemaan taistelua silmitöntä korruptiota ja puolue-eliitin nepotismia vastaa. Tällä tarkoitetaan puolueen johtohenkilöiden elitististä jälkipolvea, jotka saivat kasattua itselleen huomattavia etuisuuksia. Tosin Yu Hua toteaa, että nykyaikana – siis kirjoittamisvuonna 2009 – tuo korruptio on paljon räikeämpää.

Yu Hua kertoo oman kokemuksensa siitä, kun hän sai lukiossa tietää puhemies Maon kuolemasta. Siihen uutiseen hän osasi jo valmistautua, koska koululaisia valmisteltiin suru-uutiseen soittamalla surumusiikkia. Se ei ollut uutta, sillä kaksi johtajaa (Zhou Enlai ja Zhu De) oli menehtynyt samana vuonna. Heidänkin kuolemasta kerrottaessa oli ensin soitettu musiikkia.

Oppilaat olivat kokoontuneet koulun juhlasaliin, kun pitkän johdannon jälkeen ilmoitettiin ”suurenmoisen johtajan” menehtymisestä ”pitkällisen sairauden murtamana”. Sitä seurasi yhteinen julkinen itku, alkoi korviahuumaava nyyhkytys. Myös Yu Huaa alkoi alussa itkettää, sillä tilanne oli harras, mutta kun hän kuunteli oman aikansa korviin käyvää loppumatonta nyyhkytystä, jolloin joillakin jopa hengitys katkeili ja joka yltyi yltymistään kauheaksi parkumiseksi, niin Yu Huaa alkoi väkisinkin naurattaa. Purskahduksen peittääkseen hänen oli peitettävä kasvonsa ja pidätellä kaikin voimin nauruaan. Hän lopulta peitti kasvonsa ja nauroi kauhusta jäykkänä tuhansien itkijöiden keskellä, yhä hillittömämmin. Se ”höynäytys” meni kai täydestä, sillä Yu Hua itse kertoo saaneensa käytöksestään kehuja.

Lisään muutaman sanan myös Lu Xunista. Kulttuurivallankumouksen aikana kirjailijan maineelle tehtiin karhunpalvelus. Yu Hualla oli omituinen suhde kirjailijaan. Kai ahdistustaan purkaen hän loi lapsena Lu Xunin novellin ”Mielipuolen päiväkirja” sanoihin elämänsä ainoan ”sävellyksen”.  Sävellys ei ole hänellä säilynyt eikä se olisi kuitenkaan soittokelpoista. Hän vain laittoi nuotteja sikin sokin tekstin lomaan. Hän kertoo valinneensa kertomuksen sattumalta, mutta todellisuudessa syynä oli kai kertomuksen nimi.

Myöhemmin aikuisena Yu Hua tajusi kirjailijan arvon. Mielipuolen päiväkirja koskettaa kiinalaisen kulttuuriperinnön kipeää aihetta – ihmissyöntiä. Siitä on olemassa myös englannista käännetty suomenkielinen versio (ks. alla olevaa kirjallisuusluetteloa). Myös tuon novellin sisällön hän tajusi vasta aikuisena.

Käsittelen hieman myös vallankumousta. Se on edelleen mukana Kiinan kehityksessä. Aseellinen kamppailu on jäänyt pois mutta vallankumouksen ytimeen kuuluvat monenmoiset poliittiset kampanjat kuuluvat edelleen Kiinan arkeen. Kaksi näkyvintä kampanjaa ovat olleet suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Maon kuoltua Kiina ryhtyi rakentamaan tietoisesti talousihmettä. Sen työn taustalla ovat poliittiset kampanjat saaneet elää omalla voimallaan. Yu Hua totea, että Kiinan talousihmeessä voi tunnistaa edelleen suuren harppauksen piirteitä, kuin myös kulttuurivallankumouksesta tuttua väkivaltaa. Aika lailla hän kyllä tulkitsee asioita suoraviivaisesti mutta todetaan, että pinnan alla nuo vanhat toimintatavat jonkinlaisessa muodossa näkyvät.

Suuren harppauksen mentaliteetista on jäänyt valehtelu ja suurentelu. Ne myötäilevät usein julkisia kampanjoita. Talouskasvun vuosina päätettiin rakentaa rahtisatamia. Valtakunnassa ei riittänyt koordinointikykyä. Niinpä itärannikolle luotiin neljä ylisuurta jättisatamaa, missä oli rutkasti ylikapasiteettia.

Suuri harppaus lähti liikkeelle siitä, että teräksen tuotannossa piti kuroa umpeen Yhdysvaltojen etumatka.  Se tavoite on edelleen voimassa. 90-luvulla alkoi terästuotannon buumi. Jopa talonpojat rupesivat valmistamaan suurta harppausta myötäillen terästä yksityisissä sulattamoissa. Tällä kertaa yhteistyö valtion kanssa toimi. Enää ei ole tuotettu käyttökelvotonta sekundaa.   Sen sijaan laadukkaampi työ on auttanut ainakin luomaan huomattavaa liikatuotantoa.

Vuosituhannen vaihteessa päätettiin uudistaa koulujärjestelmää. Tämän haittapuoliin ja myös hyötyihin olen itsekin omin silmin tutustunut ja ollut suorassa kosketuksessa. Koulutuspaikkoja lisääntyi ja mahdollisuuksia avautui enemmän. Samalla lukukausimaksut nousivat, vanhempien panokselle alkoi tulla yhä suurempi riski. Ja kun yhä enemmän opiskelijoita alkoi valmistua korkeakouluista, niin työn löytäminen ja elannon hankkiminen on äitynyt yhä hankalammaksi. Kilpailu on rankkaa. Monet ovat jääneet jalkoihin, jämähtäneet opetuksen oravanpyörään.  Vanhemmat ovat panostaneet lastensa koulutukseen turvatakseen oman vanhuutensa. Nyt tuolla turvalla ei välttämättä enää olekaan katetta.

Harvat menestyvät mutta heitäkin epävarmuus painaa. Vain harvoilla ja valituilla palkkataso voi nousta pilviin. On jo niitäkin, jotka etsivät opiskelun sijaan muita ratkaisuja.

”Erot” (chā jù) on myös mielenkiitoinen luku. Sanalla ymmärretään kuilua ja erilaisuutta. Se viittaa siis elintasokuiluun, joka aiheuttaa epätoivoisia tekoja. Joskus kauempaa katsottaessa teot saattavat tuntua surkuhupaisilta.

Ne koskevat myös sukupuolten eroja ja jännitteitä seksuaalisuuteensa kasvavien tyttöjen ja poikien välillä. Kulttuurivallankumouksen aikaan nainen ei saanut olla nainen. Oli vain vallankumouksellisia. Se näkyi vaatetuksessa ja naisten hiusmuodissa. Yu Huan lapsuudessa Karl Marx saatettiin kuvitella jopa naiseksi, koska hänen hiuksensa peittivät korvat. Tosin parta toi ongelmia. Eräs pikkulapsi joutui virhearvion vuoksi katumaan julkisesti sanojaan.  Jung Chang Villijoutsenissa käsittelee tätä pukeutumisnormia hieman naisen näkökulmasta.

Seuraava tarina liittyy 70-luvun puoliväliin. Tuolloin Kiinassakin muotoutui jengejä, jotka joskus ajautuivat tappeluun. Yu Huan jengin mukana pyöri muita hintelämpi poika, joukon surkimus. Kerran eräässä tappelussa hän kuitenkin pelasti ällistyttävällä tavalla koko jengin maineen. Jengi oli saamassa selkäsaunaa, kunnes tuo muiden taakse piiloutuva surkimus yllättäen syöksyi vihollispoikajoukon eteen kädessä kotoa tuotu keittiöveitsi. Hän viilsi sillä kasvoihinsa haavan, teki itselleen sotamaalauksen levittäen verta pitkin kasvoja ja lähti etunenässä hyökkäykseen raivoisasti huutaen. Tilanne sai näin tässä jengitappelussa yllättävän käänteen.

Mitä ihmettä tuolle ressukalle oli tapahtunut?  Pojan vanhemmat olivat riitautuneet naapuriperheen kanssa, koska epäilivät heitä varkaudesta. Riita koski hyvin mitätöntä asiaa, mutta joskus Kiinassa näköjään kärpäsestä tehdään härkänen. Sopimalla ei tuota riitaa kyetty ratkaisemaan ja perheet joutuivat käsirysyyn. Tuo poika oli valinnut tappelupukarikseen naapurien tyttären ja iski nyrkkinsä suoraan tytön muhkeisiin rintoihin. Se kosketus sai tuona tukahdutettujen tunteiden ja kielletyn seksuaalisuuden aikana ihmeitä aikaan. Pelkkä käden hipaisu tytön rintoihin mullisti pojan elämän. Poika esitteli ylpeänä kavereilleen kättään. Oltiin kovia jätkiä, käyttäydyttiin hullunrohkeasti, mutta janottiin samalla pelosta vapisten kontaktia tyttöihin.  Tuo poika muuttui täysin.  Muiden takana pälyilevästä pelkurista tuli ”kuolemaa pelkäämätön” sankari.  Löydettyään oman seksuaalisuutensa hän sai leijonan voimat.  Tarina on tietysti uskomaton, mutta osaltaan se kertoo jotain siitä nöyryyttävästä ja tukahduttavasta tilasta, johon kasvava lapsi oli noissa oloissa ajautunut.

Samoihin aikoihin joku oli kirjoittanut koulussa liitutaululle sanan ”rakkaus”, joka kiinan kielessä koostuu kahdesta vaivaisesta kirjoitusmerkistä. Asia ja sanan käyttö olivat tuolloin kiinalaisessa yhteiskunnassa tabu ja nuo kirjainmerkit aiheuttivatkin koulussa myrskyn. Ilkitekijä piti saada kiinni. Koulun vallankumouskomitea alkoi etsiä kuumeisesti syyllistä. Sana sai olla taululla, koska tekijä yritettiin löytää käsialaa tutkimalla.

Erot ja kuilu näkyvät siinä, että kulttuurivallankumouksen tiukasta moraalista on siirrytty myöhemmin toiseen ääripäähän – vapaaseen seksiin. Tuo on tietysti tuttua myös länsieurooppalaisessa elämänpiirissä. Ehkä havainnollisempi, erityisesti Kiinassa näkyvä esimerkki on erot rikkaiden ja köyhien välillä, äärimmäisen niukkuuden sekä tuhlailevan ja pröystäilevän yltäkylläisuuden välillä. On epätoivoisiin ratkaisuihin johtavaa köyhyyttä ja niukkuutta. Toisaalta on äärimmäisen sairaalloista tuhlailua, sekä yksityisellä tasolla että hallinnossa. On puolue-eliitin pröystäilevää elämäntapaa, on hallinnon alas painamaa köyhää kansaa. Kun tällaista esiintyy yhteiskunnassa rinnakkain, se aiheuttaa tietysti lieveilmiöitä, joista yksi Yu Huan käsittelemä asia on keinottelu ja kaupustelu.

Lukion ensimmäisellä luokalla ollessaan Yu Hua ja hänen luokkatoverinsa luokka muiden koululaisten ohella valjastettiin kampanjaan keinottelijoita vastaan. Siinä kampanjassa käytiin lähes oikeaa sotaa ja esikuvat oli otettu Maon kehotuksia noudattavien punakaartilaisten väkivaltaisista iskuista. Nuo koululaiset olivat ns.  vapaaehtoisia. Samalla periaatteella valjastetaan ihmisiä edelleen yhteiskuunnalliseen työhön, kuten liikenteen valvojiksi. Nyt jälkeenpäin omia toimintaperiaatteitaan kuvatessaan Yu Hua tuntee suurta syyllisyyttä.  Se oli heikommassa asemassa olevien selkeää kiusaamista. Uhittelevat koululaiset löysivät heikoista ja alas painetuista kohteen omalle itsetunnon kohotukselleen. Se oli selkeää jahtia. Koirat etsivät saalista.

Kyse oli siitä, että ihmisille jaettiin kerran kuussa ruokakuponkeja. Säännöstely oli voimassa ja kupongit korvasivat osan rahasta. Yu Huan kotiseudulla ruokaöljykuponkeja oli jäänyt yli oman tarpeen ja maaseudulta kaupunkiin tuli köyhiä talonpoikia kauppaamaan kuponkeja, koska he tarvitsivat kipeästi rahaa perheen menoihin, kuten vaikkapa lääkärikuluihin.

Kerran Yu Huan vapaaehtoisryhmä sai kiinni nuoren voimakkaan oloisen maanviljelijän.  Hän oli vahvan näköinen, mutta kun pojat hyökkäsivät tämän ”väärintekijän” kimppuun, nuori mies vastusti lujasti, piti kätensä nyrkissä muttei kuitenkaan uskaltanut lyödä. Hän yritti paeta ja oli jo päästä karkuun. Lukion pojat kuitenkin piirittivät miehen ja hakkasivat tiiliskivillä hänen kasvonsa verille. Viimein maanviljelijänuorukaisen vastarintansa murtui ja hän kaatui maahan yltä päältä verisenä. Kädessään hän puristi ruokakuponkeja. Pojat riemuitsivat saaliista. Se oli tuolle vapaaehtoisjoukolle kuin lottovoitto. Maanviljelijä kertoi säästävänsä rahaa omia häitään varten. Kuponkeja hän oli lainannut sukulaisiltaan ja ystäviltään.  Koko suku oli ollut ilman ruokaöljyä, jotta kuponkeja olisi saatu säästöön.

Nuori maanviljelijä menetti kuponkinsa ja hän joutui kirjoittamaan lupauksen, ettei enää alennu keinotteluun. Hänet oli hakattu sen verran huonoon kuntoon, että hän pystyi tuskin kirjoittamaan oman nimensä. Kirjoittaessa paperi tahrautui vereen. Yu Hua ei tiedä, toteutuiko hänen häänsä koskaan.

Kyse oli tuolloin aivan mitättömästä asiasta. Toimintamalli on pysynyt samankaltaisena mutta vastarintakin on noussut raaemmaksi. Yu Hua kertoo esimerkin tapauksesta muutama vuosikymmen myöhemmin. Siinä  tarkastuksen kohteeksi joutunut mies ei enää vältellyt iskuja, vaan tappi tarkastajan.

Sana ”ruohonjuuri” kuvaa sitä, kuinka suurin osa Kiinan äkkirikastuneista on lähtenyt aivan pohjalta, ruohonjuuritasolta ja he ovat onnistuneet nousemaan aivan huipulle, rikkomaan esteen, nousemaan mahdottomilta tuntuneiden esteiden lävitse. Elämä on kuitenkin heikoissa kantimissa. Ihmiskohtalo on ”kakkujen kääntelijöiden” varassa. Sillä tarkoitetaan hallintoa, joiden hampaisiin joku äkkirikastunut voi joutua ja se on sitten menoksi. Kaikki tuntuu olevan mielivallan varassa, sillä täysin rehelliset ovat harvassa.

Mitä tuo ”kakkujen kääntely” tarkoittaa? Se on samaa kuin meillä käänneltäisiin räiskäleitä. Kiinassa kyse on seesaminsiemenkakuista.

”Kiinan kiihkeissä poliittisissa kampanjoissa ero vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä oli monesti häilyvä. Kansankielellä ilmiö tunnettiin ”kakkujen kääntelynä: ihmiset olivat kuin pannulla paistuvia seesaminsiemenkakkuja, joiden kohtalo oli kakkuja kääntelevän käden varassa. Tämän päivän vallankumouksellinen saattoi olla huomisen vastavallankumouksellinen ja päinvastoin.”  (s. 230)

Kiinassa tietysti romahdus voi olla totaalinen, mutta tuntuu, että Amerikoista meille nousseessa metoo-kampanjassa olisi otettu oppia kiinalaisesta yhteiskunnasta – tai siis mistä tahansa muustakin totalitaristisesta maasta.  Jonkun absurdin syytöksen kautta ihmisen elämäntyö saatetaan lytätä täysin ja romahduksen myötä ihminen voi vajota itsetuhoisiinkin tekoihin. 

Kulttuurivallankumouksen aikana elettiin ideologisen ”puhtauden” aikaa. ”Sosialismin rikkaruoho on parempi kuin kapitalismin verso”, oli tapana sanoa. Nyt yhteiskunnan veturina on talous. Deng Xiaoping on todennut (käsittääkseni jo suuren harppauksen loppuessa), että ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. On siirrytty aikaan, jolloin ei ole helppoa tehdä eroa sosialismin ja kapitalismin välillä. Sanan merkitys voi muuttua, mikä heijastaa yhteiskunnan muutosta. Yu Huan mukaan ”erot” on sellainen sana. Jos ajattelen länsimaita, niin kyllähän meillä sanojen merkityssisältöjä on alettu muuntelemaan jonkin poliittisen agendan läpiajamiseksi.

Joskus kiinalaisille esikuvana oli uskollinen kommunisti Lei Feng, Hän esikuvanaan oli autettava köyhiä. Siihen joutui myös Yu Huan perhe, kunnes huomattiin, että tuosta ilmaisesta työstä pyrkivät jotkut hyötymään. Lukion äidinkielen opettaja hermostui kerran Yu Huan luokassa ja totesi ”Te olette kanniskelleet naapurin mummon kaivovettä jo kymmenen vuotta. Ettekö keksi mitään muuta?” Kyse oli 60-luvun alkuvuosista alkanut Lei Fengin esimerkin seuraaminen. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja muutos oli tuolloin jo ilmassa. Opettajatkin alkoivat jo vaatia oppilaistaan itsenäistä ajattelua.

Meille Lei Feng on tuntematon hahmo, mutta jotain hänestä voi lukea täältä. Jung Chan kertoo Villijoutsenissa, kuinka lapset pyrkivät Lei Fengin esimerkkiä auttamaan yksinäisiä raskasta taakkaa kantavia ihmisiä (s. 284). Lopulta auttaminen kiellettiin ja koko kampanja kääntyi Maon voimasta päinvastaiseksi: sodaksi luokkavihollista vastaan. Toisia ei saanut auttaa, koska kyseessä saattoi olla luokkavihollinen.

Tuloerojen kasvaessa Kiina on eronnut paljon räikeämmin länsimaista siinä, että tuo on todellakin merkinnyt äärimmäiset köyhyyden ja äärettömän rikkauden oloja. Tässä tapauksessa köyhät eivät nouse kapinaan niin kuin vallankumouksessa.  Köyhyyden loukkuun jääminen on herättänyt vihan omaa itseään ja omaa kyvyttömyyttä kohtaan. Maa on tukahduttanut kapinamielen siinä määrin, että köyhät ja osattomat eivät kykene puolustamaan oikeuksiaan, vaikka jopa lainsäädännöllisesti siihen olisi mahdollisuuksia. Ihminen voi syyttää vain itseään. Ja kun perhe ei voi tarjota lapsilleen eväitä yhteiskunnassa, vanhemmat kokevat epäonnistuneensa. Siitä ei kiinalaisessa perhearvoja tiiviisti kunnioittavassa yhteiskunnassa hyvää seuraa. Yu Hua kertoo jopa epätoivoon joutuneiden vanhempien itsemurhista.

Tuloerojen kasvusta kertoo myös onneton tarina kidnappaajista, jotka kaappasivat pienen lapsen mutta hoitivat hommansa niin avuttomasti, että jäivät pikaisesti polisin ansaan.  Valmistelut olivat jääneet puolitiehen. Se oli tyhmänrohkeaa yritystä, joka kuvastaa yhteiskunnassa lähes syrjäytyneiden miesten epätoivoa. Oli luettu kyllä rikosuutiset muttei ollut järkeä sen pitemmälle.

”Jäljitelmä” tarkoittaa kloonia.Kyse on kiinalaisesta sanasta shānzhài. Englanninkielinen wikipedia käsittelee aihetta tarkemmin, suomalainen käsittelee vain kloonattuja puhelimia.

Yu Hualla itsellään on oiva esimerkki omasta ammatistaan. Hän valmistui alle kaksikymppisenä feikkihammaslääkäriksi. Ei hän tiennyt alasta mitään. Työ opetti. Se on kuvaavaa. Jäljitelmät kuuluvat Kiinaan monella eri tasolla.

Yu Huan viimeisenä sanana oleva ”höynäytys” (Hu you) tuntuu olevan sukua edelliseen.  Itse epäilen Kiinassa lähes kaikkea jäljitelmäksi tai höynäytykseksi. Kun itse kävin aikoinani Xianin lähistöllä tutustumassa terrakotta-armeijaan, minulla oli vahva kuvitelma, että kyseessä on suuri huijaus. Todennäköisesti olen väärässä, mutta Kiinassa oleilleena epäilen kuitenkin lähes kaikkea.

Kiinankielisestä höynäytys-sanasta voi löytää äänneasun ja kirjoitusasun pohjalta eri merkityksiä mutta tässä se tarkoittaa kutakuinkin huijaamista. Tarkemmin se on harhaanjohtamista, liioittelua, hölynpölyä, epärehellisyyttä ja valehtelua, sievästi ilmaisten muunnellun totuuden esittämistä. Kehun vielä suomentajaa.  Höynäytys on oiva vastine.

Höynäytys on tuttua myös meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme. Ihmiset ovat valmiita höynäyttämään toisiaan ja viranomaisia, jos saavat siitä hyötyä. Kauppiaat onnistuvat kyllä meilläkin ostamaan sellaista, mitä emme todellisuudessa tarvitse.

Kiinassa ”hu you” on muoti-ilmaus ja kuuluu arkikäyttöön. Sana nousi suosioon, kun vuonna 2001 kiinalaisen uudenvuoden gaalaillassa Kiinan tunnetuin koomikko Zhao Benshan käytti sitä ja sai höynäyttämällä ihmisiä lankaan.

Sanan puhekielisestä käytöstä otan esimerkin Yu Huan omasta perheestä.  Yu Huan isä ”höynäytti” vaimoaan siten, että hän kehui Haiyania, johon hänet oli määrätty töihin. Loppujen lopuksi paikka oli surkea. Vaimo muutti kahden lapsensa kanssa upeasta Hangzhousta, kauniin Länsijärven rannalta kurjaan pikkukaupunkiin. Pikku-Hua oli tuolloin tuskin kolmevuotias. ”Höynäytit minua”, äiti totesi.

Varsinaisesti höynäytystä on käytetty liiketoiminnassa vipuvoimana. Esimerkiksi olympialaisten alla erästä uutukaista asuintaloa kehuttiin, että Bill Gateskin on vuokrannut sieltä huoneen ruhtinaallisella summalla. Bull Gatesia käytettiin vetovoimatekijänä eli höynäytyksen vipuvoimana, jotta rakennukseen saadaan korkealla hinnalla asukkaita.  Eihän todellisuudessa Bill Gates ollut mitään vuokrannut.

Toinen esimerkki liittyy huutokaupattuun pikkumainokseen TV:n parhaaseen katseluaikaan. Sen voitti melko varaton mies. höynäytti itsensä upporikkaaksi. En paljasta miten, mutta mielikuvitusta ja pitkäjänteistä ajattelua sekä ennen muuta röyhkeyttä se vaati.

Yu Hua kertoo esimerkkejä siitä, miten kansa höynäytti hallintoa ja hallinto toisaalta höynäytti kansaa.

Ensiksi mainitussa yksinhuoltajien eduista päästiin nauttimaan eroamalla väliaikaisesti. Toisessa tapauksessa hallinnon taikasanaksi tuli ”markkinoiden ehdoilla”. Sen kun sanoi syyksi, niin kansa saatiin hyväksymään mitä typerin ja käsittämättömin paikallishallinnon toimenpide. ”Ei voi tehdä mitään, on toimittava markkinoiden ehdoilla.” Näin Kiinassa on saatu toteutettua mitä älyttömämpiä juttuja, jotka ovat tuoneet kiinalaishallinnolle hyötyä ja ihmiset ovat menneet lankaan.

Jos vertaa Suomeen, niin onhan meillä huijausmielessä vedottu ”kansainvälisiin sopimuksiin”.

Lopussa Yu Hua kertoo vielä omasta höynäytysyrityksestään. Hän tekeytyi sairaaksi, valitti vatsakipuja, ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. Isä vei sairaalaan ja löytyihän sieltä umpisuolentulehdus. Kirurgina isä operoi sen, mutta pojalle jäi epäselväksi, oliko siellä todella umpisuolentulehdus. No se kuitenkin leikattiin. Poika halusi höynäyttää isää mutta jäi sitten epäselväksi, höynäyttikö isä lopulta poikaa.

Kirjan epilogi on tuore kirjoitus. Siinä Yu Hua erottaa Kiinan kehityksessä kaksi symbolista päätietä.

Kiinalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut kolme mullistusta, joita on seurannut kolme itsemurha-aaltoa. Yksi aalto seurasi suurta harppausta. Toinen seurasi kulttuurivallankumousta. Kolmas liittyy aikaan, kun nykyinen presidentti nousi valtaan. Alettiin paljastaa korruptiota ja monet tilanteensa uhkaavaksi kokeneet päättivät tehdä oman ratkaisunsa.

Tuo aalto Yu Huan mukaan kertoo, että historialla on taipumus toistaa itseään. Yu Huan mukaan ne kertovat myös Kiinan oikeusjärjestelmästä sen, että se on kyvytön ja aseeton. Korruptiota ei Yu Huan mukaan ole kuitenkaan poistettu. Yu Hua lainaa kiinalaista sananlaskua: ”Jokaisella meistä on paskaa perseessä”. Mielestäni suomalaisten ei kuitenkaan kannata olla ylimielisiä.

Toinen päätie on perinteiset perhe-arvot. Vaikka kulttuurivallankumouksen aikana monet ihmiset ilmiantoivat kommunistihallinnolle omia perheenjäseniään, niin kuitenkin perhe piti pystyssä kiinalaista yhteiskuntaa.  Nykyisen kehityksen Yu Hua näkee huonona, koska perhe ja perhearvot ovat rappeutumassa individualismin tieltä.  

 Seuraavassa on pikkuluettelo muusta kirjallisuudesta, jota olen lueskellut rinnan Yu Huan kirjan kanssa. Paria niistä olen lainannut kirjoituksessani. Lu Xunistä on alla käytetty nykyisin vääräksi luokiteltua kirjoitusasua.

Chang, Jung. Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Suomentanut Kaarina Turtia. Otava, 1992.

Chang, Jung – Halliday, Jon. MAO. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2006.

Dikötter, Frank. MAO. Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Siltala, 2011.

Syn, Lu.  Uudenvuoden uhri ja muita kertomuksia. Englannin kielestä suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki, 1960.

Yue, Gang. The Mouth That Begs: Hunger, Cannibalism, and the Politics of Eating in Modern China, in the series of Post-Contemporary Intervensions, edited by Stanley Fish and Fredric Jameson. Duke University Press, 1999.

Apinan vuoden kirjoitus – Sun Wukong

Kirjoituksen aiheeseen liittyvä maalaus Kesäpalatsin pitkässä käytävässä Pekingissä

Sisältö: 1) Aluksi, 2) Wu Chengen: Xiyouji (”Lännen matka”), 3) Lin Jutang, 4) Mao Tsetung ja kulttuurivallankumous, 5) Mo Yan: Seitsemän elämääni.

1)                  Aluksi

Helmikuussa Kiinassa ja myös muualla Itä-Aasiassa siirryttiin Apinan vuoteen. En aio nyt kuitenkaan kirjoittaa kiinalaisesta horoskoopista.  Aiheenani on Kiinan kuuluisin apina nimeltään Sun Wukong, joka on ensi kerran tullut tutuksi maansa neljän suuren klassikkoromaanin joukkoon kuuluvasta teoksesta Xiyouji (”Lännen matka” – Journey to the West). Hän on tuon salaperäisen Intiaan suuntautuvan matkakirjan tärkein hahmo. Aivan oikein! Käytän sanaa hän, kyse on kuitenkin varsin inhimillisestä tyypistä. Ja onhan hän kaiken lisäksi apinakuningas.

Teos on peräisin 1500-luvulta, jolloin elettiin Ming-dynastian kautta, ja sen on kirjoittanut Wu Chengen. Kiinan ulkopuolellakin hän on varsin suosittu, mutta aivan muuta kautta hän on tullut tutuksi kuin romaanista. Hänet tavataan tv-sarjoissa, Kungfu-elokuvissa, eri-ikäisille suunnatuissa animaatioissa, Peking-oopperoissa, sarjakuvissa ja viime aikoina hänestä on tullut myös yhä suositumpi tietokonepelien hahmo.

Varsinkin Japani on osannut hyödyntää Sun Wukongia kansainvälisesti.  Siellä tehtiin vuosina 1978–1980 romaaniin perustuva suosittu televisiosarja, jonka englanniksi jälkiäänitetty versio (Monkey) on noussut kulttiklassikoksi Englannissa ja varsinkin Australiassa. Ja japanilaisen animaatioelokuvan tunnettu sankarihahmo Son Gokū pohjautuu Sun Wukongiin, tosin vain löyhästi (http://naruto.wikia.com/wiki/Son_Gok%C5%AB). Toki Kiinassa esitetään jatkuvasti Sun Wukong -aihetta eri muodossa, mutta kielimuurin takia useimmat niistä ovat jääneet meiltä huomiotta.

Ennen romaaniin siirtymistä on mainittava pari elokuvahanketta.  Vuodelta 2008 peräisin olevan Jackie Chanin ja Jet Lin tähdittämän kiinalais-amerikkalaisen kungfu-elokuvan The Forbidden Kingdom sankari  on taitava ja ihmeellinen apinakuningas (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Forbidden_Kingdom, http://www.imdb.com/title/tt0865556/). En ole elokuvaa valitettavasti nähnyt, mutta sen kerrotaan perustuvan Wu Chengenin romaaniin vain löyhästi.

Toinen Wu Chengenin romaanin hieman vanhempi hyödyntäjä on animaatioelokuvan kiinalainen uranuurtaja Wan Laiming. Hänen yhdessä veljiensä kanssa toteuttama ensimmäinen elokuva Princess Iron Fan  (https://en.wikipedia.org/wiki/Princess_Iron_Fan_(1941_film)) ilmestyi jo vuonna 1941. Vuonna 1961 ilmestynyt Havoc in Heaven (Upproar in Heaven) oli aiheeltaan laajempi ja teknisesti jo paljon laadukkaampi. Vuoden 1941 filmi pohjautuu yhteen romaanin tarinaan valkoisesta aaveesta (White bone demon), johon palaan alempana. Myöhempi tuotos ”Kapina Taivaassa” nousi maailmanmaineeseen ja kiinalainen animaatio alkoi saada kansainvälistä huomiota (https://en.wikipedia.org/wiki/Havoc_in_Heaven). Sille ilmestyi vielä jatko-osa kolme vuotta myöhemmin vuonna 1964.  Elokuva oli tuon ajan työskentelyolosuhteet huomioon ottaen yllättävän korkeatasoinen. Nyttemmin tekniikka on tietysti mennyt monta harppausta eteenpäin. Tuo Wan Laimingin elokuva on silti noussut uudelleen suosioon, koska on vuonna 2012 tehty uusi, teknisesti nykypäivän vaatimuksia vastaava versio.

Havoc in Heaven 1964

Oli ilo huomata, että tuo animaatio tunnetaan ainakin asian harrastajien piirissä myös Suomessa. Eräs asiantuntija onkin kommentoinut sitä mielestäni oivallisesti. En itse tiedä animaatioelokuvista mitään, mutta minua kiinnostaa elokuva sen syntymäajankohtansa vuoksi. Se ilmestyi juuri ennen kulttuurivallankumousta, jolloin apinakuningas Sun Wukong nousi eräänlaiseksi symboliksi. Siitä kerron enemmän alempana.

Kuten mainitsin, apinakuningas on Kiinassa tärkeä kulttihahmo, joka näkyy monella kulttuurin alueella ja mediassa se saattaa tulla tänä vuonna vastaan yllättävissäkin yhteyksissä apinan vuoden vuoksi. Tämä animaatio on kuitenkin luku erikseen. Siitä tuli ilmestyessään maailman kuulu. Valitettavasti hyvin alulle pantu kiinalaisen animaatioelokuvan perinne tyrehtyi kulttuurivallankumouksen vuoksi kokonaan. Yllä mainitsemani suomalainen asian harrastaja on oivaltanut elokuvan ulkopoliittisen merkityssisällön, kun se 60-luvun alussa valmistui. Apinajoukot nostavat aseensa ja valmistautuvat taisteluun. Kyseessä uhotaan sotilaallisella voimalla, millä halutaan selvästi viitata Neuvostoliittoon. Maiden välithän olivat tuolloin menneet täysin rikki. Kirjoittaja on oivaltanut myös Sun Wukongin hahmon kaksijakoisuuden persoonallisuuden: hänessä on niin myönteisiä kuin kielteisiäkin piirteitä.

En itse ole nähnyt Sun Wukong –aiheisia elokuvia kuin muutaman irrallisen pätkän. Minulle tuo romaani – ja itse asiassa laajan romaanin lyhennelmä – oli ensimmäinen vakava tutustuminen aiheeseen ja apinakuningas Sun Wukongin elämään. Toki alkuperäisromaanissa liikutaan vapaamuotoisiin elokuviin verrattuna syvemmissä vesissä, se vie lukijan mukanaan romaanin syntyaikoihin ja todelliseen historiaan.

2)                  Wu Chengen: Xiyouji

Siirryn käsittelemään Wu Chengenin romaania. Yllä jo kerroin, että käytän hän-pronominia. Toki Sun Wukong on syntynyt apinana, mutta toisaalta romaanin hahmona hän pyrkii elämässään eteenpäin nimenomaan ihmisten maailmassa toimien. Kärsivällisesti kouluttautumalla hän onnistuu hankkimaan itselleen myös yliluonnollisia ominaisuuksia. Kyllä hän siinä kyynärpäätaktiikkaakin käyttää, mutta hän oppii virheistään ja saavuttaa lopulta sen, mihin on pyrkinyt.

Palaan vielä helmikuussa alkaneeseen apinan vuoteen:

”Apinan vuonna syntyneet ovat oikullisia neroja. Nokkelina, taiturimaisina ja joustavina he ovat erinomaisen kekseliäitä ja omaperäisiä, ja he kykenevät ratkaisemaan hankaliakin ongelmia käden käänteessä. Apinoilla on häkellyttävä tapa antaa helposti periksi mielihaluilleen. Vaikka he ovat hyviä tekemään päätöksiä, he turvautuvat mielellään toisiin ihmisiin. Maanläheisillä Apinoilla on suuri tiedonjano ja heillä on erinomainen muisti.” (Huotari – Seppälä, Kiinan kulttuuri. Neljäs painos, Otava 2002, s. 457)

 Yllä oleva lainaus on apinan vuonna syntyneiden luonnehdintaa. Liitän sen tähän, koska se sopii erinomaisesti myös tälle Kiinan kuuluisimmalle apinalle Sun Wukongille.

Luonteeltaan Sun Wukong on nokkela, vikkelä, hoksaavainen, päätöksissään ripeä ja tarvittaessa vilpitön auttamaan ja ottamaan toiset huomioon. Mutta on hänessä myös toinen puolensa. Hän on hyvin äkkipikainen, malttamaton ja kiivas, minkä takia hän voi sortua helposti ylireaktioihin. Tahdikkuus puuttuu, ja hän saattaa tokaista joskus kumppanilleen pahastikin. Vaatimattomuus ei kuulu hänen hyveisiinsä. Hän haluaa itseänsä arvostettavan, jos joku vähättelee tai heittää ivaa ja pilkkaa, niin sen tämä saattaa tuntea pian nahoissaan. ”Marakatti” on yksi haukkumasana, joka saa hänet raivoihinsa. Hän nauttii tilanteista, jolloin vastustajat joutuvat hänen edessään pelon valtaan. Hän tykkää kerskailla saavutuksillaan ja urotöillään. Hän haluaa olla paras.

Mutta kun apinakuningas saa osakseen kunniaa ja kun häntä ympärillä ihaillaan, se tuo mukanaan myös varjopuolia. Hän on altis imartelulle, kehumiselle ja kaikenlaiselle mielistelylle, ja sitä vastustajat osaavat joskus käyttää hyväkseen.

Ja vaikka hän on ollut buddhalaisessa opissa, ei hän mikään pyhimys ole. Hän tykkää nautiskella, osallistuu hanakasti kaikenlaisiin pirskeisiin, syö hyvin ja osaa juopotellakin. Vaativissa taistelutilanteissa hän on kuitenkin kunniansa tunteva sotilas, on mukana täysillä, täysin omat pyyteensä unohtaen.

Tämä oli eräänlainen yhteenveto apinakuningas Sun Wukongin persoonasta. On aika mennä romaanin maailmaan. Kerron aluksi romaanin syntyhistoriaa.

 

Wu Chengen

Romaanin Xiyouji (Journey to the West) on kirjoittanut Ming-dynastian aikana 1500-luvulla elänyt Wu Chengen (1500 – 1582; syntymäajoista ei ole tarkkaa tietoa).  Mielenkiintoinen romaanin syntyaikaan liittyvä seikka on se, että ranskalaisen kirjailijan François Rabelais’n tuotanto osuu suurin piirtein samoihin aikoihin. Xiyoujissa ja Rabelais’n tuotannossa on yhtymäkohtia. Molemmissa on rikas fantasiamaailma, ja matkojen kautta etsitään totuutta. Molemmissa tehdään pilkkaa ympäröivästä todellisuudesta, tukeudutaan kansanperinteeseen ja taikuuteen omien ideoiden ja ajatusten ilmaisukeinoina. Molemmissa on satiiria aikansa uskonnollista vallankäyttöä kohtaan. Rabelais’n tuotantoa on kutsuttu karnevalismiksi. Historiallisessa perspektiivissä eroa on siinä mielessä, että Rabelais’n aikakausi edustaa eurooppalaista renessanssia, Wu Chengenin ajan Kiinaa on luonnehdittu keskiajaksi. Xiyoujin venäjänkielisen version laatinut A. Rogatshov toteaa, että keskinäisestä vaikutuksesta ei voi puhua. Miehet ovat vain kokeneet todellisuuden samalla tavalla.

Jos haluaa löytää muita yhtymäkohtia Eurooppaan, niin on mainittava Dante Alighierin Divina comedian eli Jumalaisen näytelmän helvetti-kuvaus  sekä Faust. Wu Chengenin romaanin voi katsoa olevan Jumalaisen näytelmän jonkinlainen kiinalainen vastine ja puolestaan Faustin hahmon yllä mainittu A. Rogatshov rinnastaa Sun Wukongiin. Toki suoranaisia yhtymäkohtia ei ole, mutta jotain tuo rinnastus kertoo romaanin kulttuurillisesta merkityksestä Kiinassa. Totean vielä sen, että taiteellisesti ”Lännen matka” ei ainakaan omasta mielestäni yllä noiden eurooppalaisten teosten tasolle.

Xiyouji on kirjailijan luoma huumoria viljelevä satiiri omasta ajastaan ja kiinalaisesta yhteiskunnasta ylipäänsä. Toki siinä on myös historiallisia ulottuvuuksia. Romaanin taustalla buddhalainen kehyskertomus, jossa tavoitteena on elämän kiertokulusta irtautuminen ja kuolemattomuus. Se tavoitteenaan apinakuningas Sun Wukong ryhtyy harjoittamaan buddhalaisia hengenharjoituksia.

Romaani kertoo 600-luvulla eläneestä Xuanzang-nimisestä munkista, joka lähti tuolloin Tang-dynastian aikaan pitkälle, 16 vuotta kestäneelle matkalle Intiaan noutamaan pyhiä uskonnollisia tekstejä eli sutria. Kyse ei ole kuitenkaan mistään dokumentoivasta teoksesta. Xuanzangin ja Wu Chengenin välissä on noin 900 vuotta ja sinä aikana ehti tapahtua valtavasti asioita.

Xuanzang kirjoitti itse matkastaan päiväkirjamuotoisen muistelmateoksen, mutta sitä tuskin monikaan on lukenut. Ennen Wu Chengenin romaania matkasta ilmestyi pari muutakin teosta, jotka eivät kuitenkaan ole kehuja saaneet. Suurin vaikuttaja Wu Chengenille lienee kansan keskuudessa vilkkaana elänyt ja hehkunut suullinen kertomusperinne. Xuanzang on Kiinan kuuluisimpia munkkeja ja hänen matkastaan alkoi heti 600-luvulta lähtien levitä huomattavan paljon erilaisia tarinoita, joissa ei mielikuvitusta säästelty. Nämä tarinat levisivät sukupolvelta toiselle ja jokainen aikakausi toi niihin oman lisävärinsä. Wu Chengen on nähtävästi kuullut ensi kertaa Xuanzangin matkasta isältään, joka oli itse taitava tarinan kertoja. Kirjailija itse oli pienestä pitäen kiinnostunut pitkistä tarinoista. Hän luki itse paljon ja alkoi myös kirjoittaa. Kuulemiensa tarinoiden ja lukemiensa teosten pohjalta hän sittemmin laati tuon hyvin laajan romaanin. Hän kehitteli ja luonnosteli teostaan varmaan pitemmän aikaa, mutta vasta noin 70-vuotiaana hän sai sen lopulliseen muotoon.

Romaani on episodimainen. Siinä on 100 lukua ja runsain määrin eri mittaan laadittuja runoja. Käännöksissä on useimmiten tyydytty lyhennettyihin laitoksiin. Sitä ei ole suomennettu. Itse luin vuodelta 1959 peräisin olevan, aika kattavan A. Rogatshovin venäjänkielisen version, jossa esipuheen kera sivuja 760. Kääntäjä on jättänyt laitoksestaan pois suuren osan runoista sekä valitsemiaan tekstin osia, joiden hän ei katsonut häiritsevän juonen etenemistä. Hän nimesikin romaanin uudelleen ”Sun Wukong – apinakuningas” (Сунь Уку́н -  Царь Обезьян). Siinä on samaiset 100 lukua kuin alkuperäisessäkin, myös runoja on mutta niukemmin. Jonkin kuvan alkuperäisteoksen todellisesta koosta kertoo se, että W.F.J. Jennerin englanninkielisen käännöksen pokkaripainoksessa on sivuja yli 2300.

Suomen kielellä on ilmestynyt romaaniin perustuva muutaman sivun mittainen tarina lähinnä kai lapsille tarkoitetussa teoksessa Lohikäärmeitä ja kuolemattomia (Maailman taruaarteet – Kiina), jonka kirjoittanut Tao Tao Liu Sanders ja kuvittanut Johnny Pau. Kirjan alkuperäinen englanninkielinen nimi on Dragons, Gods and Spirits from Chinese Mythology, kääntäjänä kiinalaisen kirjallisuuden ehdoton asiantuntija Pertti Seppälä (WSOY 1986).

On hyvä muistaa, että yhteys Xuanzangin suorittamaan matkaan on väljä. Merkittävä ero on jo siinä, että romaanissa keisari lähettää munkin matkalle. Oikea Xuanzang ei saanut Tang-dynastian aikana epävakaan ulkopoliittisen tilanteen vuoksi keisarilta lupaa, hän otti riskin ja lähti omavaltaisesti toteuttamaan kutsumustaan. Romaanissa puolestaan on jo poliittisista syistä korostettava keisarin asemaa pyhän matkan alullepanijana.

Romaanin muodollinen päähenkilö on munkki Xuanzang, jota kutsutaan myös arvonimillä Tripitaka ja Tang-munkki. Kuvaavaa hänelle on, että vaikka hän onkin pyhiinvaelluksen johtohahmo, hän on kuitenkin varsin avuton ja käyttäytyy ajoittain suorastaan kömpelösti. Hän toki saa ympärillä olevilta suuren pyhän henkilön arvovallalle kuuluvan kunnian, mutta hän on varsin ristiriitainen hahmo. Joskus hän esimerkiksi oikuttelee kuin pikkulapsi. On vaikea uskoa, että kyseessä on tärkeän retkikunnan johtaja.

Ristiriitaisuutta ja ihmettelyä herättävät myös munkin seuralaiset. Apinakuningas Sun Wukong on luonnollisesti merkittävine yliluonnollisine kykyineen ja taikavoimineen ylitse muiden. Hän on romaanin todellinen päähenkilö. Apinan ja munkki Xuanzangin keskinäinen suhde on ongelmallinen ja kiinnostava vaatien tutkiskelua

Seurueen muut jäsenet ovat sian ja ihmisen sekamuoto Zhu Bajie, joka englanninkielisessä versiossa on saanut lisänimen Pigsy. Ja hirviö Sha Wujing, englanniksi Sandy, joka kantaa kaulariipuksessaan yhdeksää pääkalloa merkkinä siitä, että on edellisessä elämässään tappanut yhdeksän pyhiinvaeltajaa. Sitten on vielä lohikäärmekuninkaan poika Yulong Santaizi, joka ehtii romaanin alkuvaiheessa syödä Xuanzangin hevosen, mutta joka sitten taiotaan hevosen samannäköiseksi kaksoisolennoksi. He ovat selkeästi alempiarvoisia kuin Sun Wukong, vaikka heilläkin on toki yliluonnollisia kykyjä, toisin kuin munkki Xuanzangilla.

Yhteistä noille munkin seuralaisille on se, että he ovat aiemmin tehneet jotain hyvin raakaa ja väärää, minkä taakan vuoksi he sitten maan päällä toiseksi hahmoksi muutettuina joutuvat kärsimään. Valintojen taustalla häärii armon kuningatar bodhisattva Guanyin, jonka suoranaisesta johdatuksesta nuo seuralaiset Xuanzangin matkaan päätyvät. Matkaan valittuina kaikki voivat sovittaa aiemmin tekemänsä pahat teot. Itse asiassa myös Xuanzang on nuoruudessaan niskuroinut taivaan valtaa vastaan, vaikka tämä ei sitä tajuakaan. Guanyin on historiallinen uskonnollinen hahmo, ehkä tärkein buddhalainen bodhisattva. Ja bodhisattvahan on Kiinassa vallalla olleen mahajana-buddhalaisuuden mukaan buddhan tavoin valaistunut, mutta hän toimii maan päällä ohjaten kaikkia muita olentoja valaistumaan.

Guanyin - armon jumalatar

Munkki Xuanzang on ainoa tavallinen henkilöhahmo, joka pyhästä tehtävästään ja asemastaan huolimatta ei kykene samanlaisiin taikuuksiin kuin apinakuningas. Kaikilla pyhiinvaeltajilla on kuitenkin omat heikkoutensa. Varsinkin Zhu Bajie on hahmona varsin raadollinen. Hänen ehdoton paheensa on ruoka. Hän on ahmatti, joka voisi syödä aivan suunnattomasti. Hän toki tekee matkaa ennen lupauksen ryhtyä kasvissyöjäksi, mutta koville se ottaa. Kaiken lisäksi hän käyttäytyy tökerösti, minkä vuoksi myös apinakuningas häntä joskus ojentaa. Mutta täytyy todeta, että kyllä hän saa hyvääkin aikaan.

Romaani voidaan jakaa kolmeen osaan. Lisäksi neljäntenä osana voi pitää teoksen viimeistä lukua, joka kertoo kotiinpaluusta ja siitä, miten seurue palkitaan matkan jälkeen. Ensimmäisessä osassa kerrotaan apinakuningas Sun Wukongin tarina. Toinen osa on lyhykäisempi. Siinä kerrotaan buddhalaismunkki Xuanzangin myyttinen tausta syntymästä alkaen. Käydään läpi hänen vanhempiensa karua kohtaloa ja sitä, millaisissa oloissa Xuanzang kasvoi aikuiseksi ja päätyi munkiksi. Samoin kerrotaan pyhiinvaellusmatkan muista päähenkilöistä Pigsystä (Zhu Bajie), Sandystä (Sha Wujing) ja munkin hevosesta ennen päätymistä Xuanzangin seuralaisiksi pitkälle matkalle. Kolmas osa on pisin ja keskeisin. Se kuvaa munkki Xuanzangin ja hänen seuralaistensa matkaa Lännen maahan. Hän aloittaa sen ilman seuralaisia. Boddhisatva Guanyinin johdatuksesta hän saa matkansa alkuvaiheessa seuralaisensa. Ensin löytyy vuoren uumenissa 500 vuotta vangittuna ollut Sun Wukong. Sitten löytyy demonisoitu, puolittain siaksi kehittynyt Zhu Bajie, joka piti köyhän perheen syömähirmu-lankona muita kauheassa otteessaan. 

Kolmas seuralainen, yhdeksän pääkallon riipusta kantava Sha Wujing oli noiduttu hirviöksi, kun hän oli Taivaan persikkajuhlissa rikkonut jadekulhon. Nyt hänelle avautui mahdollisuus sovittaa pahat tekonsa. Neljäs seuralainen Yulong Santaizi oli lohikäärmekuninkaan poika, jota isä oli rangaissut varastamisesta, ja hän söi nälkäänsä munkin hevosen. Kuvaavaa on, että apinakuninkaaseen verrattuna muut seuralaiset ovat tehneet Taivaan vallalle hyvin mitättömän rikkeen, mistä syystä heidät on taiottu maan päälle. Ja maan päällisinä hahmoina he sortuvat demonisoituina pahantekijöiksi.

Johnny Paun kuvitusta

Lisäksi romaanissa on paljon muita henkilöhahmoja. On tavallista nöyrää köyhää kansaa, on kuninkaita ja rikkaita vallanpitäjiä. Hyvin keskeisiä ovat demonit, muiksi maallisiksi hahmoiksi muutetut ja muuntautuneet paholaiset ja noidutut, joiden tarkoitus on harhauttaa hyväuskoisia. Tavallista köyhää kansaa kohtaan ne toimivat kuin mafia. Ne ryöväävät ja vievät turvan. Pyhiinvaeltajaseurue kiinnostaa erityisesti, koska syömällä Xuanzang voidaan saavuttaa kuolemattomuus. Siksi hänet ja hänen suojelijansa halutaan saada loukkuun. He kohtaavat matkallaan alinomaa erilaisia kiusauksia, houkutuksia ja vaikeuksia. Lempeä avun pyytäjä saattaakin osoittautua katalaksi demoniksi. Kun yhdestä tilanteesta on selvitty, toinen on jo odottamassa. Joka hetki on oltava varuillaan. Valitettavasti vain tämän matkalaiset unohtavat. Munkki Xuanzang on erityisen hyväuskoinen kauniisti puhuvia ja lempeiltä näyttäviä vastaantulijoita kohtaan. Hän on liian hyväuskoinen ja joutuu helposti narutettavaksi, mikä tuottaa Sun Wukongille paljon ylimääräistä vaivaa.  Loppupuolella, kun matkaa on jo tehty vuosikausia (14 vuotta), matkaajien ulkonäkö alkaa tuoda ongelmia. Matkan rasitukset ja uupumus on jättänyt heihin ulkoiset jälkensä siinä määrin, että he herättävät muissa inhoa ja kauhun sekaista paniikkia.

Ja romaanissahan ei tyydytä vain maanpäälliseen elämään. Välillä poiketaan Taivaassa ja Manalassa, välillä jopa vedenalaisessa valtakunnassa. Siellä eletään aivan samankaltaista elämä kuin maan päällä. Niin Taivas kuin Manalakin muistuttavat hierarkkisuudessaan maanpäällistä yhteiskuntaa. Sun Wukong joutuu lentotaitoisena liitämään sinne vähän väliä apua ja neuvoa kysymään. Tässä on vähän listaa Taivaan ja Manalan hahmoista: on buddha Tathagata, jadekeisari, jadekeisarin veljenpoika Erlang, bodhisattva Guanyin, Manalan valtias Janvan ja paljon muita lohikäärmekuningasta myöten.

Myös henkiinheräämisen ihmeitä koetaan. Se tuntuu tämän romaanin maailmassa luonnolliselta. Eräskin kuningas on ollut kuolleena kolme vuotta, kun paholaishenki oli ottanut hänen hahmonsa ja ajanut kuninkaan kuolemaan. Kun kuitenkin Sun Wukong onnistuu saamaan Taivaan valtakunnasta kuolemattomuuden pillerin, kuningas saadaan henkiin. Kun sitten Sun Wukongin ja muiden ripeän toiminnan ansiosta väärä kuningas saadaan syöstyä paikaltaan, oikea kuningas pääsee takaisin hallitsemaan pientä kansaansa.

Tuo yllä mainitsemani kohtaus, jossa apinakuningas yrittää anoa Taivaan virkamieheltä kuolemattomuuden pillereitä on koomisuudessaan mainio. Tulee selvästi mieleen tuon ajan Kiinan virkavaltaisuus ja byrokraattiselle toiminnalle ominainen kähmintä. Sun Wukong on yrittää kähmiä virkamieheltä ensin sata pilleriä, mutta apinakuningas saa osakseen vain pilkkaa ja ilkeitä huomautuksia. Sitten käydään kaupantekoa ja lopulta virkamies saa kaivettua yhden pillerin, jonka hän sanoo riittävän. ”Omiin tarpeisiinsa” hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan.  Se yksikin kuitenkin lopulta riitti kaikkien epäilyistä huolimatta.

Sun Wukongin ja munkki Xuanzangin suhde on hyvin ongelmallinen, mikä vaatisi pitempää selvittelyä. En kuitenkaan nyt ryhdy siihen.  Alussa, kun Guanyin opastaa apinaa ja munkkia matkalle, tajutaan, että apina on sangen omapäinen luonne, jota munkin on vaikea pitää järjestyksessä. Siltä varalta munkki saa oman keinonsa, jolla hän voi pitää apinan kurissa. Apina saa päähänsä kultaisen renkaan, joka on siis eräänlainen panta. Kun apina on tottelematon, alkaa munkki lukea loitsuaan, jolloin rengas alkaa kiristyä aiheuttaen apinalle hirmuisen päänsäryn. Se saa apinan vääntelehtimään tuskasta. Näin tottelemattomaksi ja kapinalliseksi aikaisemmin osoittautunut apina on tarkoitus pitää kurissa. Tuo panta on tietysti symbolinen sidos apinan ja munkin välillä. Apinalle se on eräänlainen Damokleen miekka, joka uhkaa häntä joka hetki hänen toimissaan. 

Se missä apinan ja Xuanzangin välit suhteet joutuvat koetukselle on apinan väkivaltaisuus. Hän haluaisi pikimmiten tappaa vihollisen. Yleensä on kyse noidutuista demoneista, joiden tarkoitus on tuhota munkki Xuanzang, syödä tämä ja saavuttaa sillä tapaa kuolemattomuus. Mutta kyse voi olla myös normaalista ihmisestä, joka on joutunut pahoille teille, ja josta on todellinen uhka munkin ja hänen apureittensa hengelle. Esimerkiksi kun hän saa kuulla eräältä hyväntahtoiselta mieheltä, joka suostuu majoittamaan pyhiinvaeltajat taloonsa, että hänen poikansa on mukana väkivaltaisessa rosvoporukassa aiheuttaen ympärilleen pelkoa. Apina ilmaisee heti halunsa hakea tämä käsiinsä ja tappaa. Munkki Xuanzang puolestaan kauhistuu sellaisesta ajatuksesta. Munkin ehdottomuus rajoittaa apinan toimia eikä hän pysty hoitamaan tilannetta. Toisaalta pojan rosvoporukka haluaa saada munkki Xuanzangin hengiltä. Apinakuningas pelkää, että munkki alkaa lukea loitsua ja rengas hänen päässään kiristyy. Tämän vuoksi apina pyrkii välttämään riitaantumista munkin kanssa. Aina se ei onnistu, mutta toisaalta myös Xuanzang pyrkii olemaan kärsivällinen oikullisen ja itsepäisen avustajansa kanssa. Tästä on hänelle kuitenkin merkittävä apu. Oikeastaan ilman apinakuningasta hän olisi jo monta kertaa menettänyt henkensä.

Tässä tapauksessa Sun Wukong lopulta tappaa tämän rikollisen, koska uhka heidän hengelleen on liian suuri eikä hän näe muuta mahdollisuutta. Sitten tuleekin ISIS mieleen. Apina menee esittelemään munkille irti hakkaamaansa pojan päätä, munkki saa raivokohtauksen, mutta pidättäytyy kuitenkin siinä tapauksessa rangaistuksesta. Hän vaatii vain apinaa poistumaan näköpiiristä. Apina hautaa pään maahan joten se ei ole enää silmien edessä.

Muutaman kerran välit Xuanzangin ja apinakuninkaan välillä menevät totaalisesti poikki. Munkki ajaa apinakuninkaan pois luotaan, jolloin tämä lähtee kotiseudulleen. Tai apinakuningas saa itse tarpeekseen ja poistuu kotiseudulleen. Sehän käy hyvin helposti päinsä, koska apina on hengen harjoitustensa avulla hankkinut itselleen nopean lentämisen taidon. Pitkä matka sujuu hetkessä. Sun Wukong kuitenkin palaa, joko itse tai sitten taivuttelujen jälkeen, kun Pigsy joutuu lähtemään apinan luokse ja pyytämällä pyytää tätä palaamaan, koska Xuanzang on joutunut kuolemanvaaraan, josta vain apinakuningas kykenee hänet pelastamaan.

Välit ovat välillä myrskyisät, mutta kuitenkin suhde kestää. Eikä Xuanzangkaan ole aina mikään enkeli. Vaikka apinakuningas pyrkii vain hyvään, jotta Xuanzang pääsisi turvallisesti määräpaikkaansa ja voisi täyttää sen tehtävän, johon hänet on lähetetty, niin kuitenkin munkki välillä haukkuu hänet perin pohjin. Ainakin kerran muistan hänen käyttäneen pahinta mahdollista haukkumasanaa, jota apinakuningas ei voi sietää. Se on ”marakatti”. Se saa apinakuninkaan aina raivoihinsa. Muutaman kerran käy niin, että Xuanzang uskoo vihollista ja pyrkii suojelemaan tätä, kun taas apinakuningasta hän syyttää valehtelusta.

Romaaniin sisältyy paljon eri episodeja, joista paljon huomiota on saanut lukuun nro 27 sisältyvä ’’tarina valkoisesta aaveesta” (The Story of the White Bone Demon:  https://en.wikipedia.org/wiki/Baigujing). Sitä kutsutaan myös kolmen demonin tarinaksi. Demoni liikkui valkeana pilvenä ja pystyi muuntautumaan ihmishahmoiksi. Sun Wukong tunnistaa ihmisen hahmossa kulkevat hirviöt ja tappaa heidät. Munkki kauhistuu Sun Wukongin raakuutta. Hän ei hyväksy tämän väkivaltaisuutta hänen tappaessaan viattoman näköisen pikkutytön, tämän äidin ja viimein myös isän, jolloin myös itse demoni tuhoutuu.

Demoneista voi lukea täältä: https://en.wikipedia.org/wiki/Yaoguai. Romaanista on luotu huomattava määrä erityyppisiä elokuvia ja teatteriesityksiä. Tässä on yksi kohtaus muokattuna kiinalaiseen Wuxia-tyyliin:  https://www.youtube.com/watch?v=gjLupahQjWM .

…

Johnny Pan kuvitusta

Yllä olen jo kertonut romanin kolmannesta osasta eli varsinaisesta Xuanzangin ja hänen seurueensa matkasta Lännen maahan. Nyt palaan romaanin alkuun, siihen miten apinasta lopulta tuli Sun Wukong. Romaanin alussa kerrotaan, miten kivestä syntynyt apina päätyi ensin oman laumansa johtajaksi ja päätti sitten jättää laumansa ja lähteä itsensä kehittämisen tielle tavoittelemaan kuolemattomuutta ja vapautumaan elämän kiertokulusta. Romaani vilisee lukuisten henkilöhahmojen ohella paikannimiä ja salaperäisiä lukuja, joista en saa selvyyttä. Ja paikannimien taustojen selvittäminen ei ole minulle nyt tarkoituksenmukaista.

Alkuluku kertoo taikavoimaiseksi myöhemmin kehittyvän apinan synnystä.  Alun runossa viitataan maapallolla vallinneeseen kaaokseen, mikä on kiinalaisessa mytologiassa kuvattu maapallon alkutilaksi.

Varsinaisessa tekstissä aletaan kuvata apinan satumaiselta vaikuttavaa syntymäseutua.  Sen kerrotaan sijaitsevan muinaisessa Aolaigon maassa suuren meren rantamilla. Meren keskellä kohottautui Kukkien ja hedelmien vuori, sen huipulla sijaitsi ihmeellinen kallio. Kallioon heijastui auringon säteet ja kuun sine, koska korkeat puut eivät estäneet sitä. Ympärillä vain viheriöivät hyväntuoksuiset yrtit ja kukkii pitkäikäisyyttä mukanaan tuovia kukkia.

Tuosta kalliosta irtautuu kerran kivinen muna, josta sitten myyttisesti saa apinan elämä alkunsa. Apinakin on alun alkuaan kiveä, mutta sillä on kuitenkin kaikki viisi aistia ja neljä raajaa. Se oppii pian juoksemaan ja hyppelemään, syö ruohoa, herkuttelee puiden moninaisilla hedelmillä, juo purojen ja lähteiden vettä, poimii vuoriston kukkia. Se elää sovussa susien, panttereiden, tiikereiden, peurojen ja hirvien kanssa ja tietenkin myös sukulaistensa, muiden apinoiden kanssa. Se viettää aikaansa kallioiden juurella, vaeltelee päivisin vuorten huipuilla, laskeutuu välillä laaksoon.

Eräänä aamuna alkaa tapahtua. Apinat lähtevät vuoriston virralle uimaan. Vesi virtaa myrskyisästi ja aaltojen vyöryessä apinat alkavat keskenään haastella, että eipä kukaan tiedä, mistä joki on saanut alkunsa. Ja kun kenelläkään ei tunnu olevan muutakaan tekemistä päätetään lähteä ottamaan siitä selvää. Joen ylävirtaa päin lähdetään koko joukolla vaeltamaan. He löytävät sieltä satumaisen putouksen. Kaikki ihailevat yhteen ääneen paikan kauneutta. Ehdotetaan, että jos joku heistä uskaltaa hypätä putouksesta ja palata vahingoittumana alas, hänestä tehdään kuningas. Kiviapina ilmoittautuu. Hän kiipeää ylös sinne rakennetulle sillalle ja, häikäistyy näkemästään.

Apinat nousevat ylös ja jäävät sinne asumaan.

Apina johdatti lauman uuteen asuinsijaan paratiisimaisiin oloihin. Sen kunniaksi hänestä tehdään Apinakuningas. Se on myös alkusysäys apinan oman itsensä kehittämisen tielle. Jo vastuullisen asemansakin vuoksi apinakuningas haluaa päästä tiedostamaan Totuuden (Tao).

Hän alkaa huolestua tulevaisuudesta. He ovat löytäneet itselleen luonnonkauniin kotipaikan, jota eivät villieläimet, linnut eivätkä ihmiset uhkaa. On vain yksi uhka: Janvan, Manalan valtias. Sen voittamiseksi on saavutettava kuolemattomuus ja sitten voi jäädä ikiajoiksi taivaan asuinsijoille. Tuo totuus saa koko apinajoukon itkun valtaan, kaikki murehtivat omaa kuolevaisuuttaan. On joukossa kuitenkin yksi apina, joka julistaa:

”Huoli tulevaisuudesta on sen merkki, että on syntynyt pyrkimys totuudentien, Taon, tiedostamiseen. Kaikista maan olennoista vain buddhat, kuolemattomat ja viisaat ovat Manalan valtiaan pääsemättömissä. He ovat ikuisia kuin taivas ja maa, kuin vuoret ja joet.”

Saatuaan tietää, missä kuolemattomat asuvat, tuore apinakuningas haluaa lähteä heitä etsimään, saada heiltä tietoon ikuisen elämän salaisuus ja päästä näin Manalan valtiaan Janvanin vallasta.

Janvan - Manalan valtias

Seuraavana päivänä koko apinalauma järjestää kuninkaalleen jäähyväisjuhlat. Sitten he valmistavat männyistä lautan ja tekevät melan bambupuusta. Niin matka on valmis alkamaan.

Hän lähtee merelle ja saapui maahan, johon häntä on neuvottu menemään. Hän näkee paljon kansaa ja seuraaa ihmisten elämäänsä.. Mutta kun hän yrittää tulla heidän luo, kaikki hänet nähdessään pelästyvät, jättävät verkkonsa ja korinsa ja juoksevat kauhuissaan karkuun. Eräs pelästyy jopa niin, että jähmettyy paikalleen. Häneltä apinakuningas sieppaa vaatteet, kietoo ne yllensä ja alkaa tärkeän näköisenä kulkea kaupunkeja ja kyliä kierrellen, toreilla ja turuilla. Hän matkii ihmisten käytöstä, opettelee heidän kielensä, käytöksensä ja tottumuksensa (tapansa). Siinä kuin apinakuninkaan ajatukset on tähdätty kuolemattomiin ja ikuisen elämän salaisuuksiin, ihmiset hänen suureksi hämmästyksekseen ajavat vain omia etujaan ja kunniaansa. Maallisen elämän katoavaisuutta ei ajatella.

On kulunut jo yhdeksän vuotta, mutta niin vain apinakuningas ei ole löytänyt kuolemattomia. Kerran hän päätyy Läntiselle valtamerelle. Apina ajattele, että sen meren takana täytyy olla kuolemattomien tyyssija. Apinakuningas valmistaa samanmoisen lautan kuin oli aiemminkin, ja lähtee seilaamaan merta pitkin. Viimein hän saapui läntiseen maahan. Hän näki rannalta hyvin kauniin ja korkean vuoren, jonka ympärille on kasvanut tuuhea metsä. Hän alkaa kulkea eteenpäin metsässä rohkeasti, pelkäämättä susia, tiikereitä tai panttereita. Yhtäkkiä hän kuulee ihmisäänen. Hän löytää ihmisen, joka laulaa itsekseen pyhän kirjan tekstiä. Apina luulee häntä kuolemattomaksi, tervehtii häntä hänen oppilaanaan. Mies kertoo olevansa vain tavallinen halonhakkaaja, joka vaivoin pystyy hankkimaan itselleen elantonsa. Ja hän lisää, että hän lauloi laulua, jonka hänelle todellakin on eräs kuolematon opettanut kehottaen laulamaan sitä, kun elämä tuntuu vaikealta. Sitä hän nyt laulaa lohdutuksen toivossa. Apinakuningas kysyy, miksei tämä ole lähtenyt kuolemattoman oppilaaksi ja halunnut päästä perille ikuisen nuoruuden salaisuudesta. Siihen halonhakkaaja toteaa, että elämä on hänelle niin vaikeaa. Hän on menettänyt isän, sisaruksia ei ole, hänen on elätettävä äitiään. Ei hän voi tätä jättää. Apina ilmaisee miehelle kunnioitustaan ja lisää, että tulevaisuudessa hän tulee saamaan palkintonsa. Mies kuitenkin opastaa apinalle tien kuolemattoman luokse. Hänellä on miehen mukaan tuolloin lähes neljäkymmentä oppilasta.

Aikansa kuljettuaan apina löytää kuolemattomien asuinpaikan. Oppilas ohjaaa hänet opettajan luo, jonka ympärillä seisoo hänen oppilaansa, 30 kuolematonta.

Apinakuningas kumartelee ja pokkuroi syvään. Opettajan reaktio on kuitenkin tyly, kun apina kertoo, mistä hän on kotoisin. Hän vaatii apureitaan ajamaan apinan tiehensä. Apina pysyy rauhallisena ja kertoo todellakin tulleensa kahden valtameren yli ja se lisäksi vaeltaneensa maita pitkin yli kymmenen vuotta. Opettaja leppyy. Lisäksi apina joutuu selittelemään sitä, että hänellä ei ole sukujuuria ja että hän on kasvanut itsekseen metsän puissa. Opettaja hyväksyy apinan selityksen todeten, että hän on Taivaan ja Maan synnyttämä.

Opettaja antaa apinalle nimen Sun Wukong. Wu merkitsee ”ymmärrystä” ja kong merkitsee. ”kaiken ympäröivän turhuuden oivaltanut”. Apina on ilahtunut uudesta nimestään.

Sun Wukong käy kovan koulun ja edistyy opinnoissaan erinomaisesti. Tavoitteet ovat hänellä korkealla, hän haluaa päästä korkeammalle mahdolliselle asteelle.

Hän ei tyydy mietiskelyyn vaan vaatii opettajaa avaamaan ikuisen elämän salaisuuden. Pyrkimyksessään hän on sitkeä. Ja opettaja heltyy apinakuninkaan vaatimuksiin, koska tämä ymmärtää opettajansa vertauskuvallisen vihjeen. Salaisessa yöllisessä tapaamisessa apinakuningas saa opettajaltaan ohjeet..

Kolmen vuoden kuluttua tästä opettaja kutsuu apinaa ja ilmoittaa, että on jäljellä enää yksi vaihe: oppia suojautumaan kolmelta tuholta/onnettomuudelta (ukkonen, tuli ja tuuli).

Apina pyytämällä pyytää mestaria auttamaan pääsemästä vapaaksi kolmesta onnettomuudesta. Apinakuningas oppi nopeasti tarvittavat loitsut ja sen jälkeen apinakuningas pystyi hallitsemaan 72 eri muuntautumista.

Sen jälkeen apina näyttää opettajalle, miten hän lentää. Opettaja kuitenkin opettaa hänet vielä liitämään pitkiä matkoja. Hän oppii liitämään 108 000 lin päähän (li on kiinalainen pituusmitta -  576 m,  108 000 litä pitäisi olla noin 62 000 km).

Muut oppilaat ovat apinalle kateellisia: ”Hyvä säkä tuolla marakatilla. voi toimia viestinviejänä ja tienata sillä hyvät rahat.”

Niinhän siinä sitten käy, että apina itse alkaa rehennellä kyvyillään muille oppilaille muuntautuen yhtäkkiä männyksi. Kaverit hohottavat äänekkäästi ja läpyttävät käsiään riemusta: ”Oi apina! kova olet kaveri!”

Itse opettaja tulee paikalle ja ihmettelee kovaa melua.

Hän suuttuu ja ajaa apinan pois. Apinan on lähdettävä matkoihinsa. Opettaja vannoo vielä, että jos apina kertoo, keneltä tämä on oppinsa saanut, niin kosto on oleva raju. Hän nylkee tämän, hakkaa ruumiin palasiksi ja lähettää sielun Manalaan, johon se jääkin ikuisiksi ajoiksi ilman mitään toivoa takaisin paluusta.

Apinan suuntaaa tiensä kotiseudulleen Kukkien ja hedelmien vuorelle ja Vetisen esiripun luolaan. Alamaiset ilahtuvat, sillä heillä on suuri hätä. Paholaiset ovat vallanneet heidän asuinpaikkansa. Sun Wukong näyttää kuitenkin taitonsa ja pystyy taikavoimiensa avulla tuhoamaan viholliset, vaikka vastustajat vähättelevät häntä hänen pienen kokonsa ja aseen puuttumisen vuoksi. Sitten järjestetään juhlat, jolloin apina kertooo muille seikkailustaan.

Itäisen valtameren lohikäärmeen palatsista apina saa hankittua itselleen aseeksi taikasauvan, joka pystyy muuttamaan kokoaan ja jonka hän muuntaa hiusneulaksi sijoittaen sen takaraivon hiuksiinsa.

Tästä saa alkunsa apinan seikkailu Taivaassa ja Manalassa. Ne tarinat ovat yleisimmin kerrottu ja löytyvät myös suomenkielisenä lapsille tarkoitetusta kiinalaisista taruista kertovassa kokoelmassa.

…

Sen jälkeen apina alkaa tutustua lähialueeseen, harjoittelee taikaloitsujen käyttöä, hankkii ystäviä taivaan asukkaiden keskuudesta, seurustelee pahojen henkien kanssa ja juhliikin heidän kanssaan.

Apinan seikkailujen ensimmäinen kohde on Manala. Sinne hän joutuu unen kautta. Erään juhlan jälkeen apina asettautuu lepäämään männyn varjoon ja näkee unta, että kolme henkeä tulee hänen luo paperin kanssa, jossa on hänen nimensä. He sitovat Sun Wukongin ja vievät hänet Manalaan. 

Manalassa apina herää ja tekee taikasauvallaan pidättäjistä selvää jälkeä. Sitten hän syöksyy Manalan oikeussaliin ja vaatii tuomareita ottamaan esille kuolleiden nimiluettelot. Hän löytää sieltä omat tietonsa: Sielu numero 1350, Sun Wukong, kiviapina, Taivaan synnyttämä. elinikä 342 vuotta. Rauhallinen kuolema. Apina raivostuu. Hän poistaa kirjasta oman nimensä ja sen lisäksi myös kaikkien apinoiden nimet todeten lopuksi: ”Enää emme ole teidän alamaisianne!”

Sitten hän kuulee muiden apinoiden puhetta: ”Suuri kuningas! Joitte paljon, olette nukkuneet tässä koko yön ettekä vieläkään pysty heräämään. Sun Wukong havahtuu. Hän kertoo sitten muille apinoille olleensa Manalan valtakunnassa ja pyyhkineensä kuoleman kirjasta oman ja kaikkien muidenkin apinoiden nimet pois. Apinat polvistuivat kiittäen hänen eteensä. Nyt eivät vuoristoapinat vanhene.

Tämä tarina kertoo siitä, että romaanissa välillä myös uni ja valve sekoittuivat.

Taolainen jumala Jadekeisari sai taivaassa kuulla valituksia Apinakuninkaasta. Lohikäärmekuningas kertoi hänen vieneen taikasauvan, Manalan kuningas kertoi hänen aiheuttaneen sekaannusta oikeussalissa. Apinaa pitää pitää silmällä ja siksi ehdotetaan, että hänet nimetään johonkin taivaalliseen virkaan, jolloin häntä voitaisiin paremmin tarkkailla. Sun Wukong luulee saaneensa korkean viran ja riemuitsee kunnianosoituksesta mutta itse asiassa hän saa koko Taivaan mitättömimmän toimen. Hänestä tulee taivaallisten hevosten hoitaja. Kun tämä paljastuu, se on apinan omanarvontunnolle suuri isku. Hän ei siis olekaan saman arvoinen muiden kanssa. Apina karkaa pois, mutta hänet saadaan palaamaan, jolloin jadekeisari lähettää hänet hedelmätarhan valvojaksi.  Hän syö siellä lähes kaikki puutarhassa kasvaneet kuolemattomuuden persikat.

Kun sitten Taivaassa järjestetään kuningataräidin juhla, jonne tarvitaan persikoita. Kun persikoita tullaan hakemaan, Sun Wukong saa kuulla, että häntä ei ole kutsuttu koko juhliin. Hän suuttuu silmittömästi, tekee loitsullaan persikoita hakemaan tulleet kamarineidot liikkumattomiksi ja lähtee itse juhlapaikalle kuokkavieraaksi. Juhla ei ole vielä alkanutkaan, kun apina saapuu. Hän vaivuttaa loitsullaan palvelijat uneen, juo lähes kaiken jade- ja jaspishedelmistä valmistetun hyväntuoksuisen viinin sekä syö ruoat. Sitten hän hoippuu humalassa merkittävän taolaisen filosofin Laotsen palatsiin. Tämä on juuri valmistamassa kuolemattomuuden eliksiiriä juhlaa varten. Sun Wukongin tullessa paikalla ei ole ketään. Hän popsii humalaisen raivolla kaikki kuolemattomuuden pillerit kuin ne olisivat olleet pähkinöitä.

Kun humala haihtuu, Sun Wukong ymmärtää tekonsa ja aiheuttamansa sekasorron. Hän pakenee kotiinsa Kukkien ja hedelmien vuorelle. Sieltä Taivaan sotajoukot hänet kuitenkin tavoittavat.  Sun Wukong perii kuitenkin joukoista voiton. Armon Jumala bodhisattva Guanyin ehdottaa, että jumalista voimakkain, Jadekeisarin veljenpoika Erlang kutsuttaisiin vangitsemaan apinakuningas. Hän lopulta onnistuu ja Sun Wukong tuodaan sidottuna Taivaaseen jadekuninkaan eteen.

…

Jadekuninkaan määräyksestä Sun Wukong viedään mestauslavalle tarkoituksena hakata hänet palasiksi. Häneen eivät kuitenkaan miekat, kirveet, sapelit eivätkä mitkään muutkaan tehonneet. Sitten hänet yritetään polttaa ja saada kaatumaan salaman ja ukkosen voimasta, turhaan. Viimein Erlang ehdottaa, että hänet pantaisiin taikauuniin. Niin tehdään. Kuluu 7 x 7 päivää, jona aikana hänen olisi pitänyt sulaa. Hänestä ei pala hiuskarvakaan. Vain silmät jäävät siitä hyvästä punaisiksi, minkä johdosta häntä aletaankin siitä lähtien kutsua Tulisilmäksi.

Turvapäällikön apulainen yrittää estää Sun Wukongin heilumista ja ryntäilyä, mutta tämä tyrkkää häntä sauvallaan. Siitä syntyy tietysti tappelu. Se kestää kauan, ja turvamies saa seurakseen runsaasti apujoukkoja. Kun taistelu vain jatkuu ja jatkuu eikä kukaan Taivaan joukkojen 36 sotapäälliköstä uskalla edes lähestyä apinaa, niin apuun tulee Jadekuningas. Hän panee lähettiläänsä hakemaan paikalle Buddha Tathagatan, toivoen että tämä rauhoittaisi kapinallisen. Buddha lupasi tulla, kehottaa bodhisattvoja rukoilemaan sillä aikaa kun ”käy rauhoittamassa sen hirviön”.

Buddha käskee taistelijansa poistumaan paikalta ja kutsuu Sun Wukongin luokseen pyytäen tämän näyttämään taikavoimiaan. Apina kyselee rehvastellen, kuka tämä luulee olevansa kun uskaltaa tulla häiritsemään taistelua.

Keskustelun jälkeen Buddha hymähtelee apinalle ja kyselee, miten tämä voi kapinoida Jadekeisarin valtaistuimen äärellä, vaikka tämä on jo lapsesta asti harjoittanut pyhittäytymistä. Hän antaa kuitenkin apinalle sen anteeksi, mutta pyytää ettei sellainen häikäilemätön toiminta jatkuisi.

Apina puolustautuu:

”…olenhan minäkin saavuttanut jo paljon. Olen omaksunut 72 muuntautumistapaa, olen oppinut ikuisen nuoruuden salaisuuden, osaan suorittaa hyppäyksen sadan kahdeksan tuhannen lin päähän. Miksei minua voisi valita taivaalliselle valtaistuimelle?”

Buddha pyytää apinaa hyppäämään hänen kämmeneltään. Onnistuessaan hän saa taivaallisen valtaistuimen, jos ei onnistu, hänet lähetetään maan päälle. Tuo veto tuntuu apinasta naurettavan helpolta. Hän hypähtää keskelle kämmentä, lausuu loitsun ja ryntää viuhuen eteenpäin, oman tuntumansa mukaan kuin valonsäde. Buddha tajuaa, että apinan nopeus vastaa rukin pyörän vauhtia. Apina jatkaa matkaansa ja saapuu viiden taivaisiin kohoavan pylvään luo. Hän arvelee saapuneensa maailman reunalle. Apina muuntaa voitonriemuisena loitsunsa avulla yhden hiuksensa siveltimeksi ja kirjoitti siihen merkiksi: ”Tässä paikassa kävi Suuri Viisas, Taivaan veroinen.” Sen lisäksi hän vielä virtsaa pylvään juurelle. Sen jälkeen hän tekee hypyn palaten näin takaisin Buddhan kämmenelle todeten samalla: ”No niin, käske nyt jadekeisarin luovuttamaan minulle valtaistuimensa.” Buddha huudahtaa vastaukseksi: ”Oi, sinä katala apina! Et ole koko aikana poistunut kämmeneltäni!”

Sun Wukong selittelee käyneensä maailman ääressä ja nähneensä viisi taivaisiin kohoavaa ihoväristä pylvästä, joista yhteen hän kirjoitti oman signeerauksensa. ”Jos et usko, mennään yhdessä katsomaan”, lisäsi apina.

Silloin Buddha pyytää apinaa katsomaan tarkasti alas. Tämä avaa tulisilmänsä apposelleen. Buddhan keskisormessa on luettavissa sama teksti, jonka apina on kirjoittanut. Lisäksi keskisormen ja etusormen välistä on haistettavissa apinan virtsan tuoksu. Sun Wukong ei voi uskoa tuota todeksi.

Apina ei pääse karkuun, vaikka yrittääkin. Buddha kääntää kätensä äkisti ympäri ja painaa sormillaan apinan alleen. Hän muuttaa sitten sormensa viideksi alkuaineeksi, joita ovat maa, ilma tuli, vesi ja puu, luo vuoren, jonka uumeniin apinakuningas vangitaan. Tämä jää sinne, voimallinen loitsu estää häntä työntämästä päätään ulos vuoren halkeamasta. Näin apinakuningas jää vuoren vangiksi odottamaan pelastajaansa. Sitten viidensadan vuoden kuluttua munkki Xuanzang tulee ja valitsee hänet matkaseuralaiseksi tärkeälle matkalleen. Sen myötä hän pystyy sovittamaan Taivaassa tekemänsä pahat teot. Toki Armon jumalattarella bodhisattva Guanyinilla on tässä oma valmisteleva roolinsa. Juuri hän johdattaa suuren pyhiinvaellusmatkansa aloittaneen munkin Sun Wukongin luo ja mahdollistaa sen, että tämä pääsee vapauteen.

…

Tämän luvun lopuksi pohdiskelen hieman uskonnollisia kysymyksiä.

Romaanin uskonnollisessa kehyksessä on yhdistetty Kiinan uskonnollisia suuntauksia. Mukana on ainakin kolme suuntausta: mahajana-buddhalaisuus, zen-buddhalaisuus ja taolaisuus. Nyt tunnustan, että aihe on minulle outo ja saatan mennä pieleen. Olen kuitenkin lukenut Mahajana-buddhalaisuus korostaa kirjaviisautta eli pyhien kirjoitusten tutkimisen merkitystä. Zen-buddhalaisuus painottaa ennemminkin omaa valaistumista mietiskelyn ja sisäisen itsensä kehittämisen kautta. Tämän karkean periaatteellisen jaottelun perusteella tulkitsisin, että Sun Wukong edustaa zen-buddhalaisuutta ja Xuanzang on taas vanhemman mahajana-buddhalaisuuden edustaja. En järkeile kuitenkaan tämän pitemmälle.

Sun Wukongin ja Xuanzangin keskinäinen suhde on ongelmallinen ja kiinnostava. Erästä tutkimusta olen selannut. Siinä tuodaan esiin näkökulmaa, jossa apinakuningas on varsinaisesti se valaistunut hahmo, joka on ohjaamassa munkki Zuanzangia valaistumiseen. Kummallisena siteenä tässä on munkin apinan päähän laitettu kultainen panta, joka pitää kumppanukset yhdessä ja Damokleen miekan tavoin estää apinaa poikkeamasta kaidalta tieltä. Siinä tavallaan kaksi haurasta ja vajavaista opastavat toisiaan. Xuanzang ja Sun Wukong ovat aivan kuin puolittain sokeita ja tarvitsevat toinen toistaan voidakseen toteuttaa tehtävänsä.

Uskonnollisuuteen liittyen pari kohtaa romaanin lopusta on saanut minut mietteliäiksi. Romaanin lopussa, kun ollaan jo melkein päästy matkan päämäärään, tapahtuu yllättävä Xuanzangin ruumiin irtautuminen. Seurueen on ylitettävä leveä joki pienellä veneellä, jonka keskellä ei ole pohjaa. Xuanzang hyppää veneeseen ja uppoaa veteen. Jonkin ajan kuluessa kaikki näkevät joessa ruumiin. Kaikkien hämmästykseksi se on Xuanzangin ruumis. Hämmästynyt on myös Xuanzang itse. Mutta kaikki ratkeavatkin helpottavaan iloon. Munkki on nyt vapaa ruumiinsa taakasta. Kyseessä on todella yllättävä kohtaus. Aivan kuin kaikki olisivat todenneet, että ”mitä sinä pyhä mies fyysisellä ruumiillasi teet”. Fyysinen kuolema on ilon aihe. Pyhänä miehenä Xuanzang vapautuu ikuiseeen elämään ja pääsee eroon elämän kierrosta (jota hindulaisuudessa kutsutaan sielunvaellukseksi).

Toinen yllättävä kohtaus on lahjan unohtaminen. Seurue on jo saanut pyhät tekstit, mutta sitten yllättäen heiltä pyydetäänkin vastalahjaa. Heillä ei ole mitään annettavaa. No, he lähtevät paluumatkalle, mutta huomaavat sitten eräässä vaiheessa, että kirjat ovat tyhjiä. He palaavat takaisin ihmeissään. Heille sanotaan, että olisi pitänyt antaa vastalahja. Mitään ei saa ilmaiseksi. Munkilla on vain vanha kerjuukuppi, hän antaa sen. Se hyväksytään. Seurue lähtee uudestaan paluumatkalle. He vielä varmistavat, että kirjoissa on teksti. Nyt matka menee nopeammin, koska Xuanzangin ”ylösnousemusruumis” on niin kevyt, että he voivat käyttää paluumatkalla lentotaitojaan ja kuljettaa munkkia mukanaan.

Lahjan vaatiminen pani minut kyllä miettimään.  Onhan lahjan antamisen perinne juurtunut syvälle kiinalaiseen kulttuuriin. Olen itse sen merkitystä pohtinut ja mielestäni se sisältää arvokkaan ajatuksen toisen kunnioittamisesta ja välittämisestä. Tämä sama ajatus on sitten siirretty myös uskonnollisuuteen. Se minua kristittyä mietityttää, kun meille lähinnä opetetaan, että ihminen voi tulla sellaisena kuin on.  Tässä buddhalaisessa ajattelussa jokaisen on uhrattava jotakin vastineeksi myös buddhan lahjoista eli jumaluudelle on annettava vastalahja. Emme saa olla vain ottajia ja vaatijoita. Emme saa vain kahmia hyvää itsellemme, vaan on osattava myös luopua jostakin, ehkä kykyjemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Vastavuoroisuus on tärkeää, on osattava myös luopua jostain itselle tärkeästä.  Kun yllä nostin tuon kristinuskon totuuden esille, niin ehkä se ei olekaan ristiriidassa tämän periaatteen kanssa. ”Tule sellaisena kuin olet” – se ei merkitse, että ota itsellesi kaikki ilmaiseksi. On todellakin osattava myös luopua jostakin omastaan.

3)               Lin Jutang

Nyt siirryn suoraan 1930-luvulle Amerikan kiinalaisen kirjailijan Lin Jutangin maailmaan. Lin Jutang oli tuolloin kiinalaisuuden ääni Lännessä.  Huomattava osa hänen tuotannostaan on suomennettu.

Lin Jutang on kirjoittanut 30-luvun lopulla essee-kirjan The Importance of Living (suomennettu nimellä Maallinen onni, suom. S. Saarikivi, WSOY 1937). Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että tuolloin elettiin aikaa, kun Hitler oli vallassa ja Stalin oli aloittamassa suurta terroriaan. Kiina eli epävakauden aikaa. Mao oli kyllä jo tehnyt ns. pitkän marssin, mutta valtaan hän ei ollut vielä noussut.

Alussa Lin Jutang viittaa juuriimme: olemme lähtöisin apinasta. ”Inhimillinen luontomme on peräisin eläimellisiltä esivanhemmiltamme”, mikä Lin Jutangilla ”synnyttää suurta myötätuntoa ja suvaitsevaa kyynisyyttä”.  Hän toteaa, että se opettaa meidät nauramaan virheillemme ja puutteillemme.  Sarkastisesti Lin Jutang toteaa, että opimme ymmärtämään inhimillistä komediaa.

Sitten Lin Jutang tuo esimerkin oman maansa kirjallisuudesta. Sen kautta hän kykenee ymmärtämään ihmiskunnan karmeaa historiaa. Kyseessä on juuri tuo Wu Chengenin ”Lännen matka”, jota hän kutsuu sitä apinaeepokseksi. Omaa aikaansa seuratessaan hän kertoo alkaneensa yhä enemmän kunnioittaa siihen sisältyvää viisautta. Hänen mukaansa Xuanzangin ja hänen matkaseuranaan olevien ”puoliksi ihmisen muotoisten olentojen” pyhiinvaelluksen voi rinnastaa ihmiskunnan historian kehityskulkuun.

Lin Jutang kiteyttää romaanin päähahmojen olemusta seuraavasti: Sun Wukong edustaa ihmisen älyllisyyttä, Pigsy edustaa meidän alhaisempaa minäämme, Sandy edustaa tervettä järkeä sekä Xuanzang viisautta ja pyhyyttä.  Tuo viimeksi mainittu on ristiriidassa omien huomioitteni suhteen, koska olen moittinut munkin käytöstä kaikkea muuta kuin viisaaksi. En kuitenkaan suoralta kädeltä tyrmää Lin Jutangin luonnehdintaa, sillä munkki nostaa rohkeasti esille eettisiä kysymyksiä, joita apinan on vaikea hahmottaa. Sandyn ”terve järki” ihmetyttää niin ikään, sillä hän osoittaa lähinnä passiivisuutta ja aloitteettomuutta. Toisaalta kun tarkemmin ajattelee, niin Sandyn rauhallisessa olemuksessa on oma voimansa. Pigsyn luonnehdinta osuu mielestäni kohdalleen. Apinakuningas osoittaa toimissaan loogista pitkäjänteistä ajattelua, joka on juuri älyllisyyttä.

Laitan tähän lähes suoraan Lin Jutangin sangen vapaan tulkinnan apinakuninkaan seikkailuista, johon hän on lisännyt omaa eettis-filosofista pohdintaansa. Olen poiminut sen kirjan suomennoksesta (s. 40 - 42). Koska kyseessä on vanhahtavalta tuntuva suomennos, olen tekstiä hieman supistanut ja muuttanut paikoin kieliasua. Tekstin loppuosan yhteenveto tuntuu nykyajan lukijasta hieman naiivilta saarnalta, mutta se on aikakautensa tuote.

”Ihmiskunnan historia on tämän kirjavan seurueen pyhiinvaelluksen kaltainen. Nämä mitä suurimmassa määrin epätäydelliset olennot joutuvat yhtä mittaa vaaroihin ja hullunkurisiin tilanteisiin oman tyhmyytensä ja vallattomuutensa takia. Kuinka usein täytyykään munkin nuhdella ja rangaista pahankurista apinaa ja nautinnonhaluista sikaa, jotka huonon luonteensa ja alhaisten himojensa takia joutuvat vähän väliä pinteeseen. Kaikki inhimilliset viat ja heikkoudet, äkkipikaisuus, kostonhimo, viha, aistillisuus, anteeksiantamattomuus sekä ennen kaikkea itserakkaus ja röyhkeys, pulpahtavat yhtä mittaa esille tämän pyhyyttä kohti pyrkivän ihmiskunnan vaelluksen aikana. Tuhoamishalu kasvaa inhimillisten taitojen kehittyessä.

Apina oli viisas mutta myös tyhmänylpeä. Hän osasi kylliksi apinamaisia taikakeinoja päästäkseen taivaaseen, mutta hänellä ei ollut kylliksi suhteellisuudentajua ja henkistä tasapainoa elääkseen siellä rauhassa.  Hän oli ehkä liian hyvä elääkseen kuolevaisten tavoin maan päällä, mutta hän ei ollut kylliksi hyvä kuolemattomien seuraan. Hänessä oli jotain raakaa, kuritonta ja vallankumouksellista, hänen sielunsa kullassa oli joitakin epäpuhtauksia, jotka aiheuttivat, että hänen tulonsa taivaaseen synnytti siellä hirvittävän paniikin. […] Hän pilasi kokonaan läntisten taivaiden kuningattaren kaikille jumalille, pyhimyksille ja kuolemattomille tarjoamat juhlapäivälliset. Raivostuneena siitä, ettei ollut saanut kutsua juhliin, apina esiintyi Jumalan sanansaattajana ja lähetti paljasjalkaisen enkelin väärälle tielle sanomalla hänelle, että juhlat oli siirretty toiseen paikkaan. Hän muuntautui sitten paljasjalkaiseksi enkeliksi ja meni itse päivällisille. Saavuttuaan juhlapaikalle hän huomasi olevansa ensimmäinen vieras. Eteisessä ei ollut vielä ketään muita kuin taivaalliset palvelijat, jotka vartioivat viinimaljaa. Silloin apina muutti itsensä unitautia levittäväksi hyönteiseksi, pisti palvelijoita, niin että he nukahtivat, ja joi kaiken viinin. Sitten hän kompuroi nousuhumalassa saliin ja söi pöydälle asetetut taivaalliset persikat. Kun vieraat saapuivat ja huomasivat päivälliset pilatuiksi, oli apina jo tekemässä uusia kolttosia Laotsen kotona, missä hän yritti syödä tämän valmistamia kuolemattomuuden pillereitä. Lopulta hän lähti taivaasta edelleen valepukuisena osaksi peläten humalassa tekemiensä kolttosten seurauksia, osaksi suuttuneena siitä, ettei häntä ollut kutsuttu jumalten vuosijuhlaan. Hän palasi apinoiden valtakuntaan, missä hän oli kuningas, kertoi pienille apinoille, kuinka häntä oli kohdeltu taivaassa, ja kohotti taivasta vastaan kapinalipun, johon oli kirjoituttanut sanat ”Suuri, Viisas Apina, jumalten kaltainen”. Siitä seurasi hirveä taistelu apinoiden ja taivaan sotajoukkojen välillä, eikä apinoiden kuningas antautunut ennen kuin laupeuden jumalatar löi hänet maahan pienellä kukkasella.

Samoin kuin tämä apina me kapinoimme alituisesti emmekä rauhoitu ja nöyrry, ennen kuin laupeuden jumalatar voittaa meidät tiputtamalla taivaasta hentoja kukkia, jotka lyövät meidät maahan. Emmekä me opi oikeata nöyryyttä, ennen kuin tiede on tutkinut maailmankaikkeuden rajat. Sillä kertomuksen mukaan apina kapinoi vielä vangiksi joutumisensa jälkeenkin. Hän kysyi taivaiden keisarilta, miksei hänelle ollut annettu korkeampaa arvonimeä jumalien joukossa, eikä nöyrtynyt, ennen kuin hävisi buddhan eli Jumalan itsensä kanssa lyömänsä vedon. Hän löi vetoa siitä, että hän maagisten voimiensa avulla voisi matkustaa maailman päätepisteeseen saakka. Jos se onnistuisi, hän saisi arvonimen ”Suuri Viisas Apina, jumalten kaltainen”, muuten hänen olisi alistuttava kokonaan jumalten valtaan. Apina hyppäsi ilmaan, kulki salamannopeasti yli maiden ja mantereiden, kunnes hän tuli viisihuippuisen vuoren juurelle. Nyt hän luuli päässeensä pitemmälle kuin kukaan kuolevainen oli koskaan päässyt, ja jättääkseen jonkin merkin käynnistään siellä hän heitti vettään keskimmäisen huipun juurelle. Tyytyväisenä sankaritekoonsa hän palasi buddhan luo ja kertoi matkansa onnistumisesta. Silloin buddha avasi kätensä ja antoi apinan haistaa keskisormen juuresta tämän omaa virtsaa ilmoittaen, ettei tämä ollut koko matkallaan poistunut buddhan kämmeneltä.  Vasta sitten apina nöyrtyi, ja hänet kahlittiin vuoreen viideksisadaksi vuodeksi, minkä jälkeen munkki vapautti hänet ja salli hänen liittyä pyhiinvaellusmatkalle.

Loppujen lopuksi tämä apina on meidän kuvamme ja hyvin ihastuttava olento huolimatta itserakkaudestaan ja pahantapaisuudestaan. Samoin pitäisi meidän kyetä rakastamaan myös ihmiskuntaa huolimatta sen vioista ja puutteista. ”

4)                  Mao Tsetung ja kulttuurivallankumous

Seuraavaksi siirryn 1960-luvulle, jolloin Wu Chengenin romaani aivan kuin olisi kokenut uuden tulemisensa. Oikeastaan jos en tietäisi Lin Jutangin tekstin kirjoitusajankohtaa, voisi luulla sen syntyneen Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkimainingeissa.

Nostaisin tähän ihmisyönnin. Wu Chengenin romaanissahan ihmissyönti on aika keskeisellä sijalla. Xuanzang halutiin tappaa, koska teoksen hahmot uskoivat, että pyhän ihmisen syöminen toisi heille kuolemattomuuden. Ei Wu Chengen varmaan omasta päästään tuota ole keksinyt. Jonkinlaista taustaa sille on todellisuudessa ollut, vaikka voihan se toki olla lähtöisin pelkästä suullisessa perinteessä elävästä kansanuskomuksesta. Lin Jutang käsittelee esseekokoelmassaan myös ihmissyöntiä todeten, että hänen tietääkseen apinat eivät ole sortuneet syömään lajitovereitaan mutta ihmiset ovat. Lin Jutangin ajasta menen noin 30 vuotta eteenpäin, vuonna 1964 alkaneeseen kulttuurivallankumoukseen, joka oli erityisen hullua aikaa eikä siitä kokemuksesta kovin kauaa ole.  Noista vuosista levisi yksittäisiä tarinoita ihmissyönnistä. Lähinnä sitä olisi ilmennyt Etelä-Kiinassa. Esimerkiksi jotkut saivat päähänsä, että syömällä opettajan maksa, tämän viisaus siirtyisi syömisen mukana. En voi tätä tietoa nyt vahvistaa, mutta olen aikoinani lukenut, että ”ihmissyöntipirskeitä” olisi ollut.

Kulttuurivallankumous oli Kiinan poliittisen johtajan puhemies Mao Zedong alulle panema valtavat mittasuhteet saanut opiskelijakapina. Opiskelijoiden punakaartit nousivat valtaan tavoitteena saada byrokratisoitunut puolue-eliitti vallasta ja palauttaa vallankumouksen alkuvoima. Tällainen manifesti tuli minulle noilta ajoilta vastaan:

”Vallankumoukselliset ovat apinakuninkaita. Heidän kultaiset sauvansa ovat voimallisia. Niiden yliluonnollisella teholla on maagisesti kantava kaikkivoipaisuus, sillä ne pitävät sisässään Mao Zedongin suuren ajatuksen. Me käytämme kultaisia sauvojamme, näytämme yliluonnollisen voimamme ja käytämme maagisia kykyjämme kääntääksemme vanhan maailman ylösalaisin, murskaamme sen palasiksi, luomme kaaoksen ja teemme hirmuisen sekamelskan, suuremman kuin koskaan!

Punaisen kaartin manifesti

Tshinghua Yliopiston keskikoulu

Peking kesäkuu 24, 1966”

Tämän manifestin luin englanninkielisenä ja raapustin jonkinlaisen käännöksen (Lähde:   https://www.chinafile.com/library/nyrb-china-archive/bringing-red-guards#fn1 ). Se sai minutkin hämilleen, vaikka olen kulttuurivallankumouksesta aika paljon lukenut. Sankarihahmot löytyvät luonnollisesti omasta perinteestä, mutta kovin valikoivasti näitä omia klassikoita aina luetaan. Ehkä kulttuurivallankumouksen punakaartit tosiasiassa samastuivat romaanissa rellestävään ja välillä riehuvaankin Sun Wukongiin.

Se että apinakuningas Sun Wukong nousi punakaartilaisten symboliksi, ei noussut tyhjästä. Taustalla on puhemies Maon runo vuodelta 1961. Siinä hän viittaa taisteluun Neuvostoliitossa alkanutta suojasäätä, Nikita Hruštševin aloittamaa ”revisionismia” vastaan. Tätä vastaan hän nostaa apinakuninkaan taisteluvoiman. Tässä on runo ensin englanniksi ja sitten laitan perään Pertti Niemisen suomennoksen (teoksesta Mao Tse-Tung: Runot. Tammi 1973). Englanninkielisessä versiossa tuo yhteys Wu Shengenin romaaniin näkyy selvemmin. Runon englanninkielinen nimi viittaa kirjailijaan ja tiedemieheen Guo Moruoon. Nieminen on käyttänyt toista translitterointityyliä, olen sen muuttanut samaan asuun. Samasta runosta on siis kyse, vaikkei siltä välttämättä näytä. Sen verran kiinan kielestä tiedän, että kieli antaa tulkinnoille mahdollisuuksia.

Reply to Guo Moruo

A thunderstorm burst over the earth,
So a devil rose from a heap of white bones.
The deluded monk was not beyond the light,
But the malignant demon must wreak havoc.

The Golden Monkey wrathfully swung his massive cudgel
And the jade-like firmament was cleared of dust.
Today, a miasmal mist once more rising,
We hail Sun Wukong, the wonder-worker.

(http://allpoetry.com/Reply-to-Comrade-Guo-Moruo-1961)

VASTAUS TOVERI GUO MORUOLLE

Kun maan ylle nousi ukkosmyrsky,

syntyi valkoisten luiden kasasta aave.

Munkki on typerä, mutta häntä voi opettaa,

aave on pahahenki, hirviö, jonka tehtävä on

                                                                                       aiheuttaa kurjuutta.

Kultainen marakatti, nosta painava sauvasi,

puhdista taivas jadenväriseksi

                                                          kaiken peittävästä tomusta!

Tänä päivänä toivotamme Sunin, suuren viisaan,

                                                                                       tervetulleeksi takaisin:

aavemainen usva on taas kohonnut.

1961 (suomentanut Pertti Nieminen)

Tuo ”valkoisten luiden kasa” viittaa romaanin tarinaan ”valkoisesta aaveesta” (The Story of the White Bone Demon), jonka olen maininnut jo yllä pariin otteeseen. Onneksi Pertti Nieminen liittää teoksiinsa aina laajan selitysosan. Nytkin hän on kertonut runon taustoista. Runon taustalla on näytelmä ”Marakatti voittaa pahan hengen” (tekijänä saattaa olla Guo Moruo), joka puolesta perustuu ”Lännen matkaan”. Pertti Nieminen on kääntänyt selitysosassaan myös Guo Moruon alkuperäisen runon. Siitä minulla ei ole englanninnosta.

Guo Moruo:

Ihmiset ja pahat henget sekaantuvat toisiinsa,

                             oikea väärään.

Munkki oli ilkeä ystävilleen ja lempeä

                                                          vihamiehille:

väsymättä hän mumisi Kultaisen vanteen loitsua

ja kolmasti paha henki pääsi karkuun.

Munkki pitäisi silpoa elävältä,

hiuskarvan taittuminen ei merkitse mitään

                             ihmeitä tekevälle marakatille.

Ylistetty olkoon sellainen opetus,

joka tekee siasta viisaamman kuin herransa.

Runossa mainittu ”kultainen vanne” on juuri se apinakuninkaan päähän asetettu ”panta”, joka alkaa kiristyä, kun munkki toistaa mantraansa. ”Hiuskarvan taittuminen” taas viittaa tapaukseen, kun bodhisattva Guanyin antaa Sun Wukongille käyttöön kolme karvaa, jotka tämä piilottaa päähänsä. Sen taittamalla tämä saa pyhiinvaellusretkellä taivaallista apua.

John Gittings on kirjoittanut hienon artikkelin kulttuurivallankumouksesta. Nostin sieltä jo punakaartin manifestin. Nyt nostan lisäksi vielä yhden kiinnostavan ajatuksen. Kulttuurivallankumous tähtäsi nimenomaan kaaokseen, kyseessä on kiinan kielen sana luan. Se ”uuden luominen” oli olennainen osa Maon suunnitelmaa ja siihen punakaartit pyrkivät. Mao on keskuskomiteassa todennut, että ”muutaman kuukauden luan tulee tekemään hyvää”. Sen oli määrä olla kontrolloitua kaaosta, jonka selvänä tarkoituksena oli syrjäyttää ”kapitalistiset voimat” ja heittää kylmää vettä byrokraattisen puolueen ja sen virastojen yli ja nostaa punalippu Kiinan nuorison keskuuteen.

Tähän kaaoksen luomiseen apinakuningas Sun Wukong oli omiaan.

Aivan oikea kultainen apinaäiti lapsensa kanssa Kiinasta Hubein provinssista Shennongjian luonnonsuojelualueelta

5)                Mo Yan: Seitsemän elämääni

Teen vielä yhden vertailun Kiinan nykykirjallisuuteen. Nobel-palkinnot voittanut kirjailija Mo Yan on kirjoittanut hienon teoksen Seitsemän elämääni, jonka on suomentanut Riina Vuokko (Otava 2013: alkuperäisteos on ilmestynyt noin kymmenen vuotta aiemmin).

Monelle romaani tuo absurdiudessaan mieleen Gabriel Garcia Marquezin Macondon ja Sadan vuoden yksinäisyyden. Molemmat romaanit voidaan luokitella ns. maagisen realismin teoksiksi. Seitsemän elämääni kertoo oivalla tavalla Kiinan lähihistoriasta alkaen vuodesta 1948 ja päättyen vuosituhannen vaihteeseen. Päähenkilö on hyväntahtoinen maanomistaja Ximen Nao, joka joutuu surmatuksi Maon aloittaessa maareformiaan vuonna 1948. Maanomistaja yrittää protestoida vielä Manalassakin epäoikeudenmukaisuutta. Ja hän pääsee vielä takaisin maan päälle, ei kuitenkaan ihmisenä vaan hänen henkensä pääsee sielunvaellukseen siirtyen eri eläimistä toiseen. Noiden eläimien karmeiden kokemuksien kautta hän sitten kokee nyky-Kiinan koettelemukset ja ihmisten kauheuden. Sun Wukong tavoitteli kuolemattomuutta, Ximen Nao joutuu sielunvaelluksen kautta jäämään osaksi elämän kiertokulkua. Lainaan suoraan romaanin esittelytekstiä:

” […] Edes manalassa hän ei suostu tunnustautumaan riistäjäksi, vaan vaatii oikeutta.

Ximen Nao pääsee palaamaan maan päälle kotikyläänsä, mutta ei ilman rangaistusta: mies syntyy ensin aasina, sitten härkänä, sikana, koirana ja apinana, kunnes päätyy lopulta jälleen ihmishahmoon. Eri olomuodoissa hän seuraa läheltä ottopoikansa Lan Lianin vaiheita. Tämä maakuntansa viimeinen itsenäinen viljelijä käy väsymätöntä taistelua kollektivisointia vastaan. Yhdessä Ximen Nao ja Lan Lian kokevat Kiinan kommunistihallinnon, kulttuurivallankumouksen ja nälänhädän vuodet – ja lukija tempautuu mukaan huimaan seikkailuun läpi Kiinan lähihistorian.”

Mo Yanin Seitsemän elämääni on kuin ”Lännen matkan” vastakkaisteos. Siinä on kyse sielunvaelluksesta. Kuollut henkilö joutuu Manalaan ja siely siirtyy eläimiin. Kun apina Sun Wukong pyrkii samaistumaan ihmisiin ja halua nousta henkisessä valaistumisessa vielä ylemmäs, kuolemattomuuteen. Ximen Nao jää kuoltuaan maan päälle osaksi sielunvaellusta ja hänet alennetaan eläimeksi.

Lännen matkan tapaan myös Mo Yanin romaanissa elävät omalla tavallaan demonit ja noidutut hahmot, mutta he ovat ihmisiä. Nuo demonisoituneet ihmiset ovat ottaneet viattomat eläimet omaan palvelukseensa. Ihmiset ovat tehneet sen aivan itse, muuttuneet demonisuudessaan hulluuden tasolle. Eläimet joutuvat kokemaan ihmisten julmuuden ja silmittömän raakuuden.

Mo Yanin romaanin maagisen realismin maailmasta ainakin minun tajuntani löytää paljon viitteitä Wu Chengenin romaaniin. Tosin taidan niitä kyllä tarkoituksellisesti myös etsiä.

Nimi ”Kultaisten apinoiden punakaarti” vihjaa myös apinakuninkaan suuntaan, sillä tämä vuoren kolosta vapauduttuaan tappaa tiikerin, nylkee sen turkin ja valmistaa siitä itselleen asun. Hän on siis väriltään oranssin keltainen. Punakaartilaisilla on aseinaan punatupsuiset keihäät, josta mieleen tulee Sun Wukongin taikasauva.

Maakunnan pääkaupungin punakaartin johtajana on Chang Tianhong, jota kutsutaan Kiljuvaksi aasiksi. Ximenin kylän alaosaston johtajaa Jinlongia Mo Yan kutsuu ”kakkosaasiksi”.

Kylässä ahkerimpana punakaartijoukkona ovat Sunin perheen pojat: Long, Hu, Bao ja Biao. Heidän sukunimensä Sun viittaa Sun Wukongiin. Sen kiinalainen kirjainmerkki on käytännössä sama. Pojat häärivät ihmisten keskellä kuin ikään apinalauma.  Vallankumousinto roihuaa heidän sydämessään niin hehkuvana, että pojat innostuvat siinä määrin, että häpäisevät heitä arvostelevan isänsä maalaamalla tämän kasvot punaisella maalilla. Hän on menettää näkönsä, mutta onneksi lääkärin ripeän toiminnan ansiosta hän saa sen osittain takaisin. Mutta hulluuden aalto on jo pyyhkäissyt kylään eikä sitä lääkärikään pysty estämään.

Hulluus muuttuu sekasorroksi, kun taivaan vallat puuttuvat peliin. Korviahuumaavasta jylinästä säikähtäneinä taivaasta putoaa kyhmyhanhien parvi. Nälkiintynyt väkijoukko juoksee villinä niitä pyytämään, syntyy todellinen kaaos, kun kaikki ryntäävät villilaumana hamuamaan itselleen heille niin harvinaista valkoista lihaa. Kaaos kehittyy joukkotappeluksi ja suoranaiseksi sodaksi. Ruumiita on seitsemäntoista ja loukkaantuneita moninkertaisesti.

Kylän läpi kulkee häpeäkulkue, jossa kärjessä kulkevat suurimmat ”pahantekijät” kylän entisestä päälliköstä alkaen.  Tämä on leimattu kapitalistisen tien kulkijaksi ja puolueeseen soluttautuneeksi aasiksi, joka yrittää vastustaa kaikkea edistystä suuresta harppauksesta lähtien. Häntä pidetään moraaliltaan turmeltuneena, joka kaiken lisäksi on sekaantunut aasintammoihin, joista yksi on synnyttänyt ihmispäisen aasihirviön. Tämä tuo kovasti mieleen Wu Chengenin romaanin puolittaiset eläin- ja ihmishahmot.

Välillä häpeämarssi keskeytyy yllä mainitun kyhmyjoutsenepisodin vuoksi, mutta kun kaaos on hieman hälventynyt, se jatkuu.  Häpeämarssista on tehty teatterimainen esitys, jossa kansan viholliset kulkevat kärjessä kaikkien pilkattavina.  Heitä kutsutaan härkäpaholaisiksi ja käärmehengiksi. He ovat siis samankaltaisia demoneja kuin ”Lännen matkassa”.  Kun sitten Kultaisten apinoiden punakaartin aluejohtaja ja kylän paikallinen johtaja puhuvat, niin ”heidän silmistään sinkoilee punaisia valonsäteitä”. Silmät ovat tulessa kuin Sun Wukongilla.

Ximen Nao muuttuu romaanin loppupuolella myös apinaksi. Todettava on, että tuo osa romaanista jää kyllä valjuksi. ”Apinakuninkaasta” on tullut kuin kuohittu huoran rakastaja, joka on menettänyt kaiken taikavoimansa. Hän vain flegmaattisena seuraa emäntäänsä täyttäen tämän tahtoaan, kyeten vain murisemaan ja irvistämään. Hänen sielunsa sitten siirtyy ihmiseen, suuripäiseen lapseen. Tuolla suurella päällä on taustansa kiinalaisessa perinteessä ja siinä on toki myös ironiaa. Positiivisesti ajatellen suuren pään voi toivoa olevan merkkinä ihmiskunnan viisastumisesta.
...

Lisäys loppuun

Olen nyt tarkastellut apinakuningas Sun Wukongin matkaa 1500-luvulta tähän päivään. En ehkä ole tarpeeksi korostanut, että ristiriitaisuudestaan, älykkyydestään, poliittisesta hyötykäytöstä ja muusta moninaisuudestaan huolimatta tuosta hahmosta on tullut harmiton hauskanpitäjä ja viihdemaailman business-koneistolle rahaa haaliva julkkis. Pitäisi kai tarkastella hahmon kehitystä myös toiseen suuntaan, eli tutkia Wu Chengenin apinahahmon mytologisia taustoja. Ei kirjailija häntä varmaan päästään keksinyt. Hahmo on elänyt kansan suullisessa perinteessä ehkä kauankin. Yhtä lähdettä olen jo lukenut, vaikken tähän juttuuni siitä mitään laittanutkaan. Jos vain hatarat silmäni kestävät, niin joskus saatan aiheeseen palata. Sen aika näyttää.
...

Täydennys 20.03.2016

Yksi suomenkielinen kirja on jäänyt kirjoituksessa mainitsematta. Se on sadun muotoon kirjoitettu tarina apinakuninkaasta: Apinakuninkaan matkassa Kiinan kulttuuriin, toimittanut Leena Haapaniemi (Suomen YK-liitto ry:n julkaisusarja No 7, 1992). Se on loppujen lopuksi ihan kiva johdanto Wu Chengenin romaanin maailmaan ja ylipäänsä apinan merkitykseen kiinalaisessa kulttuurissa. Siihen on lisäksi Pertti Seppälä kirjoittanut johdannon. Sen jälkeen kerrotaan kirjan tarina, joka on mielestäni varsin hauskasti toteutettu.  Lukujen otsikot kertovat siitä paljon: Apinan synty ja oppiaika, Kahakka taivaassa, Buddha lähettää Guanyinin Changaihin, Apinakuningas kukistaa Valkoluudemonin, Pyhiinvaeltajat saavuttavat kuolemattomuuden. Sen jälkeen on vielä mm. juttu Sichuanin kultaisista apinoista. Aivan lopuksi annetaan ohjeet apinakuningas-leijan valmistukseen.

Kirja on oikeastaan vihkonen, sivuja 64. Kohdeyleisö on pikkulapset, joko alle kouluikäiset tai alaluokkalaiset. Näinhän Sun Wukongista kerrotaan nykyään Kiinassakin. Lapset saavat eteensä hauskan eläintarinan ja samalla tulee kulttuuriperintö tutuksi. Pidän Seppälän kirjoituksessa mm. siitä, että hän avaa yleistajuisesti sanojen merkityksiä ja etymologiaa. Samoin Yi Da avaa hieman kiinalaista apinaan liittyvää mytologiaa. 

"Kahakka taivassa" (Lainattu kirjasta "Apinakuninkaan matkassa Kiinan kulttuuriin")

"Apinakuningas kukistqaa valkoluudemonin"