Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.

Sensuuria kulttuurin saralla

 En ole mikään äänikirjojen harrastaja mutta tämä esimerkki tuli tänään sattumoisin vastaan. Yleisradion ykköskanavalla kuunnellaan arkipäivisin kello 18.20 kymmenen minuuttia kerrallaan feministikirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) erästä keskeistä romaania Orlando (valmistumisvuosi 1928), suomentanut Kirsti Simonsuuri (1984). Näin todetaan ohjelman esitteessä:

Fiktiivinen elämäkerta kuvaa nuoren aristokraatin Orlandon elämää 1500-luvun lopusta kirjan ilmestymisvuoteen asti. Orlando elää läpi eri aikakausien, mutta säilyy 36-vuotiaana ja muuttuu miehestä naiseksi.

Tuota kymmenminuuttista ei lähetetä uusintana mutta kirja on kokonaisuudessaan kuunneltavissa enää Areenassa äänikirjana täällä.

Itse havahduin kuuluttajan sanoihin tämän iltaisen kuuntelun lopussa. Hän totesi suurin piirtein näin: Teksti sisälsi rasistisia ilmaisuja ja luettaessa ne kohdat oli sensuroitu.

En tiedä, mistä ilmaisuista oli kyse enkä voi vahvistaa, löytyvätkö ne äänikirjasta, jonka siis pitäisi olla kokonaan kuultavissa Areenassa. Areenassa on vain todettu, että ”ohjelma sisältää yksittäisiä rasistisia ilmauksia luvuissa 2, 3, 5 ja 6”.

Tätä voin vain ihmetellä. Yleisradio on mennyt omavaltaisesti muuttamaan historiallista taideteosta. Enää ei voi luottaa teosten aitouteen. Aikoinaan historian tutkija Teemu Keskisarja jätti hommansa Yleisradion kolumnistina, kun hänen käyttämänsä ryssä-sana haluttiin kieltää. Hän oli kuitenkin käyttänyt sanaa omassa historiallisessa kontekstissaan. On jo alettu mukauttaa kaunokirjallisuuden klassikoita. Kuinka kauan kestää, että elokuvia aletaan leikata uudestaan?

Todetaan loppuun yksi positiivinen seikka: poistoista on sentään kerrottu.

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

Kosmopoliittista kulttuuria 1800-luvun Euroopassa – Ivan Turgenevin ja Pauline Viardot’n jäljillä

Pissarro: Avenue de l'Opera. Effect of snow. 1898

Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019, 552 s.

Lontoossa vaikuttava historian professori Orlando Figes on kirjoittanut kirjan eurooppalaisesta kulttuurielämästä 1800-luvulla. Hän kutsuu sitä kosmopoliittiseksi, mikä tarkoittanee avointa yhteisöllisyyttä, jossa valtakuntien rajat tai kielierot eivät olleet kanssakäymisen esteenä. Nurkkakuntainen epäluuloisuus oli poissa. Ajatuksille suotiin vapaus, vieraita vaikutteita ei taiteessa torjuttu. Tuo aika päättyi siihen, kun kansallisvaltioiden keskinäisten suhteiden kärjistyminen alkoi vaikuttaa myös kulttuurielämässä.  Näin sen itse karkeasti hahmottaisin.

Figes on Venäjään erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut mm. Venäjän kulttuurihistorian (Natasha’s Dance), läpivalaisevan teoksen vuoden 1917 vallankumouksen taustoista ja alkuvuosista (A People’s Tragedy) ja itselleni on tullut tutuksi myös kuvaus Krimin sodasta (The Crimean War).

Teoksessa eletään Euroopan sydämessä. Kulttuurielämän keskuksena on Pariisi. Se vetää luovia voimia puoleensa. Kansainvälistyminen oli ajan henki. Oopperaa ja muita kulttuuritapahtumia tultiin seuraamaan kauempaakin. Kun junat korvasivat hevoset, päästiin vapaammin matkustamaan.

Teoksessa tulee vastaan huomattava määrä tunnettuja taiteilijoita ja muita kuuluisuuksia. Figesin kuvauksen keskiössä on kuitenkin kolme henkilöhistoriaa, vaikka päähuomio onkin maailmassa heidän ympärillään. Henkilöt ovat venäläinen kirjailija Ivan Turgenev (1818-1883), espanjalais-ranskalainen laulajatar Pauline Viardot-García (1821-1910) ja tämän puoliso, taidehistorioitsija, kulttuurialan vaikuttaja ja Pariisin italialaisen oopperan johtajanakin ansiokkaasti toiminut Louis Viardot (1800-1883), joka oli myös politiikassa mukana tasavaltalaisaktiivina. He olivat eurooppalaisia siinäkin mielessä, että he asuivat ja toimivat monessa eri maassa ja olivat tekemisissä hyvin monenlaisten henkilöiden kanssa. Turgenev oli ajatuksiltaan lähinnä klassinen liberaali (ainakin vanhempana), Louis Viardot häntä radikaalimpi, vasemmistoon päin kallellaan.

Ilja Repinin muotokuva Turgenevista 1870-luvulta

Olen itse kai jo kouluopetuksen myötä oppinut hahmottamaan historiaa kansakuntien välisten sotien ja erinäisten muiden konfliktien kautta. 1800-luvun Euroopasta mieleen nousevat Napoleon sotaretkineen, Wienin kongressi, ”hullu vuosi” 1848, Krimin sota, Italian yhdistyminen sekä Preussin ja Ranskan sota vuonna 1870, jolloin Saksan alueen tilkkutäkkivaltioista alkoi kehittyä läntiselle naapurille yhtenäinen uhoa huokuva vastavoima. Tuolloin kulttuuri ja taide on jäänyt siitä helposti irralleen. Figesin kirjassa politiikka jää taustalle mutta on se toki arjessa enemmän tai vähemmän läsnä. Niistä huolimatta taiteilijat toteuttavat omaa kutsumustaan. Lähimmän iholle päähenkilöiden elämässä tuli lopulta Preussin ja Ranskan välinen sota. Voisi jopa todeta heidän olleen siinä lähes osallisena. Turvasatamaksi tuli heille tuolloin Englanti.

Vuosisadalle tyypillistä on raju teknologinen kehitys. Sen myötä myös talouselämä kasvaa. Siihen viitaten teos alkaa kuvauksella Ranskan ensimmäisestä kansainvälisestä junamatkasta kesäkuussa 1846. Se vei runsaslukuisen kutsuvierasyleisön Pariisista Brüsseliin. Mukana oli monia kulttuurin merkkinimiä, kuten kirjailijat Alexandre Dumas ja Victor Hugo. Mieli oli korkealla ja avovaunuissa matkaa tehnyt juhlaväki taisi kai vain nauttia, kun veturista levinnyt noki sotki juhlatamineet. Rautatie avasi myös kulttuurielämään aivan uudet tuulet. Kansainvälistyminen toi lisäksi uusia vaatimuksia mm. tekijänoikeuslainsäädäntöön. Kun säveltäjä Rossini loi vielä 1820-luvulla oopperoita kertakorvauksella, niin muutama vuosikymmen myöhemmin taiteilijat alkoivat saada oikeuden teoksiinsa myös kuolemansa jälkeen. Piratismi - koskien esimerkiksi kirjallisuuden käännöksiä - häiritsi pitempään mutta sitäkin alettiin lopulta laittaa järjestykseen.

Nyt koronaviruksen aikaan mieleen nousee myös lääketieteen kehitys tai paremminkin kehittymättömyys. Kolera jylläsi ja sukupulitaudit raastoivat elämän hekumasta nauttivia luovia kykyjä. Ne oli kuitenkin nöyränä kohdattava. Lääketiede alkoi tehdä kehitysloikkiaan vasta hieman myöhemmin.

Tuo aika avasi mahdollisuudet monenlaisille persoonallisuuksille. Jonkinlaisen käänteen kehitykseen lienee tuonut säveltäjä Richard Wagner. Hänen toimintansa tuntui ainakin jossain määrin murtavan vallinnutta kosmopoliittista yhteyttä. Ristiriitaa toi se, kun hän julisti missiokseen ilmaista musiikillaan ”saksalaista kansallista henkeä”. Ranskan ja Saksan välirikko ei kuitenkaan hänestä johtunut. Wagner ei jäänyt pelkästään kansalliseksi keulakuvaksi. Hänen musiikkinsa yhdisti edelleen. Palaan tähän alempana.

Toiseksi vaikuttajaksi nostaisin isänsä jälkiä seuranneen Johann Strauss nuoremman. Hänen toiminnallaan oli vaikutuksensa. Valssit ja niiden mukana tanssiaiskulttuuri alkoivat yhä laajemmin osaksi kaupunkikulttuuria. Kaupunkeihin luotiin riemukkaita ulkoilmatapahtumia, kahvilakulttuurikin taisi siinä laajeta. Tällä oli myös lieveilmiönsä – prostituutio totta kai.

Monet: Le Boulevard des Capucines. 1873

…

Ivan Turgenev oli aikansa venäläisistä kirjailijoista selkeästi kansainvälisin. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen ja laajalti sivistynyt. Perhe huolehti hänen koulutuksestaan. Hän pääsi jo pikkupoikana matkustamaan Länsi-Euroopassa. Aikuisiässä hän loi ympärilleen laajan ystäväpiirin. Myös ulkoisesti hän oli 190-senttisenä jättinä oiva venäläisen kulttuurin keulakuva. Hänen ansiostaan monet venäläiset kirjailijat tulivat lännessä tutummiksi aina Puškinia myöten.

Pauline Viardot oli Turgenevin sydänystävä. Ensi tapaaminen tapahtui Pietarissa vuonna 1843. Viardot’n laulu lumosi nuoren miehen ja voi todeta, että tapaamisen myötä myös miehen elämänura sai kirkkaamman suunnan.  Turgenevin ja Pauline Viardot’n keskinäinen suhde on mysteeri. Se jatkui läpi elämän, vaikka toki kriisejäkin matkan varrella oli, kun Turgenev itse kävi omaa sisäistä kamppailuaan. Lyhyiden katkosten jälkeen suhde lopulta vain syveni. Laulajattaren omaa avioliittoa suhde ei häirinnyt, mutta siitä voi kai kiittää puolison pitkämielisyyttä ja kai myös vapaamielistä asennetta. Tosin on todettava, että ympärille pyörineiden huhujen vuoksi hänenkin kärsivällisyytensä oli ajoittain koetuksella.

Viardot’n perheeseen syntyi neljä lasta ja on vahvoja epäilyksiä, että Turgenev oli perheen kuopuksen biologinen isä. Ja kyllä Pauline flirttaili myös muiden kanssa. Perheen toisen lapsen isäksi epäiltiin säveltäjä Charles Gounod’ta, jonka kanssa Paulinella sattui tuolloin olemaan ”lyhyt työpaikkaromanssi”. Aviopuoliso ei tuolloin huhuista välittänyt mutta Turgenevin sai Paulinen huikentelu mustasukkaisen raivon valtaan.

Turgenev kuvataan yhteiskunnan kehitystä käsittelevänä kirjailijana, mutta kirjallisuus oli hänelle myös purkautumista arjen tunnoista. Esimerkiksi tuon Gounod-tapauksen aikoihin hän julkaisi novellin nimeltä Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850), jossa päähenkilö joutuu sairaalloisen mustasukkaisuuden valtaan.

Pauline Viardot. Kirjailija Georg Sandin pojan Maurice Sandin maalaus.

Pauline García oli espanjalaissyntyinen lahjakkuus. Hän oli musiikillisesta suvusta, mm. isosisko oli laulajatar. Ensimmäinen julkinen esiintyminen hänellä oli 15-vuotiaana vuonna 1836. Seuraavana vuonna hän piti ensikonserttinsa lyöden itsensä lopullisesti lävitse. Ura oopperassa alkoi jo vuonna 1839. Tässä vaiheessa hänelle alettiin jo etsiä puolisoa. Ehdokkaita löytyi. Paulinen kanssa ystävystynyt kirjailija ja naisasianainen Georg Sand (kyseessä siis taiteilijanimi) – vuosisadan yksi keskeinen kulttuuripersoona - suositteli Louis Viardot’ta. Tämä oli tuolloin Pariisissa oopperanjohtaja ja tyttöä parikymmentä vuotta vanhempi. Itse asiassa myös Viardot itse oli tuolloin jo iskenyt silmänsä Paulineen. Neito sai toki sanoa viimeisen sanansa. Ikäerolla ei ollut väliä, naimisiin mentiin vuonna 1840. Mies tunsi oopperan maailman perusteellisesti. Pauline tarvitsi vahvaa tukijaa ja mies omistautui heti vaimonsa uran luomiseen. Hän jätti oopperanjohtajan työnsä ja ryhtyi täysipäiväiseksi manageriksi. Häntä tarvittiin, koska oopperan suosio oli kasvussa, kilpailu huipulla oli kovaa ja Euroopan oopperataloissa oli jo tuolloin omat nokkimisjärjestyksensä. Aviomiestä tarvittiin siinäkin mielessä, että naisella ei ollut tuolloin Ranskassa vielä edes oikeutta allekirjoittaa sopimusta (vuoteen 1852 asti). Aviomies teki sen hänen puolestaan.

Alusta pitäen ymmärrettiin, että kyse on kehityskykyisestä laulajasta. Pauline Viardot’n bel canto -tyylinen ääni kiehtoi. Alusta pitäen lähdettiin määrätietoisesti luomaan uraa. Hintapyynnöistä ei tingitty, vaikka saatettiin menettää hyviä esiintymismahdollisuuksia. Ensimmäisestä esiintymismatkastaan Venäjälle vuonna 1843 hän ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, koska tarjous ylitti kaikki toiveet. Tuokin kertoo hänen saamastaan kansainvälisestä huomiosta.

Pauline ei koskaan myöhemminkään antanut hintapyynnöissään periksi. Esimerkiksi ystävänsä Frederic Chopinin hautajaisissa vuonna 1849 hän ilkesi pyytää yhdestä laulusta 2000 frangia, mikä oli puolet koko tilaisuuden budjetista. Kerrotaan pienenä lisätietona, että tuolloin ei naisten sallittu laulaa kirkoissa, mutta nyt tehtiin poikkeus, kun sovittiin, että he laulavat verhon takana.

Ura lähti loistavaan nousuun. Ja myös perhe alkoi kasvaa, joulukuussa 1841 syntyi esikoinen. Sen jälkeen tuli kymmenen vuoden tauko. Kaikkiaan lapsia tuli neljä, joista kolme vanhinta olivat tyttäriä. Nuorimmainen Paul syntyi vuonna 1857. Kuten jo yllä totesin, hänen isäkseen epäiltiin Turgenevia. Oopperaura kesti parikymmentä vuotta. Hän vetäytyi lavoilta 60-luvun alussa mutta jatkoi laulajanuraansa vielä pienemmässä määrin, lähinnä yksityistilaisuuksissa. Hän kuitenkin vielä keväällä 1870 esiintyi konserteissa soilistina. Hän keskittyi 60-luvulta yhä enemmän sävellystyöhön ja opettamiseen. Säveltäjänä hän loi oikeastaan toisen uran. Ensimmäinen suurempi työ oli Frederic Chopinin masurkkojen sovittaminen lauluiksi. Elinaikanaan hänelle kertyi useita satoja sävellystöitä.

Pauline oli ääneltään lähinnä mezzosopraano. Nuorena hän sävähdytti varsinkin Rosinan roolissa Gioacchino Rossinin Sevillen parturissa. Juuri sillä hän villitsi yleisönsä myös Venäjän ensivierailullaan vuonna 1843. Desdemonan rooli Rossinin Otellossa oli puolestaan ollut hänen ensimmäinen oopperaroolinsa neljä vuotta aiemmin. Yksi huippurooli liittyy Giacomo Meyerbeerin Profeetta-oopperaan (Le Prophète) vuonna 1849. Sitten uran huipennus oli 60-luvun vaihteessa, kun hän sai esittää Christoph Gluckin oopperaa Orfeus (Orphée) peräti 150 kertaa. Se oli varsinaisesti luotu kastraattilaulajalle vuonna 1762, mutta nyt Hector Berlioz oli luonut siitä uuden version. Siitä tuli Pauline Viardot’n oopperauran loistava huipennus. Esimerkiksi kirjailija Charles Dickens matkusti varta vasten esitystä katsomaan ja liikuttui Viardot’n suorituksesta kyyneliin. Tuota Berliozin versiota esitetään edelleen.

Viardot’lla oli hyvin monipuolinen ohjelmisto. Hänellä oli tapana liittää vierailuesityksissään illan ohjelmaan ylimääräisenä kunkin maan omaa laulutuotantoa, mikä on osoitus hänen oppimiskyvystään. Venäjällä hän yllätti yleisönsä esiintymällä perinteisessä venäläisessä asussa. Hänen ohjelmistoonsa kuului mm. Pjotr Tšaikovskin romanssi None But the Lonely Heart, jota hän esitti myös Pariisissa. Varsovassa valinta oli selvä: Chopinin Masurkoista hänen itsensä sovittama laulusikermä ja puolalaiseen kansanmusiikkiin perustuva ”Hulanka”. Myös klassiset orkesteri- ja kuoroteokset kuuluivat hänen ohjelmistoon. 50-luvun lopulla esiintymisvauhdin ollessa kiihkeimmillään hän oli solistina Birminghamin kuorofestivaaleilla. Ohjelmassa oli kolme tunnettua oratoriota: Händelin Messias, Haydnin Luominen ja Mendelssohnin Elias. Esitykset kokosivat suuria yleisömääriä.

Britanniassa hän vieraili usein. Esiintymisvauhti saattoi olla raastava. Näin tapahtui keväällä 1859, kun hän kiersi lyhyellä aikataululla yli 30 kaupunkia. Tällöin hän poikkesi höyrylaivalla myös Dublinissa. Kestokyky oli äärirajoilla. Esiintymisiä oli 70, yöt yleensä matkustettiin, päivä kului palautumiseen.

Turgenev lähti 40-luvun lopulla länteen ja asettui asumaan Viardot’n perheen läheisyyteen Courtavenelin idylliseen maalaiskylään Pariisin liepeille. Hän palasi 50-luvun alussa kotimaahansa hoitamaan asioitaan. Se kausi venyi muutamaksi vuodeksi, kun huolia kertyi aina äidin kuolemaa ja viranomaisten langettamaa matkustuskieltoa myöten. Lisäksi kotitilalleen tullessaan mies koki suuren yllätyksen. Tuolloin vielä hengissä ollut äiti (joka hoiti leskenä perheen sukutilaa) esitteli pojalleen kahdeksanvuotiaan Pelageja-tytön. Kyseessä oli Turgenevin avioton lapsi, tytön äiti oli tilalla maaorjana työskentelevä ompelijatar. Turgenev halusi kantaa teostaan vastuun ja teki nopean ratkaisun. Hän otti yhteyttä Pauline Viardot’hon.  Sovittiin, että tämä adoptoi tytön ja hänet lähetetään Ranskaan. Paulinen oma tytär oli tuolloin kasvanut yhdeksänvuotiaaksi. Pelagejasta tuli Paulinette. Tyttö sai täysin ranskankielisen kasvatuksen ja unohti täysin oman venäjän kielensä. Tyttären kerrotaan olleen oikukas. Hän ei tullut aina toimeen sijaisäitinsä kanssa. 

Vuonna 1858 Turgenev julkaisi novellin nimeltä Asja, jota voisi kai kutsua pienoisromaaniksikin. Sen päähenkilössä on paljon yhtenevyyksiä Paulinette-tyttäreen. Asja on luonteeltaan arvaamaton ja itsekeskeinen, toimissaan äkkipikainen. Kyseessä on pienimuotoinen psykologinen tutkielma, jonka kautta kirjailija haluaa purkaa omaa sydäntään tyttärensä kohtalosta.

Paulinetten elämä ei sujunut luontevasti. Hän avioitui lasitehtaan johtajan kanssa, perheeseen syntyi kaksi lasta mutta heille ei syntynyt jälkikasvua. Mies osoittautui juopoksi, joka ajoi tehtaansa konkurssiin ja joi perheensä varat. Paulinette eli Sveitsissä yksinhuoltajana köyhissä oloissa elättäen kotiopettajana nipin napin perheensä. Isä avusti, minkä voi, mutta kuoleman jälkeen sekään ei onnistunut, kun tytär ei onnistunut saamaan perintöäkään.

Turgenev matkusteli Länsi-Euroopassa oleillessaan paljon, varsinkin 50-luvun lopulla.  Tuolloin hän oppi matkoillaan myös kirjoittamaan. Ne olivatkin hänelle varsin tuotteliaita vuosia. Vuonna 1862 ilmestyi romaani Isät ja lapset, jota voinee pitää vuonna 1852 ilmestyneen kertomuskokoelman Metsämiehen muistelmien ohella hänen pääteoksenaan. Romaani aiheutti paljon polemiikkia kotimaassaan, Lännessä kirjailijan arvostus nousi. Dmitri Bykovin arvion mukaan romaanin henkilöhahmoista löytyy aitoa moninaisuutta, mitä tuon ajan länsieurooppalaisesta kirjallisuudesta puuttui. Romaanin päähenkilön, lääkäriksi opiskelevan Bazarovin kautta Turgenev käsittelee ajalleen tyypillistä nihilismin ongelmaa.  Bazarov on varsin ristiriitainen hahmo, kaiken kyseenalaistava kyynisyyden huipentuma. Ihmissielun tarkastelusta hän oli kääntänyt huomionsa luonnontieteeseen. Hän empii rakkaussuhteessaan mutta siihen tulee luonnollinen ratkaisu, kun  hän hoitaessaan lavantautiin sairastunutta  kyläläistä saa kuolettavan tartunnan.  

Sen ja muidenkin teosten myötä Turgenev sai lännessä paljon ystäviä. Gustav Flaubert oli tietysti läheisin. Guy de Maupassant oli toinen ja tietysti myös Emile Zola. Amerikkalaistaustainen mutta Lontooseen muuttanut Henry James  piti Turgenevia suoranaisena idolinaan ja luokitteli hänet eurooppalaisen kosmopolitismin ruumiillistumaksi.

Turgenev asui paljon samoissa paikoissa Viardot’n perheen kanssa. Välillä tuli pieniä katkoksia, joihin syynä oli kirjailijan omat kiireet ja kriisit sekä tietysti myös Paulinen työ. 60-luvulla he muuttivat kaikki Ranskasta Badenin kylpyläkaupunkiin toiselle puolelle Rein-virtaa. Syy muuttoon oli poliittinen. Tasavaltalainen Louis Viardot oli Ranskaa hallinneen, kuninkaaksi itsensä julistaneen Napoleon III:n tiukka vastustaja.

He viihtyivät Badenissa. Pauline järjesti myös konsertteja kylpylävieraille. Noina vuosina Paulinen ja Turgenevin suhteissa oli ehkä eniten eroottista värinää. Turgenevista tuli kuin yksi Viardot’n perheen jäsen. Harva enää uskoi hänen suhdettaan Paulineen pelkästään platoniseksi. Lisäksi Louis Viardot oli täyttänyt jo 60 vuotta ja keskittyi nyt enemmän omaan kirjalliseen tuotantoon.

Pauline Viardot tyttärineen, Baden 1870.

Paulinen lapset reagoivat Turgeneviin eri lailla. Vanhin tytär ei pitänyt hänen jatkuvasta läsnäolostaan.  Sen voi ymmärtää siitäkin syystä, että hän oli pienenä joutunut olemaan paljon erossa äidistään tämän jatkuvien esiintymismatkojen vuoksi. Hän menikin sitten pian naimisiin ja muutti diplomaattimiehensä kanssa Etelä-Afrikkaan. Paulinen toiseen tyttäreen Claudieen Turgenev suhtautui hellästi. Hän osoitti jopa isällisiä tunteita, joita ei koskaan tehnyt omalle tyttärelleen. Teini-ikään kehittynyt Claudie puolestaan jopa flirttaili Turgenevin kanssa. Yksi syy Turgenevin mieltymykseen oli se, että Claudie oli kiinnostunut taiteesta, osoitti lahjoja taidemaalaukseen ja osasi kaiken lisäksi useita kieliä. Oma tytär Paulinette oli häneen verrattuna kovin arkinen. Ne asiat, joista oma isä välitti, kuten musiikki, runous, luonto tai koirat, eivät häntä kiinnostaneet laisinkaan.

Louis suhtautui Turgenevin läsnäoloon suopeasti, mutta oli aikoja, jolloin hän tunsi, että perheystävä oli vallannut hänen roolinsa isänä ja aviomiehenä. Hän kirjoitti kerran vaimolleen jopa kirjeen, jossa varotti leviävistä juoruista ja kehotti varovaisuuteen. Tuossa tiedossa minua hämmentää avioparin keskinäinen viestintätapa.

Pauline keskittyi Badenissa laulunopettamiseen. Häntä pidettiin tiukkana suorasanaisena opettajana, mutta häntä arvostettiin. Ankaruudesta huolimatta hän auttoi oppilaitaan heidän urallaan. Illatkin olivat kiireisiä. Hän piti konserttitalossa musiikkisalonkia, jonne hän kutsui kaupungin kermaa ja muutakin siellä kesällä oleilevaa ylhäisöä, kuninkaallisia myöten. Paulinen pitkäaikainen ystävä Preussin kuningatar Augusta oli eräs heistä. Tuolloin paikassa vieraili eri maidenkuninkaallisia, jopa Ranskan keisarinna Eugenia. Paikassa musisoi monia kuuluisuuksia, mm. Clara Schumann ja Johannes Brahms.

Aviomies Louis keskittyi 60-luvulla tieteeseen ja kirjoittamiseen. Hän loi kaksi teosta, joista toinen liittyy uskontofilosofiaan. Hän oli vakaumuksellinen ateisti ja tuolloin käytiin keskustelua Jeesuksen jumaluudesta. Hän kirjoitti aiheeseen liittyvän kirjan, joka oli tarkoitettu tukemaan ystäväänsä filosofi Ernest Renania ja hänen teostaan Vie de Jesus. Katoliset olivat hyökänneet rajusti tätä vastaan. Louis Viardot näki Kristuksen historiallisena hahmona, jonka jälkipolvet olivat nostaneet Jumalan asemaan. Louis’n ateismi oli uskoa humanismiin. ”Jumala ei ohjaa minua, vaan oma vapaa tahtoni, tajuntani.” Tuolle ajalle tyypilliseen uskonnolliseen keskusteluun reagoitiin välillä hyvin rajusti. Vaimo Pauline kuin myös Turgenev suhtautuivat uskonasioihin ja uskontokysymyksiin ylimalkaisemmin.

…

Sitten koitti vuosi 1870 ja sen mukana sota. Marraskuussa päähenkilöiden tie vei Lontooseen mutta sitä ennen tapahtui paljon.

Keväällä Pauline kävi Weimarissa esiintymässä paikallisen suurherttuan kutsusta. Siellä hän esitti omat roolisuorituksensa oopperoista Orfeus ja Profeetta. Oli myös muita konserttiesityksiä. Yksi niistä pidettiin läheisessä Jenan kaupungissa, jossa hän oli solistina Johannes Brahmsin Alttorapsodiassa (Alto Rhapsody). Ne olivat hänen viimeisiä laajempia julkisia esityksiä. Tuo tapahtui maaliskuussa. Heinäkuussa Preussi ryhtyi liikekannallepanoon, valmistauduttiin sotaan.

Viardot’t olivat Badenissa ja tukivat Saksaa (siitä lisää edempänä). Sodan alkuvaiheessa he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Se oli keskittänyt joukkonsa Strasbourgiin Reinin varrelle tarkoituksena edetä itään päin Badeniin toivoen, että joukot yhtyä Itävalta-Unkarin joukkoihin ja miehittää eteläsaksalaiset valtiot. Pauline neuloi tyttäriensä kanssa Badenissa preussilaisille sotilaille vaatteita ja huopia.  Hän esiintyi sotilaille pyrkien nostamaan mielialaa. Ranskan läpimurtoa ei koskaan tullut. Sen sijaan Preussi eteni Reinin toiselle puolelle Metziin päin ja järjesti piirityksen Strasbourgiin keskittäen sinne raskaita aseita. Siellä alkoivat elokuun 23. päivänä kuukauden kestävät pommitukset. Sota syyskuussa Napoleon III:n vangitsemiseen. Ranskaan muodostettiin kansallisen puolustuksen hallitus. Säveltäjät Georges Bizet, Gabriel Faure ja Camille Saint-Saëns olivat mukana kansalliskaartissa taistellen Preussin joukkoja vastaan. Kun Viardot’t ja Turgenev tukivat samanaikaisesti Preussia, niin tilanne vaikutti ristiriitaiselta.

Ivan Turgenev teki alkukesästä pikavisiitin Venäjälle. Hän kävi hoitamassa maatilansa asioita (myymässä palstan) ja viimeistelemässä uusimman teoksensa Kuningas Lear arolla. Heinäkuun alussa hän palasi ja pysähtyi hetkeksi Berliiniin. Hotellin ravintolassa päivällistä syödessään hän yllättäen huomasi istuvansa kohtisuoraa päin yleisesikunnan päällikköä kenraali Moltkea. Päivä oli 15. heinäkuuta. Aikaisemmin samana päivänä armeija oli julistettu liikekannallepanoon. Mies teki tyynellä olemuksellaan Turgeneviin voimallisen vaikutuksen. Turgenev jatkoi seuraavana päivänä Badeniin. Hän ehti kaupunkiin juuri ennen kuin siviililiikenne kaupunkiin katkaistiin. Preussin joukot olivat täydessä toimessaan tuhoamassa siltoja ja leikkaamassa kommunikaatiolinjoja Reinin yltä. Turgenev pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä mutta vakuutti veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä jäävänsä joka tapauksessa kaupunkiin, sillä ei hänelle silloinkaan mitään ikävää voi tapahtua.

Tilanne oli hieman absurdi. Kaupungissa oli määrä pitää elokuun alussa shakkiturnajaiset. Turgenev oli kaupungin shakkiklubin jäsen, korkeatasoinen shakinpelaaja ja turnauksen järjestävän komitean varapresidentti. Turnee pidettiin sotatilanteesta huolimatta. Taustalta Reinin takaa kantautui pelaajien korviin aseiden pauke. Paikkana oli Salle de Conversation. Käsittääkseni se tunnetaan suomeksi Badenin kasinona, paikkana jossa Dostojevskikin taisi aikoinaan hävitä omaisuutensa. Se on ollut usein historian saatossa tärkeänä kokouspaikkana.

Badenin kasino 1858

Sota hiljensi Badenin eikä Paulinella ollut siellä mitään tekemistä, kun myös lauluoppilaat olivat poissa. Rahan kanssa oli hyvin tiukkaa. Lokakuussa Pauline hän lähti lastensa kanssa Lontooseen. Samanaikaisesti Pariisi oli Preussin armeijan piirittämä.  Louis oli sairastunut ja joutui jäämään kaupunkiin. Rautatiet olivat täysin armeijan hallussa ja matka taittui sen vuoksi hitaasti. Turgenev saattoi Paulinen Ostendiin ja palasi sieltä Louis’n tueksi. Marraskuussa Louis ja Turgenev laudoittivat talojensa ikkunat ja poistuivat kaupungista.

Englannissa Viardot’n perheen talous oli Paulinen varassa. Siellä Pauline keskittyi opetukseen ja myös esiintyi muutamassa pienimuotoisessa yksityiskonsertissa. Äänen voima ei ollut entisensä, mutta elanto oli ansaittava. Turgenev tukemaan perhettä paitsi läsnäolollaan myös taloudellisesti.

Lontoo ja Englanti olivat sekä Turgeneville että Viardot’ille ollut tärkeä paikka. Mutta kovin negatiivisesti he asuinkaupunkiaan Lontoosta kuitenkin kommentoivat. Turgenev moitti kirjallista elämää. Louis ei pitänyt siitä alkuunkaan, siihen syynä oli lähinnä se, että hän ei osannut englantia. Poika Paul on kuvannut muistelmissaan Lontoota hyvin synkin värein. Sää ja ainainen vilu haittasivat. Musiikin harrastus oli kuitenkin vilkasta. Paulinelle se oli tärkeä seikka, vaikka hän arvostelikin eräiden henkilöiden musiikin tuntemusta.

Turgenev tunsi, että hän ei saanut Englannissa riittävästi arvostusta. Mutta vuosien jälkeen hänen merkitystään alettiin arvostaa. Siitä on merkkinä sekin, että Oxfordin yliopisto kutsui hänet vuonna 1879 kunniatohtoriksi.

Monet: Lokkeja, Thames-joki Lontoossa, parlamenttitalo. 1904

Paluu Lontoosta Badeniin toi mukanaan järkytyksen. Badeniin liittyi sekä Viardot’ille että Turgeneville paljon kauniita muistoja ja tärkeitä lämpimiä ihmissuhteita. Nyt he saivat katkerina kokea sodan varjopuolet ja saksalaisen nationalismin nousun vaikutukset. Viardot’n koti oli joutunut rujon vandalismin kohteeksi.  Asiat saatiin kyllä järjestykseen ja talo saatiin lopulta myytyä mutta se vaati paljon vaivaa. He muuttivat takaisin Ranskaan.  Turgenev oli nyt taloudellisesti vahvempi.  Hän hankki Pariisin läheltä Bougivalista itselleen asunnon, johon yhteyteen muuttivat myös Viardot’t.

Saksalaisen kansallismielisyyden nousu merkitsi lovea kirjan päähenkilöiden sydämeen myös siksi, että tuo kehitys iski lamaannuttavasti kulttuurielämään ja sen kosmopoliittisuuteen. Badenin avoin ystävällinen ilmapiiri oli kadonnut. Siellä he tapasivat lähinnä vain kyräilyä. Ranskan ja Saksan suhteissa jäi kauna pintaan, mikä heijastui myöhemmin ensimmäisessä maailmansodassa.

Palaan vielä sotaan.  Kerron niistä syistä, miksi sekä Louis Viardot että Turgenev olivat olleet sodassa Preussin puolella ja toivoneet Ranskan tappiota. Louis näki koko konfliktin taisteluna Napoleonin imperialismia vastaan ja toivoi, että Preussin voitto olisi tuonut lopun Napoleon III:n hallinnolle.  Lisäksi Louisilla ja Paulinella oli kehittynyt tiettyä lojaliteettia Preussia ja saksalaisväestöä kohtaan, koska he olivat oleilleet ja työskennelleet paljon saksalaisalueella. On toki todettava, että samanaikaisesti suurin osa ranskalaisista ystävistä kannatti Ranskaa mutta se ei kuitenkaan välejä rikkonut.

Turgenev oli samaa mieltä Louis Viardot’n kanssa.  Hänelle kyse oli sivilisaation taistelusta barbarismia vastaan. Hän katsoi, että bonapartismi piti voittaa, jos haluttiin, että moraalilla, vapaudella ja itsenäisyydellä oli Euroopassa tulevaisuutta. Hän löysi vertailukohdan Venäjän käymästä sodasta. Ranskalle oli annettava samankaltainen oppitunti, minkä Venäjä sai kokea Sevastopolissa Krimin sodan aikaan.

Sota oli isku niille taiteilijoille, jotka olivat kokeneet rajat rikkovan kosmopoliittisen kulttuurin läheiseksi. Eniten kärsi Ranskassa asunut säveltäjä Jacques Offenbach, joka viljeli oopperoissaan ja opereteissaan runsaasti satiiria. Sekä ranskalaiset että saksalaiset nationalistit olivat sodan jälkeen hänen kimpussaan. Hän oli syntyisin Saksan puolelta ja sen vuoksi ranskalaiset näkivät hänet vihollisekseen. Saksassa häntä puolestaan syytettiin siitä, että hän oli luonut maata irvailevia lauluja.

Viardot’n perheen taloudelle sota oli ollut isku. Konserttitoiminta oli loppunut ja Pauline oli menettänyt lukuisat oppilaansa. Katastrofejakin on tietysti erilaisia. Eivät he kerjuulle joutuneet. Tässä vaiheessa Paulinen ja Turgenevin ystävyys alkoi saada uutta suuntaa. Ystävyys syveni. Myös terveys alkoi molemmilla miehillä reistailla.

…

Pauline Viardot'n musiikkisalonki Pariisissa 1858

Ylipäänsä Figes on todella kiinnostava tutkija. Hän pitäytyy lähteissään ja tekee niiden pohjalta päätelmiä. Tätä arvostan, sillä varsinkin venäläisiä elämäkertoja lukiessani tai TV-dokumentteja katsoessani tekijä on tavallaan ihastunut kohteeseensa ja alkaa helposti luoda hänestä myyttiä ryydittäen sitä mielikuvituksellaan ja usein myös romanttisväritteisellä rakkaussuhteella. Turgenev sopii esimerkiksi. Tekijä saattaa olla jonkinlaisen paatoksen vallassa ja luoda kuvan mystisestä kirjailijapersoonasta, jonka elämänkulkua seurataan kuin ennalta määrättyä vakaumuksellista uraputkea. Onneksi Figes pitäytyy lähteissään tuoden esille kirjailijan persoonaa, tuntemuksia, ailahtelevaa luonnetta, tai kuvaa vilpittömästi vain arjen tekosia mitään erityisemmin salaamatta.

Turgenevin päiväkirjamerkinnöistä Figes löytää viitteen siitä, jolloin tämä oli ensi kertaa intiimissä suhteessa Paulinen kanssa. Se vaati kypsymisaikansa. Toisaalta kuvataan myös Turgenevin sairauksia. Viisikymppisenä hän alkoi kärsiä paitsi kihdistä myös virtsarakkovaivoista. Ne puolestaan saattoivat Figesin tulkinnan mukaan olla seurausta sukupuolitaudeista. 70-luvulla Pauline olisi ollut ikänsä puolesta valmis yhä intiimimpään kanssakäymiseen Turgenevin kanssa, kun omasta vanhentuneesta puolisosta ei siihen enää ollut. Turgenev tyytyi kuitenkin ymmärretystä syystä pelkkään sydänystävyyteen kärsien avuttomana sairauksistaan. Hänestä tuli Paulinelle jonkinlainen arjen apulainen ja tehtäviä toimittava ”juoksupoika”.

Tuolloin Pauline sai hieman myötähäpeänkin tuntein seurata Turgenevin romansseja ja flirttailua nuorten naisten kanssa. Yksi orastava suhde kehittyi 70-luvun loppupuolella moskovalaisen näyttelijättären Maria Savinan kanssa. Tämä esitti pääosaa suosiota saaneessa Turgenevin näytelmässä.  Se oli loppujen lopuksi vain pelkkää vanhentuneen miehen hullaantunutta ihastusta. Nainen oli nuori ja kaunis ja kaiken lisäksi oli kyennyt antamaan näyttämöllä elämän kirjailijan luomalle roolihahmolle.

…

Yllä jo mainitsin, että kirjan sivuilla kohdataan lukematon määrä eurooppalaisia vaikuttajia ja taiteen tekijöitä. Yhden suomalaisen henkilön sieltä kuitenkin löysin. Häntä Figes lainaa noin kahden sivun verran. Luulenpa, että monelle tuo nimi on yllätys. Kyseessä on arkkitehti ja kirjailija Jac Ahrenberg. Kirjailijana hän on minulle tuntematon mutta olen ihaillut hänen arkkitehtuuriaan Sortavalassa ja syntymäkaupungissani Oulussa.

Ahrenberg kävi vuonna 1878 tapaamassa Ivan Turgenevia tämän asuinpaikassaan Pariisin lähellä sijaitsevassa Bougivalissa. Figes lainaa hänen muistelmateostaan Människor som jag känt, jossa tekijä kertoo tapaamisesta ja Turgenevin näkökulmista omaan lakoniseen tyyliinsä. Kyse on yhdestä 1800-luvun kulttuurin keskeisimmästä ongelmasta - tekijänoikeuksista ja piratismista. Siihen etsittiin vuosikausia tyydyttävää ratkaisua. Lainsäädäntö etsi vielä muotoaan. Tuolloin 70-luvun lopulla oli eri maissa jo saatu paljon hyvää aikaiseksi. Ongelmaksi oli muotoutunut kirjallisuuden kääntäminen, jossa tuntui vapaa piratismi riehuvan. Turgenev oli huolissaan tietysti myös omasta toimeentulostaan. Hän toteaa Ahrenbergille, että esimerkiksi Ruotsissa leviää hänenkin teoksistaan  anonyymien henkilöiden luomia versioita, joista ei itse teoksen tekijä saa mitään korvauksia.

Miksi sitten Ahrenberg kävi Turgenevia jututtamassa? Tuolloin Bernissä oli konferenssi, jossa oltiin neuvottelemassa asiaan liittyvästä kansainvälisestä sopimuksesta. Ahrenberg kuului tuon konferenssin valtuutettuihin. Turgenev oli pessimisti eikä uskonut, että maat pääsisivät sopimukseen. Hän oli kuitenkin väärässä. Kädenvääntö kesti pitkään mutta viimein vuonna 1886 allekirjoitettiin Bernin sopimus (tarkemmin: Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta). Sitä Turgenev ei ollut enää todistamassa. Figes toteaa, että tuo ”Bernin konventio” oli kansainvälisen lain alueella 1800-luvun huippusaavutuksia. Se syntyi aikana, jolloin monilla aloilla oli noussut polttava tarve luoda kansainvälistä lainsäädäntöä.

Aluksi sopimuksen ratifioivat vain kymmenen maata, mutta määrä kasvoi, tosin verkkaisesti. Suomi vahvisti sen vuonna 1928. Viimeisinä maina taisivat olla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Neuvostoliitto allekirjoitti sen vuonna 1975 ja USA vasta 1988. 

…

Monet: Gare St.-Lazaren rautatieasema, Pariisi. 1877

Alussa jo mainitsin junaliikenteen avautumisen, minkä myötä Pariisista Brüsseliin kului vain neljäsosa siitä ajasta, mikä kului postivaunuvaljakolla. Matkan lähtöasema on sama, jota yllä oleva maalaus esittää.

Tuolloin junan huippunopeus oli 30 km/h mutta se tuntui monelle riittävän kovalta. Kun Gioachino Rossini kokeili junamatkaa vuonna 1836, hän sai siitä suoranaisen fobian ja hänen kerrotaan tyytyneen myöhemminkin vain hevoskyytiin. 50-luvulla nopeus nousi jo 80:en km/h. Se oli huikeaa kehitystä.

Tuo Pariisin reitti ei ollut ensimmäinen kansainvälinen junayhteys. Kolme vuotta aiemmin vuonna 1843 oli jo avattu Belgian Antwerpenista Kölniin suuntautunut yhteys. Kölnissä oli kyllä myös niitä, jotka suhtautuivat siihen varautuneesti. Alueen porvaristo pelkäsi kansan saavan Belgiasta huonoja vaikutteita. Keskeisen tärkeää noille molemmille reiteille oli se, että Belgian kautta saatiin nopea kulkuväylä Lontooseen. Lontoosta tulikin monelle toisinajattelijalle ja pakolaiselle turvapaikka poliittisten myllerrysten keskellä.

Pauline Viardot’n ensimmäinen Venäjän matka vuonna 1843 eteni niin, että ensin piti selviytyä junalla Pariisista Berliiniin. Siinä hän  hyödynsi vasta avattua junavuoroa. Pariisista mentiin postivaunuilla Belgiaan ja sieltä junalla Antwerpenistä Kölniin. Sieltä oli matkattava Berliiniin. Kuudentena päivänä oltiin Hanoverissa. Sieltä mentiin junalla Magdeburgiin, josta päästiin hevoskyydillä Potsdamiin ja sieltä taas oli jo junayhteys Berliiniin. Berliinistä meni postivaljakko Venäjän rajalle, josta sitten istuuduttiin venäläiseen ”kibitkaan”, jonka kyydissä hevoset veivät matkaajat mutaisia ja kuoppaisia teitä pitkin Pietariin. Matkaa Berliinistä Pietariin oli 1600 kilometriä.

Miksi Pauline Viardot ylipäänsä matkusti kauas Venäjälle esiintymään? Syynä tuolloin  ei ollut eksotiikka , vaan ainoastaan raha. Eikä tuo matka jäänyt viimeiseksi. Eräällä toisella matkallaankin hänelle sateli yksityiskonserteista timantteja siinä määrin, että hän vaihtoi ne samalla rahaksi ja lähetti ne heti kotiin, ettei matkan aikana olisi sattunut ikäviä yllätyksiä.

Rataverkoston kasvulla oli huomattava vaikutus yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.  Matkailu alkoi kasvaa.  Sveitsin Alpitkaan eivät olleet enää esteenä. Luonto tuli lähemmäksi. Kielirajat alkoivat murtua. Badenin kylpylät olivat aiemmin olleet vain kuninkaallisten ja kaikkein varakkaimpien käytössä. Nyt paikka avautui laajemmalle yleisölle. Logistiikka kehittyi. Sen parantuessa myös kirjallisuus alkoi levitä pienemmille paikkakunnille, mikä taas edisti lukutaidon kasvua. Musiikkikulttuuri monipuolistui. Hieman varakkaampiin koteihin piti hankkia piano. Varsinkin perheen tyttöjen velvollisuus oli oppia sitä soittamaan. Myös ooppera kuului voittajiin. Ohjauksista tuli massiivisempia, esittäjäkaarti kasvoi, musiikki sai voimaa. Vierailuesityksiä oli helpompi toteuttaa, kun kuljetus toimi ripeämmin. Taide eri muodoissaan levisi yli rajojen. Näyttelyjen kuljetukset sujuivat helpommin. Yhteinen eurooppalainen identiteetti tuli lähemmäksi.

 

Cezanne: Tyttö pianon ääressä (Alkusoitto Tannhauseriin), 1868

Ivan Turgenevin Venäjän matkat alkoivat 60-luvulla Pietarin – Varsovan radan valmistuttua lyhetä huomattavasti. Myös oman kotitilan lähistölle pääsi tuolloin suoraan junan kyydissä. Venäjän oli ollut rajusti tappiollisen Krimin sodan jälkeen pakko rakentaa rautatieverkostoa länteen, jotta vientiteollisuus ja kauppavaihto saataisiin toimimaan.

1870-luvun lopulla rautatieitä tajuttiin hyödyntää kulttuurin saralla yhä innovatiivisemmin.  Richard Wagnerin musiikin ympärille kehitettiin erityinen oopperajuna Wagnerin musiikin ympärille. Oopperasta tuli liikenneolojen kehittyessä kaikkein globaalein taidemuoto. Oopperavierailuja oli Kairoa ja Intiaa myöten. Ja yksi hullu idea oli tuoda oopperaa Brasilian viidakoihin. Siitä on Werner Herzog luonut sittemmin suureellisen elokuvan Fitzcarraldo (1982).

Mennään tarkemmin Richard Wagneriin (1813-1883) ja oopperajunaan.  Hänen yhteistyökumppaninaan oli tuolloin Leipzigin oopperataloa johtanut Angelo Neumann, joka oli osallistunut laulajana Tannhäuseriin ja Lohengriniin. Hän oli muuten juutalaistaustainen, joten Wagner oli vaurastuttuaan alkanut heitäkin suvaita. Neumann oivalsi vuokrata oopperakiertueelle erityisen junan ja osti Wagnerilta esitysoikeudet. Lavasteet kulkivat junassa, samoin orkesteri ja taiteilijat. Maestro Wagner itse sairastui ja lopulta menehtyi, mutta esitykset jatkuivat. Esimerkiksi kerran kapellimestariksi värvättiin nuori lahjakkuus Gustav Mahler.

Nuo junakiertueet toteutettiin kesällä ja olivat yhteydessä vuonna 1876 perustettuun, Wagnerin musiikin ympärille rakennettuun Bayreythin musiikkijuhliin. Juhlajuna teki sieltä käsin vierailuesityksiä. Tuolloin esitettiin neljästä erillisestä oopperasta koostuvaa Der Ring des Nibelungen -sarjaa. Se vieraili Lontoossa, Venäjällä, Itävallassa ja Italiassa.

Kuolemansa edellä Wagner joutui toteamaan, että juutalaissyntyinen Neumann oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu vahvistaakseen Euroopassa hänen mainettaan.  Tässä on ristiriita, sillä 50-luvulla Wagner oli sortunut nykykäsitettä käyttäen etniseen profilointiin hyökätessään entistä tukijaansa säveltäjä Giacomo Meyerbeeriä (1791-1864) vastaan.

Meyerbeer 1847

Meyerbeer oli Wagnerin uran kannalta tärkeä henkilö. Hän loi sekä musiikillisesti että näyttämöllisesti vaikuttavia yleisöön meneviä musiikkiteoksia. Figes toteaa, että hänen musiikkinsa teki tilaa Wagnerin nousulle.

Pariisissa vuonna 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta oli Meyerbeerin uransa huipennus ja siitä tuli myös käännekohta. Yllä jo totesin, että Pauline Viardot esiintyi siinä säkenöivänä tähtenä. Oopperan ensi-ilta oli todellinen kulttuuritapahtuma, jonka kaikki aikansa kuuluisuudet halusivat nähdä. Jopa Frederic Chopin vääntäytyi kuolemansairaana paikalle, runoilija Heinrich Heine ei puolestaan onnistunut saamaan lippua. Ensi-illan jälkeen esitykset menivät täysille saleille ja näytöksiä olisi ollut vielä pitkään, mutta ooppera jouduttiin sulkemaan koleraepidemian vuoksi. Siitä huolimatta ooppera oli taloudellinen menestys. Lisätietona todettakoon, että ooppera vietiin sitten myös Lontooseen, mutta siellä se ei puolestaan menestynyt, mikä kertoo puolestaan vahvistaa Englannin erityistä asemaa Euroopan kulttuurielämässä.

Wagnerin ollessa vielä nouseva kyky, niin Meyerbeer oli tukenut häntä ja pyrki edistämään hänen urakehitystään. Tuki ei nähtävästi kuitenkaan tuonut toivottavaa tulosta, kun jotain jäi hampaankoloon. Esimerkiksi Pariisin ooppera ei ollut suostunut ottamaan hänen Rienzi-oopperaansa ohjelmistoon.

Wagner oli mukana Profeetta-oopperan ensi-illassa, mutta poistui katsomosta kesken esityksen tavalla, mikä ei jäänyt muulta yleisöltä huomaamatta.  Pian tuon jälkeen hän kirjoitti artikkelin, jossa hän hyökkäsi rajusti Meyerbeerin musiikkia vastaan. Aluksi Wagner kirjoitti peitenimellä, myöhemmin kritiikki muuttui jo avoimeksi kritiikiksi entistä tukijaa vastaan. Tuolloin elettiin ”Euroopan hullun vuoden” jäljiltä kiihkeitä aikoja. Wagner alkoi purkaa niiden tuntoja myös musiikkielämään.

Daumier: Kapina. 1860-62 (kuvaa vuoden 1848 tapahtumia Pariisissa)

Saksin kuningaskunnan pääkaupungissa Dresdenissä tapahtui vuonna 1848 kapina, jossa yhtenä johtohenkilönä oli venäläinen anarkisti Mihail Bakunin. Hänen näkemyksiinsä pohjautuen Wagner muodosti käsityksensä. Bakunin taisteli suurpääoman valtaa vastaan. Suurpääoma puolestaan oli juutalaisten pankkiirien hallussa. Siksi hyökkäys kohdistui yleisesti juutalaisiin piireihin. Wagnerille Profeetta oli pinnallista musiikkia, jonka tarkoituksena oli pelkkä rahastaminen. Hänen mukaansa Meyerbeer siis juutalaisena myötäili pankkiiripiirejä. Hän näki yleistäen juutalaisten toimivan pelkästään taloudellisten intressien näkökulmasta.

Wagnerin kritiikki liittyy kirjan pääaiheeseen – kulttuurin kosmopolitismiin. Taiteessa se tuolloin merkitsi vieraiden vaikutteiden avointa hyödyntämistä. Wagner alkoi kuitenkin arvostella Meyerbeeriä siitä, että tämä oli sekoittanut ranskalaista ja italialaista musiikillista perinnettä saksalaiseen musiikkiin. Alun perin myös Wagner oli kannattanut näkemystä musiikillisten vaikutteiden lainaamisesta. Nyt hän kuitenkin muutti Meyerbeerin suhteen kantaansa. Hän näki asian niin, että tämä sekoitti pinnalliseksi katsomaansa ranskalaista ja italialaista musiikkiperinnettä korkeammaksi katsomaansa saksalaiseen perinteeseen. Tässä oli selkeästi kansallismielistä painotusta. Kritiikin taustalla oli myös Robert Schumannin näkemys tämän arvosteltua aikanaan Meyerbeerin Hugenotit-oopperaa.  

Wagnerin artikkeli oli henkilökohtainen hyökkäys Meyerbeeriä ja myös tuolloin jo edesmennyttä Felix Mendelssohnia vastaan. Hänen mielestään heidän musiikistaan puuttui kansallinen leima. Meyerbeer alkoi kuitenkin saada yhä rajumpaa kritiikkiä. Hänet rinnastettiin yhä suoremmin juutalaisiin pankkiireihin, joista hän poikkesi oikeastaan vain siinä, että toimialana oli musiikki ja ooppera. Profeetta oli Wagnerin mukaan pinnallinen ja taiteellisesti heikkotasoinen tekele, jolla pyrittiin tuottamaan yleisölle mielihyvää ja hankkimaan taloudellista voittoa.

Jo aiemmin Wagner oli ilmaissut korkealentoisesti näkemyksensä omasta taiteestaan. Siinä tehtävänä oli antaa muoto saksalaiselle kansallishengelle, vapauttaa se ranskalaisesta sivilisaatiosta ja muusta vieraasta vaikutuksesta. Tähän nationalistiseen näkemykseen alkoi tulla antisemitistisiä piirteitä ja siitä tuli osa hänen musiikkifilosofiaansa. Sittemmin näkemys muuttui sovinnollisemmaksi ja hän teki yhteistyötä myös juutalaisten kanssa.

Kritiikistä hämmentynyt Meyerbeer ei noussut puolustamaan kunniaansa. Hän oli tottunut tuonkaltaisiin hyökkäyksiin. Jo runoilija Heine oli aiemmin syyttänyt tätä, kun ei ollut onnistunut saamaan hänen avullaan taloudellista tukea. Hän leimasi tuolloin Meyerbeerin egoistiksi. Yhtä kaikki Meyerbeer oli herkkä taiteilija. Hän loukkaantui, sillä hän piti itseään juutalaisuudestaan huolimatta saksalaisena. Hän ei kuitenkaan noussut vastahankaan vaan kantoi närkästyksensä sisimmässään purkaen tuntemuksensa vain päiväkirjaansa.  Ulkoisesti se aiheutti hänessä stressireaktioita ja luultavasti psykosomaattisperäisiä vatsavaivoja.  Hän vaikeni vuosikausiksi. Seuraava ja viimeiseksi jäänyt ooppera Afrikkalainen valmistui vasta 60-luvulla hieman ennen hänen kuolemaansa.

Pauline Viardot’lla oli henkilökohtainen suhde Wagneriin. Hän oli tehnyt 40-luvulla hänen kanssaan yhteistyötä, tietysti vain musiikillista. Hän piti eräässä vaiheessa Wagnerin musiikkia yksitoikkoisena, joten ristiriitaakin suhteessa oli. Eräässä tilaisuudessa hän kuitenkin jopa esitti Wagnerin kanssa duettona katkelman tämän oopperasta. Siinä kohteena taisi olla kuulijoiden joukossa ollut Hector Berlioz, jonka kanssa hänellä oli mennyt välit poikki ja joka puolestaan ei voinut sietää Wagneria.  60-luvun lopulla Paulinesta tuli täysi wagneriaanikko. Heillä oli hyvät keskinäiset suhteet. Wagner lähetti jopa sukulaistyttönsä hänen laulutunneille.   

Turgenevin suhde Wagneriin oli lähinnä vastenmielinen, vaikka hän toki kävi katsomassa hänen oopperoitaan. Kerran kun hän oli käynyt katsomassa Reinin kullan, hän totesi inhoavansa sitä, koska   ”saksalaiset pitivät Wagneria lähes Kristuksena”.

….

Johann Strauss ja hänen samanniminen poikansa olivat 1800-luvun suuria musiikillisia vaikuttajia. Strauss nuorempi oli myös rautatien suuri hyödyntäjä. Hän jatkoi ja kehitti laajaa suosiota saaneen isänsä musiikkibisnestä. Isä-Straussin suosio oli ollut valtava. Hän oli kuitenkin viihdyttänyt kansaa 20-luvulta lähtien vain Wienistä käsin. Isän kuoleman jälkeen (1849) poika oli 24-vuotias. Hänen orkesterinsa suosio nousi kansainvälisiin mittoihin. Valssit ja tanssit kiinnostivat. Yrityksessä oli yli 200 työntekijää. Myös markkinointia kehitettiin. Siinä osattiin hyödyntää rautatietä. Orkesteri teki laajalti vierailuja. Uusi teknologia vaikutti jopa valssien luonteeseen. Sävelmässä Telegraphische Depeschen (1858) imitoitiin lennätinlaitetta. Strauss liikkui orkesterinsa kanssa rautateitä pitkin. Kylpyläpaikat saksankielisillä alueilla olivat hänen liiketoimintansa kannalta tärkeitä paikkoja.

Musiikista poiki inspiraatioita. Brahms sai vaikutteita Straussin valsseista, joita hän kuuli Badenin puistoissa liikkuessaan.

Aivan kuin Pauline Viardot’lle myös Strauss nuoremmalle Venäjästä tuli uralla jonkinasteinen ponnahduslauta. Venäläinen rautatieyhtiön johtaja tarjosi vuona 1853 hänelle sopimusta esiintyä Pietarin liepeillä sijaitsevassa Pavlovskissa. Sekin oli kesäinen huvittelupaikka, jonne valssit sopivat hienosti. Konsertit pidettiin paikkakunnan asemahallissa, jonka rakentamiseen oli saatu idea Lontoon vastaavasta rakennuksesta. Paikasta tuli hyvin suosittu, konsertteja pidettiin iltaisin toukokuusta syyskuuhun. Straussin orkesteri oli antamassa tuolle paikalle alkusykkeensä.

Itseni kannalta tässä on kiinnostava seikka. Nimittäin yhdellä suosikkirunoilijallani Osip Mandelštamilla (1891-1938) on tuohon Pavlovskin asemarakennuksen konsertteihin liittyvä runo (vuodelta 1920). Hänen perheensä asui siellä Puolasta muutettuaan ja hänellä on paikasta lapsuusajan muistoja. Hän kertoo käyneensä pikkupoikana äitinsä kanssa siellä konserteissa.

Straussin luoma tanssiaisbuumi toi osaltaan vaikutuksensa kaupunkikulttuurin kehittymiseen. Valssit alkoivat soida puistokonserteissa, sitten katujenkin varsilla. Kahvilakulttuuri alkoi kehittyä. Musisointi sai erilaisia muotoja. Oli visuaalisesti näyttäviä esityksiä, suuria yleisömääriä vetäviä tapahtumia. Pariisissa Jardin Mabille veti yleisöä. Se ruokki kyllä samalla myös prostituutiota. Jalka alkoi nousta yhä rivommin Can-Canin tahtiin.

…

Turgenev asui Bougivalissa elämänsä loppuun. Matkustaminen Venäjälle oli nopeutunut siinä määrin, että hän kävin kotimaassaan lähes vuosittain. Loppuaikoina liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi, hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin. Hän eli yhä enemmän morfiinin voimalla. Lopullisen poislähdön aiheutti nopeasti edennyt kasvain. Hän kuoli Paulinen käsivarsille syyskuussa 1883. Tämän oma aviomies oli menehtynyt muutamaa kuukautta aikaisemmin. Viimeisinä päivinä Bougivalissa olivat läsnä Paulinen lapset. Myös venäläisiä ystäviä kävi jättämässä hänelle jäähyväisensä. Yksi kuitenkin puuttui – oma tytär. Hän ei ehtinyt ajoissa paikalle. Lopulta arkku kuljetettiin näyttävästi junasaattueessa Pietariin.

Pari viikkoa ennen poislähtöään Turgenevilla oli Paulinelle vielä yksi toive. Käsi ei enää taipunut kirjoittamiseen ja hän pyysi Paulinea kirjoittamaan muistiin viimeisen kertomuksensa, jota hän oli kypsytellyt mielessään. Hän halusi sen sanella, mutta vastaan tuli kieliongelma. Aluksi hän ajatteli tehdä sen venäjäksi, sillä Pauline osasi sen verran venäjää. Hän itse kuitenkin luopui siitä, koska pelkäsi alkavansa liikaa hioa tyyliä. Lopulta sanelusta tuli monikielinen. Hän käytti kieliä, joita he molemmat osasivat: ranskaa, saksaa, espanjaa, englantia ja italiaa.  Venäjääkin taisi tulla hieman mukaan. Paulinen tehtävä oli luoda kertomuksesta ranskankielinen versio, jonka hän sitten luki Turgeneville kokoavasti. Se oli oikeastaan hyvä päätös sille yhteiselle taipaleelle, jota he olivat kulkeneet kosmopoliittisen kulttuurin maailmassa.

Tämä novelli lopulta julkaistiin, mutta se melkein tyrehtyi Paulinen palkkiopyyntöön. Hän siis tavoilleen uskollisena piti kiinni periaatteestaan. Myös tekstin aitouden selvittäminen vei oman aikansa.  Novelli on nimeltään Un fìn  - ”Loppu”. Elämänsä loppuvuosinaan Turgenev kirjoitti paljon minikertomuksia, joita kutsutaan proosarunoiksi. Olen joskus itsekin kirjoittanut yhdestä. Se on vuodelta 1878 ja löytyy täältä.  Tuo Un fin  on yllättävän pitkä ottaen huomioon sen syntymisvaiheet. Olen sen lukenut mutta ei minulla ole siitä mitään kommentoitavaa. Nähdäkseni Turgenevin sairaudet ja niiden aiheuttamat houreet kyllä heijastuvat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa.

Pauline eli vielä 27 vuotta. Hän jatkoi opetustyötään lähes elämänsä loppuun saakka. Myös sävellystyö jatkui ainakin 80-luvulla. Hän oli monella tapaa näkyvä persoona. Muun muassa Pjotr Tšaikovski kävi häntä tapaamassa Pariisin matkallaan. Loppuvuosina kaihi alkoi haitata näköä, reumatismi kirjoittamista. Päiväkirjaansa hän kuitenkin teki huomioita elämänsä loppuun. 

Pauline Viardot noin vuonna 1900

…..

Kosmopoliittinen kulttuuri oli kansainvälisyyttä. Ihmiset nähdä ja kokea enemmän. Ei se lopulta paljon syvempää ollut, vaikka on niitäkin, jotka ovat pyrkineet näkemään tiiviimpää eurooppalaista identiteettiä. Ivan Turgenev halusi eurooppalaisempaa Venäjää. Hän vastusti vanhoillista tsaarin valtaa ja hallintoa.  Hän toi länsieurooppalaista kirjallisuutta Venäjälle, taisi tehdä myös venäjännöksiä.  Mutta ennen kaikkea hän oli lännessä venäläisen kulttuurin lähettiläs. Kysyntää oli. Kääntäminen sujui niinkin, että Turgenev teki raakakäännöksen, joka sitten stilisoitiin. Esimerkiksi Louis Viardot’lla on olemassa venäjästä tehty ranskannos, vaikka hän ei osannut edes venäjän kirjaimistoa. Kyseessä on jokin novelli. Turgenev siellä on ollut takapiruna.

Euroopassa koettiin venäläisen kulttuurin esiinmarssi, sekä kirjallisuudessa että musiikissa. Sitä seurasi skandinaavikirjailijoiden, kuten Henrik Ibsenin, Bjornstjerne Bjornsonin ja August Strindbergin suosio. Heidän näytelmiään esitettiin 1890-luvulla ympäri Eurooppaa. Sitä Figes pitää eurooppalaisen kosmopoliittisen kulttuurin huipentumana.

Kirjallisuuden kääntäminen Euroopan valtakieliin englantiin, ranskaan ja saksaan kasvoi huomattavasti. Italialaista, puolalaista ja espanjalaista käännöskirjallisuutta tuli markkinoille solkenaan, sekä tietysti venäläistä ja skandinaavista siinä ohessa.

Tuon kansainvälisen hengen kaatoi lopulta vuosisadan lopulla vahvistunut kansallisvaltioidentiteetti. Siitä oli monia merkkejä. Yhtenä pienenä merkkinä kansallisen ajattelun kasvusta oli syntynyt kiista käännöskirjallisuudesta. Kun kirjallisuuden käännöksiä alettiin julkaista yhä tiheämmin, niin kansallisvaltioissa alettiin kantaa huolta oman kansallisen kirjallisuuden tilasta.

Suurempana osoituksena kansallisen identiteetin tarpeesta oli se, että monille taiteilijoille alettiin rakentaa joskus suureellisiakin muistomerkkejä. Esimerkiksi Turgenev ehti ennen omaa poismenoaan olla aktiivisesti mukana läheisen ystävänsä Gustave Flaubertin patsashankkeessa. Lisäksi ympäri Eurooppaa mukaan tulivat suurten taiteilijoiden vuosipäiväjuhlat, alkaen Schiileristä, Shakepearesta ja Dantesta. Sitten oli liioitellun suuria julkisia hautajaisia. Venäjältä esimerkiksi käyköön Turgenevin kuolema. Junan tuodessa hänen maallisia jäännöksiä kotimaahan, niin radan varsille ja varsinkin väliasemille kokoontui aivan spontaanisti lähes koko paikkakunta kunnioittamaan suuren henkilön muistoa. Turgenevin toiveena oli päästä viimeiseen lepoon kirjallisuuskriitikko Belinskin läheisyyteen, mikä vaati erityisjärjestelyjä.

Dostojevski oli menehtynyt jo vuonna 1881 ja tuolloin hänestä oli jo alettu rakentaa eräänlaista venäläisyyden profeettaa. Varsinaisena alkusoittona sille oli ollut hänen edellisenä vuonna pitämänsä puhe Aleksandr Puškinin patsaan julkistamisseremonioiden yhteydessä. Lopulta Turgenevin merkitys alkoi niin Venäjällä kuin Euroopassa yleensä hiipua. Euroopassa suosiota alkoivat nostaa Dostojevskin ja Tolstoin kaltaiset suuret näkijät.

Suurista eurooppalaisista hautajaisista Figes tuo kaksi huippuesimerkkiä. Victor Hugo’n hautajaiset pidettiin kesäkuussa 1885. Nietzsche piti niitä ”mauttomuuden orgioina”. Suuren poliittisesti aktiivisen tasavaltaa kannattaneen kirjailijan arkku oli nostettu valtavan katafalkin päälle Riemukaaren alla. Hänen ruumiinsa haudattiin suurmiehille tarkoitettuun Pantheoniin. Siellä lepäsi mm. Voltaire, mutta Hugo haudattiin sinne pitkän hiljaiselon jälkeen. Tuo muinaisen Rooman kulttuuria jäljittelevä paikka otettiin tavallaan uudelleen käyttöön. Myöhemmin sinne on haudattu tai siirretty muitakin historian suurhahmoja. Kosmopoliittisen 1800-luvun kirjailijakaartin edustajana siellä lepää myös vuonna 1902 menehtynyt Emile Zola.

Victor Hugo nousi kuolemansa myötä lähes kansallispyhimykseksi. Hänen teoksiaan julkaistiin uudelleen, niitä löytyi käytännössä hyllyittäin jokaisesta pienestäkin kirjakaupasta ja julkisista kirjastoista. Koululapset pantiin lausumaan hänen runojaan ulkoa. Oppikirjoissa kerrottiin hänen pakolaisvuosistaan ja hänen toimintansa esiteltiin moraalisena ohjenuorana tasavallan periaatteille.

Kun Hugon hautajaispäivänä koko Ranska hiljentyi, niin Italiassa vuonna 1901 Giuseppe Verdin hautajaisten yhteydessä tammikuussa 1901 muisteltiin säveltäjämestaria vielä massiivisemmin. Vielä kolmantena päivänä 300 000 surijaa täytti Milanon kadut ryhtyen spontaanisti laulamaan esimerkiksi Nabucco-oopperan hebrealaisten orjien kuoroa Va pensiero. Kuvaavaa on, että oopperan ensiesitys oli  vuonna 1842, ja vasta Italian yhdistymisen jälkeen tuo laulu nousi symbolin asemaan.

Vähemmän tunnettu hahmo on Belgian flaamilainen kirjailija Hendrik Conscience. Hänen kuolemansa vuonna 1883 nosti pintaan ranskalaisen kulttuurin paineessa eläneiden flaamilaisten kansallistunnon. Hautajaisia vietettiin sekä Antwerpenissa että Brüsselissä. Moniin flaamilaisiin kaupunkeihin pystytettiin kirjailijan muistomerkkejä tai nimettiin hänen mukaansa katuja, puistoja ja aukioita.

…

Kuva pietarilaisesta Samoilovien kotimuseosta

Kosmopoliittisen Euroopan loppukaneetti tuli yllättäen Venäjältä.  Kyseessä oli Sergei Djagilevin baletin tulo Pariisiin - kosmopoliittisen Euroopan kehtoon  - vuonna 1908. Sen ehti myös Pauline Viardot vielä nähdä. Hän oli ollut 1830-luvulta lähtien ollut mukana eurooppalaisen kulttuurin sykkeessä. Sergei Djagilev yritti tuolloin käydä tapaamassa Viardot’ta, mutta se ei onnistunut. Hänen isänsä oli tavannut Paulinen 70-luvulla.

Tätä kirjoittaessani kuulin radiosta puhuttavan Djagilevin baletista ja tarkemmin ottaen säveltäjä Igor Stravinskista. Toimittaja totesi Stravinskin inhonneen Richard Wagneria. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta taisi kutsua tätä pöyhkeäksi. Mainitsen sen nyt, koska minulle jää Wagnerista tähän kulttuurilliseen kokonaisuuteen ainakin jonkinmoinen särö. Ja sekin johtuu lähinnä siitä, että Wagnerin musiikista olen pitänyt, mutta tuon ajan ”positiivisen sankarin” Turgenevin lukemiseen ei ole tahtonut löytyä vetoa. Eikä minua erityisemmin innosta Rossinikaan, jonka musiikilla nuori Pauline Viardot lumosi Pietarin ja muita Euroopan keskuksia. Heidän molempien elämänurat olivat kuitenkin häikäisevän työteliäitä. Jokin polte heitä ajoi eteenpäin. Sitä kaipaisin paitsi itselleni myös omalla henkiseen taantumaan hiipuvalle ajallemme.

Ivan Turgenevin muistomerkki Pietarissa