Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini
sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan
Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti
sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä
hissiä ei ollut. Aivan tuon tuon
rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen
luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan
Nevskille.
Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna
vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen
puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.
Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.
Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan
ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien
käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii
kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla
kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri
ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.
Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule. Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.
Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt
Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun
oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti
Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä
myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija
Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava,
että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne
astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on
vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki
kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.
 |
| Petrischule |
Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain
ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka
kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea
kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin
tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat
sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan
viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen
siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.
Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden
ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun
toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän:
siitä tehtiin ateismin museo.
Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin
muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä
sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta
väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen
vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään
pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet
henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta
aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi
mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin
kirkkona ja urkukonserttisalina.
Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman
epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin
luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä. Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli
kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta
viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja
Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin
puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann
Wolfgang von Goethen pysti.
Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani
osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät
mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin
itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle
tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan. Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita
urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.
Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli
Moskovasta. Hän on suhteellisen nuori
kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää
mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on
useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole
täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä
sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa.
Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat
Porthan-urut.
Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli
mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia
kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle
ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin
jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama
halukas joutui jäämään ulkopuolelle.
Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne
ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen.
Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa
käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä
korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.
Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.
Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon
virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä.
Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle
oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä
kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun
alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti
hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä
suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon
ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen
jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.
Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni
ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori
eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä
asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi. Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi,
niin kysymyksiäkin riitti.
Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja.
Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin
soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana
urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös
Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa,
että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun
perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000
eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri
kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin
painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman
nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan
solisti selvisi konsertistaan yksin.
Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei
uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen.
Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.
…
Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia
vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.
Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman
mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina
kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään
kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin
katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se
vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia.
Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta
ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia.
Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.
Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta
se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta
varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi
parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin
alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno
ratkaisu.
Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei
esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo
kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se
saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset
urkumusiikin harrastajat.
Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja
ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta
Messe pur les Paroisses). Se oli
solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja
hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.
Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian
Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia
ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella
kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää
samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.
Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima
päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa,
lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.
Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne).
Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole).
Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan
ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu
melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.
Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto
oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli
todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin
hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.
Farandola soi
jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja
crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus
nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.
Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki.
Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat
arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä
kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä
liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina.
Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen
sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.
Mielestäni nyt kuultu Koraali
nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia,
mitä olen kirkossa kuullut. Siinä oli
oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa,
suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas.
Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta
kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On
sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa.
Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin
tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.
Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa
voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet
jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo
rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen
tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.
Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I.
Allegro vivace ja II. Allegro
cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui
uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta
välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta.
Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli
illan paras numero.
Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on
kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan
hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat
taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä
vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa
striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.
Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin
myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin
tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.
Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa
jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa
on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on
tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.
Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti
esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi,
että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin.
Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa
kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin
musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan.
Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia
soitettaisiin ranskalaisittain. Tuo oli
mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä
erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.
Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin
Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.
…
Kirkon historiasta
Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä,
siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen
vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan
kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.
Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo
vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin
vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin
saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko
otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä. Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin
siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön
kasvavaan määrään.
Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen
koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja
käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia
peruskorjauksia.
Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin
huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön
uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen
pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian
saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin
vahvistamaan.
Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) –
tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta
puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista
basilikaa ja venäläistä klassisismia.
Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):
”Yrittäessään luopua
klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka
samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)
Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander
Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten
muotojen voimattomuutta”.
Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin
1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska.
Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien
Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.
Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista
Würthenbergistä. Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm.
Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat. Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon
mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.
Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on
nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän
lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne
remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu
1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter
-urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan
että kooltaan. Muistaakseni opas kertoi,
että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin
kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000
henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.
Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin
luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain
itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.
Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta
laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin
myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862
seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna
1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi
huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus
konfiskoitiin.
Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes
koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona
jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi
pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin.
Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin
vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle.
Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti
saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen
sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin.
Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt
tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä
nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron
alttaritauluista. Jo 1700-luvulla
ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija
Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543)
maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta. Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa
sen sulkemiseen asti. Olen lukenut, että
tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan
siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan
vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma
kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja
siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan.
Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon
maalauksen jäljennös.
Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui
vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun
kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät
hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan
filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet
jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää.
Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei
kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on
Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme
osannut kertoa mitään.
Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta
sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin
restaurointitöissä paljon apua. Rakennus
saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan
hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo
julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä
restauroinnin kohteita.
Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo
kertonut. Ne on kuitenkin saatu vasta
2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna
1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat
ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa,
joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa
kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi
Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa
oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche
osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei
ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli
200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin
yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista
seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.
Kirjallisuutta
Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo,
eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava
1994.
Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018
Друзь Александр:
Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti