SELLO
Tämä juttu on jatkoa edelliseen. Sellon, viulun, pianon ja
laulun finalistit ovat tiedossa. Itse asiassa finaalit ovat tänään jo alkaneet.
Tarkoitus oli käsitellä finaalin asetelmia, mutta juttu hieman viivästyi.
Tänään seurasin sellofinaalia, jossa soittivat Senja Rummukainen ja Yibai Chen.
Kuittaan alempana illan soiton muutamalla kommentilla. Keskityn pääosin toisen
kierroksen eli välierän (semifinaalin) suorituksiin. On minulla muitakin
kilpailusta mieleen nousseita asioita.
Se että Senja Rummukaisen onnistui päästä finaaliin, oli
minulle pieni yllätys. Syynä lienee sekin, että muiden sellistien suoritukset
jäivät minulta vähäiselle seurannalle ja odotin heiltä parempaa. Senja oli vuorossa
ensimmäisenä ja hän soitti mielestäni hienosti. Erityisesti viehätti sekä
semifinaalissa että alkuerässä hänen ohjelmistonsa vaikeus ja haastavuus.
Semifinaalissa olisin odottanut eräisiin ohjelmanumeroihin hieman vankempaa ja voimallisempaa otetta. Kun sitten satuin
kuuntelemaan myös Senjan jälkeen vuorossa olleen Yibai Chenin esitykset, niin
aloin heti epäillä Senjan jatkomahdollisuuksia. Chen on vasta 17-vuotias ja hän
soitti mielestäni aivan mahtavasti ja aloin uskoa, että Chenin tasoisia löytyy useita.
Lopulta myös Chen pääsi finaaliin, mutta muita finalisteja en ole seurannut
lainkaan. Ne muutamat suoritukset joita seurasin jättivät kyllä sitten sen
verran toivomisen varaa että aloin epäillä, josko Senja sittenkin pääsee. Ja
niinhän siinä sitten kävi.
Kommentoin hieman Rummukaisen ja toisaalta Yibai Chenin alkukierroksen
ja toisen kierroksen suorituksista. Senjasta totea, että mielestäni hänellä oli
todella vaativa ohjelmisto. Se oli hänen etuna. Hän on teknisesti taitava ja
uskaltaa ottaa haasteita. Muilla tuntui
sello soivat kauniimmin ja vakaammin.
Senjan sello ei välttämättä soinut niin täyteläisen vahvasti.
Aloitan Yibai Chenista. Chen soitti aluksi Beethovenin sellosonaatin nro 4 C-duuri. Sitä
seurasi Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti
d-molli (op. 40). Ne olivat vahvoja näyttöjä. Nuorelta kaverilta löytyi
voimaa ja jäntevyyttä, mitä suomalaiselta tuntui tuolloin puuttuvan. Chenin
soittotekniikka sai minut vakuuttuneeksi. Haastavimmatkin kohdat olivat varmoja
ja hänestä huokui vapautuneisuus. Hiljaakin soitettaessa sellon ääni soi
tasaisena ja varmana. Viehätyin myös
sidosteisuudesta, soitosta löytyi legatomaista kerrontaa, kun taas mielestäni
Rummukainen jätti hieman kylmäksi.
Taisin kyllä antaa Chenille nuoruudesta lisäpisteitä.
Nimittäin kuuntelin Rummukaisen ohjelmiston uudelleen eikä se niin huonoa
ollut. Kyllä hän on tekniikaltaan aivan
loistava. Tulkinnallisesta voimasta saattaa tulla hänen kompastuskivensä. Tämä
on puhdas amatöörimäinen heitto.
Alkuerässä Rummukaisen aloitusnumerona oli Luigi Boccherinin
sonaatti a-molli. Oli minusta oikein mainio aloitus. Sitten seurasi Bachia ja
muuta. Tuosta muusta löytyi varsinainen helmi. Se oli Esa-Pekka Salosen
soolosellolle sävelletty "Knock,
breathe, shine". Aivan huikea moderni sävellys, jonka Rummukainen
soitti erityisellä antaumuksella. Ihastuin siihen välittömästi. Se poikkesi
edukseen myös muiden kilpailijoiden ohjelmistosta. Mielestäni Rummukainen
osoitti sen kautta tuomaristolle teknisen taitavuutensa. Esityksen jälkeen
kamera siirtyi tuomaristoriviin. Siellä supateltiin, ajatuksia vaihdettiin
vilkkaasti. Nähtävästi sävellyksessä oli jotain erityistä, toivottavasti myös
tulkinta sai huomiota.
Semifinaalissa vastaava tekninen huipennus oli viimeisenä
numerona esitetty David Popperin Elfentanz
opus 39. Olen muutaman version käynyt youtubessa katsomassa ja eniten
tykkään Mstislav Rostropovichin versiosta. Saman tasoiseen ei Rummukainen
yltänyt mutta vertailu häneen onkin kohtuutonta. Kaikki muutkin Rummukaisen
ohjelmanumerot olivat loistokkaita, niistä Šostakovichin sonaatti opus 40
teki erityisen vaikutuksen. Mielestäni nuo pienimuotoiset uutta musiikkia
edustavat sävellykset ovat Rummukaisen ominta aluetta. Siitä varmistuin
kuunneltuani hänen finaaliesitykset.
On huomattava, että toisella kierroksella oli mukana vain
kaksi naista ja he molemmat selvisivät kuuden soittajan finaaliin.
Helsingin Sanomat ovat uutisoineet
Rummukaisen semifinaalimenestyksestä. Siinä on mainittu myös tuo Esa-Pekka
Salosen sävellys ja sen synnyttämä huomio.
Esitän nyt hieman vertailua Rummukaisen ja Chenin
finaaliesityksistä. Orkesterin kanssa soitettaessa yllä oleva käsitykseni
vahvistui. Tuntuisi, että Rummukaisen vahvuudet on muualla kuin laajoissa konsertoissa.
Tosin nuorten sellistien tilanne oli hyvin vaikea. Rummukainen esitti Tšaikovskin
Rokokoo-muunnelmat. Se on vain noin
puolen tunnin sävellys, mutta hyvin tiivistunnelmainen. Palautumisaikaa toiseen
numeroon - Antonín Dvořákin sellokonserttoon
ei ollut. Lisäksi kapellimestari kiusasi kilpailujaa odotuttamalla solistia
turhaan yleisön edessä. Mielestäni Rummukainen paransi konserton edetessä
soittoaan. Olin kuulevinani siellä yhtä sun toista mutta en niihin nyt puutu.
Yibai Chen aloitti myös Rokokoo-muunnelmilla
ja jatkoi sitten Sergei Prokofjevin sellokonserttoon.
Hän osasi ottaa yleisönsä, sai mielestäni aikaan jäntevämmän kokonaisuuden.
VIULU
Viulufinaalin pitäisi kai olla kahden kauppa. He ovat
28-vuotias Marc Bouchkov Belgiasta ja 30-vuotias Sergei Dogadin Venäjältä. He
tuntuvat varmimmilta ja esimerkiksi netissä he näyttävät saaneen eniten
huomiota. Edellisessä kirjoituksessani
heitä jo käsittelin ja nimesin heidän rinnalleen suosikeiksi vielä kaksi muuta
hienoa soittajaa, jotka ovat 26-vuotias tšekki Milan Al-Ashhab ja 24-vuotias yhdysvaltalainen
Mayomi Kuragawa, jolla on taustat Japanissa. Siinä mielessä arvioni on mennyt
nappiin, että tämä nelikko on mukana finaalissa. Bouchkov on taitava ja
suvereeni. Hänen sukutaustastaan jo vähän kerroin. Huippumuusikkoja löytyy niin
isän kuin äidin puolelta. Isoisä Robert Buškovin kautta side on myös
ensimmäisiin Tšaikovski-kilpailuihin, joissa tämä edusti Neuvostoliittoa.
Jätän sukutarinat nyt sikseen ja totean, että taso on kova ja tuomaristo –
luulisin niin – lahjomaton ja ratkaisuissaan arvaamaton. Käsittelen vielä
hieman lisää Al-Ashhabin ja Kuragawan esityksiä. Tšekkisoittaja jäikin
edellisessä tekstissä vain maininnan asteelle. Lisäksi nostan esille vielä
viidennen nimen, finalisteista nuorimman eteläkorealaisen Donghyun Kimin (19
v.). On vielä yksi finalisti – 31-vuotias venäläinen Aylen Pritchin. Häntä on
jostain syystä jäänyt minulta täysin kuulematta.
Hieman pitemmän kaavan mukaan aion edetä. Mutta sitä laitan
itseni ensin selkä seinää vasten. Jos yksi olisi valittava, niin laittaisin
kuitenkin rahani likoon belgialaisen Bouchkovin puolesta. Mutta veikkaukseni
ovat menneet kovin usein pieleen. Yhtä finalistia en ole edes kuunnellut ja
kuulemani pohjalta voin todeta, että muutkaan eivät ole vielä paljastaneet
todellisia kykyjään.
Donghyun Kim esiintyi välierässä juuri ennen Sergei
Dogadinia. Heillä oli ohjelmistossa sama sävellys – Sergei Prokofjevin viulusonaatti nro 1. Olin kuuntelemassa
Dogadinin upeaa versiota, kunnes satuin lukemaan netissä erään kommentin, jossa
sitä pidettiin tylsänä. Kommentoijan mukaan juuri häntä ennen esiintynyt Kim
oli luonut paljon mielenkiintoisemman tulkinnan, vaikka kaveri on vasta
19-vuotias. Tuolloin Donghyun Kimin esitys oli minulla vielä näkemättä. Päätin
samalla kaivaa sen esille ja katsoa jälkijunassa. Todettava on, että
mielenkiintoisen version hän oli luonut ja muutkin numerot häikäisivät
omaperäisillä tulkinnoillaan. Lisään kuitenkin, että ihailen kovasti Dogadinin
soittoa enkä itse pidä hänen tulkintojaan tylsinä.
Aluksi on todettava,
että nuoruus ei haitannut, Donghyun Kim oli yleisön edessä rohkeasti omana
itsenään. Hän oli vaatimattoman oloinen soittaja mutta oli sisäistänyt
soittamansa kappaleet. Persoonallisuus oli piilossa mutta se pääsi tarvittaessa
esille. Musiikille tuli samalla enemmän tilaa, kun turha uho puuttui. Siksi hän
on solistina mielenkiintoinen ja 19-vuotiaaksi yllättävän kypsän oloinen.
Jonkinlaista salaperäisyyden leimaa olin hänessä huomaavinani.
Viulussa oli oikein hieno
sointi. Hän soitti tasaisemmin kuin esimerkiksi Dogadin. Jokaisesta sävelmästä
tuntuisi huokuvan sama levollinen linjakkuus. Toki tarvittaessa temperamenttia
löytyy, mutta musiikissa on soittajan persoonaa myötäilevä tasapainoinen
taustavire. Hän ei ole missään vaiheessa kovin ”aggressiivinen” niin kuin eräät
kokeneemmat kilpakumppaninsa, mutta ilmeettömästä olemuksesta purkautuu välillä
yllättävää voimaa.
Välierässä Kim
soitti ensiksi Beethovenin Romanssin
viululle ja orkesterille nro 1, jossa orkesteriosuus oli sovitettu
pianolle. Se oli sellainen lämmittelykappale, joka jätti hieman etäiseksi. Sitä
seurasi Eugène Ysaÿen transkriboima Kapriisi
Camille Saint-Saënsin etydistä opus 52.
Siinä solistilta löytyi heti alkuun yllättävää voimaa ja temperamenttia,
mikä tasaisemman Beethoven-tulkinnan jälkeen sai havahtumaan. Sen jälkeen alkoi
intohimojen vyöry, ulkoinen voima alkoi purkautua myös sisäisenä. Se oli niin
sanoakseni herkkää ja henkistä. Panin merkille soittajan ilmaisulliset kyvyt.
Esimerkiksi jousitremolon sointi oli upeaa.
Loppua kohden tulkinta tuntui yhä hienommalta. Jännite tiivistyi ja
kappaleen intensiteetti pysyi hienosti koossa. Soittaja piti kokonaisuuden
hallinnassaan.
Tämän jälkeen tuli
toinen kapriisi - Fritz Kreislerin Caprice
viennois op. 2. Aloitus oli myös tällä kertaa mallikas. Se sai kuulijansa
mukaan. Lähdettiin liikkeelle pitkin levollisin vedoin, tunteet olivat
tiiviisti läsnä. Kappale kesti vain muutaman minuutin. Se oli aivan kuin valmistautumista
seuraavaan, paljon laajempaan ohjelmanumeroon, joka siis oli tuo yllä
mainitsemani Sergei Prokofjevin viulusonaatti: Sonata for Violin and Piano No. 1 in F Minor, Op. 80. Sitä saatiin nauttia
seuraavat puoli tuntia.
Yritän tiivistää
tunnelmiani. Alkuvaikutelma oli, että Dogadinilla on soittotekniikka paremmin
hallinnassa, se näkyy esimerkiksi pizzicatossa. Samanaikaisesti soitossa oli
vetovoimaa, vaikka toki Dogadin vaikutti ulkoisesti varmemman oloiselta.
Toisessa osassa aloin itse päästä syvemmälle musiikkiin. Jäin siihen tavallaan
koukkuun, sitä oli mielenkiintoista seurata. Soittajan itsevarmuus ja sisäinen
voima alkoi tulla selvemmin näkyviin. Käytännössä se merkitsi sitä, että Kim
toi sonaattiin dramatiikan. Dogadin soitti teknisesti hienosti mutta sisäinen draama
siitä puuttui, minkä puolestaan Kim pystyi tarjoamaan. Seurasin sonaatin
etenemistä kuin jännitysnäytelmää.
Hitaassa osassa
hengästyttävästä olotilasta siirrytään levolliseen syvähengitykseen. Mielikuvat
alkavat maalata maisemaa. Uinutaan jossain kukkanurmella, perhoset lentelevät,
linnut visertävät. Samanaikaisesti sielu lepää, se ei anna ympäristön häiritä.
Mutta ajatukset valtaavat uinuvan mielen. Ulkona on rauha, syvällä sielun
pohjukassa ristiriitaiset tunteet lisäävät omia versojaan.
Rytmin muutokset sujuvat luontevasti. Ja soittajan tekniikkakin
aivan kuin kypsyisi. Rytmin kiihtyessä hän on täysillä musiikissa mukana.
Loppuosa on häikäisevä. Viulu soi vahvan täyteläisenä. Aivan lopussa rauhoitutaan, soitto hiljenee.
Olen mielikuvineni omalla matkallani. Sielu vaikeroi, on tuskaista vaipumista
hiljaisuuteen. Ja niin viulun ääni katoaa, vaivutaan äärettömyyteen. Hetken
kestää hiljaisuus, kunnes runsaistakin runsaammat suosionosoitukset ottavat
tilan haltuun.
Donghyun Kim antoi viululle vallan. Hän on lähinnä nöyrän
välittäjän roolissa. Taituri hän toki on, mutta suurta yleisöä kosiskelevaa
virtuoosia ei tuosta 19-vuotiaasta nuorukaisesta ainakaan vielä saa.
Tuon jälkeen salissa oli soittovuorossa aivan eri
temperamenttia edustava Sergei Dogadin. Luulisin, että Donghyun Kimin esitykset
ovat sen luonteisia, että Dogadinin tyyli ei välttämättä heti sen perään istu.
Tilanne ei kai ollut helppo, mutta kokeneella soittajalla oli ihan muut asiat
mielessä.
Mayami Kanagawan ohjelmanumeroista on aloitettava Ernstin
etydistä ”The Last Rose of Summer”. Se nimittäin oli ohjelmistossa muillakin,
mutta Kanagawan version kuulin ensimmäisenä ja hänen ansiostaan koko sävelmästä
ylipäänsä viehätyin. Kuuntelin sen vielä uudestaan ja vakuutuin, että hänen
versionsa on herkin ja nautittavin. Milan Al-Ashhab soitti sen alkukilpailussa,
Bouchkov semifinaalissa. Molemmat soittivat sen taitavasti osoittaen
virtuositeettiaan mutta ensirakkaus ei ruostu. Kanagawalla oli sydän mukana. Pieni
hymynväre värittää ”tarinaa”. Se tuo
siihen hillittyä tunteikkuutta. Laulukin on varmasti Kanagawalle läheinen,
arvelisin. Se virtuositeettia edustava kohta on hänellä sujuvin ja ihanin.
Youtubessa muuten Hilary Hahn esittää sen maittavasti. Maxim Vengerovin versio
on jo ihan toisenlainen. On
luonnollisesti makuasia laittaa ne keskinäiseen järjestykseen.
Kanagawan välieräohjelmassa ensimmäisenä oli vuorossa Alfred
Schnittken viulusonaatti nro 1 opus 30. Olen Schnittken musiikin suuri
ihailija. Olen hänestä kirjoittanutkin. Kanagawa saa pisteet pelkästä
valinnasta. Hän oli tulkinnassaan jäätävä mutta rehellisyyden nimissä on
todettava, että ei siinä vielä voittajan elkeitä ollut.
Kanagawa on eräänlainen ”tarinan kertoja”. Alkukilpailussa
ihastuin hänen Porgy and Bess
-oopperaan pohjautuvaan Gershwin-numeroon. Tuntui nauttivan itsekin melodioista
. Hän aivan selvästi rohkeni kilpailutilanteessa vielä itse tunnelmoida
sävelmien mukana, mutta hän teki sen niin näkymättömän vienosti ja ujosti,
ettei tuonut itseään liikaa näkyviin vaan antaa musiikille vapauden viedä
kuulijaansa. Sarjan kolmesta sävelmästä tutuimmat olivat Summertime (joka oopperassa esitetään kehtolauluna) ja It Ain’t Necessarily so (”Se olla voi
toisinkin päin”). Tuossa viimeksi mainitussa Kanagawa onnistui todella
hienosti. Olisin halunnut keinua ja loppupuolella myös jammailla mukana.
Milan Al-Ashhab on mielestäni itse varmuus. Hän on
teknisesti taitava, soitossa on hienoja rytmityksiä. Tutustuin hänen
semifinaaliesitykseensä myöhemmin, hieman ennen tämän kirjoittamista. Siinä oli
mukana Maurice Ravelin viulusonaatti nro
2 G-molli (opus 77) ja myös Georges Bizet’n Carmen-fantasia. Ohjelmistonsa hän oli valinnut oman soittotyylinsä
ja vahvuutensa tuntien. Hän on jäänyt kahden näkyvimmän nimen varjoon mutta voi
finaalissa räjäyttää koko potin. Jo ennakolta tuntui, että Maurice Ravel on
aivan häntä varten, samoin Bizet’n Carmen-fantasia.
Aloituskappale oli suoraan sanoen villi (Adam Skoumal: Djinnia). Sen jälkeen Pjotr Tšaikovskin
Sérénade mélancolique (op. 26) luo
aivan toisenlaisen tunnelman. Siinä hiljennytään romantisoimaan. Se ei ehkä ole
ihan ominta aluetta soittajalle, mutta taitavasti hän vie kappaletta eteenpäin.
Painotukset ja pehmennykset toimivat. Punainen lanka on kyllä hallussa, mutta
minun mielestä vähän ”mekaaniselta” ja samalla hengettömältä se välillä
kuulostaa. Siihen syynä lienee sekin, etten jostain syystä erityisemmin pidä
tuosta kappaleesta. Ainakin kaipaisin siihen kai voimallisempia intohimoja.
Ravelin sonaatti on vaativa. Pieniä teknisiä ongelmia olin
paikoin kuulevani mutta se ei ole mikään ihme. Toisaalta toisissa kohdissa hän
esitteli aivan loistavaa teknistä taituruutta. Hän tuntui olevan omalla
sarallaan.
Carmen-fantasia on loistava. Sieltä alkaa paljastua
todellinen huippu. Sitä oli ilo kuunnella ja olin täysin oopperan maailmoissa.
Muihin vertailtaessa Al-Ashhab ei suoraan sanoen voittajalta
kuulosta. Hän on kuitenkin todella taitava soittaja ja mitä tahansa voi
tapahtua finaalissa. Orkesterin kanssa soitettaessa ollaan aivan uudessa
tilanteessa. Kaikkea hän ei ole vielä itsestään paljastanut. Tuon
Carmen-fantasian kautta hän jo raotti hieman oveaan. Todelliset kyvyt voivat
päästä orkesterin kanssa valloilleen. Yleisö tuntui Milan Al-Ashhabista
pitävän, suosionosoitukset olivat miltei raivokkaan innostuneet. Sali on täynnä
musiikin todellisia tuntijoita ja ystäviä. He tietävät ja vaistoavat.
PIANO
Pianisteja valittiin toiselle kierrokselle kaksi yli normin
eli 14, ja finaaliin pääsi heistä puolet, mikä on yksi ylitse normin. Noista
seitsemästä omana kiintopisteenäni on oikeastaan vain japanilainen Mao Fujita.
Häntä on hehkuteltu netissä, joten muihinkin hän kolahti. Minuun teki hänen lapsekas
olemuksensa vaikutuksen alkukilpailussa. Semifinaalia en paljoa seurannut. Mao
Fujita soittaa tosi vaikeaa ohjelmistoa kuin leikitellen. Sisällä tuntuu jokin
moottori vievän häntä eteenpäin. Nöyrä
levollinen hymy seuraa suorituksia, olivat ne kuinka vaativia tahansa. On
mielenkiintoista nähdä, miten hän pärjää orkesterin kanssa.
LAULU
Laulua olen seurannut satunnaisesti ja osin valikoiden. Nyt
minua ovat kiinnostaneet eräiden aasialaisten maiden laulajat ja myös muutamat
venäläiset. Tarkemmin sanoen huomioni on kiinnittynyt mongolialaisiin ja
Keski-Aasiasta tuleviin laulajiin. Alkukilpailussa oli mukana yksi iranilainen
sopraano. Hänen suorituksensa kuuntelin.
Ja kyllä äänestä eksoottista sävyä löytyi. Mongolialaiset laulajat
olivat jostain syystä kaikki miehiä. Heistä peräti kolme pääsi toiselle
kierrokselle ja yksi on täysin ansaitusti mukana finaalissa. Muiden valinta
olisi ollut minulle suuren suuri yllätys.
Tuo mongolialainen finalisti on 30-vuotias Enkhbold Ankhbayar. Hänen
äänirekisterinsä tuntuu olevan todella laaja. Matalat äänet soivat kuin
bassolla ikään ja kun siitä noustaan, niin mallikkaasti laulu soljuu. Hänen
esittäessään semifinaalissa Verdin Don
Carlosista olevaa aariaa totesin itsekseni, että kyseessä on todellinen
oopperakyky.
Mongolialaisilla ja myös monilla aasialaisilla on ollut
ohjelmistossa joku omankielinen kansanlaulu. Aina valinta ei ole mielestäni
ollut kovin onnistunut, ei ollut Ankhbayarillakaan. Mutta se oli vain pieni
välinumero, aivan kuin velvollisuudesta mukaan otettu. Hän lauloi kyllä
toisenkin mongoliankielisen laulun. Se oli mahtipontisempi. Siinä hän kykeni
kyllä näyttämään enemmän taitojaan. Pehmennykset olivat hienoja ja kertova
tyyli vaikutti, vaikken ymmärtänytkään siitä sanaakaan. Tässä laulussa hänen
äänirekisterinsä nousi todella ylös.
Venäläinen Gamid Abdulov ei päässyt finaaliin, mutta hän
ansaitsee maininnan. Hän lauloi azerbaidzanilaisen kansanlaulun. Se soi
kauniisti ja on osoituksena laajemminkin tuon seudun lauluperinteestä. Se oli ilo kuulla muuten hieman värittömien
ja mauttomien romanssitulkintojen keskellä.
Venäjää edustava 26-vuotias Migran Agagzanyan on nimensä
perusteella armenialaistaustainen. Hän esittikin armenialaisen kansanlaulun. Se oli mahtava tulkinta. Laulu huokui
armenialaista perinnettä. Ääni soi kauniina, siinä oli oma värinänsä. Hän
esitti myös armenialaisen Sogomon Komitasin laulun. Sen maan musiikkiin on ilo
tutustua. Agagzanyanin ohjelmisto oli
monipuolinen. Hän kykeni esittämään eri tyyppistä musiikkia. Siitä hyvästä
hänet palkittiinkin finaalipaikalla.
Angelina Akhmedova (24 v.) on kotoisin Uzbekistanista. Hän
on välierän perusteella upea laulaja ja hänen kotimaassaan varmasti iloitaan
saavutetusta finaalipaikasta. Hän on koloratuurisopraano ja rullailee oikein
sujuvasti yläilmoissa. Hänen äänensä huokuu Keski-Aasian laulutyyliä, arojen,
autiomaiden ja vuoristoseutujen kauas kaikuvaa kaihoisaa sointia.
Noiden mongolialaisten, keskiaasialaisten ja Kaukasiasta
tulevien ääni tuo näkyviin sen, millaisessa kulttuuriympäristössä he ovat
kasvaneet ja kehittyneet. Siellä on parhaimmillaan hienoa alkuvoimaisuutta.
Toivottavasti he säilyttävät perinteensä voiman ja voivat luoda uraa myös
länsimaisilla ooppera- ja konserttilavoilla sitä rikastuttaen.
Noita laulajia seuratessa nostaisin esille yhden seikan,
josta ehkä hienotunteisuussyistä vaietaan. Tärkeä osa laulua on myös laulajan ulkonäkö ja
konkreettinen laulutyyli eleineen ja ilmeineen. Myös kasvojen estetiikasta on varsinkin
klassisessa musiikissa ja esitystyylissä pidettävä huolta. Näyttää
häiritsevältä ja kiusalliselta, jos laulajan suu on vinossa tai hampaat tulevat
häiritsevästi esille. En viitsi yksilöidä, mutta joskus ilme voi muistuttaa
irvistystä, mutta laulun sisältö kertoo aivan muista tunteista. Loistavakin
tulkinta voi menettää tehonsa jonkun ulkoisen seikan vuoksi. Naiset kantavat
tuosta ulkonäöstä paremmin huolta.
Lopuksi kysyn itseltäni, kuka voittaa. En ole kaikkia
kuunnellut, mutta kuulemani perusteella venäläinen Oksana Majorova (32 v.) on vahvoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti