Nyt jatkan kymmenkohtaista runous-sarjaani. Venäjän
lyriikasta kertyi juttua niin paljon, että esittelin sen erikseen. Toiseen
osaani ajattelin tuoda loput yhdeksän, mutta ei se onnistunutkaan. Päätin
esitellä suhteeni Kiinan klassiseen runouteen pitemmän kaavan mukaan. Ja
tulihan tästä aika pitkä tarina. Kuvat
ovat pääosin peräisin omilta Kiinan matkoiltani.
….
Kiinnostukseni Kiinan klassiseen lyriikkaan on saanut
alkusysäyksensä Pertti Niemisen suomennoksista. Vähitellen kiinnostus on
laajentunut, kun kiinalainen filosofia ja maan uskonnollinen perintö on tullut
tutummaksi. Runous on kannustanut tutustumaan laajemmin Kiinan kirjallisuuteen.
Ajan myötä myös perinteinen musiikki on alkanut kiinnostaa, aina
Peking-oopperaa myöten. Ja myös maalaustaide nousee samasta perustasta. Kaiken
tuon jälkeen paluu vanhojen runojen pariin on entistä innostavampaa. Sidos on
ilmeinen.
Alun alkaen tärkeintä kiinnostuksessani on ollut kiinalainen
maisema ja luonto. On kotipiha ja puutarha, on virtaava joki, jonka rannalla
usein jätetään ystävän kanssa jäähyväisiä. On vuoristo, jonne haetaan
hiljentymään. Katse suuntautuu usein ylös taivaalle, jossa voi havaita
villihanhien suuntaavan joko pohjoiseen tai sieltä pois. On erilaisia värejä,
tai vain harmaata sumua. Aistimailmaa täydentää linnunlaulu, tuulen humina tai
kukkien tuoksu. Sitten runoista nousee
teemoina yksinäisyys, pohjaton suru, maailman ajattomuus. On pieniä yksityiskohtia
mutta katse kääntyy laajempaan horisonttiin. Mutta on sieltä löytynyt myös
ihmiselämän ilon hetkiä. Silloin yleensä nautitaan viiniä ja humallutaan. Mutta
tuntuu kuin siinäkin on aina mukana hieman melankolinen sävy. Vaikka ajan myötä
olen kohdannut paljon myös toisenlaisia tuntoja, nuo ensivaikutelmat tuntuvat
aina maisemakuvasta pilkistävän.
…
Kun noin 15 vuotta sitten menin ensi kerran kiinaan,
kiinnostukseni kiinan kieleen ja kiinalaiseen kulttuuriin sai potkua eteenpäin.
Tässä vaiheessa totean, että en varsinaisesti ole koskaan oppinut lukemaan
kiinaa, kirjoitusmerkkejä olen oppinut mutta nyttemmin ne lähes unohtanut. Pinyin on ollut minun tukenani.
Hankin käsiini kiinalaisia runoantologioita, joissa runojen lukemista helpotti
pinyin-teksti ja joissa oli mukana englanninkieliset käännökset ja selitykset.
Muutamassa kirjassa oli lisäksi cd, joka mahdollisti runojen kuuntelun. Näin
avautuivat alkuperäisten runojen loppusoinnut. Etualalla oli Tang- ja Song-dynastioiden
ajan runous. Vanhempaankin runouteen tutustuin mutta uudempaan vain
satunnaisesti. Yksi kirja edusti Song-dynastian jälkeisiä runoilijoita, siitä
en saanut mitään otetta. Tykkäsin lukea
runoja ääneen, yritin niitä myös vähän kiinan kielisestä asusta suomentaa mutta
se tyrehtyi alkuunsa.
Sen muistan, että vertailin muutamaa Pertti Niemisen
suomennosta alkuperäisiin ja kiinalaisten luomiin englanninnoksiin. Silloin viimeistään. opin arvostamaan
Niemisen taidokkuutta. Hän tuntuu perehtyneen runojen taustoihin.
Kaivoin noita kirjoja aivan tämän juttuni vuoksi esille.
Löysin niistä merkintöjäni. Tuolloin en välittänyt runoilijoiden nimistä. Nyt
huomasin, että tutut runoilijat sieltä löytyivät - oikeastaan ne, joista kerron
alempana. Hieman ristiriitaisin tuntein noita kirjoja selailin. Jälleen kerran
pitkäjänteisyyteni lopahti. Runoharrastus tosin jatkoi suomennosten parissa.
Noiden kiinankielisten runojen parissa kiintymykseni kiinalaiseen
luontolyriikkaan syveni, osa sydäntäni sai otteen perinteisen kiinalaisen
lyriikan sielunmaisemasta.
Aloin myös yhä keskittyneemmin kuunnella perinteistä
kiinalaista musiikkia. Vanhat soittimet tulivat tutuiksi, kuten qin, guqin,
pipa ja erityyppiset huilut (dizi, xiao, xun). Musiikin melankolia vei mukanaan
samaan maailmaan kuin lyriikkakin. Kerran kävin kuuntelemassa, kun eräs
guqin-mestari kertoi soittimestaan ja sen perinteestä. Sain mahdollisuuden
kokeilla soitantaa, se oli yllättävän rankkaa. Myös jousisoittimiin tutustuin,
olenhan teini-iässä soittanut viulua. Kerran lähes ostin kaksikielisen erhun.
Tässä yhteydessä totean, että olen toki lukenut myös uutta
lyriikkaa. Se ei samalla tavalla puhuttele ja keskitynkin nyt perinteiseen
runouteen. Klassisen runon perinne on jatkunut aivan viime vuosiin asti. Olihan
esimerkiksi Mao Zedong erään perinteisen runotyylin arvostettu taitaja.
Mainittava on sekin, että mm. mantšuhallinnon vallan alla Xing-dynastian
aikana on tehty arvokasta työtä vanhan perinteen talteen saamiseksi. Toki
kaunokirjallisuuden suosion kasvu varsinkin Ming-dynastian aikaan (1368-1662)
toi kirjalliseen kulttuuriin muutoksen tuulia, kirjallisuudessa ns.
puhekielinen tyyli pääsi vallalle.
…
 |
| Guilin |
Vaikka alkuun en runoilijanimiin ollut kiinnittänyt
erityistä huomiota, niin myöhemmin kyllä heidänkin elämänvaiheistaan aloin
enemmän kiinnostua. Ketään yksittäistä runoilijaa en kuitenkaan edelleenkään
halua nostaa suosikikseni. Kiinan historia ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat
saaneet runoilijoiden ja heidän tuotantonsa kautta osaltaan konkreettisempaa
alustaa. Näkökulma on siis laajentunut, kiitos Niemisen ja muidenkin
suomentajien runojen taustaselvityksistä.
Monenmoiset Kiinan historiaan
liittyvät tarinat ja kiinalainen mytologia ovat niin ikään tulleet tätä kautta
tutuiksi.
Runojen kirjoittaminen sisältyi vanhaan virkamiestutkintoon.
Näin ollen vanhan Kiinan virkamiehet olivat kaikki myös runoilijoita. Monet
nimekkäimmistä runoilijoista eivät kuitenkaan ole korkeissa viroissa
viihtyneet. He ovat joutuneet epäsuosioon tai muuten vain viinin juonti ja
vapaa elämä tai kenties erakkoelämä on kiehtonut enemmän kuin tuulinen virkamiehen
ura. Ja on muutama, joka ei ole onnistunut virkatutkintoa suorittamaan. Lopulta
kai verrattain harva runoilija ei ole edes pyrkinyt virkamiesuralle. Yleensä
tässä yhteydessä mainitaan Li Bai
(hänestä enemmän alempana). Ja luonnollisesti on myös jokunen naisrunoilija.
Yleistän hieman yksittäisen runon maailmaa. Sieltä voi
erottaa näkökulman tai perspektiivin muutoksen. Kuvataan jotain lähietäisyyden
ilmiötä luonnosta ja ihmiselämästä. Samaan kuvaan tuodaan laajempi
perspektiivi. Katse siirtyy esimerkiksi joelle, taivaalle tai vuorelle. Yksilö
aivan kuin sulautuu maisemaan ja toisaalta esimerkiksi taivaalla lentävät
villihanhet tulevat osaksi ihmisen omaa lähikokemusta. Elämässä saattaa olla
ristiriitaisia tunteita ja usein syvää surua mutta samalla ihminen sulautuu
laajempaan kokonaisuuteen, äärimmilleen ajateltuna maailmankaikkeuteen. Suru tai
muu tunne voi saada laajemmat mittasuhteet tai sitten runon luoma kuva saattaa osoittaa
yksilön pienuuden. Taustalta voi löytää myös buddhalaisen ajatuksen.
 |
| Xuangshan |
Kiinan uskonnollinen perinne tuo oman värinsä runoihin. Sitä
on valaissut nuoremman polven kääntäjä ja buddhalaisuuden asiantuntija Tero
Tähtinen. Runossa - aivan kuin kiinalaisessa maalauksessa - on usein tyhjää tilaa. Se lienee tulee ilmi
tuossa laajemmassa perspektiivissä, jossa ihmisen pienuus tavallaan korostuu. Toinen seikka on perinteeseen erottamattomana
kuuluvat viisaat ja tietäjät. Yksilö esimerkiksi nousee vuoristoon tapaamaan
erakkomunkkia kysyäkseen neuvoa, mutta löytääkin vain tyhjän mökin.
Tuon esimerkin. Se on Pertti Niemisen suomentama Chia Taon
runo Viesti erakolle, jota en ole
tavannut.
Kysyin opetuslapselta männyn
alla,/ hän vastasi: mennyt yrttejä keräämään/johonkin vuorten keskelle,/ mutta
pilvien läpi en näe, minne. (Veden hohde,
vuorten värit, s. 236)
Tässä on toinen esimerkki samasta teoksesta (s. 142).
Kyseessä on runoilija Meng Haoranin muistolle kirjoitettu Wang Wein runo:
Vanha ystävä,
en näe sinua enää./Päivästä päivään Han-joen vedet virtaavat itään/ mutta kun
kyselen Hsiang-yangin vanhusta: / autiot ovat ovat Ts’ai-choun virrat ja
vuoret.
Tämä tosin on luotu kuolleesta ystävästä mutta samaa
perinnettä se noudattaa. Nieminen käyttää nimissä vanhaa kirjoitusasua, mikä
hieman hämää. Tero Tähtiseltä löytyy sama runo ja hän puhuu ”Xiangyangin
vanhuksesta” ja ”Caidzhoun vuorista ja joista”. Lisäksi Tähtisellä on kyse
Jangtse-joesta.
…
Ennen kuin siirryn lähemmin runoesimerkkeihin ja
yksittäisiin runoilijoihin, kerron hieman käyttämästäni kirjallisuudesta.
Luettelo on kirjoitukseni lopussa. Kaksi keskeisintä teosta on syytä todeta
tässä vaiheessa. Pertti Niemisen antologiaan Veden hohde, vuorten värit vuodelta 1988 on koottu Niemisen
aikaisempia runosuomennoksia. Se sisältää myös laajan johdannon ja runojen
kommenttiosion. Teos on ollut minun porttini Kiinan runouteen. Tero Tähtinen on
nuoren polven suomentaja, jonka luontorunouden antologiaan Hiljaiset vuoret, kirkas kuu vuodelta 2016 olen perehtynyt vasta
hiljattain.
Kuten yllä jo totesin, nimiin en ole paljoa tuijottanut, paremminkin
tietyt ajanjaksot ovat kiinnostaneet. Aivan vanhimmat eli Laulujen kirjan runot eivät ole niitä, joihin ensimmäiseksi tartun.
Sieltä kuitenkin löytyy vankkaa pohjavirettä. Vanhimpien runojen luontokuvaus
ja yksinäisyyden tunnot saavat mielen herkistymään. Ajanlaskumme alkuvuosiin
siirryttäessä kiinnostus nousee. Jo 200-400-luvuilla on vastaan tullut helmiä. Taitaa
mennä toistoksi, kun totean Tang-dynastian kausi 618-907 on runouden
kulta-aikaa, ja oikeastaan se on jatkunut siitä muutaman vuosisadan eteenpäin.
Vanhin runoteos on konfutselaiseen kaanoniin kuuluva Shih ching (shijing) eli Laulujen kirja .
Laulut ovat syntyneet vuosina 1100-700 eKr. Toivo Koskikallion luoma
Kalevala-mittaa jäljittelevä suomennoskokoelma on minulle varsin outo ja jopa
kiinalaisuudesta vieraannuttava lukukokemus. Onneksi myös Pertti Nieminen on
luonut teoksesta oman kokoelmansa. Sieltä löytyy ihastuttavaa rakkauslyriikkaa
sekä mm. legendoja ja riittilauluja. Tuon ajan runoilijat olivat vielä anonyymejä.
Ensimmäinen varsinainen suuri runoilijanimi liittyy Zhou-dynastian Taistelevien
läänivaltioiden aikaan 475-221 eKr. Hän on Qu Yuan. Hän syntyi erään
arvion mukaan 343 ja kuoli wikipedia mukaan 278 eKr. Hänen lyriikkaansa en ole
ainakaan tietääkseni tutustunut. Kiinnostavinta tässä yhteydessä hänen
elämäänsä ja kuolemaansa liittyvät myytit. Hän kuului Chun hallitsijasukuun ja
joutui lopulta poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkotukseen Jangtse-joen
pohjoispuolelle. Hänen kerrotaan hukuttautuneen tuohon jokeen. Hänen ruumiinsa
etsimisestä on saanut alkunsa ns.
lohikäärmeveneiden juhla, joka nykyisin on Kiinan kansallinen juhlapäivä.
Päivää vietetään kuukalenterin viidennen kuun viidentenä päivänä. Meidän
kalenterimme mukaan se on yleensä kesäkuussa. Tuolloin järjestetään
lohikäärmevenekilpa-ajot ja syödään erityistä pyramidinmotoista zongzi-riisikakkua.
Lohikäärmeveneet kuvastavat yritystä pelastaa runoilija ja noiden kakkujen
avulla yritetään saada kaloja jättämään runoilijan ruumis rauhaan. Minulle tuo
tarina kertoo ainakin sen, kuinka tärkeä asema runoilijoilla on ollut Kiinassa
jo vanhastaan.
Qu Yuan on yksi Chu ci
-kokoelman eli Chun laulujen kirjoittaja. Ne on kirjoitettu noin 500 vuoden
aikana ajanlaskumme taittuessa alkuun. Ne on luotu etelässä ja Pertti Seppälän
mukaan (Kiinan kulttuuri -teoksessa)
ne edustavat Laulujen kirjaan verrattuna
romanttisempaa perinnettä. Siellä on šamanistisia sävyjä ja myös jatkuva
sodankäynti on jättänyt niihin leimansa. Laulujen kirjaan on heijastunut
optimismi ja kukoistava valtakunta, Chun lauluissa on jo epätoivoa, yhteys
hallitsijaan on poikki. Seppälää lainaten siellä on kuultavissa ”virasta erotetun
ihmisen uhmakas ääni”. Noita virasta erotettujen elämäntuntoja saamme lukea
enemmän myöhempien vuosisatojen runoista.
Meidän ajanlaskumme
aikana ensimmäinen keskeinen ja minunkin tuntema runoilijanimi on Tao Yüan-Ming (Yuanming, myös Tao Qian;
v.365-427). Hänen lyriikkansa on tullut tutuksi paitsi Pertti Niemisen
kokoelmista, myös Tero Tähtiseltä. Niemisen suomentamat Palaan asumaan maaseudulle ja yksi osa runosarjasta Viiniä juodessa löytyvät myös Tähtisen
luontoruno-kokoelmasta Hiljaiset vuoret,
kirkas kuu (s. 48-51). Edellisen otsikkona Tähtisellä on iskevämpi Palaan peltojen keskelle. Hän on
selvittänyt kiinnostavasti käännöstensä taustoja ja sanavalintoja. En ala Niemisen
ja Tähtisen tuotoksia nyt tarkemmin arvioida, siihen eivät taitonikaan taida
riittää. Kiva niitä on kuitenkin verrata. Se paljastaa taas kerran hieman myös
sen, millaista salapoliisintyötä klassisen kiinalaisen runouden lukeminen on.
Totean sen verran, että Tähtisen etuna on vahvempi kielellinen perusta ja
nykyajassa mitaten tuoreempi tulkinta, Niemisen suomennoksista puolestaan
aistin runoilijan äänen. Tao Yüan-Mingin lyriikasta aistii runoilijan herkän luontosuhteen.
Myös yksinäisyyden ja vaatimattoman elämäntavan tunnot nousevat sieltä pintaan.
Meng Haoranin nimi
(689 -740) tulee vastaan muutamassa runossa. Hän on ollut monelle esikuvana. Toistaiseksi
hänen lyriikkansa on jäänyt minulla vähälle huomiolle. Hän on luonut ns. vuoristorunoutta. Nyt
vanhoja kirjasia selatessani huomasin, että olen aikoinani siihen tutustunut
englanniksi. Samaa voin sanoa Wang Weistä (701-761). Oikeastaan häntä
olen yrittänyt ymmärtää myös kiinaksi. Eräitten vanhojen merkintöjeni
perusteella olen joskus ponnistellut ahkerasti parin Wang Wein runon parissa
mutta ei siitä kuitenkaan ole paljoa mieleen jäänyt. Toistaiseksi tuntemukseni
hänen lyriikasta on vähäistä mutta uskon sen korjaantuvan.
Pertti Seppälä on suomentanut laajalti Wang Wein runoutta ja
kertonut hänen elämänvaiheistaan. Wang Wei oli myös maisemamaalari ja pipan
soittaja. Hän oli sekä virkamies että erakkomunkki. Hän pyrki työuransa lomassa
viettämään mahdollisimman paljon aikaansa vuorilla yksinkertaista elämäntapaa noudattaen.
Seppälän mukaan hän oli tavallaan osa-aikainen erakko. Vaimonsa kuoltua hän ei
mennyt uusiin naimisiin ja keskittyi buddhalaisuuteen. Seppälä on käsitellyt
mm. radiossa laajemminkin erakkomunkkien elämää. Ja olenpa käynyt häntä kuuntelemassa
myös yleisöluennolla.
Vuosina 701-762 elänyt Li
Bai (Li Po, Li Bo) on kai
kansainvälisesti tunnetuin vanhan Kiinan runoilija. Häntä on käännetty monille eri kielille ja
Pertti Niemisen esittelytekstin mukaan hänestä on julkaistu Euroopassa
elämäkertoja. Tuon voin vahvistaa, sillä
olen hankkinut hänestä tehdyn venäjänkielisen elämäkerran. Kiinnostava se toki
oli, mutta en kyllä saanut sitä luettua loppuun saakka. Hänen elämänvaiheittensa
yksityiskohtainen selvittely alkoi vähitellen uuvuttaa eikä runojen
venäjännösten analyysikaan minulle mitään antanut. Kiinalaiset mainitsevat
hänet muiden aikansa merkittävien runoilijoiden rinnalla mutta eivät aseta
häntä länsimaiden tapaan muiden yläpuolelle.
Li Bai on lukemani
perusteella jonkinlainen runon luonnonlapsi. On niitä, jotka hioivat tarkkaan
tyyliään, mutta Li Bailta kaikki kävi luonnostaan, kun vain mielikuvitus pääsi
lentoon. Hän tuntuu olleen aikansa
romanttinen boheemihahmo, niin ainakin länsimaiset lukijat ovat Niemisen mukaan
hänet kokeneet. Kiinalaisia tuntuu kai häiritsevän hänen moraalinsa. Nieminenkin
vahvistaa, että hän oli juoppo ja irstailija (”kenties murhamieskin”, hän
toteaa). Hän kuitenkin heti lisää, että hän oli ennen kaikkea runoilija. Noita puolia
kiinalaisten on ollut vaikea pitää erillään.
Hän lähti parikymppisenä kotoaan eikä palannut sinne
takaisin. Hän oli aikansa seikkailija ja jopa renttu mutta hän eli myös jonkin
aikaa erakkona. Hän on tunnetuista runoilijanimistä ainoa, joka ei ole
yrittänytkään suorittaa virkatutkintoa. Hän tosin tuli valituksi virkaan
kulttuurialan Hanlin
akatemiassa mutta akateemikon ura loppui lyhyeen, koska hänen vapaa
käytöksensä ja juopottelunsa herätti siinä määrin pahennusta. Li Bain runoutta
sisältyy myös Tero Tähtisen kokoelmaan. Hän toteaa Li Bai olleen räiskyvä
persoonallisuus, jonka värikäs ja suggestiivinen runous puhuttelee edelleen.
Hänen kuolemaansa liittyy romanttisväritteinen legenda. Hän hukkui yrittäessään
humalassa syleillä Kuun kuvajaista Jangtse-joen pinnalta.
 |
| Li Bai |
Itse olen Li Bain luontolyriikkaan ihastunut mutta en sen
enemmän kuin monen muunkaan. Hänen
elämäntarinansa alkoi kiinnostaa ja siitä se lähti. Kun jokin aika sitten
sain käsiini Tähtisen antologian, niin kiinnostus alkoi taas elpyä. Se johtuu
lähinnä siitä, että Tähtisen ja Niemisen suomennoksista löytyy muutama sama
runo. Lisäksi Tähtinen on valinnut kokoelmaansa muutaman hienon pienimuotoisen
tunnelmakuvan. Varsinkin Suru
jadeportailla (s. 93) saa hiljentymään:
Jadeportaille
on tiivistynyt hohtavaa kastetta,/ joka päättymättömän yön aikana kastelee
sukkani./ Lasken ohuen kristalliverhon alas/ ja tuijotan sen lävitse syksyn
kuuta.
Kommentissaan Tähtinen selventää, miltä kristalliverho on
saattanut näyttää. Viimeisen säkeen pitäisi viitata sekä kuunvaloon että
runossa näkymättömään palatsin naiseen. Runoilija ajattelee noita molempia ja
suomentaja on ollut ratkaisemattoman ongelman edessä.
Tarkastelen Niemisen ja Tähtisen kokoelmien neljää yhteistä
runoa. Keskustelua vuoristossa (s.
175) on Niemisen mukaan itse asiassa Tuomas Anhavan alkuperäinen käännös.
Tähtisellä otsikkona on Keskustelu
vuorella (s. 79). Runossa on neljä säettä, jossa kertoja-minä seuraa hiljaa
kuinka persikankukka ui virran mukana kadoten näkyvistä. Viimeinen säe vie
ajatukset äärettömyyteen: ”On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten
ilmoilla. Tähtisen suomennoksessa runollinen ilmaus on kielikuvaltaan hieman
arkisempi. Kun Niemisellä (Anhavalla) noustaan korkealentoisiin sfääreihin,
niin Tähtinen puhuu ”taivaan ja maan” sijaan lakonisesti vain ”toisesta
todellisuudesta”. Samanlaista painotusta on verrattaessa ilmauksia ”sydämeni
rauhassa” ja ”mieleni on tyyni”. Itse ajattelen myös sitä, olisiko tuossa
korkealentoisuudessa kuitenkin enemmän Anhavan vaikutusta.
Seuraava runo on Istun
yksikseni Jingting-vuorella (Niemisellä Ching-tingin
vuorella). Siinä runoilija-minä ja vuori katselevat toisiaan. Tähtisen
suomennoksessa on mielestäni aika keskeinen loppusäe, joka Niemiseltä puuttuu:
”kunnes vain vuori on jäljellä”. Tähtisen suomennoksessa siis runoilija
tavallaan lakkaa olemasta, tai ehkä vain sulautuu maisemaan. Tuo kohta tekisi
mieleni selventää suomentajalta, jos se olisi mahdollista. Jingting-vuorta
kutsutaan runouden
vuoreksi. Tuosta linkistä avautui tällainen kuva.
Nyt vasta tajusin, että olohuoneeni seinällä on sitä paljon muistuttava
vuoristomaisema. Ilmankos sitä joskus unohdun tuijottamaan.
Jäähyväiset Meng
Haoranille keltaisen kurjen tornin luona on seuraava runo, nelisäkeinen.
Tuo otsikko on Tähtiseltä (s. 85), Niemisen versiossa (s. 166) se hieman
poikkeaa. Meng Haoranin olen jo yllä
maininnut. Hänen lyriikkaansa löytyy niin Niemisen kuin myös Tähtisen
kääntäminä. Hän on ollut Li Bain ja Wang Wein arvostettu ystävä ja esikuva.
Keltaisen kurjen torni
on Jangtse-joen varrelle rakennettu rakennus, johon liittyy paljon legendoja.
Sen sijaintipaikalla on yhteys näiden päivien hyvin surulliseen tapahtumaan. Sen
nykyversio sijaitsee Wuhanissa, jossa parhaillaan taistellaan urheasti tai
kenties myös epätoivoisesti korona-viruksen
leviämistä vastaan. Näin olen onnistunut saamaan liitetyksi meidän päiviemme
järkyttävän tragedian tällaiseen ajattomaan aiheeseen. Torni on monta kertaa hajonnut mutta se on
aina rakennettu uudelleen. Nykyisin se on suurkaupungin yksi tärkeä nähtävyys.
Niemisen suomennos on hieman tiiviimpi ja sulavampi. Hän
toteaa kolmannessa säkeessä, kuinka ”Yksinäinen purje häipyy: varjo tyhjään,
jadenvihreään.” Tähtinen on koruttomampi: ”Yksinäisen pursi katoaa hitaasti
sinen sekaan.” Tuohon ”jadenvihreään” kiinnitin ensiksi huomioni. Käännöseroja en havaitse, vaikka Nieminen
jättääkin Yangdzoun mainitsematta.
Loppusäkeessä voi taas havaita Niemisen runoilijan taidot: ”Vain Jangtsen näen,
taivaanrantaa kohti virtaavan.”
Sitten on vielä runo Ystävää
saattamassa (Nieminen s. 160, Tähtinen s. 97). Verrattaessa on kiva
huomata, kuinka samasta runosta saa niin erilaiset versiot, löytämättä
ristiriitaisuuksia. Tästä runosta pidän erityisesti, tällä kertaa ehkä enemmän
Tähtisen versiosta.
Seuraava Tang-kauden runoilijanimi on Po Chü-i (772-846). Pyrin nyt käyttämään hänen nimestään nykyisin
vallitsevaa kirjoitusasua Bai Juyi.
Hänen runojaan olen lukenut Pertti Niemisen kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan. Minulla on vuonna 2015 julkaistu painos,
jonka olen jostakin alennusmyynnistä ostanut viidellä eurolla. Runoilijan
esikuvana on ollut yllä mainittu Tao
Yanming. Hänellä on kyllä myös protestirunoja mutta minut herkistää hänen
kosketuksensa luontoon. Kokoelma saa alkunsa näin:
”Kukka. Ei
kukkaa./ Usvaa – eikä usvaa./ Yösydännä tulee,/ aamun sarastaessa lähtee,/
tulee niin kuin keväinen uni,/ viipyy vain hetken, hetken,/ menee niin kuin
aamun pilvi, etsimättömiin.”
Tuossa tunnelmassa on juuri sitä, mikä saa minut palaamaan
kiinalaisen lyriikan pariin. Runon on suomentanut myös Tähtinen (s. 135), mutta
se ei minua sytytä. Bai Juyi kirjoitti suomentajien mukaan helppotajuisesti ja
runot ovat myös sujuvasti kääntyviä. Tähtisen mukaan niissä on ”koreilematon
olemus”. Hän mainitsee myös hänen buddhalaisuutensa. Bai Juyi vietti elämänsä
viimeiset vuodet Xiangshan-temppelissä Unescon maailmanperintökohteena olevien Longmenin luolien
lähistöllä.
Bai Juyilla on kaksi Niemisen suomentamaa pitempää runoa,
joiden vuoksi olen oikeastaan hänet tähän kirjoitukseeni valinnut. Ne ovat Laulu luutusta ja Laulu loputtomasta murheesta. Luuttu viittaa kiinalaiseen luuttua
muistuttavaan pipa-soittimeen. Kuuntelen paljon perinteistä kiinalaista
musiikkia ja siksikin tuo runo vetää minua puoleensa. Se kertoo tapauksesta,
kun runoilija saattaessaan eron hetkellä haikeana vierastaan kuulee kaukaa
pipan säveliä. He yrittävät yrittämistään saada soittajaa heidän luokseen
soittamaan. Se lopulta onnistuu mutta - kiinalaisen lyriikan numeromystisiä
ilmaisukeinoja käyttäen - vasta ”tuhannen pyynnön, kymmenentuhannen kutsun
jälkeen”. Soittajana on nainen, joka peittää soittimellaan puolet kasvoistaan.
Runossa kuullaan sykähdyttävä kuvaus soitosta ja soittimen kieliä hivelevien
sormien herkkyydestä:
”Paksut
kielet humisivat kuin kärsimätön sade, ohuet kuiskailivat salaa.”
”…sävelet
kietoutuivat toisiinsa, isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan.”
Sitten soittoa verrataan kuhankeittäjän laulun solinaksi.
Kuvataan kuinka ”lähteen vesi syöksyy
kosken tummaan nieluun” Välillä ”tumma suru verhoaa sävelet”. Ja lopussa ollaan
taistelun melskeessä ratsumiehineen ja tikarien kalskahteluineen. Viimeinen
sointu on kuvattu voimallisesti vertauksella ”kuin silkki olisi revennyt”.
Tuon jälkeen soittaja kertoo runossa elämäntarinansa. Se on
loistoa, mainetta, riemua, sotaa, katkeruutta, itkua, vanhenemista. Kertomus
saa myös runoilijan purkautumaan omasta elämästään. Nainen soittaa vielä, nyt
”entistä kiihkeämmin, tuskaisesti”. Se saa kuulijat purkautumaan itkuun.
Loppusäkeissä Bai Juyi viitannee itseensä: ”Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin
virkamies, itki sinisen viittansa märäksi.” Runoon liittyvä kuva löytyy täältä.
Runon Laulu
loputtomasta murheesta taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista
(Yang Guifei). Hänet on
”kanonisoitu” yhdeksi neljästä
kiinalaisesta kaunottaresta. Se on
koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta
kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong
yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta. Tuon
laajan runon Nieminen suomensi vuonna 1990, kun Helsingissä vieraili
kiinalainen kun-oopperaseurue. Se
esitti tuohon tarinaan pohjautuvan näytelmän.
Kirjoitukseni viimeinen merkittävä runoilija on Su Shi, joka on käyttänyt myös nimeä Su Dongpo (1037-1101). Hän on Tähtisen
suosikkeja mutta häneltä myös Pertti Nieminen on julkaissut kaksi kokoelmaa (Sateen jälkeen ja Tuhkapensas ja krysanteemi). Mielestäni Sateen jälkeen on todella hieno eheä kokoelma. Se on laulurunoutta
ja runot todellakin tuntuvat soivan kirkkaana. Kokoelman yhteydessä Nieminen
käyttää runoilijasta vanhaa kirjoitustapaa.
Su Dongpo oli aikansa yleisnero. Hän oli paitsi tuottelias
runoilija, myös kalligrafi ja
taidemaalari. Hän oli yllä mainitun Tao
Yüan-Mingin suuri ihailija.
Yksi laaja runosarja ansaitsee erityismaininnan. Se liittyy
kuuluisaan Punaiseen kallioon (engl. Red Cliff), jonka luona käytiin Kolmen kuningaskunnan perustamiseen
johtanut taistelu vuonna 209 (Punaisen kukkulan taistelu). Su Dongpo teki matkan noille
taistelupaikoille. Hän kirjoitti matkastaan kaksi kirjoitusta (s. 344-348).
Nieminen tosin lisää, että tosi asiassa oikea taistelupaikka oli kymmeniä
kilometrejä idempänä. Se ei kuitenkaan himmennä Su Dongpon suoritusta. Hänellä
on myös laulullinen runo Mietteitä
Punaisella kalliolla (s. 343). Itse olen lukenut tuosta taistelusta ja
nähnyt mm. siitä tehdyn varsin kuvauksellisen ja näyttävän mutta lopulta
hengettömän nykyelokuvan (Red
Cliff). Wikipedian mukaan se on Aasian elokuvahistorian kallein
tuotanto. Olen tainnut nähdä tuosta taistelusta myös perinteisen
Peking-oopperan.
Su Dongpon runojen aiheina on traagisia tarinoita. Yksi
niistä on tarina naisesta nimeltä Panpan. Se liittyy mystiseen pääskytorniin.
Panpanista tuli pääministeri Changin vaimo. Tämän kuoltua hän vietti
loppuelämänsä – lähes kaksikymmentä vuotta – puolisoaan surren yksin
pääskytornissa. Runoilija harhailee ympäristössä, kiertelee puutarhan polkuja
ja löytää vain hiljaisuuden:
Me tuijotamme
menneisyyteen,/ suremme tulevaa aikaa/
ja vertaamme niitä keskenään./ Keltainen torni hohtaa yössä… (s. 336-337)
Su Dongpon runoista löytyy koskettavia havaintoja. Laulu
pajunkukasta (s. 338-339) Päättyy seuraaviin pysähdyttäviin säkeisiin:
”Katso tarkkaan jälkiä maassa:
eivät ne ole pajunkukkia,
eron kyynelten jäljet.”
Kokoelma Sateen
jälkeen tuo monta upeaa lukuhetkeä. Aina kyse ei ole pelkästä romanttisesta
kaipuusta. Runo Avuttomasti humalassa (s. 61) päättyy seuraaviin säkeisiin:
”…Kun heräsin, en löytänyt
sanoja.
Tämä elämä on kuin levoton
pyörretuuli;
milloin sekin
pysähtyy?
Koti lounaassa;
kauan sitten minut sieltä
tempaistiin
ja tyrkättiin
kaakkoon.”
Sävelmään Bodhisattva-muukalaiset
(s. 57) runoilija on luonut seuraavat säkeet:
Tuuli pyörii, henget
ratsastavat,/ pilvet avaavat ovensa./ Myöhäinen yö: kuunsirppi laskee,/
linnunrata kiertyy./ Säpsähdän unessa./ Aamulla kuuluu räystäältä/ sateen
ropina./
Tapaamme huolia vailla;/ jo kauan
olemme jakaneet/ vanhojen päiviemme arkihuolet./ Kaiken jälkeen/ en kaipaa
ihmisten maailmaan,/ihmisten maailmassa/ päivä on kuin vuosi.
…
Liitän kirjoitukseeni vielä muutaman lainauksen Niemisen
antologiasta. Ne kertovat runouden kielikuvien monipuolisuudesta. Kaikki
liittyvät Tang-kauteen.
”…yhden kenraalin maine perustuu/ kymmenentuhannen miehen
kuivuneisiin luihin.” Tsao Sung (s. 267).
Eteläisen Tang-kauden viimeinen kuningas Li Yü purkaa
tuskaansa vaimonsa kuoleman jälkeen (s. 275):
”Krysanteemi avautuu,/krysanteemi
painuu umpeen,/ pohjolan villihanhet lentävät korkealla./ armaani vain ei
palaa./ Oviverholla liikkuvat yksin tuuli ja kuu.”
Runon tyypillisyyttä edustaa nuo villihanhet, jotka kertovat
vuodenajan vaihdosta.
Seuraavat kaksi runoa tuovat naisnäkökulmaa. Ensimmäisen
otsikkona on ”Kaipaan rakasta miestäni” (s. 269). Siinä taitaa kuitenkin olla
sarkasmia. Kirjoittaja on Ko Ya-er,
josta ei paljoa tiedetä.
Takkuisten hiusten solkina
takiaisia. Harvinaistako?/ Puuvillahame on sama, joka ylläni menin naimisiin./ Seesaminsiemenet
pitäisi kylvää; ei ole kylväjää./Hänen pitäisi olla kotona jo, mutta ei häntä
vain näy.
”Syksyn neito” Tu Ch’iu-niang joutui puolestaan 15-vuotiaana
erään keisarin hovissa toimineen jalkavaimoksi. Nelisäkeisen runon otsikkona on
Kullalla kirjailtu puku (s. 237).
Rohkaise mielesi: älä sääli
kultalankaista pukuasi,/ tartu kiinni nuoruutesi vuosiin!/ Auetessaan kukka on
kaunein – poimi se silloin!/ älä odota kunnes oksat on poimittu tyhjiin.
 |
| Yao Danin kirjoittamasta Kiinan kirjallisuuden historiateoksesta |
…
Loppuhypähdys
Loikataan lopuksi nykyaikaan ja hylätään perinteisen
runouden kaavamaisuus. Tämän esimerkin myötä haluan ensiksikin kertoa, kuinka
runous elää edelleen kiinalaisten mielissä. Toiseksi esimerkki kertoo kuinka
eräs kiinan kielen erityisseikka voi tuoda runoonkin uuden yllättävän merkitystason.
Kunhan sen vain pystyy oivaltamaan.
Kiina on ns. toonikieli. Se
mitä toonia puhuttaessa käytetään, vaikuttaa olennaisesti sanan
merkitykseen. Esimerkiksi ”ma” voi
tarkoittaa äitiä, hamppua tai hevosta. Kirjoitusmerkki on jokaisessa
tapauksessa eri. Sanan merkitykseen siis vaikuttaa se, äännetäänkö vokaali
tasaisena korkeana, nousevana, laskevana tai sitten äänne ”koukaistaan” alas ja
heti sitten ylös. Noista tooneista riippuen sanan merkitys voi muuttua. Tooni on
erotettava intonaatiosta, joka koskee lausetasoa. Runossa toonin ilmaiseminen
voi olla joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on laulussa. Tuolloin on
luotettava kontekstiin.
Rauno Sainio on suomentanut nuoren kirjailijan Han Hanin romaanin Kolme porttia.
Alkuteos on ilmestynyt vuonna 2000, suomennos vuonna 2014 (Basam Books). Kyse
on kulttimaineen saaneesta nuorisoromaanista, jonka Han Han taisi tuoda nettiin
pienissä osissa ennen kuin teos julkaistiin kokonaisena. Romaanissa on oiva
esimerkki siitä, miten tooneilla voi kiinan kielessä taitavasti jippoilla. Suomentaja Rauno Sainio on selvinnyt
haasteellisesta tilanteesta hienosti.
Kolme nuorta menee halpaan ruokalaan syömään ja havaitsevat
pöytään kirjoitetun runon. Yksi nuori lukee sen kirjoitusasun mukaan. Pöytään on kirjoitettu seuraava teksti:
Lepäävä kevät
Lepäävä luumu ja tuoksuva kukka
lepään keskipäivää maalaten
kalat suutelevat lepäävän kiven vettä
lepäävä kivi vastaa kevään vehreydellä.
Koska nuoret harrastavat runoja ja varsinkin kun yksi heistä
haluaa tehdä ryhmän tyttöön vaikutuksen, hän alkaa välittömästi tehdä hieman
näsäviisaasti sen sävelrytmistä ja sanavalinnoista analyysia. Sitten he lukevat
runoa ääneen etsien oikeaa lausuntatapaa. Kas kummaa, kolmikon tyttö oivaltaa
pian runoon liittyvän jujun ja purskahtaa punastuen nauruun. Pian sen huomaavat
toisetkin. Runon voi lausua toisinkin, vastoin kirjoitusasun määräämää
ääntämystä, jolloin se saa aivan eri merkityksen. Kyse on siis tooneista. Säkeet
muuttuvatkin yhtäkkiä tuntemattomaksi jääneen pöytäkirjoittajan itseruoskinnaksi:
Olen typerys
En ole alkuunkaan sivistynyt
osaan ainoastaan viljellä maata
haluat tietää kuka minä olen
minä olen iso, typerä aasi.
…
KIRJALLISUUTTA
Nieminen Pertti: Veden
hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Otava 1988.
Hiljaiset vuoret,
kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Toimittanut ja
suomentanut Tero Tähtinen Savukeidas 2016.
Nieminen Pertti: Sateen
jälkeen. Su Tung-p’on laulurunoutta. Otava 1998.
Nieminen Pertti: Kuin
lennossa, kuin siivillä. Runoja Shih chingin vanhimmista luvuista. Otava
1996.
Nieminen Pertti: Sydämeni
ei ole peili. Kuo feng – runoja Kiinan klassisesta laulujen kirjasta. Otava
1995.
Po Chü-i: Korotan
ääneni ja laulan. Suomentanut Pertti Nieminen. Basam Books 2015.
Huotari, Tauno-Olavi – Pertti Seppälä: Kiinan kulttuuri. Neljäs painos. Otava 2002.
Wang Wei: Vuorten sini.
Suomentanut Pertti Seppälä. Basam Books 2015.
Yao Dan: Chinese
literature. China Intercontinental Press 2010.
Lisäksi olen tutustunut mm. Toivo Koskikallion suomennokseen
Laulujen kirjasta. Kiinassa julkaistuja antologioita en ole tähän
listannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti