Tämä on kirjoitussarjani Elämäni
runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka
olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani
jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä
osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut
pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta.
Pitkä tarina tästäkin on tullut.
Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä.
Ne ovat seuraavat:
(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset
laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja
kevyen musiikin lyriikka.
Aleksis Kivi
Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne
ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut
jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta
– niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt
hehkuttaa. Vaikka runoissa on surua ja
kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.
Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat
muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni
eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää
veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana
tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…”
Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.
Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno
hietakehto…) seuraavasti:
”Runo on suomalaisen runouden
helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit
itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä.
Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”
Sydämeni laulu
kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee
outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke. Kiven runomaisema johtaa minut omiin
suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.
Kalevala, Kanteletar
Kalevalaa lukiessa
sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt.
Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia
ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä. Tunnen
kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.
Kalevala on
minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä
eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine
ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä
aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas
eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.
 |
| Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982 |
Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin. Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme
arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?
 |
| Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa |
Eino Leino:
Helkavirsiä
Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on
ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen
yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.
Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin
televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä.
Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys.
Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen
jälkeen Helkavirret on ollut
kirjahyllyssäni kunniapaikalla.
Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi
olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä
suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.
Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän
Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä
rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian
vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa
huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole
innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno
elämys.
Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.
Hengellinen laulu- ja
virsirunous
Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän
yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista
sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa
monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut
ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista
ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi
Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja
selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka
avulla selviää seuraavaan päivään.
Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja
hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat
kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana.
Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat
joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta
joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja,
usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille
maallistuneessakin sydämessä.
Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä.
Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja
matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja
aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua
pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene
yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin
matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen
sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä
tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn
raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja
lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva
lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen
lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.
Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan
toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä
merkitys.
Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin
hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.
Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani
on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen
kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat
suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa.
Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.
Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon
virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta
kirkoissa paljoa laulaa. Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on
uudistettu versio:
Aikaamme auta muistamaan, se
kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota
meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.
Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä
itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla
ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö
voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en
aamutumaan saa suustani äänen ääntä.
 |
| Tampereen tuomiokirkossa |
Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin
maailmassa
Ennen kuin Franz
Schubertin laulusarja Winterraise
tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli
tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin
minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin
sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin
ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.
Winterreisen
ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän
baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn
hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se
sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat
vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka
en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni
alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun
tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli
kuulosti niin musikaaliselta.
Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja
Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise
(englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam
Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani
ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja
luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin
itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet
ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa
on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös
runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.
Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa,
lähinnä Heinrich Heine. Tekstien ohella kuuntelin myös niihin
sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert
Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin,
hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.
Winterreise on
aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee
avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten
seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni
otteen vaeltajan tunnoista.
Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria
sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi
sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet
aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta
kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa
näin:
”Am Brunnen vor dem Tore,/ da
steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”
Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas
Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:
Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen
ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän
taustalla.
"Komm her zu mir, Geselle,
hier find’st du deine Ruh’!"
”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat
rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)
Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo
houkuttaa. Runo loppuu näin:
"Nun bin ich manche Stunde
entfernt von jenem Ort,
und immer hör’ ich rauschen:
du fändest Ruhe dort!"
Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo
aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”
En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen
tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin
ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.” Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä
elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina
miehinä, Puškin
hieman vanhempana.
Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina.
Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis
sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa
tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt
baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin
livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin
hengettömältä.
Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962.
Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore.
Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin,
aivan ehdotonta huippua. Tästä
linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat
luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana. Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden
suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää
minulle tuntemattomaksi.
Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin
suosikkilaulustani Winterreisen
ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja
kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän
kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen
näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.
Haavikko
Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on
kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin
Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja
muut tekstit ovat kiinnostaneet.
Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan
analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta
siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki
raja siinäkin on tullut vastaan.
Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän
on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää
kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani
erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt
raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin
pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään
mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta.
Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen
kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät
avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin
minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen
on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta
mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta
kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.
Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja
kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla.
80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin
kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).
Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on
hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia
historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan
perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain
kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan
runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan”
parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin
ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.
Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen
laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden. Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja
hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin
ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.
Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni
noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on
edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se
johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En
osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin,
sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen
vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan
maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani
selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli
laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti:
hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon
koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.
Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan
kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa. Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla
televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan
Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja
”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.
Pari teosta haluan mainita erikseen. Niiden vaikutus on erityinen. Puhua,
vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on
hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin –
joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää
jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian
on taas sen aika.
Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä
luvussa on otsikkona Rotat lähtevät.
Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka
nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan
kyselytunnille:
”Kun he tekevät kysymyksiä.
Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)
Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:
”Sosialistit, sananselittäjät,
teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet
patentin ikiliikkujalle.”
”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi
ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”
Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan
byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.
Toinen teos on Kaksikymmentä
ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää
luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista
kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.
Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan
maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään
keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni
matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin
maailma. Sampo-myytti taisi olla se
seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen
kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa.
 |
| Kymmenen markan divarilöytöni |
Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin
myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon
kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt
myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan
Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.
Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä
mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna
1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on
tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani.
Proosateoksen Anastasija ja minä
(1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen
kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en
saanut enää mitään irti. Nämä eivät enää
liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle
keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.
Risto Ahti
Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on
julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään
erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie
arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on
ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan
myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku
kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä
kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan
korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin
heittäytyä hänen runojensa maailmaan.
Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta
tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en
henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan
persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin
aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo
viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen
vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet
Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin
hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.
Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua.
Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se
on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin.
Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija
ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja
proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin
teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt
pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä
yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009
ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa.
Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.
…
Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana
listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen
myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan
pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni
pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut.
Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan
kiellä.
Iskelmien ja kevyen
musiikin lyriikka
Yllä käsittelin
hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten
elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia
ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä
vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei
kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle
se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan
parisuhteeseensa.
Iskelmistä ja
viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku
määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän
suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua,
kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa.
Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on
jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.
Varmaan monet ovat
samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat
taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen.
Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen
esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman
esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa
kertovan Veljet keskenään.
Sanat jäävät
kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut
salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin
nuori kyky Markus. Sävelmä on kaunis ja
koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen
rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.
Juicen nerokkaista
teksteistä voisi valita mitä vain. Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin,
vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon
ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on
ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin
tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka
päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua. Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta
Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla
nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat
iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.
Karaokebaareissa on
tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät
esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin. Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on
omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva
surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto
on karaokessa suosittua. Kuin lapsena
ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen
muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.
Mentäessä iskelmän
historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila
Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun
heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se
tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen
voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy
välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään
pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi
sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen
elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla
30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita
kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla
myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa
hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe
oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut
esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.
Tangosta puhuttaessa
ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten
sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön
tummat siivet. Se on niin ikään
oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa.
Otan tähän pari
esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on
suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös
sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa.
Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on
60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja
omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se
on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin
ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni
-laulun alkuversio on vuodelta 1952.
Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)
Miksei
tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,
miks
on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.
Soi
hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,
en
sinua armas mistään tänä iltana syytä en.
Mä
hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,
niin
kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.
Tänä
iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain
on
turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.
”Tänä iltana ei
yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras
uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta
aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan
välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta.
Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä
tehtiin lähes hylkiö.
Menneitä muistellessa
(sävel ja sanat Olavi Virta)
Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu
unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.
”Nyt seison yksin mä tähtein
alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa
tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain
taa.”
Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:
”Niin lyhyt aina ihmisen on
mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi
tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”
Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)
Vuoden 1952 verso on
harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki
epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo
edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies
oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on
todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.” Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa
punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”. Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla
kuorrutettua rakkauden satua.
Otan vielä yhden
esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu
pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä
ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään,
Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua. Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen
kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan
esimerkkinä.
Lopuksi laitan
lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan
koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan.
Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa
on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka
Virtasen suomennosta. Valsseista Reijo
Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa
sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.
Mennään vielä
todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena
Rockin hehkussa minut hiljensi Moody
Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen
unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale
toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni
edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton
Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli
suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan
riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista
nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti