Streng Petra, Kokkoniemi Tiina: Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet. Basam Books 2021, 103 sivua.
Streng Pekka: Kesämaa. Vinyyli-LP. Love Records 1972.
Hienoa, että Pekka Strengistä on luotu tämä kirja. Hän on
sen ansainnut. Uskon, tai ainakin toivon, että aivan liian nuorena luotamme
pois lähtenyt lauluntekijä innostaa edelleen. Itse ilahduin kovasti nähdessäni
tuon tuoreen pienimuotoisen teoksen kirjaston esittelypöydällä. Itse sain
ensikosketuksen Strengiin alle kaksikymppisenä 70-luvun alussa. En ole häntä
unohtanut, vaikka verrattain harvoin on viime vuosikymmeninä tullut hänen
laulujaan kuunnelleeksi. Ne ovat eläneet mieleni sopukoissa ja seuraavat
edelleen, vaikka olen jo eläkeiässä.
.....
 |
| Sonja Strengin Kesämaa-levyn etukannen kuvasta |
”…kaikki
aamuun kurkottuu.”
Minulle Pekka Strengin laulut tulivat tutuiksi lukiovuosina
ja lähinnä heti sen jälkeen, kun jätin lapsuuden kotini ja lähdin muualle
opiskelemaan. Elettiin vuotta 1974. Opinnot
odottivat ja olin aloittamassa kasvua henkiseen itsenäisyyteen. Uudella
paikkakunnalla tuli yksinäisyyskin tutuksi.
Ensi tuttavuuteni Strengiin oli joskus kouluvuosina. Se oli Sisältäni portin löysin. Taustalla
soitti Tasavallan presidentti. LP-levy Magneettimiehen
kuolema oli julkaistu vuonna 1970, mutta siitä minulle tuli tutuksi vain
tuo yksi kappale. Ehkä olin sen kuullut radiosta ja laulu vei mukanaan. Tunsin
musiikin voiman, vajosin itseeni, tavoittelin sisimpiä tuntojani. Kuulin
sittemmin myös Eero Raittisen laulaman version, mutta ainakin aluksi sitä
vierastin, vaikka se saattoikin olla kokonaisesityksenä vahvempi. Strengin
äänen herkkyydessä oli kai hiukkasen itseäni.
Olin päässyt opinnoissani jo hyvään alkuun, kun löysin
musiikkikaupasta Kesämaa-levyn. Olin hankkinut levysoittimen ja kaipasin
kokoelmiini täydennystä. Pettymyksekseni kokoelmasta puuttui se tärkein.
Kuunneltuani levyn olin hieman kaksinaisissa mietteissä. Yhtäältä jäin
kaipaamaan ”porttia” mutta toisaalta kyllä myös uusissa piiseissä oli imua.
Tunsin niiden välisen yhteyden. Siitä alkoi pitkä yhteinen matkamme. Tuo levy on
edelleen tallella. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, jolloin olen sitä
näpräillyt käsissäni ja laittanut soimaan. Se ei ole kaikonnut mielestä. Kuuntelen
sitä vain vinyylinä. Kesämaan henki
leijuu minulle nimenomaan vinyylin huojuessa levylautasellani. Magneettimiehen kuolemasta hankin
jossain vaiheessa CD-version, mutta se on jäänyt hyvin vähälle soitolle.
Palaan 70-luvun muistoihin. On jotenkin runollinen mieli.
Koin tuolloin kaiken tunteella. Strengin laulut ja sanat toivat elämääni ja
sieluuni lapsen mielen, aikuisen roolini rinnalle. Näin jälkikäteen ajatellen
voisi kai todeta, että se oli minulle eräänlainen pelastussanoma matkalla
itseeni, toivon täytteinen. Sen myötä en antanut pimeille voimille tilaa.
Herkkyyteni ja haavoittuneisuuteni tietäen Kesämaan
musiikki antoi osaltaan voimia unohtaa iskut ja mennä eteenpäin – valoa päin.
Siirryttyäni työelämään, laulut jäivät taustalle. Mutta
niiden henki virtasi valona sisimmässäni. Jokin yksittäinen laulun palanen
saattoi yllättäen alkaa soida sisimmässäni. Olen selvinnyt ja saanut voimaa,
palautunut normaaliin elämäni hetkittäisiltä harharetkiltä. En kuitenkaan halua
korostaa liiaksi Strengin merkitystä. Tämän tyylisissä kirjoituksissa rupeaa
herkästi liioittelemaan. Laulut ja niiden sanoma ovat olleet läsnä pienenä
virtana, välillä heikkoja ja hentona perhosen ilmestyksenä, mutta sen
hetkittäinen valo on tuonut arkeeni rauhan. Elämä on juuri tätä, perhosen
ihmetystä suuressa valojen ja pimeyden sekoituksessa.
Jotenkin tuntui, että Pekka Strengin Kesämaa avasi sisältäni lapsen, uuden ulottuvuuden. Uskalsin olla
enemmän oma itseni. Sittemmin opintojen jälkeen, kun siirryin kamppailemaan
työpaikoista ja avartamaan maailmaani, uskon että ilman Strengiä tie olisi saattanut
käynyt tukalammaksi. Vaikeina hetkinä löysin sisältäni sen portin, josta
saatoin päästä ammentamaan tielleni rohkeutta.
Itse asiassa oli hyvä, että se ”Sisältäni portin löysin”
puuttui kokoelmasta. Sen seurassa elin kuin umpiossa, omissa sfääreissäni. Onneksi löytyi Kesämaa. Siitä tuli seuralainen elämään, ei enempää eikä vähempää -
sisäinen lapsi kevensi matkan taakkaa. ”Porttia” toki tarvittiin. ”Portti minuuteen
on portti ihmisyyteen ja ymmärrykseen”, kirjoittaa kirjassa Jukka Itkonen (s.
88).
Kirjassa on muutamien kulttuurin saralla vaikuttaneiden
kirjoituksia Pekka Strengistä ja hänen musiikkinsa merkityksestä heidän
elämässään. Ne on osin tehty haaastatteluina. Niitä oli mukava lukea. Ehdoton
suosikkini on Heidi Puurulan teksti Kolme
pysäkkiä Pekka Strengin luona. Huomaa, että Puurula on todella paneutunut
tekstiin. Hän vaikutti aikoinaan Aikakone-yhtyeessä
ja on toiminut sanoittajana. Aikakoneen
ohjelmistosta on minun mieleeni jäänyt kappale Keltainen toukokuu. Nyt
sekin tuli selväksi, että siinä on vaikutteita Pekka Strengin teksteistä.
Ilmankos se vetikin aikoinaan heti puoleensa, kun laulun sattumoisin kuulin. On
mielenkiintoista lukea sekä Strengin että Puurulan yhteyksistä teosofiseen
ajatteluun.
”Kuoleman varjo leijuu Kesämaan
kauneuden yllä, mutta silti hän jollain tapaa jaksaa uskoa luontoon palaamisen
valoon ja kauneuteen. Elämä on lyhyt kuin perhosen lento, ja siksi siitä
kannattaa nauttia kaikilla aisteilla.”
Heidi Puurula, s. 41.
Pekka Strengin musiikista avautuu herkkyyden henki, johon ei
sanoja löydy. Elämän valo, kauneus, voima, luonnon läsnäolo. Ja samalla mukana
jossain näkymättömissä leijuu kuolema, ei uhkana, vaan ehkä osana luontoa ja
elämää, vastapainona.
Paneudutaan tarkemmin Kesämaan
lauluihin.
Aluksi suosikkini oli Kanttorinpoika
Max. En ole itse kanttorinpoika, mutta isäni oli kova laulaja ja minäkin
perin häneltä laulun. Pienenä ollessani hän laittoi minut erinäisiin
tilaisuuksiin laulamaan, mitä näin jälkeenpäin pidän siunauksellisena. Kanttorinpoika
Max auttoi minua kai osaltaan vapautumaan dominoivan isäni persoonasta. Se oli
siis minun elämäni elintärkeää terapiaa.
”Kanttorinpoikaa” kuunnellessani vajosin mystisiin sfääreihin,
syvyyksistä yritin tavoittaa Maxin musiikin ydintä.
Laulun terapeuttinen ulottuvuus sai minut mietteisiin. On
mahdotonta sanoa, mikä oli sen todellinen merkitys ja vaikutus. Ehkä se oli
vain osanen pitkässä vapautumisen ja itsenäistymisen prosessissa. Tai ehkä sen
vaikutus oli suurempi kuin luulenkaan. Kun kuuntelin ”Maxia” ensi kertaa, niin
jossain määrin hätkähdin. Aivan kuin olisin kokenut, että siinä oli viesti
juuri minulle. Täytyi heti kuunnella uudestaan. Olli Ahvenlahden esittämä lopun
urkuharmoni-improvisaatio oli vapauttava, se helpotti oloa, sai hengittämään
syvempään. Ylipäänsä urkumusiikki on merkinnyt minulle sielun lepoa mutta toisaalta
harmooni tuo osaltaan lapsuudesta painostavia muistoja. Olisiko siinä
jonkinlainen avain?
…
Kesämaa on vinyylilevy, jolla on CD-levyyn verrattaessa
ainakin yksi selkeä ominaisuus. Siinä on kaksi puolta, jotka kuunnellaan yksi
puoli kerrallaan. Siksi ne viimeiset kappaleet jäävät lopussa mieleen, saattavat
pysäyttää ja kirvoittaa ajatuksiin.
A-puolen toiseksi viimeinen raita on tuo yllä mainittu Kanttorinpoika Max. Sitä seuraa kappale
nimeltä Katsele yössä, joka alkaa
sanoin ”Yö utuinen laskeutuu kaupungin
ylle…” Kellariloukon harmonin ääreltä hypähdetään kaupungin yöhön.
Tunkkainen pimeydestä avaran taivaan alle hiljenevään hämärään.
Tuntuu, että ”terapiaistuntoni” sai jatkoa. Sen laulun
tunnelmassa vajosin joksikin hetkeksi kaupungin yön tunnelmaan, raikkauteen. Halusin
vajota hiljenevän kaupungin lepoon, kadota tuulettomaan pimeyteen. Kitaran
näppäilyt saattelevat. Eero Koivistoisen saksofoni saa vallan. On kuin
liitäisin sen siivillä.
Loppusäkeet: Olen
pimeä suloinen – unohdus. Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus. Kuuntele
hiljaisuutta yön, kuuntele hiljaisuutta yön. Ääni vaimenee kuin kuunnellen.
B-puolelta mainitsen erikseen laulun Annabella ”Syksyn tuuli
pudotti lehtiä…”. Se saa keinumaan tuulessa. Pekka Pöyryn huilun myötä
tuuli nostaa pyörteitä – rakkauden herkkää lentoa ja tunteiden kosketusta. Levottoman
merimiehen ja Annabellan rakkaus on kuin liima, joka pitää tämän puolen
laulusarjaa koossa.
B-puolen päättää kappale Mutta
minä lähden. Se koostuu kahdesta osasta. On Markku Lahtelan suomentama
Semjon Kirsanovin runo, jota seuraa soinnuiltaan Strengin oma raikas tunnelmaa
keventävä sanallinen ja musiikillinen improvisaatio, joka kestää vain hetken mutta
jää mieleen orastamaan suunnaten ajatukset toisaalle. Muistan, kun nuorena sitä
kuuntelin. Istuin sitten pitkän tovin hiljaa, annoin avaruuden huokua.
Ajattomuudessa katsoin pimeyteen, yritin tarttua maailmankaikkeuteen. Kappaleen
musiikki luo rauhaisan levollisuuden, hengitänköhän lainkaan…
Mutta minä lähden
taivaanrannan taa
Ja sinä lähdet
taivaanrannan taa.
Mutta sinä menet
taivaanrannan taakse kuin päivä, minä taivaanrannan taakse kuin varjo.
Kun päivä on mennyt
pois dyyneille.
Varjoina me monet poistumme tästä ajasta, korkeintaan
menneisyyttämme huokaillen.
Yritin itse kovasti etsiä alkuperäistä Kirsanovin runoa. En
onnistunut. Tulinpahan samalla tutustuneeksi runoilijan elämään.
Streng tuo tuohon surumielisyyteen pilkahduksen
leikkimieltä:
Mukana mulla on
paperilunta.
Satujen tulla.
Olen unta.
Eron lohduttomuuteen syttyi unen valoa, pienen hehkun
heijastusta, olkoon elämä vaikka viimeisillään.
Kuuntelun jälkeen jään kevyenä höyhenenä leijumaan.
Päivät voivat joskus tuntua pitkiltä, mutta elämä on
ainutkertainen. Ollaan se omana itsenämme.
…
Laskeudutaan maan päälle. Pekan poika Joonia muistelee
isänsä levyhyllyä. Sieltä löytyi sellaisia nimiä kuin Beatles, George Harrison,
Rolling Stones, Donovan - aivan kuin kenellä tahansa tuon ajan rokkarilla.
Mutta oli siellä kyllä myös ”Music for Zen Meditation”. Intiaan ja Kashmiriin tunsi
hänkin vetoa, monen muun aikalaisensa tapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti