Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Aleksandr Sergejevitš Puškin – syntymäpäivän kunniaksi

 

Puškinin syntymästä tulee tänään (kesäkuun 6. päivänä vuonna 2022) kuluneeksi 223 vuotta. Ei ole mikään pyöreä lukema mutta mestari ansaitsee huomion silloin, kun siltä tuntuu. Hän syntyi kyllä virallisesti 26. toukokuuta, mutta tuolloin käytössä oli juliaaninen kalenteri.

Kuvassa on Anatoli Zykovin (1930-2008) litografiatyö. Kuvassa on Anatoli Zykovin litografiatyö vuodelta 1990 nimeltään Предчувствия (Aavistuksia). Se avatkoon osaltaan myytiksi nousseen runoilijan inhimillistä puolta. Zykov on luonut oivan sarjan Puškin-aiheisia litografiatöitä. Siitä on toinen esimerkki kirjoitukseni lopussa.

Vuonna 1937 Neuvostoliitossa vietettiin Puškinin kuoleman satavuotismuistojuhlaa. Valtakunnassa oli kovaa nostetta tuoda venäläistä kulttuuriperintöä yhä enemmän näkyviin. Siitähän kärsi varsin paljon muun muassa ukrainalainen kansallismielinen liike. Vielä 20-luvun lopulla vahvassa nosteessa olleet pyrkimykset ukrainan kielen aseman vahvistamisesta oli jo torpattu. Nyt haluttiin koko neuvostokansan tietoisuuteen nostaa venäläistä kirjallisuutta. Tavoitteena oli, että kaikki työläiset ja talonpojat löytävät venäläisen lyriikan hienoudet. Siksi haluttiin näyttävä koko valtakunnan kattava juhla runoilijan kunniaksi. Puškin haluttiin kaikkien työläisten ja talonpoikien sydämeen. Tehtailla ja kolhooseissa tehtiin hänen runojaan tunnetuksi. Kaiken takana oli tietysti Stalinin pyrkimykset valtakunnan yhtenäistämiseksi. Hänen valta-asemansa siinä vahvistui, ja samalla vahvistui Neuvostomaassa imelän kiiltokuvamainen Puškin-myytti, mikä jäi tuon juhlavuoden ikäväksi kääntöpuoleksi. Kaikenlainen runoilijan asemaa liioitteleva kulttuuriteollisuus synnytti mitä hullumpaa kirjallista tuotantoa. Siitä syntyi kulttuurinen vääristymä, mistä jouduin itsekin vielä 70-luvulla osalliseksi, kun yritin venäläisten opettajien johdolla perehtyä venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Mainittakoon tuosta juhlavuodesta vielä sekin itsestään selvyys, että politrukkien yrityksistä huolimatta ei Puškinin runoja saatu duunareiden ja kolhoosilaisten suuhun taipumaan.

Tätä perinnettä seuraten alkoi ympäri Neuvostoliittoa ilmestyä Puškinin patsaita. Niitä taitaa olla jokaisessa Venäjän kaupungissa ja useissa pienemmissäkin asutuksissa. Jollei omaa aukiota ole hänelle nimetty, niin kirjaston edusta on saattanut olla muistomerkille sopiva paikka.

Suomen Kuopiossakin on hänen patsaansa. Se on Pihkovan ystävyyskaupungilta vuonna 1986 saatu lahja. Tuolloin vietettiin ystävyyskaupunkisuhteiden 20-vuotisjuhlaa ja Kuopio puolestaan lahjoitti Pihkovalle Sibeliuksen patsaan. Vaikka runoilija onkin jäänyt suomalaisille vieraaksi, niin käsittääkseni Kuopiossa on osattu hyödyntää patsaan olemassaolo luovalla tavalla. Onhan siellä järjestetty mm. runofestivaaleja.

Puškinin elämäntyö on ollut todella merkittävä. Hän oikeastaan toi aidon kansan kielen Venäjän kirjallisuuteen. Hänen ylistyksessä noustiin kuitenkin epäinhimillisiin sfääreihin. Me ulkomaalaiset opiskelijat saatoimme kokea sen lähinnä koomiseksi. Runoilijan todellinen olemus jäi alkuun etäiseksi. Itsekin tarvitsin oman aikani, että kypsyin ymmärtämään runoilijan todellisen merkityksen. 

Arvostan Puškinia todella paljon mutta muistetaan kuitenkin myös runoilijan toinen puoli. Kiiltokuvamaisen myytin takana oli myös ihminen: ylivelkaantunut pelihimojensa uhri, kaksintaisteluihin uhoava riidankylväjä, naisseikkailuillaan rehentelevä, joskus säälittäväkin matkarakastaja. Enkä tätä ihmettele. Sukujuuriensa ja ulkonäkönsä vuoksi hän joutui välillä koville. Pilkattiin mm. apinaksi. Itsetuntoa tarvittiin selviytymiseen.

Päivää juhlistakoon runo ”Jos pettää sinut elämä” (”Если жизнь тебя обманет”). Se löytyy Hannu Mäkelän vuonna 2013 julkaistusta romaanista Puškinin enkeli, sivulta 127. Runon käännös on itsensä Mäkelän. Alkukielinen runo löytyy täältä. 

Kerron hieman Mäkelää lainaten runon taustoista. Eletään vuotta 1825. Runoilija on jälleen kerran rakastunut, tällä kertaa Zizi-nimiseen neitoon. Suhteesta ei tullut mitään.

”Rakkaus, no se katosi, varsinkin omani, koska vastarakkautta en sittenkään saanut. Zizi nai lopulta paroni Vrevskinsä.”

Näin kirjoittaa Mäkelä romaanissaan. Aleksandr Sergejevitš kirjoitti ihastukselleen runon. Puškin kai halusi sen jonkinlaiseksi ohjenuoraksi hänen elämäänsä. Se oli kai myös runoilijalle itselleen muisto sammuneesta rakkaudesta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu,

usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

ja rakkain on siinä menneessä. 

…

Toivotan kaikille toiveikasta kesää! Jätetään tilaa runoille, lauluille, taiteelle, musiikille ja tunteille.

Runoilija luomisen vireessä

Pekka Streng ja Kesämaan kaikuja

 Streng Petra, Kokkoniemi Tiina: Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet. Basam Books 2021, 103 sivua.

 Streng Pekka: Kesämaa. Vinyyli-LP. Love Records 1972.

 

Hienoa, että Pekka Strengistä on luotu tämä kirja. Hän on sen ansainnut. Uskon, tai ainakin toivon, että aivan liian nuorena luotamme pois lähtenyt lauluntekijä innostaa edelleen. Itse ilahduin kovasti nähdessäni tuon tuoreen pienimuotoisen teoksen kirjaston esittelypöydällä. Itse sain ensikosketuksen Strengiin alle kaksikymppisenä 70-luvun alussa. En ole häntä unohtanut, vaikka verrattain harvoin on viime vuosikymmeninä tullut hänen laulujaan kuunnelleeksi. Ne ovat eläneet mieleni sopukoissa ja seuraavat edelleen, vaikka olen jo eläkeiässä.

.....

Sonja Strengin  Kesämaa-levyn etukannen kuvasta

 

                                                                                             ”…kaikki aamuun kurkottuu.”

Minulle Pekka Strengin laulut tulivat tutuiksi lukiovuosina ja lähinnä heti sen jälkeen, kun jätin lapsuuden kotini ja lähdin muualle opiskelemaan.  Elettiin vuotta 1974. Opinnot odottivat ja olin aloittamassa kasvua henkiseen itsenäisyyteen. Uudella paikkakunnalla tuli yksinäisyyskin tutuksi.

Ensi tuttavuuteni Strengiin oli joskus kouluvuosina. Se oli Sisältäni portin löysin. Taustalla soitti Tasavallan presidentti. LP-levy Magneettimiehen kuolema oli julkaistu vuonna 1970, mutta siitä minulle tuli tutuksi vain tuo yksi kappale. Ehkä olin sen kuullut radiosta ja laulu vei mukanaan. Tunsin musiikin voiman, vajosin itseeni, tavoittelin sisimpiä tuntojani. Kuulin sittemmin myös Eero Raittisen laulaman version, mutta ainakin aluksi sitä vierastin, vaikka se saattoikin olla kokonaisesityksenä vahvempi. Strengin äänen herkkyydessä oli kai hiukkasen itseäni.

Olin päässyt opinnoissani jo hyvään alkuun, kun löysin musiikkikaupasta Kesämaa-levyn. Olin hankkinut levysoittimen ja kaipasin kokoelmiini täydennystä. Pettymyksekseni kokoelmasta puuttui se tärkein. Kuunneltuani levyn olin hieman kaksinaisissa mietteissä. Yhtäältä jäin kaipaamaan ”porttia” mutta toisaalta kyllä myös uusissa piiseissä oli imua. Tunsin niiden välisen yhteyden. Siitä alkoi pitkä yhteinen matkamme. Tuo levy on edelleen tallella. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, jolloin olen sitä näpräillyt käsissäni ja laittanut soimaan. Se ei ole kaikonnut mielestä. Kuuntelen sitä vain vinyylinä. Kesämaan henki leijuu minulle nimenomaan vinyylin huojuessa levylautasellani. Magneettimiehen kuolemasta hankin jossain vaiheessa CD-version, mutta se on jäänyt hyvin vähälle soitolle.

Palaan 70-luvun muistoihin. On jotenkin runollinen mieli. Koin tuolloin kaiken tunteella. Strengin laulut ja sanat toivat elämääni ja sieluuni lapsen mielen, aikuisen roolini rinnalle. Näin jälkikäteen ajatellen voisi kai todeta, että se oli minulle eräänlainen pelastussanoma matkalla itseeni, toivon täytteinen. Sen myötä en antanut pimeille voimille tilaa. Herkkyyteni ja haavoittuneisuuteni tietäen Kesämaan musiikki antoi osaltaan voimia unohtaa iskut ja mennä eteenpäin – valoa päin.

Siirryttyäni työelämään, laulut jäivät taustalle. Mutta niiden henki virtasi valona sisimmässäni. Jokin yksittäinen laulun palanen saattoi yllättäen alkaa soida sisimmässäni. Olen selvinnyt ja saanut voimaa, palautunut normaaliin elämäni hetkittäisiltä harharetkiltä. En kuitenkaan halua korostaa liiaksi Strengin merkitystä. Tämän tyylisissä kirjoituksissa rupeaa herkästi liioittelemaan. Laulut ja niiden sanoma ovat olleet läsnä pienenä virtana, välillä heikkoja ja hentona perhosen ilmestyksenä, mutta sen hetkittäinen valo on tuonut arkeeni rauhan. Elämä on juuri tätä, perhosen ihmetystä suuressa valojen ja pimeyden sekoituksessa.

Jotenkin tuntui, että Pekka Strengin Kesämaa avasi sisältäni lapsen, uuden ulottuvuuden. Uskalsin olla enemmän oma itseni. Sittemmin opintojen jälkeen, kun siirryin kamppailemaan työpaikoista ja avartamaan maailmaani, uskon että ilman Strengiä tie olisi saattanut käynyt tukalammaksi. Vaikeina hetkinä löysin sisältäni sen portin, josta saatoin päästä ammentamaan tielleni rohkeutta.

 

Itse asiassa oli hyvä, että se ”Sisältäni portin löysin” puuttui kokoelmasta. Sen seurassa elin kuin umpiossa, omissa sfääreissäni. Onneksi löytyi Kesämaa. Siitä tuli seuralainen elämään, ei enempää eikä vähempää -  sisäinen lapsi kevensi matkan taakkaa.  ”Porttia” toki tarvittiin. ”Portti minuuteen on portti ihmisyyteen ja ymmärrykseen”, kirjoittaa kirjassa Jukka Itkonen (s. 88).

 

Kirjassa on muutamien kulttuurin saralla vaikuttaneiden kirjoituksia Pekka Strengistä ja hänen musiikkinsa merkityksestä heidän elämässään. Ne on osin tehty haaastatteluina. Niitä oli mukava lukea. Ehdoton suosikkini on Heidi Puurulan teksti Kolme pysäkkiä Pekka Strengin luona. Huomaa, että Puurula on todella paneutunut tekstiin. Hän vaikutti aikoinaan Aikakone-yhtyeessä ja on toiminut sanoittajana. Aikakoneen ohjelmistosta on minun mieleeni jäänyt kappale Keltainen toukokuu.  Nyt sekin tuli selväksi, että siinä on vaikutteita Pekka Strengin teksteistä. Ilmankos se vetikin aikoinaan heti puoleensa, kun laulun sattumoisin kuulin. On mielenkiintoista lukea sekä Strengin että Puurulan yhteyksistä teosofiseen ajatteluun.

 

”Kuoleman varjo leijuu Kesämaan kauneuden yllä, mutta silti hän jollain tapaa jaksaa uskoa luontoon palaamisen valoon ja kauneuteen. Elämä on lyhyt kuin perhosen lento, ja siksi siitä kannattaa nauttia kaikilla aisteilla.”  Heidi Puurula, s. 41.

 

Pekka Strengin musiikista avautuu herkkyyden henki, johon ei sanoja löydy. Elämän valo, kauneus, voima, luonnon läsnäolo. Ja samalla mukana jossain näkymättömissä leijuu kuolema, ei uhkana, vaan ehkä osana luontoa ja elämää, vastapainona.

Paneudutaan tarkemmin Kesämaan lauluihin.

Aluksi suosikkini oli Kanttorinpoika Max. En ole itse kanttorinpoika, mutta isäni oli kova laulaja ja minäkin perin häneltä laulun. Pienenä ollessani hän laittoi minut erinäisiin tilaisuuksiin laulamaan, mitä näin jälkeenpäin pidän siunauksellisena. Kanttorinpoika Max auttoi minua kai osaltaan vapautumaan dominoivan isäni persoonasta. Se oli siis minun elämäni elintärkeää terapiaa.  ”Kanttorinpoikaa” kuunnellessani vajosin mystisiin sfääreihin, syvyyksistä yritin tavoittaa Maxin musiikin ydintä.

Laulun terapeuttinen ulottuvuus sai minut mietteisiin. On mahdotonta sanoa, mikä oli sen todellinen merkitys ja vaikutus. Ehkä se oli vain osanen pitkässä vapautumisen ja itsenäistymisen prosessissa. Tai ehkä sen vaikutus oli suurempi kuin luulenkaan. Kun kuuntelin ”Maxia” ensi kertaa, niin jossain määrin hätkähdin. Aivan kuin olisin kokenut, että siinä oli viesti juuri minulle. Täytyi heti kuunnella uudestaan. Olli Ahvenlahden esittämä lopun urkuharmoni-improvisaatio oli vapauttava, se helpotti oloa, sai hengittämään syvempään. Ylipäänsä urkumusiikki on merkinnyt minulle sielun lepoa mutta toisaalta harmooni tuo osaltaan lapsuudesta painostavia muistoja. Olisiko siinä jonkinlainen avain?

…

Kesämaa on vinyylilevy, jolla on CD-levyyn verrattaessa ainakin yksi selkeä ominaisuus. Siinä on kaksi puolta, jotka kuunnellaan yksi puoli kerrallaan. Siksi ne viimeiset kappaleet jäävät lopussa mieleen, saattavat pysäyttää ja kirvoittaa ajatuksiin.

A-puolen toiseksi viimeinen raita on tuo yllä mainittu Kanttorinpoika Max. Sitä seuraa kappale nimeltä Katsele yössä, joka alkaa sanoin ”Yö utuinen laskeutuu kaupungin ylle…” Kellariloukon harmonin ääreltä hypähdetään kaupungin yöhön. Tunkkainen pimeydestä avaran taivaan alle hiljenevään hämärään.

Tuntuu, että ”terapiaistuntoni” sai jatkoa. Sen laulun tunnelmassa vajosin joksikin hetkeksi kaupungin yön tunnelmaan, raikkauteen. Halusin vajota hiljenevän kaupungin lepoon, kadota tuulettomaan pimeyteen. Kitaran näppäilyt saattelevat. Eero Koivistoisen saksofoni saa vallan. On kuin liitäisin sen siivillä.

Loppusäkeet: Olen pimeä suloinen – unohdus. Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus. Kuuntele hiljaisuutta yön, kuuntele hiljaisuutta yön. Ääni vaimenee kuin kuunnellen.

B-puolelta mainitsen erikseen laulun Annabella ”Syksyn tuuli pudotti lehtiä…”. Se saa keinumaan tuulessa. Pekka Pöyryn huilun myötä tuuli nostaa pyörteitä – rakkauden herkkää lentoa ja tunteiden kosketusta. Levottoman merimiehen ja Annabellan rakkaus on kuin liima, joka pitää tämän puolen laulusarjaa koossa.

B-puolen päättää kappale Mutta minä lähden. Se koostuu kahdesta osasta. On Markku Lahtelan suomentama Semjon Kirsanovin runo, jota seuraa soinnuiltaan Strengin oma raikas tunnelmaa keventävä sanallinen ja musiikillinen improvisaatio, joka kestää vain hetken mutta jää mieleen orastamaan suunnaten ajatukset toisaalle. Muistan, kun nuorena sitä kuuntelin. Istuin sitten pitkän tovin hiljaa, annoin avaruuden huokua. Ajattomuudessa katsoin pimeyteen, yritin tarttua maailmankaikkeuteen. Kappaleen musiikki luo rauhaisan levollisuuden, hengitänköhän lainkaan…

Mutta minä lähden taivaanrannan taa

Ja sinä lähdet taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä, minä taivaanrannan taakse kuin varjo.

Kun päivä on mennyt pois dyyneille.

 

Varjoina me monet poistumme tästä ajasta, korkeintaan menneisyyttämme huokaillen.

Yritin itse kovasti etsiä alkuperäistä Kirsanovin runoa. En onnistunut. Tulinpahan samalla tutustuneeksi runoilijan elämään.

Streng tuo tuohon surumielisyyteen pilkahduksen leikkimieltä:

Mukana mulla on paperilunta.

Satujen tulla.

Olen unta.

 

Eron lohduttomuuteen syttyi unen valoa, pienen hehkun heijastusta, olkoon elämä vaikka viimeisillään.

Kuuntelun jälkeen jään kevyenä höyhenenä leijumaan.

Päivät voivat joskus tuntua pitkiltä, mutta elämä on ainutkertainen. Ollaan se omana itsenämme.

…

Laskeudutaan maan päälle. Pekan poika Joonia muistelee isänsä levyhyllyä. Sieltä löytyi sellaisia nimiä kuin Beatles, George Harrison, Rolling Stones, Donovan - aivan kuin kenellä tahansa tuon ajan rokkarilla. Mutta oli siellä kyllä myös ”Music for Zen Meditation”. Intiaan ja Kashmiriin tunsi hänkin vetoa, monen muun aikalaisensa tapaan.

Eino Leino ja Räikkö Räähkä – Runon ja suven päivänä

Tänään on kansallisrunoilija Eino Leinon syntymäpäivä. Hän syntyi 142 vuotta sitten Paltamossa. 90-luvun alussa tämä päivä nimettiin Runon ja suven päiväksi. Leinon ja suomalaisen runon kunniaksi saloissamme liehuu siniristilippu. Hän kuuluu kulttuuriperintöömme.

 

Eino Leinoa ajatellessa minun mieleni palautuu nuoruuteeni vuosikymmenten taakse.  Yritettiin rikkoa myyttejä. Leinonkin kaunoiset sanat jäivät etäisiksi. Leino esiteltiin lähinnä juoppona ja vastuuttomana naissankarina. Muistan kun Oulun kaupunginteatterissa esitettiin näytelmää Leinon elämästä. Tietysti keskityttiin hänen rappion vuosiin, kun hän rahattomana ja kunniansa menettäneenä ryyppäsi ja laski allensa. 

Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Runoilija ja Muusa vuodelta 1978 Leino oli sentään runoilija, mutta siinäkin päähuomion – ainakin nykyisten muistikuvieni mukaan – sai hänen naissuhteensa. Esko Salmisen tulkinta oli sinällään taitava, mutta hengettömän vaikutuksen elokuva jätti. Se unohtui äkkiä.  

Tämä YLEn juttu kymmenen vuoden takaa on kyllä hyvä, mutta siitäkin huomaa, kuinka helposti hänen elämänsä raadollinen puoli tuntuu aina nousevan pintaan.

Minulle Leino on avautunut vasta myöhemmin. Siitä kiitoksen saakoot myös hänen runouteensa särmikästäkin tulkintaa tuoneet lausujat.

Loirin lauluilla on oma asemansa. Hän ansaitsee kiitoksen, mutta toivottavasti Leinon runot elävät muuallakin kuin hänen tulkinnoissaan. Elämä jatkuu. Leinon runojen paikka on sydämessämme, niin elävänä että ne kantavat kauttamme myös jälkipolviemme sielunmaisemaan.

 

Pekka Halonen: Helkavirsiä 1903, kannen kuvitusta.

Helkavirsiä-kokoelmaan sisältyvä tarina Räikkö räähkästä kuuluu suosikkeihini.  Sen voi lukea täältä: http://runosto.net/eino-leino/helkavirsia1/raikko-raahka/. Aina se tarina raastaa sydäntäni. Juha Hurmeen tulkinta on jäänyt minun mieleeni. Hurme on lausunut sen joskus muinoin Kajaanin runoviikolla. Valitettavasti sitä ei netistä löydy.  Lainaan tästä kirjoituksesta Hurmeen ajatuksen:

 

”Räikkö räähkä ja Ylermi ovat täydellisiä, tiiviin runon muotoon valettuja tragedioita, pullollaan murhaavan tarkkaa dialogia. Niissä jokainen säkeistö on teatterillinen, vastaansanomattomasti eteenpäin vievä kohtaus.”

 

Yritän käydä runon mukana tuon onnettoman sankarin maailmaan. Siinä eivät kukat tuoksu, eivät loista hempeät rakkauden säkeet. On kuvassa kurja petturi. Mies teki temppunsa perheensä eteen. Tuli tekoset ilmi, päätyi ratkaisuun rankkaan.

Hiljainen hetki,

kangastus ihana mielessä välkkyi,

työt entiset isien,

oman kodin sopu elävä.

Meni murhe mielessänsä,

katosi korven pimentoon,

hämärän maille maatui.

…

 

Liitän juttuni loppuun runon loppuosan.  Runon voi kuunnella täältä Yrjö Jyrinkosken tulkintana.

 

Eino Leino: Räikkä räähkä (katkelma)

Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
”Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin.”

”Luoja armon antakohon.”

Painoi kiinni pirtin uksen. –
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle,
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. –
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,

metsän korpehen katosi. 

Vappuna 2020: ”Sarkkasi juo”

Nyt koronan aikana kirjoitan laulusta ja laulamisesta. Se on asia, jota tänä vappuna erityisesti kaipaan.

Carl Michael Bellmanin Sarkkasi juo sopisi nyt ainakin minun mielialaani. Timo Vihavaisen mukaan Otto Wille Kuusinen lauloi sitä Viipurissa vuonna 1918 odotellessaan valkoisten rynnäkköä. Sittemmin hän pakeni paikalta. No, jonkin sympatian ripauksen hän minultakin nyt saakoon, kun on tullut tuollaisena hetkenä Bellman mieleen. Tekisi mieleni kysäistä, paniko laulu mieheen vipinää. Mutta ei hänestä nyt tämän enempää. Laitoin lainauksen tähän senkin vuoksi, kun muutama päivä sitten kertailin Viipurin vuoden 1918 tapahtumia, mutta ei siinä yhteydessä Kuusista mainittu.  

Mennään musiikkiin. Lainaan hienoa laulukokoelmaa Laulu-Miesten lauluja, osa 1. Minulla on käsissäni kahdeksas painos, vuodelta 1959. Kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, jonka mieskuoro Helsingin Laulu-Miehet on julkaissut. En tunne kuoroa, mutta hienon laulukokoelman ovat aikoinaan julkaisseet. Ostin nuo kolme kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta sitten Kuopion torilta. Se on nahkakantinen, hieman kulunut, kannessa on minulle tuntemattoman laulumiehen kullattuna painettu nimi. Elimme tuolloin jo eurossa, koska sisäkannessa on hinta 12 e. Muistan tinkineeni kolmesta kirjasta hieman, ehkä sain sen kolmella kympillä. Kun otan kirjan eteeni, ajattelen usein tuota Kuopiossa tai sen lähistöllä vaikuttanutta laulunharrastajaa. Hänen on täytynyt olla kuoromies koko sydämestään.   

Tähän kokoelmaan laulun on suomentanut kuoromies Heikki Klemetti. Se taitaa olla kuorolle sovitettu mukaelma Pallen eli Reino Hirvisepän suomennoksesta, mitä en voi nyt valitettavasti kuitenkaan varmistaa. Bellmanin sanoitukset ovat mahtavia ja suomentaja on kyllä saanut lauluun tekijänsä hengen. Minulle se on se paras ja ainoa versio, jota olen laulanut ja toivottavasti laulan edelleen. Vesku Loiri ei minulle nyt kelpaa.

Kyseessä on Fredmanin epistola nro 30. Se on säveltäjän mukaan elegia ja omistettu salaperäiselle isä Movitzille, joka sairastaa koron… , ei kun keuhkotautia. Movitz puolestaan on Bellmanin epistoloiden hahmo, jolla on ollut vastine todellisuudessa. Ruotsia taitavat voivat lukea oheisesta linkistä, tai täältä Wikipediasta. Kuoroversiossa lauletaan vain ensimmäinen säkeistö.

Mieskuoron tai pienemmän ryhmän esityksissä lauluun tulee eloa vain silloin, kun laulamassa on tarpeeksi ärhäköitä matalia bassoja ja vastapainona hempeä-äänisiä ykköstenoreita.

Laitan juttuni loppuun linkin, jossa laulua esittää Matti Hyökin johtama YL vuoden 2009 levytyksessä (huom. youtube-linkissä on virhe). Olen kuullut ainakin muutaman laulumiehen toteavan, että haluaa tämän laulun esitettävän omissa hautajaisissaan. Minä en sitä toivo. Kaiken katkeruuden ohessa kyseessä on elämän laulu, katse on eteenpäin. Viimeinen säe sen kertoo.

Sarkkasi juo, lyö Tuonen airut usta.

Viikatemies on vieraaks’ saapunut.

Viestin hän tuo, sull’ onko uskallusta.

Päättyy jo ties, pian lakkaa laulelut!

Riemua muistoin, siis soi ääni heikko!

(Uu-uu-uu-uu…), ah lauluveikko,

laulusikin kohta muisto vain on!

Kauniisti kerran se soikohon!

https://www.youtube.com/watch?v=NgbW1imHn3s

…

Notre Dame ja Osip Mandelštam

En ole koskaan käynyt Pariisissa ja tuskin käynkään. Yhtä kaikki nyt tulipalon vuoksi julkisen huomion kohteeksi noussut Notre Dame on tehnyt minuun vaikutuksen. Arkkitehtuuriltaan katedraali edustaa mykistävän komeaa goottilaista tyyliä. Siellä on upeasti soivat urut, joita olen valitettavasti voinut kuunnella vain äänitteiden kautta. Uutiset tulipalosta järkyttivät.  Kirkosta minulla on kunnioittavia mielikuvia ehkä jopa lapsuudesta saakka. Matkamuistelmia ei siis ole, mutta olen muistanut kyllä useimmiten kysäistä Pariisin kävijöiltä, onko siellä tullut poikettua.

 Olen viime päivinä syventynyt venäläisen runoilijan Osip Mandelštamin (1891-1938) elämään ja tuotantoon. Ikäviä uutisia lukiessani mieleen nousi eräs hänen Notre Damea käsittelevä nuoruuden aikainen runonsa. Mandelštam opiskeli jonkin aikaa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa ja runo on peräisin noilta ajoilta.

Runo noudattaa akmeismin periaatteita. Se oli runoudessa 1910-luvulla symbolismin vastapainoksi noussut suuntaus, jossa korostetaan konkretiaa ja vältetään kaikenlaista mystifiointia ja epämääräiseen henkiseen oivallukseen pohjautuvia elämyksiä. Runossa periaatteena on käsitellä konkreettisia havaintoja, sen kuvakieli on selkeää. Runoilija ei ollut mikään yliluonnollinen näkijä, vaan lähinnä käsityöläinen.

Akmeistisissa runoissa otsikkona on usein jokin paikka. Sen mukaisesti myös tämäkin runo on nimeltään pelkkä NOTRE DAME, latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Itse runo on luonnollisesti kirjoitettu venäjäksi.  Käsittelen runoa ja sen suomenkielistä versiota alempana tarkemmin, mutta kuvaan sitä nyt johdannoksi muutamalla sanalla. Siitä on kaikki uskonnollisuus riisuttu. Huomion kohteena on kirkon arkkitehtuuri ja myös kulttuurihistoria. Lopussa on rinnastus kirjoittajan omaan runoilijan persoonaan. Metaforia ja yllättäviä vastakkainasetteluja se toki sisältää.  

Etenen hieman pitemmän kaavan mukaan ja esittelen aluksi runoilijan. Mandelštam syntyi Venäjän keisarikunnassa ja kuoli Neuvostoliitossa. Hän oli Puolan juutalaisia ja syntymäpaikka oli Varsova, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin aivan länsirajalla. Kuolema tapahtui sitten neuvostoterrorin vuosina aivan kommunistisen imperiumin itärajalla Vladivostokissa sijainneella siirtovankileirillä. Sitä mitä noiden vuosien välillä tapahtui, jätän nyt tarkemmin käsittelemättä.  Rajoitun vain muutamiin seikkoihin. Osip Mandelštamin isä oli taitava käsityöläinen, kielitaitoinen mies ja Schillerin runouden ystävä.  Poika Osip peri isältään kiinnostuksen lyriikkaan. Perhe muutti 1890-luvulla pian pojan syntymän jälkeen Pietarin lähelle Pavlovskiin ja sieltä tie vei itse pääkaupunkiin. Vuonna 1905 Pietarissa yritettiin vallankumousta, joka verisesti torjuttiin. Kapinamielialat nousivat ja nuoriso meni mukaan. Perheen isä oli itse juutalaisvastaisen tsaarihallinnon vastustaja. Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan pojan kehityksestä.  Kun Osip sai kouluopintonsa vuonna 1907 päätökseen, äiti lähetti pojan tätä suojellakseen länteen opiskelemaan. Näin ollen Osip Mandelštam opiskeli vuosina 1908-1910 Pariisissa ja myös Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Hän oleskeli noina aikoina myös ainakin Sveitsissä ja Italiassa.  Vuonna 1910 hänen oli palattava takaisin kotiin. Isä oli intomielinen juutalainen, mutta pojalla ei ollut syntyperänsä vuoksi pääsyä Pietariin eikä hän voinut saada kiintiöiden vuoksi saada opiskeluoikeutta Pietarin yliopistoon. Nuorukainen ratkaisi ongelman käymällä Viipurissa, jossa hän otti metodistipastorilta kristillisen kasteen. Isä ei ratkaisusta pitänyt mutta pojalle avautui opiskelijapaikka Pietarin yliopistoon. Osip Mandelštam perusteli ratkaisuaan todeten, että hän ei ottanut vastaan kristinuskoa vaan kristillisen kulttuuriperinnön.

Runous oli kiinnostanut Mandelštamia jo lapsesta ja tuo kiinnostus vain syveni varhaisina opiskeluvuosina Keski-Euroopassa. Pariisissa hän tutustui runoilija Nikolai Gumiljoviin, ja Pietariin palattuaan ystäväpiirin tuli lisäksi mm. Anna Ahmatova ja myöhemmin myös Marina Tsvetajeva. Mandelštam oli alussa kiinnostunut symbolistisesta lyriikasta, mutta sitten akmeismi vei mukanaan. Hän kuului sitä harrastaneeseen runoilijoiden työpajassa.  Hänen vuonna 1912 kirjoittamansa Notre Dame edustaa tuota suuntausta. Runoon liittyy läheisesti myös toinen kirkkorakennusta kuvaava runo – Hagia Sofia (Айя-София), jossa siis kuvataan Istanbulissa sijaitsevaa muinoin kirkkona toiminutta rakennusta ja sen historiaa.

Mandelštamin esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1913. Se oli nimeltään ”Kivi” (Камень). Nuo yllä mainitut runot tulivat kokoelmaan mukaan.  Annan kuitenkin pienen varauksen, sillä eräiden tietojen mukaan ne sisältyivät vasta vuonna 1916 ilmestyneeseen toiseen painokseen.

Mandelštam koki tuolloin runoilijan työnsä – karkeasti sanottuna - enemmänkin käsityöläisenä. Myöhemmin vallankumouksen koittaessa ja 20-luvulle tultaessa runoilijan tyyli muuttui. Hän luopui ulkopuolisen tarkkailijan roolistaan ja hän alkoi mennä enemmän itse mukaan tapahtumiin. Hän alkoi olla enemmän kokija, jolloin myös rakkauden teemat tulivat runouteen mukaan.

1920-luvun alussa ilmestyneessä Tristia-kokoelmassa on jo toisenlainen henki. Sen nimiruno kirjoitettu vuonna 1918. Kun Kivi-kokoelmassa perustana on järjestys, Tristiassa pintaan nousee kaaos. Järjestystä ei enää ole. (Lähteenä on mm. Oleg Lekmanovin luento.) Tristia-runo löytyy suomennettuna kokoelmasta Kivitauluoodi (ks. alla).

…

Alkuperäinen runo Notre Dame on luettavissa täällä. Kopioin sen kuitenkin oheen. Englanninkielisiä käännöksiä on useita. Valitsen tähän tämän version.  Sekin avautuu klikkaamalla, jätän sen kopioimatta. Siellä sekä alkuperäinen että käännös on myös kuultavissa.

Runon on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Se löytyy kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997). Mandelštamin lyriikka on vaikeaselkoista, lukija ei saa useinkaan otetta sen metaforisuudesta. Itse olen usein pulassa hänen runoihinsa tutustuessani.  Lyriikan kääntäminen on ylipäänsä vaikeaa, lähes mahdotonta. Mandelštamin parissa suomentajan on mentävä syvälle runoilijan maailmaan. Mikkola on selviytynyt työstään niin hyvin kuin se on mahdollista. Mielelläni olisin nähnyt Notre Damen rinnalla suomennoksen myös Hagia Sofiasta.

Laitan oheen myös oman käännösversioni. Teen sen kykyni tuntien epäröivin mielin. Lisäksi tunnustan, että olen käyttänyt apuna Mikkolan versiota. Mandelštamilla oli tapana muokata runojaan jatkuvasti. Saattaa olla, että Mikkolalla on ollut käytössään toinen versio. Kyse on yhdestä sananvalinnasta, joka eroaa mitättömän vähän minun käyttämästäni. En viitsi sitä kohtaa nostaa tarkemmin esille.

Notre Damen runomittana on käytetty kuusipolvista jambia. Runomitassa on kyse runon rytmistä, painollisen ja painottoman tavun vaihtelusta. Kuusipolvinen jambi on nimenomaan Notre Damessa kuitenkin verrattain vapaa. Kysehän on painollisen ja painottoman vaihtelusta ja sen mukaisesta rytmistä. Notre Damessa painoton osa voi sisältää kaksi tavua. Kyse on ns. pyrrhikuksesta.

Suomennoksissa ei runomittaa voi voi välittää. Loppusointu ei nykysuomeen istu. Kääntämisestä tulee ylivoimaisen työlästä ja lopputulos on torso.  Suomennoksen lukijat jäävät monilta osin paitsi alkuperäisen runon soljuvaa poljentoa. Runon rytmi täytyy välittää toisin keinoin. Mikkolan suomennoksista löytyy sisäistä rytmiä. Siksi en halua omia versioitani rinnastaa hänen tuotoksiinsa. Otan niitä vain esille, antaakseni runosta hieman monipuolisemman kuvan. Sen vuoksi on hyvä verrata myös englanninkielisiin versioihin.

…

Alkuperäinen runo:

NOTRE DAME

Где римский судия судил чужой народ —

Стоит базилика, и — радостный и первый —

Как некогда Адам, распластывая нервы,

Играет мышцами крестовый легкий свод.

Но выдает себя снаружи тайный план,

Здесь позаботилась подпружных арок сила,

Чтоб масса грузная стены не сокрушила,

И свода дерзкого бездействует таран.

Стихийный лабиринт, непостижимый лес,

Души готической рассудочная пропасть,

Египетская мощь и христианства робость,

С тростинкой рядом — дуб, и всюду царь — отвес.

Но чем внимательней, твердыня Notre Dame,

Я изучал твои чудовищные ребра,—

Тем чаще думал я: из тяжести недоброй

И я когда-нибудь прекрасное создам...

…

Mikkolan suomennos kokoelmasta Kivitauluoodi:

Notre-Dame

Missä Rooman tuomari tuomitsi vierasta kansaa,

kirkko seisoo nyt, ja hermot kireimmillään

ristiholvi leikkii lihaksillaan

kuin muinoin Aadam, iloinen esikoinen.

Mutta salainen kaava paljastuu ulkoapäin:

joustavain kaarten voima kannattelee

muurien raskasta massaa, ja toimetonna

on muurinmurskaaja, uskalias holvi.

Villi labyrintti, käsittämätön metsä

goottisen hengen järkiperäinen kuilu,

Egyptin mahti, kristillisyyden nöyryys,

-tammi ja ruoko – ja luotisuoran herruus.

Mitä tarkemmin, oi linna, Notre-Dame,

tutkin hirviömäistä rintakehääsi,

sitä syvemmin tunnen: vihamielinen massa

on minunkin käsissäni muuttuva kauneudeksi.

…

Oma versioni:

Missä roomalainen oikeus tuomitsi vierasta kansaa.

seisoo nyt basilika – ja kuin muinoin Adam,

iloisena ja ensimmäisenä hermojaan venytellen

leikkii lihaksillaan kevyt ristiholvi

 Mutta ulkoa paljastuu salainen suunnitelma.

Jotta kuormittunut massa ei murskaisi seinää,

vaikuttaa joustavain kaarten voima.

Näin röyhkeä holvinsärkijä on toimeton

Alkuvoimainen labyrintti, käsittämätön metsä,

goottisen hengen järkiperäinen kuilu

Egyptin mahti ja kristillisyyden nöyryys,

ruohonkorren vieressä tammi – hallitsijana luotisuora

Mutta mitä tarkemmin, Notre Damen linna,

olen hirviömäisiä kylkiäsi tutkinut,

sitä enemmän olen ajatellut: kyllä joskus minäkin

ilkeän raskaasta ihanaa luon

,,,

Runon alussa viitataan siihen, mitä kirkon paikalla oli ennen kuin ”Meidän rouvaamme” ryhdyttiin rakentamaan. Runossa menneeseen viitataan epämääräisesti, joten tarkennan. Ennen muinoin Ranskan alue kuului Rooman valtakuntaan. Kirkon paikalla on Wikipedian mukaan joskus ollut Jupiterin palvontapaikka. Tuolloin nykyisen Pariisin paikalla sijaitsi Lutetian kaupunki. Nimi muuttui vähitellen Pariisiksi. 1000-luvulla kaupunki alkoi voimakkaasti kasvaa. Notre Damen katedraalia -  suoraan käännettynä ”Meidän Rouvaamme” -  alettiin rakentaa 1163. Työhön meni lähes pari vuosisataa.  Rakennus valmistui 1345.

Kirkko on kokenut vuosisatojen pyörteissä monenmoista muutosta. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1790-luvulla se joutui vandaalien tuhoamaksi. Monet arvokkaat pyhäinkuvat ja arvoesineet ryöstettiin tai tuhottiin. Kirkko kuitenkin entisöitiin. Siitä Napoleon Bonaparte teki vuonna 1801 sopimuksen ja vuonna 1804 hänet kruunattiin entisöidyssä katedraalissa maan hallitsijaksi. Eikä rakennus senkään jälkeen ole saanut olla rauhassa.

Pariisin vapauttamisen aikana elokuussa 1944 katedraali kärsi pieniä vahinkoja. Osa keskiaikaisista lasimaalauksista vaurioitui, ne korvattiin myöhemmin modernilla abstraktilla mallilla. Katedraalissa pidettiin erityinen messu Pariisin vapauttamisen kunniaksi.

…

Kuten jo yllä totesin, runo keskittyy akmeismin periaatteiden mukaisesti kirkon arkkitehtuuriin, rakenteeseen. Lisäksi ollaan kosketuksessa kulttuuriperintöön, ei varsinaisesti kristinuskoon. Runossa vanha rakennustekniikka ja goottilainen tyyli saavat arvostusta. Kirkkorakennus on inhimillisen järjen suuri saavutus. Runoilija löytää rakennuksesta keskenään ristiriitaisia koossa pitäviä voimia. Katedraali on kuin sisällään vastakkaisuuksia pitävä organismi. Pienillä holvikaarilla on tärkeä tehtävä, jotta rakennus ylipäänsä pysyisi koossa. Muurinsärkijä on tehty toimettomaksi.

Runo rakentuu paljolti kirkkorakennuksen personifikaatioon. Se saa ihmisen piirteitä. Kirkolla on hirviömäiset kyljet (tai rintakehä), holvi leikkii lihaksillaan hermoja venytellen. Laatusanat ovat voimakkaita ja tunteenomaisia. Metaforisuus on osin arvoituksellista.

Aatami eli Adam esiintyy akmeistien varhaisissa teorioissa. Hän oli hahmo, jonka varaan yritettiin rakentaa uudenlaista oppia. Mandelštamin myöhempien arvioiden mukaan idea ei kantanut hedelmää (artikkeli Sanan luonnosta 1921-1922, ks. teos Keskustelu Dantesta, suom. J.Mallinen). Tässä runossa esiintyvässä Adamissa saattaisi olla vielä kaikua tuosta ajatuksesta. Ainakin se on metaforinen rinnastus ja linkki menneeseen. 

Kolmas säkeistö ottaa kirkon rakenteisiin etäisyyttä. Se tuo esille kontrasteja ja vastakkainasettelua. Villi, alkuvoimainen labyrintti sekä toisaalta metsä ovat horisontaalisia ja vertikaalisia esteitä. Lattia on joskus rakennettu goottilaisissa katedraaleissa labyrintin kaltaiseksi. Se symboloi matkaa mäkistä tietä pitkin Jerusalemiin.

Metsä-vertaus on goottilaisiin katedraaleihin liittyen tavallista eikä se siis ole Mandelštamin keksimä. Varsinkin 1800-luvulla noita rinnastuksia löytyy kirjailijoiden teksteissä runsaammin, esimerkiksi Goethella. Käsittääkseni niiden taustat ovat jo 1600-luvulla. Metsärinnastuksista puhutaan mm. täältä löytyvässä videossa.

Sitten asetetaan rinnastusten ruoko ja tammi. Omassa käännöksessäni päädyin ruo’on sijasta ruohonkorsi-sanaan. Ruoko viittaa ihmiseen, hänen tekemäänsä työhön. Rinnastuksella on filosofista taustaa. Ainakin tämän artikkelin mukaan tuo rinnastus löytyy 1600-luvulla eläneen Blaise Pascalin filosofiasta. Sen vastakohdaksi asetetaan taipumaton tammi. Hentoinen ruoko kannattelee tammea. Runossa tuota vastakkaisuutta pitää yllä ”luotisuora”, jota alkuperäisessä runossa kutsutaan tsaariksi. Tuo luotisuora-vertaus on yllättävä. Suoraan käännettynä kohta kuuluu: ”kaikkialla tsaarina – luotisuora.” Englanninnoksessa todetaan, että ”luotisuora on perinyt vallan”.

Muutakin kontrastia on. Egyptiläinen mahti ja voima asetetaan vastakkain kristillisen nöyryyden kanssa.  Viitataan luonnollisesti egyptiläisiin pyramideihin. Puhutaan myös järjellisestä (järkiperäisestä) kuilusta. Kyseessä on oksymoron – kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä sisältävä sanonta. Kuilu ei voi olla järjellinen tai järkiperäinen mutta vastakkaisuudet yhdistävälle goottilaiselle hengelle maailma näyttää nimenomaan siltä.

Viimeisessä säkeessä on asetettu vastakkain hirvittävä ja kaunis (ihana). Rumasta materiaalista luodaan aarre, mestariteos. Runoilija kääntää lopussa katseensa omaan itseensä. Hän saa tuosta goottilaisen arkkitehtuurin mestariteoksesta voimaa ja uskoa omaan luovuuteensa. Sanataiteilija vertautuu kiven käsittelijään.

On mielenkiintoista, kuinka noina aikoina, jolloin taiteessa elettiin venäläisen luonnehdinnan mukaan hopeakautta, Mandelštamin kaltaiset taiteilijat uskoivat itseensä ja ylipäänsä taiteeseen. Yhteiskunnassa elettiin suurta murrosta. Taiteilijat kokivat olevansa kehityksessä mukana -  ruohonkorren kaltaisina. Mandelštam joutui kamppailemaan, jotta hänen asemansa runoilijana vakiintuisi. Ensimmäinen runokokoelma tuli mahdolliseksi perheen tuella. Painos oli pieni, mutta uskoa riitti. Hän antoi taiteelle koko elämänsä. Ja usko säilyi myös vaikeitten vaiheiden yli. 30-luvulle tultaessa hän ei halunnut varoa sanojaan, ei kaihtanut suoraa puhetta, meni täysillä kuolemaakin halveksien.   

”Olen valmis kuolemaan”, Mandelštam totesi Ahmatovalle 30-luvun vuosina.  Sairastelu söi miestä, mutta luovuus ei ehtynyt.  Runoilija eli loppuvuotensa rutiköyhänä, ystäviltä löytyi onneksi tukea. Hän joutui sanojensa vuoksi karkotetuksi, eristyksiin. Lopulta vangittuna hän kohtasi hirvittävällä tavalla kuolemansa. Muurinsärkijä pääsi voitolle.

Mandelstamin muistolaatta hänen entisen Moskovan asuntonsa seinällä

…

Toivon, että Notre Dame säilyy myös tulevaisuutena pyhättönä, historiallisena muistomerkkinä ja konserttipaikkana. Mutta saadaanko sitä palon jäljiltä enää entiselleen?

Tästä päivästä lähtien…

"Tästä päivästä lähtien

virta voimakas syvä,

joka on matkalla

mereen ikuiseen

sinunkin sielus on kantava

elämän sydämeen."

...

Yllä oleva teksti on katkelma Mika Waltarin runosta Aurinkolaulu.

Tänään on tullut Mika Waltarin syntymästä kuluneeksi 110 vuotta. Kunnia suurelle kirjailijalle!

Haluaisin lukea uudestaan Waltarin historiallisia romaaneja, jotka ovat päässeet unohtumaan. Mikael Karvajalassa seikkaillaan 1520-luvun Euroopassa. Sen jatko-osa Mikael Hakim kuvaa islamilaista maailmaa sisältäpäin. Johannes Angelos on päiväkirjamuodossa esitetty tarina Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1453. Se kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Paitsi islamin kuvaus romaaneissa kiinnostaa myös niihin sisältyvä uskonnollinen pohdinta. Entä miten romaaneissa heijastuu Mika Waltarin oma vuosisata? Panu Rajalan mukaan Johannes Angeloksessa on viittauksia Suomen tilanteeseen toisen maailmansodan aikana.

Uskon, että Mika Waltarin romaaneissa on sanomaa myös tuleville sukupolville.  

”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa” – sanasia eräästä tangosta

Kesän tango

Säveltäjä: Pedro de Punta (Toivo Kärki)

Sanoitus: Orvokki Itä (Reino Helismaa)

Laulaja: Taisto Tammi

Levytysvuosi: 1964

Kesto: 2 min 37 s

Se on vain yksi lukemattomien tangojen joukossa. Nimi on tähän vuodenaikaan sopiva ja odotuksia herättävä – Kesän tango. Se on Toivo Kärjen ja Reino Helismaan tuotantoa. Sen tulkitsee samettiääninen Taisto Tammi – Runebergin päivänä 1979 menehtynyt laulajaihme, jonka tulkinnan syvyys ei unohdu.

Tammi eli oikealta nimeltään Taisto Lundberg oli kuollessaan 33-vuotias. Laulajan uran katsotaan käynnistyneen vuonna 1962 – hänen elämäntaipaleensa puolivälissä.

Laulun sisältö voitaisiin kai tiivistää yhteen virkkeeseen: Kesän tango vie meitä kohti onnea ja unelmien toteutumista. Mutta ei sitä noin raa’asti voi pelkistää. Mukana on musiikin rytmi, liike, tanssi…  Laulajan tulkinta vie kaiken syvälle tajuntaan tuoden oman värinänsä. Siellä sen kohtaavat toiveet ja odotukset vieden unelmien virtaan.

Laulun keskellä on lyhyt osio, jonka Taisto Tammi esittää matalalta rauhallisessa tempossa. Se jää helposti varjoon.  

”Poutaa illan rusko meille ennustaa.”

Näin laulaja aloittaa kertomuksensa. Se on kuulijalle kuin lupaus. Se herkistää. Jo laulun ensi fraasissa puhutaan ”meistä”. Nyt ilmiselvästi siirrytään intiimimmälle tasolle. ”Me” alkaakin äänen sävystä päätellen tarkoittaa kahta onnellista ihmistä. Jatkoa seuraa. Runoilija tuo mukaan kielikuvan ja sen mukana tilanne saa kesäisiä värin sävyjä. Veden pinta väräjää aaltomaisessa liikkeessä kuin sydän sykkisi. Silti katse on vielä ylhäällä:

 ”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa.”

Tilanne jatkuu. Nyt siirrytään sydämen syvyyksiin:

”Kiireemme jäädä jo joutaa. Ilta meidät lumoaa.”

Kesäillan loisteen keskellä runon maailmaan astuu kaksi rakastavaista. Eivät sanat sitä suoraan kerro. Laulaja sen kuiskaa unelmoivan tangoparin sydämeen. On rauhaisa kesäilta, aika pysähtyy.

Jälleen alkaa soida kertosäe, mennään tanssin pyörteeseen: ”Kesän tango soi nyt meille, kesän tango loi nyt meille unelmat ja haavekuvat…”

Runona Reino Helismaan tekstitys ei toimi. Siinä on turhaa toistoa ja väljyyttä. Mutta laulu ja tanssin hehku tarvitsevat tuota ilmaisun avaruutta.

Laulu ei ollut ilmestyessään erityinen menestys. Tämän lähteen mukaan se oli vuoden 1964 singlelistalla korkeimmillaan sijalla 17.

…

Taisto Tammen tuotanto kiinnostaa edelleen. Tuntuu, että tangomarkkinoiden ja kaiken muun riehan keskellä Tammen tulkinnan arvo vain nousee. Laulajista on nykyisin ylitarjontaa, hänen tasoisia tulkitsijoita ei kuitenkaan taida kovin monta olla.  

Minusta tuntuu, että esimerkiksi karaokebaareissa Taisto Tammen tuotannon suosio on viime aikoina noussut. Ehkä en kykene tarkkailemaan tilannetta täysin objektiivisesti. Nuorisolla on ainakin toistaiseksi kuitenkin omat suosikkinsa. Vanhemman väen sydämiin Taisto näyttäisi palaavan.

Kuulin, että Tammen perikunta olisi pitkään halunnut suojella eräitä tangoja pääsemästä karaokelevitykseen. Sitä tietoa en varmistaa, mutta sen tiedän, että viime aikoina karaokebaareihin on ilmestynyt eräitä uusia Tammen tuotannosta poimittuja lauluja. Nyt mieleen tulevat Tango Mandolino ja Anna-Liisa.

Kohtalo soi Taisto Lundbergille lyhyen elämän.  Mutta Taisto Tammi elää. Hänen laulunsa ja muistonsa ovat jääneet iloksemme.

Nämä ajatukset syntyivät äitienpäivänä 2018. Ehkä päivällä oli merkitystä.

Не для меня придёт весна – Ei minulle kevättä tule

Laitan alkuun juttuni pääaiheen, tekemäni runokäännöksen:

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Rakkauden riemua neidon sydän

tykyttää – mutta minulle ei.

Ei minulle puutarhat tuoksu

On puhjennut kukkaan laakson lehto

Heräävää kevättä satakieli

sirittää – mutta minulle ei.

Ei minulle koita pääsiäinen

ovat koolla suku ja rakkaat

He ylösnoussutta ylistävät

tuona päivänä ilon – ole mukana en

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

ja kyyneleet katkerat virtaa.

Veljeni – minulle suotu se on.

…

Käännös pohjautuu lauluun, jonka esityksiä avautuu näiden linkkien kautta:

https://www.youtube.com/watch?v=8TRTZM3mBus

https://www.youtube.com/watch?v=J4UD5Ia0GI8

-          Sretenskin luostarin mieskuoro

https://www.youtube.com/watch?v=wg3cNLFAt-E

-          esittäjänä Pelageja, kuvat elokuvasta Tšaapajev.

https://www.youtube.com/watch?v=5d1HWklOlN8

-          Esittäjä tuntematon, laulu liitetään kasakkaperinteeseen

…

Kyseessä on venäjänkielinen laulu Не для меня придет весна. Ensimmäisenä vastaan tuli Sretenskin luostarin mieskuoron esitys ja sen innoittamana laadin laulun sanoista vapaan mutta runomuotoisen käännöksen. Kyseinen runo elää nykyisin vain lauluna. En kuitenkaan kyennyt luomaan laulettavia säkeitä. Loppusointuihinkaan en pyrkinyt. Yritin välittää sanojen kautta laulun hengen. Tämä kääntäminen on minulle kivaa iltapuhdetta, jonka kautta pyrin pitämään tuntumaa omaan äidinkieleeni. Ja julki laitan sen pelkästään sen vuoksi, koska alkuperäinen laulu kosketti minua.

Laulussa kertojan osa on julma. Ei tule ihmisen osaksi aina ruusutarhoja. Olen viime päivinä perehtynyt erään suomalaisen vallankumouksellisen elämään, jonka osaksi tuli saada Stalinin vainoissa kuula kalloon. Hänestä tulee juttua lähiaikoina. Myös hän ja hänen kaverinsa yhdistyvät minun mielessäni tämän laulun kertomaan kohtaloon, samoin kuin Tšaapajev Pelagejan esityksessä.

Ehkä laulu kosketti, myös isävainajani sotamuistojen kautta. Hän ei siitä ajasta paljoa pukahtanut mutta kerran hän kuvasi lyhyesti sitä, kuinka kuolema oli rintamalla jatkuvasti läsnä: hän ei uskonut vähääkään, että siitä hulluudesta hengissä selviäisi. Ihme kuitenkin tapahtui. Ja minulle on sen myötä suotu siunaus elää, kokea, tuntea, nähdä maailmaa, olla kosketuksessa elämää suurempaan ja kirjoitella näitäkin juttuja. 

”Ei minulle kevättä tule” on mm. Wikipediassa nimetty yllättäen romanssiksi. Toki se kertoo rakkaudesta, mutta nurjalta puolelta. Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V.Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. On tutkijoita, jotka pitävät Devittea myös laulun sanoittajana. Laulu kuului nuoren Fjodor Shaljapinin ohjelmistoon, ennen kuin hän nousi maailman maineeseen, ja sen sanotaan olleen Maksim Gorkin lempilauluja.

säveltäjä N.V.Devitte

Runosta on myöhemmin tehty useita eri versioita. Käännökseni perustuu nykyisin kuultavaan versioon, joka on kuultavissa oheisten linkkien kautta.

A.Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen ja ainoa runoversio julkaistiin suositussa kirjallisuuslehdessä. Se on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Laulua laulettiin sen syntyaikoina 1840-luvulla mutta sitten se unohtui. Se tuli uudestaan julkisuuteen vasta 1900-luvun alkuvuosina. Sitä alkoi esittää tunnettu laulaja Anastasija Vjaltseva, jolle pianisti Ja. Prigoži muokkasi Devitten sävellystä sopivampaan muotoon. Prigoži työskenteli moskovalaisen mustalaiskuoron säestäjänä. Myöhemmin tehtiin vielä raaempi, sotilaselämään tai ”alamaailman tyyliin” sopivampi versio. Kansalaissodan jälkeen laulu unohtui noin 50 vuodeksi. Se ilmestyi julkisuuteen vuonna 1978 tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin elokuvassa Viisi iltaa (Пять вечеров), jossa päähenkilönä oleva elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa yhtäkkiä ravintolassa juopuneena toistella laulun sanoja https://www.youtube.com/watch?v=PzagDl3vc-M.  Kukaan ei siellä laulua tunne, mutta Neuvostoliitossa laulu herää uudelleen henkiin.

 

Sretenskin luostarin mieskuoro

Laulusta on olemassa monenlaisia sovituksia. Yksi laulun loistavista esittäjistä on kansainvälisestikin tunnettu moskovalainen Sretenskin luostarin mieskuoro (http://bestchoir.ru/en/). Yllä jo kerroin, että heidän kauttaan laulu minuun ”kolahti”. Pidän heidän voimallisesta esityksestään. Eräässä versiossa yleisö kuuntelee laulua seisaaltaan ja yleisön joukossa ensirivillä seisovat Venäjän presidentti ja pääministeri (ks. linkki). Se on hyvin juhlava tilanne. Sitä ovat laulaneet myös monet naislaulajat, mm. Pelageja ja Zhanna Bitševskaja. Youtubesta löytyy myös versio, jossa sitä esittää lasten laulukilpailussa 11-vuotias poika: https://www.youtube.com/watch?v=Fs8HeXG3a2I. Myös ohjaaja Nikita Mihalkov on sitä esittänyt erinäisissä juhlatilaisuuksissa kasakkakuoron kanssa, ainakin tämän yhden kerran: https://www.youtube.com/watch?v=f0ss7yE86bc . Siitä en erityisemmin välitä.

 Laitan loppuun laulun sanat alkukielellä:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Pelageja oli jo lapsena tähti ja loistokas laulajan ura jatkuu yhä