Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Pekka Streng ja Kesämaan kaikuja

 Streng Petra, Kokkoniemi Tiina: Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet. Basam Books 2021, 103 sivua.

 Streng Pekka: Kesämaa. Vinyyli-LP. Love Records 1972.

 

Hienoa, että Pekka Strengistä on luotu tämä kirja. Hän on sen ansainnut. Uskon, tai ainakin toivon, että aivan liian nuorena luotamme pois lähtenyt lauluntekijä innostaa edelleen. Itse ilahduin kovasti nähdessäni tuon tuoreen pienimuotoisen teoksen kirjaston esittelypöydällä. Itse sain ensikosketuksen Strengiin alle kaksikymppisenä 70-luvun alussa. En ole häntä unohtanut, vaikka verrattain harvoin on viime vuosikymmeninä tullut hänen laulujaan kuunnelleeksi. Ne ovat eläneet mieleni sopukoissa ja seuraavat edelleen, vaikka olen jo eläkeiässä.

.....

Sonja Strengin  Kesämaa-levyn etukannen kuvasta

 

                                                                                             ”…kaikki aamuun kurkottuu.”

Minulle Pekka Strengin laulut tulivat tutuiksi lukiovuosina ja lähinnä heti sen jälkeen, kun jätin lapsuuden kotini ja lähdin muualle opiskelemaan.  Elettiin vuotta 1974. Opinnot odottivat ja olin aloittamassa kasvua henkiseen itsenäisyyteen. Uudella paikkakunnalla tuli yksinäisyyskin tutuksi.

Ensi tuttavuuteni Strengiin oli joskus kouluvuosina. Se oli Sisältäni portin löysin. Taustalla soitti Tasavallan presidentti. LP-levy Magneettimiehen kuolema oli julkaistu vuonna 1970, mutta siitä minulle tuli tutuksi vain tuo yksi kappale. Ehkä olin sen kuullut radiosta ja laulu vei mukanaan. Tunsin musiikin voiman, vajosin itseeni, tavoittelin sisimpiä tuntojani. Kuulin sittemmin myös Eero Raittisen laulaman version, mutta ainakin aluksi sitä vierastin, vaikka se saattoikin olla kokonaisesityksenä vahvempi. Strengin äänen herkkyydessä oli kai hiukkasen itseäni.

Olin päässyt opinnoissani jo hyvään alkuun, kun löysin musiikkikaupasta Kesämaa-levyn. Olin hankkinut levysoittimen ja kaipasin kokoelmiini täydennystä. Pettymyksekseni kokoelmasta puuttui se tärkein. Kuunneltuani levyn olin hieman kaksinaisissa mietteissä. Yhtäältä jäin kaipaamaan ”porttia” mutta toisaalta kyllä myös uusissa piiseissä oli imua. Tunsin niiden välisen yhteyden. Siitä alkoi pitkä yhteinen matkamme. Tuo levy on edelleen tallella. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, jolloin olen sitä näpräillyt käsissäni ja laittanut soimaan. Se ei ole kaikonnut mielestä. Kuuntelen sitä vain vinyylinä. Kesämaan henki leijuu minulle nimenomaan vinyylin huojuessa levylautasellani. Magneettimiehen kuolemasta hankin jossain vaiheessa CD-version, mutta se on jäänyt hyvin vähälle soitolle.

Palaan 70-luvun muistoihin. On jotenkin runollinen mieli. Koin tuolloin kaiken tunteella. Strengin laulut ja sanat toivat elämääni ja sieluuni lapsen mielen, aikuisen roolini rinnalle. Näin jälkikäteen ajatellen voisi kai todeta, että se oli minulle eräänlainen pelastussanoma matkalla itseeni, toivon täytteinen. Sen myötä en antanut pimeille voimille tilaa. Herkkyyteni ja haavoittuneisuuteni tietäen Kesämaan musiikki antoi osaltaan voimia unohtaa iskut ja mennä eteenpäin – valoa päin.

Siirryttyäni työelämään, laulut jäivät taustalle. Mutta niiden henki virtasi valona sisimmässäni. Jokin yksittäinen laulun palanen saattoi yllättäen alkaa soida sisimmässäni. Olen selvinnyt ja saanut voimaa, palautunut normaaliin elämäni hetkittäisiltä harharetkiltä. En kuitenkaan halua korostaa liiaksi Strengin merkitystä. Tämän tyylisissä kirjoituksissa rupeaa herkästi liioittelemaan. Laulut ja niiden sanoma ovat olleet läsnä pienenä virtana, välillä heikkoja ja hentona perhosen ilmestyksenä, mutta sen hetkittäinen valo on tuonut arkeeni rauhan. Elämä on juuri tätä, perhosen ihmetystä suuressa valojen ja pimeyden sekoituksessa.

Jotenkin tuntui, että Pekka Strengin Kesämaa avasi sisältäni lapsen, uuden ulottuvuuden. Uskalsin olla enemmän oma itseni. Sittemmin opintojen jälkeen, kun siirryin kamppailemaan työpaikoista ja avartamaan maailmaani, uskon että ilman Strengiä tie olisi saattanut käynyt tukalammaksi. Vaikeina hetkinä löysin sisältäni sen portin, josta saatoin päästä ammentamaan tielleni rohkeutta.

 

Itse asiassa oli hyvä, että se ”Sisältäni portin löysin” puuttui kokoelmasta. Sen seurassa elin kuin umpiossa, omissa sfääreissäni. Onneksi löytyi Kesämaa. Siitä tuli seuralainen elämään, ei enempää eikä vähempää -  sisäinen lapsi kevensi matkan taakkaa.  ”Porttia” toki tarvittiin. ”Portti minuuteen on portti ihmisyyteen ja ymmärrykseen”, kirjoittaa kirjassa Jukka Itkonen (s. 88).

 

Kirjassa on muutamien kulttuurin saralla vaikuttaneiden kirjoituksia Pekka Strengistä ja hänen musiikkinsa merkityksestä heidän elämässään. Ne on osin tehty haaastatteluina. Niitä oli mukava lukea. Ehdoton suosikkini on Heidi Puurulan teksti Kolme pysäkkiä Pekka Strengin luona. Huomaa, että Puurula on todella paneutunut tekstiin. Hän vaikutti aikoinaan Aikakone-yhtyeessä ja on toiminut sanoittajana. Aikakoneen ohjelmistosta on minun mieleeni jäänyt kappale Keltainen toukokuu.  Nyt sekin tuli selväksi, että siinä on vaikutteita Pekka Strengin teksteistä. Ilmankos se vetikin aikoinaan heti puoleensa, kun laulun sattumoisin kuulin. On mielenkiintoista lukea sekä Strengin että Puurulan yhteyksistä teosofiseen ajatteluun.

 

”Kuoleman varjo leijuu Kesämaan kauneuden yllä, mutta silti hän jollain tapaa jaksaa uskoa luontoon palaamisen valoon ja kauneuteen. Elämä on lyhyt kuin perhosen lento, ja siksi siitä kannattaa nauttia kaikilla aisteilla.”  Heidi Puurula, s. 41.

 

Pekka Strengin musiikista avautuu herkkyyden henki, johon ei sanoja löydy. Elämän valo, kauneus, voima, luonnon läsnäolo. Ja samalla mukana jossain näkymättömissä leijuu kuolema, ei uhkana, vaan ehkä osana luontoa ja elämää, vastapainona.

Paneudutaan tarkemmin Kesämaan lauluihin.

Aluksi suosikkini oli Kanttorinpoika Max. En ole itse kanttorinpoika, mutta isäni oli kova laulaja ja minäkin perin häneltä laulun. Pienenä ollessani hän laittoi minut erinäisiin tilaisuuksiin laulamaan, mitä näin jälkeenpäin pidän siunauksellisena. Kanttorinpoika Max auttoi minua kai osaltaan vapautumaan dominoivan isäni persoonasta. Se oli siis minun elämäni elintärkeää terapiaa.  ”Kanttorinpoikaa” kuunnellessani vajosin mystisiin sfääreihin, syvyyksistä yritin tavoittaa Maxin musiikin ydintä.

Laulun terapeuttinen ulottuvuus sai minut mietteisiin. On mahdotonta sanoa, mikä oli sen todellinen merkitys ja vaikutus. Ehkä se oli vain osanen pitkässä vapautumisen ja itsenäistymisen prosessissa. Tai ehkä sen vaikutus oli suurempi kuin luulenkaan. Kun kuuntelin ”Maxia” ensi kertaa, niin jossain määrin hätkähdin. Aivan kuin olisin kokenut, että siinä oli viesti juuri minulle. Täytyi heti kuunnella uudestaan. Olli Ahvenlahden esittämä lopun urkuharmoni-improvisaatio oli vapauttava, se helpotti oloa, sai hengittämään syvempään. Ylipäänsä urkumusiikki on merkinnyt minulle sielun lepoa mutta toisaalta harmooni tuo osaltaan lapsuudesta painostavia muistoja. Olisiko siinä jonkinlainen avain?

…

Kesämaa on vinyylilevy, jolla on CD-levyyn verrattaessa ainakin yksi selkeä ominaisuus. Siinä on kaksi puolta, jotka kuunnellaan yksi puoli kerrallaan. Siksi ne viimeiset kappaleet jäävät lopussa mieleen, saattavat pysäyttää ja kirvoittaa ajatuksiin.

A-puolen toiseksi viimeinen raita on tuo yllä mainittu Kanttorinpoika Max. Sitä seuraa kappale nimeltä Katsele yössä, joka alkaa sanoin ”Yö utuinen laskeutuu kaupungin ylle…” Kellariloukon harmonin ääreltä hypähdetään kaupungin yöhön. Tunkkainen pimeydestä avaran taivaan alle hiljenevään hämärään.

Tuntuu, että ”terapiaistuntoni” sai jatkoa. Sen laulun tunnelmassa vajosin joksikin hetkeksi kaupungin yön tunnelmaan, raikkauteen. Halusin vajota hiljenevän kaupungin lepoon, kadota tuulettomaan pimeyteen. Kitaran näppäilyt saattelevat. Eero Koivistoisen saksofoni saa vallan. On kuin liitäisin sen siivillä.

Loppusäkeet: Olen pimeä suloinen – unohdus. Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus. Kuuntele hiljaisuutta yön, kuuntele hiljaisuutta yön. Ääni vaimenee kuin kuunnellen.

B-puolelta mainitsen erikseen laulun Annabella ”Syksyn tuuli pudotti lehtiä…”. Se saa keinumaan tuulessa. Pekka Pöyryn huilun myötä tuuli nostaa pyörteitä – rakkauden herkkää lentoa ja tunteiden kosketusta. Levottoman merimiehen ja Annabellan rakkaus on kuin liima, joka pitää tämän puolen laulusarjaa koossa.

B-puolen päättää kappale Mutta minä lähden. Se koostuu kahdesta osasta. On Markku Lahtelan suomentama Semjon Kirsanovin runo, jota seuraa soinnuiltaan Strengin oma raikas tunnelmaa keventävä sanallinen ja musiikillinen improvisaatio, joka kestää vain hetken mutta jää mieleen orastamaan suunnaten ajatukset toisaalle. Muistan, kun nuorena sitä kuuntelin. Istuin sitten pitkän tovin hiljaa, annoin avaruuden huokua. Ajattomuudessa katsoin pimeyteen, yritin tarttua maailmankaikkeuteen. Kappaleen musiikki luo rauhaisan levollisuuden, hengitänköhän lainkaan…

Mutta minä lähden taivaanrannan taa

Ja sinä lähdet taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä, minä taivaanrannan taakse kuin varjo.

Kun päivä on mennyt pois dyyneille.

 

Varjoina me monet poistumme tästä ajasta, korkeintaan menneisyyttämme huokaillen.

Yritin itse kovasti etsiä alkuperäistä Kirsanovin runoa. En onnistunut. Tulinpahan samalla tutustuneeksi runoilijan elämään.

Streng tuo tuohon surumielisyyteen pilkahduksen leikkimieltä:

Mukana mulla on paperilunta.

Satujen tulla.

Olen unta.

 

Eron lohduttomuuteen syttyi unen valoa, pienen hehkun heijastusta, olkoon elämä vaikka viimeisillään.

Kuuntelun jälkeen jään kevyenä höyhenenä leijumaan.

Päivät voivat joskus tuntua pitkiltä, mutta elämä on ainutkertainen. Ollaan se omana itsenämme.

…

Laskeudutaan maan päälle. Pekan poika Joonia muistelee isänsä levyhyllyä. Sieltä löytyi sellaisia nimiä kuin Beatles, George Harrison, Rolling Stones, Donovan - aivan kuin kenellä tahansa tuon ajan rokkarilla. Mutta oli siellä kyllä myös ”Music for Zen Meditation”. Intiaan ja Kashmiriin tunsi hänkin vetoa, monen muun aikalaisensa tapaan.