”Mua hurmaa humala, on näytös lopussa…”

”… se verhon vetää eteen sydämen.” 

Tuo otsikon lainaus on monipuolisen musiikkimiehen ja trubaduurin Harri Saksalan käsialaa. Kyse on argentiinalaisesta tangosta ja Saksala on antanut omalle suomennokselleen nimen ”Viimeinen känni”.  Siitä kerron lisää alempana.

 Minun ikäluokkani tuntee Saksalan ennen kaikkea 60-luvun loppupuolen rokkarina: Topmost, Soulset ja Apollo olivat tuolloin Suomi-rockin huippua. Tuon jälkeen on paljon tapahtunut. Saksala on hankkinut ihan porvarillisen ammatinkin. hän on lakimies. Musiikki ei kuitenkaan sen myötä jäänyt. Wikipediasta voi lukea lisää.

Olen itse kuullut Saksalaa livenä vain kerran. Se oli joskus 2010-luvun puolivälissä Kouvolassa Jättömaa-festivaalin yhteydessä. Se teki vaikutuksen.

En kajoa nyt syvemmin Saksalan uraan. Totean, että laulajana hän on tulkinnut suomalaisia klassikkorunoilijoita, kuten Aleksis Kiveä, Aaro Hellaakoskea, Eino Leinoa. Tuoreemmista pitää ehdottomasti mainita Pentti Saaritsa, jonka lyriikan ympärille hän rakensi 70-luvulla ihan oman projektinsa. Muitakin vastaavia projekteja on uraan mahtunut, mm. Mika Waltarin tekstejä. On Saksala tulkinnut myös suomalaista tangoa omalla karhean voimallisella tyylillään. Saksalan omat sanoituksetkin ovat laadukasta työtä, samoin sävellykset. Sovituksiaan hän taitaa väheksyä, mutta on niissäkin ansionsa.

Kaikkia näitä voi kuunnella neljästä CD:stä koostuvasta kokoelmasta Lauluja, vuosia, elämää (osat 1 ja 2). Levyjen ohessa on myös kattava johdantoteksti Saksalan uraan ja arvokasta taustatietoa äänityksistä ja musiikillisista ambitioista. Tuo kokoelma esittelee nimenomaan Saksalan soolotuotantoa. Suosittelen. Jos ei muualta, niin kirjastoista kyllä löytyy. Se laitos meillä vielä toimii. CD-kokoelman sisältämä aikajakso alkaa vuodesta 1976 ja yltää levyjen julkaisuvuoteen 2014. Minua kiinnostaa nyt ennen kaikkea Saksalan tulkinnat argentiinalaisesta tangosta. Niistäkin olen tähän poiminut itselleni vaikuttavimmat tulkinnat.

 

Argentiinalaisen tangon albumi Le Tango ilmestyi vuonna 1990. Saksala oli Suomessa päässyt kosketuksiin argentiinalaisen tangon tekijöiden kanssa. Hän innostui, mutta varsinaisen sytykkeen hän sai Pariisissa, jonne hän oli saanut lyhyen taiteilija-apurahan. Siellä toimi nimenomaan argentiinalaiseen tangoon omistautunut klubi. Siitä homma lähti käyntiin. Pariisin keskustassa hän pääsi loistostudioon äänittämään. Ja levy valmistui. Yllä mainitussa CD-kokoelmassa on seuraavat argentiinalaiset tangot: Viimeinen känni – La ultima curda, Niin kuin toive – Fuimos, Sen päivän ja sen illan – El dia que me quieras ja En ole enää sulle velkaa – Mano a mano.

Tähän vuoden 2014 CD-kokoelmaan on liitetty vuonna 2003 äänitetyt klassikkotangot Yksin – Uno ja Luokses jään – Volver sekä La Cumparsita. Ne on sovitettu paljon pelkistetymmin: pelkällä bandoneonin ja myös kitaran säestyksellä. Noista kaksi ensimmäistähän ovat aiemmin Eino Grönin tunnetuksi tekemiä.

Argentiinalainen tango vaatii omanlaisensa tulkintaa. Suomalainen tangoperinne on unohdettava. Musiikissa on vaihteleva rytmi, välillä tunnelma kiihtyy, välillä hidastuu. Vaihtelua riittää musiikin kautta välittyy hyvin monenmoiset elämän tunnot. Musiikki ja laulu tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Sanojen vuolaus ei tunnu istuvan musiikin rytmiin. Joskus kerronta saattaa nousta tunteenomaisena purkauksena musiikin ylle. Mutta säestys myötäilee laulajaa. Itkua ja naurun purkauksiakaan ei vierasteta Niin tango toimii alkukielellä.

Saksalan voimallinen ääni sopii siihen genreen todella hienosti. Eikä vain ääni, kyllä hän on sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen. Hänen suomennoksensakin tuovat kuulijoiden eteen tunnelman hetkittäisen raakuuden. Minua innosti erityisesti kaksi tangoa: yllä jo mainittu Viimeinen känni ja toiseksi argentiinalaisen tangon historian tärkeimmän hahmon Carlos Gardelin säveltämä Mano a mano (En ole enää sulle velkaa).

El dia que me quieras on myös Gardelin sävellys. Sen suhteen hieman vierastan - ainakin toistaiseksi - Saksalan raakaa tulkintaa (hänen oma suomennoksensa). Sen on levyttänyt myös Tapani Kansa: Päivä jolloin rakastat (san. Lauri Taponen). Kansan tulkinta on herkän tunnelmallinen ja myös sanoitus istuu tuohon Argentiinan ”Satumaaksikin” kutsuttuun lauluun sen verran eroottisenkin tunnelmallisesti, että Saksalaa kuunnellessa sydämeen nousee vastareaktio. Totta kai Gardelin omaa alkuperäistätulkintaa ei voita mitään. Alkuperäiseen sisältyy myös herkkä resitatiiviosuus.

Vuonna 1935 traagisesti lento-onnettomuudessa kuolleen Carlos Gardelin elämästä on julkaistu vuonna 2020suomenkielinen elämäkerta (Maailman tangokuningas Carlos Gardel), tekijöinä Julian Barsky & Osvaldo Barsky. Suosittelen tutustamaan. Gardelin elämän vaiheista olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

…

Mennään noihin kahteen yllä jo mainitsemaani Saksalan tulkintaan.

 

Viimeinen känni (La ultima curda - sävellys ja alkuperäiset sanat: Anibal Trollo & Castillo Gonzales)

 

CD-levyn oheistekstissä selvitetään levytyksen ja sanoituksen taustaa. Se oli aiemmin Saksalan jo suomentama ja Anneli Saariston levyttämä, mutta hän ei ollut suomennokseen tyytyväinen. Tuolloin hän ei edes tiennyt, että kyseessä oli vanha argentiinalainen tango. Hän alkoi tutkia alkuperäistä tekstiä ja halusi tehdä uuden tekstin sitä kunnioittaen. Laulun alkuperäinen nimi La ultima curda tarkoittaa itse asiassa ”viimeistä esirippua”.

”Se on tyypillinen argentiinalainen dramaattinen teksti kuolemasta. Käänsin sen viimeiseksi känniksi, mutta paremmin kuin mitä se oli Annelin levytyksessä käännetty.”

Näin Saksala itse kertoo sanoituksestaan. Saksala jatkaa Le Tango -levystään:

”Levyn ilmestyessä argentiinalainen tango oli suomalaisille ihan uutta. Suomalaiseen korvaan kuulosti oudolta, kun tangossa ei ole lainkaan rumpuja. Vasta myöhemmin Suomessakin alkoi Astor Piazzolla -buumi. Ja sain jopa puhuttua Astor Piazzollan esiintymään Ikaalisiin juuri ennen sen kuolemaa 1990-luvun alussa.

Positiivisesta palautteesta huolimatta tuo tangolevy ei kamalasti myynyt. Ehkä jopa pari tuhatta kappaletta. Sen tekeminen oli kohtuullisen kallista, mutta onneksi minulla oli päivätyö Vantaalla.”

 

Seuraavassa on katkelma Saksalan tekstistä:

 

”Muistot ja tyhjyys, typeryys taas kerran täyttää tylsän mielen.

Nyt viinihöyryt huumaa kielen.

Kuin tyhjään ränniin, mä putoon viimeiseen känniin.

 

Jo peitä hehku auringon

ja ikkunasi kiinni laita.

Mä unohduksen maita käyn.

Ja jälleen katoan taa humalan.

 

Siis kerro kohtalosi

mun tuskani on tosi.

En sitä enää peittää voi.

Kai muistat rakkauden

sen menneen kaukaisen.

Se unhon yöstä hiljaa soi.

Sua sanat satuttavat

ja yhä kiduttavat

mun maljapuheissani.

Vaan vanha lempi on

kiihkeintä bandoneon

kuin viinilasin autuus

mua hurmaa humala

on näytös lopussa

se verhon vetää eteen sydämen.”

…

En ole enää sulle velkaa - Mano a mano

 

Lainaan ansiokasta nettisivustoa Milongafin-nettisivustoa. Se esittelee argentiinalaista tangolyriikkaa suomeksi. Sieltä löytyy tämän tangon sanoitus. On siellä myös vanhempi versio Viimeisestä kännistä. Sivusto avautuu täältä. Lainaan sanat kokonaisuudessaan, siten voimme tutkailla, miten teksti toimii ilman musiikkia:

 

”Allapäin ja murheissa
nyt sen kaiken vasta huomaan
Olit liian hyvä nainen
sä mun pieneen elämään      

Olit enemmän kuin läsnä
olit hehku jota palvoin
olit hellyys jonka vuoksi                                       
mä öitä aina valvoin
ja mä sulle olin paljon
enemmän kuin kaikki muu

Miten köyhä olit silloin
jossain sivukorttelissa
ehkä vielä muistat illan
kun siellä kohdattiin

Vaan nyt on kaikki toisin
sulle elämä on juhlaa
kun sen toisen kanssa kuljet
ja hän sinuun kaiken tuhlaa
olet kavala kuin kissa
ja hän hiiri parka vain

Tyhjät toiveet, kuvitelmat
niitä täynnä on nyt pääsi
Miten sokeaksi saikaan
sinut hölmöt juhlineen

Puuteroidut houkutukset
voittajat ja valloittajat
ne narrin lailla siellä
jossain sulle kumartavat
ja röyhkeästi tunkeutuvat
pieneen sydämeen

En ole enää sulle velkaa
kaiken aikanaan jo maksoin
Siksi välitä en tippaa
mitä tuut sä tekemään

Tai jos jotain vielä oisi
joku vippi ehkä kaksi                                             
niistä murhetta en kanna
en ryhdy enää maksajaksi
turhaan kulta niitä vaadit
ne nyt toiset maksakoon

Nautinnot ja öiden huumat
valloitukset suurimmatkin
ohi meneviä voittoja
sittenkin on

Rahaa riittää kerskureilla
jotka haistaa aina saliin
ja ne sulle uskottelee
sä osaat ampua vain maaliin
ja sitä harhaa sä ryhdyit
kerran palvomaan

Vaan vanhan päällystakin lailla
sä voit olla kerran yksin
Silloin kaikki suuret toivees
on hiekkaan valuneet

Siksi valmis yhä oisin
enempään kuin kaikki roistot
jotka lupasivat kerran
maailmansa kirkkaat loistot
nuo hetket ehkä koittaa
niinkuin sanoin, valmis oon.”

 

….

Lopuksi nostan Saksalan levyiltä vielä yhden helmen, joka ei ole argentiinalainen mutta upposi minuun. Saksala on tehnyt urallaan yhteistyötä useiden maineikkaiden muusikoiden kanssa. Yksi heistä on kitaristi Antero Jakoila, jonka soolot ja saundit kyllä nousevat musiikin kokonaisuudesta pintaan. Jakoilan sooloalbumilta vuodelta 1984 löytyy Saksalan tulkinta kuubalaisen Pedro Luis Ferrerin sävellyksestä Balladi tuhmasta tytöstä (Romance De La Nina Mala). Se on kaikin puolin upea tulkinta, johon Saksalan ja Sini Perhon yhteistyössä tekemä sanoitus osuu nappiin.

Kirjastosta ainakin tuo Saksalan CD-kokoelma löytyy. Ja alkukielisiä kappaleita voi kuunnella Youtubesta, hakusanana kappaleen nimi. En ole tarkistanut, mitä Saksalan esityksiä sieltä löytyy.

 

Percy Bysshe Shelley (1792-1822): runoja ja elämää

 

Shelleyn runoja. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.

Maurois, Andre: Ariel eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.

 

Aluksi

Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa vuotta sitten.

Laulu oli nimeltään Good Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen ”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin pioneerilevytyksiin.  Se oli aikoinaan sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa, ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.

Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie, joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen, jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja samalla seurata kuvakavalkadia. 

Levyä Muistini aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns. ”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty alkuaan venäjänkieliseen runoon.

Good Night-kappale on kuunneltavissa täällä. Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton Johnin kappaleeseen Saturday Night's Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.

Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut. Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa enemmän avaavat teokset.

 

Good-Night

Good-night? ah! no; the hour is ill

Which severs those it should unite;

Let us remain together still,

Then it will be good night.

 

How can I call the lone night good,

Though thy sweet wishes wing its flight?

Be it not said, thought, understood --

Then it will be -- good night.

 

To hearts which near each other move

From evening close to morning light,

The night is good; because, my love,

They never say good-night.

…

Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää. Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä. Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat tuolloin toiset.

Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel, ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D. Appleton and Company).

Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on vapauttavaa.

Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme. Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.

Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski (1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä. Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000. Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin, syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi tuberkuloosiin. (Todettakoon lisäksi miehiä yhdistävänä seikkana, että kun Shelleyn ruumis nostettiin merestä, taskusta kaivettiin avonainen Keatsin runojen nidos.)

Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä. Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.

Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista irtautunut nuori idealisti.  Hänen elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.

Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut pelkästään positiivisessa mielessä.  Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan tavanneet.

Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin, jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli – uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.

Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu heidän suhteensa valoisa puoli.

…

Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma. Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä. Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.

Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.

 

”Maailman äiti, äärettömän alku,

puhalla henkes lauluun, jonka luon!

Sua vain on rakkauteni seurannut,

sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes

ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas

mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”

[…]

”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan

sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat

jo unet, joita sanoiksi en saa,

hämärän näyt ja päiväin arvoitukset

mua seuranneet.

”[…] suuri äiti – suo

mun olla tulkki tuulen huminan

ja metsien ja meren rytmin, soida

elävän luonnon äänet, hymnit yön

ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”

 

Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:

”Syksyllä 1815 kirjoitettu ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta. Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”

Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.

….

Intialaisessa serenadissa (The Indian Serenade) vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.

 Sinusta ma unta näin –

uni silmistä jo karkaa.

tuolla tähdet loistavat,

tuulen hengitys on arkaa.

Sinusta ma unta näin –

joku askeleeni ajaa

kuin taian tenhoomat

kohti kaivattua majaa.

 

Yötuuli raukee jo

ja tumma on virta tuo,

joka yrttein tuoksuja

kuin unelmia juo,

satakielen soittelo

sen sammuu rantoihin, -

näin sua janoten,

oi armain, ma kuolisin!

 

Mä janoon akkunaas,

ma sammun, raukenen!

Anna lempesi, oi suo

suudelmies satehen

vuotaa huulilleni taas!

Sydäntän’ ahdistaa,

se laske sydämesi luo,

jossa särkyä se saa.

 

Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn runotuotannosta. Intialainen serenadi on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn kuolemaa.

Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen laulusta.

”Shelley katseli kuun lempeässä kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus, rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää; olet niin kaunis!” (s. 247)

Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.

Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös täällä.

Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa. Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.

…

Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen Shelleyn:

 

Ojan partaalla istui mies vihassaan,

                             ja vanha luuttu, jo halki-lauta,

siin’ yhtyi lauluun raatelevaan

                             naisesta, joka oli nauta.

 

Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut nimen Merenrannalla. Runoa pidetään yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.

Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme” on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi säkeistöä:

 

Vaan toivoa ma löydä en,

en mielen rauhaa, rattoa,

en tyytymystä viisasten,

jok’ antaa hengen kirkkaana

maan varjoist’ ylös kohota.

On onnen aika, lemmen kevät,

on voiman päivät toisilla

jotk’ elävät ja hymyilevät, -

mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

 

Mut tääll’ on epätoivokin

kuin suvituuli leppeä.

Nyt lapsen lailla tahtoisin

täss’ itkeneenä levätä

ja tuta, kuinka elämä

ja murheet hiipis hiljaa pois

ja kuolon käsi viileenä

mua hyväilis, ja meri sois –

se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

 

Alkuperäinen on luettavissa täällä.

Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.

 

Vapaus

Tulivuoret vastaavat toisillensa

ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,

meri heittää merelle myrskysoittimensa,

ja talven jäinen valtikka vavahtaa

taifunin kohinaa.

 

Yksinäinen pilvi iskee tulta,

sadat saaret laajalta valkenee,

maan järistessä hautaa multa

kylät allensa, kaupungit kaatuilee,

manan portit vapisee.

 

Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa

ja askeles maan yli voittamaton,

meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,

tulivuorten lieska ja auringon

sun valossas virvaa on.

 

Kuin kiito tuhannen auringonsäteen

läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,

niin kansasta kansaan ja kädestä käteen

ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,

ja orjat ja tyrannit hiipivät pois

saatosta aamunkois.

 

Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.

A Dirge

Rough wind, that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!

Surulaulu

Tuuli, sa tuskan voihkija

   laulajatta jääneen,

sade, jok’ yhtä vuolaana

   yön kaiken itket ääneen,

 

myrsky kyynelin murheisin,

puu paljas oksin alastomin,

suon silmä, meri vaahtopää –

maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)

Runon rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa, mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.

Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin. Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen. Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan sanaton. On hiljenemisen hetki.

…

Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.

Shelleyn vapaan rakkauden idea tuo kuitenkin mukanaan kärsimystä. Shelley keräsi ympärilleen naisia. Mary-vaimo oli itsekin hyvin vapaamielinen mutta rajansa kaikella. Hän pyrki piilottamaan todelliset tunteensa, yritti lähinnä peittää oman mustasukkaisuutensa, mutta tuli vaihe, jolloin itsellisyytensä ja voimakkaan tahtonsa ansiosta kykeni saamaan mieheensäkin ryhtiä.

Lainaan Shelleyn ja hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä hengissä.

”Tyytymättöminä, kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)

Tuo kuvaus Italian matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin. Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa. Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.

Maryn sisarpuolen Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena. Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.

Monet yksittäiset tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha. Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman muunkin englantilaisen runoilijan koti.

Asia ei alun perin liity Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi -  otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman myötäjäisiä.

Luostari oli viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi entisestään.

Älykkäillä tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä

Maurois laittaa tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä, pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.

Shelley kertoi myös Marylle tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.

Shelley oli alkanut luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis Emiliassa.   Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei saattanut sitä julkaisukuntoon.

Pekka Streng ja Kesämaan kaikuja

 Streng Petra, Kokkoniemi Tiina: Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet. Basam Books 2021, 103 sivua.

 Streng Pekka: Kesämaa. Vinyyli-LP. Love Records 1972.

 

Hienoa, että Pekka Strengistä on luotu tämä kirja. Hän on sen ansainnut. Uskon, tai ainakin toivon, että aivan liian nuorena luotamme pois lähtenyt lauluntekijä innostaa edelleen. Itse ilahduin kovasti nähdessäni tuon tuoreen pienimuotoisen teoksen kirjaston esittelypöydällä. Itse sain ensikosketuksen Strengiin alle kaksikymppisenä 70-luvun alussa. En ole häntä unohtanut, vaikka verrattain harvoin on viime vuosikymmeninä tullut hänen laulujaan kuunnelleeksi. Ne ovat eläneet mieleni sopukoissa ja seuraavat edelleen, vaikka olen jo eläkeiässä.

.....

Sonja Strengin  Kesämaa-levyn etukannen kuvasta

 

                                                                                             ”…kaikki aamuun kurkottuu.”

Minulle Pekka Strengin laulut tulivat tutuiksi lukiovuosina ja lähinnä heti sen jälkeen, kun jätin lapsuuden kotini ja lähdin muualle opiskelemaan.  Elettiin vuotta 1974. Opinnot odottivat ja olin aloittamassa kasvua henkiseen itsenäisyyteen. Uudella paikkakunnalla tuli yksinäisyyskin tutuksi.

Ensi tuttavuuteni Strengiin oli joskus kouluvuosina. Se oli Sisältäni portin löysin. Taustalla soitti Tasavallan presidentti. LP-levy Magneettimiehen kuolema oli julkaistu vuonna 1970, mutta siitä minulle tuli tutuksi vain tuo yksi kappale. Ehkä olin sen kuullut radiosta ja laulu vei mukanaan. Tunsin musiikin voiman, vajosin itseeni, tavoittelin sisimpiä tuntojani. Kuulin sittemmin myös Eero Raittisen laulaman version, mutta ainakin aluksi sitä vierastin, vaikka se saattoikin olla kokonaisesityksenä vahvempi. Strengin äänen herkkyydessä oli kai hiukkasen itseäni.

Olin päässyt opinnoissani jo hyvään alkuun, kun löysin musiikkikaupasta Kesämaa-levyn. Olin hankkinut levysoittimen ja kaipasin kokoelmiini täydennystä. Pettymyksekseni kokoelmasta puuttui se tärkein. Kuunneltuani levyn olin hieman kaksinaisissa mietteissä. Yhtäältä jäin kaipaamaan ”porttia” mutta toisaalta kyllä myös uusissa piiseissä oli imua. Tunsin niiden välisen yhteyden. Siitä alkoi pitkä yhteinen matkamme. Tuo levy on edelleen tallella. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, jolloin olen sitä näpräillyt käsissäni ja laittanut soimaan. Se ei ole kaikonnut mielestä. Kuuntelen sitä vain vinyylinä. Kesämaan henki leijuu minulle nimenomaan vinyylin huojuessa levylautasellani. Magneettimiehen kuolemasta hankin jossain vaiheessa CD-version, mutta se on jäänyt hyvin vähälle soitolle.

Palaan 70-luvun muistoihin. On jotenkin runollinen mieli. Koin tuolloin kaiken tunteella. Strengin laulut ja sanat toivat elämääni ja sieluuni lapsen mielen, aikuisen roolini rinnalle. Näin jälkikäteen ajatellen voisi kai todeta, että se oli minulle eräänlainen pelastussanoma matkalla itseeni, toivon täytteinen. Sen myötä en antanut pimeille voimille tilaa. Herkkyyteni ja haavoittuneisuuteni tietäen Kesämaan musiikki antoi osaltaan voimia unohtaa iskut ja mennä eteenpäin – valoa päin.

Siirryttyäni työelämään, laulut jäivät taustalle. Mutta niiden henki virtasi valona sisimmässäni. Jokin yksittäinen laulun palanen saattoi yllättäen alkaa soida sisimmässäni. Olen selvinnyt ja saanut voimaa, palautunut normaaliin elämäni hetkittäisiltä harharetkiltä. En kuitenkaan halua korostaa liiaksi Strengin merkitystä. Tämän tyylisissä kirjoituksissa rupeaa herkästi liioittelemaan. Laulut ja niiden sanoma ovat olleet läsnä pienenä virtana, välillä heikkoja ja hentona perhosen ilmestyksenä, mutta sen hetkittäinen valo on tuonut arkeeni rauhan. Elämä on juuri tätä, perhosen ihmetystä suuressa valojen ja pimeyden sekoituksessa.

Jotenkin tuntui, että Pekka Strengin Kesämaa avasi sisältäni lapsen, uuden ulottuvuuden. Uskalsin olla enemmän oma itseni. Sittemmin opintojen jälkeen, kun siirryin kamppailemaan työpaikoista ja avartamaan maailmaani, uskon että ilman Strengiä tie olisi saattanut käynyt tukalammaksi. Vaikeina hetkinä löysin sisältäni sen portin, josta saatoin päästä ammentamaan tielleni rohkeutta.

 

Itse asiassa oli hyvä, että se ”Sisältäni portin löysin” puuttui kokoelmasta. Sen seurassa elin kuin umpiossa, omissa sfääreissäni. Onneksi löytyi Kesämaa. Siitä tuli seuralainen elämään, ei enempää eikä vähempää -  sisäinen lapsi kevensi matkan taakkaa.  ”Porttia” toki tarvittiin. ”Portti minuuteen on portti ihmisyyteen ja ymmärrykseen”, kirjoittaa kirjassa Jukka Itkonen (s. 88).

 

Kirjassa on muutamien kulttuurin saralla vaikuttaneiden kirjoituksia Pekka Strengistä ja hänen musiikkinsa merkityksestä heidän elämässään. Ne on osin tehty haaastatteluina. Niitä oli mukava lukea. Ehdoton suosikkini on Heidi Puurulan teksti Kolme pysäkkiä Pekka Strengin luona. Huomaa, että Puurula on todella paneutunut tekstiin. Hän vaikutti aikoinaan Aikakone-yhtyeessä ja on toiminut sanoittajana. Aikakoneen ohjelmistosta on minun mieleeni jäänyt kappale Keltainen toukokuu.  Nyt sekin tuli selväksi, että siinä on vaikutteita Pekka Strengin teksteistä. Ilmankos se vetikin aikoinaan heti puoleensa, kun laulun sattumoisin kuulin. On mielenkiintoista lukea sekä Strengin että Puurulan yhteyksistä teosofiseen ajatteluun.

 

”Kuoleman varjo leijuu Kesämaan kauneuden yllä, mutta silti hän jollain tapaa jaksaa uskoa luontoon palaamisen valoon ja kauneuteen. Elämä on lyhyt kuin perhosen lento, ja siksi siitä kannattaa nauttia kaikilla aisteilla.”  Heidi Puurula, s. 41.

 

Pekka Strengin musiikista avautuu herkkyyden henki, johon ei sanoja löydy. Elämän valo, kauneus, voima, luonnon läsnäolo. Ja samalla mukana jossain näkymättömissä leijuu kuolema, ei uhkana, vaan ehkä osana luontoa ja elämää, vastapainona.

Paneudutaan tarkemmin Kesämaan lauluihin.

Aluksi suosikkini oli Kanttorinpoika Max. En ole itse kanttorinpoika, mutta isäni oli kova laulaja ja minäkin perin häneltä laulun. Pienenä ollessani hän laittoi minut erinäisiin tilaisuuksiin laulamaan, mitä näin jälkeenpäin pidän siunauksellisena. Kanttorinpoika Max auttoi minua kai osaltaan vapautumaan dominoivan isäni persoonasta. Se oli siis minun elämäni elintärkeää terapiaa.  ”Kanttorinpoikaa” kuunnellessani vajosin mystisiin sfääreihin, syvyyksistä yritin tavoittaa Maxin musiikin ydintä.

Laulun terapeuttinen ulottuvuus sai minut mietteisiin. On mahdotonta sanoa, mikä oli sen todellinen merkitys ja vaikutus. Ehkä se oli vain osanen pitkässä vapautumisen ja itsenäistymisen prosessissa. Tai ehkä sen vaikutus oli suurempi kuin luulenkaan. Kun kuuntelin ”Maxia” ensi kertaa, niin jossain määrin hätkähdin. Aivan kuin olisin kokenut, että siinä oli viesti juuri minulle. Täytyi heti kuunnella uudestaan. Olli Ahvenlahden esittämä lopun urkuharmoni-improvisaatio oli vapauttava, se helpotti oloa, sai hengittämään syvempään. Ylipäänsä urkumusiikki on merkinnyt minulle sielun lepoa mutta toisaalta harmooni tuo osaltaan lapsuudesta painostavia muistoja. Olisiko siinä jonkinlainen avain?

…

Kesämaa on vinyylilevy, jolla on CD-levyyn verrattaessa ainakin yksi selkeä ominaisuus. Siinä on kaksi puolta, jotka kuunnellaan yksi puoli kerrallaan. Siksi ne viimeiset kappaleet jäävät lopussa mieleen, saattavat pysäyttää ja kirvoittaa ajatuksiin.

A-puolen toiseksi viimeinen raita on tuo yllä mainittu Kanttorinpoika Max. Sitä seuraa kappale nimeltä Katsele yössä, joka alkaa sanoin ”Yö utuinen laskeutuu kaupungin ylle…” Kellariloukon harmonin ääreltä hypähdetään kaupungin yöhön. Tunkkainen pimeydestä avaran taivaan alle hiljenevään hämärään.

Tuntuu, että ”terapiaistuntoni” sai jatkoa. Sen laulun tunnelmassa vajosin joksikin hetkeksi kaupungin yön tunnelmaan, raikkauteen. Halusin vajota hiljenevän kaupungin lepoon, kadota tuulettomaan pimeyteen. Kitaran näppäilyt saattelevat. Eero Koivistoisen saksofoni saa vallan. On kuin liitäisin sen siivillä.

Loppusäkeet: Olen pimeä suloinen – unohdus. Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus. Kuuntele hiljaisuutta yön, kuuntele hiljaisuutta yön. Ääni vaimenee kuin kuunnellen.

B-puolelta mainitsen erikseen laulun Annabella ”Syksyn tuuli pudotti lehtiä…”. Se saa keinumaan tuulessa. Pekka Pöyryn huilun myötä tuuli nostaa pyörteitä – rakkauden herkkää lentoa ja tunteiden kosketusta. Levottoman merimiehen ja Annabellan rakkaus on kuin liima, joka pitää tämän puolen laulusarjaa koossa.

B-puolen päättää kappale Mutta minä lähden. Se koostuu kahdesta osasta. On Markku Lahtelan suomentama Semjon Kirsanovin runo, jota seuraa soinnuiltaan Strengin oma raikas tunnelmaa keventävä sanallinen ja musiikillinen improvisaatio, joka kestää vain hetken mutta jää mieleen orastamaan suunnaten ajatukset toisaalle. Muistan, kun nuorena sitä kuuntelin. Istuin sitten pitkän tovin hiljaa, annoin avaruuden huokua. Ajattomuudessa katsoin pimeyteen, yritin tarttua maailmankaikkeuteen. Kappaleen musiikki luo rauhaisan levollisuuden, hengitänköhän lainkaan…

Mutta minä lähden taivaanrannan taa

Ja sinä lähdet taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä, minä taivaanrannan taakse kuin varjo.

Kun päivä on mennyt pois dyyneille.

 

Varjoina me monet poistumme tästä ajasta, korkeintaan menneisyyttämme huokaillen.

Yritin itse kovasti etsiä alkuperäistä Kirsanovin runoa. En onnistunut. Tulinpahan samalla tutustuneeksi runoilijan elämään.

Streng tuo tuohon surumielisyyteen pilkahduksen leikkimieltä:

Mukana mulla on paperilunta.

Satujen tulla.

Olen unta.

 

Eron lohduttomuuteen syttyi unen valoa, pienen hehkun heijastusta, olkoon elämä vaikka viimeisillään.

Kuuntelun jälkeen jään kevyenä höyhenenä leijumaan.

Päivät voivat joskus tuntua pitkiltä, mutta elämä on ainutkertainen. Ollaan se omana itsenämme.

…

Laskeudutaan maan päälle. Pekan poika Joonia muistelee isänsä levyhyllyä. Sieltä löytyi sellaisia nimiä kuin Beatles, George Harrison, Rolling Stones, Donovan - aivan kuin kenellä tahansa tuon ajan rokkarilla. Mutta oli siellä kyllä myös ”Music for Zen Meditation”. Intiaan ja Kashmiriin tunsi hänkin vetoa, monen muun aikalaisensa tapaan.

Dave Lindholmin konsertin jälkeen

Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu Jazzikansa tulee jäi heti soimaan päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.” Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen  oli se hassu rallatus, jossa toistettiin fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.

Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua puhki.  Minulle levyn helmi oli tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.

Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa. Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen &, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.

Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona (16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva. Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri. Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin soittelee.

Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave nytkin.  Se kuului tosin konsertin ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään kitarasäestyksen varjoon.  Sanat hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa. Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.

Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani.  Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.

Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni. Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.  Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.