Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Elämänohjeita järjestyksen jälkeen - Jordan B. Petersonin uusin.

Jordan B Peterson, 12 uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377 s.

 

Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen, johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia. Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie - syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja sen myötä muotoutunut näkemys.

Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan, leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa. Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19 -pandemiaa.

Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä vaikeneminen auta.

Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin. Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.

…

Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.

Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat miehen järkiinsä.

Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä. Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi, petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa keskeisen painon.

Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s. 178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa silmässä.  

Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.

Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan. Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut. Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova ydin.

Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.

 Peterson on toki noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin varhaisimmassa teoksessaan Maps of Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin. Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.

Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta, kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti ”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa mytologioissa. 

Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista. Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen vuoden takainen 12 elämänohjetta ja aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta. Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo. Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin, miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa. Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa, että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.

Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde (avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se, että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280). Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.

                                  

Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin  kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty, koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.

Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin.  Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.

…

Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon, että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä rinnan.

Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.  

…

                                

Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan. Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden, jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän, mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.

Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee kamppailuun, se tuo samalla viisautta.

Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma Eliš on Petersonin mukaan vanhin tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu 4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi perusteellisesti.

Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä.  Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista, että vajoamme syvemmälle.

Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).

Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita - Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).

Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse.  Avustajakseen hän tarvitsi myös George Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse asiassa tapahtui?”

Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.

Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”

Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12 elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa, ”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin todellisia tarpeitaan”.

Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä. Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää valontäyteistä kuvakieltä:

”Merkitys on lootus, joka pyrkii järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)

Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian klassinen teos, Laotsen Tao te ching. Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä Laotsen hengen.

                                    

Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.

”Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen tiede)

Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.

”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena. Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt painonsa, vesittynyt.  Syynä on uuden testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä ihmisen velvollisuudet vesittyvät.  

Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet suuriksi.

Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia, joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:

”Kristillinen oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”

Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai ”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.

Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.

Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa Karamazovin veljekset.  Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä. Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin ovea.

Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan. Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.  

No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään – uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.

Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan (Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on jokin.  Tuon myötä tulee myös jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)

Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta. Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä” ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää ideologia!

…

Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä.