Elämänohjeita järjestyksen jälkeen - Jordan B. Petersonin uusin.

Jordan B Peterson, 12 uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377 s.

 

Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen, johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia. Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie - syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja sen myötä muotoutunut näkemys.

Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan, leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa. Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19 -pandemiaa.

Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä vaikeneminen auta.

Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin. Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.

…

Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.

Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat miehen järkiinsä.

Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä. Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi, petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa keskeisen painon.

Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s. 178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa silmässä.  

Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.

Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan. Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut. Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova ydin.

Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.

 Peterson on toki noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin varhaisimmassa teoksessaan Maps of Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin. Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.

Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta, kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti ”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa mytologioissa. 

Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista. Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen vuoden takainen 12 elämänohjetta ja aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta. Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo. Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin, miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa. Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa, että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.

Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde (avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se, että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280). Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.

                                  

Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin  kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty, koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.

Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin.  Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.

…

Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon, että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä rinnan.

Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.  

…

                                

Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan. Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden, jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän, mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.

Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee kamppailuun, se tuo samalla viisautta.

Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma Eliš on Petersonin mukaan vanhin tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu 4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi perusteellisesti.

Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä.  Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista, että vajoamme syvemmälle.

Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).

Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita - Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).

Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse.  Avustajakseen hän tarvitsi myös George Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse asiassa tapahtui?”

Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.

Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”

Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12 elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa, ”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin todellisia tarpeitaan”.

Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä. Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää valontäyteistä kuvakieltä:

”Merkitys on lootus, joka pyrkii järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)

Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian klassinen teos, Laotsen Tao te ching. Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä Laotsen hengen.

                                    

Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.

”Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen tiede)

Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.

”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena. Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt painonsa, vesittynyt.  Syynä on uuden testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä ihmisen velvollisuudet vesittyvät.  

Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet suuriksi.

Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia, joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:

”Kristillinen oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”

Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai ”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.

Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.

Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa Karamazovin veljekset.  Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä. Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin ovea.

Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan. Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.  

No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään – uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.

Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan (Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on jokin.  Tuon myötä tulee myös jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)

Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta. Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä” ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää ideologia!

…

Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä. 

LEVIATAN (LEVIATHAN) – ЛЕВИАФАН. Keskustelua Andrei Zvjagintsevin elokuvasta.

Leviatan (tai myös Leviathan) mainitaan Vanhassa Testamentissa mm. Jobin kirjan 3. luvun 8. jakeessa: ”Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin”. Tässä Leviatanilla tarkoitetaan meren hirviötä, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään syö auringon (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.3.html#k8). Se merkitsee maailman loppua.

Jesajan kirjassa (luku 27, jae 1) todetaan seuraavaa: ”Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön”.

Raamatussa on Leviataniin vain irrallisia viittauksia, mutta juutalaisessa perinteessä siitä on olemassa legendoja:

”Joidenkin tekstien mukaan Leviatan joutuu taisteluun Behemot-nimisen maapedon kanssa. Silloin maailmassa käydään lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä. Taistelu aiheuttaa suurta tuhoa kaikkialla, ja molemmat pedot kuolevat taistelussa. Tuomiopäivästä selviytyvät ihmiset valmistavat petojen lihasta suuren juhla-aterian.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Leviatan

Leviathan tunnetaan myös englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin samannimisestä teoksesta vuodelta 1651. Se on saanut nimensä tuosta Vanhassa Testamentissa esiintyvästä hirviöstä. Hobbesin teos kertoo valtiosta, jota tuohon hirviöön verrataan. ihmiset tekevät keskenään yhteiskuntasopimuksen, jossa valta luovutetaan rajoittamattomasti korkeimmalle valtiomahdille. Vallankäyttäjä rinnastetaan allegorisesti tuohon Vanhan Testamentin hirviöön.

…

On olemassa myös kolmas Leviatan, joka viime päivinä ainakin Venäjällä kuohuttanut kovasti mieliä. Tätä haluan jutussani nyt käsitellä. Kyseessä on myös Andrei Zvjagintsevin (Андрей Звягинцев) ohjaama tuore elokuva (http://www.imdb.com/title/tt2802154/), joka vastikään on voittanut Los Angelesissa Golden Globe –palkinnon (http://finnish.ruvr.ru/news/2015_01_12/Venalainen-elokuva-Leviathan-voitti-Kultainen-maapallo-palkinnon-7074/ ) ja on lisäksi tämän vuoden Oscar-ehdokkaana ulkomaisten elokuvien sarjassa. Elokuvan on kerrottu perustuvan Jobin kirjaan ja olevan allegorinen kuvaus nyky-Venäjästä. Alkuun eri kirjoituksiin tutustuessani yhteys Thomas Hobbesin teokseen tuntui saavan voiton, mutta ennen pitkää aletaan yhä enemmän viitata nimenomaan Jobin kirjaan. Suomeksi elokuvasta voi lukea myös täältä: http://www.elokuva.org/leviathan/ . Tätä elokuvaa en ole nähnyt, mutta olen nähnyt yhden Andrei Zvjagitsevin elokuvan (Elena 2011), josta pidin kovasti.

Andrei Zvjagintsev

Miksi elokuva sitten kuumentaa mieliä? Ja miten elokuvaan on Venäjällä reagoitu? Alkuun on todettava, että vallan kahvassa olevat eivät elokuvasta pidä. Sen nähdään suoraan hyökkäävän Putinin hallintojärjestelmää vastaan. Ennen kuin teen yksityiskohtaisemman katsauksen muutamaan elokuvaa käsittelevään juttuun, selostan hieman reaktioita.

Asia tuntui alkuun aika yksipuoliselta. Putinin kannattajat ja ortodoksinen kirkko tuomitsevat elokuvan pitäen sitä poliittisena provokaationa. Heidän mielestään elokuvan palkitseminen on lähinnä USA:n hallinnon juoni, jossa taustalla on pyrkimys nykyisen hallinnon kaataminen. Elokuvaa on näiltä osin verrattu Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoon, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1958. Käsikirjoitus torjuttiin ensin Neuvostoliitossa, mutta se julkaistiin vuonna 1957 Italiassa italiaksi (vuonna 1958 suomeksi). Palkintoa on pidetty poliittisena päätöksenä, koska taiteellisia ansioita sillä ei monien mielestä siihen ollut.

Valeri Grishko

Kriittistä näkökulmaa vahvistaa elokuvan virallisessa mediassa saama suhteellisen vähäinen huomio. On myös kirjoituksia, joiden mukaan elokuvassa mukana olleet henkilöt ovat joutuneet vaikeuksiin. Esimerkiksi Saratovin teatterin pääohjaajaa Valeri Griškoa on vaadittu erotettavaksi, koska hän on mukana elokuvassa piispan roolissa: http://www.gazeta.ru/culture/2015/01/19/a_6380901.shtml. Todellisuudessa vaatimus kuitenkin tuskin toteutuu. Juttu saattaa olla toimituksen tahallinen kärjistys, millaista tapahtuu myös suomalaisessa mediassa.

Vastaavasti liberaalien henkilöiden, Putinin hallinnon arvostelijoiden katsotaan arvostavan elokuvaa.

Nyt toisaalta on alkanut kuulua myös monipuolisempaa näkemystä. On esimerkiksi ortodoksikristityitä, joiden mielestä kyseessä on ortodoksisia perinteitä syvästi arvostava ja kunnioittava elokuva. Esimerkiksi Putinin kriitikko Maksim Shevchenko arvostaa elokuvaa. Hänen kaltaisten odottaisi nousevan elokuvaa vastaan.

Kuten jo totesin, en ole elokuvaa nähnyt enkä vielä toistaiseksi lukenut kaikkia arvioita ja näkökulmia elokuvasta. Sen pohjalta mitä elokuvasta tiedän, niin hieman kummastelen närkästymisiä. Kyseessähän on yhtäältä melko tyypillinen venäläinen toimintaelokuva, jossa asetetaan valtaapitävät seinää vasten. On siis runsaasti elokuvia, joissa joku yksittäinen henkilö kokee asemansa sorretuksi osin rikollisten tukemana toimivia vallankäyttäjiä vastaan. Tietysti kirkon vetäminen tähän mukaan on uusi ilmiö.

….

Olen valinnut kolme elokuvaan myönteisesti suhtautuvaa näkökulmaa: yhden radiokeskustelun ja kaksi tekstiä. Yhden niistä on kirjoittanut ortodoksimunkki. Hänen näkökulmansa on varmasti täysin valtavirtaa vastaan. Tavallisten kansalaisten mielipiteet tulevat selvimmin esille kirjoituksiin ja ohjelmiin liittyvissä kommenteissa, joissa on mielipiteitä äärilaidasta toiseen. Leimakirveet lentelevät. Kuohuksissa tunnutaan olevan joka puolella kenttää.

,,,,

Keskustelu Radio Svobodassa

Radio Svobodan ohjelmassa (http://www.svoboda.org/content/transcript/26795482.html) keskustelua käyvät toimittajat Andrei Kolesnikov (Novaja gazeta) ja Jekaterina Barabaš (Interfax). Juontaja Jelena Rykovtseva toteaa alkuun hämmästyneensä kun television pääuutiskanavat yrittivät aktiivisesti jättää elokuvan saaman Golden Globe –palkinnon huomiotta.  Siitä mainittiin poikkeuksellisesti vasta uutisfilmin lopussa huomaamattomasti, kun yleensä tämänkaltaisista venäläisen kulttuurin menestyksestä kerrotaan heti alkuun. Juontaja ihmettelee, mikseivät valtion kulttuurialan toimijat iloitse menestyksestä.

Barabaš myöntää huomanneensa saman ja pitää tällaista asennetta valitettavana. Hänen mielestään se heijastaa maassa vallitsevaa kriisistä johtuvaa vääränlaista patriotismia. Jos elokuva paljastaa väärinkäytöksiä, niin jokaisen isänmaataan rakastavan pitäisi suhtautua niihin avoimesti.

Valtion virallisten edustajien mielestä valtiota on petetty, koska elokuvan tavoitteena on Venäjän mustamaalaaminen. Juontaja lainaa Izvestija-lehdessä ollutta kulttuuriministeri Vladimir Medinskin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Medinski) haastattelua. Tämä toteaa olevan väärin, että veronmaksajien varoilla on tuettu tällaista valtiota mustamaalaavaa ja kansalaisissa masennusta herättävää elokuvaa.

Studiossa kommentaattorina oleva Andrei Kolesnikov toteaa, että elokuvaa arvostelevat elävät jonkinlaisessa ”patrioottisessa hysteriassa”. Hän itse on myös veronmaksaja ja odottaa elokuvatuotannolta muutakin kuin vallanpitäjiä ideologisesti tukevia elokuvia. Barabaš lisää, että kärkevästi yhteiskunnallisia elokuvia on ilmestynyt aiemminkin eivätkä ne ole saaneet tämänkaltaista vastaanottoa.

Barabaš löytää kyllä kriitikkona elokuvasta puutteita koskien esimerkiksi näyttelijäntyötä. Kaikesta kritiikistään huolimatta siinä on kuitenkin niin paljon vahvuuksia, että se on hänen mielestään viime vuoden paras venäläinen elokuva ja Golden Globe –palkinto on osunut täysin oikeaan kohteeseen. Hän ei ymmärrä ajatusta, että elokuvapalkinnon raati miettisi kuumeisesti, miten Venäjän asemaa suhteessa Ukrainaan saataisiin vielä tukalammaksi. Siinä istuu kuitenkin arvostettuja kulttuuritoimijoita. Barabaš ironisoi, että Venäjä on kuin pahan mielen saanut pikkulapsi, joka vonkuu muille, kun kukaan ei siitä tykkää.

Juontaja korostaa, että Nobel-ehdokkuutta ovat puoltaneet monet merkittävät venäläiset kulttuuripersoonat, etunenässä Nikita Mihalkov. Barabaš toteaa tähän, että kriitikoidenkin asenteet ovat ehkä nyt toiset kuin muutama kuukausi sitten. Jos esimerkiksi äänestys Nobel-ehdokkuudesta käytäisiin nyt, ei Zvjagintsevin Leviatanilla olisi hänen mielestään kansallisessa äänestyksessä mitään mahdollisuuksia. Sinne lähetettäisiin jotakin ”harmittomampaa”. Toisaalta vanhan kokemuksen perusteella niillä ei olisi varsinaisessa äänestyksessä mahdollisuuksia. Sen sijaan Leviatanilla on todella hyvät menestymissaumat.

Sitten keskusteluun nousee esitetyt väitteet, että elokuva loukkaa uskovaisten tunteita ja pitäisi siksi kieltää.  Elokuvassahan valtarakenteiden tukena pelissä mukana on myös ortodoksinen kirkko. Lisäksi elokuvassa käytetty kieli kirosanoineen on järkyttänyt monia kristittyjä. Barabašin mielestä ei voida osoittaa, että elokuvaan sisältyisi ortodokseihin kohdistuvaa panettelua tai mustamaalausta. Se on monikerroksinen taideteos, jossa on mukana paljon myös rakkautta.

Eräs radiokuuntelija toteaa, että todellisuus Venäjän syrjäseuduilla jossain Siperian laitamilla on vähintään yhtä rankkaa kuin elokuvassa.

Kolesnikov käsittelee valtarakenteiden ja kansan suhdetta laajemmin, aina Neuvostoliitosta alkaen. Leviatan osuu hänen mielestään ajan hermoon. Se kertoo, kuinka vallan vaikutusvalta on laajentumassa kaikkialle – miliisin, syyttäjänviraston ja oikeuslaitoksen sekä kirkon myötävaikutuksella. Keskustelun lopussa Kolesnikov esittää Neuvostoliittoon liittyvän rinnastuksen: nykyinen kulttuuriministeri Medinski ei ehkä antaisi Andei Tarkovskille valtionapua, Neuvostoliitossa annettiin.

Maksim Shevchenko

Myös toimittaja ja poliittinen kommentaattori Maksim Shevchenko on katsonut elokuvan. Hän on kirjoittanut facebookiin ensikommenttejaan. Siteeraan tässä niitä. Se on osittain suora käännös, olen käyttänyt monin paikoin omia sananvalintoja. Kaikkea sisältöä en toki kerro, ja eräässä kohdin vain viittaan hänen assosiaatioihinsa. Käsittääkseni Shevchenko on patriootti, mutta elokuva-arviossaan hän ei kuitenkaan yhdy laajaan rintamaan.

”Kyseessä on vaikuttavan kaunis venäläisen realistis-kriittisen elokuvaperinteen mukainen tuote. En ymmärrä, miksi sitä arvostellaan. Siinä ei ole mitään vääristelyä tai valheellisia painotuksia. Olen joutunut elämässäni kohtaamaan näitä rikollispiirejä, korruptoituneita tuomareita ja poliiseja sekä syyttöminä Putinin kuvan alla istuvien paikallisten pikkutsaarien mielivallan johdosta vankilaan tuomittuja. Eikä tässä mitään kirkkoon kohdistuvaa panettelua ole. On virkamiesmäinen ylellisyydessä elävä ”kirkon ruhtinas” ja on tavallinen pappi, joka saarnaa parakista rakennetussa temppelissä. Kuvaus valtiosta mielivallan ja väkivallan lähteenä on kerrottu pikkutarkasti yksityiskohtia myöten. Mitä väärää siinä on, jos kuvaa paikallisen syrjäseudun ihmisen elämää, köyhtymistä ja henkiinjäämistaistelua johtajien, rikollisten ja korkeiden virkamiehien elämän rinnalla? Tietysti Venäjällä on alueita, joissa elämä sujuu paremmin ja toisaalta alueita, joissa toivottomuus valtaa alaa.”

”Mutta miten tämä eroaa esimerkiksi tšehovilaisesta venäläisen elämän toivottomuuden kuvauksesta. Vain siksikö, että suuren vallankumousten ja toiveiden, uhrien ja kärsimysten vuosisadan jälkeen Venäjän kansalle ei ole jäänyt enää voimia. Leviatan-hirviö on ahminut sen inhimilliset resurssit, ja nyt se röyhtäilee tyytyväisenä laajoilla Euraasian tasangoilla.  Venäjän kansa on sille uhrattu. Kun väestö on pois, ongelmaakaan ei enää ole.”

”Elokuvassa vodka ja melankolia voittavat. Voimia ei enää jää taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ei ole toivoa. Valheen herruus tuntuu absoluuttiselta.”

Shevchenkolla on myös oma erityinen assosiaationsa – DNR (Donetskin kansantasavalta), jossa hänen mukaansa on käynyt toisin kuin elokuvassa.

”Kuvitellaan tilanne, jossa Leviatanin henkilöhahmot olisivat tarttuneet aseisiin (eivätkä olisi suunnanneet sitä tyhjiin votkapulloihin), lähettäneet pois päälliköt ja asettaneet veljeyden, vapauden ja hurjuuden kuoleman uhallakin korkeammalle kuin ”valtiollisen intressin” (johon lasketaan kuuluvaksi businessmaailma, virkamiehet, valtiokoneisto ja rikollismaailma).”

”Leviatan on elokuva siitä, että vain vastarinta tekee ihmisestä ihmisen. Vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa (joissa iso pääoma kaappaa yksityisen amerikkalaisen maita, korruptoitunut oikeuslaitos toimii yhdessä mafian kanssa, paikallinen valtakoneisto ruokkii sheriffiä, pastori on rahan perässä valmis vaikka mihin jne.) päähenkilö ottaa käteensä konepistoolin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden. Siksi Amerikka hallitsee maailmaa. Zvjagintsevin versiossa vahvat voittavat, heikot tuhoutuvat – toivoa ei ole. Olisiko ehkä siinä totuuden siemen nyky-Venäjästä?”

Ortodoksisen uskon edustaja

Munkki Diodor on 18.tammikuuta 2015 kirjoittanut elokuvasta oman katsauksensa (http://www.pravmir.ru/leviafan-chestnyiy-film-o-boge-i-vere/). Hän antaa elokuvalle täysin uskonnollisen ja henkisen tulkinnan, se pureutuu ihmisen universaaliin olemukseen, sielunkamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän sai sytykkeen kirjoittaa elokuvasta sen jälkeen, kun rovasti (протоиерей) Georgi Krylov oli tuominnut elokuvan lyöden myös sen ohjaajan täysin maanrakoon (bogoslov.ru –suvulla). Luulisin, että kaikki eivät tunnu nielevän munkki Diodorin kristillistä tulkintaa.

Tuon esille joitakin Diodorin artikkelin kohtia. Shevchenkon kirjoituksen lailla olen suomentanut jutusta vapaahkosti pari pitempää pätkää, ja mukana on myös omaa referointiani.

Diodor ylistää elokuvaa. Hänen mielestään elokuva on taitavasti kehitelty. Sen tapahtumat etenevät kiihtyvässä tempossa. Loppuosassa elokuva jännitys kohoaa thrillerimäiseksi. Hän arvostaa elokuvan symboliikkaa erilailla kuin ne, jotka näkevät elokuvan nyky-Venäjän allegoriana. Hänen tarkastelunsa taustalla on tietysti uskon kysymykset ja yhteys Jobin kirjaan.  Elokuvan päähenkilöllä on hänen mielestään Jobin kohtalo, vaikkei elokuva hänen mukaansa suoranaisesti Raamatun kertomukseen perustukaan.

Aleksei Serebrjakov

Vahvat henkilöhahmot – erityisesti Aleksei Serebrjakovin esittämä päähenkilö Nikolai -  pannaan vajoamaan Jobin tavoin elämässään äärimmäisiin kärsimyksiin. Tässä ahdingossaan hän kykenee näkemään itsensä kaikessa raadollisuudessaan, puolustuskyvyttömyydessään, ja myös toivossaan. Samaan yhteyteen nousee esiin kysymys Jumalasta.

Elokuvan keskivaiheilla Diodor näkee yhden käännekohdan. Meressä sukelteleva ja loiskahteleva valtava valas symboloi hänen mukaansa epäilemättä Raamatun voimallista Leviatan-hirviötä, joka valitsee uhrinsa oikkujaan ja mielihalujaan seuraten.

Krylov ja monet muut arvioitsijat eivät löydä elokuvasta mitään Jumalaa koskevaa, mutta Diodor katsoo Jumalan olevan elokuvan pääteema. Elokuva herättää uskon Jumalaan. Hänelle elokuva on sosiaalinen draama, josta paljastuu ihmissielun perustavanlaatuiset ristiriidat tämän tehdessä valintaa hyvän ja pahan välillä.

Elokuvan pääkysymys ei ole Job, ei Leviataniksi muuttunut valtio, ei Venäjän rikollismaailman ongelmat, ei kirkonmiesten tekopyhyys. Ne kaikki ovat taustana pääkysymykselle, jonka eräässä kohtauksessa elokuvan päähenkilön Nikolai esittää: ”Missä sinun Jumalasi on?”  Hänelle vastataan: ”Entä mitä Jumalaa sinä rukoilet?” Tämä antaa viitettä siihen, mistä kuuluu etsiä vastausta.

Diodor panee merkille, että elokuvan kuluessa henkilöhahmot esittävät toisilleen saman kysymyksen: ”Uskotko Jumalaan?” Siihen ei tule kertaakaan suoraa vastausta. Ihminen voi puistella olkapäitään tai kiertää kysymyksen pitäen sitä sopimattomana.  Kuitenkin aina jää ilmaan jonkinlainen sanojen riittämättömyys, epämukava tunne, jonka kautta ilmenee, että ihminen on kadottanut yhteytensä alitajuntaan, jossa tuo kysymys elää antamatta rauhaa. Diodor kirjoittaa, että se saa aikaan jopa mätäpaiseita. En tiedä, mitä hän konkreettisesti tarkoittaa, kun en ole elokuvaa itse nähnyt.

Oireelliseksi osoittautuu virallisen kirkon edustajan rooli ja näkemys asiaan on kuitenkin Diodorin mukaan oireellinen. Kirkollisen vallan edustaja on ainoa, joka ei pysähdy tätä kysymystä pohtimaan. Se ei häntä kosketa. Se koskettaa alkoholistia, pettäjä-vaimoa ja jopa rikollista kuvernööriä, joka myös esittää tämän kysymyksen. Se koskettaa myös tavallista kyläpappia. ”Mutta kun metropoliitta alkaa puhua –  tämä tulee kauhistuttavasti ilmi elokuvan loppukohtauksessa - kaikkinainen kysymys Jumalasta aivan kuin katoaisi, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ollut tragediaa, kuolemaa, kyyneleitä, rikoksia. Ei ollut syntiä tai sovitusta. Ikään kuin Kristus ei olisi tullut lihaksi.”

”Sille, joka ei ole elokuvaa nähnyt, neuvon kaikkia jättämään lukematta ja kuuntelematta sitä ympäröivän vihamielisen arvostelun ja tuomitsemisen. Kun näkee elokuvan, tulee ilman muuta selväksi, että ohjaaja ei ole tehnyt sitä palkkion vuoksi. Hän on tehnyt oman elokuvansa hänelle tärkeinä ja rakkaina pitämistään asioista. Zvjagintsevin elokuvassa ei ole mitään Venäjää loukkaavaa, sillä siinä näytetty todellisuus – vaikka se joissakin kohdin mahdollisesti onkin liioittelua – ei kuvaa Venäjää. Se kuvaa jokaista ihmistä, riippumatta hänen kansallisuudestaan tai asuinmaastaan. Tämänkaltaisia sosiaalisia draamoja on Euroopassa ja Amerikassa tehty jo kauan. Ne osoittavat niitä tuottavien maiden yhteiskunnallisen kypsyyden. En ole kuitenkaan ennen löytänyt elokuvasta sellaista universaalia laajuutta kuin Leviatanissa on. Kyseessä on rehellinen elokuva Jumalasta ja uskosta. Se on elokuva henkisestä todellisuudesta ja nykyihmisen suhteesta siihen.”

Lopuksi

Uusia katsauksia ja arviointeja ilmestyy kasvavalla vauhdilla. Esimerkiksi Shevchenko on kirjoittanut jo toisen katsauksen elokuvaan, mitä en ole vielä ehtinyt lukea. Kirjoitan elokuvasta ja siitä käytävästä keskustelusta lisää, jos tulee ilmi uusia näkökulmia tai käänteitä. Odotan, että heitot kommenttipuolella kärjistyvät. Ne alkavat elää omaa, elokuvasta irrallista elämää. Ja totuus vääristyy entisestään. Laitan toistaiseksi tähän kohtaan stopin.