Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.