Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

MIHAIL BULGAKOVIN MOSKOVAA

Tämän juttuni varsinainen aihe on kirjailija Mihail Bulgakovin kotimuseo, jossa hän asui 1920-luvun alkuvuosina Moskovaan muutettuaan. Bulgakov kirjoitti sisarelleen vuonna 1921 kirjeessään humoristien runon uudesta asunnostaan. Yritän välittää sen sisällön ilman runomuotoa käyttäen taiteellisia vapauksiani. Olkoon se tämän juttuni johdanto.

Isolla Sadovajalla on kunnon talo, asuu talossa meikäläinen järjestäytynyt työväenluokka, ja minä atomina proletaarien puristuksissa.

Harmin paikka, on mukavuuksista pulaa. On vessa tärvelty, ja lavuaarissakin vikaa. Päivällä se on kuiva, mut yöllä vedet lattialle valuu. Jotenkuten kuitenkin selvitä yritetään: sakariinilla ja perunalla. On sähkövalo – kummajainen. Se joko sammuu tai siten hetkessä hehkumaan syttyy. On nytkin se jo päivä päivän jälkeen tauotta hohtanut.

Ja proletariaatti se vasta kivaa väkeä onkin. Vasemman seinän takaa joku huokaa ”Köyhää lokkia” – ja oikealla balalaikka soi.

….

Mihail Bulgakovin kotimuseo sijaitsee Triumfalnaja-aukion liepeillä Bolshaja sadovaja –katu 10:ssä, 6. porras, 4. kerros, huoneisto 50.  Tämän aukion entinen nimi on Majakovski-aukio ja se tunnetaan massiivisesta Vladimir Majakovskin muistomerkistä.  Lähin metroasema on Majakovskaja. Tuo aukio tunnetaan siitä, että siinä sijaitsee hyvin tunnettu Moskovan satiiriteatteri ja myös Pjotr Tshaikovskille nimetty konserttisali. Aivan Satiiriteatterin takana on Aquarium-puisto, jonka päässä sijaitsee nykyisin tunnettu Mossovetin teatteri.

Nykyisen Satiiriteatterin paikalla oli 1910-luvulla sirkus. Nykyisin rakennus on tietysti täysin uusittu, mutta ympyräisestä katosta huomaa jälkiä sirkuksesta. Tuo paikka liiittyy Bulgakovin pääteokseen Saatana saapuu Moskovaan ( Мастер и Маргарита) siinä mielessä, että juuri tuon satiiriteatterin paikalle olleeseen rakennukseen Bulgakov sijoitti Varietee-teatterin, jossa Woland järjesti mustan magian istuntojaan. Myös yllä mainittu Aquarium-puisto esiintyy Bulgakovin pääteoksessa. 1910-luvulla puisto oli yllä mainitun sirkuksen tilana.

Pihalla

Fagot ja Begemot. Aleksandr Rukavishnikovin työ.

Bulgakovin kotimuseo onkin sitten heti  Aquarium-puiston jälkeinen rakennus.  Juuri porttikäytävää ennen on uusi ja nähtävästi suosittu kahvila. Kun museovieras menee porttikäytävästä talon pihalle, hän saattaa joutua harhaan.  Pihalla on nimittäin kaksi Bulgakov-museota. Heti vasemmalla on nimittäin yksityinen Bulgakov-keskus ”Bulgakovski dom”. Hän saattaa luulla sitä kotimuseoksi. Ei siinä Bulgakov-keskuksessakaan mitään vikaa ole, mutta kannattaa kuitenkin mennä ensin tutustumaan siihen oikeaan huoneistoon, jossa kirjailija asui vuosina 1921 - 1924. Monelta kävijältä se saattaa jäädä sivu suun, ja varsinainen ”nehoroshaja kvartira” (нехорошая квартира, ’huono huoneisto’) jää näkemättä. 

Vierailijan täytyy mennä hieman eteenpäin seuraavan portaikon ulko-ovelle. Sitten pitää painaa oven summeria ja pian avautuu pääsy Bulgakovin asunnon porraskäytävään. Asunto löytyy neljännestä kerroksesta.

Tämä kotimuseo oli aikoinaan usean perheen ja perheettömän asuttama ”kommunalka” yhteiskeittiöineen, jossa Bulgakov vaimonsa kanssa Moskovaan muutettuaan asui (vuodesta 1921 vuoteen 1924) yhdessä pikkuhuoneessa ja yritti tehdä luovaa työtään. Valokuvaus museon sisätiloissa olisi ollut lisämaksusta mahdollista, mutten viitsinyt maksaa. Kuvat eivät olisi kuitenkaan välittäneet asunnon tunnelmaa.

Tuohon aikaan Moskovassa oli aivan kauhea asuntopula. Näihin yhteisasuntoihin tuppaantui kaikenlaista elämän koulun kulkijaa. Ahtaisiin tiloihin oli totuttava. Sovusta ei voinut olla kyse, mutta jokaisen oli kuitenkin sopeuduttava, oli kyseessä millainen heittiö tahansa.

Olen jo kertonut, että vierailin Moskovassa viidessä kotimuseossa. Tämä kyllä poikkesi kaikista muista huomattavan paljon. Siellä oli ensiksikin eniten kävijöitä. Lisäksi henkilökunta oli kylmäkiskoisempaa, ei kuitenkaan tylyä.

Asunnosta huokui jollain lailla sen alkuperäinen henki. Minä ihan aidosti koin olevani 20-luvun alun Moskovassa. Kielitaidotonkin sen pystyy aistimaan. Siksi suosittelen sitä jokaiselle kävijälle, joka vähänkin tuntee Mihail Bulgakovin tuotantoa.

Kolme asiaa jäi museosta erityisesti mieleen.

Ensimmäinen oli Bulgakovin ja hänen vaimonsa oma huone. Siellä oli kaikenlaista pientä mielenkiintoista tarpeistoa ja kuvia. Työpöytä oli täynnä kaikkea mahdollista. Pystyin hyvin elävästi kuvittelemaan kirjailijan luovuuden puuskassaan kirjoittamassa yrittäen kaikin mahdollisin keinoin olemaan häiriintymättä muiden asukkaiden mekastelusta. Toinen ehkä vielä vaikuttavampi paikka oli yhteiskeittiö. Se oli täynnä ihan kaikenlaista rojua. Nyt ne tuntuivat rojulta, mutta tuolloin ne olivat enemmän kuin tarpeen. Mieleeni jäi mm. tuon ajan priimus-keitin. Sitä voisi kutsua 20-luvun symboliksi. Kun myöhemmin kävin tuo yksityisen Bulgakov-keskuksen järjestämällä kiertoajelulla ja tutustumiskierroksella, opas kertoi mielenkiintoista tarinaa Bulgakovin muistomerkin suunnittelun eri vaiheista. Bulgakovillahan ei ole Moskovassa muistomerkkiä, koska siitä ei ole päästy yksimielisyyteen. Yhtenä vahvana ehdokkaana oli valtava priimus-keitin, joka oli määrä pystyttää Patriarkan lammen puistoon (Патриаршие пруды). Tuon alueen asukkaat nousivat kuitenkin niin suureen vastarintaan, että suunnitelmasta piti luopua. Kerron tästä tapauksesta yksityiskohtaisemmin vähän myöhemmin, miksi tuo puisto on Bulgakovin tuotannolle niin tärkeä.

Palaan vielä siihen keittiöön. Se oli pari metriä kapea, pitkulainen huone. Ja voitte varmaan kuvitella, miltä tuntui, kun siihen änkeytyi tuon ”huonon huoneiston” kaikki niin kovin erilaiset, erilaista elämäntapaa viettävät asukkaat. Moskovahan eli noihin aikoihin suurta kriisiä, kaupungissa oli hirvittävä asuntopula ja erilaisia perheitä ängettiin isoihin huoneistoihin, jossa ne sitten elivät yhteiseloa keittiön ollessa se tärkein tapaamispaikka. Voi myös kuvitella, miltä yläluokkaan kuuluneesta Bulgakovista tuntui asua yhdessä erilaisten hamppareiden, prostituoitujen ja epämääräisten pikkuvarkaiden kanssa. Kaikkein ihmeellisimmältä tuntuu se, että hän ylipäänsä pystyi kirjoittamaan. Hän oli tuolloin erittäin tuottelias, kirjoitti vakavamman työn ohessa juttuja eri lehtiin ansaiten niistä muutaman kopeekan, jotka olivat hänelle kuitenkin erittäin suureen tarpeeseen.

Kuten jo yllä viittasin, huoneisto huokui jonkinlaista inhimillistä lämpöä. Kaikesta huolimatta saatan kuvitella, että huoneistossa on elätty ”täysillä”. Musiikki on soinut, tarinat ovat virranneet, hauskuutta on ollut ilmassa. Kaikkeen on täytynyt sopeutua. Mutta Mihail Bulgakovilla oli elämässään suuria tavoitteita. Sitä varten hän aikoinaan Moskovaan hakeutui ja jätti emigroitumisyritykset taaemmalle.

Sitten oli vielä se kolmas asia, jonka kerroin jääneen mieleen. Asunnossa eleli valtavan isokokoinen musta kissa.  Se oli kuin Begemot kirjailijan pääteoksesta. Siellä se pyöri museovieraista välittämättä.

Jutun alussa oli jo runomuotoon tehty kuvaus asunnosta. Paljon muutakin voisi kertoa lämmityksestä ja sen puutteesta alkaen, mutta lukija varmaan jo arvaa tuon ajan asumisen tason.

Sitten voisi mainita vielä neljännenkin asian – porraskäytävän. Se oli piirrelty ja kirjoiteltu täyteen kaikkea mahdollista Bulgakoviin ja hänen teoksiinsa liittyvää ja valitettavasti sellaistakin, mikä ei sinne kuuluisi. Porraskäytävää kyllä kuvasin ihan riittävästi. Tässä näette kuvia, mutta kääntämään en ryhdy ainakaan nyt.

….

Bulgakov-keskukseen oli vapaa pääsy. Siellä on pari-kolme ihan mielenkiintoista kirjailijan elämää ja tuotantoa kuvaavaa näyttelyhuonetta. Lisäksi yksi huone kertoo asunnon omistajasta, joka oli uskonnoltaan karaiimi. Karaiimeista tiedän paljonkin Vilnan ajoistani. Sinnehän heitä on aikoinaan ajautunut Krimin niemimaalta ja siellähän he ovat luoneet aivan oman kulttuuriperintönsä. Suosittelen jokaista menemään wikipediaan ja tutustumaan vaikka aluksi sen kautta heidän kulttuuriinsa. Sen jälkeen pyydän tilaamaan matkan Vilnaan ja erityisesti Trakaihin, josta löytyy mm. karaiimeista kertova museo ja tietysti Trakain linna. Bulgakov-keskuksessa tämä karaiimihuone jäi minulta hieman vähemmälle huomiolle.

Keskuksessa on sympaattisen tuntuinen kahvila. Kyllä siihen kannattaa tutustua, vaikken minä siellä asioinutkaan. Kun kyseessä on kuitenkin yksityinen kulttuurikeskus, niin herää kysymys, miten se tulee toimeen, ei varmaankaan kahvilan ansiosta. Keskus järjestää ohjattuja kiertoajeluita ja opastuksia Bulgakoviin liittyneisiin paikkoihin Moskovassa. Keskuksella on oma viininpunainen oikein sympaattisen näköinen Bulgakov-bussi, jolla minäkin kävin ajelemassa. Kierros oli noin tunnin mittainen. Kävimme mm. Patriarkan lammen seutuvilla ja pysähdyimme tuolloisen kirjailijaliiton rakennuksen edessä.  Majakovskin patsaan luonakin pysähdyimme ja opas kertoi Bulgakovin yhteyksistä Majakovskiin. Minusta se oli turha pysähdys. Samassa yhteydessä opas kertoi myös siitä varietee-esityksestä nykyisen Satiiriteatterin paikalla. Matkan jälkeen opas vei meidät vielä sinne Bulgakov-keskuksen näyttelytilaan, jossa saimme kuulla yksityiskohtaista tietoa kirjailijasta.

Meidän Bulgakov-bussi odottaa kiertoajelun alkua

Opas keskittyi kiertoajelullaan kertomaan lähinnä Bulgakovin elämän historiasta, tärkeät paikat jäivät turha vähälle. Historia ei minulle paljoa uutta antanut, mutta ihan kiva kierros se oli. Bussi oli täpötäysi, itse asiassa käytävälle tuotiin yksi ylimääräinen istuin. Siellä oli hyvin eri-ikäistä yleisöä.  Vaikka yllä vähän arvostelin, niin loppujen lopuksi oikein kiva  ajella nätillä bussilla ja kuunnella nättiä sujuvasanaista opasta. Nämä kiertoajelut ja opastukset tuntuvat olevan suosittuja, joten kyllä kai Bulgakov-keskus ihan kohtalaisen menestyvä yritys on.

Oppaamme kertomassa kirjailijan ja Stalinin suhteesta: Jos muistan oikein ,Stalin näki Turbinien päivät -näytelmän 17 kertaa

Lisäksi keskuksen yhteydessä toimii pieni Bulgakovin tuotantoon keskittynyt pieni teatteri. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan –dramatisoinnin esitykset on myyty loppuun jo pitkälle eteenpäin, joten suosiota riittää sielläkin puolella. En kuitenkaan ole varma teatterin ja Bulgakov-keskuksen virallisista yhteyksistä

…

Patriarkan lampi

Nyt haluan paneutua siihen puistoon nimeltä Patriarkan lampi, venäjäksi se on Патриаршие пруды ’Patriarkan lammet’, vaikka ei siellä kai ole kuin yksi lampi. Aluksi selvitän tietysti sitä, miten se liittyy Mihail Bulgakoviin ja hänen pääteokseensa.

Romaanin alkuvaiheessahan puiston kulmassa tapahtui kauhea raitiovaunuonnettomuus. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Berlioz liukastuu katua ylittäessään auringonkukkaöljyyn, ja raitiovaunu ajaa hänen päälleen leikaten tämän pään irti. Nykyisin siellä ei ole kiskoja ja raitiovaunut eivät näin ollen voi siellä kulkea. Opas kuitenkin kertoi, että Bulgakovin aikaan kiskoilla kuljetettiin tavaraliikennettä. Kauhukuva sitten vain syvenee, kun herra puheenjohtajan pää vierii katukiveykselle.

Tämän tapahtuman paikan me luonnollisesti bussiretkellämme kävimme katsomassa. Ja samassa yhteydessä tuli paljon muutakin tietoa romaanista.

En kuitenkaan enää aio jäädä romaanin tapahtumiin, vaan siirryn muistomerkkiasiaan. Moskovalaisia taitaa harmittaa, että Kiovassa on Mihail Bulgakovin patsas ja kaiken lisäksi Bulgakovin perheen kotitalo hyvin suosittu kotimuseo. Niinpä Moskovaankin on yritetty saada muistomerkkiä, mutta onnistumatta. Oppaan kertomasta suurikokoisesta priimus-keittimestä jo kerroin. Jotenkin tuntuu, että Bulgakovista puhuttaessa kaikilla tuntuu aina olevan hieman pilke silmäkulmassa. Minulle hän oli kuitenkin ennen kaikkea vakavasti otettava kirjailija, ei mikään koomikko.

…

Malaja Moltshanovka –kadulla aivan Lermontovin kotimuseon vieressä tein museoon mennessäni mielenkiintoisen löydön.  Kadun varrella on jykevällä rauta-aidalla eristetty alue ja rupesin tuon rauta-aidan välistä katsomaan, että mitä ihmeen patsaita siellä on. Ja hämmästykseni olikin melkoinen. Siellä oli kaksi miltei ruohikkoon peittynyttä muistomerkkiä. Ensimmäinen näkemäni muistomerkki kuvasi kahta toisiaan halaavaa ihmistä. Myöhemin luin, että kyseessä olivat Mestari ja Margarita, Saatana saapuu Moskovaan –romaanin sankarit. Patsaan ohessa oli pieni kyltti, jossa kerrottiin, että se oli ollut ehdolla Bulgakovin muistomerkiksi, mutta hanketta ei hyväksytty. Toinen muistomerkki olikin sitten varsinainen näky: varmaankin kuusimetrinen auto, jonka ratissa istui… No, korpilta se ainakin näytti. Katsokaa itse kuvasta.  Sitten myöhemmin löysin sivut   http://dslov.ru/mos/m111.htm , jossa kerrottiin noista patsaista tarkemminkin. Yksi sijaitsee nykyisin tuon yllä mainitsemani Bulgakov-keskuksen oven pielessä.

Yritän tirkistellä Mestarin ja Margaritan suudelmaa aidan takaa

Tässä tirkistelen kuusimetristä Rukavishnikovin autoveistosta

Tuon rauta-aidan takana sijaitsee taiteilija Aleksandr Rukavishnikovin (Александр Рукавишников) työtilat. Vuonna 1999 järjestettiin kilpailu Mihail Bulgakovin muistomerkin pystyttämiseksi Patriarkan lammen puistoon. Rukavishnikovilla oli hyvin suureellinen suunnitelma.  Hänen suunnitelmansa valittiin 28 ehdokkaan joukosta ja se oli tarkoitus toteuttaa. Rukavishnikov ehdotti, ettei tehtäisi vain pelkkää kirjailijan muistomerkkiä, vaan lammen ympärille rakennettaisiin laajempi yhtenäinen kokonaisuus. Siihen kuluisi kirjailija Bulgakov istumassa lammen rannalla, Ješua Ha-Notsri kävelemässä veden pinnalla ja 12-metrinen pronssinen priimus-keitin. Tämän lisäksi Rukavishnikov ajatteli sijoittaa muitakin romaanin hahmoja: Begemot-kissan, Azazellon, Korovjevin (Fagot), Pontius Pilatuksen sekä Mestarin ja Margaritan. Kuitenkin paikalliset asukkaat ja monet eri kulttuurihenkilöt nostivat sellaisen myrskyn, että kuvanveistäjän ja Moskovan kaupungin viranomaisten oli pakko luopua suunnitelmasta. Nyt pari kuvanveistäjän työtä on lojumassa ruohottuneen nurmen keskellä taiteilijan pihalla. Harmi! Ne molemmat ovat niin upeita luomuksia, että ne pitäisi viipymättä sijoittaa jonnekin näkyvälle paikalle.

Tässä netistä kaappaamani hieman intiimimpitunnelmaisempi halaus

Lähikuva autokuskista

Itse ymmärrän oikein hyvin, miksi Rukavishnikovin hanke lopulta hylättiin. Tähän kaupunginosaan liittyy monen muunkin arvostetun kirjailijan ja taiteilijan elämä. Olisi väärin omistaa se täysin Bulgakoville. Ymmärrän toisaalta senkin, että 1990-luvulla oli suuri tarve nostaa vainotun ja sensuroidun kirjailijan asemaa maan kulttuurielämässä.

…

Hauta

Vaatimaton Mihail Afanasevitshin ja Elena Sergejevnan hauta

Bulgakovien hautaa vastapäätä lepää Stanislavski

Novodevitshin hautausmaalta löytyy vaatimaton Mihail Bulgakovin ja hänen kolmannen vaimonsa Jelena Sergejevnan yhteishauta.  On kohtalon ivaa, että suoraan sitä vastapäätä on komeasti kivetty Konstantin Stanislavskin hauta . Kuten tiedetään, Bulgakov ei voinut sietää Stanislavskia ja inhosi sydämestään hänen metodiaan.  Siinä he nyt kuitenkin joutuvat lepäämään kovin-kovin lähekkäin.

Kun olin jo poistumassa paikalta, huomasin erään rouvan kaunis ruusu kädessään kulkevan eteenpäin hyvin määrätietoisena. Ja ihme ja kumma, rouva pysähtyi juuri Bulgakovin ja hänen puolisonsa haudan eteen, laski ruusunsa hautakivelle ja jäi hiljaa keskittyen seisomaan paikalleen. Mitä lienee miettinyt? Tunsin itseni lähes rikolliseksi napatessani rouvasta kuvan.

Tuntemattomaksi jäänyt rouva hiljentymässä Bulgakovien haudan äärellä

Hautausmaalla aikani kierreltyäni lähdin jatkamaan taivaltani. Edessä oli myöhäinen lounas ja sen jälkeen oli suunnitelmissani konservatorion kuorokonsertti, josta olen kirjoittanut edellisessä tekstissäni. Jätin vainajat lepäämään ihanien hautakiviluomusten suojaan. Elämä jatkuu.

MIHAIL LERMONTOV JA HÄNEN MOSKOVAN KOTIMUSEONSA

Pjotr Zabolotskin maalaus vuodelta 1837 (Tretjakovin galleria, Moskova)

Hieman taustaa

Ennen kuin kerron sanaakaan tästä Moskovassa sijaitsevasta kotimuseosta, niin täytyy kertoa jotain itse Mihail Jurjevitsh Lermontovista. Häntä pidetään yhtenä venäläisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Hän syntyi vuonna 1914 Moskovassa ja kuoli kaksintaistelussa vuonna 1941 27-vuotiaana Pjatigorskissa Kaukasiassa. Syynä kaksintaisteluun oli Mihail Jurjevitshin vitsailu erästä toista henkilöä kohtaan.  Tämä toinen osapuoli koki vitsit niin loukkaaviksi, että pyysi Mihail Jurjevitshia vaikenemaan. Lermontov ei varoituksista välittänyt, vaan jatkoi samaan tapaan suulla suuremmalla. Tuon ajan kunniakoodin mukaan vastapuoli oli velvollinen haastamaan Lermontovin kaksintaisteluun. Siinä tämä runoilijanero sai surmansa heti ensimmäisestä laukauksesta.

Jotain on kerrottava myös Mihailin lapsuudesta ja perheestä. Perhe asui Penzan kuvernementissa

Kartanomuseo Tarhanyssa 

Keski-Venäjällä, Tarhanyn kartanossa. Mihailin äiti kuitenkin tuotiin Moskovaan synnyttämään, koska se koettiin turvallisemmaksi.  Mihailin ollessa kolmevuotias hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen Mihail-pojasta huolehti hänen isoäitinsä Elizaveta Arsenjeva. Mihail vietti lapsuutensa Tarhanyn kartanossa, joka nykyisin toimii museona( http://www.tarhany.ru/ ). Kerrotaan, että isoäiti hemmotteli tyttärenpoikaansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen luonteeseensa. Kun Mihail oli kymmenvuotias, isoäiti vei hänet Kaukasukselle. Myöhemmin aikuisiällä Kaukasia tuli Lermontoville hyvin läheiseksi ja siellähän hän lopulta kohtasi myös kuolemansa.  

Mihail Lermontov 3-4 -vuotiaana

7-vuotias Mihail

Myöhemmin isoäiti toi Mihailin Moskovaan ja laittoi hänet opiskelemaan aatelisille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Tästä alkoivat Mihailin Moskovan vuodet.

Rakennuksessa, jossa tämän jutun aiheena oleva kotimuseo sijaitsee, Mihail Lermontov asui kotimuseon oppaan mukaan noin kolme vuotta opiskellen tuona aikana Moskovan yliopistossa. Vuonna 1932 hän siirtyi Pietariin tarkoituksenaan jatkaa siellä opintojaan. Pietarissa ei kuitenkaan hyväksytty hänen Moskovan opintojaan opintosuorituksiksi, minkä johdosta hän jätti yliopisto-opinnot ja siirtyi sotilasuralle. Tämän johdosta hän vietti paljon aikaansa Kaukasuksella.

Kotimuseossa

Nyt mennään varsinaiseen aiheeseen. Ylä olevasta johdannosta jo selveni, että tämä ei suinkaan ole tärkeimpiä Lermontov-museoita, mutta todetaan jo tässä vaiheessa, että monta kiinnostavaa seikkaa sekin kätkee sisäänsä.

Mihail Lermontovin kotimuseo osoittautui hyvin kodikkaaksi paikaksi. Aluksi sitä oli hieman vaikea löytää, koska lähestyin paikkaa väärästä suunnasta.  Itse asiassa helpoiten sinne pääsee Hovyj Arbat –kadulta, kun Arbatskaja-metroasemalta päin kävelee kadun oikeaa puolta ensin pienen valkoisen Simeon Stolpnikin kirkon ohi (sen, jossa Gogolkin aikoinaan kävi) ja kirjakauppa Don Knigin kohdalta poikkeaa oikealle. Vastaan tulee Malaja Moltshanovka –katu ja edessä näkyy massiivisten kivitalojen keskellä vaalean ruskea sympaattisen tuntuinen puutalo, jonka pihaa reunustaa vitivalkoinen puuaita.

Lermontovin kotimuseo Malaja Moltshanovkalla

Menin portista sisään hieman arkaillen, koska se todella näytti jonkun kotipihalta, yksityisalueelta.  Piha oli minulle elämys jo sinällään. Massiivisen kiviviidakon ja  betonibunkkereiden keskeltä löytyi tällainen viheriöivä keidas. Aivan kuin olisin taikasauvan iskusta siirtynyt maaseudun rauhaan. Tunsin olevani kaukana meluisan Moskovan kiireestä ja pakokaasuista. Pihalla näytti olevan puutarhapöytä ja muutama tuoli. Pöydän ääressä muutama nainen näytti viettävän keskipäivän rupatteluhetkeä. Museoon oli kaksi ovea enkä tajunnut, kummasta pitää mennä sisään. Ratkaisu löytyi edestäni. Seurasin nimittäin erästä vanhempaa rouvaa, joka niin ikään sattui etsimään museota. Meillä oli sama suunta.

Museo oli pieni ja kodikas, mutta myös tyhjän tuntuinen, mikä toi sille hieman kolkkoutta. Minut otettiin vastaan kuin yllätysvieras.  Kaikki tuntuivat kiireisiltä, koska odotettiin jotakin pienryhmää. Tuli alkuun jopa tunne, että olin häiriöksi, mutta se johtui vain museon vähälukuisen työntekijämäärän kiireestä. Aikaa toki löytyi. Lisäksi lipunmyyjä ilmoitti ilouutisen: tänään ei pääsymaksua peritä. Syynä saattoi olla jokin vakiintunut periaate tyyliin ”kuun viimeisenä perjantaina sisäänpääsy on vapaa”.

Saimme yllä mainitsemani rouvan kanssa oman oppaan, erään vanhemman herran. Opastus oli riittävän perusteellinen ja kaikin puolin miellyttävä. Museoväki tuntui aivan kuin ilahtuneen siitä, että saivat vieraakseen ulkomaalaisen ja vielä venäjän kielen taitoisen.  Käytännössä opastuksesta osallisena olin vain minä, sillä se rouva toki kulki seuranamme, mutta ei hän paljoa kuunnellut. Hän kierteli ympäriinsä ja katse harhaili aivan muussa, mistä opas kertoi.

Jokin aika sitten kirjoitin johdannon Moskovan kotimuseoista. Tuolloin mainitsin, että museon henkilökunta muuttuu asukkaansa kaltaiseksi. Tässä museossa oli kyllä leppoisa tunnelma, mutta samalla siinä oli jonkinlaista järjestystä, jollaista sotilashenkilön kotimuseolta voi odottaakin. Minä tietysti seurasin opastani uskollisena kuin koira, mutta tuo rouva alkoi harhailla sinne tänne. Siitä opas ei oikein tuntunut pitävän. Lisäksi hän ei kuunnellut selostusta. Sitten sattui muutaman kerran niin, että tuo rouva kysyi jotakin sellaista, josta opas oli juuri kertonut. Ei opas tietenkään ärähtänyt, mutta rouva sai kuitenkin pisteliään huomautuksen, että ”juurihan minä siitä kerroin”. Tämänkaltaiseen pisteliäisyyteen rouva tuntui olevan tottunut.

Tein myös yhden toisen tätä tukevan huomion. Aavistin melko pian, että museossa tuntui olevan hyvin jämäkkä työnjako. Museon aulaan tullessani pääopas ei juuri sinä hetkenä sattunut olemaan paikalla. En siksi saanut heti suoraa vastausta kysymykseeni. Pienen hetken päästä tämä tomera rouva ilmestyi ja asia selkeni tervetulotoivotuksista alkaen. Ja kun sujautin nopeasti takkini naulakkoon, samassa oppaani (siis se herra) jo pyysi meitä seuraamaan häntä. Sen suurempia aikailematta päästiin asiaan.

Lermontovin työpöytä

Menimme ensin yläkertaan. Siellä sijaitsi runoilijan oma huone. Keskeisellä paikalla oli tietysti kirjoituspöytä, jonka ääressä nuori Mihail suoritti opintojaan. Huoneessa oli myös kitara. Kysyin, osasiko Mihail soittaa. Siihen sain kieltävän vastauksen. Sen sijaan hän oli hyvin taitava piirtäjä ja maalari.

Opas kertoi, että Lermontovin luona kokoontui opiskelutovereita iltaa istumaan. Kitaran säestyksellä laulettiin ja pidettiin hauskaa. Tämä jollain lailla rikkoo sitä kuvaa, minkä minä olen hänestä lukemieni tekstien kautta saanut. Nimittäin saamani käsityksen mukaan Lermontov oli syrjään vetäytyvä, hän vältti juhlia eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä.

Alakerrassa keskeinen huone oli Mihailin isoäidin huone. Huone oli kai sangen tyypillinen ulkonäöstään huolehtivan hienon aatelisrouvan huone. Kiinnitin huomiota valokuviin. Tässä huoneessa otin ainoan oman valokuvani pikku-Mihailista, hänen äidistään ja isoäidistä. Isä oli hieman syrjempänä, mutta isoäidin ja Mihailin isän suhde olikin hyvin tulehtunut (siitä kerron tarkemmin kirjoitukseni lopussa).

Isoäidin huoneessa: vasemmalle Mihailin äiti, oikealla isoäiti

Mihailin isoäidistä on kerrottava se seikka, että hän kuului hyvin tunnettuun Stolypinin sukuun. Stolypinin suku on 1500-luvulta peräisin oleva hyvin tunnettu aatelissuku. Monella Stolypinilla on Venäjän historiassa hyvin merkittävä rooli. On siis luonnollista, että myös Lermontovin isoäiti oli aikansa Moskovassa hyvin arvostettu henkilö.

Mainitsin jo Lermontovin olleen hyvin taitava piirtäjä ja maalari. Kun hän kirjoitti ihailemallaan naiselle runon tai kirjeen, hänellä oli tapana laittaa oheen kuvitus. Ne olivat häkellyttävän kauniita piirroksia. Mainittakoon, että Aleksandr Pushkin oli omaksunut saman tavan. Saatoin seuraavana päivänä Pushkin-museossa verrata näiden kahden runoilijan piirustustaitoja, ja täytyy todeta, että Lermontov oli parempi. Häntä olisi täydellä syyllä voinut kutsua myös taiteilijaksi.

Taidonnäyte Lermontovin rakkauskirjeestä

Lermontovilla oli luonnollisesti runsaasti romansseja. Yksi ihastuksen kohde oli Varvara Lopuhina. Häneen liittyy kaksi Lermontovin tekemää maalausta.  Ensimmäinen maalaus oli Emilian hahmo näytelmästä Espanjalaiset (Испанцы). Mallina oli yllä mainittu Varvara, jonka Lermontov maalasi espanjalaisen nunnan asuun. Toinen maalaus on Lermontovin omakuva. Hän lahjoitti nämä kaksi maalaustaan Varvaralle, joka oli tuolloin naimisissa itseään vanhemman miehen kanssa. Aviomies ei luonnollisestikaan tästä pitänyt, vaan sai mustasukkaisuuden puuskan ja vaati maalausten hävittämistä. Varvara halusi saada maalaukset suojaan ja luovutti ne ystävättärelleen. Kuin ihmeen kaupalla ne on lopulta saatu museoon. Aikojen kuluessa työt päätyivät Saksaan. Pitkien vaiheiden jälkeen niiden haltija lahjoitti maalaukset museolle.

Mihail Lermontovin maalaus rakastamastaan Varvara Lopuhinasta

Lermontovin Varvara Lopuhinalle lahjoittama omakuva

Opas kertoi, että Mihail Lermontovilla oli pitkään luulo, että hänen sukujuurensa (isänsä kautta) ovat peräisin Espanjasta. Siitä johtui kiinnostus Espanjaan ja sen kulttuuriin. Myöhemmin kävi ilmi, että hänen sukujuurensa juontavatkin juurensa Skotlantiin. Hänen skotlantilainen esi-isänsä on siis muuttanut joskus muinoin Venäjälle asumaan.

Keskustelu Lermontovin sukujuurista jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimittäin tänään silmiini sattui artikkeli aiheesta  (http://ria.ru/culture/20141016/1028641112.html#ixzz3GOcB3bv1). Lermontovin esi-isä oli aatelismies nimeltään Georg Lermont (n.1596-1634). 1600-luvulla hän lähti Puolaan Belyin linnoitukseen Smolenskin alueelle. Hän taisteli aluksi Puolan joukoissa, mutta siirtyi ennen pitkää Venäjän puolelle. Georgin kolmesta pojasta keskimmäinen venäläistyi ja kastatti itsensä ortodoksiksi. Sukunimi muotoutui Lermontoviksi. Nähtävästi jotkut epäilevät tämän tarinan todenmukaisuutta. Sukujen vaakunat kuitenkin muistuttavat kovasti toisiaan. Todettakoon, että Mihailin esi-isästä Georgista ei opas kertonut mitään. Etsin tietoni netistä. Siitä kiitos Googlelle.

Kysyin oppaalta, miten hyvin Lermontov ja Pushkin tunsivat toisensa. Hän totesi, että he ovat todennäköisesti tavanneet joskus, mutta minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta heillä ei varsinaisesti ollut. Toki Pushkinin kuolema vaikutti Lermontoviin, mistä oli seurauksena vaikuttava runo Runoilijan kuolema (Смерть поэта), joka levisi Pushkinin kuoleman jälkeen nopeasti opiskelijapiireissä kädestä käteen.

Oikeastaan nähdessäni ensi kerran kotimuseon rakennuksen tuli mieleeni, miten tällainen pieni ja vaatimaton puutalo on olemassa Moskovan keskustassa korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kremlistä. Kysyinkin oppaalta, miten on mahdollista, että se on vielä pystyssä ja kaiken lisäksi loistavassa kunnossa entisöitynä. Tietysti jälkeenpäin rakennukseen on rakennettu pienehkö lisäsiipi, mutta kokonaisuutta se ei ole kuitenkaan rikkonut. Rakennuksen ympärillä on hienoja suurlähetystö- ja ministeriörakennuksia sekä Novyj Arbatin parikymmenkerroksisia harmaita kerrostaloja. Kävin Neuvostoliitossa ensi kerran 70-luvun puolivälissä ja muistan kuinka tuolloin niistä ylpeiltiin uuden ajan asuinrakentamisen moderneina luomuksina.

Opas vastasi kysymykseeni hymyillen tietämättä mitä sanoa mutta kuitenkin pientä ylpeyttä tuntien: ”Niinpä!” Ymmärsin sen tarkoittavan, että heitä on onnistanut. Uuden rakentamisen buumissa tuollainen väritön, varmaankin välillä hyvin huonossa kunnossa ollut puutalo olisi ollut helppo panna maan tasalle. Nähtävästi päättäjissä on onneksi kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat tajunneet tuon vaatimattoman rakennuksen kuuluvan osana Stolypinin ja Lermontovin sukujen perintöön.

Loppuun voisin todeta pari sanaa oppaasta. Keskustelu oppaan kanssa oli lämminhenkistä ja leppoisaa. Siihen vaikutti varmaan hidas puhetyyli ja äänen sävyä voisin kuvata ilmaisulla ’rauhallisen pehmeä’.

On kai turha kertoa rakennuksen arkkitehtuurista, myöhemmin rakennetusta lisäsiivestä tai palvelusväen tiloista. Totean vielä sen, että museo tuoksui ”tuoreelta”. Eli siihen on aivan vastikään tehty perusremontti.   Siellä tuntui olevan hieman väljää. Yhteen huoneeseen emme päässeet, ehkä siellä tehtiin kunnostustöitä. Yhdessä pikkuhuoneessa oli jokin vierailunäyttely. Ala-aulassa oli samanlainen lukulaite kuin Gogolin kotimuseossa. Gogolin museossa niitä oli pitkä rivi, täällä vain yksi. Sen avulla pääsi tutustumaan Lermontovin tuotantoon ja elämänhistoriaan. Surffailin sen parissa jonkin aikaa ja kiitoksen esitettyäni lähdin jatkamaan matkaa.  Tietysti eksyin siihen isoon Dom knigi –kirjatavarataloon enkä minä sieltä tyhjin käsin poistunut. Kehotan kuitenkin kirjan ystäviä menemään mieluummin Ljubjanka-metroaseman luona olevaan Biblioglobus-kirjakauppaan, sillä sielä hintataso on hieman halvempi. Tämä koskee ainakin klassista musiikkia ja dvd-elokuvia. Sieltä Biblioglobuksesta löysin vuodelta 1943 peräisin olevan elokuvan Lermontovista.  Kommenttini siihen on lyhyt: en suosittele. Myös vuonna 1989 on valmistunut Lermontovin elämää käsittelevä elokuva. Sitä en ole nähnyt.

Pakko minun on mainittava tämäkin, vaikka se ei liity vähääkään nyt käsiteltävään aiheeseen. Moskova on upea kulttuurikaupunki ja joskus siellä tekee mahtavia löytöjä. Niin kävi nytkin, kun etsin Lermontovin kotimuseota. Malaja moltshanovka –kadulla lähes kotimuseon vieressä on rauta-aita. Pahana tapanani on kurkkia kaikkialle.  Tiirailin nytkin rautaristikon taakse ja näin aivan ihmeellisiä asioita, joihin (toivottavasti) palaan myöhemmin, kun käsittelen toisen Mihail-nimisen kirjailijan eli Mihail Bulgakovin Moskovaa.  

….

Mutta unohdinpa kuitenkin yhden tärkeän asian. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoissa ei ole tapana kertoa asukkaan ja sen suvun ikävistä asioista. Täytyy muistuttaa, että Mihailin äidin kuolemaan liittyy tragedia, josta museossa ei mainittu sanaakaan. Äitihän kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Kuoleman taustalla on isän mustasukkaisuudesta johtuvaa väkivaltaista käytöstä. Vihan puuskan johdosta äidin jo aiemminkin ilmennyt sairaus on puhjennut uudestaan ja aiheuttanut kuoleman. Tämän pohjalta on täysin ymmärrettävää, miksi tyttärenpojastaan huolehtinut isoäiti ei voinut sietää tyttärensä isää. Opas ei tällaisiin asioihin kajonnut.

Lopun irtiotto ja runosuomennos

Paljon olisi vielä minullakin Lemontovin elämästä tutkimista. Lokakuun 15. päivä vietettiin runoilijan syntymän 200-vuotispäivää. Venäläisessä mediassa on sen johdosta ollut paljon Lermontovia koskevia kirjoituksia. Jos niitä kaikkia nyt kommentoisin, niin tämä juttuni ei loppuisi koskaan. Muutamaan juttuun saatan joskus palata. Mihail Lermontovin merkitystä korostaa sekin, että itse presidenti Vladimir Putin kävi laskemassa kukkia Tarhanyssa runoilijan haudalle (http://ria.ru/culture/20141015/1028464822.html#ixzz3GEZDuSMo).

Viittaan nyt kuitenkin yhteen tekstiin. Mieleeni jäi erään nimekkään toimittajan kolumnin ensimmäinen kappale. Hän nimittäin ihmettelee, miksi ylipäänsä Lermontovista on tehty Venäjän kirjallisuuden suuri klassikko. Hän ei tuntunut antavan arvoa Lermontovin lyriikalle, joka on paljolti vain kypsymättömän teinipojan rakkauden tuskaa. Kirjoittaja saattaa olla osin oikeassa, mutta en kuitenkaan käsittele aihetta pitempään jo senkin vuoksi, että eihän minun tehtävänäni ole määritellä, keitä Venäjän runoilijoista voidaan pitää suurimmista suurimpina. Minulle ja monelle tuntemalleni venäläiselle Lermontovin lyriikka merkitsee paljon. Eniten kai pidän kuitenkin hänen romaanistaan Aikamme sankari (Герой нашего времени), jota on luonnehdittu ensimmäiseksi venäläisen kirjallisuuden psykologiseksi romaaniksi.

Laitan loppuun runon, josta V.K.Trask on tehnyt 30-luvulla oivan suomennoksen. Sen perässä on alkukielinen versio. Runon edessä pysähdyn syntyihin syviin. Varhaisnuoruuden romanttista  intohimoa hehkuva Pushkinin jäljittelijä on poissa. Tässä on kypsän, monet vaiheet elämässään jo kokeneen mutta vieläkin niin kovin nuoren matkaajan punnittua filosofiaa. Tämän oivaltamiseen Lermontoville riitti neljännesvuosisata. Kullakin meistä on oma aikansa. Pidetään siitä kiinni, täysillä - niin kuin Lermontov.

ON IKÄVÄÄ, SYNKKÄÄ (И скучно и грустно)

On ikävää, synkkää, - ei ystävää ainuttakaan
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.

Vaan rakastaa... Ketä? Ei iäksi kiintyä vois,
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...

Ja halut? - Ah, paranee suloinen sairaus tuo,
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...

(tammikuu 1840)

И скучно и грустно

И скучно и грустно! - и некому руку подать

В минуту душевной невзгоды...

Желанья... что пользы напрасно и вечно желать?

А годы проходят - все лучшие годы!

Любить - но кого же? - на время не стоит труда,

А вечно любить невозможно...

В себя ли заглянешь? - там прошлого нет и следа,

И радость, и муки, и все там ничтожно.

Что страсти? - ведь рано иль поздно их сладкий недуг

Исчезнет при слове рассудка,

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг -

Такая пустая и глупая шутка!

Январь 1840 

Muistomerkki Pjatigorskissa. Tässä Lermontov kävi elämänsä viimeisen kaksintaistelunsa.

KOTIMUSEOVIERAILUJA MOSKOVASSA (johdanto)

Kävin jokin aika sitten viiden päivän reissulla Moskovassa. Kaupunki on minulle ennestään hyvin tuttu, mutta edellisestä käynnistä oli kulunut yli kymmenen vuotta. Otin yhdeksi tavoitteekseni tutustua kaupungin kotimuseoihin, joista ehdin käydä viidessä. Eniten minua tietysti kiinnostivat kirjailijat. Valitsin Nikolai Gogolin, Mihail Bulgakovin. Mihail Lermontovin ja Aleksandr Pushkinin. Ja musiikin ystävänä valitsin lisäksi Fjodor Shaljapinin. Määrä oli ihan riittävä, sillä kotimuseoista on muistettava eräs perusasia. Niihin ei mennä käväisemään. Kotimuseossa kävijä on kuin vieras. Hän menee tavallaan kyläilemään taiteilijan kotiin. Kaikkeen kannattaa tutustua kaikessa rauhassa suurella kunnioituksella pyrkien samalla eläytymään talon asukkaiden elämään ja kohtaloihin.  Tätä vahvistui minulle itse asiassa vasta näiden käyntien aikana.

Olin kesällä käynyt Pietarissa Pushkinin kotimuseossa Moikan varrella. Se käynti poikkesi aika lailla näistä Moskovan käynneistä. Se oli pikavauhtia läpiviety ohjattu kierros, jossa opas puhui aikansa kunkin näyttelykohteen edessä ja vieraat vieressä ”vikisivät” eli yrittivät omaksua sen, minkä ehtivät. Toki Pietarin Pushkin-museo on upea paikka, mutta haluan vain korostaa, että näissä Moskovan kotimuseoissa oli aivan erilainen henki. En sitten tiedä, heijastaako tämä jotakin näiden kahden kaupungin perusluonteesta ja erilaisuudesta. Se on kuitenkin toinen teema mutta niin mielenkiintoinen, että haluaisin siihen joskus palata.

Yleensä myös museon työntekijät luovat museoon sen hengen, josta yllä kerroin. Usein heistä ihan huokuu innostus. He haluaisivat kertoa kaiken. Jos he eivät siihen pysty, heistä kuvastuu pettymys samalla lailla kuin perheen isäntäväki on pettynyt, jos jokin vierailu ei onnistukaan toiveiden mukaan. He haluavat aina näyttää paikastaan ja kertoa sen asukkaista vain parhaan puolen. Olkoon vaikka kuinka ristiriitainen hahmo tai ilkimys, hänen ympärillään loistaa suuren taiteilijan sädekehä. Saattanen hieman liioitella, mutta se sallittakoon, jotta vaikutelma selkenisi. Kyllähän eri kotimuseoissa on myös eroja. Joissakin tunnelma on nuhjuisen hengetön. Minä kuitenkin löysin näistä viidestä museosta todella innostavaa henkeä. Joku toinen saattaa kokea ne eri lailla. Ja toki venäjän kielen taidolla on keskeinen merkitys. Parissa paikassa sattui samaan aikaan olemaan kieltä taitamaton ulkomaalainen ja tuntui kuin he olisivat olleen hieman eksyksissä.

Kerron vielä yhden havaintoni, jota ei toki kannata tulkita ihan kirjaimellisesti.  Kotimuseon työntekijät ovat ikään kuin muuttuneet isäntänsä kaltaiseksi. Tai jos kyse on kirjailijasta, heistä voi löytyä hänen kirjojensa henkilöhahmojen piirteitä. Selvimmin tämä viimeksi mainittu näkyi Nikolai Gogolin museossa. Pushkinin museossa tunnelma oli arvokas kuin aikansa aatelisväen tanssiaisissa. Shaljapinin museosta löysin venäläisen musiikin syvällisiä tuntijoita ja suuren laulajapersoonan vilpittömiä, lähes palvovia ihailijoita. He korostivat hänen ensimmäisen, italialaissyntyisen vaimonsa pyyteetöntä rakkautta mieheensä, vaikka tämä eli samaan aikaan susiparina toisen naisen kanssa. Lermontovin museosta löysin jotakin sotilaallista jämäkkyyttä. Oppaista huokui kuitenkin sama herkkyys kuin suuren runoilijan sielussa pitikin olla. Bulgakov on sitten hieman poikkeava tapaus, mutta siitä riittää myöhemmin kerrottavaa. Ja lisätään nyt vielä se, että näissä luonnehdinnoissani on totta ainakin se toinen puoli.

Tämä kirjoitus on tavallaan johdanto. Aion kirjoittaa jokaisesta museokäynnistä erikseen. Odotettavissa on siis viisi eri tekstiä.

Tähän loppuun liitän aivan kuin täkyksi viisi itse ottamaani kuvaa, yhden jokaiseen museoon tai sen asukkaisiin liittyen. Eräissä museoissa valokuvaaminen oli kielletty (tai maksullinen) ja niissäkin, joissa se oli sallittu, vältin kuvaamista.  Paikan henki oli ikään kuin sitä vastaan.  Jätän kuvien kommentit myöhempiin kirjoituksiini.