Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Syyllisyyden taakka (erään elokuvan pohjalta)

 

Остров (”Saari”), 2006, ohjaus Pavel Lungin, käsikirjoitus Dmitri Sobolev.

Pohjustukseksi totean, että juttuni perustuu Venäjällä ilmestyneeseen elokuvaan. Se sai aikoinaan paljon huomiota, mutta käsittääkseni vain maan rajojen sisällä. Yksi syy sen saamaan huomioon on elokuvan pääosaa munkki Anatolia esittävä Pjotr Mamonov. Suomalaisille nimi lienee tuntematon mutta kyseessä on kovan luokan rock-muusikko, joka nousi maineeseen jo 80-luvun Neuvostoliitossa ja tunnetaan absurdista lyriikastaan. Hänestä voi englanniksi lukea täältä. Mies pääsi vanhemmalla iällään osoittamaan taitonsa myös elokuvanäyttelijänä.

Elokuvan ytimenä on syyllisyyden piina. Se on varmasti monia syvältä koskettava tunne. Olen lukenut alan kirjallisuudesta, että jopa kolmannen tai neljännen ikävuoden aikana tapahtuneet asiat voivat jäädä mieleen häpeän tai syyllisyyden tuntoina. Nyt käsiteltävänä olevan elokuvan päähenkilön tapauksessa kyse on jo aikuisiän traagisesta tapauksesta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen luostariin. Se ei ole kuitenkaan uskonnollinen elokuva, vaikka näenkin sen kunnianosoituksena uskonnollisille tunteille. Ortodoksinen kirkko suhtautui aikoinaan elokuvaan kaksijakoisesti. Se sai kuitenkin kritiikistä huolimatta kirkolta erityispalkinnon.

                                  

Pavel Lunginin elokuva saattaa olla myös meille suomalaisille kiinnostava maantieteellisen läheisyytensä vuoksi. Se on kuvattu pääosin Vienan meren rannalla Kemin kaupungin lähistöllä sijaitsevalla Rabotšeostrovskin saarella. Sillä on myös suomalainen nimi – Papinsaari. Paikka sijaitsee aivan Venäjän Karjalan pohjoisreunalla. Pohjoisempana alkaa itään päin kaareutua Kuolan niemimaa. Suomessa päin ollaan kutakuinkin Suomussalmen korkeudella. Nimenomaan Kemistä kulkevat turisteille tarkoitetut laivareitit Solovetskin saarelle, jossa sijaitsee komea Unesconkin maailmanperintökohteena oleva historiallisesti arvokas luostari. Se tunnetaan myös entisenä Stalinin ajan vankileirinä. Elokuvan luostaria ei saa kuitenkaan yhdistää Solovetskin luostariin. Nyt eletään paljon pienemmässä yksikössä.

Elokuvaa varten Papinsaareen rakennettiin varta vasten yksinkertainen pikkukirkko, josta tuli eräänlainen matkailukohde ja venäläisen Wikipedian mukaan jopa pyhiinvaelluspaikka. Viime vuonna (2021) rakennus koki kuitenkin kovan kohtalon. Se paloi, mikä oli paikalliselle väestölle kova isku. Sergei Baklykov esittelee englanninkielisessä striimissään paikkaa ja kertoo siitä täällä, alkaen kohdasta 5:50. Kyseessä on varsinaisesti kooste pitemmästä suorasta lähetyksestä.

Tuo seutu on tullut tunnetuksi muutamista suomalaisten 1800-luvulla tekemistä matkakuvauksista. Ollaan lappalaisten entisillä asumamailla. Voi kuvitella, kuinka samanistinen perintö on jäänyt tuohon vanhaan maisemaan elämään, vaikkei se nykyisten asukkaiden elämässä mitenkään toki enää ilmene. Tuossa elokuvassa kuitenkin eletään sen kaltaisen mystiikan maailmoissa, että minulla väkisinkin tulee etäisiä assosiaatioita vuosisatoja vanhaan historiaan. Väestön alitajuntaan olisi aivan kuin jäänyt palanen vanhaa. Elokuvan päähenkilönä on munkki Anatoli, jolta paikallinen väestö käy kysymässä neuvoja elämän ongelmiinsa. He uskovat Anatolilla olevan yliluonnollisia kykyjä. Anatoli on kuin vanha šamaani, joka on tulla putkahtanut ihmisten keskuuteen 1970-luvun Venäjällä. Tätä elokuvan tekijät ovat tuskin suunnitelmissaan ajatelleet. Yhteys nousee siitäkin, että Anatoli on päätynyt munkiksi vahvan syyllisyyden taakan painamana. Olen jostain joskus kuullut (tai lukenut), että yliluonnollisia kykyjä omaavilla ihmisillä on taustanaan jokin rankka elämänkokemus, josta sisimpään on jäänyt erityisen vahva syyllisyyden tunto. Anatoli on siis kuin ikivanha keskuuteemme ajautunut šamaani. Yliluonnollista saa hänen ulkoisesta olemuksestaan kuitenkin turhaan etsiä. Kyse on varsin raadollisesta ihmisestä, jonka kohtalon yksi nuoruuden yllättävä tilanne on aikoinaan kääntänyt päälaelleen. Hän on varsin kiusaantunut ympärillään parveilevista avunpyytäjistä. Nämä elävät karkean säröistä arkeaan, oudosti käyttäytyvä hengen mies on heille kuin ilmestys toisesta todemmasta ulottuvuudesta.

Ehkä tuo yllä kuvattukin vaikutti osaltaan siihen, että minua elokuva alkoi erityisellä tavalla koskettaa, vaikka on tunnustettava, että ei se nousekaan aivan elokuvataiteen kärkiteoksiin. Omassa tajunnassani löytyi yhteyksiä Dostojevskin maailmaan. Raskolnikovin hahmo Rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Karamazovin veljesten Ivanin ja Aljošan keskinäinen sanailu nousevat väkisinkin mieleen. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että samanaikaisesti olen painiskellut Dostojevskin maailmoissa. Toiseksi tutkimukseni kohteena on ollut filosofi Andrei Pavlenkon teos ”Luentoja Dostojevskista”. Hän sattuu mainitsemaan eräässä alaviitteessään syyllisyyttä käsitellessään myös tämän elokuvan.

Dostojevski oli minulle kuitenkin lähinnä sivumauste. Mielen rönsyily lähti liikkeelle siitä, että löysin Anatolista tuttuja piirteitä. Aloin kelata omaa elämääni ja alitajuntaa myöten alkoi putkahtaa sen verran raskaita muistumia, että aika tuntui pysähtyneen. Menneisyys raahautuu mukanamme eikä elämän roskakoria saa tyhjäksi. Joskus se voi vaatia selvittelyä.

Syyllisyyden taakkaan on ollut monenmoista kasvualustaa. Rohkenen kertoa yhden lopulta erään vähäiseksi jääneen tapauksen, josta ei onneksi ulkoisia seuraamuksia ollut, mutta joka on kyllä läpi elämäni irvistellyt peikkona monissa eri yhteyksissä. Sitä ei voi pitää minään vitsinä, kyse on kuitenkin traumasta, vaikkakin ehkä lievästä. Syyllisyyden taakkaan on ollut muutakin kasvualustaa. Olin nimittäin noin kymmenvuotiaana poikasena vähällä polttaa kotitalomme. Se oli kaksikerroksinen usean perheen asuma vanha rakennus.  Pihan leikeistä liekit lähtivät ruohikosta etenemään. Olin kaverini kanssa kaksin, paniikissa sammuttaminen tuntui jo toivottomalta mutta onneksi pari satunnaista varusmiestä juoksivat apuun ja saivat liekit viime hetkellä sammumaan. Sotilassaappaissa oli tehonsa. Muu perheenväki oli poissa kotoa ja asuntomme oli sen verran hiljaisella paikalla, ettei tapauksella ollut muita silminnäkijöitä.

Oikeastaan vasta nyt olen tajunnut, mitä jälkiä tuo nyt mitättömältä tuntuva tapaus on jättänyt. Olen ollut koko aikuisen elämäni neuroottisen varovainen yleensä tulenkäytön kanssa. Siihen liittyvät myös sähkölaitteet, joihin saattaa liittyä palovaara. Olen tuon huoleni takia joutunut ajoittain jopa paniikinomaisiin tilanteisiin, joita ympärillä on varmasti oudoksuttu. On ylilyöntejä, jotka ovat saattaneet kehittyä kivuliaiksi itsesyytöksiksi. Ne ovat olleet turhia kuluttavia taakkoja keskellä työelämän tai yksityiselämän paineita.

Tuo olkoon esimerkkinä siitä, mitä yhdestä vaivaisesta elokuvasta lähtenyt ajatusprosessi sai nousemaan mieleeni. Eikä se toki johdu pelkistä Lunginin elokuvan taiteellisista ansioista. Varmaankin jokaisella elokuvia katsovilla on suosikkinsa vain siitä syystä, että niiden kautta heille avautuu tärkeitä tunteita tai muistoja.

…

Elokuvassa eletään kirkollisessa yhteisössä. Eletään Neuvostoliitossa, pääosin 70-lukua, mutta elokuvan alussa on takauma sotavuoteen 1942. Kommunistisen yhteiskunnan ideologia ei siinä näy oikeastaan lainkaan. Siinä aivan kuin elettäisiin historiattomassa tilassa, yhteiskunnasta irrallaan. Niinhän munkkiyhteisöt pyrkivätkin elämään mutta nyt se tulee korostuneesti esiin. 

Rukous on keskeinen osa sen päähenkilön Anatolin arkea. On varmasti paljon katsojia, jotka ovat elokuvaa katsoessaan saaneet juuri tuosta viitekehyksestä vahvistusta omalle uskon kilvoitukselleen. Elokuvan ydinpaino on kuitenkin ihan muussa. Ainoa teologinen kysymys, joka siinä esitetään ja jota minäkin jäin vielä elokuvan jälkeen miettimään, oli kysymys, miksi Kain tappoi Abelin. Googlen kautta siihenkin sitten löytyi näkökulmia. Päähenkilöllä lienee jonkin asteinen Kainin trauma. Hänet on tuomittu elämään.

Anatoli on hartaasti rukoileva, työlleen omistautunut munkki. Rukouksissaan hän on aito armon kerjäläinen. Luostarissa hän on rankan työn raataja. Hän vastaa lämmityksestä, louhii ja kuormaa hiiltä ja kuljettaa sen kottikärryillään pannuhuoneeseen, väsymättä ahertaen ja kaikkensa antaen. Hengitystiet ovat jo vaurioituneet, yskiminen on jatkuvaa. Hän on tehnyt samankaltaista työtä nuoresta pitäen.

Hän on pukeutunut muita huolimattomammin, peseytyminen tuntuu ulkonäöstä päätellen turhalta. Siisteys näyttäisi olevan turhaa ulkokultaista koreilua. Hän vaikuttaa ilmiselvästi halveksivan turhaan koreiluun vajonneita munkkiveljiään.

Anatoli on syyllisyyden riivaamana paha ja kärttyinen ihminen. Hän inhoaa oikeastaan kaikkia. Kuitenkin lähipiiri suhtautuu häneen ainakin ulkoisesti myötämielisesti - kunnioittaen, ymmärtäen tai vähintäänkin sietäen.

Anatolin ilkeys saa katsojankin tolaltaan. Kun hän huomaa munkkiveli Jobin tulevan käymään, hän käy salamana sotkemassa oven kädensijan hiilimönjään. Siisteyttään korostava Job ei siitä ulkoisesti järky mutta – kuten loppuvaiheessa huomaamme – sisäisesti se miestä risoo. Anatoli on itse kuin ihmeissään, vain salaa mielessään nauraen. Tämä on Anatolin tapa osoittaa kaunaisuuttaan. Anatolin kiusanteko ei muita kuitenkaan naurata.

Elokuvan edetessä mennään villimpään suuntaan. Tulee kohtauksia, joissa miehen käytös nousee jo raivon asteelle. Tuolloin esikuvana on varmaan Jeesus, joka kaataa temppelin pihalla rahanvaihtajien pöydät.

Munkkiveljet saavat kokea karsaasti Anatolin tuittuilut mutta - ihme ja kumma – heillä vain tuntuu riittävän kärsivällisyyttä ja anteeksi antoa. Sietokyvyllä ei näytä olevan rajaa. Ilmiselvästi Anatolia pidetään syyllisenä tuon pienluostarin johtajan asunnon tulipaloon, mutta mihinkään toimiin se ei johda. Kun samainen johtaja joutuu sitten yöpymään Anatolin kanssa pannuhuoneessa, pistää Anatoli silmänsä pomonsa ulkomaan matkalta hankkimiinsa komeisiin saappaisiin ja siihen, kuinka tämä niistä ylpeilee, niin yöllä tämä herää siihen, kun Anatoli uunin ääressä pistää niitä palasiksi kertoen lukevansa maailmallista kirjaa ja polttavansa tekstin heti, ettei niistä tule viettelystä. Pirun tekstiä oli kuulemma saappaiden sisukset täynnä. Samassa rytäkässä menettää johtaja hienon peittonsakin ja onpa päästä vielä hengestään, kun ei pääse poistumaan Anatolin lukitsemasta ovesta. Paniikin jälkeen johtaja vain toteaa verkkaisesti olevansa munkkiveljelle kiitollinen siitä, että tämä on auttanut häntä pääsemään eroon maallisesta turhuudesta. Hän huomaa nyt olleensa liikaa kiintynyt saappaisiinsa ja peittoon.

Munkkiveljet avautuvat toisilleen 

Elokuvan loppuvaiheessa munkkiveli Job kyllä menettää malttinsa. Hän purkaa kuin vahingossa tuntojaan ilmaisten, ettei voi sietää koko miestä. Kaikesta näkyy, että saman tien hän katuu puhettaan. Ja elokuvan edetessä hän osoittaa oman katumuksensa hyvin teoin.

Mutta kaikesta tuittuilustaan huolimatta Anatoli on suosittu kansan keskuudessa. Hänen luoksensa kerääntyy väkeä pyytämään apua ja neuvoa elämän ongelmiinsa, jotka tuntuvat kyllä joskus varsin kummallisilta. Nämä ikään kuin hakisivat kohdalleen väkevää puhetta, selkeitä neuvoja. Anatolin vastaukset tuntuvat alussa lupaavilta ja toivoa herättäviltä mutta samalla hän lisää ehtoja pannen avunpyytäjät vaikean ratkaisun eteen.  Jalkansa vaurioittanut lapsi pystyykin kyllä kävelemään, mutta kun pitäisi jäädä luostariin yön selkään rukoilemaan paranemiselle siunausta, niin äidin on kieltäydyttävä työpaikan menettämisen pelossa. Aborttiin lupaa pyytävän nuoren raskaana olevan yksin elävän naisen Anatoli saa lempeästi hymyilemään puhuessaan lempeästi ihanasta poikavauvasta mutta samassa  nainen joutuu juoksemaan pelosta sekaisin karkuun, kun oli tullut edes ajatelleeksi, ettei enää kelpaisi kenellekään puolisoksi.

Sodan jäljiltä puolisoaan kaipaavan vanhemman naisen kanssa mennään jo hulluttelun puolelle. Anatoli tuntuu ainakin minun silmissäni nauttivan siitä, kun nainen ottaa neuvot niin äärimmäisen tosissaan. Mies on kuulemma hengissä ja asuu Ranskassa. Anatoli käskee naisen myydä kaiken ja mennä perässä. Mitenkä hän pääsee kapitalistiseen maahan, nainen jää ihmettelemään. Pääsee, jos todella haluaa, tokaisee Anatoli. Nainen jää ymmälle, se kai oli Anatolin tarkoituskin.

Anatoli on siis ristiriitainen hahmo. Hän tuo luostariin elämää, mutta samalla on myös tuhon arkkitehti. Siinä veitsenterällä tuo pieni yhteisö toimii. Hän rukoilee päivittäin Jumalalta armoa, kokien olevansa tuomittu ikuiseen kadotukseen. Elämässä ei ole näkymiä. Hän on jäänyt syyllisyyden taakan vangiksi. Taustat sille kerrotaan elokuvan johdanto-osassa.

Alkukohtaus vie tapahtumat maailmansotaan, vuoteen 1942. Siinä Anatoli on hiiliproomussa raskaan työn parissa. Kaverina hänellä on Tihon, joka on risaisen Anatolin rinnalla komea ilmestys. Anatoli on hiilimies. Hieman nuorempi Tihon lienee hänen esimiehensä. Rauhaisa yhdessäolo kokee järkytyksen. Paikalle lipuu yllättäen saksalaisalus ja miehistö nousee proomuun. Tihon ehtii piiloutua, Anatoli saadaan kiinni. Hän on puun ja kuoren välissä. Saksalaiset vaativat kertomaan, onko aluksessa ketään muuta. Paniikkiin joutunut Anatoli antaa henkensä uhalla periksi. Hän paljastaa Tihonin. Tämä kaivetaan hiilen seasta esille. Miehet valmistaudutaan ampumaan. Tihon on ylimielinen ja osoittaa halveksuntansa sytyttäen vapisematta tupakan. Hän kykenee voittamaan kuoleman pelkonsa. Anatoli sen sijaan ulisee peloissaan armoa, kuin keskenkasvuinen lapsi. Hän saa viholliselta mahdollisuuden. Saksalainen ojentaa hänelle pistoolin ja kehottaa ampumaan kaverin. Anatoli itkee ja kuoleman pelossaan epätoivoisena lähes ulvoo. Hän lopulta laukaisee pistoolin, Tihon horjahtaa sen voimasta yli laidan. Hänestä ei jää merkkiäkään. Lopulta saksalaiset räjäyttävät proomun uskoen samalla siinä yhteydessä myös Anatolin menehtyvän. Ympäristö hiljenee. Aamulla läheisen luostarin munkit löytävät Anatolin tiedottomassa tilassa ja vievät luostariin toipumaan. Hän jää sille tielle.

Sellainen on ollut Anatolin elämä. Syyllisyyden riivaamana hän on sietänyt olotilaansa lähes 35 vuotta. Rukoillen ja murehtien. Myös katkeruus elämään alkaa uuvuttaa. Se näkyy kärsimättömyytenä, kiukun ja kiivauden purkauksina, ehkä myös maanisena ahertamisena ja haluna vetäytyä yksinäisyyteen.

Anatoli pohtii arkkuaan

…

Elokuvassa edetään vaiheeseen, että katsoja alkaa odottaa loppuratkaisua. Anatoli toteaa tuntevansa kuoleman lähestyvän. Liekö siinä mukana šamaanin perintöä, kun mies aavistaa oman kuolemansa hetken. Kerrottuaan sen munkkiveljilleen, nämä ehdottavat, että he tilaavat komean arkun viimeiseksi leposijaksi. Anatoli torjuu ehdotuksen ja toteaa, että hänelle kelpaa ulkona lojuva jätelaatikko. Munkkiveljet pöyristyvät Anatolin masokismista, sillä rakkauden ja kunnioituksen hengessä he haluavat parasta. Monista ikävistäkin yhteenotoista huolimatta he kunnioittavat Anatolin vilpittömyyttä ja ehdottomuutta uskon harjoittamisessa. He täyttävät veljensä toiveen mutta Anatoli kokee kuitenkin siinä yllätyksen.  Odotetaan kuitenkin hetki. Ennen viimeistä matkaa on edessä elokuvan loppuhuipennus.

…

Kuva siirtyy Vienan meren rannalta yhtäkkiä junan hyttiin. Siihen katsoen, että eletään 70-luvun Neuvostoliitossa, niin kyse on luksusluokan vaunusta. Mikään tavallinen tallaaja ei sellaisessa vaunussa matkaa. Junassa on arvokkaan oloinen mies ja hänen aikuinen tyttärensä. Sopusointuinen idylli särkyy hyvin pian, kun katsoja havaitsee tyttären oudon käyttäytymisen. Hänellä on jonkinmoinen mielialahäiriö tai skitsofreeninen kohtaus, joka kasvaa lähes uhkaaviin mittoihin. ”Sinä et rakasta minua”, hän huutaa ja ääni vain kiihtyy. Isä pysyy rauhallisena ja pyrkii parhaansa mukaan rauhoittamaan hysteerisesti käyttäytyvää aikuista lastaan.

Sitten ollaan jo merellä. Komean näköinen laiva lipuu Anatolin luostaria päin. Sen kannella seisovat vaiteliaina nuo samaiset isä ja tytär. Anatoli näkee laivan lähestyvän, kai hieman samaan tapaan kuin aikoinaan se saksalainen sota-alus. Mies on jännittyneen oloinen, nainen ehkä lähinnä ihmeissään. Laivasta laskeutuu soutuvene. Soutaja saattaa vieraat rantaan.

Anatolin silmät kirkastuvat hänen seuratessaan vieraiden saapumista. Mies on sota-ajalta tuttu Tihon, jonka hän on uskonut ampuneensa. ”Enkelit laulavat”, hän iloitsee. Myös Tihon lie tunnistanut Anatolin. Silmissä on havaittavissa kostettu. Molemmat kuitenkin pidättäytyvät keskinäisistä tunnepurkauksista: ei riemunkiljahduksia, ei kyyneliä. Sen sijaan Anatolin ja tyttären kesken syntyy henkinen yhteys jo veneen lipuessa kohti rantaa. He huhuilevat elehtien toisillensa käsittämättömällä kielellä. Tihon seuraa vaivautuneena, kuin häpeillen.

Tihon esittää asiansa tyynesti. Hänen tyttärensä on sairastunut ja tarvitsee apua. Anatoli tiedustelee asiaa tarkemmin. Tihon saa selvitettyä, että tytär on jäänyt leskeksi neljä vuotta aiemmin. Aviopuoliso oli kuollut työtehtävässään sukeltajana.

Anatolilla on varmuus tyttären sairauden syystä. Se ei ole mikään perinteisen psykiatrin diagnoosi. Hän toteaa, että nainen on joutunut riivaajan valtaan. Hän kykenee tämän parantamaan, mutta sen vuoksi hänen pitää viedä nainen omaan kotisaareensa.

Saareen tultaessa nainen alkaa pyristellä vastaan. Hän ei halua suostua nousemaan veneestä. Lopulta Anatoli menee yksin ja polvistuu äänekkääseen rukoukseen. Nainen seuraa sivusta, nousee lopulta horjahdellen veneestä ja hoippuu kuin transsissa keskellä paljaan lumista maisemaa. Hän kaatuu lopulta voipuneena, kieriskelee epätoivoisena lumessa jääden sitten makaamaan kuin tajuntansa menettäneenä. Anatoli nostaa hänet takaisin veneeseen. Jää mielikuva, että riivaaja on poistunut naisesta.

Se on Anatolin viimeinen ihmeteko – sekä kai myös aidoin ja koskettavin. Ne aiemmat herättivät ainakin katsojissa lähinnä naurua. Se on Anatolillekin tärkeä. Vuosikymmeniä kiusannut ilmiantajan taakka kevenee. Mies on vapautunut katalan tekonsa seuraamuksista. Niin tulkitsen hänen tuntojaan.  

Vielä on edessä elokuvan huipentava keskustelu. Palataan sodan keskelle yli 30 vuoden takaiseen tapahtumaan. Keskustelu käynnistyy varovaisesti. Kyyneleet jäävät edelleenkin piiloon, kylmäkiskoisuus voittaa tunteet. Tihon käyttää alussa jopa kolmatta persoonaa. Ikään kuin hän olisi kuullut asiasta ”tuntemaltaan henkilöltä”. Keskustelun edetessä ollaan jo minä-muodossa.

Anatolin luoti osui käsivarteen. Hän onnistui piilottelemaan ja selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hänet poimittiin myöhemmin talteen.

Anatoli haluaa vielä selvittää oman syyllisyytensä. Tihon toteaa, että hän on antanut kaiken anteeksi jo siinä vaiheessa, kun hänet pelastettiin. Hän uskoi, että Anatoli oli kuollut proomun räjähdyksessä, eikä jäänyt kantamaan kaunaa.

Miten sitten Tihon osui Anatolin luokse? Hänelle oli kiirinyt, että entisellä sota-ajan maisemissa asusteli ihmeparantaja. Lyhyt ja lakoninen toteamus riittää.

Keskustelun jälkeen jätetään hillityt jäähyväiset. Tihon kiittää Anatolia tyttärensä parantumisesta. Siinä kaikki – mitään turhia laverteluja ei miehillä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole.

…

Anteeksianto on elokuvan yksi motiivi. Siihen liittyen tuon esimerkin Dostojevskin Karamazovin veljeksistä, kun se tuntuisi sopivan elokuvan henkeen. Ivan Karamazov toteaa, että toisen puolesta ei voi kukaan antaa anteeksi. Se on tärkeä oivallus ja siinä käsittääkseni kuuluu myös kirjailijan oma ääni. Dostojevski kulkee siinä tavallaan vastavirtaan kirkon virallisen opin suhteen. Elokuvassa luostarin esimies yrittää lohduttaa Anatolia todeten, että ”ei ole niin suurta syntiä, etteikö Jumala voisi antaa sitä anteeksi”. Hän välittää tavallaan kirkon kannan.  Se ei lopulta tuo Anatolille mielenrauhaa ja jää vain tyhjäksi puheeksi. Anatolin sydämeen tulee rauha, kun hän tapaa Tihonin ja kuulee anteeksiannon henkilökohtaisesti häneltä, jota kohtaan hän oli tehnyt väärin.   

…

Elokuvan lopussa myös munkkiveljillä on anteeksipyyntöjen ja keskinäisen sovun hetkensä. Vanhat kaunat unohdetaan. Entinen ärtynyt Anatoli on kadonnut. Mies asettuu valkoinen kaapu yllään viimeiseen leposijaansa. Arkuksi kaavailtu roskalaatikko on saanut kauniin asun. Munkkiveljet ovat luoneet siitä uudenkaltaisen. Se on nyt lakattu ja koristeltu. Se on itse asiassa Anatolille jopa kiusallista. Ei hän ”pufettia” tarvitse. Job jopa hätääntyy ja yrittää mustata koreaa kantta hiilellä. Anatoli pyytää häntä rauhoittumaan. Hän on kuin uusi mies. Traaginen kohtaus pehmentyy hienoisella huumorilla.

Anatoli käy vaihtamassa likaisen työasunsa valkeaan paitaan ja hän asettautuu arkkuunsa.  ”Kuolema ei ole kauheaa. Kauheaa on seistä Jumalan edessä, synnit painavat.”

”Kaikki ovat syntisiä. Eläkää, miten elätte.” Ne ovat hänen jäähyväissanansa. Lohtuako lie, vai peräti sarkasmia?

Pian soivat jo muistokellot. Samassa arkkua kuljettava vene lipuu pitkin merta munkkiveljien saattamana. Taustamusiikki etäännyttää katsojan uskonnollisesta maailmasta ja saa kääntymään itseensä. Niin minä sen hetken koen.

…

Lopuksi:

Omista elokuvakirjoituksistani haluan nostaa tähän yhteyteen yhden. Käsittelen siinä David Lynchin elokuvaa The Straight Story vuodelta 1999 (”Kun yksi matka on vielä tekemättä”). Siinä sivutaan syyllisyyden teemaa, mutta hienovaraisemmin. Päähenkilönä on vanha sairas mies, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä ja tehdä hänen kanssaan sovinnon. Sen vuoksi mies matkaa traktorimaisella ruohonleikkurilla läpi koko Yhdysvaltojen. Kyseessä on siis eräänlainen ”Road Movie”. Minun mielessäni elokuvan arvo on vuosien myötä vain kasvanut. Juttuni löytyy täältä. Huomionarvoista tässä yhteydessä on se, että mies matkaa vaivalloisesti kuoleman kanssa kilpaa läpi Amerikan ehtiäkseen vielä selvittää välinsä veljensä kanssa. Matkan varrella käy ilmi, että veljeäkin vanhat asiat painavat, sillä hän on käynyt papinkin luona purkamassa tuntojaan, vaikkei ole koskaan ollut mikään hengen mies. Perillä lyhyt tervehdys riittää. Miehet jäävät jää vaitonaisina istumaan verannalle. Puhumatta paras. Vieras alkaa jo suunnitella paluumatkaa.