Roman Polanski: Mikä? (What?, Che? 1972)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia, osa VII)

Tätä Roman Polanskin elokuvaa on vähätelty ja haukuttu. Se on lytätty hänen uransa huonoimpiin, ihmetelty, miten niinkin maineikas ohjaaja on alentunut moiseen. Minäpä muutunkin nyt vastarannan kiiskeksi. Jotain siinä täytyy olla. Ja vaikkei elokuva ihan raskaaseen sarjaan nousekaan, niin Polanskihan oli jo tuolloin sekä työssään että muissakin elämänympyröissä sen verran kovaksi keitetty ja itsenäisesti ajatteleva kaveri, että uskalsi ja näki peräti tarpeelliseksi ottaa elokuvan teon välillä vähän kevyemminkin.

Monenmoiseen liemeen hän oli jo ehtinyt joutua, selvinnyt kuiville, tai ainakin hengissä. Yhtä kaikki, hänellä oli urallaan ja elämässään vain yksi vaihtoehto: eteenpäin. Ja hänen tasoiseltaan tekijältä huonostakin ideasta tai turhan kevyestä toteutuksesta löytyy pintaa syvemmältä kuitenkin kiinnostavaa ajatusta.

No, myötäillään arvostelijoitakin. Vaikka se onkin välityö, siihen tilanteeseen sitä tarvittiin. Vähättely ei tee sille oikeutta. Raotan heti hieman ovea ja kerron, mitä minä siitä nyt löysin. Minusta tuntuu, että pääosassa oleva naishahmo Nancy poikkeaa ratkaisevasti hänen aikaisemmista naistyypeistä. Hän tuo aivan uudenlaisen, raikastavan tuulahduksen Polanskin maailmaan. 

Vaimonsa raa’an kuoleman, sitä seuranneen henkisesti murskaavan mediasirkuksen ja muidenkin menetysten jälkeen Polanski pääsi nopeasti työn makuun. Melko lyhyen ajan sisällä valmistui kolme elokuvaa: Macbeth (1971), Che? ja Chinatown (1974).  Toki Polanski oli tehnyt muutakin kuin ohjannut pitkiä elokuvia, mm. kuvannut Monacon 29. Grand Prix’ssä lyhytfilmin Formula-1:n maailmasta keskiössä maailmanmestari Jackie Stewart (Formula-1 lähtöruudussa, 1972). Sitä tehdessään Polanski pystyi vapautumaan massiivisen Macbethin aiheuttamasta stressistä. Verta ja väkivaltaa (”yllättävästi” seksinkin ohessa) pursuava Macbeth oli ollut Polanskille valtava koettelemus massiivisine joukkokohtauksineen. Kaiken lisäksi se oli taloudellinen fiasko, joka maksoi myös ainakin yhden tärkeän ystävyyssuhteen.

Elokuvatuotannossa kahden merkittävämmän, Rosemaryn painajaisen (1968) ja Chinatownin (1974), väliin osuu nuo kaksi vähemmän menestynyttä: Macbeth ja What?. Niitä edelsi nuo vuoden 1969 traagiset ja traumaattiset tapahtumat, joista Polanskin ei uskottu henkisesti palautuvan. Itse näen niin, että noilla kahdella elokuvalla on oma tehtävänsä tuossa henkisessä palautumisprosessissa, myös tällä nyt käsiteltävällä tummanpuhuvan Macbethin synkkyyden vastapainona.

Macbethin jälkeen Polanski halusi ottaa rennommin (mikä näkyy mm. yllä mainitussa Formula-dokumentissa) ja kevyempi aihe sopi siihen loistavasti.  Che? kuvattiin Italiassa Rooman eteläpuolella pittoreskissa, rentouttavissa merenrantamaisemissa, mikä lienee kirvoittanut tekijöitä myös improvisaatiotilanteisiin. Se on saanut komediallisen leiman. Itse luonnehtisin sitä groteskiksi parodiaksi. Voi tosin heti kysäistä, mitä siinä parodioidaan. Yleensä sitä on kutsuttu Alice in Wonderland –sadun absurdiksi mukaelmaksi. En valitettavasti tunne Liisa ihmemaassa–juttua, mutta viittauksia siihen varmaankin löytyy, kun kerran niin on todettu. Ainakin yksi yhteys Liisan ja Nancyn kokemuksissa on selvää: kumpikin tapaa omassa seikkailussaan hyvin kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Nancy on nuori vaaleahko, maailmaa nähnyt ja seikkailuja kaihtamaton liftarityttö. Häntä näyttelevä Sydne Rome näyttää ulkoisen olemuksensakin puolesta sopivan erinomaisesti Polanskin elokuvien maailmaan. Blondimaisuuden lisäksi Nancyn hahmossa on 60-luvulta Polanskille kovin tuttua hippi-lookia. Lisäksi hän ei ujostele alastomuuttaan, mikä todennäköisesti on ollut Polanskille mannaa. Hänhän valitteli mm. Inhoon (Repulsion 1965) liittyen, että Catherine Deneuve ei suostunut alastonkohtauksiin.

Nancy on olemukseltaan ja ulkonäöltään hyvin avoimesti ja uteliaasti kaikkeen uuteen suhtautuva nuori nainen. Suuret siniset silmät, avoin ympäristöä ihmetellen tutkiva ilme vie katsojan mukaan salaperäiseen maailmaan, suoraan sanoen ehkä liiankin suurin odotuksin. Huvilan asukkaiden yhä kummallisemmat oikut tuntuvat kauhistelujen ohella vain kiihdyttävän Nancyn uteliaisuutta. Esimerkiksi Alexia masokistisine ja väkivaltaisine seksifantasioineen Nancy katsoo kovin kirkkain silmin, mutta vain tarkkaillakseen.

Elokuvan tuottaja on legendaarinen Carlo Ponti, joka tunnetaan paitsi 140 tuottamastaan elokuvasta myös siitä, että oli Sophia Lorenin puoliso. Elokuvan kuvaukset toteutettiin Pontin omistamassa loistohuvilassa Rooman eteläpuolella. Huvilaan kuuluu myös uimaranta, jossa toteutettiin osa kuvauksista.

Eräässä arvostelussa todetaan todennäköisesti leikillään, että elokuva sai kummallisen nimensä Pontin reaktioista Polanskin esiteltyä valmiin elokuvansa tuottajalle. Tosiasiassa nimensä elokuva sai aivan toisin perustein. Siitä kerron edempänä.

…

Pitkitän vielä siirtymistä itse elokuvan sisältöön. Haluan nimittäin kertoa, miksi tartun tähän elokuvaan juuri nyt. Olen viime aikoina käynyt läpi VHS-videokasettejani, joissa on runsain mitoin lähinnä 90-luvulla ja hieman sen jälkeen nauhoittamiani tv-ohjelmia. Joukosta löytyi myös tämä elokuva. Muistelen katsoneeni elokuvaa kiinnostuneena ja pitäneeni siitä. Valitettavasti vain alkuosa oli näkyvissä. Tuskin puolivälissä elokuvaa olen alkanut nauhoittaa päälle kotimaista vuonna 1961 valmistunutta unten maailmaan sijoittuvaa Matti Kassilan elokuvaa Tulipunainen kyyhkynen, pääosassa jo vanhentunut Tauno Palo. Mainitsen tämän, koska se on myös eräänlainen ”elämysseikkailu”, josta nyt sattumoisin löydän jotain yhteyttä tähän Polanskin filmiin, vaikka ne kuvaavatkin aivan eri maailmaa. En kuitenkaan puutu nyt siihen.

Ennen elokuvaa TV-2:n kuuluttaja Piia Mikkola kertoo vienolla äänellään (alusta on muutama sana jäänyt pois):

”…huumorin alueelle sijoittuva kertomus liftaritytöstä, joka päätyy loistokartanoon omalaatuisen miljonäärin vieraaksi. Tämä elokuva on uusinta viime keväältä ja sitä ei suositella alle 16-vuotiaille.”

Pia Mikkola. TV-2:n kuuluttaja 90-luvulta

Katsoin filmin kasetilta ja onneksi löysin sen myös youtubesta, joten saatoin katsoa sen loppuun (https://www.youtube.com/watch?v=zYCHffABIOE). Joskin se on venäjäksi päälle äänitetty, mutta minuahan se ei haittaa.  Eniten minua jäi haittaamaan mukavalta maistuva suomennos. Suomentaja on osannut käyttää mielikuvistaan. Tässä esimerkkinä muutama lause:

”Tikkunekku makasi reporankana.”

”Eikä se ole Alex vaan Tollo Perunamuusi.”

”Ei sitä itikat kuppaa vaan oikea kuppa.”

Marcello Mastroiannin esittämää Alexia elokuvan nuoret miehet kutsuvat todellakin ”Perunamuusiksi” nimitellen tätä väliin myös kuppatautiseksi hintiksi (”Se on hintti. Hajuvesi tuntuu jo matkan päähän.”). Stereotypiat näyttävät olevan pinnalla. Paul Wernerin elämäkerrassa (Henkilökuva. Minerva 2014)  Alex on ”kahjo-Coco”, Tikkunekku on ”Lollipop”. Elokuvassa on hyvin tärkeä rooli myös itse ohjaaja Polanskilla. Hän esittää inhottavan äkäistä ilkimystä nimeltä Mosquito, joka TV-2:n suomentajan kynässä on muuttunut ”Hyttyseksi”. Mahtaa olla Polanskin itseironiaa ja kai myös jonkinlaista syyllisyyden tunnoista puhdistautumista.

…

Elokuva saa varsin lentävän lähdön. Hirtehishuumorin puolella siinä liikutaan, mikä paljastuu oikeastaan ensimmäisen kahden minuutin aikana. Liftarityttö Nancy on kolmen miehen kyydissä ja kertoo heille, missä kaikkialla hän on matkaillut. Kehuu olleensa jopa Afganistanissa. Yksi miehistä kysyy, onko häntä koskaan raiskattu, Nancy ei heti ymmärrä kysymystä, mutta tarkennuksen jälkeen toteaa vilpittömän positiivisena vieraskoreasti, että hän on tavannut vain fiksuja ihmisiä, ”niin kuin tekin olette”. Miehet siitä innostuvat, pysäyttävät auton, pyörähtävät hässäkässä tienvarteen ja käyvät päälle yrittäen samalla riisua housujaan. Yhdeltä putoaa silmälasit ja – pimeä kun on – hän polkaisee ne samalla epähuomiossa jalallaan murskaksi. Sitä hän ei sure vaan alkaa pimeässä kiihkossaan tökkiä edessään paistavaa pintaa. Siitäpäs kaveri raivostuu, kun edessä sattuikin olemaan tämän paljas takamus. Syntyy kaaos, miehet alkavat sättiä toisiaan. Naintihomma jää tyhjäksi hässimiseksi ja Nancy pääsee paita revittynä heiltä karkuun. Laukut, passi ja lompakko jäävät tosin autoon. Yksi mies yrittää juosta naisen perään käyttäen tukenaan erinäisiä rivouksia (”Lutka! Huora! Narttu!”). Nancy onnistuu pakenemaan tien ohessa olevaan automaattiseen köysihissiin, joka johtaakin elokuvan näyttämönä olevan, lepokotina toimivan loistohuvilan pihaan. Siitä saa alkunsa Nancyn seikkailu ”Ihmemaassa”. Ensin on vastassa äkäinen, päälle syöksyvä musta koira.  Siitä hän selviää, pääsee taloon, jossa kukaan ei ole kiinnostunut hänen traumaattisesta kokemuksestaan mutta kyselyittä hänet ohjataan huoneeseen, johon saapuu myös epämääräisistä työajoistaan motkottava sisäkkö asettamaan vuodevaatteita paikalleen.  Mukanaan Nancylla on päiväkirja ja kynä sekä yllään kahakoinnissa repeytynyt sininen t-paita ja hippimäisesti ylhäältä kireät, alaspäin levenevät farkut. Huvilahotellissa Nancy tapaa eriskummallisia, oudosti käyttäytyviä ihmistyyppejä. Heidän seurassaan hän pyörii aikansa, kokee monenmoista joutuen erilaisiin kommelluksiin, kunnes kaikki loppuu aikanaan ja Nancy jättää jäähyväiset paikalle. Juoni ei ole kummoinen. Mikään dekkarimainen jännitysleffa tämä ei ole, vaikka alku sitä saattaa luvatakin. Jos katsoja asettaa siihen odotuksia, niin pettyy. Tilannekomiikassa kuitenkin tapahtuu rajuja ulostuloja, mutta eivät nekään kaikkien huumorintajua ruoki.

Päähenkilö Nancya esittää Sydne Rome, jonka Polanski löysi koekuvausten jälkeen. Alastomanakin hän on hyvin vapautunut. Ja siitä elokuvassa saakin nauttia. Yksi poikkeava seikka hänessä kuitenkin on. Hän ei halua seksiä ja sitä hän myös välttelee. Alexin leikkeihin hän kuitenkin menee mukaan, kun ei osaa niitä varoa. Yhtä kaikki, rusketuksesta vapaat hypähtelevät rinnat pitävät mieskatselijan valppaana, ja varsinkin elokuvan alkuosassa tuuhea pehko vilkkuu jalkovälissä 70-luvun alun malliin.

Yleensä Polanskin naiset suostuvat seksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun mies niin haluaa. Lisäksi he ovat usein kovia kokeneita, elävät kriisiä ja saavat näin katsojien myötätunnon. Nancy on toista laatua. Hänellä ei tunnu olevan traumoja. Hän on positiivinen, empaattinen ja myös vapautunut, mutta sukupuolista kanssakäymistä hän ei kaipaa.  Hän joutuu kyllä erilaisiin seksistisiin sattumuksiin, mutta tahtomattaan tai ulkopuolisena havainnoitsijana, josta hän sitten kirjoittaa havaintoja päiväkirjaansa. Miehet joutuvat Nancyn vastapainona vähintäänkin epämääräiseen valoon.

Sinisilmäisyys merkitsee hyväuskoisuutta ja aitoa vilpittömyyttä. Nancy ei halua loukata ketään ja hieman arvoitukseksi jää hänen suhtautumisensa Alexin törkeän väkivaltaiseen toimintaan yhteisissä ”masokistisissa seksileikeissä”.

Nancyn jälkeen seuraava tärkeä henkilö on Mastroiannin esittämä Alex. Hän on vanhempi mies, johon väkisinkin yhdistyy näyttelijän itsensä varjo. Marcello Mastroiannihan tunnetaan mm. Fellinin elokuvasta 8½. Alex on toiminut aikaisemmin sutenöörinä, mikä saa Nancyn innostumaan. Hän kyselee lisää ja kirjoittaa sitten tuon innostuksensa päiväkirjaansa.

Alex paljastuu jo alkuvaiheessa voyeristiksi ja seksuaalisilta taipumuksiltaan oudoksi. Häntä haukutaan homoksi, mutta ”hintti minä en ole”, hän vakuuttaa Nancylle.  Hän löytyy kyttäämästä Nancyn huoneen parvekkeen oven takana tämän riisuutuessa. Sittemmin Nancy joutuu osalliseksi Alexin rankemmista sadomasokistisista taipumuksista, Ensi alkuun Alex yllättää Nancyn tiikeriasuisena. Myöhemmin uimarannalla Alex kaivaa maasta merirosvon hatun ja takin ja leikki on jo paljon rajumpi. Näiden kautta Alexin ja Nancyn suhde kehittyy intiimiin suuntaan, mutta kovin etäisiksi he kuitenkin toisilleen jäävät. Alex tarvitsee vain roolikaverin leikkeihinsä ja Nancy lähinnä kai joutuu niihin antautumaan. Mitään inhimillistä suhdetta heidän välilleen ei muodostu. Nancy jää ulkopuoliseksi ja muiden – myös Alexin - ylenkatsomaksi. Joka tapauksessa elokuvan lopussa Alexin ja Nancyn kesken käydään elokuvan lopussa kai sen tärkein keskustelu, mikä paljastaa koko elokuvan nimen idean.

Nancyn ja Alexin uimarantakohtausta voisin avata tarkemmin. Mielestäni se on kahden loistavan näyttelijän upea taidonnäyte. Alex aiheuttaa lyönneillään Nancylle jo kipua. Nancy häkeltyy ja hyväuskoisuudessaan yrittää lyödä kaiken leikiksi. Siitä Alex vaan innostuu ja lyö kovempaa, ikään kuin yrittäisi rikkoa Nancyn sietokyvyn rajan. Siinä poliisileikissä Alex läpsäisee poskelle jo niin kovaa, että saa järkyttyneen Nancyn itkemään. Enää ei ole kyse leikistä, vaan Nancy selittää passinsa katoamista kuin oikealla kuulustelijalle. Voitonriemuinen Alex nauttii, kun saa puhutuksi Nancyn pussiin. Sitten itkevän Nancyn Alex vielä laittaa käsistään ja jaloistaan käsirautoihin, epämukavan asentoon. Nancy on jo epätoivoinen. Hyväily-yrityskään ei saa Alexia tyyntymään. Hän jatkaa julmaa leikkiään, nyt ruoskalla. Iskut tosin ovat keveitä, mutta kuulustelu tiivistyy ja iskut kovenevat. Epätoivoisena Nancy tajuaa leikin hengen ja voihkaisee kivusta jo aidosti kärsien tunnustaa rakastavansa Alexia. Sitten kuva siirtyy rannalta taas huvilan sisätiloihin. Siellä asukkaat ovat kokoontuneet pianistimiehen ympärille, joka on löytänyt Nancyn päiväkirjan ja lukee sitä muille, muiden naurun säestämänä. Nancy alkaa menettää malttinsa. Huvilan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa kuin alussa vaikutti. Kaiken lisäksi hänestä alkaa tuntua, että tapahtumat alkavat toistaa itseään. Aivan kuin pyörisi sama filmi.

…

Hotellina toimivan huvilan omistaja on herra Noblart. Hänet tavataan vasta elokuvan loppupuolella, mutta hyvin keskeisissä kohtauksissa. Tosin jo alkuvaiheessa hänestä annetaan vihjeitä ja hänen huokauksensa ja tuskanhuutonsa kuuluvat käytävälle. Ja lisäksi hänen pyjamansa takin Nancy sieppaa käytävän pyykkikasasta ylävartalonsa suojaksi, kun Mosquito (eli Polanski itse) oli siepannut entisen. Se päällä hän kulkee suurimman osan elokuvaa. Noblart on vanha sairas mies, taidekeräilijä, joka liikkuu rullatuolissa ja oleilee etupäässä vuoteessa.

Kerran Noblart kutsuu Nancya porsaaksi. Se antaa jo vähän vihjettä elokuvan loppuun.

Herra Noblertin sairaanhoitaja on niin ikään kiireisesti etenevä harmaan väritön tympeänoloinen vanha nainen, jonka oudoin käyttäytymispiirre ilmenee yhteisellä aterialla, kun hän muiden syödessä kaivaa esille kirjansa ja alkaa lukea muihin vilkuilematta. Kirja sattuu olemaan Friedrich Nietscheä.

Lisäsi siellä on pari nuorehkoa miestä, joista toinen on erikoistunut ruoanlaittoon ja tarjoaa Nancylle myös aamiaiseksi kala-aterian, jonka Nancy kohteliaisuudesta syö. Heidän seksinkipeys näkyy monella lailla sopivan tilanteen tullen. Sitten on kaksi naista, jotka eivät Nancyn kanssa seurustele. Molemmilla on päässään hyvin leveälierinen hattu. Ainakin toinen heistä on nudisti, koska hän parissa kohtauksessa kulkee ohitse alastomana. Niin ikään Nancy joutuu tekemisiin oudon pappismiehen kanssa. Koska Polanskilla on katolisuuteen vähintäänkin traumaattinen suhde, kyseessä on katolinen pappi. Kerran Nancy kysyy häneltä jopa neuvoa, kun tästä tuntuu, että tapahtumat alkavat toistua kummallisella tavalla. Papin neuvo on tyhjänpäiväinen, tyyliin ”kuuntele kohtaloasi”.

Hotellin henkilökunnassa on sormien nivelrikkoa valittava omalaatuinen pianisti, joka on ollut 22 vuotta Noblartin palveluksessa. Eräässä kohtauksessa he soittavat Nancyn kanssa Mozartin pianoduoa, mistä Nancy on huomattavan innostunut. Nancy tutustuu mieheen kuitenkin hieman aikaisemmin kaikkea muuta kuin innostavasti.  Nancy oli nimittäin nukkumassa nojatuolissa samassa huoneessa. Se oli julkinen tila, jossa oli mm. flyygeli. Nancy herää, kun mies on nuolemassa hänen jalkoväliään. Se taisi olla ainoa kerta kuin Nancy raivostuu toden teolla, mutta pian hän tässäkin tilanteessa leppyy, kun mies pääsee pianon pariin ja he alkavat soittaa yhdessä Mozartia.  Mozartin ensimmäiset soinnit hellyttävät kulttuuritietoisen Nancyn ja jälleen hän joutuu innostuksen valtaan. Nancy pystyy soittamaan miehen kanssa oikein mallikkaasti osoittaen näin sivistyneisyytensä.

Avaanpa hieman tuon kohtauksen edeltäviä tapahtumia. Nancy oli joutunut lähtemään huoneestaan ja etsimään itselleen nukkumapaikkaa, koska sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt saksalainen pariskunta. Hän löysi vilpoisan lepopaikan meren rannalta. Siellä hän kuitenkin herää kylmään ja huomaa, että hänen nukkuessaan hänen housunsa ovat kadonneet. Joku on ne vienyt suoraan jalasta ja Nancy epäilee luonnollisesti Mosquitoa. Hän lähtee etsimään tätä nuorten miesten huoneesta. Mosquitoa ei kuitenkaan löydy mistään. Mies tarjoaa Nancylle paikkaa vierestään sohvalta, mutta Nancy ei siihen suostu.  Hän lähtee etsimään lepopaikkaa sisätiloista. Erinäisten tapahtumien jälkeen hän päätyy leveähköön nojatuoliin, jossa sitten sattuu tuo vastenmielinen herätys.

Polanski Mosquiton roolissa

Roman Polanskin itsensä näyttelemästä Mosquitostakin pitänee kertoa vähän. Hän esiintyy elokuvassa vain muutaman kerran.  Hän on huonokäytöksinen ilkimys, jolla on rumat viikset ja ainakin yhdessä vaiheessa toinen silmä mustana. Siihen syypäänä on Alex.  Eräässä lukemassani arviossa hänen kerrotaan olevan taipuvainen anaaliseksiin. Minulta tämä kohta menee elokuvaa katsoessa ohitse.

Mosquito on todellakin kuin hyttynen, joka on ihmisten kiusana. Alexin jalat ovat täynnä hyttysen puremia ja hän syyhyää niitä jatkuvasti. Väkisinkin ajattelee Mosquiton kiusaavan häntä. Puheissaan hän on ronski. Nancyn tavatessaan hän kertoo aluksi nähneensä tämän rinnat. Joku muukin oli siis katsonut häntä salaa.  Nancy havaitsee huoneestaan kadonneen T-paitansa Mosquiton yllä, mutta tämä ei suostu luovuttamaan sitä takaisin.

…

Hassuja kohtauksia on jo elokuvan alkuvaiheessa. Kun sisäkkönainen motkottaa yllättävää työtehtäväänsä. kun hän joutuu laittamaan vuodevaatteet Nancyn huoneeseen. Kommunikaatio ei suju mitenkään. Nancyn selittelyt raiskausyrityksestä ei mene perille. Kun Nancy alkaa ihastella Francis Baconin maalausta. Tämä luulee naisen haluavan syödä iltapalaksi pekonia. Sitten hän osoittaa sormella maalausta. Sisäkkö luulee Nancyn valittavan hyttysistä . Tämä tappaa maalauksen pinnalla olevan hyttysen kämmenellään ja hakee sitten kylpyhuoneesta aerosolipullon ja alkaa suihkuttaa. Valitettavasti vain se osoittautuu partavaahdoksi ja vaahtoa sitten lenteleekin ympäri huonetta, tai ainakin sisäkön kämmenselkään ja käsivarsille.

….

Musiikki

Elokuvassa soi kolme eri musiikkikappaletta. Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa), Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitetun tarinan, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Mielestäni kvarteton taustalla olevaa kuoleman uhka kuuluu elokuvaan. Kuolema on tässä tapauksessa ihmisten käytöksessä. Kyse on tietysti hirtehishuumorista. Nancy on viaton, avomielinen nuori nainen, joka Alexin, Mosquiton, Noblertin ja raiskausta yrittäneiden italialaismiesten kautta kohtaa ”kuoleman” eli tässä tapauksessa pahan kasvot. Nancy selviää näistä mutta katsoo parhaimmaksi kadota maisemista.

Mozartin pianoduo nro 2 (piano sonata F major for 4 hands KV 497) on toinen kappale. Siitä kerroin jo yllä. Sitä Nancy soittaa yhdessä 22 vuotta herra Noblartin palveluksessa työskennelleen, sormien nivelrikoista kärsivän miehen kanssa. Musiikki laukaisee hankalan tilanteen, kun mies oli juuri jäänyt kiinni perverssistä käytöksestään Nancya kohtaan.  Kohtaus toistuu loppuosassa lähes samanlaisena, mikä herättää Nancyssa ihmetystä.

Kolmas musiikkikappale on romanttinen Beethovenin kuutamosonaatti nro 14 cis-molli (Piano Sonata No. 14 in C-sharp minor Op. 27 , No. 2 ). Se tuo romanttista taustaa yöhön meren rannalla kuun loistaessa tumman sinisellä taivaalla. Tapahtumat ovatkin sitten kaikkea muuta kuin ”romantiikkaa”, kun romanttiseen tunteeseen nukahdettuaan Nancy herää kylmyyteen ja huomaa olevansa ilman housuja.

…

Tilan käyttö

Olen sen jo aiemmin todennut, että tilankäyttö on Polanskin elokuvissa mielenkiintoista. Ilokseni huomasin, että Vimeossa on tehty tähän katselmus: https://vimeo.com/29555570. Nyt käsiteltävään kuvaan sillä ei ole kuitenkaan annettavaa. Huvila on ahdistava tila. Se on täynnä sokkelomaisia käytäviä, joista on helppo tarkkailla muiden toimia. Lisäksi yläkerroksista voidaan tarkkailla alakerran toimia.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Polanskin tilan käyttöä. Hän kuvaa tilaa niin, että se luo ahdistavaa tunnelmaa, olkoon se ahdas nurkkaus tai avara uimaranta.

Seinillä tuntuu olevan silmät ja korvat. Sen Nancy huomaa jo ensi hetkessä huoneessaan. Noblart on taiteen kerääjä ja seinillä tuijottavat muotokuvat ovat vielä ”lisäsilminä” tuomassa ahdistavuuden henkeä. Tilat ovat ahtaita, huoneet myös. Kolmiulotteisuutta ei paljoa ole.

Myös äänet vahvistavat ahtautta ja ahdistavuutta. Nancyn kengän kopinakin kaikuu äänekkäästi. Puhuessaan jonkun kanssa yöllä äänekkäästi, heti kuuluu seinän takaa koputusta.

Sokkelossa liikkuessa tuntemattomaksi jäävät henkilöt herättävät epäluuloja. Myös Nancy sortuu kurkkimaan luvattomasti ovien taakse. Yksityisyyden heikon suojan näkee myös siinä, että Nancy tapaa talon muun väen lukemassa hänen päiväkirjaansa ja naureskelemassa hänelle. Häntä tuijotellaan välillä ruokapöydässä hymyillen ja kuiskutellen.

Avaran paikan ahdistus näkyy merirosvopäälliköksi pukeutuneen Alexin ”poliisikuulustelussa” meren rannalla. Meri aukenee taustalla avarana, mutta Nancy on avuton. Hänellä ei ole mahdollisuutta päästä mihinkään suojaan. Kaiken lisäksi kuulustelu on niin aidon rajusti toteutettu, että aivan kuin aistisin Polanskin kokemukset lapsuuden keskitysleirikuulusteluista.

... 

Kohtaus herra Noblartin huoneessa

Nancy suhtautuu kaikkeen välillä innostuneen uteliaana, loppua kohden hämillisenä ja vaivautuneena, muttei kuitenkaan inhoten. Viimeinen niitti lienee kohtaus, jonka myötä Noblart kohtaa kuolemansa. Siinä Nancyn hyväntahtoinen myötämielisyys saa vielä purkautumistiensä. Hän pääsee vielä seikkailemaan mielihyvän ja vaivautumisen välimaastoon.

Noblart on iskenyt silmänsä nuoreen kauniiseen Nancyyn. Yhtenä syynä on myös se, että hän huomaa Nancyn yllä hänen pyjamatakkinsa. Yllättäen hän kutsuu tämän huoneeseensa. Noblart on vakavasti sairas ja lepää huonokuntoisena vuoteessaan. Kohtaus alkaa kainouden hengessä. Nancy kurkottelee ensin ikkunan edessä muistaakseni verhoa suoristaessaan, jolloin Noblart iskee silmänsä Nancyn takamukseen. Huvilan omistaja ihastelee samalla Nancyn siniseksi maalattua jalkaa (jonka eräässä absurdissa kohtauksessa eräs remonttimies oli sotkenut), tämä antaa herran tunnustella sitä. Sitten herra pyytää kainosti saada nähdä Nancyn toisen rinnan paljaana. Nancy suostuu. Ja pyynnön kohteliaisuudesta helpottuneena näyttää molemmat rintansa. Ja nauttii tilanteesta. Sitten seuraava pyyntö on vielä kainompi. Hän kuiskuttaa sen korvaan. Hän pyytää Nancya nousemaan vuoteeseen ja vilauttamaan häpyään. Tässä vaiheessa Nancyn ilme muuttuu jo jännittyneeksi, mutta Nancy tekee sen – varovaisen hitaasti kuin valmiina pakenemaan, jos siihen olisi tarvetta. Miehelle kokemus on vahvempi kuin mikään taide-elämys. Noblert huokaisee, huutaa ”Halleluja!” - ja kuolee. Taiteen keräilijä oli nähnyt todellistakin todellisemman taideteoksen. Menee hetki ennen kuin Nancy tajuaa tilanteen.  Nancy on shokissa, mutta inhoa ja vastenmielisyyttäkin on nähtävissä. Hän älyää poistua huoneesta pikapikaa eikä kukaan huomaa hänen olleen siellä kuolinhetkellä. Käytävällä kuitenkin hän huomaa kaksi salapoliisin näköistä valkoisessa puvussa olevaa miestä, jotka lähtevät ajamaan Nancya takaa, kun tämä lähtee juoksemaan.

Sitten ollaankin yhtäkkiä kuin vakoilutarinassa. Miehet ryntäävät Nancyn perässä, kuin jostakin epäillen.

Tilanne muuttuu kuin unessa. Luulen, että tässä tilanteessa elokuva on vain pitänyt saada loppumaan ja on keksitty hieman keinotekoinen tapa tehdä Nancysta takaa-ajettu. Kyseessä lienee improvisoitu kohtaus. Nancya ajetaan takaa, muttei loppujen lopuksi tiedetä, miksi.

Tiet näyttävät ahtaassa huvilassa olevan tukossa. Edessä siintävä merikään ei tuo mukanaan vapautta. Kaksi valkopukuista miestä ovat ilmestyneet kuin toisesta maailmasta ja haluavat Nancyn kynsiinsä. Muut menevät takaa-ajoon mukaan kuin joukkopsykoosissa. Kesken takaa-ajon kuuluu tuskanhuuto. Joku on havainnut Noblartin kuoleman. Nancy päättää lähteä huvilasta.

…

Jutun loppu

Hirtehisyys saa kruununsa. Koira on pois lähtiessäkin vastassa. Se repii Nancyn yltä viimeisenkin vaatekappaleen ja Nancy kipittää ilkosillaan maantien varteen onnistuen hypähtämään hitaasti ohi kulkevan kuorma-auton lavalle, jossa häntä odottaa lauma röhkiviä sikoja. Sieltä käsin helpottunut Nancy käy häntä kaipaavan Alexin kanssa vielä viimeisen keskustelun, josta sittemmin koko elokuva on kai tosiasiassa saanut nimensä.

Nancy huutaa Alexille menevänsä Turkkiin. Alex pyytää Nancya jäämään. Nancy vastaa: ”Minä en voi.” ”Mikset voi?” ”Silloin elokuva ei koskaan loppuisi” ”Mikä?” ”No, tämä, mehän olemme elokuvassa.”… ”Mikä elokuva?” ”Mikä? - se on elokuvan nimi. Minä lähetän sinulle postikortin.”

Tuo sikopaimenen homma Nancylle osoittaa jonkinlaista kekseliäisyyttä. Siinä lienee Polanskin itseruoskintaa. Kääntää samalla päälaelleen huvilan tyyppien machoilun ja sovinismin. Nainen kokee olonsa turvallisemmaksi sikojen keskellä.

Lattealtahan tämä loppu tuntuu, kun alussa oli odotuksia jostakin suuremmasta. Mutta kuten Paul Werner kirjoittaa, latteudestaan huolimatta sen tarkoitus onkin hämmentää katsojaa.

…

Vinkkejä ja viittauksia

Mainitsen loppuun muutamia elokuvia, joihin eräissä lukemissani arvioissa on viitattu ja joihin toisaalta itse voisin tämän elokuvan erityisen ohkaisella langalla liittää.

Ensiksihän se on kuvattu aikuisversioksi Liisa ihmemaassa –sadulle. Toiseksi itse sattuman oikusta mainitsin Matti Kassilan ohjaaman ”unitarinan” Tulipunainen kyyhkynen.  Tässäkin välillä tapahtumat tuntuvat etenevän kuin painajaismaisessa unessa. Nancy ei kuitenkaan herää. Loppu osittaisesta latteudestaan huolimatta vapauttaa joka tapauksessa katsojan jonkinlaisesta harhasta todellisuuteen.

Itselläni mieleen tuli Louis Bunuel. Hänen surrealistinen Porvariston hillitty charmi ilmestyi samoihin aikoihin 1972. Hänellä on samanlaista alitajunnan seksuaalisilla kieroutumilla leikittelyä. Todetaan kuitenkin varmuuden vuoksi, että Bunuel tyylikkyyden rinnalla Polanski jää selkeästi toiseksi.

Tässä on listaa elokuvista, joita itse en ole nähnyt:

Candy (1968) on seksifarssi, jonka on ohjannut Christian Marquand ja perustuu Terry Southernin romaaniin vuodelta 1958. Sen pitäisi olla samanmoinen seikkailu naiivista tytöstä seksin maailmassa. Elokuvaa pidetään satiirina pornojuttujen maailmasta. Näyttelijäkaarti koostuu mm. sellaisista tähtinäyttelijöistä ja julkkisnimistä kuin Marlon Brando, Richard Burton, Ringo Starr, John Huston, Charles Aznavour. Se pursuaa aikansa julkkiksia, joita en valitettavasti tunne.

Alejandro Jodorowskyn surrealistinen kulttielokuva The Holy Mountain (esp. La Montaña Sagrada) vuodelta 1973 on myös päässyt vertailukohdaksi. Siinä ohjaaja on itse pääosan esittäjänä. Elokuvan rahoittajana kerrotaan olleen itse John Lennon parinsa Yoko Onon kanssa.

On mainittu myös Stanley Kubrickin Fear and Desire (1953). Lisäksi myös David Paul Cronenbergin nimi on jossain mainittu (Fast Company 1979). Olisikohan vielä Godardkin jossakin mainittu? Minulle tutummista nimistä mainittakoon Pier Paolo Pasolini ja hänen Sodoman 120 päivää (Salò, or the 120 Days of Sodom, 1975). Nimi viittaa moraalin rapistumiseen ja hullun perverssiä siinä meno onkin. Ja elokuvassa vilahtelee tuon tuosta nöyryytettyjä alastomia blondeja ja muita kaunottaria. Ja kyllä siinä mieskin esittelee paljasta takamustaan. Kaukana kuitenkin ollaan Polanskin maailmasta. Hänen komediallisuuteen verrattaessa siinä on menty inhonaturalistiseen ääripäähän. Meno on välillä yököttävää. Voi katsoa, jos sielu sietää: https://vimeo.com/68045309. Tämän rinnalla Polanskin komedia tulee vain raikkaammaksi.

Vaikka etäällä ollaankin, niin nuo elokuvat kuvastavat aikansa elokuvatuotannon ilmapiiriä. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei ole kukaan kuitenkaan maininnut Polanskin murhatun vaimon Sharon Taten viimeiseksi jäänyttä hömppäkomediaa The Thirteen Chairs vuodelta 1969 (tunnetaan myös nimellä 12 + 1): https://www.youtube.com/watch?v=IztU2dDqnwo. Minä en ole elokuvaa kokonaisuudessaan katsonut, mutta ainakin yhden kohtauksen perusteella sankarittarissa on jotain samaa.

Arvostelijat ovat löytäneet yhteyksiä myös Polanskin aikaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (Repulsion 1965).

…

Tässä on linkkejä arvioihin, joihin olen enemmän tai vähemmän tutustunut:

http://www.nytimes.com/movie/review?res=9C02EEDB1F30E63ABC4C53DFB6678388669EDE

http://spectrumculture.com/2010/10/21/oeuvre-polanski-what/

http://www.rogerebert.com/reviews/diary-of-forbidden-dreams-1976

http://www.avclub.com/article/polanski-tastic-sick-fuck-case-file-149-iwhati-34678

http://366weirdmovies.com/what-che-1972/

http://www.examiner.com/review/alice-rapeland-a-review-of-roman-polanski-s-what

http://blogs.indiewire.com/kohn/in_praise_of_roman_polanskis_what

https://severin-films.com/forgotten-severin-classics-polanskis-what/

Lähteitä:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Minerva 2014.

Rosemary Woodhouse haluaa lapsen

Roman Polanskin elämää ja elokuvia VI.

Nyt on kyse Roman Polanskin elokuvasta Rosemary’s baby, joka suomenkielisessä levityksessä on saanut vetoisamman nimen Rosemaryn painajainen. Elokuva on valmistunut 1968 ja se perustuu Ira Levinin bestseller-romaaniin. Elokuva oli ammatillisesti Polanskin varsinainen kansainvälinen läpimurto ja sitä pidetään ensyklopediatasolla hänen parhaana elokuvanaan.

Elokuvan valmistuminen on myös ohjaajan elämässä eräänlainen kulminaatio, jolla en tarkoita huipennusta vaan pikemminkin tsunamin uhkaa. Elokuvalla on näkymätön kohtalonyhteys seuraavana vuonna Roman Polanskin elämässä tapahtuneeseen hirvittävään tragediaan. Tarkoitan tällä luonnollisesti hänen viimeisillään raskaana olevan kauniin vaimonsa Sharon Taten rituaalimurhaa ja sitä mustaa leimaa, jonka media tämän tapahtuman kautta Polanskille antoi. Ei luonnollisestikaan voi todeta mitään selvää faktuaalista syy-yhteyttä, mutta ilkeästi vihjaten Rosemaryn mustat lastenvaunut taustalla kuitenkin siintävät luoden ainakin jonkinlaisen linkin raskaana olevan Sharonin hahmoon. Vähintään yhtä selvästi elokuvassa esiintyvä saatananpalvojien ryhmä luo mielteitä Taten murhan takana olevaan Charles Mansoniin ja tämän hippikommuuniinsa. Toki ei ole millään lailla todistettu, että Mansonin ja hänen ryhmänsä suorittaman joukkomurhan motiivina tai innoittajana olisi ollut nimenomaan tämä elokuva.  Toisaalta elokuva oli saanut USA:n vanhoillisten piirien vihan ja sen myötä murha haluttiin mielellään nähdä elokuvan ja sieltä ponnahtavan saatanan palvonnan kimmokkeena.

Elokuva kestää yli kaksi tuntia, joten kyllä siinä monenmoisia tapahtumia ja sivujuonteita riittää. Ne etenevät pikkuhiljaa outoine vihjeineen ja viittauksineen kohti herkullisen kauhuelokuvan tavoin karmivaa loppuaan. Jos odottaa jotain romanttista tai sosiaalista draamaa, tulee pettymään. Rosemaryn tuore avioliitto ei vie häntä mihinkään ruusutarhaan.

Elokuvasta on olemassa hieno kuvasarja, joka löytyy täältä: http://pyxurz.blogspot.fi/search/label/Rosemary%27s%20Baby.

Kerron hieman sisällöstä, vaikka netistä löytyykin runsaasti kuvauksia. Rosemary (Mia Farrow) on vastikään mennyt naimisiin. Aviopuoliso Guy (John Cassavetes) on keskinkertainen näyttelijä. He etsivät sopivaa asuntoa ja päätyvät vanhaan talohirviöön, jossa sijaitsevan kehnossa kunnossa olevan asunnon he saavatkin perusteellisen remontin kautta varsin kauniiseen kuntoon. Talossa tapahtuu kuitenkin kummia, josta ensimmäisenä selvänä merkkinä on nuoren naisen itsemurha. Rosemary oli juuri edellisenä päivänä tutustunut naiseen eikä tapaaminen antanut mitään viitettä sellaisesta käänteestä. Talon asukkaista nuorelle parille läheisimmäksi jää naapurissa asuva vanhempi pariskunta (Minnie ja Roman Castevet), jonka kuitenkin Rosemary kokee melko pian epämiellyttäväksi ja turhan tunkeilevaksi. Tuo itsemurhan tehnyt sattui kaiken lisäksi olemaan heidän alivuokralaisena.

Elämä kuitenkin alkaa uudessa asunnossa jotenkuten luonnistua. Nuoripari elää kuumassa rakkauden hehkussa, minkä seurauksena Rosemary tulee raskaaksi. Tästä innostuneena onnen huumassaan Rosemary alkaa suunnitella elämää lapsen kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut eikä suju niin kuin toivoisi. Jo raskautta edeltää outo raiskausuni ja sitten raskauden aikana naapuripariskunnan tunkeileva käytös vain yltyy.  Loppujen lopuksi Rosemary synnyttää lapsen, muttei normaalia söpöä pienokaista, vaan paholaishirviön – niin ainakin annetaan ymmärtää. Tähän tietenkin liittyy se seikka, että talossa toimii satanistinen ryhmä, johon naapuripariskunta ja myös Rosemaryn aviomies kuuluvat. Roman Castevet on jopa ryhmän johtaja. Rosemary saa selville ystävänsä avulla, että hän on itse asiassa oikealta nimeltään Steven Marcato, tunnetun noituudesta ja saatananpalvonnasta syytetyn henkilön poika.

Sama asia kerrottuna DVD:n takakannessa hieman toisin sanoin ja painotuksin:

Rosemaryn painajainen on yksi parhaimmista kauhuelokuvista, joka perustuu Ira Levinin bestselleriin. Newyorkilainen nuoripari odottaa esikoisensa syntyä, ja kuten monet uudet äidit myös Rosemary (Mia Farrow) käy läpi hämmennyksen ja elon tunteita. Tuleva isä (John Cassavetes), kunnianhimoinen mutta epäonninen näyttelijä, tekee liiton paholaisen kanssa, jossa lupauksena on menestyksekäs tulevaisuus näyttelijänä. Ohjaaja Roman Polanski houkutteli elokuvan tähdiltä mahtavat suoritukset. Ruth Gordon sai Oscarin yli-innokkaan ja avuliaan naapurin roolistaan tässä klassikoksi nousseessa trillerissä.

…

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten. En kyllä nyt enää paljoa muista, milloin ja missä yhteydessä sen näin. Joskus 70-luvun alkupuolella se kuitenkin taisi. Muistan, että katsomaan menin suurin odotuksin, mutta loppua kohden kokemus muuttui vastenmielisemmäksi. Pettymys se kaiken kaikkiaan oli, mutta ei se kuitenkaan hälventänyt minusta kiinnostusta Polanskin uraan ja myöhempiin elokuviin. 

Se ei varmasti ollut ensimmäinen Polanski-elokuvani. Olin lukenut ohjaajasta sekä ehkä jo nähnyt Umpikujan (Cul-de-sac 1966), Vampyyritappajat (Dance of Vampires 1967) tai Macbethin (1971). Polanski oli siinä määrin tuttu, että muistan odottaneeni elokuvalta paljon. Kuitenkin petyin. Petyin nimenomaan siihen, kun elokuvan ratkaisuhetkiin tulee mukaan satanisteja, mikä vie loppuratkaisua yhä etäämmäs todellisuudesta. En ajatellut näkeväni pelkkää pinnallista kauhuleffaa, toivoin painavampaa sisältöä, tai ainakin elämässä kiinni olevaa ihmissuhdedraamaa. Se osoittautuikin odotuksiini nähden sisällöltään heppoiseksi ja jouduin poistumaan elokuvateatterista tyytymättömänä. Tuon hetki on jäänyt yli 40 vuoden takaa mieleen: jännitystä olin kokenut, ahdistuksen tuntoja sain mukaani.

Rosemaryn persoona kiinnosti jo alun alkaen. Hänessä oli jotain samaa kuin itsessäni: herkkää, vaikutuksille altista. Siksi koin jollakin tasolla samaistuvani häneen. Loppuun asti tämä henkinen side ei vetänyt. Elokuvasta ei jäänyt sitä vapautumisen ja kirkastumisen riemua, jonka taide-elämyksessä toivoisi kokevan. Rosemary jää keinuttamaan vaunuissa makaavaa hirviötä, jonka uskotellaan olevan hänen lapsensa. Kauhea kohtalo se oli.

Tietysti mukana on myös realismia. Kertoohan se omasta todellisuudestamme uskollisena omalle genrelleen. Mutta sen nähdäkseni en minä rehellisyyden nimissä tuolloin kahta tuntia pimeässä salissa halunnut istua.

Tuolloin alkoi kauhuelokuvien saralla ilmestyä tuotantoa, jota kohtaan tunsin lähinnä inhoa. Esimerkkinä voisi mainita hieman myöhemmin, vuonna 1973 valmistuneen Manaajan. Se sai vanhoilliskristilliset piirit takajaloilleen, mikä puolestaan oli tarkoituksenakin. Median huomion kautta elokuvan myyntilukuja saatiin suuremmiksi. Sisältö oli kuitenkin entistä surkeampaa. Olisiko Rosemary ollut osasyynä tällaiseen kehitykseen?

Kyllähän elokuvaa arvioitaessa on otettava huomioon sen syntyaika. Tuolloin elettiin Euroopan hullua vuotta. Radikalismi oli nousussa. Se halusi murskata perinteisen elämäntavan tukipilarit. Konservatiivit halusivat taas puolustaa perinteisiä arvojaan. Satanismin ja noituuden esiintulo ei ollut kaikille vain pelkkä vitsi. Oli ryhmiä, jotka kokivat sen jonkinlaiseksi uhaksi.

…

Olen nähnyt elokuvan nyt uudestaan. Vanhat vastenmielisyyden tunteet painoivat mielessä vieläkin siinä määrin, että jouduin itseni lähes pakottamaan sen katsomiseen.

Nytkin alku oli innostava, mutta vaikutelma oli myönteisessä ja kielteisessä mielessä voimallisempi. Jotenkin tunsin katsovani elokuvaa laajemmin aistein. Alun musiikki hurmasi, ja edelleenkin Rosemaryn hahmo kolahti, ehkä voimakkaammin kuin olin odottanut. Hänen herkkyydessään ja vilpittömyydessään ja lapsenomaisuudessaan oli edelleen kai jotakin itseäni. Toisaalta aviomies herätti heti inhoa. Sydän kurkussa seurasin, miten yhteisö voimallaan tallaa herkkää sielua allensa. Sitten noin puolivälissä riemastuin ja seurasin mielihyvää tuntien, kun Rosemary nousi avoimesti aviopuolisoaan vastaan ja protestoi kokemaansa painostusta. Lopultakin hiljainen myötäilijä on löytämässä tahdonvoimaansa. Yhteisön voima oli kuitenkin raastava.  Oma tahto ei kestänyt montaa hetkeä. Tilanne läjähtää kasaan, kun Rosemaryn sitkeästi jatkuneet vatsakivut lakkaavat kuin seinään, riemun tunteissa protestit unohtuvat.

Yhteisö ja seurapiiri syövät Rosemaryn minuuden. Yleinen mielipide jyrää. Tilanne alkaa luisua kohti tappiota. Vaivalloiseksi katsomisen tekee se, kun vilpitön Rosemary ei tunnu itse tajuavan sitä laisinkaan. Eikä elokuvan loppu täytä salaisia toiveitani. Rosemary jää jyrän alle. Vahvat ovat vahvoja, heikon on tyytyminen tappioon.

Loppupuolella, kun tilanne alkaa lopullisesti luisua kohti mielikuvituksellista huipennustaan, minulle välähtää se, mikä monelle muulle on kai välähtänyt jo ensi katsomalta. Elokuvan alaotsikoksi pitäisi laittaa ”Kun mieli järkkyi”. Elokuva on sairaskertomus, jossa kuvataan Rosemaryn henkisen terveyden romahtaminen. Jää epäselväksi, mikä on kuvittelua, mikä on totta. Epäilin, olisiko raskauskin vain kuvittelua, mutta se lienee totta. Lapsesta ei ole enää väliä. Häntä ei näytetä. Valinta siirtyy katsojalle.

Tässä elokuvan juju onkin. Ensi kerran nähdessäni otin kaiken vastaan liian totena. Minua vietiin huoletta harhaan. En tajunnut, että tarkoitus olikin vain jujuttaa. Kun juoni alkaa mennä absurdin suuntaan, viittauksiin noituudesta ja satanistisesta todellisuudesta, alan mielessäni protestoida enkä enää pysty kokemaan kaikkea ulkopuolisena. Nyt avautuu elokuvan toinen puoli. Kyseessä onkin mielen järkkymisen kuvaus, psyykkinen romahdus.

Oikeastaan tähän ohjaaja viittaa dvd:hen sisältyvässä haastattelussaan. Elokuvan tarkoituksena onkin juuri viedä täysin laskelmoidusti katsojia harhaan. Elokuvan loppuratkaisun voi ymmärtää kahdella tavalla. Katsoja menee siinä helposti harhaan ja joutuu ymmälle. Haastattelun pohjalta ymmärrän, että itse romaani antaa yksiselitteisemmän vastauksen, mutta elokuvassa Polanski vie katsojan tarkoitushakuisesti ymmälle. Katsojille kuuluisikin jäädä epäselväksi, onko Rosemaryn raskaus vain kuvitelmaa vai onko se todellinen.

Rosemaryn hahmoon liittyy eräs olennainen seikka. Häntä esittää Mia Farrow, joka on vastikään ollut mukana huippusuositussa amerikkalaisessa tv-sarjassa Peyton Place. Monelle hän on edelleen tuon sarjan Allison McKenzie. Niinhän hän oli minullekin, ensikertaa katsoessani. Peyton Place oli perheessämme hyvin tuttua keskiviikkoiltojen viihdettä. Elokuvan tekijöiden haastatteluissa paljastuu, että Farrow valittiin Rosemaryn rooliin lähinnä juuri häneen liittyvien Allison-mielikuvien vuoksi.

Peyton Placen maailmaa, keskellä Allison

Olin Peyton Placen aikoihin 12-vuotias murrosiän kynnyksellä oleva poika. Perheeseemme oli juuri hankittu televisio ja tuo sarja oli ensimmäisiä tv-sarjoja, joita seurasin säännöllisesti. Tämä johtui ehkä siitä, että vanhempi sisarenikin sitä katsoi. Allison on söpö pellavapää, kiltti perhetyttö, monen teinipojan unelmien täyttymys. Rosemaryssa on paljon samaa tyttömäisyyttä. Häneen on helppo kiintyä ja tuntea sympatiaa.

Hieman ilkeältähän se tuntuu, että elokuvan tekijät veivät minua tietoisesti harhaan ja myötätuntoni kohde tuleekin lopulta hulluksi.

Peyton Placen ohella valintaan oli myös Farrow’n yksityiselämällä vaikutuksensa. Hän oli tuolloin naimisissa Frank Sinatran kanssa, joka oli vaimoaan huomattavasti vanhempi. Hänet tunnettiin vahvana persoonana. Hänen vaikutuksestaanhan Allison lopulta häivytettiin Peyton Placesta. Oma vaikutuksensa tälläkin oli Rosemary-mielikuviin. Peyton Placessa Allisonilta meni ensin pitkät pellavahiukset, sitten katosi itse tyttökin. Laskelmointia on sekin, että myös Rosemary käy elokuvan aikana leikkauttamassa hiuksensa. Päälle liimatulta idealta se tuntuu.

Eikä laskelmointi varmaan rajoittunut tähän yhteen henkilöhahmoon. Kaikesta huolimatta elokuva on laadukas, kohtaukset hyvin valmistettuja ja viimeisteltyjä. Ohjaajan sormien jälki näkyy hyvin monella tasolla. Henkilöhahmotkin ovat osuvia, vaikka juuri niistä paistaa ehkä selvimmin tuo laskelmointi. Elokuva on varmasti Polanskin ohjauksista taloudellisesti tuottoisin, mutta ei valmistuskustannuksissakaan ole säästelty.

…

Elokuvasta voisi vielä noukkia polanskimaisia asioita. Tarkoitan lähinnä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia.

Puolassa asuessaan Polanski oppi inhoamaan katolisuutta. Tuo vastenmielisyys kyllä ilmenee varsin selvästi. Jo elokuvassa pinnalla olevat satanistiset rituaalit ovat kuin isku vasten perinteistä konservatiivista uskonnollisuutta, jota puolalainen katolisuus varmasti edustaa. Onhan pääsatanisti Castevetin etunimeksikin laitettu Roman, millä ohjaaja on halunnut vahvistaa omia tuntojaan. Elokuvassa satanisteilla näyttää lopulta olevan lonkeronsa hyvin laajalla. Tulee siinä ihan pikkiriikkisen myös Puolan katolinen kirkko – tai ainakin fundamentalistinen kristillisyys - mieleen. Puolustuskyvytön ihminen ohjataan ”kaidalle tielle”. Mutta enköhän mene liian pitkälle, jos käännän elokuvaa uskontokritiikiksi?

Rosemary itse on saanut lapsuudessaan ahdasmielisen katolisen kasvatuksen ja suhteet vanhempiin olivat katkenneet avioliiton myötä. Rosemaryn kiinnostus noituutta kohtaan on selkeä vastareaktio myös uskonnollisuutta kohtaan. Elokuvassa on kohtaus joulukadulla, kun Rosemary katsoo näyteikkunassa olevaa neitsyt Mariaa. Tulkitsen itse kohtauksen merkitystä Polanskin oman uskontosuhteen kautta. Jonkinlaista vieraantuneisuuden tunnetta se henkii. Tosin Rosemaryn oma huomio taitaa olla vastasyntyneessä Jeesus-lapsessa.

Paul Werner (Polanski. Henkilökuva – Polanski. Die Biografie 2013) analysoi Polanskin elokuvissa esiintyviä pelon tuntemuksia viitaten puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria Kornatowskaan (s. 311). Hän käyttää lähteenään amerikkalaista kirjailijaa  Lawrence Weschleriä (The New Yorker, 5. 12..1994).

”Kornatowska oli kiinnittänyt huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen tunteen: yhtäaikaisen klaustro- ja agorafobian. Muurien ja aitojen ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja suojattomia miehittäjiä kohtaan – oikeastaan kyseessä on kaksi luonteeltaan täysin vastakkaista pelkoa. Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia.” (s. 311)

Suomennettuna noita vastakkaisia fobioita kutsutaan ahtaanpaikan- ja aukiokammoiksi. Kornatowska on tehnyt analyysinsa 70-luvun lopulla ja hänen mukaansa Polanskin elokuvat kulkevat noiden molempien pelkojen välimaastossa. Kornatowskan päätelmään on varmasti vaikuttanut myös Rosemaryn painajainen. Uusintakatselussani tuo teesi oli mielessäni ja elokuva tarjoaa kyllä herkullisia esimerkkejä. Polanski osaa laittaa ihmiset ahtaisiin tiloihin ja saada kohtauksiin jännitteitä. Paikkoja on runsaasti, kuten auton takapenkki, puhelinkioski, lääkärin vastaanotto, porraskäytävä ja asunnon eri nurkat. Asunnon ovella tahaton kosketus voi aiheuttaa myös katsojalle epämukavaa värinää.

Elokuvan alkupuolella on kadulla, uuden kotitalon ulkopuolella, järkyttävä tilanne, kun nuori nainen, johon Rosemary oli vastikään tutustunut, on juuri hypännyt ikkunasta ja makaa kuolleena jalkakäytävällä. Tilanne on vetänyt paikalle ihmisiä ja Rosemarykin osuu miehensä kera sattumalta paikalle. Kameran liike ja kuvakulmat luovat ahtauden vaikutelman, mikä syventää Rosemaryn ahdistusta jo muutenkin kauheassa tapahtumassa. Myös poliisin kylmäkiskoinen käytös vain lisää painostavaa tunnetta. Toisaalta suurkaupunkimiljöö vilkkaasti liikennöityneine katuineen tuo kohtaukseen agorafobiaa.

Ahtauden vastakohtana Rosemary joutuu kohtaamaan avaria tiloja tai aukeita paikkoja, jotka aiheuttavat ainakin katsojissa epämukavuuden tunteita. Alun rakastelukohtaus vielä tyhjässä uudessa asunnossa tulee ensimmäisenä mieleen. Joulukadulla Rosemary odottaa ystäväänsä katsellen samalla näyteikkunassa loistavaa neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on samaisen ystävän hautajaiset, jonne Rosemary tulee taksilla hieman myöhässä. Kohtauksen voimaa korostaa Rosemaryn hautajaispuku, joka poikkeaa selvästi muun hautajaisväen täysmustista asuista. Näissä kolmessa kohtauksessa näkyy selvästi myös vastakkaisia klaustrofobisia tuntoja.

Rosemary hautajaisissa vaikuttavassa mekossaan 

Mihinkään siitä ei pääse, että Polanskin kuvatessa raskautta, taustalla on aina painajaismaisena läsnä hänen äitinsä traaginen kuolema. Hänen äitinsä Bula Polanski joutui kaasukammioon ollessaan neljännellä kuukaudella raskaana. Sinne hän joutui juuri raskautensa vuoksi. Isä ja hänen sisarensa selvisivät. Tuo juutalaiseen perinteeseen kuuluva syyllisyys on Rosemaryn kokemuksista ja tuntemuksista kyllä aistittavissa.

Siirryttäessä 60-lukuun, niin sehän ei ole mikään salaisuus, että tuolloin Polanski harrasti huumeita. Siitä on kyllä elokuvassa jälkiä. Selvin kohtaus on se Rosemaryn raiskausuni. Kohtaus tapahtuu purjealuksessa. Rosemary raiskataan kesken bileitten, jotka assosioituvat selvästi LSD-tripiksi.

Rosemary herää todentuntuisesta unestaan

…

Kun kirjoitukseni alussa viittasin tapahtumiin, jotka seurasivat Polanskin yksityiselämässä elokuvan valmistumisen jälkeisenä vuonna, en tehnyt sitä sattumalta. Elokuvan on täytynyt tuohon maailmanaikaan herättää voimakkaita tunteita ja tuntoja. Niiden aiheuttamat reaktiot eivät aina välttämättä ole ihmistajunnan hallittavissa. Tällä en tarkoita pelkästään Charles Mansonin tapaisten hullujen murhanhimoa, vaan myös esimerkiksi mediaa. Ei sitä tietenkään saa liioitella.

….

Vielä yhteen puoleen haluan puuttua, nimittäin musiikkiin. Musiikin on tehnyt tunnettu puolalainen jazz-muusikko Krysztof Komeda, Polanskin nuoruuden ystävä. Puolassa hän työskenteli korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärinä. Jazz vei kuitenkin miehen mukanaan, vaikka tuon ajan Puolassa siihen ei katsottukaan kovin suopeasti. 1950-luvun puolivälistä alkaen hän esiintyi jazzpianistina eri kokoonpanoissa, ja hänen maineensa kiiri yli maan. Polanskin varhaistuotannon musiikki on Inhoa (Repulsion, 1965) lukuun ottamatta lähes kokonaan peräisin Komedalta.

Musiikkiin liittyen Rosemaryn painajaisesta jää katsojien mieleen lähinnä sen alussa soiva kehtolaulu, josta on tullut eräänlainen elokuvan musiikillinen ”tavaramerkki”: https://www.youtube.com/watch?v=7wRNX94fU94. Mutta kyllä elokuvasta toki muutakin musiikillisesti kiintoisaa löytyy. Se minulle avautui vasta nyt uusintakatselun myötä.

Ehkäpä elokuvan valmistumisen jälkeiset vaiheet Komedan elämässä nousevat kuitenkin valokeilaan enemmän kuin itse elokuvan musiikki. Nimittäin joulukuussa 1968 Komeda loukkaantui onnettomuudessa ja kuoli muutama kuukausi myöhemmin. Paul Werner kirjoittaa Polanski-elämäkerrassaan, että tapaus oli tragikoominen (s.116). Seuraavassa on Wernerin tarina hieman lyhennettynä.

Hän oli ollut ryyppäämässä puolalaisen kirjailijan Marek Hlaskon kanssa ja baarikierros oli venynyt pitkäksi. Matkalla baarista toiseen tukevassa humalassa ollut Komeda kaatui ja löi päänsä. Hänen seuralaisensa oli vähintäinkin yhtä päihtynyt, mutta hän nosti itseään paljon hennomman Komedan maasta kantaakseen hänet kotiin tai seuraavaan kapakkaan. Hän kaatuikin sitten itse, jolloin maahan romahtaessaan sylissä ollut Komeda sai todella vakavia päävammoja.  Hän kieltäytyi kuitenkin menemästä lääkäriin ja meni sen sijaan kotiin nukkumaan. Hänen kipunsa pahenivat päivien ja viikkojen myötä, mutta edelleenkään hän ei suostunut sairaalahoitoon. Lopulta hän vaipui koomaan, hänellä todettiin veritulppa päässä. Kiireinen leikkauskaan ei enää auttanut. Puolassa asunut vaimo haki hänet takaisin Puolaan, jossa hän kuoli 23. huhtikuuta 1969, neljä päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt 38 vuotta.

Kuullessaan Komedan kuolemasta Hlasko järkyttyi ja syytti itseään tapahtuneesta. Saman vuoden heinäkuussa hänet löydettiin kuolleena. Kuolinsyynä oli unilääkkeiden yliannostus. Wernerin mukaan Komedan tapaus oli tuohon ratkaisuun syynä vain osittain.

Tässä on pari linkkiä Komedan musisointiin:

https://www.youtube.com/watch?v=2U0NAbnjNX0

https://www.youtube.com/watch?v=GpOpdrcwNPI

Lähteitä:

Sandford, Christopher Polanski. Arrow Books, 2009.

Werner, Paul     Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

-          Sandford keskittyy enemmän elokuvan valmistumiseen liittyvään taloudelliseen puoleen. Paul Werner on perehtynyt syvemmin Polanskin yksityiselämään.

Linkkejä nettiin:

http://www.allmovie.com/movie/rosemarys-baby-v42138

http://fi.wikipedia.org/wiki/Rosemaryn_painajainen

http://www.funtrivia.com/en/Movies/Rosemarys-Baby-7961.html

ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA III: Sharon Tate, Emmanuelle Seigner

Sharon Tate

Polanski tutustui Sharon Tateen Lontoossa eräillä elokuvaväen kutsuille. Muistelmissaan Polanski kertoi, ettei ensitapaaminen ollut mitenkään erikoinen. Hän oli noihin aikoihin etsimässä näyttelijöitä elokuvaansa Vampyyrintappajat (Dance on Vampires 1967) eikä ajatellut siihen Sharonia: ”hän oli amerikkalainen kaunotar, jonka tyyppi ei edes käynyt mielessäni” (Polanski 1984, s. 232). Tuottajan painostuksesta hän kuitenkin suostui illallistapaamiseen, sillä tuottaja yritti edistää Taten näyttelijän uraa. Tapaaminen johti siihen, että Polanski vei kaunottaren kotiinsa, jossa jutustelu johti yhteiseen huumetrippiin ja sukupuoliyhteyteen. Näin Polanski ainakin muistelmissaan (s. 233) kertoo. Tapaamisessa taidettiin myös puheen tasolla mennä henkilökohtaisuuksiin, sillä Tate kertoi mm. tulleensa 17-vuotiaana raiskatuksi.  Tuolloin Sharon oli 22-vuotias. Hänellä oli ollut jo pikkurooleja elokuvissa, ensimmäinen varsinainen rooli oli kauhuelokuvassa Pahan silmä (1966), juuri tämän elokuvan takia Sharon oli Polanskin tavatessaan Lontoossa.

Silti Polanski ei halunnut Tatea elokuvaansa. Wernerin kirjoittaman elämäkerran mukaan syynä oli Polanskin ego. Hän ei sietänyt, että joku ulkopuolinen – olkoon se sitten vaikka tuottaja – puuttuu hänen suunnitelmiinsa roolituksesta (Werner 2014, s. 88). Loppujen lopuksi Sharon Tate sai roolin, koska Wernerin mukaan Polanski ihastui Sharonin hiuksiin. Vampyyrintappajat oli Polanskin viides täyspitkä elokuva.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin Polanski ja Tate seuraavan kerran rakastelivat. Polanskin kolmella vaimolla Barbara Kerrillä, Sharon Tatella ja Emmanuelle Seignerillä oli yksi yhteinen piirre, mikä ehkä sai Polanskin vain enemmän kiinnostumaan heistä. He kaikki halusivat tehdä itsestään vaikeasti tavoiteltavan. Lisäksi Sharon Taten tapauksessa on muistettava, että hänellä oli ensitapaamisen aikoihin suhde tunnettuun hiusstylistiin, jota tämä saa lopulta kiittää hiuksistaan ja valinnastaan Polanskin elokuvaan. Rakkaustarinan voidaan katsoa varsinaisesti alkaneen elokuvan kuvausten aikana (Polanski 1984, s. 237). Sharon Tatella oli elokuvassa nätin majatalon tyttären Sarahin rooli, johon Polanskin itsensä näyttelemä, vampyyreja tutkivan professorin apumies Alfred rakastuu.

Olen elokuvan joskus kauan sitten nähnyt ja muistikuvani siitä ovat hämärtyneet. Minuun se jätti sekavan mielikuvan, mikä saattoi johtua mielialastanikin.  Mitään muistikuvia minulla ei ole Sarahista saati Alfredista. Ja yleensähän lähes jokaisessa katsomassani Polanskin elokuvassa on kauniita naisia ja seksuaalisuutta tuodaan korostetusti esille, joten myös Sharon Tate oli minulle vain yksi kaunotar muiden joukossa.

….

Roman Polanski ja Sharon Tate avioituivat 20.1.1968. Juorulehdet tiesivät jo ennakolta, että kyseessä ovat vuoden unelmahäät. Paul Werner kommentoi sulhasen asua, että se saattoi olla peräisin Vampyyrintappajien pukuvarastosta. Aviopari eli paljon toisistaan erillään, koska Sharon viihtyi Kaliforniassa ja Roman oli työnsä vuoksi sidottu Lontooseen. Sharon oli Wernerin mukaan Polanskin elämän ainoa vankka tuki. ”Häntä pidettiin maailman kauneimpana naisena, valokuvamallina hän oli kysytty ja pian hänestä tuli svengaavan 60-luvun tyyli-ikoni” (s. 111).

Polanskin omaelämäkerrasta lainattu kuva

Jouluna 1968 Sharon Tate huomasi olevansa raskaana. Polanskille tieto tästä herätti tietysti suunnatonta iloa mutta aiheutti myös vastuun pelkoa. Aviopari etsi kuumeisesti Los Angelesista asuntoa. Sellainen löytyi paikalta, jolta oli näkymät Tyynellemerelle asti. Talo oli varsin ylellinen ja perinteitäkin riitti: siihen kuului mm. uima-allas ja siinä oli asunut aiemmin monia kuuluisuuksia. Vuokra oli 1200 dollaria viikossa. Vuokrasopimus allekirjoitettiin 12. helmikuuta 1969. Sekä Sharonilla että Romanilla oli paljon työkiireitä, joten he viettivät sangen vähän aikaansa uudessa asunnossaan. Kaiken lisäksi he olivat hyvin paljon toisistaan erillään. Itse asiassa vaimolla ura eteni paremmin kuin hänen aviomiehellään.  Viimeisen kerran he tapasivat toisensa heinäkuussa Lontoossa. Pari oli sopinut, että synnytys tapahtuu Los Angelesissa. Pitkälle edenneen raskauden vuoksi lentomatka ei ollut kuitenkaan mahdollista, ja Sharon joutui ylittämään Atlantin höyrylaivalla Queen Elizabeth 2 (http://fi.wikipedia.org/wiki/RMS_Queen_Elizabeth_2  ). Myös Roman halusi tutustua komeaan alukseen. He menivät paikalle hyvissä ajoin, ja Roman jätti jäähyväiset vaimolleen laivan ravintolassa.

Queen Elizabeth 2

Jäähyväisten jälkeen he puhuivat keskenään puhelimessa vähintään kerran päivässä. Lasketun päivän oli määrä olla elokuun puolivälissä, samoihin aikoihin kun Polanski itse olisi täyttynyt 36 vuotta.

Elokuun 8. päivänä Roman ja Sharon puhuivat puhelimessa. Keskustelusta seurasi, että Roman päätti lentää vaimonsa luo jo seuraavana päivänä. Häneltä kuitenkin puuttui viisumi ja koska seuraava päivä oli lauantai ja viisumin saanti oli mahdotonta, lähtöä piti siirtää seuraavan viikon alkuun. Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Polanski sai puhelun. Soittaja oli hänen amerikkalainen agenttinsa, joka kertoi itkien ja poissa tolaltaan, että Sharon Tate ja tämän kolme ystävää oli löydetty murhattuina heidän yhteisestä asunnostaan. Werner lisää Polanskin elämäkertaan asian, mikä aiheutti Polanskille vuosiksi syyllisyyden tuntoa: ”Tilanne muistutti järkyttävällä tavalla Polanskin myös raskaana olleen äidin kuolemasta neljännesvuosisataa aikaisemmin” (s. 123). Seuraavana päivänä Polanski lensi ystävän hankkiman erikoisviisumin turvin ”vahvojen rauhoituslääkkeiden vaikutuksen alaisena” muutaman ystävänsä kanssa Los Angelesiin.

Sharon Tate makasi olohuoneessa. Häntä oli lyöty veitsellä kuusitoista kertaa. Talon etuoveen ulkopuolelle oli kirjoitettu Sharon Taten verellä sana PIG (’sika’). Muitakin kauheuksia talossa oli näkyvillä, mutta jätän ne kertomatta.

Murhaajaksi osoittautuivat lopulta Charles Mansonin okkultistiseen hippukommuuniin Manson Family’yn kuuluvat jäsenet.

Sharon Tate oli kuollessaan 26-vuotias. Hänet haudattiin elokuun 13. päivänä. Se olisi voinut olla pienokaisen syntymäpäivä. Vainaja piti sylissään poikaansa, joka oli nimetty molempien isoisien mukaan Paul Richard Polanskiksi. Sikiö oli säilynyt äitinsä kohdussa vahingoittumattomana.

Polanski itse kävi talossa viikko surmien jälkeen. Hänellä oli mukanaan Life-lehden toimittaja ja kuvaaja. Tästä käynnistä tehtiin Wernerin mukaan asiallinen reportaasi, mutta muussa lehdistössä surmat nostattivat kauhean huhumyllyn.  Tämän seurauksena Polanskin aikaisemmin hyvä suhde lehdistöön murentui lopullisesti.

Murhaajat tuomittiin aluksi kuolemaan, mutta koska Kaliforniassa luovuttiin kahden vuoden kuluttua kuolemanrangaistuksesta, tuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Yksi tuomituista on kuollut vankilassa, muut ovat siellä edelleen eikä heitä armonanomuksista huolimatta ole vapautettu.

Roman Polanski kertoo itse muistelmissaan hyvin liikuttavasti suhteesta Sharon Tateen (s. 283-). Hän kertoo järkyttyneensä lehdistön suhtautumisesta. Tapauksen väitettiin liittyneen ”seksiin, huumeisiin ja noituuskultteihin”. Polanski kirjoittaa: ”Niitä tiedotusvälineet kaikesta päätellen uskoivat yleisön haluavan ja niitä heille annettiin” (s. 294). Polanski kertoo joutuneensa tuolloin kärsimään runsaista mielipuolisista yhteydenotoista, joissa soittajat ”tarjosivat ensikäden tietoja” (s. 302).

Minulle jäi Polanskin omaelämäkerrasta muistiin kirjoittajan oma tunnustus, jossa hän kertoi ruvenneensa harjoittamaan sukupuoliyhdyntää noin kuukauden kuluttua vaimonsa kuolemasta. Syyksi hän kertoi, että sukupuoliakti ”oli jonkinlainen varaventtiilini, todiste siitä, että olin yhä olemassa”. Polanski jatkaa:

Päälleni heitetystä loasta oli osa tarttunut minuun: minut oli sekoitettu sanoin kuvaamattomiin tapahtumiin, pahaa ennustaviin ylettömyyksiin, jotka olivat jotenkin aiheuttaneet vaimoni kuoleman.” (s. 303)  

Polanski siis leimattiin ennen kuin syyllisiä oli löydetty. Kun sitten syylliset saatiin kiinni, Polanski katkeroitui, koska lehdistö ei tehnyt elettäkään korjatakseen virhearvioitaan. Hän toki myöntää ihailleensa hippiyttä, mutta sillä ei ollut hänen mukaansa mitään yhteyttä siihen, mitä hippiarvot olivat joillekuille aiheuttaneet. Hän toteaa lisäksi, ettei hän tajunnut ottaa tosissaan hippielämään kätkeytyviä vaaroja.

Lisään vielä yhden suoran lainauksen Polanskin muistelmista. Siinä hän kertoo jotain omasta elämänvoimastaan, joka rakkaan vaimon murhan myötä oli murentunut. Lisäksi hän viittaa juutalaisuudelle ominaiseen syyllisyydentuntoon.

”Ennen sisälläni tuntui leiskuvan voimakas palo – sammumaton luottamus siihen, että pystyisin tekemään mitä tahansa, kun panen peliin kaikkeni. Joukkomurha ja sen jälkeinen aika heikensivät suuresti tätä itseluottamusta. En alkanut pelkästään muistuttaa isääni entistä enemmän Sharonin kuoleman jälkeen, vaan aloin omaksua hänelle tunnusomaisia piirteitä: minussa alkoivat näkyä hänen syvä pessimisminsä, hänen ikuinen tyytymättömyytensä elämään, hänen perusjuutalainen syyllisyytensä ja hänen vakaumuksensa, että jokaisella riemukkaalla hetkellä on oma hintansa.” (s. 305)

Sittemmin Polanskin seksuaalinen aktiivisuus ja viehtymys nuoriin tyttöihin toi hänelle raiskaussyytteen, jota hän pakoilee vieläkin. Tähän aiheeseen en nyt puutu, ehkä myöhemmin. Siirryn suoraan Polanskin elämän suureen rakkauteen: Emmanuelle Seigneriin.

Seigner  ja Polanski tutustuivat Polanskin etsiessä näyttelijöitä vuonna 1988 valmistuneeseen elokuvaan Frantic. Siinä Seigner näytteli Michellen osassa. Seigner kertoo, että hän tiesi Polanskin maineen. Ensikohtaamisessaan hän käyttäytyi hyvin varovaisesti. Hän ei esimerkiksi koskenutkaan shampanjaan, koska pelkäsi sen sisältävän huumaavaa ainetta. Tämän pelon taustalla on yllä mainittu raiskaustapaus. Varovaisuudesta, etäällä pysymisestä ja ikäerosta huolimatta romanssi syttyi. Seigner on syntynyt vuonna 1966, joten heillä on 33 vuoden ikäero.  

Polanski ja Seigner vihittiin Pariisissa 30. elokuuta 1989. Sulhanen oli juuri täyttänyt 56 vuotta, morsian oli paria kuukautta aikaisemmin täyttänyt 23. Polanskille kyseessä oli kolmas avioliitto, vaimolle ensimmäinen.  Werner kertoo, että ”kaikista kyynisimmätkin pilkantekijät mykistyivät” häistä kuullessaan. Näin kuuluisasta ”kauhukakara-Romanista” alkoi kehittyä ”perhe-Roman”. Tästä eteenpäin Polanskin naistenmetsästys loppui. Hän etsi enää vain elokuvien aiheita.

Nyt menen kyllä härskisti alkuperäisestä aiheesta ohi, mutta kirjoitan tämän kuitenkin, koska se oli minulle niin kovin mielenkiintoinen tieto. Wernerin kirjasta luin, että jossain vaiheessa Polanski suunnitteli jopa Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) filmatisointia. Liittyy tämä aiheeseen ainakin siinä mielessä, että avioliiton jälkeen Polanski alkoi etsiä yhä haasteellisempia työideoita.

Katsoin vastikään Polanskin hieman tuntemattomammaksi jääneen elokuvan Bitter moon (Katkera kuu), jonka valmistusvuosi oli 1992. Siinä yhdessä pääroolissa oli ohjaajan tuore vaimo, joka näytteli elokuvassa hyvin anteliaasti ihastuttavia sulojaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takautumia lukuun ottamatta valtamerilaivaan. Risteilyllä kohtaa toisensa kaksi hyvin erilaista pariskuntaa. Elokuvan toisen pariskunnan, nuoren naisen ja halvautuneen vanhemman miehen keskinäisissä väleissä on itseironiaa tai muuten vain sarkastista ilkeilyä, sillä naisosaa esittää Emmanuelle Seigner ja parin keskinäinen suhde on ajautunut kiihkeästä rakkaudesta sadismiin, väkivaltaan ja kaikenpuolisiin keskinäiseen kiusantekoon, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Toinen nuori pariskunta on risteilyllä juhlistamassa hääpäiväänsä ja hoitamassa samalla Intian matkan avulla parisuhdettaan. Laivassa on myös leskeksi jäänyt miellyttävän oloinen intialainen mies tyttärensä kanssa. Tuo mies terapoi paria suosittelemalla lapsen hankkimista. Kohtaus liittyy siinä mielessä Emmanuellen ja Romanin yhteiseloon, että pian tuon elokuvan valmistumisen jälkeen 20. päivä tammikuuta 1993 syntyi perheeseen ensimmäinen lapsi – tytär, joka sai nimen Morgane. Hätkähdin itse tuon lukiessani ja yhteyden huomaa myös Werner: tyttären syntymäpäivä on täsmälleen sama kuin Polanskin ja Taten hääpäivä, eli tuona päivänä Roman ja Sharon olisivat viettäneet hopeahääpäiväänsä. Jotakin tässä on oltava kohtalon kanssa tekemistä. Myöhemmin (1998) perheeseen on syntynyt myös poika nimeltä Elvis (!). Englanninkielisen wikipedian mukaan Polanski puhuu lastensa kanssa puolaa.

 

Polanskin viimeisimmän elokuvan ensi-illassa Cannes'ssa vuonna 2013

Lähteet:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

Polanski, Roman: Roman. Suomentanut Risto Mäenpää. WSOY 1984.   

...
Lisäys 18.11.2014

Tämän päivän Helsingin Sanomat uutisoi Sharon Taten murhasta tuomion saaneesta Charles Mansonista:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1416279454564

Hän on edelleen vankilassa ja on iältään 80 vuotta. Hän on saanut vankilaviranomaisilta luvan mennä naimisiin 26-vuotiaan naisen kanssa. Hän kärsii elinkautista vankeustuomiota seitsemän ihmisen ja yhden syntymättömän lapsen murhista. Sharon Tate mainitaan jutussa erikseen yhtenä "Mansonin perheen" uhreista.