Roman Polanskin elämää ja elokuvia VI.
Nyt on kyse Roman Polanskin elokuvasta Rosemary’s baby, joka suomenkielisessä levityksessä on saanut
vetoisamman nimen Rosemaryn painajainen.
Elokuva on valmistunut 1968 ja se perustuu Ira Levinin bestseller-romaaniin.
Elokuva oli ammatillisesti Polanskin varsinainen kansainvälinen läpimurto ja
sitä pidetään ensyklopediatasolla hänen parhaana elokuvanaan.
Elokuvan valmistuminen on myös ohjaajan elämässä eräänlainen
kulminaatio, jolla en tarkoita huipennusta vaan pikemminkin tsunamin uhkaa. Elokuvalla
on näkymätön kohtalonyhteys seuraavana vuonna Roman Polanskin elämässä
tapahtuneeseen hirvittävään tragediaan. Tarkoitan tällä luonnollisesti hänen viimeisillään
raskaana olevan kauniin vaimonsa Sharon Taten rituaalimurhaa ja sitä mustaa
leimaa, jonka media tämän tapahtuman kautta Polanskille antoi. Ei
luonnollisestikaan voi todeta mitään selvää faktuaalista syy-yhteyttä, mutta
ilkeästi vihjaten Rosemaryn mustat lastenvaunut taustalla kuitenkin siintävät
luoden ainakin jonkinlaisen linkin raskaana olevan Sharonin hahmoon. Vähintään
yhtä selvästi elokuvassa esiintyvä saatananpalvojien ryhmä luo mielteitä Taten
murhan takana olevaan Charles Mansoniin ja tämän hippikommuuniinsa. Toki ei ole
millään lailla todistettu, että Mansonin ja hänen ryhmänsä suorittaman
joukkomurhan motiivina tai innoittajana olisi ollut nimenomaan tämä elokuva. Toisaalta elokuva oli saanut USA:n vanhoillisten
piirien vihan ja sen myötä murha haluttiin mielellään nähdä elokuvan ja sieltä
ponnahtavan saatanan palvonnan kimmokkeena.
Elokuva kestää yli kaksi tuntia, joten kyllä siinä
monenmoisia tapahtumia ja sivujuonteita riittää. Ne etenevät pikkuhiljaa
outoine vihjeineen ja viittauksineen kohti herkullisen kauhuelokuvan tavoin karmivaa
loppuaan. Jos odottaa jotain romanttista tai sosiaalista draamaa, tulee pettymään.
Rosemaryn tuore avioliitto ei vie häntä mihinkään ruusutarhaan.
Elokuvasta on olemassa hieno kuvasarja, joka löytyy täältä: http://pyxurz.blogspot.fi/search/label/Rosemary%27s%20Baby.
Kerron hieman sisällöstä, vaikka netistä löytyykin runsaasti
kuvauksia. Rosemary (Mia Farrow) on vastikään mennyt naimisiin. Aviopuoliso Guy
(John Cassavetes) on keskinkertainen näyttelijä. He etsivät sopivaa asuntoa ja
päätyvät vanhaan talohirviöön, jossa sijaitsevan kehnossa kunnossa olevan
asunnon he saavatkin perusteellisen remontin kautta varsin kauniiseen kuntoon.
Talossa tapahtuu kuitenkin kummia, josta ensimmäisenä selvänä merkkinä on
nuoren naisen itsemurha. Rosemary oli juuri edellisenä päivänä tutustunut naiseen
eikä tapaaminen antanut mitään viitettä sellaisesta käänteestä. Talon asukkaista
nuorelle parille läheisimmäksi jää naapurissa asuva vanhempi pariskunta (Minnie
ja Roman Castevet), jonka kuitenkin Rosemary kokee melko pian epämiellyttäväksi
ja turhan tunkeilevaksi. Tuo itsemurhan tehnyt sattui kaiken lisäksi olemaan
heidän alivuokralaisena.
Elämä kuitenkin alkaa uudessa asunnossa jotenkuten
luonnistua. Nuoripari elää kuumassa rakkauden hehkussa, minkä seurauksena
Rosemary tulee raskaaksi. Tästä innostuneena onnen huumassaan Rosemary alkaa
suunnitella elämää lapsen kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut eikä suju
niin kuin toivoisi. Jo raskautta edeltää outo raiskausuni ja sitten raskauden
aikana naapuripariskunnan tunkeileva käytös vain yltyy. Loppujen lopuksi Rosemary synnyttää lapsen,
muttei normaalia söpöä pienokaista, vaan paholaishirviön – niin ainakin
annetaan ymmärtää. Tähän tietenkin liittyy se seikka, että talossa toimii
satanistinen ryhmä, johon naapuripariskunta ja myös Rosemaryn aviomies
kuuluvat. Roman Castevet on jopa ryhmän johtaja. Rosemary saa selville
ystävänsä avulla, että hän on itse asiassa oikealta nimeltään Steven Marcato,
tunnetun noituudesta ja saatananpalvonnasta syytetyn henkilön poika.
Sama asia kerrottuna DVD:n takakannessa hieman toisin sanoin
ja painotuksin:
Rosemaryn painajainen on yksi
parhaimmista kauhuelokuvista, joka perustuu Ira Levinin bestselleriin.
Newyorkilainen nuoripari odottaa esikoisensa syntyä, ja kuten monet uudet äidit
myös Rosemary (Mia Farrow) käy läpi hämmennyksen ja elon tunteita. Tuleva isä
(John Cassavetes), kunnianhimoinen mutta epäonninen näyttelijä, tekee liiton
paholaisen kanssa, jossa lupauksena on menestyksekäs tulevaisuus näyttelijänä.
Ohjaaja Roman Polanski houkutteli elokuvan tähdiltä mahtavat suoritukset. Ruth
Gordon sai Oscarin yli-innokkaan ja avuliaan naapurin roolistaan tässä
klassikoksi nousseessa trillerissä.
…
Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten. En kyllä nyt enää
paljoa muista, milloin ja missä yhteydessä sen näin. Joskus 70-luvun alkupuolella
se kuitenkin taisi. Muistan, että katsomaan menin suurin odotuksin, mutta loppua
kohden kokemus muuttui vastenmielisemmäksi. Pettymys se kaiken kaikkiaan oli,
mutta ei se kuitenkaan hälventänyt minusta kiinnostusta Polanskin uraan ja
myöhempiin elokuviin.
Se ei varmasti ollut ensimmäinen Polanski-elokuvani. Olin
lukenut ohjaajasta sekä ehkä jo nähnyt Umpikujan
(Cul-de-sac 1966), Vampyyritappajat
(Dance of Vampires 1967) tai Macbethin
(1971). Polanski oli siinä määrin tuttu, että muistan odottaneeni elokuvalta
paljon. Kuitenkin petyin. Petyin nimenomaan siihen, kun elokuvan
ratkaisuhetkiin tulee mukaan satanisteja, mikä vie loppuratkaisua yhä etäämmäs
todellisuudesta. En ajatellut näkeväni pelkkää pinnallista kauhuleffaa, toivoin
painavampaa sisältöä, tai ainakin elämässä kiinni olevaa ihmissuhdedraamaa. Se osoittautuikin
odotuksiini nähden sisällöltään heppoiseksi ja jouduin poistumaan
elokuvateatterista tyytymättömänä. Tuon hetki on jäänyt yli 40 vuoden takaa
mieleen: jännitystä olin kokenut, ahdistuksen tuntoja sain mukaani.
Rosemaryn persoona kiinnosti jo alun alkaen. Hänessä oli
jotain samaa kuin itsessäni: herkkää, vaikutuksille altista. Siksi koin
jollakin tasolla samaistuvani häneen. Loppuun asti tämä henkinen side ei vetänyt.
Elokuvasta ei jäänyt sitä vapautumisen ja kirkastumisen riemua, jonka
taide-elämyksessä toivoisi kokevan. Rosemary jää keinuttamaan vaunuissa makaavaa
hirviötä, jonka uskotellaan olevan hänen lapsensa. Kauhea kohtalo se oli.
Tietysti mukana on myös realismia. Kertoohan se omasta
todellisuudestamme uskollisena omalle genrelleen. Mutta sen nähdäkseni en minä rehellisyyden
nimissä tuolloin kahta tuntia pimeässä salissa halunnut istua.
Tuolloin alkoi kauhuelokuvien saralla ilmestyä tuotantoa, jota
kohtaan tunsin lähinnä inhoa. Esimerkkinä voisi mainita hieman myöhemmin,
vuonna 1973 valmistuneen Manaajan. Se
sai vanhoilliskristilliset piirit takajaloilleen, mikä puolestaan oli
tarkoituksenakin. Median huomion kautta elokuvan myyntilukuja saatiin
suuremmiksi. Sisältö oli kuitenkin entistä surkeampaa. Olisiko Rosemary ollut osasyynä tällaiseen
kehitykseen?
Kyllähän elokuvaa arvioitaessa on otettava huomioon sen
syntyaika. Tuolloin elettiin Euroopan hullua vuotta. Radikalismi oli nousussa.
Se halusi murskata perinteisen elämäntavan tukipilarit. Konservatiivit
halusivat taas puolustaa perinteisiä arvojaan. Satanismin ja noituuden
esiintulo ei ollut kaikille vain pelkkä vitsi. Oli ryhmiä, jotka kokivat sen
jonkinlaiseksi uhaksi.
…
Olen nähnyt elokuvan nyt uudestaan. Vanhat vastenmielisyyden
tunteet painoivat mielessä vieläkin siinä määrin, että jouduin itseni lähes
pakottamaan sen katsomiseen.
Nytkin alku oli innostava, mutta vaikutelma oli myönteisessä
ja kielteisessä mielessä voimallisempi. Jotenkin tunsin katsovani elokuvaa
laajemmin aistein. Alun musiikki hurmasi, ja edelleenkin Rosemaryn hahmo
kolahti, ehkä voimakkaammin kuin olin odottanut. Hänen herkkyydessään ja
vilpittömyydessään ja lapsenomaisuudessaan oli edelleen kai jotakin itseäni. Toisaalta
aviomies herätti heti inhoa. Sydän kurkussa seurasin, miten yhteisö voimallaan
tallaa herkkää sielua allensa. Sitten noin puolivälissä riemastuin ja seurasin
mielihyvää tuntien, kun Rosemary nousi avoimesti aviopuolisoaan vastaan ja
protestoi kokemaansa painostusta. Lopultakin hiljainen myötäilijä on löytämässä
tahdonvoimaansa. Yhteisön voima oli kuitenkin raastava. Oma tahto ei kestänyt montaa hetkeä. Tilanne
läjähtää kasaan, kun Rosemaryn sitkeästi jatkuneet vatsakivut lakkaavat kuin
seinään, riemun tunteissa protestit unohtuvat.
Yhteisö ja seurapiiri syövät Rosemaryn minuuden. Yleinen
mielipide jyrää. Tilanne alkaa luisua kohti tappiota. Vaivalloiseksi katsomisen
tekee se, kun vilpitön Rosemary ei tunnu itse tajuavan sitä laisinkaan. Eikä
elokuvan loppu täytä salaisia toiveitani. Rosemary jää jyrän alle. Vahvat ovat
vahvoja, heikon on tyytyminen tappioon.
Loppupuolella, kun tilanne alkaa lopullisesti luisua kohti
mielikuvituksellista huipennustaan, minulle välähtää se, mikä monelle muulle on
kai välähtänyt jo ensi katsomalta. Elokuvan alaotsikoksi pitäisi laittaa ”Kun
mieli järkkyi”. Elokuva on sairaskertomus, jossa kuvataan Rosemaryn henkisen
terveyden romahtaminen. Jää epäselväksi, mikä on kuvittelua, mikä on totta.
Epäilin, olisiko raskauskin vain kuvittelua, mutta se lienee totta. Lapsesta ei
ole enää väliä. Häntä ei näytetä. Valinta siirtyy katsojalle.
Tässä elokuvan juju onkin. Ensi kerran nähdessäni otin
kaiken vastaan liian totena. Minua vietiin huoletta harhaan. En tajunnut, että
tarkoitus olikin vain jujuttaa. Kun juoni alkaa mennä absurdin suuntaan,
viittauksiin noituudesta ja satanistisesta todellisuudesta, alan mielessäni
protestoida enkä enää pysty kokemaan kaikkea ulkopuolisena. Nyt avautuu elokuvan
toinen puoli. Kyseessä onkin mielen järkkymisen kuvaus, psyykkinen romahdus.
Oikeastaan tähän ohjaaja viittaa dvd:hen sisältyvässä
haastattelussaan. Elokuvan tarkoituksena onkin juuri viedä täysin laskelmoidusti
katsojia harhaan. Elokuvan loppuratkaisun voi ymmärtää kahdella tavalla.
Katsoja menee siinä helposti harhaan ja joutuu ymmälle. Haastattelun pohjalta
ymmärrän, että itse romaani antaa yksiselitteisemmän vastauksen, mutta
elokuvassa Polanski vie katsojan tarkoitushakuisesti ymmälle. Katsojille
kuuluisikin jäädä epäselväksi, onko Rosemaryn raskaus vain kuvitelmaa vai onko
se todellinen.
Rosemaryn hahmoon liittyy eräs olennainen seikka. Häntä
esittää Mia Farrow, joka on vastikään ollut mukana huippusuositussa
amerikkalaisessa tv-sarjassa Peyton Place.
Monelle hän on edelleen tuon sarjan Allison
McKenzie. Niinhän hän oli minullekin, ensikertaa katsoessani. Peyton Place oli perheessämme hyvin
tuttua keskiviikkoiltojen viihdettä. Elokuvan tekijöiden haastatteluissa
paljastuu, että Farrow valittiin Rosemaryn rooliin lähinnä juuri häneen
liittyvien Allison-mielikuvien vuoksi.
 |
| Peyton Placen maailmaa, keskellä Allison |
Olin Peyton Placen
aikoihin 12-vuotias murrosiän kynnyksellä oleva poika. Perheeseemme oli juuri
hankittu televisio ja tuo sarja oli ensimmäisiä tv-sarjoja, joita seurasin
säännöllisesti. Tämä johtui ehkä siitä, että vanhempi sisarenikin sitä katsoi. Allison
on söpö pellavapää, kiltti perhetyttö, monen teinipojan unelmien täyttymys.
Rosemaryssa on paljon samaa tyttömäisyyttä. Häneen on helppo kiintyä ja tuntea
sympatiaa.
Hieman ilkeältähän se tuntuu, että elokuvan tekijät veivät
minua tietoisesti harhaan ja myötätuntoni kohde tuleekin lopulta hulluksi.
Peyton Placen
ohella valintaan oli myös Farrow’n yksityiselämällä vaikutuksensa. Hän oli
tuolloin naimisissa Frank Sinatran kanssa, joka oli vaimoaan huomattavasti
vanhempi. Hänet tunnettiin vahvana persoonana. Hänen vaikutuksestaanhan Allison
lopulta häivytettiin Peyton Placesta.
Oma vaikutuksensa tälläkin oli Rosemary-mielikuviin. Peyton Placessa Allisonilta meni ensin pitkät pellavahiukset, sitten
katosi itse tyttökin. Laskelmointia on sekin, että myös Rosemary käy elokuvan
aikana leikkauttamassa hiuksensa. Päälle liimatulta idealta se tuntuu.
Eikä laskelmointi varmaan rajoittunut tähän yhteen
henkilöhahmoon. Kaikesta huolimatta elokuva on laadukas, kohtaukset hyvin
valmistettuja ja viimeisteltyjä. Ohjaajan sormien jälki näkyy hyvin monella
tasolla. Henkilöhahmotkin ovat osuvia, vaikka juuri niistä paistaa ehkä
selvimmin tuo laskelmointi. Elokuva on varmasti Polanskin ohjauksista
taloudellisesti tuottoisin, mutta ei valmistuskustannuksissakaan ole säästelty.
…
Elokuvasta voisi vielä noukkia polanskimaisia asioita.
Tarkoitan lähinnä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia.
Puolassa asuessaan Polanski oppi inhoamaan katolisuutta. Tuo
vastenmielisyys kyllä ilmenee varsin selvästi. Jo elokuvassa pinnalla olevat
satanistiset rituaalit ovat kuin isku vasten perinteistä konservatiivista
uskonnollisuutta, jota puolalainen katolisuus varmasti edustaa. Onhan
pääsatanisti Castevetin etunimeksikin laitettu Roman, millä ohjaaja on halunnut vahvistaa omia tuntojaan. Elokuvassa
satanisteilla näyttää lopulta olevan lonkeronsa hyvin laajalla. Tulee siinä
ihan pikkiriikkisen myös Puolan katolinen kirkko – tai ainakin
fundamentalistinen kristillisyys - mieleen. Puolustuskyvytön ihminen ohjataan ”kaidalle
tielle”. Mutta enköhän mene liian pitkälle, jos käännän elokuvaa
uskontokritiikiksi?
Rosemary itse on saanut lapsuudessaan ahdasmielisen
katolisen kasvatuksen ja suhteet vanhempiin olivat katkenneet avioliiton myötä.
Rosemaryn kiinnostus noituutta kohtaan on selkeä vastareaktio myös
uskonnollisuutta kohtaan. Elokuvassa on kohtaus joulukadulla, kun Rosemary
katsoo näyteikkunassa olevaa neitsyt Mariaa. Tulkitsen itse kohtauksen
merkitystä Polanskin oman uskontosuhteen kautta. Jonkinlaista vieraantuneisuuden
tunnetta se henkii. Tosin Rosemaryn oma huomio taitaa olla vastasyntyneessä Jeesus-lapsessa.
Paul Werner (Polanski.
Henkilökuva – Polanski. Die Biografie 2013) analysoi Polanskin elokuvissa
esiintyviä pelon tuntemuksia viitaten puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria
Kornatowskaan (s. 311). Hän käyttää lähteenään amerikkalaista kirjailijaa Lawrence Weschleriä (The New Yorker, 5. 12..1994).
”Kornatowska oli kiinnittänyt
huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen
tunteen: yhtäaikaisen klaustro- ja agorafobian. Muurien ja aitojen
ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja
avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja
suojattomia miehittäjiä kohtaan – oikeastaan kyseessä on kaksi luonteeltaan
täysin vastakkaista pelkoa. Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että
Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia.”
(s. 311)
Suomennettuna noita vastakkaisia fobioita kutsutaan
ahtaanpaikan- ja aukiokammoiksi. Kornatowska on tehnyt analyysinsa 70-luvun
lopulla ja hänen mukaansa Polanskin elokuvat kulkevat noiden molempien pelkojen
välimaastossa. Kornatowskan päätelmään on varmasti vaikuttanut myös Rosemaryn painajainen.
Uusintakatselussani tuo teesi oli mielessäni ja elokuva tarjoaa kyllä
herkullisia esimerkkejä. Polanski osaa laittaa ihmiset ahtaisiin tiloihin ja
saada kohtauksiin jännitteitä. Paikkoja on runsaasti, kuten auton takapenkki,
puhelinkioski, lääkärin vastaanotto, porraskäytävä ja asunnon eri nurkat.
Asunnon ovella tahaton kosketus voi aiheuttaa myös katsojalle epämukavaa
värinää.
Elokuvan alkupuolella on kadulla, uuden kotitalon
ulkopuolella, järkyttävä tilanne, kun nuori nainen, johon Rosemary oli
vastikään tutustunut, on juuri hypännyt ikkunasta ja makaa kuolleena
jalkakäytävällä. Tilanne on vetänyt paikalle ihmisiä ja Rosemarykin osuu
miehensä kera sattumalta paikalle. Kameran liike ja kuvakulmat luovat ahtauden
vaikutelman, mikä syventää Rosemaryn ahdistusta jo muutenkin kauheassa
tapahtumassa. Myös poliisin kylmäkiskoinen käytös vain lisää painostavaa tunnetta.
Toisaalta suurkaupunkimiljöö vilkkaasti liikennöityneine katuineen tuo
kohtaukseen agorafobiaa.
Ahtauden vastakohtana Rosemary joutuu kohtaamaan avaria
tiloja tai aukeita paikkoja, jotka aiheuttavat ainakin katsojissa epämukavuuden
tunteita. Alun rakastelukohtaus vielä tyhjässä uudessa asunnossa tulee
ensimmäisenä mieleen. Joulukadulla Rosemary odottaa ystäväänsä katsellen
samalla näyteikkunassa loistavaa neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Kolmas mieleen
jäänyt kohtaus on samaisen ystävän hautajaiset, jonne Rosemary tulee taksilla
hieman myöhässä. Kohtauksen voimaa korostaa Rosemaryn hautajaispuku, joka
poikkeaa selvästi muun hautajaisväen täysmustista asuista. Näissä kolmessa
kohtauksessa näkyy selvästi myös vastakkaisia klaustrofobisia tuntoja.
 |
| Rosemary hautajaisissa vaikuttavassa mekossaan |
Mihinkään siitä ei pääse, että Polanskin kuvatessa
raskautta, taustalla on aina painajaismaisena läsnä hänen äitinsä traaginen
kuolema. Hänen äitinsä Bula Polanski joutui kaasukammioon ollessaan neljännellä
kuukaudella raskaana. Sinne hän joutui juuri raskautensa vuoksi. Isä ja hänen sisarensa
selvisivät. Tuo juutalaiseen perinteeseen kuuluva syyllisyys on Rosemaryn
kokemuksista ja tuntemuksista kyllä aistittavissa.
Siirryttäessä 60-lukuun, niin sehän ei ole mikään salaisuus,
että tuolloin Polanski harrasti huumeita. Siitä on kyllä elokuvassa jälkiä.
Selvin kohtaus on se Rosemaryn raiskausuni. Kohtaus tapahtuu purjealuksessa.
Rosemary raiskataan kesken bileitten, jotka assosioituvat selvästi
LSD-tripiksi.
 |
| Rosemary herää todentuntuisesta unestaan |
…
Kun kirjoitukseni alussa viittasin tapahtumiin, jotka
seurasivat Polanskin yksityiselämässä elokuvan valmistumisen jälkeisenä vuonna,
en tehnyt sitä sattumalta. Elokuvan on täytynyt tuohon maailmanaikaan herättää
voimakkaita tunteita ja tuntoja. Niiden aiheuttamat reaktiot eivät aina
välttämättä ole ihmistajunnan hallittavissa. Tällä en tarkoita pelkästään
Charles Mansonin tapaisten hullujen murhanhimoa, vaan myös esimerkiksi mediaa.
Ei sitä tietenkään saa liioitella.
….
Vielä yhteen puoleen haluan puuttua, nimittäin musiikkiin.
Musiikin on tehnyt tunnettu puolalainen jazz-muusikko Krysztof Komeda,
Polanskin nuoruuden ystävä. Puolassa hän työskenteli korva-, nenä- ja
kurkkutautien erikoislääkärinä. Jazz vei kuitenkin miehen mukanaan, vaikka tuon
ajan Puolassa siihen ei katsottukaan kovin suopeasti. 1950-luvun puolivälistä
alkaen hän esiintyi jazzpianistina eri kokoonpanoissa, ja hänen maineensa kiiri
yli maan. Polanskin varhaistuotannon musiikki on Inhoa (Repulsion, 1965)
lukuun ottamatta lähes kokonaan peräisin Komedalta.
Musiikkiin liittyen Rosemaryn
painajaisesta jää katsojien mieleen lähinnä sen alussa soiva kehtolaulu,
josta on tullut eräänlainen elokuvan musiikillinen ”tavaramerkki”: https://www.youtube.com/watch?v=7wRNX94fU94.
Mutta kyllä elokuvasta toki muutakin musiikillisesti kiintoisaa löytyy. Se
minulle avautui vasta nyt uusintakatselun myötä.
Ehkäpä elokuvan valmistumisen jälkeiset vaiheet Komedan
elämässä nousevat kuitenkin valokeilaan enemmän kuin itse elokuvan musiikki.
Nimittäin joulukuussa 1968 Komeda loukkaantui onnettomuudessa ja kuoli muutama
kuukausi myöhemmin. Paul Werner kirjoittaa Polanski-elämäkerrassaan, että
tapaus oli tragikoominen (s.116). Seuraavassa on Wernerin tarina hieman
lyhennettynä.
Hän oli ollut ryyppäämässä puolalaisen kirjailijan Marek
Hlaskon kanssa ja baarikierros oli venynyt pitkäksi. Matkalla baarista toiseen
tukevassa humalassa ollut Komeda kaatui ja löi päänsä. Hänen seuralaisensa oli
vähintäinkin yhtä päihtynyt, mutta hän nosti itseään paljon hennomman Komedan
maasta kantaakseen hänet kotiin tai seuraavaan kapakkaan. Hän kaatuikin sitten
itse, jolloin maahan romahtaessaan sylissä ollut Komeda sai todella vakavia
päävammoja. Hän kieltäytyi kuitenkin
menemästä lääkäriin ja meni sen sijaan kotiin nukkumaan. Hänen kipunsa
pahenivat päivien ja viikkojen myötä, mutta edelleenkään hän ei suostunut
sairaalahoitoon. Lopulta hän vaipui koomaan, hänellä todettiin veritulppa
päässä. Kiireinen leikkauskaan ei enää auttanut. Puolassa asunut vaimo haki hänet
takaisin Puolaan, jossa hän kuoli 23. huhtikuuta 1969, neljä päivää ennen kuin
hän olisi täyttänyt 38 vuotta.
Kuullessaan Komedan kuolemasta Hlasko järkyttyi ja syytti
itseään tapahtuneesta. Saman vuoden heinäkuussa hänet löydettiin kuolleena.
Kuolinsyynä oli unilääkkeiden yliannostus. Wernerin mukaan Komedan tapaus oli
tuohon ratkaisuun syynä vain osittain.
Tässä on pari linkkiä Komedan musisointiin:
Lähteitä:
Sandford, Christopher Polanski.
Arrow Books, 2009.
Werner, Paul Roman
Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.
-
Sandford keskittyy enemmän elokuvan
valmistumiseen liittyvään taloudelliseen puoleen. Paul Werner on perehtynyt
syvemmin Polanskin yksityiselämään.
Linkkejä nettiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti