Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.

Beethovenista Schubertiin – kiertotietä (Atrium-kvartetin konsertti)

Beethovenista Schubertiin on jutun otsikko. Piti kuitenkin laittaa pieni lisäys, ettei se veisi harhaan. Ludwig van Beethoven (1770-1827)  ja Franz Schubert (1797-1828) asuivat molemmat Wienissä. Kuolinhetkessäkin on vain puolentoista vuoden ero. En tiedä heidät henkilökohtaisista suhteistaan. Schubert kyllä ihaili - tai kai lähes palvoi -  Beethovenia toivoen ennen kuolemaansa saada tulla haudatuksi mestarinsa viereen.

Olin viime viikolla Pietarissa ja kävin maanantaina Mariinsky-teatterin konserttisalissa Atrium-kvartetin konsertissa. Se on varsinaisesti juttuni aihe. Olin samassa salissa viime vuoden marraskuussa Borodin-kvartetin konsertissa. Tuolloin ylistin salin akustiikkaa. Sitä kautta välittyy kuulijalle pienimmätkin herkistykset. Olen kirjoittanut siitä konsertista blogitekstin, joka löytyy täältä.

Borodin-kvartetti on maailmankuulu ja minulle sen konsertti oli minulle täyttä mielen herkistävää juhlaa.  Kvartetin soittajat kykenivät ammattitaidollaan hienosti sopeutumaan salin akustiikkaan. Atrium-kvartetilla ei ole yhtä pitkää ja merkittävää historiallista taustaa, mutta senkin taso on huikea, vaikkei mielestäni ylläkään samalle tasolle. Juhlahetkiä vietin tässäkin konsertissa.

Ohjelman ensimmäinen numero oli Beethovenia, viimeinen oli Schubertia ja välissä soi 1950-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva Boris Tištšenkon (1939-2010) jousikvartetto. Se oli aikajanalla yllättävä hypähdys. Sillä ei musiikin maailmassa ole kuitenkaan merkitystä, vaan tuo kuunteluun uudenlaisia mielleyhtymiä.

Löysin konsertin ohjelmasta koossapitävän voiman. Se eteni punaisena lankana läpi konsertin, enemmän tai vähemmän jännitteisenä. Kaikki eivät sitä varmaan löytäneet mutta minulle musiikki avautui tuon sidoksen kautta. 

Tässä on konsertin virallinen ohjelma:

Ludwig van Beethoven: jousikvartetto nro 16 F-duuri, opus 135  (1826)

-          Allegretto

-          Vivace

-          Lento assai, cantante e tranquillo

-          Grave, ma non troppo tratto – Allegro

Boris Tištšenko: Jousikvartetto nro 1, opus 8 (1957)

-          Andante mesto

-          Allegro giocoso

-          Lento

Franz Schubert: Jousikvartetto nro 14 D-molli, D810 (”Tyttö ja kuolema”) (1824)

-          Allegro

-          Andante con moto

-          Scherzo. Allegro molto

-          Presto

Kvartetti soitti vielä ylimääräisen numeron. Siitä kerron alempana.

Boris Tištšenko on monelle tuntematon. Hänet tunnetaan ennen muuta sinfonikkona. Hän oli aikoinaan Dmitri Šostakovitšin lempioppilaita, tosin vasta 60-luvun alusta lukien, nyt esitetyn kvarteton sävellystyön jälkeen. Hän loi teoksensa 18-vuotiaana Leningradin konservatorion tuoreena opiskelijana vuonna 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin ns. suojasään aikaa. Stalin oli kuollut, Nikita Hruštšov oli noussut valtaan. Vankileireiltä palasi monia armahdettuja poliittisia vankeja koteihinsa. Poliittinen järjestelmä omine julistuksineen kuitenkin toimi entiseen tapaan. Mielipide- ja toimintaympäristö oli edelleen tiukoissa käsissä. Miten aikuisuutta kohti kehittyvä ja musiikillisesta urasta haaveileva Boris sen koki, minulla ei ole mitään käsitystä.  Hänen sävellystään kuunnellessa nuo asiat kuitenkin nousivat väkisinkin mieleeni.

Kerron hieman pintasilausta kvartetista. Se koostuu nuorehkoista soittajista, jotka ovat kaikki opiskelleet Pietarin konservatoriossa.  Kvartetti on itse asiassa perustettu noina opiskeluvuosina vuonna 2000. Tästäkin syystä konsertilla oli aivan oma nostalginen painoarvonsa.

Kvartetissa soittavat Nikita Borisoglebski (viulu), Anton Iljunin (viulu), Dmitri Pitulko (alttoviulu) ja Anna Gorelova (sello).

Tištšenkoa ja Artemis-kvartettia yhdistää yhteinen opinahjo. He kaikki ovat valmistuneet samasta konservatoriosta. Toki Neuvostoliiton hajottua nimi vaihtui. Se varmasti on vaikuttanut ohjelmiston valintaan, kun nykyisin Berliinistä käsin toimivat kvartetin jäsenet tulivat vierailemaan entisessä koti- ja opiskelukaupungissaan.

Kvartetin tie vei aikoinaan maailmalle. Ura on tuonut mukanaan menestystä ja kunnianhimoisia levytyksiä, vierailuja maailman merkittävimmillä musiikkifestivaaleilla ja tunnetuissa konserttisaleissa. Nykyisin kvartetti työskentelee Berliinistä käsin. Heidän kansalaisuudestaan en tiedä. He ovat kuitenkin suorittaneet jatko-opintonsa sikäläisessä musiikin korkeakoulussa ja osallistunut tunnetuille mestariluokille, mm. Alban Berg -kvartetin järjestämälle.

Jousikvartetin yhteissoitosta huokuu energisyys ja voima. Tempo etenee vyöryen. Tarvittaessa se pysähtyy, kun ollaan kontemplatiivisessa hitaassa osassa, jossa energian on käännyttävä sisään päin.  Mutta purkautuessa ulospäin vauhti on rajua, täynnä nuorta intoa.

Konsertin kaikkia kvartettoja yhdistää läpi konsertin kehittyvä voima. Se on se yllä mainitsemani punainen lanka, joka pitää kuulijan otteessaan.

Nähdessäni soittajat ensi kerran huomioni kiinnittyi jostain syystä pukeutumiseen. Se tuntui olevan hiottua. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Miehillä oli mustat housut, musta paita. Jalassa oli kiiltävät lakeerikengät ja – yllätys, yllätys! – kirkkaan punaiset sukat.  Ryhmän naisella oli täysmusta, lattian rajaan yltävä väljän rehevästi levenevä mekko, juuri sellistille sopiva. Sen selkämyksessä oli upea, mutta tummaan yleissävyyn hieman peittyvä koristeruusuke. Lisäksi yläosa oli täysin hihaton. Käsivarren ja olkapään lihaksista kävi selväksi, että nainen käy kutakuinkin säännöllisesti salilla. Jousikäsi ei vapissut, soitto oli vakaata ja varmaa. Jotta kuvauksesta olisi tullut täydellinen, yritin vilkuilla myös naisen kenkiä. Ne eivät kiiltäneet, tukevat ne olivat, hieman varrelliset, ja kopisivat kovasti kävellessä. Kai olisivat kiillotusta kaivanneet, mutta soittaja arveli, etteivät ne pitkän tanssiaismekon alta kuitenkaan näy.

Kengistä puheen ollen kerron nyt yhden huomioni. Jollakulla miehellä oli soiton aikana tapana kopisuttaa kenkiään. En ole ihan varma, kuka se soittajista oli. Kenkä kolahti välillä lattiaan mielestäni hieman häiritsevästi. Se tapahtui kuitenkin vain muutamassa kohdassa, joten saattaa olla, että se on tehty tietoisesti tehokeinona. Nämä nuoret taiteen tekijät saattavat joskus kokeilla uudenlaisia jippoja.  Minuun se ei kuitenkaan purrut ja katson kopausten tapahtuneen vahingossa musiikkiin intensiivisesti keskittyneen soittajan sitä edes tajuamatta. 

Konsertin aloitusnumerona oli siis Ludvig van Beethovenin jousikvartetto nro 16, joka on säveltäjän viimeisiin kuuluva teos, itse asiassa peräti viimeinen kokonaisteos.

Minun mielessäni musiikki loi aivan erityisen näkökulman. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle Beethoven on aina tuntunut liian korkealentoiselta. Hänen musiikkinsa liikkuu joskus sellaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa, joista maan kamaralla hapuileva kuulija ja katsoja saa vain hiukkasen aavistusta. Pienen pieni hipaisu luo jo valoa.

Beethovenin elämä oli kaikkien mullistuksen keskellä selviämiskamppailua. Hän omistautui täysin omalle musiikilleen ja yritti sen ohessa saada omat arkiset huolensa toimeentulo-ongelmineen ratkaistua. Musiikissaan hän liikkuu eri maailmassa, kuin osana laajaa avaruutta.

Beethovenin musiikki liikkuu astraalilla tasolla, maailmankaikkeuden sfääreissä etsien harmoniaa ja myös keskinäistä sopua.  Soiton alussa soittajat ovat kuin avaruudessa vapaina liiteleviä osasia. Ristiriitojen keskeltä ne pyrkivät eritasoisesti kohti harmoniaa. Lopussa erinäisten harhailujen ja eripuraisten konfliktien jälkeen yhteisyys löytyy. Suunta on kaaoksesta harmoniaan, yhteiseen soittoon. Kvartetin soitossa musiikin henki vaeltaa äärettömyydessä äärellisen maailman tuolla puolen. Ollaan kaukana arkisesta todellisuudesta. Niin arvoituksellisesti satuin musiikin nyt kokemaan.

Kvarteton lopussa on pieni arvoituksellinen ja kai humoristiseksi tarkoitettu episodi, jossa yhdistyvät alun ensimmäisen nuotit ja loppuosan viimeiset tahdit. Siihen koko kvartetto päättyy. Siinä säveltäjä nostaa kysymyksen ja antaa heti perään lakonisen vastauksen: Onko sen näin oltava? – Kyllä! Olkoon niin (Muß es sein? -Es muß sein!). Beethovenilla on joskus tosikkomaiseksi luokitellussa musiikissa yllättävää tilannehuumoria. 

Tällaiseen lyhyeen humoristiselta tuntuvaan lopetukseen tämäkin esitys päättyi. Huumori näkyi soittajien poskipielten pienessä hymynhäiveessä.

Siitä hypätään suoraan Venäjälle, 1950-luvun Neuvostoliittoon. Beethovenin maailmankaikkeudesta on siirrytty ihmissydämeen, syvälle teini-ikäisen nuorukaisen elämäntuntoihin.  Sen räjäyttää kvarteton keskelle sijoittuva Scherzo-osa.

Tištšenkon kvartetto lähtee beethovenilaisesta avaruudesta mielen syvyyksiin. Se on meditatiivista hiljentymistä luoden kuulijan ajatuksissa samalla sidettä sidettä yli sadan vuoden taakse.  Atrium-kvartetti uppoaa säveltäjän luomaan kontemplatiiviseen maailmaan vajaaksi viideksi minuutiksi. Sen keskeyttää äkisti alkava reilu pariminuuttinen energiaa pursuva Scherzo (Allegro giocoso). Tätä seuraa jälleen uusi meditatiivinen hidas osa (Lento), pituudeltaan kutakuinkin sama kuin alkuosa.

Kuvailen noiden kolmen osan synnyttämiä mielikuvia. Alussa koen olevani syvällä venäläisessä perinteessä. Hitaan osan lyyrisyys tuo minulle mieleen venäläisen lyyrisyyden rikkauden. Puškinin, Lermontovin ja heitä seuranneiden runoilijoiden henki tuntui kuin olisi imeytynyt musiikkiin. Säveltäjä on syvän henkisen perintönsä sisässä haaveillen ja etsien sen aidoimpia tuntoja.

Scherzo-osa räjäyttää kuulijoiden eteen toisen maailman. Vauhtia riittää. Olen löytävinäni sieltä vallankumouksen henkeä, aivan kuin perinteiset vallankumouslaulut olisivat soineet. Mitään makaaberia kuvaa ei säveltäjä lähihistoriastaan kuitenkaan luo. Kvarteton luova kokija on mukana ajan tuoksinassa kuin tahdoton seuraaja. Hän on kyllä mukana muttei erityisemmin innostu.

Tämän vauhdikkaan hetken pysäyttää ykkösviulun yksin soimaan jäänyt korkean hento jännitteinen ääni. Kolmannen osan piti jatkua keskeytymättä, mutta koska kyseessä oli elävä konserttitilanne, kaikki ei mennytkään toivotulla tavalla.  Konsertin yleisöllä oli mielestäni harmillinen tapa antaa kvartetille aplodeja jokaisen osan välissä. Kvartetin jäsenet eivät alkuosassa olleet sitä erityisemmin paheksuneet. Nytkin joku yleisöstä huomasi, että toinen osa loppui ja alkoi taputtaa yksinäisen, lähes kuulumattoman viulun äänen päälle. Soittaja yritti jousikäden sormellaan sitä kieltää, mutta osa yleisöstä meni taputukseen mukaan. Siinä tilanteessa oli soiton jännite rikkoutunut. Onneksi yleisö kuitenkin osasi lopettaa aplodinsa lyhyeen ja yksinäinen viulu sai jatkaa kolkkoa monotonista ääntään.

Tuo viulun ääni oli minun korvaani kuin itku. Näin toisen osan yhteisestä maailmasta palataan yksityiseen. Itku on yksinäistä ja toivotonta, orpoutta lohduttomassa maailmassa. Se nousee mielen syvyyksistä. Siihen yhtyvät myös muut soittimet. Musiikki etenee uutta etsivään harmoniaan.

Tištšenkon ensimmäisen jousikvarteton jälkeen konsertissa seurasi väliaika. Sen kulutin vaelteluun rakennuksen eri osissa. Katselin vuonna 1957 syntyneen Sergei Bakinin taidenäyttelyä. Maalauksissa on kuvattu mielestäni mielenkiintoisesti Pietaria ja myös Mariinsky-teatterin lähiympäristöä.

Kuvia Sergei Bakinin maalauksista konserttisalin lämpiössä

Konsertin toisen osan aluksi soi Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli, joka on saanut lisänimekseen ”Tyttö ja kuolema”. Kvartetto on sävelletty vuonna 1824.  Lisänimi viittaa erääseen säveltäjän vuonna 1817 luomaan yksinlauluun.

Schubert tuo konsertin läpi etenevään juoneen etsinnälle uuden sävyn. Kohtalo alkaa viedä elämää, ihminen kamppailee vastaan. Käydään eräänlaista kuolinkamppailua. Uhoakin olin kuulevinani. Tässä kvartetin soitannan energisyys korostuu. Kaiken kaikkiaan soitto kuitenkin huokuu elämän voimaa epätoivoisenkin jännitteen keskellä.

Jännite jää soimaan aivan sävellyksen loppuun asti. Varsinaista loppuratkaisuun kuuluvaa vapauttavaa jännityksen laukeamista ei ole. Jännite jää soimaan, aivan kuin kiusaamaan kuulijaa kotimatkalle. Näin ei kuitenkaan lopulta käy.

Ennen kuin menen konsertin päätökseen, palaan vielä Schubertin kvartettoon ja varsinkin sen hitaaseen eli toiseen osaan (Andante con moto).

Schubertilla kvarteton syntyminen osuu vuoden 1824 maaliskuuhun. Tuolloin hänellä aiemmin (ehkä vuonna 1822) saatu syfilistartunta alkoi tehdä tuhoa. Terveydentila heikkeni huomattavasti. Kuolemaa hän ei tuolloin käsittääkseni vielä ajatellut. Ne tunnot nousivat lopullisesti pintaan vasta muutama kuukausi ennen kuolemaa. Sairaus kuitenkin vaivasi säveltäjää elämän loppuun saakka. Lopullinen kuolinsyy vuonna 1828 oli syfiliksen ohella myös lavantauti. Nykylääketieteen keinoin hänet olisi kyllä satu parannettua.

Schubert käytti kvartettonsa toisessa osassa variaatioteemana vuonna 1817 säveltämäänsä yksinlaulua Tyttö ja Kuolema. Se on sävelletty Matthias Claudiuksen kirjoittamaan, 1770-luvulta peräisin olevaan samannimiseen runoon. Runo on hyvin lakoninen tiivistetty dialogi nuoren neidon ja Kuoleman välillä. Siinä on vain kaksi säkeistöä. Tyttö haluaisi elää, mutta Kuolema maanittelee tyttöä syliinsä, hellään turvaan omille käsivarsilleen. Pintaan jää mielikuva, että tyttö antaa kuolemalle periksi.

Runossa tyttö huokaa:

”Oi päästä, ohi päästä nyt, luinen hurjimus! Oon nuori niin, siis säästä tuo kylmä kosketus!”  Suomennos on Leena Jäppilän.

Liekö sitten kärjistynyt sairaus palauttanut tuo laulun säveltäjän muistista?

Schubertin mukana konsertin draamaan oli tullut kohtalo mukaan. Ihminen tuntui olevan sen ohjauksessa. Kvarteton hidas osa tuo variaatioteemansa mukana kuoleman läsnäolon. Konsertin kontekstin näkökulmasta tarkastellen Boris Tištšenkon kvarteton nuoren etsivän mielen optimistinen ja elämää uteliaana seuraava persoona sai kohtalon mukana kalseaa seuraa. Se johtaa aivan uudenlaiseen kamppailuun.

Kvarteton ensimmäistä osaa (Allegro) leimaa aivan viimeisiin tahteihin asti kiihkeä kamppailu. Samaan villin rajuun kujanjuoksuun palataan taas viimeisessä Presto-osassa, joka jättää katsojan tuohon hillittömään elämän mukanaan tuomaan jännitteeseen.

Kvartetossa on tyypillistä Schubertin musiikin aiheen kehittelyä. Se on klassisen tyylin mukaisesti sitkeän hellittämättömästi eteenpäin pyrkivää vauhdikasta musiikkia, kunnes siihen ilmestyy toisen osan (Andante con moto) romantiikkaa mukaileva tuokio, jolloin aika aivan kuin pysähtyisi. Se saa kuulijankin hiljentymään. Nyt kirjoitan lähinnä tuon konsertissa kuulemani pohjalta.

Viimeinen osa on hengähdyttävän kiihkeä. Kuulija jää sen jälkeen epätoivoisen jännitteiseen tilaan.  Se ei oikeastaan ole kuulijan mielenlaadun kanalta hyväksi. Konsertti ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen. Yleisö sai vielä kokea vapautumisen. Ylimääräinen numero oli jäljellä. Jännite laukesi. Pystyin kuulemaan numerosta vain sen säveltäjän – Giacomo Puccinin (1858-1924). Tämän oopperasäveltäjän tuotannosta löytyy myös kvartettimusiikkia. Kuulimme hitaan osan jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Puccini on draaman mestari ja tuo dramaattisuus ja draamallisuus kuului myös tuossa kvartetin soittamassa osassa. Se oli täyteläistä ja rehevää lämpöä, tunnetta. Se oli kuulijalle kuin pehmeän turvallinen tyyny, kaiken kipunoivan elämänkokemuksen jälkeen. Elämään kuuluu myös tuo jännitteet laukaiseva rentouttava draama. Se toi tälle elämän astraalisesta alkutilasta ihmisen sielun syvyyksiin ja todellisuuden realiteetteihin pureutuvalle musiikilliselle illalle hienon lopun. Punainen lanka oli pitänyt kuulijaa otteessaan läpi konsertin. Nyt siitä voitiin irrota. Sentimentaalisuus ja kauneus sai oman tilansa. Sekin kuuluu osana elämää, ilman sitä emme jaksaisi elämän raa’assa kamppailun ja sen mukanaan tuomien pohdintojen äärellä.

Loppu oli muhkean verevää soittoa, ei mikään väkinäisesti varsinaisen konsertin jälkeen soitettu pakkopulla vaan valmiiksi harkittu ja valmisteltu esitys, jonka oli tarkoituskin olla kiinteä osa tarkoin kypsytellyn konserttiohjelman kokonaisuudessa. Puccini avasi osaltaan ihmiselämän todellisuuteen uuden sivun – draaman ja mielikuvituksen, haaveilun. Ei elämässä selviä pelkällä Beethovenin kiihkolla, nuoren maailmankatsomustaan hahmottelevan teinipojan vuodatuksella tai Schubertin kohtalokkaalla ”kamppailulla”. Siihen kuuluu vielä tuo Puccinin mukanaan tuoma fantasiamaailma. Sen täyteläinen soitto oli kuohkeaa draamaa, joka jätti mieleen mehevän hedelmän maun. Sitä elämässä tarvitaan, jotta jaksaisimme taas jaksaa eteenpäin.

Hotelliini kävelin levollisin mielin, kuten juhlahetken jälkeen  kuuluu. Ensin käännyin oikealle, siitä komean Synagoogan rakennuksen ohitse omaan hotelliini.

…

Lopuksi pohdiskelen hieman aikakausia.  Nykyisin olemassaoloamme hallitseva äärimmäinen individualismi. on lähtöisin 1800-luvun lopulla voimistuneesta tieteellisestä ja kulttuuris-filosofisesta murroksesta. Individualismin kukoistus on tuonut oman aikamme yksilölle syvyysulottuvuuden omaan persoonansa tarkasteluun. Se tuli tähän konserttiin paitsi soittajien kädestä myös leningradilaisen 17-vuotiaan nuorukaisen päästä. Tarkoitan tässä neuvostoliittolaista säveltäjää Boris Tištšenkoa, jonka ensimmäinen jousikvartetto osui konsertissa noiden kahden klassisismin ja romantiikan taitekohdan wieniläismestarin luomusten väliin.

1800-luvun lopun tieteen kehitys sai kannuksensa voimistuneesta individualismista Tuli Freud, tuli uusi näkemys kulttuuriin - ekspressionismi, joka loi edellytykset musiikillisen ilmaisun laajentumiselle. Käännyttiin sisäänpäin. Itsereflektion myötä paneuduttiin mieleen syvyyksiin. Se näkyi tieteessä ja taiteessa, myös musiikissa.

Kyllähän samaa on nähtävissä myös Schubertilla mutta nähdäkseni vain välillisesti. Hänellä kyse on ulkoisen runon kuvituksesta, jossa tyttö ja personoitunut Kuolema käyvät kohtalokkaan minidialoginsa.

….

Aivan lopuksi

Olen aikoinani kirjoittanut paljon elokuvaohjaaja Roman Polanskista. Lopuksi lainaan parista aiemmasta Polanskia käsitelleistä jutuistani tekstiäni, jossa käsittelen Polanskin elokuvaa Death and Maiden. Se on suomennettu nimellä Yö ei tunne armoa. Siinä soi keskeisesti tuo Schubertin D-molli-jousikvartetto.

Tässä yhteydessä olen käsitellyt Polanskin elokuvaa What? (Che?) vuodelta 1972. Käsittelen elokuvassa käytettyä musiikkia ja löytyyhän sieltä katkelma myös tästä Schubertin kvartetosta. Kuoleman teema on läsnä myös What?-elokuvan nuoren naisen seikkailussa, mutta ehkä musiikin valinnassa on myös ironiaa.

”Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin (1994) Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa). Se on  Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitettu tarina, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä. ”

Roman Polanski: Mikä? (What?, Che? 1972)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia, osa VII)

Tätä Roman Polanskin elokuvaa on vähätelty ja haukuttu. Se on lytätty hänen uransa huonoimpiin, ihmetelty, miten niinkin maineikas ohjaaja on alentunut moiseen. Minäpä muutunkin nyt vastarannan kiiskeksi. Jotain siinä täytyy olla. Ja vaikkei elokuva ihan raskaaseen sarjaan nousekaan, niin Polanskihan oli jo tuolloin sekä työssään että muissakin elämänympyröissä sen verran kovaksi keitetty ja itsenäisesti ajatteleva kaveri, että uskalsi ja näki peräti tarpeelliseksi ottaa elokuvan teon välillä vähän kevyemminkin.

Monenmoiseen liemeen hän oli jo ehtinyt joutua, selvinnyt kuiville, tai ainakin hengissä. Yhtä kaikki, hänellä oli urallaan ja elämässään vain yksi vaihtoehto: eteenpäin. Ja hänen tasoiseltaan tekijältä huonostakin ideasta tai turhan kevyestä toteutuksesta löytyy pintaa syvemmältä kuitenkin kiinnostavaa ajatusta.

No, myötäillään arvostelijoitakin. Vaikka se onkin välityö, siihen tilanteeseen sitä tarvittiin. Vähättely ei tee sille oikeutta. Raotan heti hieman ovea ja kerron, mitä minä siitä nyt löysin. Minusta tuntuu, että pääosassa oleva naishahmo Nancy poikkeaa ratkaisevasti hänen aikaisemmista naistyypeistä. Hän tuo aivan uudenlaisen, raikastavan tuulahduksen Polanskin maailmaan. 

Vaimonsa raa’an kuoleman, sitä seuranneen henkisesti murskaavan mediasirkuksen ja muidenkin menetysten jälkeen Polanski pääsi nopeasti työn makuun. Melko lyhyen ajan sisällä valmistui kolme elokuvaa: Macbeth (1971), Che? ja Chinatown (1974).  Toki Polanski oli tehnyt muutakin kuin ohjannut pitkiä elokuvia, mm. kuvannut Monacon 29. Grand Prix’ssä lyhytfilmin Formula-1:n maailmasta keskiössä maailmanmestari Jackie Stewart (Formula-1 lähtöruudussa, 1972). Sitä tehdessään Polanski pystyi vapautumaan massiivisen Macbethin aiheuttamasta stressistä. Verta ja väkivaltaa (”yllättävästi” seksinkin ohessa) pursuava Macbeth oli ollut Polanskille valtava koettelemus massiivisine joukkokohtauksineen. Kaiken lisäksi se oli taloudellinen fiasko, joka maksoi myös ainakin yhden tärkeän ystävyyssuhteen.

Elokuvatuotannossa kahden merkittävämmän, Rosemaryn painajaisen (1968) ja Chinatownin (1974), väliin osuu nuo kaksi vähemmän menestynyttä: Macbeth ja What?. Niitä edelsi nuo vuoden 1969 traagiset ja traumaattiset tapahtumat, joista Polanskin ei uskottu henkisesti palautuvan. Itse näen niin, että noilla kahdella elokuvalla on oma tehtävänsä tuossa henkisessä palautumisprosessissa, myös tällä nyt käsiteltävällä tummanpuhuvan Macbethin synkkyyden vastapainona.

Macbethin jälkeen Polanski halusi ottaa rennommin (mikä näkyy mm. yllä mainitussa Formula-dokumentissa) ja kevyempi aihe sopi siihen loistavasti.  Che? kuvattiin Italiassa Rooman eteläpuolella pittoreskissa, rentouttavissa merenrantamaisemissa, mikä lienee kirvoittanut tekijöitä myös improvisaatiotilanteisiin. Se on saanut komediallisen leiman. Itse luonnehtisin sitä groteskiksi parodiaksi. Voi tosin heti kysäistä, mitä siinä parodioidaan. Yleensä sitä on kutsuttu Alice in Wonderland –sadun absurdiksi mukaelmaksi. En valitettavasti tunne Liisa ihmemaassa–juttua, mutta viittauksia siihen varmaankin löytyy, kun kerran niin on todettu. Ainakin yksi yhteys Liisan ja Nancyn kokemuksissa on selvää: kumpikin tapaa omassa seikkailussaan hyvin kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Nancy on nuori vaaleahko, maailmaa nähnyt ja seikkailuja kaihtamaton liftarityttö. Häntä näyttelevä Sydne Rome näyttää ulkoisen olemuksensakin puolesta sopivan erinomaisesti Polanskin elokuvien maailmaan. Blondimaisuuden lisäksi Nancyn hahmossa on 60-luvulta Polanskille kovin tuttua hippi-lookia. Lisäksi hän ei ujostele alastomuuttaan, mikä todennäköisesti on ollut Polanskille mannaa. Hänhän valitteli mm. Inhoon (Repulsion 1965) liittyen, että Catherine Deneuve ei suostunut alastonkohtauksiin.

Nancy on olemukseltaan ja ulkonäöltään hyvin avoimesti ja uteliaasti kaikkeen uuteen suhtautuva nuori nainen. Suuret siniset silmät, avoin ympäristöä ihmetellen tutkiva ilme vie katsojan mukaan salaperäiseen maailmaan, suoraan sanoen ehkä liiankin suurin odotuksin. Huvilan asukkaiden yhä kummallisemmat oikut tuntuvat kauhistelujen ohella vain kiihdyttävän Nancyn uteliaisuutta. Esimerkiksi Alexia masokistisine ja väkivaltaisine seksifantasioineen Nancy katsoo kovin kirkkain silmin, mutta vain tarkkaillakseen.

Elokuvan tuottaja on legendaarinen Carlo Ponti, joka tunnetaan paitsi 140 tuottamastaan elokuvasta myös siitä, että oli Sophia Lorenin puoliso. Elokuvan kuvaukset toteutettiin Pontin omistamassa loistohuvilassa Rooman eteläpuolella. Huvilaan kuuluu myös uimaranta, jossa toteutettiin osa kuvauksista.

Eräässä arvostelussa todetaan todennäköisesti leikillään, että elokuva sai kummallisen nimensä Pontin reaktioista Polanskin esiteltyä valmiin elokuvansa tuottajalle. Tosiasiassa nimensä elokuva sai aivan toisin perustein. Siitä kerron edempänä.

…

Pitkitän vielä siirtymistä itse elokuvan sisältöön. Haluan nimittäin kertoa, miksi tartun tähän elokuvaan juuri nyt. Olen viime aikoina käynyt läpi VHS-videokasettejani, joissa on runsain mitoin lähinnä 90-luvulla ja hieman sen jälkeen nauhoittamiani tv-ohjelmia. Joukosta löytyi myös tämä elokuva. Muistelen katsoneeni elokuvaa kiinnostuneena ja pitäneeni siitä. Valitettavasti vain alkuosa oli näkyvissä. Tuskin puolivälissä elokuvaa olen alkanut nauhoittaa päälle kotimaista vuonna 1961 valmistunutta unten maailmaan sijoittuvaa Matti Kassilan elokuvaa Tulipunainen kyyhkynen, pääosassa jo vanhentunut Tauno Palo. Mainitsen tämän, koska se on myös eräänlainen ”elämysseikkailu”, josta nyt sattumoisin löydän jotain yhteyttä tähän Polanskin filmiin, vaikka ne kuvaavatkin aivan eri maailmaa. En kuitenkaan puutu nyt siihen.

Ennen elokuvaa TV-2:n kuuluttaja Piia Mikkola kertoo vienolla äänellään (alusta on muutama sana jäänyt pois):

”…huumorin alueelle sijoittuva kertomus liftaritytöstä, joka päätyy loistokartanoon omalaatuisen miljonäärin vieraaksi. Tämä elokuva on uusinta viime keväältä ja sitä ei suositella alle 16-vuotiaille.”

Pia Mikkola. TV-2:n kuuluttaja 90-luvulta

Katsoin filmin kasetilta ja onneksi löysin sen myös youtubesta, joten saatoin katsoa sen loppuun (https://www.youtube.com/watch?v=zYCHffABIOE). Joskin se on venäjäksi päälle äänitetty, mutta minuahan se ei haittaa.  Eniten minua jäi haittaamaan mukavalta maistuva suomennos. Suomentaja on osannut käyttää mielikuvistaan. Tässä esimerkkinä muutama lause:

”Tikkunekku makasi reporankana.”

”Eikä se ole Alex vaan Tollo Perunamuusi.”

”Ei sitä itikat kuppaa vaan oikea kuppa.”

Marcello Mastroiannin esittämää Alexia elokuvan nuoret miehet kutsuvat todellakin ”Perunamuusiksi” nimitellen tätä väliin myös kuppatautiseksi hintiksi (”Se on hintti. Hajuvesi tuntuu jo matkan päähän.”). Stereotypiat näyttävät olevan pinnalla. Paul Wernerin elämäkerrassa (Henkilökuva. Minerva 2014)  Alex on ”kahjo-Coco”, Tikkunekku on ”Lollipop”. Elokuvassa on hyvin tärkeä rooli myös itse ohjaaja Polanskilla. Hän esittää inhottavan äkäistä ilkimystä nimeltä Mosquito, joka TV-2:n suomentajan kynässä on muuttunut ”Hyttyseksi”. Mahtaa olla Polanskin itseironiaa ja kai myös jonkinlaista syyllisyyden tunnoista puhdistautumista.

…

Elokuva saa varsin lentävän lähdön. Hirtehishuumorin puolella siinä liikutaan, mikä paljastuu oikeastaan ensimmäisen kahden minuutin aikana. Liftarityttö Nancy on kolmen miehen kyydissä ja kertoo heille, missä kaikkialla hän on matkaillut. Kehuu olleensa jopa Afganistanissa. Yksi miehistä kysyy, onko häntä koskaan raiskattu, Nancy ei heti ymmärrä kysymystä, mutta tarkennuksen jälkeen toteaa vilpittömän positiivisena vieraskoreasti, että hän on tavannut vain fiksuja ihmisiä, ”niin kuin tekin olette”. Miehet siitä innostuvat, pysäyttävät auton, pyörähtävät hässäkässä tienvarteen ja käyvät päälle yrittäen samalla riisua housujaan. Yhdeltä putoaa silmälasit ja – pimeä kun on – hän polkaisee ne samalla epähuomiossa jalallaan murskaksi. Sitä hän ei sure vaan alkaa pimeässä kiihkossaan tökkiä edessään paistavaa pintaa. Siitäpäs kaveri raivostuu, kun edessä sattuikin olemaan tämän paljas takamus. Syntyy kaaos, miehet alkavat sättiä toisiaan. Naintihomma jää tyhjäksi hässimiseksi ja Nancy pääsee paita revittynä heiltä karkuun. Laukut, passi ja lompakko jäävät tosin autoon. Yksi mies yrittää juosta naisen perään käyttäen tukenaan erinäisiä rivouksia (”Lutka! Huora! Narttu!”). Nancy onnistuu pakenemaan tien ohessa olevaan automaattiseen köysihissiin, joka johtaakin elokuvan näyttämönä olevan, lepokotina toimivan loistohuvilan pihaan. Siitä saa alkunsa Nancyn seikkailu ”Ihmemaassa”. Ensin on vastassa äkäinen, päälle syöksyvä musta koira.  Siitä hän selviää, pääsee taloon, jossa kukaan ei ole kiinnostunut hänen traumaattisesta kokemuksestaan mutta kyselyittä hänet ohjataan huoneeseen, johon saapuu myös epämääräisistä työajoistaan motkottava sisäkkö asettamaan vuodevaatteita paikalleen.  Mukanaan Nancylla on päiväkirja ja kynä sekä yllään kahakoinnissa repeytynyt sininen t-paita ja hippimäisesti ylhäältä kireät, alaspäin levenevät farkut. Huvilahotellissa Nancy tapaa eriskummallisia, oudosti käyttäytyviä ihmistyyppejä. Heidän seurassaan hän pyörii aikansa, kokee monenmoista joutuen erilaisiin kommelluksiin, kunnes kaikki loppuu aikanaan ja Nancy jättää jäähyväiset paikalle. Juoni ei ole kummoinen. Mikään dekkarimainen jännitysleffa tämä ei ole, vaikka alku sitä saattaa luvatakin. Jos katsoja asettaa siihen odotuksia, niin pettyy. Tilannekomiikassa kuitenkin tapahtuu rajuja ulostuloja, mutta eivät nekään kaikkien huumorintajua ruoki.

Päähenkilö Nancya esittää Sydne Rome, jonka Polanski löysi koekuvausten jälkeen. Alastomanakin hän on hyvin vapautunut. Ja siitä elokuvassa saakin nauttia. Yksi poikkeava seikka hänessä kuitenkin on. Hän ei halua seksiä ja sitä hän myös välttelee. Alexin leikkeihin hän kuitenkin menee mukaan, kun ei osaa niitä varoa. Yhtä kaikki, rusketuksesta vapaat hypähtelevät rinnat pitävät mieskatselijan valppaana, ja varsinkin elokuvan alkuosassa tuuhea pehko vilkkuu jalkovälissä 70-luvun alun malliin.

Yleensä Polanskin naiset suostuvat seksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun mies niin haluaa. Lisäksi he ovat usein kovia kokeneita, elävät kriisiä ja saavat näin katsojien myötätunnon. Nancy on toista laatua. Hänellä ei tunnu olevan traumoja. Hän on positiivinen, empaattinen ja myös vapautunut, mutta sukupuolista kanssakäymistä hän ei kaipaa.  Hän joutuu kyllä erilaisiin seksistisiin sattumuksiin, mutta tahtomattaan tai ulkopuolisena havainnoitsijana, josta hän sitten kirjoittaa havaintoja päiväkirjaansa. Miehet joutuvat Nancyn vastapainona vähintäänkin epämääräiseen valoon.

Sinisilmäisyys merkitsee hyväuskoisuutta ja aitoa vilpittömyyttä. Nancy ei halua loukata ketään ja hieman arvoitukseksi jää hänen suhtautumisensa Alexin törkeän väkivaltaiseen toimintaan yhteisissä ”masokistisissa seksileikeissä”.

Nancyn jälkeen seuraava tärkeä henkilö on Mastroiannin esittämä Alex. Hän on vanhempi mies, johon väkisinkin yhdistyy näyttelijän itsensä varjo. Marcello Mastroiannihan tunnetaan mm. Fellinin elokuvasta 8½. Alex on toiminut aikaisemmin sutenöörinä, mikä saa Nancyn innostumaan. Hän kyselee lisää ja kirjoittaa sitten tuon innostuksensa päiväkirjaansa.

Alex paljastuu jo alkuvaiheessa voyeristiksi ja seksuaalisilta taipumuksiltaan oudoksi. Häntä haukutaan homoksi, mutta ”hintti minä en ole”, hän vakuuttaa Nancylle.  Hän löytyy kyttäämästä Nancyn huoneen parvekkeen oven takana tämän riisuutuessa. Sittemmin Nancy joutuu osalliseksi Alexin rankemmista sadomasokistisista taipumuksista, Ensi alkuun Alex yllättää Nancyn tiikeriasuisena. Myöhemmin uimarannalla Alex kaivaa maasta merirosvon hatun ja takin ja leikki on jo paljon rajumpi. Näiden kautta Alexin ja Nancyn suhde kehittyy intiimiin suuntaan, mutta kovin etäisiksi he kuitenkin toisilleen jäävät. Alex tarvitsee vain roolikaverin leikkeihinsä ja Nancy lähinnä kai joutuu niihin antautumaan. Mitään inhimillistä suhdetta heidän välilleen ei muodostu. Nancy jää ulkopuoliseksi ja muiden – myös Alexin - ylenkatsomaksi. Joka tapauksessa elokuvan lopussa Alexin ja Nancyn kesken käydään elokuvan lopussa kai sen tärkein keskustelu, mikä paljastaa koko elokuvan nimen idean.

Nancyn ja Alexin uimarantakohtausta voisin avata tarkemmin. Mielestäni se on kahden loistavan näyttelijän upea taidonnäyte. Alex aiheuttaa lyönneillään Nancylle jo kipua. Nancy häkeltyy ja hyväuskoisuudessaan yrittää lyödä kaiken leikiksi. Siitä Alex vaan innostuu ja lyö kovempaa, ikään kuin yrittäisi rikkoa Nancyn sietokyvyn rajan. Siinä poliisileikissä Alex läpsäisee poskelle jo niin kovaa, että saa järkyttyneen Nancyn itkemään. Enää ei ole kyse leikistä, vaan Nancy selittää passinsa katoamista kuin oikealla kuulustelijalle. Voitonriemuinen Alex nauttii, kun saa puhutuksi Nancyn pussiin. Sitten itkevän Nancyn Alex vielä laittaa käsistään ja jaloistaan käsirautoihin, epämukavan asentoon. Nancy on jo epätoivoinen. Hyväily-yrityskään ei saa Alexia tyyntymään. Hän jatkaa julmaa leikkiään, nyt ruoskalla. Iskut tosin ovat keveitä, mutta kuulustelu tiivistyy ja iskut kovenevat. Epätoivoisena Nancy tajuaa leikin hengen ja voihkaisee kivusta jo aidosti kärsien tunnustaa rakastavansa Alexia. Sitten kuva siirtyy rannalta taas huvilan sisätiloihin. Siellä asukkaat ovat kokoontuneet pianistimiehen ympärille, joka on löytänyt Nancyn päiväkirjan ja lukee sitä muille, muiden naurun säestämänä. Nancy alkaa menettää malttinsa. Huvilan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa kuin alussa vaikutti. Kaiken lisäksi hänestä alkaa tuntua, että tapahtumat alkavat toistaa itseään. Aivan kuin pyörisi sama filmi.

…

Hotellina toimivan huvilan omistaja on herra Noblart. Hänet tavataan vasta elokuvan loppupuolella, mutta hyvin keskeisissä kohtauksissa. Tosin jo alkuvaiheessa hänestä annetaan vihjeitä ja hänen huokauksensa ja tuskanhuutonsa kuuluvat käytävälle. Ja lisäksi hänen pyjamansa takin Nancy sieppaa käytävän pyykkikasasta ylävartalonsa suojaksi, kun Mosquito (eli Polanski itse) oli siepannut entisen. Se päällä hän kulkee suurimman osan elokuvaa. Noblart on vanha sairas mies, taidekeräilijä, joka liikkuu rullatuolissa ja oleilee etupäässä vuoteessa.

Kerran Noblart kutsuu Nancya porsaaksi. Se antaa jo vähän vihjettä elokuvan loppuun.

Herra Noblertin sairaanhoitaja on niin ikään kiireisesti etenevä harmaan väritön tympeänoloinen vanha nainen, jonka oudoin käyttäytymispiirre ilmenee yhteisellä aterialla, kun hän muiden syödessä kaivaa esille kirjansa ja alkaa lukea muihin vilkuilematta. Kirja sattuu olemaan Friedrich Nietscheä.

Lisäsi siellä on pari nuorehkoa miestä, joista toinen on erikoistunut ruoanlaittoon ja tarjoaa Nancylle myös aamiaiseksi kala-aterian, jonka Nancy kohteliaisuudesta syö. Heidän seksinkipeys näkyy monella lailla sopivan tilanteen tullen. Sitten on kaksi naista, jotka eivät Nancyn kanssa seurustele. Molemmilla on päässään hyvin leveälierinen hattu. Ainakin toinen heistä on nudisti, koska hän parissa kohtauksessa kulkee ohitse alastomana. Niin ikään Nancy joutuu tekemisiin oudon pappismiehen kanssa. Koska Polanskilla on katolisuuteen vähintäänkin traumaattinen suhde, kyseessä on katolinen pappi. Kerran Nancy kysyy häneltä jopa neuvoa, kun tästä tuntuu, että tapahtumat alkavat toistua kummallisella tavalla. Papin neuvo on tyhjänpäiväinen, tyyliin ”kuuntele kohtaloasi”.

Hotellin henkilökunnassa on sormien nivelrikkoa valittava omalaatuinen pianisti, joka on ollut 22 vuotta Noblartin palveluksessa. Eräässä kohtauksessa he soittavat Nancyn kanssa Mozartin pianoduoa, mistä Nancy on huomattavan innostunut. Nancy tutustuu mieheen kuitenkin hieman aikaisemmin kaikkea muuta kuin innostavasti.  Nancy oli nimittäin nukkumassa nojatuolissa samassa huoneessa. Se oli julkinen tila, jossa oli mm. flyygeli. Nancy herää, kun mies on nuolemassa hänen jalkoväliään. Se taisi olla ainoa kerta kuin Nancy raivostuu toden teolla, mutta pian hän tässäkin tilanteessa leppyy, kun mies pääsee pianon pariin ja he alkavat soittaa yhdessä Mozartia.  Mozartin ensimmäiset soinnit hellyttävät kulttuuritietoisen Nancyn ja jälleen hän joutuu innostuksen valtaan. Nancy pystyy soittamaan miehen kanssa oikein mallikkaasti osoittaen näin sivistyneisyytensä.

Avaanpa hieman tuon kohtauksen edeltäviä tapahtumia. Nancy oli joutunut lähtemään huoneestaan ja etsimään itselleen nukkumapaikkaa, koska sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt saksalainen pariskunta. Hän löysi vilpoisan lepopaikan meren rannalta. Siellä hän kuitenkin herää kylmään ja huomaa, että hänen nukkuessaan hänen housunsa ovat kadonneet. Joku on ne vienyt suoraan jalasta ja Nancy epäilee luonnollisesti Mosquitoa. Hän lähtee etsimään tätä nuorten miesten huoneesta. Mosquitoa ei kuitenkaan löydy mistään. Mies tarjoaa Nancylle paikkaa vierestään sohvalta, mutta Nancy ei siihen suostu.  Hän lähtee etsimään lepopaikkaa sisätiloista. Erinäisten tapahtumien jälkeen hän päätyy leveähköön nojatuoliin, jossa sitten sattuu tuo vastenmielinen herätys.

Polanski Mosquiton roolissa

Roman Polanskin itsensä näyttelemästä Mosquitostakin pitänee kertoa vähän. Hän esiintyy elokuvassa vain muutaman kerran.  Hän on huonokäytöksinen ilkimys, jolla on rumat viikset ja ainakin yhdessä vaiheessa toinen silmä mustana. Siihen syypäänä on Alex.  Eräässä lukemassani arviossa hänen kerrotaan olevan taipuvainen anaaliseksiin. Minulta tämä kohta menee elokuvaa katsoessa ohitse.

Mosquito on todellakin kuin hyttynen, joka on ihmisten kiusana. Alexin jalat ovat täynnä hyttysen puremia ja hän syyhyää niitä jatkuvasti. Väkisinkin ajattelee Mosquiton kiusaavan häntä. Puheissaan hän on ronski. Nancyn tavatessaan hän kertoo aluksi nähneensä tämän rinnat. Joku muukin oli siis katsonut häntä salaa.  Nancy havaitsee huoneestaan kadonneen T-paitansa Mosquiton yllä, mutta tämä ei suostu luovuttamaan sitä takaisin.

…

Hassuja kohtauksia on jo elokuvan alkuvaiheessa. Kun sisäkkönainen motkottaa yllättävää työtehtäväänsä. kun hän joutuu laittamaan vuodevaatteet Nancyn huoneeseen. Kommunikaatio ei suju mitenkään. Nancyn selittelyt raiskausyrityksestä ei mene perille. Kun Nancy alkaa ihastella Francis Baconin maalausta. Tämä luulee naisen haluavan syödä iltapalaksi pekonia. Sitten hän osoittaa sormella maalausta. Sisäkkö luulee Nancyn valittavan hyttysistä . Tämä tappaa maalauksen pinnalla olevan hyttysen kämmenellään ja hakee sitten kylpyhuoneesta aerosolipullon ja alkaa suihkuttaa. Valitettavasti vain se osoittautuu partavaahdoksi ja vaahtoa sitten lenteleekin ympäri huonetta, tai ainakin sisäkön kämmenselkään ja käsivarsille.

….

Musiikki

Elokuvassa soi kolme eri musiikkikappaletta. Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa), Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitetun tarinan, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Mielestäni kvarteton taustalla olevaa kuoleman uhka kuuluu elokuvaan. Kuolema on tässä tapauksessa ihmisten käytöksessä. Kyse on tietysti hirtehishuumorista. Nancy on viaton, avomielinen nuori nainen, joka Alexin, Mosquiton, Noblertin ja raiskausta yrittäneiden italialaismiesten kautta kohtaa ”kuoleman” eli tässä tapauksessa pahan kasvot. Nancy selviää näistä mutta katsoo parhaimmaksi kadota maisemista.

Mozartin pianoduo nro 2 (piano sonata F major for 4 hands KV 497) on toinen kappale. Siitä kerroin jo yllä. Sitä Nancy soittaa yhdessä 22 vuotta herra Noblartin palveluksessa työskennelleen, sormien nivelrikoista kärsivän miehen kanssa. Musiikki laukaisee hankalan tilanteen, kun mies oli juuri jäänyt kiinni perverssistä käytöksestään Nancya kohtaan.  Kohtaus toistuu loppuosassa lähes samanlaisena, mikä herättää Nancyssa ihmetystä.

Kolmas musiikkikappale on romanttinen Beethovenin kuutamosonaatti nro 14 cis-molli (Piano Sonata No. 14 in C-sharp minor Op. 27 , No. 2 ). Se tuo romanttista taustaa yöhön meren rannalla kuun loistaessa tumman sinisellä taivaalla. Tapahtumat ovatkin sitten kaikkea muuta kuin ”romantiikkaa”, kun romanttiseen tunteeseen nukahdettuaan Nancy herää kylmyyteen ja huomaa olevansa ilman housuja.

…

Tilan käyttö

Olen sen jo aiemmin todennut, että tilankäyttö on Polanskin elokuvissa mielenkiintoista. Ilokseni huomasin, että Vimeossa on tehty tähän katselmus: https://vimeo.com/29555570. Nyt käsiteltävään kuvaan sillä ei ole kuitenkaan annettavaa. Huvila on ahdistava tila. Se on täynnä sokkelomaisia käytäviä, joista on helppo tarkkailla muiden toimia. Lisäksi yläkerroksista voidaan tarkkailla alakerran toimia.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Polanskin tilan käyttöä. Hän kuvaa tilaa niin, että se luo ahdistavaa tunnelmaa, olkoon se ahdas nurkkaus tai avara uimaranta.

Seinillä tuntuu olevan silmät ja korvat. Sen Nancy huomaa jo ensi hetkessä huoneessaan. Noblart on taiteen kerääjä ja seinillä tuijottavat muotokuvat ovat vielä ”lisäsilminä” tuomassa ahdistavuuden henkeä. Tilat ovat ahtaita, huoneet myös. Kolmiulotteisuutta ei paljoa ole.

Myös äänet vahvistavat ahtautta ja ahdistavuutta. Nancyn kengän kopinakin kaikuu äänekkäästi. Puhuessaan jonkun kanssa yöllä äänekkäästi, heti kuuluu seinän takaa koputusta.

Sokkelossa liikkuessa tuntemattomaksi jäävät henkilöt herättävät epäluuloja. Myös Nancy sortuu kurkkimaan luvattomasti ovien taakse. Yksityisyyden heikon suojan näkee myös siinä, että Nancy tapaa talon muun väen lukemassa hänen päiväkirjaansa ja naureskelemassa hänelle. Häntä tuijotellaan välillä ruokapöydässä hymyillen ja kuiskutellen.

Avaran paikan ahdistus näkyy merirosvopäälliköksi pukeutuneen Alexin ”poliisikuulustelussa” meren rannalla. Meri aukenee taustalla avarana, mutta Nancy on avuton. Hänellä ei ole mahdollisuutta päästä mihinkään suojaan. Kaiken lisäksi kuulustelu on niin aidon rajusti toteutettu, että aivan kuin aistisin Polanskin kokemukset lapsuuden keskitysleirikuulusteluista.

... 

Kohtaus herra Noblartin huoneessa

Nancy suhtautuu kaikkeen välillä innostuneen uteliaana, loppua kohden hämillisenä ja vaivautuneena, muttei kuitenkaan inhoten. Viimeinen niitti lienee kohtaus, jonka myötä Noblart kohtaa kuolemansa. Siinä Nancyn hyväntahtoinen myötämielisyys saa vielä purkautumistiensä. Hän pääsee vielä seikkailemaan mielihyvän ja vaivautumisen välimaastoon.

Noblart on iskenyt silmänsä nuoreen kauniiseen Nancyyn. Yhtenä syynä on myös se, että hän huomaa Nancyn yllä hänen pyjamatakkinsa. Yllättäen hän kutsuu tämän huoneeseensa. Noblart on vakavasti sairas ja lepää huonokuntoisena vuoteessaan. Kohtaus alkaa kainouden hengessä. Nancy kurkottelee ensin ikkunan edessä muistaakseni verhoa suoristaessaan, jolloin Noblart iskee silmänsä Nancyn takamukseen. Huvilan omistaja ihastelee samalla Nancyn siniseksi maalattua jalkaa (jonka eräässä absurdissa kohtauksessa eräs remonttimies oli sotkenut), tämä antaa herran tunnustella sitä. Sitten herra pyytää kainosti saada nähdä Nancyn toisen rinnan paljaana. Nancy suostuu. Ja pyynnön kohteliaisuudesta helpottuneena näyttää molemmat rintansa. Ja nauttii tilanteesta. Sitten seuraava pyyntö on vielä kainompi. Hän kuiskuttaa sen korvaan. Hän pyytää Nancya nousemaan vuoteeseen ja vilauttamaan häpyään. Tässä vaiheessa Nancyn ilme muuttuu jo jännittyneeksi, mutta Nancy tekee sen – varovaisen hitaasti kuin valmiina pakenemaan, jos siihen olisi tarvetta. Miehelle kokemus on vahvempi kuin mikään taide-elämys. Noblert huokaisee, huutaa ”Halleluja!” - ja kuolee. Taiteen keräilijä oli nähnyt todellistakin todellisemman taideteoksen. Menee hetki ennen kuin Nancy tajuaa tilanteen.  Nancy on shokissa, mutta inhoa ja vastenmielisyyttäkin on nähtävissä. Hän älyää poistua huoneesta pikapikaa eikä kukaan huomaa hänen olleen siellä kuolinhetkellä. Käytävällä kuitenkin hän huomaa kaksi salapoliisin näköistä valkoisessa puvussa olevaa miestä, jotka lähtevät ajamaan Nancya takaa, kun tämä lähtee juoksemaan.

Sitten ollaankin yhtäkkiä kuin vakoilutarinassa. Miehet ryntäävät Nancyn perässä, kuin jostakin epäillen.

Tilanne muuttuu kuin unessa. Luulen, että tässä tilanteessa elokuva on vain pitänyt saada loppumaan ja on keksitty hieman keinotekoinen tapa tehdä Nancysta takaa-ajettu. Kyseessä lienee improvisoitu kohtaus. Nancya ajetaan takaa, muttei loppujen lopuksi tiedetä, miksi.

Tiet näyttävät ahtaassa huvilassa olevan tukossa. Edessä siintävä merikään ei tuo mukanaan vapautta. Kaksi valkopukuista miestä ovat ilmestyneet kuin toisesta maailmasta ja haluavat Nancyn kynsiinsä. Muut menevät takaa-ajoon mukaan kuin joukkopsykoosissa. Kesken takaa-ajon kuuluu tuskanhuuto. Joku on havainnut Noblartin kuoleman. Nancy päättää lähteä huvilasta.

…

Jutun loppu

Hirtehisyys saa kruununsa. Koira on pois lähtiessäkin vastassa. Se repii Nancyn yltä viimeisenkin vaatekappaleen ja Nancy kipittää ilkosillaan maantien varteen onnistuen hypähtämään hitaasti ohi kulkevan kuorma-auton lavalle, jossa häntä odottaa lauma röhkiviä sikoja. Sieltä käsin helpottunut Nancy käy häntä kaipaavan Alexin kanssa vielä viimeisen keskustelun, josta sittemmin koko elokuva on kai tosiasiassa saanut nimensä.

Nancy huutaa Alexille menevänsä Turkkiin. Alex pyytää Nancya jäämään. Nancy vastaa: ”Minä en voi.” ”Mikset voi?” ”Silloin elokuva ei koskaan loppuisi” ”Mikä?” ”No, tämä, mehän olemme elokuvassa.”… ”Mikä elokuva?” ”Mikä? - se on elokuvan nimi. Minä lähetän sinulle postikortin.”

Tuo sikopaimenen homma Nancylle osoittaa jonkinlaista kekseliäisyyttä. Siinä lienee Polanskin itseruoskintaa. Kääntää samalla päälaelleen huvilan tyyppien machoilun ja sovinismin. Nainen kokee olonsa turvallisemmaksi sikojen keskellä.

Lattealtahan tämä loppu tuntuu, kun alussa oli odotuksia jostakin suuremmasta. Mutta kuten Paul Werner kirjoittaa, latteudestaan huolimatta sen tarkoitus onkin hämmentää katsojaa.

…

Vinkkejä ja viittauksia

Mainitsen loppuun muutamia elokuvia, joihin eräissä lukemissani arvioissa on viitattu ja joihin toisaalta itse voisin tämän elokuvan erityisen ohkaisella langalla liittää.

Ensiksihän se on kuvattu aikuisversioksi Liisa ihmemaassa –sadulle. Toiseksi itse sattuman oikusta mainitsin Matti Kassilan ohjaaman ”unitarinan” Tulipunainen kyyhkynen.  Tässäkin välillä tapahtumat tuntuvat etenevän kuin painajaismaisessa unessa. Nancy ei kuitenkaan herää. Loppu osittaisesta latteudestaan huolimatta vapauttaa joka tapauksessa katsojan jonkinlaisesta harhasta todellisuuteen.

Itselläni mieleen tuli Louis Bunuel. Hänen surrealistinen Porvariston hillitty charmi ilmestyi samoihin aikoihin 1972. Hänellä on samanlaista alitajunnan seksuaalisilla kieroutumilla leikittelyä. Todetaan kuitenkin varmuuden vuoksi, että Bunuel tyylikkyyden rinnalla Polanski jää selkeästi toiseksi.

Tässä on listaa elokuvista, joita itse en ole nähnyt:

Candy (1968) on seksifarssi, jonka on ohjannut Christian Marquand ja perustuu Terry Southernin romaaniin vuodelta 1958. Sen pitäisi olla samanmoinen seikkailu naiivista tytöstä seksin maailmassa. Elokuvaa pidetään satiirina pornojuttujen maailmasta. Näyttelijäkaarti koostuu mm. sellaisista tähtinäyttelijöistä ja julkkisnimistä kuin Marlon Brando, Richard Burton, Ringo Starr, John Huston, Charles Aznavour. Se pursuaa aikansa julkkiksia, joita en valitettavasti tunne.

Alejandro Jodorowskyn surrealistinen kulttielokuva The Holy Mountain (esp. La Montaña Sagrada) vuodelta 1973 on myös päässyt vertailukohdaksi. Siinä ohjaaja on itse pääosan esittäjänä. Elokuvan rahoittajana kerrotaan olleen itse John Lennon parinsa Yoko Onon kanssa.

On mainittu myös Stanley Kubrickin Fear and Desire (1953). Lisäksi myös David Paul Cronenbergin nimi on jossain mainittu (Fast Company 1979). Olisikohan vielä Godardkin jossakin mainittu? Minulle tutummista nimistä mainittakoon Pier Paolo Pasolini ja hänen Sodoman 120 päivää (Salò, or the 120 Days of Sodom, 1975). Nimi viittaa moraalin rapistumiseen ja hullun perverssiä siinä meno onkin. Ja elokuvassa vilahtelee tuon tuosta nöyryytettyjä alastomia blondeja ja muita kaunottaria. Ja kyllä siinä mieskin esittelee paljasta takamustaan. Kaukana kuitenkin ollaan Polanskin maailmasta. Hänen komediallisuuteen verrattaessa siinä on menty inhonaturalistiseen ääripäähän. Meno on välillä yököttävää. Voi katsoa, jos sielu sietää: https://vimeo.com/68045309. Tämän rinnalla Polanskin komedia tulee vain raikkaammaksi.

Vaikka etäällä ollaankin, niin nuo elokuvat kuvastavat aikansa elokuvatuotannon ilmapiiriä. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei ole kukaan kuitenkaan maininnut Polanskin murhatun vaimon Sharon Taten viimeiseksi jäänyttä hömppäkomediaa The Thirteen Chairs vuodelta 1969 (tunnetaan myös nimellä 12 + 1): https://www.youtube.com/watch?v=IztU2dDqnwo. Minä en ole elokuvaa kokonaisuudessaan katsonut, mutta ainakin yhden kohtauksen perusteella sankarittarissa on jotain samaa.

Arvostelijat ovat löytäneet yhteyksiä myös Polanskin aikaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (Repulsion 1965).

…

Tässä on linkkejä arvioihin, joihin olen enemmän tai vähemmän tutustunut:

http://www.nytimes.com/movie/review?res=9C02EEDB1F30E63ABC4C53DFB6678388669EDE

http://spectrumculture.com/2010/10/21/oeuvre-polanski-what/

http://www.rogerebert.com/reviews/diary-of-forbidden-dreams-1976

http://www.avclub.com/article/polanski-tastic-sick-fuck-case-file-149-iwhati-34678

http://366weirdmovies.com/what-che-1972/

http://www.examiner.com/review/alice-rapeland-a-review-of-roman-polanski-s-what

http://blogs.indiewire.com/kohn/in_praise_of_roman_polanskis_what

https://severin-films.com/forgotten-severin-classics-polanskis-what/

Lähteitä:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Minerva 2014.