Kaseva

Kaseva merkitsee ’kätevää’ mutta nyt kirjoitan yhtyeestä, joka on saanut itsellensä sopivan nimen.

Kaseva-yhtye kävi Kouvolassa soittamassa. Menin paikalle lähinnä uteliaisuuttani, mutta se oli loppujen lopuksi mahtavan hyvä konsertti. Kyllä moniääninen stemmalaulu kuulostaa hienolta. Pojat olivat harjoitelleet. Ja kitaratkin soivat hienosti. Oli paljon vanhoja tuttuja kappaleita eivätkä uudetkaan huonoja olleet.  Soundi oli taattua Kasevaa.

Vanha mies ja Judie sekä kaksi ylimääräistä jäivät erityisesti mieleen. Judiessa laulusolistina oli vuonna 2015 yhtyeeseen mukaan tullut kitaristi Tommi Kekoni. Pidin erityisesti hänen äänestään. Judie oli kyllä mainio. Hän lauloi myös konsertin alkuosassa yhden laulun, jonka olen nyt kadottanut muistista. Se taisi olla Tiedät kai, vuoden 1973 kokoelmasta. Tommi Kekoni kitaristina ja laulajana on nykyisen Kasevan voimahahmo.

Vanha mies, Tyhjää ja Stripteasetanssija taisivat saada Judien ja ylimääräisten ohella suurimmat aplodit, miksei myös Mari. Stripteasetanssijaa ennen yhtyeen basisti evästi yleisöä, että se perustuu tositarinaan. Sehän on se biisi, joka teki yhtyeen Suomessa tunnetuksi.

Naula läpi pään oli ensimmäinen ylimääräinen. Siinä sai Tommi Kekoni hehkutella kitarallaan. Sitten vielä tuli Monen vuoden jälkeen. Siinä stemmalaulu toimi hienosti ja yleisö sai läksiäisiksi nostalgisen mielen.

Itse asiassa minulla on muistiongelmia. Kasevan kappaleet ovat jääneet 70-luvulta alkaen päähäni. Ne ovat kuin yksi kappale. Konsertissa soinut Kun maailma elää saattoi myös olla konsertin päätöskappale. Sekoitan ne helposti keskenään. Mutta väliäkös sillä.

Yhtyeen laulut olivat jääneet 70-luvulta mieleen ja halusin verestää muistoja. Kyllä kannatti mennä. Yhtye on pitänyt kiinni vahvuuksistaan. Herkkyys ja yhteissointi ja alussa mainitsemani stemmalaulu – siinä on edelleen sen voima. Pääsolistin äänessä on välillä kuultavissa ajan patinaa, mutta se on elämän jälki ja syventää osaltaan perspektiiviä.

Ilmoituksesta huomaa, että konsertti oli kielletty alle 18 vuotiailta. Se johtuu pelkästään siitä, että olutta ja muita kevyitä alkoholijuomia sai ottaa saliin mukaan. Konsertti pidettiin Kino Kouvossa. Se oli joskus elokuvanäyttämö, nyt siinä järjestetään pienimuotoisia konsertteja. Seuraava taiteilijavieras on Edu Kettunen.

Nuo ylimäräiset ä:n pisteet jäivät huvittamaan.

Dave Lindholmin konsertin jälkeen

Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu Jazzikansa tulee jäi heti soimaan päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.” Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen  oli se hassu rallatus, jossa toistettiin fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.

Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua puhki.  Minulle levyn helmi oli tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.

Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa. Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen &, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.

Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona (16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva. Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri. Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin soittelee.

Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave nytkin.  Se kuului tosin konsertin ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään kitarasäestyksen varjoon.  Sanat hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa. Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.

Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani.  Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.

Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni. Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.  Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.