Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm
oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu
Jazzikansa tulee jäi heti soimaan
päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.”
Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen oli se hassu rallatus, jossa toistettiin
fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.
Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn
levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua
puhki. Minulle levyn helmi oli
tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut
vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken
enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin
huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti
merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.
Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa.
Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt
hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin
vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen
&, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin
myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.
Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona
(16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva.
Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri.
Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin
soittelee.
Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö
taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave
nytkin. Se kuului tosin konsertin
ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään
kitarasäestyksen varjoon. Sanat
hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti
englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli
mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa.
Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida
kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.
Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani. Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.
Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista
nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava
kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut
siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni.
Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.
Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti